OLAVI PAAVOLAISEN JA PENTTI HAANPÄÄN TAKIT

Paavolainen, Waltari ja Sinnemäki

Korjaan viime syksyn kirjamessujen satoa. Luin Panu Rajalan erinomaisen sujuvasti kirjoittaman Olavi Paavolaisen elämänkerran (“Tulisoihtu pimeään, Olavi Paavolaisen elämä”, WSOY 2014, 624 s.). Lukukokemus vastasi odotuksia, jotka olivat korkealla aiemman Rajalan kirjailijamuotokuvan ansiosta (“Unio Mystica, Mika Waltarin elämä ja teokset”, WSOY 2008, 832 s.). Sen jälkeen luin Anssi Sinnemäen “Sota Kentästä ja kasarmista”, joka kertoo Pentti Haanpään novellikokoelman “Kenttä ja kasarmi” synnyttämästä kirjasodasta. Mielenkiintoinen yhdistelmä.

Jos elämänkerta paljastaa jotain uutta ja oivaltavaa, se palkitsee lukijan: kannatti lukea! Paavolaisen osalta kyse on siitä, että aiemmat mielikuvat virtuoosimaisesta kynäilijästä ja aikansa ylivertaisen älykkäästä näkijästä muuttuivat kertaheitolla pari luokkaa synkemmiksi. Minun tapauksessani aiempi mielikuva on perintöä Matti Kurjensaaren teoksesta “Loistava Olavi Paavolainen”, (Tammi 1975, 307 s.). Jaakko Paavolaisen elämänkertaa “Keulakuva” (1991) tai Hannu Riikosen kirjallista elämänkertaa “Nukuin vasta aamuyöstä” (2014) en valitettavasti ole lukenut. Ehkä ne olisivat pehmentäneet laskua.

Paavolaisen roolit ja rooliasut

Rajalan teoksen perusteella Olavi Paavolainen oli paitsi härski takinkääntäjä niin myös kollegoidensa hyväksikäyttäjä ja pahimmassa tapauksessa selkäänpuukottaja. Takinkäännön oikeutusta pohti myös ystäväni Pentti Murole omassa ansiokkaassa blogissaan 17.12.2014 arvellen, että temppu voi joskus olla perusteltukin. Miksei mieltään saisi muuttaa? Niin miksei, jos kokemuksistaan jotain oppii ja olosuhteet tai arvioinnin kohde muuttuvat. Ja niinhän ne muuttuvat.

Natsi-Saksa muuttui menestyskonseptista tuhon tehtaaksi muutamassa vuodessa. Olavi Paavolainen ihasteli Hitlerin, Göbbelsin ja kumppaneiden loisteliasta näytöstä Nürnbergin puoluepäivien kutsuvierasaitiosta 1936. Vaikutuksen tekivät ainakin sotilaallisen tarkka ohjelmointi, mahtavat joukkoesiintymiset ja stratosfääriin (!) yltäneet siniset valonheittäjät. Sodan aikana Olavi Paavolainen ja Helvi Hämäläinen lukivat yhdessä hartaasti Mein Kampfia. He osallistuivat myös 1941 Tornissa pidettyyn kokoukseen, jossa suunniteltiin uuden fasistisen aikakauslehden perustamista Suomeen. Synkässä yksinpuhelussaan (1946) Paavolainen unohtaa ja kääntää kymmenen vuotta aiemmat hurmioitumisensa jälkiviisaaksi kritiikiksi. Parempi tietysti myöhään kun ei milloinkaan. “Päiväkirjana” markkinoitu teos on kuitenkin väärennös, koska Paavolainen sensuroi siitä aiemmat natsisympatiansa ja lisäili jälkikäteen keksittyjä kriittisiä huomioitaan. Kyse ei ole enää vain takinkääntämisestä, vaan huijauksesta.

Aatetoverinsa Martti Haavion mukaan Paavolainen uskoi vielä 1942 Suur-Suomeen, mutta tästä ei näy jälkeäkään Synkässä yksinpuhelussa. Sen sijaan Paavolainen oli muina miehinä siirtänyt Suur-Suomi innostuksen Haavion kontolle. Vielä 1971 Risto Alapuron haastattelussa Martti Haavio totesi Paavolaisen väärentäneen Synkän yksinpuhelun monelta osin. Haavio oli nähnyt sen omin silmin. “Päiväkirjan autenttisuuteen ei kustantamossa vähääkään uskottu”. No, kyllä Haavio itsekin kaunisteli hyökkäysvaiheen kommenttejaan 1969 julkaistuissa päiväkirjoissaan. Suur-Suomesta hurmaantuneita oli tietysti suuri joukko muitakin, mm. Urho Kekkonen, joka Pekka Peitsenä uhosi Karjalan takaisin saamisesta vielä 1943 Suomen Kuvalehdessä. Todistusaineistoa näistä kannanotoista on onneksi runsaasti olemassa, toisin kuin Paavolaisen päiväkirjoista ja muistilapuista, jotka hän kätevästi hävitti – omien sanojensa mukaan heittämällä mereen Marseillessa paluumatkalla Suomeen, mutta todellisuudessa kaikesta päätellen vasta Synkän yksinpuhelun kirjoitusvaiheessa.

Paavolainen oli dandy. Pukeutuminen oli hänelle hämmästyttävän tärkeä juttu. Kutsuessaan ystäviään 40-vuotissyntymäpäivilleen hotelli Helsinkiin hän antoi pukukoodiksi siviilipuvun. Näin hän itse kaikkien yllätykseksi saattoi pukeutua muista näkyvästi erottuvaan sotilasunivormuun.

Paavolaisen 40-vuotisjuhlat hotelli Helsingissä 1943. (kuva Kurjensaaren kirjasta “Loistava Olavi Paavolainen).

Rakastettuaan Helvi Hämäläistä Paavolainen opasti pukeutumisessa tarkkaan, jopa tylysti, koska ei alkuunkaan luottanut hänen makuunsa: “Minun kanssani kulkee tuolla tavoin pukeutunut nainen!” Helvi Hämäläisen selitys, että hän on ollut “aina niin köyhä, että vaatteita piti säästää”, ei Paavolaista hetkauttanut. Vähän aikaisemmin Paavolainen oli lyönyt Hämäläisen kasvot mustelmille, kun oli suuttunut tämän moittiessa Olavia Helviä halveksivista kommenteista ystäväpiirissään (Kurjensaaren kertoma). Helvi oli myös jo huomannut, “että Olavi nautti suuresti esiintymisestä sotilasasussa”. Surkuhupaisaa on, että muistelmissaan Hämäläinen huomauttaa, että “Olavilla oli jostain syystä vastenmielinen hienhaju”, mutta että samanaikaisesti hän halusi Helvin “nuuhkivan heikkokarvaisia kainaloitaan”. Viimeistellessään Saksan vierailusta kertovaa Ristiä ja hakaristiä vuonna 1938 Jyväskylässä, Paavolainen kutsui Hämäläisen luokseen ja totesi kirjeensä lopussa: “Älä hanki vaatteita ennen kuin tulen!”. Lopulta Hämäläinen onneksi ymmärsi hylätä Paavolaisen, ja hänestä tuli ilmeisesti ainoa naisystävä, joka näin uskalsi tehdä. Henkisesti hän ei kuitenkaan Olavistaan päässyt irti vielä pitkään aikaan.

Paavolainen sai Eino Leino -palkinnon 1960, Pro Finlandia -mitalin 1962 ja kuoli 60-vuotiaana alkoholisoituneena maksakirroosiin 1964. Helvi Hämäläinen puolestaan sai Finlandia -palkinnon ja Eino Leino-palkinnon 1987 ja kuoli 90-vuotiaana vuonna 1998. Edellinen on haudattu Hietaniemen uurnalehtoon ja jälkimmäinen Helsingin ortodoksiselle hautausmaalle. Helvi Hämäläinen kuljetti Paavolaisen haudalle kuunliljoja parisenkymmentä vuotta joka kesä aina siihen asti kun hänelle vuonna 1991 Jaakko Paavolaisen elämänkerrasta “Keulakuva” vihdoin selvisi sekin, että Olavilla oli ollut läheinen suhde SKDL:n keulakuvaan Hertta Kuusiseen jo vuodesta 1951 alkaen, ja jonka kanssa tämä oli asunut ja suunnitellut avioliittoakin. Helvi ei välttämättä edelleenkään tiennyt, että Olavi samaan aikaan eli kuumassa suhteessa Yleisradion radioteatterin ohjaajan Marja Rankkalan kanssa. Tuskin tiesi sitäkään, että Hertan kanssa opiskeltiin tällä kertaa hartaasti Marxia, Engelsiä ja Stalinia.

Sivupolku Istanbuliin

Yllättäen havaitsin, että yksi tuttu henkilö on sekä Mika Waltarin että Olavi Paavolaisen elämänkerrassa: Suomen konsuli Olavi Tammivuori Istanbulissa. Olavi P oli tavannut hänet heti Neuvostoliiton matkansa jälkeen 1939. Mika W oli taas tavannut hänet 1968 viisi kuukautta ennen kuin me, neljä jyväskyläläistä nuorukaista legendaarisella pakettiautoretkellämme halki kuohuvan Euroopan.

 

Mika Waltari maineensa kukkuloilla Istanbulissa seuranaan mm. Miss Eurooppa maalis-huhtikuussa 1968. Konsuli Olavi Tammivuori oikealla edessä. Kävimme neljä kuukautta myöhemmin tervehtimässä konsulia isäni pyynnöstä ja saimme siitä hyvästä tarjota herkullisen lammasaterian konsulaatin naistyöntekijälle Pirkko Ciğiltepelle, kuvassa Tammivuoren takana (kuva Panu Rajalan kirjasta Unio Mystica).

Paavolainen ja Haanpää

Pentti Haanpää tapasi Olavi Paavolaisen useaan kertaan. Kun Haanpää oli käymässä Helsingissä kustantajansa Gummeruksen toimistossa ja yöpyi tapansa mukaan halvassa matkustajakodissa, Paavolainen kutsui hänet hotelli Helsinkiin, jossa ryypättiin “Nyrkivaaran” (Nyrki Tapiovaaran) ja heidän naisseuralaistensa kanssa ja jatkettiin Tapiovaaran kotiin. Tapauksesta kertoessaan Haanpää esitti melko suorasukaisia kommentteja sekä illan ja yön toilailuista että henkilöistä. Kitkeryyteen oli syynsä. Paavolainen oli omilla arvioillaan vaikeuttanut Haanpään kirjailijanuran edistymistä vakavalla tavalla. Tästä kertoo Anssi Sinnenmäki kirjassaan “Sota Kentästä ja kasarmista”. Kyseessä oli suhtautuminen novellikokoelmaan “Kenttä ja kasarmi”, jota Haanpää tarjosi WSOY:lle helmikuussa 1928. Paavolaisen tulenkantajatoveri Erkki Vala oli jo aiemmin esittänyt kirjeessään WSOY:lle pyytämättä ja yllättäen, että “olisi suuri onnettomuus päästää ne julkisuuteen”. Kirja kuitenkin julkaistiin myöhemmin samana vuonna. Myös kolmas tulenkantaja Lauri Viljanen yhtyi teilaajien kuoroon. Ja sen jälkeen suuri joukko muita, “auktoriteettien” lisäksi “kakkosketjun kriitikkoja” jne.

Olavi Paavolaisen arvostelu Tulenkantajien näytenumerossa marraskuussa 1928 oli kuitenkin ylivoimaisesti jyrkin. Hän totesi “…Haanpään tehneen harvinaisen kömpelön erehdyksen ruvetessaan kuvaamaan Suomen armeijan oloja ja elämää … Ei ole epäilystäkään siitä, että Haanpään kuvaukset kasarmielämästä ovat tahallisen ilkeämielisiä.” Paavolaisen mielestä keskeiseksi kysymykseksi nousee sotilaskurin maailmanarvoitus. Suomalaisen kansanluonteen peruspiirre on “vastaanhangoittelemisen halussa” ja jätkäkulttuurin ihannoimisessa. Siitä on päästävä eroon, sotilaskurilla. “Sotilaskoulutus on tässä vapautumisessa mitä suuriarvoisin tekijä. Katsokaa poikia, jotka tulevat ‘väestä’: miten toisin he liikkuvat, kävelevät, puhuvat, syövät ja ajattelevat. Käskyjä täyttämään tottuneet aivot toimivat vilkkaasti, harjoitusten ja urheilun muokkaama ruumis on notkea ja tottelevainen. Heissä on ainesta modernia sivistyskansaa varten.”

Vielä kohukirjassaan Suursiivous eli kirjallisessa lastenkamarissa (1932), Paavolainen luokittelee Kentän ja kasarmin “älylliseksi itsemurhaksi”, joka paljasti “hämmästyttävän älyllisen ja kriitillisen vaiston puutteen”. Anssi Sinnemäki kuittaa Paavolaisen ja muidenkin tulenkantajien kritiikin puhtaaksi kateudeksi. Haanpää oli kirjoittanut novellit, joihin kukaan heistä ei olisi pystynyt. Sinnemäen mielestä jopa arkkikonservatiivina pidetyn V. A. Koskenniemen arvio kirjasta oli huomattavan tasapainoinen verrattuna Paavolaisen mustasukkaiseen purkaukseen. Kulttuuripiirien arroganttien lellipoikien eli tulenkantajien teilauksen ikävä seuraus oli, ettei Haanpäätä uskaltanut kukaan vähään aikaan puolustella.

Vasemmalla Olavi Paavolainen Matti Kurjensaaren kirjassa Loistava Olavi Paavolainen kuvatekstillä “Jatkosodan miestenmuotia tammikuussa 1942”, oikealla Pentti Haanpää kotonaan (kuva Pohjois-Pohjanmaan museo, Uuno Laukan kokoelma.)

Kenttä ja kasarmi

Luinpa saman tien Kentän ja kasarmin uudelleen. Mielikuva Haanpäästä virtuoosimaisena tarinankertojana ja kielinerona vahvistui. Kuvauksien kohteet ovat uskottavia ja jopa realistisia. Muistui elävästi mieleen omat armeijan aikaiset (1966–67) kasarmielämän absurdit kiemurat ja kantapeikkojen turhautumisesta ja alkoholismistakin kertovat mielivaltaisuudet. Ehkä niitä ei ollut enää niin paljon kuin 1920-luvulla, mutta oli kuitenkin. Varusmiesten lusmuilu ja pinnailu olivat edelleen kansanperinnettä ja oma taiteenlajinsa. Itsekin olin useita päiviä puntiksella ja jätin kiväärini kaappiin varusmiesaikani pisimmällä, noin 50 km hiihtomarssilla Korialta Pahkajärvelle. Uskaliaimpia temppujani en arvaa tässä kertoa. Kaikissa tarvittiin luovia ratkaisuja. Ne onnistuivat, en jäänyt kiinni enkä päätynyt putkaan.

Kiusaajista ja kiusatuista kertovassa novellissa “Sotilaallisen komeasti” kapteeni Lelu lähtee taivaaseen yhden tarpeeksensa saaneen sotamiehen kyydissä. Novellissa “Sotavanhus” Askolan akan poika ei sulata turhaa äkseerausta ja simputusta, saa mitättömistä syistä yhä uudelleen rangaistuksia ja palveluksen pidennyksiä niin että viettää jo kolmatta joulua armeijassa. Novellissa “Sairautta” kerrotaan hyvinkin luovista tavoista ja yrityksistä päästä sairastuvan kautta “komisionimieheksi” tai vapauteen. Vähän hullun ja löylypäisen Savon pitkän pojan silmä saadaan vyönsoljella turvoksiin ja lopulta tilaan jossa silmäluomi vain “lupsotti kiinni”. Auki sitä ei saada millään kieroudella, pelästyttämällä tai laittamalla palava tulilanka suuhun. Mies poltti mieluummin suunsa kuin avasi silmänsä. Luomi kuitenkin kuin ihmeen kaupalla avautui juuri palveluksesta vapauttamisen jälkeen kasarmin portin ulkopuolella.

Novellien ratkaisevimmat kohdat tarjoillaan usein kuin ohimennen. Novellissa “Kostoa” viattomalta kuulostava avainlause on seuraava: “Sulo Laine oli harjoitusaliupseeri, sirossa vormussa, kalvakoin, kaunein kasvoin, selvin, tiuskivin äänin, mikä toi mieleen pakkastiaisen laulun paljasoksaisessa pensaassa”. Sitä ennen Sulon maailma on kasvavan nuorukaisen epävarmassa ja hieman levottomassa asennossa, mutta sen jälkeen tarina vyöryy vakaasti eteenpäin kohti surkeaa loppua: “Silloin vasta hän olisi onnellinen, kun koko tuo hiekkainen kenttäerämaa olisi keträksiä myöten kahlata silputtua ihmislihaa ja punaista, pirskuvaa verta”.

Aivan kuin Haanpää olisi ennakoinut sitä näkyä, mitä Paavolainen kuvasi seitsemän vuotta myöhemmin: “Päätiellä näkyy pölypilven kesellä kentälle marssiva, yläruumiiltaan alastomien miesten rintama. Siinä tulevat Arbeitsdienstin koulut ‘samassa asussa, jossa he työskentelevät’. Laulaen miehet marssivat keskikäytävää Führerin koroketta kohden ja pysähtyvät päivänpolttamassa alastomuudessaan oudon koristeellisena ryhmänä hajasääriseen kunnia-asentoon alttarin ympärille.” Paavolaisen visiosta puuttuvat tietenkin ne Sulo Laineen lopulliseen onneen tarvittavat veren pirskottelut, mutta ne tulivatkin sitten reaalimaailmassa muutaman vuoden kuluttua.

Välillä luulee lukevansa veijaritarinoita, mutta uskomattomilla jutuilla on kuin onkin totuuspohjaa. Sen Sinnemäki osoittaa sinnikkäästi käyttämällä useita aikalaislähteitä, eduskunnan pöytäkirjoja ja erityisesti H. G. Haahden vaiettua väitöskirjaa Armeija terveydellisenä tekijänä yhteiskunnassa (Helsingin yliopisto 1928). Sinnemäen pääjohtopäätös on, että “Haanpää joutui suuren vääryyden uhriksi, sen vaikutus tuntuu yhä”. Olen samaa mieltä.

Paavolaisen ja kumppanien selkäänpuukotukset olivat raukkamaisia ja julmia tekoja, koska siitä seurasi monia vuosia kestänyt lahjakkaan kirjailijan boikotti. He itse paistattelivat julkisuudessa, koska juuri sitähän he janosivat. He olivat taitavia kynäniekkoja, osasivat vetää oikeista naruista ja hallitsivat, ainakin jonkin aikaa, julkisuutta. Paavolaisen maine kasvoi vuosien myötä jopa niin kovaksi, että edelleenkin tästä ihmemiehestä kirjoitetaan uusia elämänkertoja. Kaiken ansiokkaan ja paljastavan analyysinsä jälkeen Panu Rajalakin toivoo “uusimman tutkimuksen asein tehtävää arvontarkennusta – jälleen kerran”. Anssi Sinnemäen kirjan sisältämät tiedot koskien Paavolaisen avainroolia Haanpään teilaajana on jo merkittävä arvontarkennus, joka olisi syytä liittää kaikkien elämänkertojen päivityksiin. Voi kuitenkin olla, että Haanpään rehabilitaatio ei tämänkään jälkeen ole saavuttanut ansaitsemaansa tasoa ja näkyvyyttä, vaan yleisesittelyissä Pentti Haanpää jatkaa jätkäkirjailijan roolissaan ja Olavi Paavolainen suurena näkijänä. Leimat istuvat sitkeässä. Esimerkiksi wikipedian esittelyssä tänään (22.1.2015) Paavolaisen kerrotaan kirjoittaneen Kentästä ja kasarmista vain “melko kielteisen arvostelun” eikä Synkän yksinpuhelun päiväkirjaväärennöksistä kerrota mitään.

Haanpää kulttuurilähettiläänä Kiinassa

Ensimmäinen suomalaisen kulttuurivaltuuskunnan matka Kiinaan tehtiin vuonna 1953. Tästä kertoo mm. Aimo Kanerva (Omakuva. WSOY 1989, 150 s.). Valtuuskuntaa johti Sylvi Kekkonen ja mukana olivat Pentti Haanpään lisäksi mm. Kustaa Vilkuna, Aimo Kanerva, Matti Kurjensaari, Ritva Arvelo, Mauri Ryömä ja kymmenen muuta kulttuurivaikuttajaa.

Isännät teettivät heti aluksi kaikille kansalliset univormut, joita meillä silloin nimiteltiin “Mao-puvuiksi”, mutta ihan kaikki eivät niitä suostuneet käyttämään. Univormu, johon kuuluivat siniharmaat housut ja takki sekä lippalakki, ei kelvannut mm. Matti Kurjensaarelle, joka Kanervan mukaan oli niin “spretti tyyppi”, ettei katsonut puvun istuvan hänelle tarpeeksi hyvin. Haanpäälle kelpasi puku ehkä hyvinkin, koska aika monessa Suomessa otetussa kuvassa hänellä on aivan samaa sarjaa oleva paita vahvoilla rintataskuilla.

Haanpää Kiinan matkalla Suomen kulttuurivaltuuskunnan jäsenenä 1953 ja kotonaan Suomessa. (kuvat: yläkuva Kanervan kirjasta Omakuva ja alemmat kuvat Pohjois-Pohjanmaan museo, Uuno Laukan kokoelma.)

Aimo Kanervan kertoman mukaan Haanpää viihtyi matkalla muutenkin hyvin, tanssi Taivaallisen rauhan aukiolla, pärjäsi mainiosti englanninkielellään, kuunteli kiinnostuneena kaikki opastukset, teki muistiinpanoja ja katsoipa mielellään kaikki tarjotut oopperaesityksetkin, parhaimmillaan kuusituntiset. Näin suomalainen kirjailija, joka Paavolaisen mielestä ihannoi “neitseellistä korpikansaa ja kansallista jätkäkulttuuria”.

Advertisement