Nopeaa ja hidasta piirtämistä sekä lisättyä todellisuutta

Nopea piirtäminen

Nopea piirtäminen ja ahmiminen on ranskaksi croquer. Siitä on periytynyt suomenkin kieleen “krokiin” (croquis) piirtäminen ja perunakrokettien rouskuttaminen. Esimerkiksi Helsingin Taidehallissa käy piirtämässä “elävää mallia” kymmeniä alan harrastajia, jotkut kerran viikossa, jotkut harvemmin. Taidekouluissa croquis on peruskauraa. Ammatttaiteilijat piirtelevät ”nopeita” luonnostellessaan kohdettaan. Karikatyyritaide on eräänlaista croquis’ta. Nopeiden piirtäjien “elävä malli” tarkoittaa yleensä alastonta ihmistä, joka vaihtaa asentoaan esimerkiksi kymmenen minuutin väliajoin.

Melko tyypillinen ”nopea”, viiden minuutin punaliitu-croquis (PL 1989)

Alaston ihmisvartalo on sopiva nopean piirtämisen kohde, koska ihmissilmä havaitsee herkästi “väärin” muotoillut kohdat, mutta sallii silti erilaisia tulkintoja. Väärätkin asennot ovat mahdollisia ja uskottavia. Kuvasta saattaa tulla siedettävä vaikkei olisikaan ihan näköinen. Voimakkaastikin tyylitelty kuvaus voi olla näköinen. Ihmiskasvot ovat huomattavasti vaikeampi kohde, koska “näköisyysvirheet” sattuvat heti silmään. Näköispiirustuksen tai -veistoksen tekeminen on harvinainen erityislahjakkuuden laji. Silti “näköispatsaiden” tekijöitä katsotaan nykyisin enimmäkseen alaviistoon, outoa.

Taidehallissa aloitetaan useimmiten 15 minuutin piirroksilla ja sitten kiihdytetään nopeutta asteettain ainakin 5 minuuttiin, joskus jopa 3 minuuttiin asti. Tapa taitaa olla aika perinteinen. Tähän tyyliin ohjeisti myös Taidehallin intendentti Seppo Niinivaara piirtäjäjoukkoa ja alastonmallia silloin vuosia sitten kun hän itse piirsi joukon mukana. Tällä menettelyllä kokeneenkin piirtäjän sekä silmä että käsi ehtivät sopeutua uuteen tilanteeseen.

Arkkitehtien kesäisillä “taideleireillä” (joita pidettiin vuosina 1981–2012) niiden ensimmäinen ohjaaja taidemaalari (sittemmin professori) Mauri Favén kertoi parikin kertaa tarinan ranskalaisesta Jean-Auguste-Domingue Ingres’istä, joka kuulemma väitti, että taiteilijan pitää osata painaa mieleensä hetkessä se näky, minkä ikkunasta putoava ihminen jättää hänen verkkokalvoonsa. Sen jälkeen hän piirtääkin päässään olevasta mallista. Tarina on hyvä. En ole yrittänyt tarkistaa pitääkö se paikkansa. Sen totuusarvo on toissijaista.

Esimerkki Ingresin luonnoksista tekeillä olleeseen muraalimaalaukseen Kulta-aika (L’Age d’or 1862) ja yksityiskohta valmiista koulutyöstä Alastoman miehen harjoitelma (Academid study of a male torso, 1801). Ingres luonnostelee ja maalaa käsiä, jotka ovat viimeinen ratkaiseva lenkki hyvän kuvan syntymisen ketjussa.

Hidasta taidekäsityötä

Jean-Auguste-Domingue Ingres oli tunnettu äärimmäisen viimeistellyistä maalauksistaan. Sen edellyttämä käsityö on hidasta ja vaativaa.

Ingres pyrki maalauksissaan tavoittamaan mallinsa puhtaan (aidon) muodon. Siksi lopputuloksena syntynyttä maalausta ei voi pitää totuudenmukaisena ahtaasti ymmärrettynä. Se on jotain enemmän. Monien aikalaisten mielestä jopa totuutta vääristelevää. Suuren odaliskin mittasuhteet olivat kuulemma pielessä, jalat liian pitkiä, vasen käsi liian lyhyt ja selkänikamiakin mitattiin olevan jopa kuusi liikaa. Mitä väliä jos kuvan kohteena oleva naisvartalo koetaan ihanteellisen kauniiksi? Postfaktuaalista kauneutta.

Kuvataide onkin sekä virtuaalista että lisättyä todellisuutta ja oli niitä jo kauan ennen kuin digihärpäkkeet mahdollistivat ne siinä erikoisessa muodossa, jossa todellisuutta jäljittelevään kolmiulotteiseen kuvaan on liitetty keinotekoisia (keksittyjä) kolmiulotteisia elementtejä. Eksyinkö jo aiheesta?

Lisättyä todellisuutta? Jean-Auguste-Domingue Ingres’in maalaus La Grande Odalisgue 1814.  Teos löytyy Louvresta.

Taidemaalarin maalaus on subjektiivinen näkemys kohteesta. Kuva voi miellyttää katsojaa tai olla miellyttämättä. Kysymys ei ole objektiivisesta ja vielä vähemmän absoluuttisesta totuudesta. Paraskaan fotorealisti ei yritä jäljentää todellisuutta, vaan tehdä kuvan joka näyttää todelliselta. Valokuvaaja pyrkii samaan. Todellisuuden ja kuvan välissä ovat kameran linssit, tallennustason valoherkän filmin tai valokennon sisäinen rakenne, tallenteen muunnos (prosessointi) silmälle näkyväksi tuotteeksi, paperikuvaksi, kankaalle tai kuvaruudulle heijastetuksi kuvaksi. Kuvaa voidaan manipuloida monin tavoin niin, että lopputulos voi etääntyä alkuperäisestä kohteestaan paljonkin, usein katsojaa miellyttääkseen.

Kahdenlaista todellisuutta ja niiden kuvaustapaa: turkkilainen ja suomalainen sauna. Ingresin idealisoituja naisvartaloita (1862) voidaan verrata Gallen-Kallelan realistisiin saunojiin (1889). Molemmat yhtä totta.

Tavoittaako nopea piirtäminen kohteensa idean tai tosiolemuksen paremmin kuin päiväkausia hiottu ja moneen kertaan korjattu maalaus? Kyllä tai ei, riippuu tekijän taidoista.

Leonardo da Vinci korjasi La Giocondaa moneen kertaan. Hän oli siihen tyytyväinen vasta vuosikausien (ehkä jopa 13 vuoden) työn jälkeen. Läpivalaistun teoksen analyysin mukaan naisen pää oli aluksi liian iso ja kädet väärin. Korjausten jälkeen syntyi ehkä maailman kuuluisin ja ihanteellista naiskauneutta ylistävä muotokuva Mona Lisa (1503–16, valmistumisvuosi on epäselvä). Kasvojaan hartaasti meikkaavaa nykynaista (tai miestä) saattaa hämmästyttää se, että tällä joviaalilla (jocund, giocondo) Mona Lisalla ei ole kulmakarvoja eikä silmäripsiä.

Kuva on vähintään yhtä totta kuin kohteensa. Tämän hauskuuden huomasi myös belgialainen René Magritte, joka maalasi kuvan piipusta (1929) ja kirjoitti sen alle “Ceci n’est pas une pipe” (Tämä ei ole piippu). Samainen kuva on ollut minulla lahjaksi saadussa hiirimatossa vuosikausia. Suomalainen arvoitus: Valehiiri valepiipun päällä tekemässä valejälkiä valetodellisuuteen, mikä se on?

Todella nopeaa piirtämistä

Omaksi huvikseni harjoittelin itse aikoinani todella nopeaa piirtämistä junan ikkunasta. Maisema vilahtaa ohi sekunneissa. Siinä on pakko keskittyä olennaisiin maiseman osiin. Junan pysähtyminen asemilla tuo sopivaa vaihtelua ja tarpeellisen hengähdystauon. Silloin aikaa on sentään muutama minuutti. 

Esimerkkejä “todella nopean piirtämisen itseopiskelukurssilta” junassa välillä Helsinki-Tampere-Helsinki vuosina 1981–82. Tein piirroksia neljällä työmatkalla, jos satuin saamaan rauhallisen ikkunapaikan. Tekniikkana jonkinsorttinen ingressiläinen näkeminen.

Esimerkkejä croquis-piirustuksistani Taidehallilla vuosina 1983–1991. Useimmiten olen käyttänyt punaliitua, mutta joskus myös mustaa tussikynää tai -sivellintä. Päivämäärän lisäksi kuviin on merkity piirustusaika minuuteissa (useimmat 5 minuutin kuvia). Paljon yli viittä minuuttia ei juuri kannata yhtä asentoa piirtääkään, tulos ei siitä yleensä parane, ehkä käy päinvastoin.

Täytyy lopuksi kehaista muutamaa arkkitehtikolleegaa ja hyvää ystävääni, jotka ovat erinomaisia nopean piirtämisen taitajia, aakkosjärjestyksessä: Tapani Kajaste, Kalevi Karlsson ja Pertti Maisala. Muitakin virtuooseja tietysti on. Arkkitehdiksi pyrkiväthän useimmiten luulevat (ilman parempaa tietoa) päätyvänsä kokopäivätaiteilijan hommiin. Niin ei kuitenkaan juuri koskaan käy, vaan taiteilu pitää hoitaa vapaa-ajalla tai sitten luopua leipäarkkitehdin töistä. Poikkeuksiakin on. Kahdelta ensinmainitulta alla pari esimerkkiä lahjaksi saaduista töistä.

Pertti Maisalan töistä on yksi hieno muistikuva: A0-kokoon piirretty alastonmallipiirustus selkäpuolelta kuvattuna. Se roikkui Otaniemen arkkitehtiosaston piirustus- ja kuvanveistosalin takaseinällä oikeassa reunassa koko sen ajan kun itse siellä joko piirsin tai muovailin ja joka kerta ihmettelin sitä kuka kumma täällä mahtaa olla noin taitava piirtäjä. Ei mennyt vuottakaan kun olin samassa toimistossa alan hommissa, sattumalta. Unto Pusa oli halunnut ao. piirustuksen koulun kokoelmiin ja sinne se jäi – eikä Pertillä ole kertomansa mukaan siitä tai sen säilytyspaikasta sen parempaa tietoa. Jos se siellä jossain on, kannattaa käydä vilkaisemassa.

Vasemmalla Tapani Kajasteen muotokuva sukulaispojastaan 2012 ja oikealla Kalevi Karlssonin karikatyyri tämän kirjoittajasta 2015.

Lähteet

Mona Lisan arvoitus (Secrets of The Mona Lisa), Britannia 2016 

wikipedia, hakusanat: Jean-Auguste-Domingue Ingres, Akseli Gallen-Kallela, Leonardo da Vinci, Mona Lisa, René Magritte.

kuvalähteet, ellei muuta mainittu: omat arkistot

P.S. 1.5.2017:

”Hullu arkkitehti” Ilpo Aarniala on tänään vappupäivänä blogannut Pertti Maisalan töistä kivan jutun, jossa on mukana myös kolme A1-kokoista alastonmallitutkielmaa. Ne on tehty vuonna 1960 arkkitehtiosaston ”piirustuksen, maalauksen ja kuvasommittelun” opettajan Unto Pusan aikana. Erinomainen täydennys koska minulla ei ollut tarjota kuin muistikuva Pertin työstä. Ilpon esittelemät työt ovat tosiaan A1 kokoisia, kun minun muistikuvani oli suurempi eli A0.  Hiilipiirrokset tehtiin ainakin 1967 sitä varten Wulffilla myynnissä oleville hiilipiirrospaperille, jonka koko on hieman A0-kokoa (noin 84 cm * 119 cm) pienempi eli 72 cm * 104 cm. A1-koko puolestaan on 59 cm * 84 cm.

Ilpo Aarnialallakaan ei näytä olevan tietoa, ovatko Pusan ”takavarikoimat” työt jossain jäljellä. Sitä pitäisi tietysti kysyä tiloista vastaavilta tahoilta Aalto-yliopistolta. Asia kiinnosti minua sen verran, että jo tammikuussa oman plokini julkaisun jälkeen kävin vahtimestarin opastuksella katsomassa, miltä Otaniemen piirustus- ja kuvanveistoateljeessa (design by Alvar Aalto) näyttää. Olisiko siellä kenties jonkinlainen arkisto? Paljastui, että ateljeen ja koko entisen arkkitehtiosaston ovat vallanneet ns. ARTS-väki eli Arabianrannasta Otaniemeen siirretyt entiset ”taikkilaiset”. Arkkitehtiopiskelijat on siirretty yli kilometrin päähän tylsänpuoleiseen toimistorakennukseen Miestentielle. Mikähän kumma tähänkin pakottanut tai miten arkkitehtuurin opettajat ja opiskelijat ovat siihen suostuneet? Muistelen, että arkkitehtiosasto vallattiin 1969 huomattavasti vähäisemmästä syystä.

No, ahkerassa työntouhussa näyttivät taiteen opiskelijat olevan vierailunikin aikana ja ateljee lähes pursusi opiskelijoiden keskeneräisiä töitä. Iskin silmäni muutamaan piirustuslaatikostoon, jotka lojuivat tilassa käyttämättömän näköisenä. Laatikoiden koko oli sitä luokkaa, että niihin mahtuisi hyvin A0-kokoisia kuvia. Kurkkasin muutamiin laatikoihin, mutta tyhjiä olivat. Kysymys siitä, missä ovat Unto Pusan talteen ottamat opiskelijatyöt, jäi toistaiseksi ratkaisematta.

Alvar Aallon suunnittelema ateljeetila nykyisessä Aalto-yliopiston ARTS-väen käytössä tammikuussa 2017. Ymmärtääkseni myös arkkitehtuurin opiskelijoille järjestetään heille räätälöityjä ARTS-kursseja – toivottavasti juuri näissä tiloissa.