Muutama uutisjuttu ja naamakirjakeskustelunpätkä innostivat kirjoittamaan tämän.
Alppimaidon luomutuottajia elementissään Sveitsin alpeilla.
UUTINEN 1. YLE Uutiset julkaisi kolme päivää sitten (7.2.2017) nettisivuillaan uutisen, jonka mukaan ympäristöjärjestö WWF (World Wide Fund for Nature, ent. World Wildlife Fund) on julkaissut Lihaoppaan. Mainio juttu ja askel oikeaan suuntaan! Otsikosta huolimatta ao. opas käsittelee jonkin verran myös muita elintarvikkeita kuin lihaa, mm. juustoja. Ne on luokiteltu karkeasti neljään eri ryhmään: vältettävät (punainen leima), harkiten käytettävät (oranssi), kohtuudella käytettävät (vaalean vihreä) ja suosittavat (tumman vihreä). Jutun mukaan esimerkiksi kotimainen tehotuotettu sianliha ja broileri ovat “vältettäviä”, mutta luomua “voi syödä kohtuudella”.
Kohtuudella voi WWF:n mukaan syödä myös luomusikaa, -broileria ja luonnossa laiduntavaa nautaa ja lammasta sekä luomukananmunia ja -juustoa. Edellytyksenä on ettei rehuna ole käytetty “vastuutonta soijaa”. Suositusten kriteereinä on käytetty ilmastoa, monimuotoisuutta, torjunta-aineita ja rehevöitymistä. Ensinmainittu liittyy aiheutettuihin kasvihuonekaasupäästöihin. Tarkemmat suositukset tuotantoalueittain ja kriteereittäin voi katsoa WWF:n nettisivuilta.
Samoin kohtuullisesti voi WWF:n mukaan syödä myös riistaa eli hirveä, metsäkaurista ja valkohäntäkaurista. Monet pitävät ilman WWF:n opastakin ja useimmiten perustellusti riistaa mainiona ja ympäristöä rasittamattomana luomuruokana, mutta siitä näkökulmasta oppaan riistaosasto on valitettavan lyhyt. Sieltä puuttuvat mm. jänis ja rusakko. Metsäkanalinnuista todetaan, että niiden “kannat ovat suuressa osassa Suomea taantuneet voimakkaasti”. Ilmeisesti suositusta ei tästä syystä ole rohjettu antaa. Varmaan samasta syystä mikään sorsalintu ei ole mukana, koska ryhmässä on “mukana uhanalaisia sorsalintulajeja”. Vuonna 2015 Suomen riistasaalis oli tärkeimpien lajien osalta karkeasti seuraava (kpl): hirvet 75 000, jänikset 200 000, vesilinnut 400 000, metsäkanalinnut 200 000 ja muut riistalinnut 300 000. Yhteensä 8 miljoonaa kiloa riiistalihaa, joista suosituksia kaivataan – muidenkin kuin hirvieläinten osalta.
Porosta opas toteaa lakonisesti “poro ei ole riistaa”. Tämäkö riittää kuluttajalle? Poroja on Suomessa noin 200 000 kpl (monien mielestä liikaa suhteessa jäkälän ja muun luonnon kulutukseeen) ja niiden teurastusmäärä on noin 75 000 kpl (2 miljoonaa kiloa) vuodessa. Talviruokinnassa käytetyn säilörehun takia poron lihaa ei ehkä voi pitää ihan täytenä luomuna? Suositusta tästäkin kuitenkin kaipaisin.
WWF on jo aiemmin julkaissut erinomaiset Ruokaoppaan ja Kalaoppaan. Kalaoppaassa on muuten mukana myös simpukoita ja äyriäisiä. Nyt on muuten madeaika. Suosittelen matikkasoppaa ja mateenmätiä blinien kera.
Hämmennystä aiheuttaa se, että Lihaoppaassa juustot on sijoitettu kaikkiin kolmeen ensinmainittuun ryhmään, mutta ei viimeiseen, siis suosittaviin. Vältettäviä ovat muissa EU-maissa kuin Suomessa ja Ruotsissa tuotetut juustot. Tämä suositus herättää kysymyksiä, koska siinä on samaan koriin heitetty hyviä ja huonoja juustoja. Ratkaiseva suositusperuste ei voi olla tuotantomaa, vaan tuotantotapa. Myönnän: olen tottunut suosimaan alppijuustoja (kuten gruyère tai appenzeller), jotka valmistetaan kesämaidosta esimerkiksi Sveitsin tai Italian alppiniityillä laiduntavien lehmien pastöroimattomasta maidosta ja kypsytetään ilman lisäaineita kallioluolissa. Samassa asemassa ovat Jura-vuoristossa laiduntavat ranskalaislehmät, joiden kesämaidosta tehdään parhaat 3-vuotiset comte-juustot. Lehmät laiduntavat ja hoitavat alppiniittyjä noin puolet vuodesta ja nauttivat sinä aikana useiden satojen erilaisten aromikkaiden yrttien ja kukkien biomassaa. Näin syntynyttä juustoako pitäisi välttää?
UUTINEN 2. toinen uutinen oli Kauppalehden nettiversiossa jo 25.12.2015 , Talouselämässä lyhyempänä jo 16.12.2015 , mutta joku uudelleen jakeli sen muutama päivä sitten (en enää muista kuka, enkä sitä linkkiä edes löydä, koska FB on katsonut parhaimmaksi hävittää sen aikajanaltani, en tiedä miksi). Onneksi googlaamalla löytyy kun muistaa oleelliset avainsanat.
Hieman sensaationhakuiselta vaikuttavan jutun otsikko oli “Laskelma: Salaatin syöminen tuhoaa ympäristöä kolme kertaa enemmän kuin pekoni.” Uutinen perustui The Telegraph -lehden julkaisemaan juttuun Carnegie Mellon Universityn tutkimuksesta, jossa vertailtiin eri ruokalajien aiheuttamia kasvihuonekaasuja niiden tuottamaa 1 000 kaloria kohti. Raflaava ero johtuu siitä, että salaatinkerässä on suurin piirtein saman verran kaloreita kuin yhdessä pekonisiivussa. Mutta kenelle ne ovat vaihtoehtoja? Mielenkiintoista tietoa toki juttuun ja tutkimukseen sisältyy: salaatinkerän tuottamisessa, kuljetuksessa ja hävikissä syntyy yllättävän paljon kasvihuonekaasupäästöjä. Vihanneksissa ja hedelmissä yleensä hävikki on jopa 40 %. Pakasteut äyriäiset olivat vertailussa suurimpia päästölähteitä, siis tuotettua kaloria kohti.
UUTINEN 3. kolmas hiiliuutinen oli samoin 7.2.2017 julkaistu YLEn uutisjuttu, jonka mukaan St1:n hallituksen puheenjohtaja Mika Anttonen antaa ymmärtää, että hallitus ja insinöörit ovat saamattomia ilmastomuutoksen torjunnassa. Käynnissä on toimenpiteitä jotka ovat “ ‘lillukanvarsia’, maksavat valtavasti, eivätkä johda mihinkään”. “Anttonen pitää myös Suomen 30 prosentin velvoitetta biopolttoaineesta kansantalouden kannalta ‘dorkana’ ”. “Anttonen haastaa aluksi Aalto-yliopiston, VTT:n ja liikenne- ja viestintäministeriön mukaan saarnaamaan, ettei hän olisi ainoa.“
Aika moni on varmaan samaa mieltä Anttosen kanssa, että ilmaston lämpenemisen torjunta etenee aivan liian hitaasti. Jotain muuta kuin nykyiset toimenpiteet pitää tehdä. Olen jo vuosia ollut sitä mieltä, että asia ei etene ennen kuin hiilivero otetaan käyttöön – ensiksi kaikissa teollisuusmaissa, sitten myös muualla. Niin, että kuluttaja näkee välittömästi valintojensa vaikutukset ilmakehän hiilitaseeseen – kukkarossaan. Samalla tarvitaan myös entistä parempaa ja halvempaa teknologiaa. Siihen taas tarvitaan tutkimusta ja kehitystyötä. Tutkimuksen kokonaisrahoitusta ei tarvitse lisätä, suunnataan sitä vain ihmiskunnan elintärkeitä etuja edistävään suuntaan. Lisäisin itse Anttosen mainitsemien unilukkareiden joukkoon ainakin Sitran ja Tekesin, jotka voisivat ruuvata rahoitushanojaan siihen asentoon, että energiatehokkuuden lisäämistä ja kasvihuonekaasupäästöjen vähentämistä edistävät härpäkkeet ja jipot saisivat huomattavasti enemmän tutkimus- ja kehittämisrahoitusta kuin ennen. Painopisteinä olisivat vain ne hankkeet joilla on globaalia merkitystä, koska päästöjen siirtely maasta toiseen ei johda toivottuun tulokseen.
Olen hyvin tietoinen siitä, että nykytilantessa hiiliveroa koskevan kansainvälisen sopimuksen aikaansaaminen on aika utopistista. Mutta mikä onkaan vaihtoehto? Toimivia ideoita kaivataan.
Missä pihvi?
Pointti ei ole siinä, että pähkäiltäisiin sitä, pitäisikö salaatin tai katkarapujen syöminen korvata pekonilla, vaan siinä, että tietäisimme edes suurin piirtein millainen hiilijälki eri elintarvikkeilla. Ruokavaliosta ja mieltymyksistä riippuen syntyy itse kullekin summavaikutus, joka on hyvä tietää. Sitä voi sitten ruveta säätämään jos tuntee tarvetta.
WWF:n julkaisemia opastietoja voidaan käyttää summittaisina ohjeina, mutta kovin pitkälle ei niilläkään pötkitä. Suositukset tulisi olla kaikki tuoteryhmät ja tuotantoalueet kattavia.
Ostaessaan tuotteita tai palveluja nykykuluttajalla ei ole niiden hiilijäljestä mitään tietoa – tai ehkä valistuneimmilla on niistä harmaa aavistus. Se johtuu siitä, että tuotetiedoissa ei ole mukana valmiiksi laskettuja hiilijälkilukemia. Jo nykyisellä tiedolla voidaan karkeita arvioita tehdä tuotekohtaisesti ja se on nimen omaan tuottajien tehtävä. Tietoja tarkennetaan kun tieto lisääntyy. Viranomainen voi tuoteselosteet tarkistaa kuten tähänkin asti ja lopuksi sertifioida. Tuotteen ostajan valistuneisuudesta sitten riippuu, vaikuttaako tämä tiedon lisäys ostopäätöksiin. Jos ei vaikuta tai ei vaikuta tarpeeksi, pitää ottaa käyttöön järeämmät aseet.
Järeämpi askel on tuotteille asetettu hiilivero. Ajatus on yksinkertainen. Joka tuotteelle sen tuottaman ja käyttämän hiilen (elinkaariperusteinen) erotuksen mukainen vero (euroa, dollaria, ruplaa, jeniä, juania, jne/per tuotekilo). Palvelut maksavat omat hiiliveronsa käyttämiensä tuotteiden mukaan ja se siirtyy automaattisesti palvelun hintaan. Kuluttajan tarvitsee katsoa vain ostamansa tuotteen laatua ja hintaa, kuten tähänkin asti. Ei tarvitse pähkäillä, arvuutella ja tuntea syyllisyyttä. Eikä tarvitse opetella hankalia laskureita, muuten kuin omaksi ilokseen ja tiedonintressistä. Tuottaja laskee hiililaskureilla nettohiilivaikutuksen (tai tarkemmin khk-päästövaikutuksen) ja viranomainen edelleen sertfioi – ja kerää hiiliveron. Siinä kaikki. Haitan aiheuttaja (viime kädessä kuluttaja) maksaa ja kun hinta on tarpeeksi korkea, tuote ei mene kaupaksi ja khk-päästöt lähtevät laskuun.
On myös ehdotettu (yhdysvaltalainen ilmastotutkija James Hansen, kiitos vinkistä Jussi Lahti), että tuottajan ja erityisesti fossiilisten polttoaineiden tuottajan pitää maksaa hiilivero ja kootut rahat jaettaisiin sitten kuluttajille. Hän pitääkin fossiilisen energian tuottajia pääsyyllisinä ilmastomuutokseen ja koska teollisuusjohtajat toimivat tietoisesti, heidät tulisi asettaa syytteeseen toiminnasta ihmiskuntaa ja luontoa vastaan. Toimisiko tuo? Mutta eikö tämä ole selvä: kulutus aiheuttaa päästöjä ei tuottaja. Miksikö? Koska jos kukaan ei osta tuotteita, ei kukaan tuota. Kuluttaja on syyllinen halutessaan tavaroita ja palveluja, joiden tuottamisessa syntyy khk-päästöjä. Enemmän ostava aiheuttaa enemmän ja on syyllisempi. Tämä ei ole moralisointia vaan arkiajattelua. Päästöihin vaikuttava vipu pitää sopia suoraan kuluttajan käteen, ei tuottajan.
Loppukevennys: Alppimaito ja alppijuustot
Tutustuimme alppimaitoon muutama vuosi sitten patikkaretkellä Sveitsin Alpeilla Müstairissa. Ryystimme ystäviemme kanssa raakamaitoa suoraan tuottajan vartioimattomalta maitoasemalta pientä korvausta (1 Sveitsin frangi per muki) vastaan. Tämä ei ollut retken tarkoitus, mutta tuli kaupan päälle. Majapaikassa oli tarjolla muitakin paikallisia luonnontuotteita, kuten kukista (chrüter), luumuista (pflümli) ja kirsikoista (kirsch) valmistettua perinnejuomaa, vahvuudeltaan 37,5 %. Muutama kuva retkeltä alla.
Kuvia Sveitsin Alpeilta (Müstair) 18.6.2010. Pieni otos niittyjen kukka- ja eläinkirjosta. Viimeisessä kuvassa 0,5–3-vuotiaat sveitsiläiset, italialaiset ja ranskalaiset alppijuustot (käsittelyssä gruyère) ovat 9.2.2017 jo päätyneet Hakaniemen halliin asiantunteviin käsiin (Lentävä Lehmä).
Lähteet on linkattu ao. tekstikohtiin.
Kuvat: P. Lahti 18.6.2010 Müstair ja 9.2.2017 Helsinki
Pekka Lahti 