LISÄLEHTIÄ PENTTI HAANPÄÄN ELÄMÄNKERTAAN

Vuoden 2015 kirjamessujen sadosta pintaan jäi monta asiaa, mutta minua kiinnosti erityisesti jatko-osat tarinaan Pentti Haanpäästä (ks. plokini vuosi sitten eli 22.1.2015). Kassiini jäi yhteensä kahdeksan enemmän tai vähemmän uutta Haanpää-teosta, kiitos erityisesti Matti Salmisen ja Into-kustantamon – ja kiitos myös kirjamessujen laadukkaiden divariosastojen.

Kirjamessuilla 22.10.2015 Haanpään teoksia esittelivät ja arvioivat (vasemmalta) Matti Salminen, Juha Hurme ja Timo Kalevi Forss. Tätä keskustelua ei televisioitu YLEn Areenaan.

Plokissani “Olavi Paavolaisen ja Pentti Haanpään takit” (22.1.2015) tarkastelin lähinnä sitä miten Tulenkantajien aloittaman ja kaikenkarvaisten oikeistolaisten mielihalulla jatkaman Haanpään leimaamisen ja jopa boikotin tulokset näkyvät yhä edelleen. Silloinen Anssi Sinnemäen uutuuskirja “Sota Kentästä ja kasarmista” herätti nämä ajatukset ja johtivat monille mielenkiintoisille sivupoluille.

Jutun loppupuolella totesin, että “Voi kuitenkin olla, että Haanpään rehabilitaatio ei tämänkään jälkeen ole saavuttanut ansaitsemaansa tasoa ja näkyvyyttä, vaan yleisesittelyissä Pentti Haanpää jatkaa jätkäkirjailijan roolissaan ja Olavi Paavolainen suurena näkijänä. Leimat istuvat sitkeässä.” Ennustus näyttää toteuttavan itseään. Vuoden 2015 kirjamessuilla monisatapäisen yleisön edessä ja televisioituna tapahtumana 24.10.2015 keskustelivat Jörn Donner ja Tasavallan presidentti Sauli Niinistö kirjallisuudesta ja nimen omaan Niinistö tarjoili useampaan kertaan vanhanmallista ihannoivaa näkemystään Olavi Paavolaisesta (tosin tietenkin Panu Rajalan ”Tulisoihtu” -kirjan innoittamana): “Olavi Paavolainenhan onnistui nousemaan 20–30-luvun Suomessa kiistattomaan asemaan kulttuurin kärkenä, soihtuna”, ja kysymys Donnerille ja siirrettynä nykypäivään: “Onko nykymaailmassa enää mahdollista, että joku voi nousta niin ylitse muiden?” Siis “kiistattomaan asemaan” ja “niin ylitse muiden” – ja pah! Donner sivuutti kysymyksen ja puhui mieluummin kirjallisuuden “ikoneista” mainiten esimerkkinä Väinö Linnan (“…hän kyllä nousi sellaiseen asemaan, jolloin häneltä kysyttiin kaikenlaista, … koska ikonit tietää kaikesta jotain”) ja muut “menestyvät kirjailijat”. Niinistö selvästi yritti tarjota ikonin asemaa Donnerille, johon syöttiin hän ei – ennalta-arvattavasti – tarttunut. Omia päiväkirjojaan väärentäneestä Paavolaisesta siis jaksetaan edelleen jauhaa jonkinlaisena supermiehenä, ja samalla pyllistetään Haanpäälle. No, sympaattiset ja kohteliaat miehet puffasivat hyvää kirjallisuutta, erinomainen juttu siinä mielessä.

Silläkin uhalla, että Haanpää-aiheen käsittely vaikuttaa puuduttavalta, jatkan. Se johtuu yksinkertaisesti siitä, että Pentti Haanpää on Suomen kirjallisuudessa edelleen reippaasti aliarvostettu suuruus. Asettaisin mielelläni Haanpään Aleksis Kiven ja Eino Leinon jälkeen heti seuraavaksi suomalaisen kirjallisuuden mestarigalleriassa. Enkä ole ihan yksin mielipiteineni. Otan tuekseni Paavo Haavikon ja Erno Paasilinnan. Erkki Tuomiojakin on muistuttanut omalla palstallaan: “Paavo Haavikko on todennut, että: ‘Vain kaksi kirjailijaa tässä maassa ansaitsee muistopatsaat: Aleksis Kivi ja Pentti Haanpää.’ Haanpää on edelleen patsastaan vailla…”. Erno Paasilinna oli tunnetusti Haanpään suuri ihailija (ks. mm. Salminen, s. 242)

Matti Salmisen suurtyö: kattava elämänkerta

Toimittaja ja tietokirjailija Matti Salminen on tehnyt uutteraa arkistotyötä kaivaessaan esiin Pentti Haanpään elämän ja tuotannon monimuotoisia ja osittain täysin piiloon jääneitä vaiheita. On hätkähdyttävää huomata, että vasta nyt on julkaistu ensimmäinen kattava Pentti Haanpään elämänkerta. Vähäpätöisemmistä suuruuksista (kuten Olavi Paavolainen) niitä on ehditty julkaisemaan jo useita.

Salminen on kokoamistyönsä tuloksena laatinut myös Haanpään teosten luettelon ja päätyy seuraavaan saldoon: noin 350 novellia, joista erilliskirjoina 11 novellikokoelmaa, kahdeksan romaania ja yksi matkakirja. Niiden lisäksi lukuisissa lehdissä julkaistuja artikkeleita. Paljastuu myös, että Haanpää oli tarkka talousmies. Hän piti tarkkaa kirjanpitoa menoistaan ja tuloistaan, arpajaisvoitot mukaan lukien.

Sekä aktiivinen julkaisutoiminta että tarkka talousseuranta ovat uskottavia tosiasioita, koska Haanpää elätti itseään ja perhettään kirjallisista töistä saamillaan tuloilla. Silloinkin kun hän oli kustantamojen julkaisuboikotissa, hän pystyi myymään novellejaan sanoma- ja aikakauslehdissä. Oli pakko. Haanpään kirjeet vaimolleen talvi- ja jatkosodista (Kirjeitä kahdesta sodasta, Otava 1977) ovat täynnä ohjeita kirjoitusten (novellien) puhtaaksikirjoittamisesta ja toimittamisesta eri lehtien ja kustantamoiden osoitteisiin. Varmuuden vuoksi kirjeissä oli mukana postimerkitkin ao. lähetyksiä varten. Yhdeksän miehen saappaat (työnimeltään “saapasjutut” ja “Seitsemän miehen saappaat”) syntyivät nekin kirjeiden liitteiksi pätkissä jatkosodan loppupuolella. Nykyaikaa (1942) novellikokoelman jutut ovat syntyneet myös sota-aikana ja otsikko lienee syntynyt jonkinlaiseksi vastinpariksi Paavolaisen Nykyaikaa etsimässä (1929) -kirjalle, jossa ihasteltiin kaupunkeja, koneellistumista ja modernia elämää (aivan kuten Mika Waltarin romaanissa Suuri illuusioni, 1928)

Pitääkseni jutun kohtuullisen mittaisena, otan Matti Salmisen kirjoittamasta elämänkerrasta esiin vain neljä juttua.

Ensimmäinen on Haanpään ja Paavolaisen tapaamisesta vuonna 1926 (Salminen, s. 47). Mukana oli myös Ilmari Pimiä. Tapaamisen tunnelma oli aluksi varautunut, “…mutta kun pullon korkki avattiin, aika kului Kiviniemen majatalossa rattoisasti.” Paavolainen kittasi juomansa Haanpään piikkiin ja jäi velkaa. Haanpää ei vierailusta juurikaan perustanut (päiväkirjassa vain pari riviä) ja katuikin myöhemmin sitä, että oli antanut Paavolaisen ottaa kuvia hänestä sotilasasussa, joita myöhemmin julkaisi lupaa kysymättä. Nämä Salmisen kertomat lisätiedot ovat hyvin linjassa aiemmassa jutussani kertomani Paavolaisen sotilaspukuintoilun (ellei peräti fetisismin) kanssa. Mainittakoon, että Salmisen mukaan Haanpää itse myöhemmin (ilmeisesti vuonna 1947) käveli matkoillaan Yhdysvaltain armeijan ylijäämämanttelissa, jonka hän oli leikannut lyhyeksi (Salminen, s. 225). Humoristi asialla.

Toinen juttu liittyy Salmisen erityisen merkittäväksi rankkaamaan novelliin “Herra tohtori, kirkko ja Porvarin jäniskoira”, jota Salminen pitää Haanpään ehkä kovimpana yksittäisenä hyökkäyksenä Suomen porvareita vastaan kovalla 1930-luvulla (Salminen, s. 78). Juttu on sen verran häijy ja groteski, että surullisen kuuluisa Haanpään kirjojen toimittaja Eino Kauppinen sensuroi sen kokonaan tulevista kirjoista. Nyt se on julkaistu kokoelmassa “Ilmeitä isänmaan kasvoilla” Into 2013 (s. 99). En kerro tästä parisivuisesta novellista tässä sen enempää – se on Jaroslav Hašekin Kunnon sotamies Švejkin juttujen kaltainen viattomalta vaikuttava arkipäiväisen tapahtuman kuvaus joka symboliikkansa kautta laajenee hallitsevaa porvaristoa suunnattomasti ärsyttäväksi kritiikiksi – kannattaa nautiskella itse. Haanpään novellia ja Hašekin romaania yhdistää muuten toinenkin mielenkiintoinen piirre, kuinka ollakaan, “pääsivuosassa” oleva koira: sotamies Švejkhän on koirakauppias, joka myy sekarotuisia piskejä rotukoirina ja Porvarin jäniskoira puolestaan on rotukoira, jonka ylhäinen syntyperä on haettu esiin tietosanakirjoja myöten. Novellin sensurointi on vain yksi episodi Eino Kauppisen kyseenalaisesta toiminnasta valkopestä Haanpäästä porvareillekin siedettävä kirjailija. Salmisen mielestä Kauppinen paitsi sensuroi, niin myös piilotti Haanpään aineistoja. Samaa teki myös kirjailijan vaimo Aili Haanpää, joka ei Salmisen mukaan kovasti miestään arvostanut, vaan (varsinkin Pentin kuoleman jälkeen) keskittyi rahojen kuluttamiseen, jotka sitten alle 10 vuodessa lopahtivatkin (Salminen, s. 208–209).

Kolmas juttu liittyy Mika Waltariin, joka kunnostautui Salmisen mukaan “täydellisen natsipropagandan” levittämisessä. Hän suomensi Horst Wesselin jo 1933 (ja samoihin aikoihin ehdotti mm. käännöskirjallisuuden lopettamista Suomessa!) ja osallistui Joseph Goebbelsin koolle kutsumaan Weimarin kirjailijakokoukseen 1942. Saksan matkan raportti julkaistiin Suomen Kuvalehdessä: ”…se uusi Eurooppa, joka parhaillaan hahmottuu ja luo itseään sodan puristuksessa, vaalii ja varjelee runon lintua kansakuntain parhaan elämänuskon tulkkina” (Salminen, s. 173).

Neljäs juttu on tässä sen takia, että se liittyy sekä Haanpäälle sovitettuun jätkäkirjailijan mantteliin ja sitä kautta oletettuun sivistymättömyyteen että aina vähän väliä esiin putkahtavaan teemaan kirjailijoiden plagiaateista. Vuonna 1939 julkaistussa novellikokoelmassa Ihmiselon karvas ihanuus oli kaksi novellia (Juoppous ja Toverukset), jotka ruotsalainen kirjallisuudentutkja Tomas Oliv vasta 1962 huomasi James Joyce -plagiaateiksi. Sekä Kari Sallaman että Matti Salmisen mielestä Haanpää kuitenkin pilaili suomalaisten älykköjen kustannuksella (Salminen, s. 152). Pilaplagiaatti säilyi salassa Haanpään kuolemaan asti ja 7 vuotta sen jälkeenkin. Olavi Paavolainen oli meuhkannut pamfletissaan Suursiivous (1932) suomalaisten kirjailijoiden nurkkakuntaisuudesta, mutta niinpä vain jäi Paavolaiselta ja muultakin Suomen kansainvälisen tason kermalta huomaamatta Haanpään tarjoilema kirjallinen varkaus. Joycen Dubliners suomennettiin vasta 1965.

Uutinen: Lisää uutta vanhaa Haanpäätä

Viime viikolla (19.1.2016) Into-kustantamo julkisti tiedon, että he ovat jälleen julkaisseet uuden Haanpää-kirjan “Hurja”. Hurjaa tahtia!

Se keskittyy Pentti Haanpään muistiinpanoihin ja päiväkirjoihin. Niistä muistikirjat vuosilta 1945–48 ovat esittelyn mukaan kirjan varsinainen helmi. Teos sisältää myös kolme novellia, joista yksi on ennen julkaisematon. Hienoa! Eli Haanpää-lukemistoa riittää tästä eteenkin päin.

P.S. Liiaksi sivuraiteelle veisin, jos tässä jutussa olisin vielä käsitellyt Salmisen moitteita kriitikko Vesa Karosen unohtamista julkaisemattomista novelleista ja Karosen vastaväitteitä ja vastamoitteita (joihin Salminen taas vastaa). Niillä on oma mielenkiintonsa ja ne voi lukea verkossa alinna olevan lähdeviitteen kautta.

Lähteet

Matti Salminen, Pentti Haanpään tarina, Into Kustannus Oy, Taskukirjapainos 2015 (1. p. 2013). 304 s.

Pentti Haanpää, Eräs avioliitto – ja muita kadonneita tarinoita. Toimittanut ja koonnut Matti Salminen. Into Kustannus Oy 2014, 192 s.

Pentti Haanpää, Kauneuden kirous, Työväen Sivistysliitto, Into Kustannus Oy, Riika 2015 (romaania ei ole aiemmin julkaistu). 138 s.

Pentti Haanpää, Ilmeitä isänmaan kasvoilla, Työväen Sivistysliitto, Into Kustannus Oy, Riika 2013 (teosta ei ole koskaan julkaistu tässä Haanpään tarkoittamassa muodossa, vaan Eino Kauppisen omavaltaisesti sensuroimana ja uudelleen järjestämänä). 177 s.

Pentti Haanpää, Kiinalaiset jutut, Otava, Helsinki 1954, 163 s.

Pentti Haanpää, Kirjeitä kahdesta sodasta, Otava, Helsinki 1977. 176 s.

Pentti Haanpää, Kolmen Töräpään tarina, Kenttä ja kasarmi, Yhdeksän miehen saappaat, Jauhot, Noitaympyrä. Otava, Keuruu 1982 (novellikokoelma, alkuperäiset julkaistu erillisinä teoksina 1927, 1928, 1945, 1949 ja 1956), 399 s.

Pentti Haanpää, Nykyaikaa, Otava, Helsinki 1942. 150 s.

Jaroslav Hašek, Kunnon sotamies Švejk I–II, (suom. Marja Helin ja Tuure Lehén) Kansankulttuuri, Helsinki 1979. 569 s. + 404 s.

Hurja, Pentti Haanpään muistiinmerkinnät 1940–1940. Toimittanut Matti Salminen. Into Kustannus Oy 2016. 173 s.

Vesa Karonen, (Helsingin Sanomat, Kulttuuri, Arvio 15.9.2013), Reportaasi Pentti Haanpäästä jättää teokset sivuosaan, Matti Salminen esittelee Pentti Haanpään elämää ja kehuu itseään.

Erkki Tuomioja (25.8.2013), Matti Salminen, Pentti Haanpään tarina. Into, 304 s., Riika 2013.

YLE Areena 24.10.2015, Helsingin kirjamessut 2015, Kirjat ja kirjallisuus, Tasavallan presidentti Sauli Niinistö ja kirjailija Jörn Donner keskustelevat kirjoista, kirjallisuudesta ja lukemisen tärkeydestä. 48 min.

Matti Salminen, Kirjailija Matti Salminen vastaa kriitikko Vesa Karoselle, Helsingin Sanomat, Kulttuuri, Keskustelua 24.9.2013

kuvat: P. Lahti tai kustantajan verkkosivut

Advertisement