Kirjoitin yli puolitoista vuotta sitten (ploki 5.3.2015) jonkin verran Maarit Tyrkön muistelmien ensimmäisestä osasta Tyttö ja nauhuri (WSOY 2014, 430 s.), joka kattoi vuodet 1972–75. Toinen kirja Presidentti ja toimittaja (WSOY 2016, 591 s.) kattaa sitä seuraavat vuodet 1976–81.
Vasemmalla: Presidentti ja toimittaja -kirjan kansi. Oikealla: tekijä Maarit Tyrkkö (nyk. Huovinen) esittelemässä kirjaansa sen julkistuspäivänä 24.8.2016. (Iltalehti 24.8.2016).
Totesin silloin mm. että “nimienpudottelussa Tyrkkö vetää vertoja Klingelle. Kirjan henkilöhakemistossa on huikeat 682 nimikettä” (lisäksi kuvaliitteiden henkilöt). Tälläkin kertaa on syytä kiittää kattavasta henkilöhakemistosta. Laskujeni mukaan uudessa kirjassa on jopa 888 nimeä (mukaan lukien nimimerkit ja kutsumanimet) eli pari sataa enemmän kuin edellisessä.
Maarit Tyrkkö (nyk. Huovinen) lupasi edellisessä kirjassaan palata yksityiskohtiin seuraavassa, kassakaapissa säilytettäviin puhelinpäiväkirjoihin perustuvassa kirjassaan. Nyt lupaus on täytetty.
Pidän uuden kirjan avainsitaattina seuraavaa pätkää Urho Kekkosen Maarit Tyrkölle kirjoittamasta päiväkirjasta 22.12.1976 sinä aikana kun Tyrkkö oli vetämässä Suomen Kuvalehden lukijamatkaa: “Sinä olit ja olet mielessäni. Miten hiton tavalla se näin on oikein käynyt?… Mikä piru on johtanut siihen, että asiat ovat sellaiset kuin ne meidän välillämme nyt ovat”.
Presidentti oli vilpittömän hämmästynyt vanhalla iällä kohdalleen osuneesta rakkaudesta. Rakkaus oli kaikesta päätellen hyvinkin aitoa ja kesti pitkään, kymmenisen vuotta, aina presidentin vakavaan sairastumiseen asti. Se ilahdutti häntä suunnattomasti mutta myös hämmensi. Tyypillisten rakastavaisten tapaan erossa olevien ikävä kasvaa suureksi ja ajatukset alkavat kiertää samaa rataa: ”Minulla on näet nyt jo ikävä. Se on yhtä kuin kaipaus. Aika ei tahdo kulua ajattelematta” … ”Kiitos (1 000 x) kortista. Nyt taas jaksan odottaa, kaivata ja odottaa. Ja kaivata” … ”Tykätään ja jos… niin ilman muuta rakastetaan” (1976). Ja myöhemmin: “Mutta kaipaan Sinua. Ja toivon, että saisin pitää Sinut ja pitää Sinusta kiinni” (1978).
Kirjassa esitellään runsain mitoin ja välillä hyvinkin yksityiskohtaisesti tasavallan päämiehen yksityiselämää ja varmasti sellaisella tavalla, jota ei ole ennen nähty tai kuultu. Siinähän teoksen markkinarakokin on. Kirjeenvaihtoa, päiväkirjoja ja puhelinkeskusteluja päivän ja tunnin tarkkuudella. Se on uutta. Suurin osa kirjallisistakin lähteistä on sellaisia joihin muilla ei ole ollut pääsyä. Urho Kekkonen palautti kaikki Tyrkön hänelle lähettämät kirjeet ja monia muitakin dokumentteja Tyrkölle “arkistoitavaksi”. Kirjaan on myös dokumentoitu Tyrkön kirjaamana (presidentin henkilääkärin toiveesta!) kaikki presidentin liikkeet 13.9.1981 kolmen tunnin aikana omassa kodissaan Tamminiemessä, minuutin tarkkuudella. Perusteluna tietysti kenttätiedon saaminen presidentin terveydentilan arviointiin. Kaikki ei välttämättä ole kaunista luettavaa, varsinkaan presidenttikauden loppuaikojen sairaus- ja sekoilujaksot.
On harvinaista ellei ainutlaatuista, että valtion päämiehen ystävätär tai rakastajatar avautuu tällä tavoin ja rehellisen tuntuisesti julkisuudessa. Mikä motivoi tällaisia paljastuskirjoja? Tavanomainen selitys olisi julkisuudenkipeys ja/tai raha. Julkisuus on koukuttava asia ja “julkkis” kuulemma monien pikkutyttöjen toiveammatti. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että Maarit Tyrkkö ei ole asialla sen takia, että janoaisi julkisuutta. Hän on lupaustensa mukaan kirjoittanut kirjan presidentti Kekkosesta ihmisenä. Sekin lupaus on nyt pidetty.
Kirjan kirjoittamisen tai oikeastaan julkaisemisen motiivina on siis, Tyrkön kertomuksia ymmärtävästi tulkiten, velvollisuuden tunto ja lojaalisuus. Ehkä kirja on myös palvelus kaikille niille suomalaisille joille Urho Kekkonen, tuttavallisesti Urkki on ollut tärkeä vaikuttaja ja esikuva ja jotka nyt saavat tilaisuuden kurkistaa kulissien taakse. Kaikesta päätellen kirjoittamisen välitön syy on ollut myös tarve analysoida itsellekin osittain arvoitukseksi jääneen ainutlaatuisen ystävyys- ja rakkaussuhteen kokemuksia. “Muistot eivät jättäneet rauhaan”.
Kirjassa pari kertaa esiintyvä valokuvaaja Kalle Kultala ei ollut ehkä yhtä lojaali päämiehelleen. Hän ei kyennyt pitämään lupaustaan olla julkaisematta kuvaa, jossa Kekkosen seurassa esiintyy Maarit Tyrkkö. Paparazziksi heittäytynyt hovikuvaaja Kultala tarttui hetkeen, petti ja Tyrkkö suuttui. Kekkosen reaktiosta ei kerrota, mutta oletan ettei se ollut lainkaan negatiivinen. Mutta kuva oli hyvä ja se pääsi (tietenkin) myös tämän kirjan kanteen. Kuvassa Tyrkkö suoristaa Urkin kaulassa olevaa Thaimaasta ostamaansa Hermès -solmiota.
Uskomaton mutta tuttu tarina
Presidentin ja toimittajan rakkaustarina on monella tavalla aika uskomaton. Vielä 1970- ja 1980-luvuilla tämänkaltaiset tapahtumat kyettiin ihme kyllä pitämään poissa julkisuudesta. Nyt vastaavat paljastuisivat muutamassa päivässä.
Voi olla, että liioittelen, mutta minusta tarina muistuttaa myös hieman klassista satua prinssistä ja kerjäläistytöstä. Sen taustalla on 1600-luvun balladi kuningas Cophetuasta ja kerjäläistytöstä (Cophetua and the Beggar Maid), jonka mainitsee myös Shakespeare mm. Romeossa ja Juliassa. Lewis Carroll (Charles Dodgson) tunsi myös tarinan koska otti tunnetun valokuvansa ystäväperheensä tyttärestä ja Liisa Ihmemaassa kirjan mahdollisesta esikuvasta juuri tässä roolihahmossa (Alice Liddell as beggar-maid 1858). Tarinaa on kierrätetty sittemmin monina versioina. G. B. Shawn modernissa sovituksessa antiikin Pygmalion -teemasta (joka sitten toistetaan myös musikaalissa My Fair Lady) kukkaistyttö Eliza Doolittle nousee sosiaalisella asteikolla oppimalla oikeassa seurassa (fonetiikan professorin opastuksella) oikeaa kieltä, käytöstapoja ja ääntämystä. Sattumaa tai ei, Urho Kekkonen oli mestarillinen suomenkielen käyttäjä, jonka myös Tyrkkö tunnustaa useassa kirjansa kohdassa.
Vasemmalla: Lewis Carrollin Liisa Ihmemaassa -kirjan Liisan esikuva Alice Pleasance Liddell (1852–1934) puettuna kerjäläistytöksi. Kuva: Charles Dodgson 1858. Oikealla: Audrey Hepburn My Fair Ladyn kuvauksissa yhdessä kuvaajan Harry Stradling (Warner Bros.) kanssa 1964.
Tämän kirjan (tosi)tarinassa toimittajatytöstä tuli presidentin rakastettu. Uskomatonta on myös se, että tarina kaikkine yksityiskohtineen on nyt julkista omaisuutta.
Millaisesta rakkaudesta sitten oikeastaan oli kyse?
Käytän lähteenä wikipediaa. Platon ryhmittelee erilaiset rakkaudet näin: eros (eroottinen rakkaus), filia (veljellinen rakkaus), agape (jumalallinen rakkaus). Platonin monipuolisesta määrittelyistä on yleiskieleen jäänyt elämään lähinnä keskimmäinen eli “platoninen rakkaus”, jota kuvataan syväksi henkiseksi ja toverilliseksi rakkaudeksi, kiintymykseksi joka on epäaistillista eikä sisällä eroottisia aineksia. Wikipedia tunnistaa vielä amor’in, romanttisen rakkauden. Ehkäpä nyt on kyse juuri siitä? Tyrkkö on ymmärtääkseni johdonmukaisesti kieltänyt suhteen eroottiset elementit. Platoniseksi, veljelliseksi tai toverilliseksi heidän suhdettaan ei minusta kuitenkaan voi kirjan kuvausten ja dokumenttien perusteella väittää. Ainakin Kekkosen päiväkirjamerkinnöissä suhde tihkuu periromanttista rakkauden nälkää ja kaipauksen tuskaa.
Tyrkkö haparoi tasavallan presidenttiä (ehkä jopa Suomen kansakuntaa) kohtaan tuntemansa velvollisuudentunnon ja hyvää ystäväänsä kohtaan tuntemansa rakkauden välillä loppuun saakka. Hän lopetti ensimmäisen Kekkosmuistelukirjansa lyhyeen retoriseen pohdintaan: “Miten paljon uskaltaisin elää ja rakastaa?”. Nyt toisessa päiväkirjoihin ja kirjeenvaihtoon pohjautuvassa kirjassa Tyrkkö kertoo jo vapautuneemmin: “Tuntui luonnolliselta kirjoittaa alkuun sana ’rakas‘ ”. Urho Kekkonen käyttää jo värikkäämpiä aloituksia, kuten “Pihlajanmarjani” johon Maarit Tyrkkö vastaa “Mesimarjani mun”. Vuonna 1997 Kekkonen aloittaa kirjeensä näin: “Rakas Maarit, Todella kaipaan Sinua… Nyt Sinut tavattuani havaitsen, että minulla on ja minussa on vielä jotakin, jonka vuoksi kannattaa elää: Minulla on Sinut ja Sinun rakkautesi.” Kirje taas loppuu näin: ”Rakas Maarit, olin rohkea kun sanoin, että tiedän Sinun rakastavan minua. Mutta niin se on. Rakkain terveisin.” Minusta Maarit Tyrkkö kyllä uskalsi elää ja rakastaa – ja nyt neljäkymmentä vuotta myöhemmin myös kirjoittaa siitä.
On ymmärrettävää, ettei suhdetta ja sen kiemuroita voinut aikanaan julkistaa. Siihen liittyi muitakin julkisuuden henkilöitä kuin pääosassa olleet Urho Kekkonen ja Maarit Tyrkkö. Presidentti Kekkonen kamppaili omalla tahollaan entisen rakastajattarensa Anita Hallaman (“A:n” tai “Idän A:n”) kanssa. Suomen Neuvostoliiton suurlähettilään Jaakko Hallaman puolisolla oli monivuotinen suhde Kekkosen kanssa, mutta se hiipui “A:n” muuttuessa yhä röyhkeämmäksi omien etujensa ajajaksi, ehkä myös kuvaan astuneen uuden ihastuksen toimittaja Tyrkön takia.
Oliko Maarit Tyrköllä omalla tahollaan samoja ongelmia? Eipä tainnut olla. Paljon aiemmin eli ”kymmenisen vuotta sitten” (siis 1960-luvun puolessa välissä) hän kertoo olleensa kihloissa, ”tarkoituksena solmia avioliitto, perustaa perhe ja saada lapsia”, mutta se purkautui. Kun Tyrkkö myöhemmin lupautui pitämään huolta Urho Kekkosesta, hän katsoi ettei ”menisi naimisiin niin kauan kuin hän tarvitsi minua”. Lukijaa saattaa kuitenkin jäädä askarruttamaan se, että kun Tyrkkö ohimennen kertoo tulleensa syyskuussa vuonna 1979 äidiksi ja pari vuotta myöhemmin (lähettämättömäksi jääneessä) kirjeessään Kekkoselle, että on “sen jälkeen kun viimeksi tapasimme 27.11.1981 … mennyt naimisiin”, hän ei kerro mitään muuta omasta perheestä. Aviomiehen nimen voi tietysti kuka tahansa googlata (ja esiintyyhän se kirjan hakemistossakin) mutta se ei ole kovin kiinnostavaa. Sen sijaan kun tekijä mainitsee tulleensa äidiksi ja menneensä naimisiin juuri samaan aikaan kun hänen “päämiehensä” elää kriittisiä elämänvaiheitaan, kiinnostaisi tietää miten ne vaikuttivat toisiinsa. Tiedon puuttuessa lukija voi arvailla, ettei vaikutuksia ollut.
Presidentin viimeiset virkavuodet
Vuoden 1979 loppupuolella Tyrkkö käy tiuhaan Tamminiemessä mutta hoitaa samaan aikaan ahkerasti vakituisia työtehtäviään, joihin kuuluu kirjojen toimitustyön lisäksi monia lehti- ja televisiojuttuja. Kiitettävää omistautumista ja velvollisuuksien hoitamista, varsinkin nuorelle äidille. Ehkä tyypillistäkin suurien ikäluokkien ja niitä edeltävien sukupolvien edustajille? “Normaalien päivätöiden” lisäksi Maarit Tyrkkö vetää myös Uuden Suomen 20-päiväisen lukijamatkan Etelä-Amerikkaan aivan vuoden lopussa. Juuri tämän matkan aikana Kekkonen pitää Tyrkön toivomuksesta päiväkirjaa, jossa valittaa vähän väliä kaipaustaan.
Jo edellisessä kirjassahan Tyrkkö totesi olleensa presidentille “Pollyanna, martta ja lotta”. Yllättävän yksinäisenä Tyrkkö tuntee kokeneensa presidentin sairauden etenemisen: “Valtava tuska, ikävä ja itku purkautuivat vasta yksinäisyydessä kotona”. Sama tunne valtaa mielen hänen poistuttuaan viimeiseltä vierailultaan Tamminiemestä 27.11.1981, kuukausi presidentin lääkärintodistukseen perustuvan eroanomuksen jälkeen: “turvamies saattoi minut autolla kotiin. Kaikki oli hiljaista, kaikki oli pitkään hiljaa.”
Syyskuussa 1981 Islannin matkan jälkeen Kekkosen terveys horjui. “Syyskuun tärkein henkilö oli presidentti. Koko huomio kiinnittyi häneen ja hänen vointiinsa.” Vain lähiomaiset, lääkärit, henkilökunta, kansliapäällikkö ja toimittaja Tyrkkö pääsivät Tamminiemeen. Kekkonen kärsi toistuvista muistikatkoksista ja sekavuustiloista. Toipuminen Islannin matkasta oli hyvin hidasta. Tyrkkö päivysti välillä viikonloppuja ja öitäkin. Sisään pyrkiviä poliitikkoja käännytettiin ovelta lääkärien määräyksestä. Silti “A” onnistui keplottelemaan itsensä sisään, josta lääkärit olivat vihaisia. Vierailu ei aivan tainnut onnistua, koska Kekkonen oli taloudenhoitaja Ester Markkolan mukaan poistunut todeten “kaikkea te höpötätte”. Muistikatkoksiin liittyi että välillä Kekkonen ei tunnistanut paikkoja tai henkilöitä, ei myöskään Maarit Tyrkköä. Toimittaja kuitenkin jatkoi vapaaehtoista päivystystään, nukkuen peittojen ja tyynyjen kanssa “presidentin huoneen kynnyksellä kuin uskollinen vahtikoira”.
Traagisia sävyjä saaneeseen jaksoon presidentin toimikauden loppuvaiheista sisältyi myös jotain hupaista. Rakastamisen käytännöllisistä vaikeuksista kertovat tapaukset, joissa yritetään harhauttaa alituisesti vaanivia lehtimiehiä ja paparazzeja. Toimittaja pääsi tietysti presidentinlinnaan, Tamminiemeen, Kultarantaan ja retkillekin sujuvasti turvamiesten ja adjutanttien kautta koska oli toimittamassa presidentin elämää koskevia lukuisia kirjoja (Kirjeitä myllystäni 1–2 1976, Nimellä ja nimimerkillä 1–2 1977, Matkakuvia Kainuusta ja Lapista 1977, Tamminiemi 1980, Vuosisatani I 1981, Vastavirtaan 1983). Kekkosen sairauden aikaan (1981) “uutishaukkojen” vaaniessa Tamminiemen aidan takana, turvamiehet kyyditsivät agenttifilmien tyyliin toimittaja Tyrkön Saabin takapenkillä tumman peitteen alla takapihalle keittiön portaiden eteen, jossa takapenkiltä kierähdys pyykkikoriin, lakana päälle ja kellarin luukusta sisään.
Asevelvollisuus lopetettava!
Mielenkiintoisia muistiinpanoja Kekkosen muustakin ajattelusta putkahtelee siellä täällä. Ne nyt jäävät tässä kirjoitelmassa pakostakin sivuosaan. Otan kuitenkin yhden ajankohtaisen esimerkin. Kekkonen päätyi vuonna 1976 rauhan ja aseistariisunnan asiaa ajaessaan jopa niinkin jyrkkään kantaan, että Suomesta olisi lopetettava yleinen asevelvollisuus, eli lakkautettava armeija ja puolustusvoimat. Tämän Kekkonen toteaa puhelimessa Tyrkölle 23.9.1976 ja sama kanta on luettavissa UKK:n omasta päiväkirjasta samalta päivältä. Hänen mukaansa “kansainvälisissä kokouksissa puhutaan aseistariisunnasta – ilman tulosta” ja sen takia hän halusi, että “yksi maa Suomi” näyttäisi esimerkkiä. Hauskaa huomata, että yli 30 vuotta myöhemmin (2009) Ruotsi päätyi samaan kantaan ja toteutti sen omalla tavallaan eli yleisestä asevelvollisuudesta siirryttiin ammattiarmeijaan. Päätöstä on sen jälkeen naapurissa kaduttu ja paluuta entiseen suunnitellaan. Nykytilanteessa Suomessa juuri kukaan ei rohkenisi esittää armeijan lakkauttamista.
Vielä yksi pikkutapaus, joka liittyy omaan historiaani: Kekkonen kertoo puhelimessa Maarit Tyrkölle viikko- ja päiväohjelmaansa maaliskuussa 1976: … ”5. päivä Valtion teknillisen korkeakoulun vihkiminen Otaniemessä ja 5.–7. Salpausselän kisat, en taida mennä”. Todellisuudessa kyse oli Valtion teknillisen tutkimuskeskuksen päärakennuksen vihkimisestä, johon minäkin osallistuin VTT:n johdon määräämässä ”tummassa puvussa”. Mikäli muistan oikein presidentti ei todellakaan saapunut.
Pekka Lahti 
