Wienin Werkbundsiedlung, ei syytä unohtaa

Itävalta on yksi sosiaalisen ja laadukkaan asuinympäristön ihmemaista. Tai ainakin oli. Se muistui mieleen kun vanhoja värinegoja skannatessani törmäsin joihinkin mielenkiintoisiin itävaltalaisiin arkkitehtuurin kohteisiin. Kesällä 1984 tulin käyneeksi mm. Wienin läntisissä esikaupungeissa, Hietzingissä sijaitsevalla Werkbundsiedlungin alueella (suunniteltu ja rakennettu 1930–32). Olin silloin muutamia kuukausia töissä Laxenburgissa Wienin eteläpuolella ja asuin Wienin 9. kaupunginosassa.

Tässä esitetyt Wienin valokuvat ovat kaikki vuoden 1984 kesältä ellei toisin ole mainittu. Uudempia omia kuvia ei ole, koska sen koommin en ole alueella käynyt, vaikka Wienissä useampiakin kertoja. Verkosta löytyvän tiedon mukaan uusin Werkbundsiedlungin restaurointihanke alkoi vuonna 2011 koskien 48 rakennusta. 

Ehkä jälleen näkeminen olisi syytä toteuttaa 33 vuoden jälkeen. Sitä pohjustaakseni kokosin pienen tietopaketin aiheesta. Kartat jutun lopussa. Käyttäkää hyväksenne jos siellä päin liikutte.

Werkbundsiedlungin omakoti- ja paritaloja, arkkitehdit vasemmalla Hans Adolf Vetter ja Adolf Loos, oikealla Richard Neutra ja Hans Adolf Vetter, itävaltalaisia (tai itävaltalais-unkarilaisia) ja Wienissä tai Brnossa koulutuksensa saaneita. Kaikilla oli kuitenkin taustalla myös ulkomaisia työskentelyjaksoja. Vetter oli ollut muutamia vuosia Pariisissa ja Loos Yhdysvalloissa. Neutra puolestaan liikkui Sveitsin kautta Saksaan ja päätyi vuodesta 1923 alkaen Yhdysvaltoihin. Moni wieniläinen arkkitehti päätyi myöhemmin 1930-luvulla emigrantiksi joko Yhdysvaltoihin, Australiaan tai Uuteen Seelantiin. Osa Itävallan juutalaisista pakeni muuten Suomen kautta, koska Suomi oli lopulta ainoa Euroopan maa, joka ei edellyttänyt juutalaisilta viisumia. 

Werkbundsiedlungin rivi- ja kerrostaloja, arkkitehteina vasemmalla yksi wieniläismodernismin isähahmoista Josef Hoffmann ja oikealla eräs ranskalaisfunktionalismin ydinhahmoista André Lurçat. Jälkimmäinen oli muuten juuri se ranskalainen arkkitehti, johon Alvar Aalto Euroopan matkallaan 1928 tutustui ja jolta hän a) kuuli CIAMin kongressista ja b) omi idean ylösalaisin käännetyn L-kirjaimen muotoisista ikkunoista mm. Paimion parantolaan (kertoo Göran Schildt) ja Otaniemen opiskelija-asuntola/kesähotelli-rakennukseen.

Josef Hoffmannin suunnitteleman rivitalon päätyhuoneisto, jossa näkyy yläkerroksen terassilla oleva hauska yksityiskohta: ulkoilmasuihku kaarevine verhotankoineen.

Adolf Loos toimi vuodesta 1921 alkaen Wienin asuinaluesuunnittelun pääarkkitehtina. Hänen suunnittelemiaan paritaloja on tällä alueella kaksi. Ne ovat rakennus- ja energiataloudellisen rationalismin ja arkkitehtonisen minimalismin huippuja, kaksi rakennuskuutiota toisiinsa liimattuina. Koristeet ja ornamentit riisuttu. Kaikki kuutiosta ulkonevat osat ovat joko parvekkeita tai niiden välisiä ulkomuureja.

Werkbundsiedlung on hieno esimerkki ja eräänlainen synteesi paitsi Itävallan niin koko Euroopan yhdestä merkittävimmistä arkkitehtuurin ja kaupunkisuunnittelun kultakausista, 1920-luvun lopun funktionalismista ja modernismista. Huippukautta kesti ehkä kaikkiaan 10 vuotta (karkeasti vuodet 1925–35). Timanttia on tämän jälkeenkin yritetty hioa, mutta oikeastaan samaan muodon puhtauteen ja selkeyteen ei ole päästy, vaan kehitys on kulkenut monimutkaisempaan ja moniselitteisempään suuntaan. Hyvä tai huono – väistämätöntä.

Samaan aikaan Suomessa

Samalta ajalta 1920-luvun lopulta meillä Suomessa on muutamia hyvin samankaltaisia rakennusesimerkkejä, mm. Alvar Aallon Jyväskylän Suojeluskuntatalo (1926–29) sekä Turun Maalaistentalo (1927–28) ja Turun Sanomien toimitalo (1928–30). Funktionalismi murtautui esiin Suomessa vasta näissä rakennuksissa, aika paljon avoimien arkkitehtuurikilpailujen ansiosta. Myös Alvar Aallon hyvä turkulaisystävä Erik Bryggman kuului näihin suomalaispioneereihin. Turun Hospits Betel (1927–29) oli sekin kilpailuvoitto. Klassismin vähäisetkin koristeaiheet riisuttiin pois – jos ei alkuperäisissä suunnitelmissa niin toteutusprosessin aikana.

Vaikka suomalaisia oli eturintamassa, niin ihan eturivissä ei kuitenkaan oltu. Sekä Ranskassa, Saksassa että Hollannissa oli jo pari kolme vuotta aiemmin toteutettu muutamia modernismille suuntaa näyttäviä rakennuksia (arkkitehteina lähinnä Le Corbusier, Walter Gropius ja J. J. P. Oud). Vieläkin varhaisempia esimerkkejä voidaan osoittaa, esim. Oudin asuinkerrostalo Spangenissa (1922). Weissenhofsiedlung ja Werkbundsiedlung olivat ehkä kuitenkin ensimmäisiä funktionalistisen aluesuunnittelun esimerkkejä.

Alvar Aallon 1920-luvun lopulla piirtämät Jyväskylän Suojeluskuntatalo (1926–29) kuvassa 1930-luvulla ja Turun Sanomat (1928–30). Turun Sanomien talossa Aalto vei funktionalismin periaatteet vielä askelta pidemmälle kuin edeltävässä Lounais-Suomen Maalaistentalon (1927–28) suunnitelmassa. Kuvat: Valokuvaamo Päijänne, Keski-Suomen museo ja tekijä 2017.

Klassismin niukatkin koristeet riisuttiin viimeistään toteutusvaiheessa. Opintomatkat Pohjoismaihin ja Keski-Eurooppaan olivat ruokkineet Alvar Aallon luontaista yltiöpäisyyttä ja hän veti rohkeasti funktionalisminsa aika äärirajoille heti kun se näytti mahdolliselta. Hänen hyvä turkulainen ystävänsä Erik Bryggman oli samoilla jäljillä, mutta ehkä puoli askelta jäljessä. Ei tosin mennyt montaakaan vuotta kun Aalto oli jo omilla teillään, funktionalismin teoreettiset pölyt takistaan pudistaneena. Samoin teki Erik Bryggman.

Erik Bryggman suunnitteli Turun Hospits Betelin vuoden 1927 kilpailuvoiton perusteella. Se valmistui 1929 melko selvien funktionalistisen estetiikan ihanteiden mukaan. Esimerkiksi Kristiinankadun puoleiset parvekkeet (kuvan oikeassa reunassa) ovat kuin funktionalismin oppikirjasta (jos sellainen olisi). Pari vuotta aiemmin valmistunut viereinen asuinkerrostalo Atrium oli vielä selvästi klassistinen. Betel-kirkon uusi funktionalistinen kellotorni (1929) täydentää tätä mielenkiintoista turkulaista 1920-luvun Bryggman-kokonaisuutta. Kuvat: Google Maps 2017 ja 2009.

Kuka on Schildtin “tuntematon herra”?

Alvar ja Aino Aalto kävivät kesällä 1928 Kordelinin säätiön apurahalla opintomatkalla Tanskassa, Ranskassa ja Hollannissa. He näkivät silloin mm. Le Corbusierin upean Villa Steinin (1926) Garchesissa ja tapasivat samalla matkalla ranskalaisen funktionalismin pioneerin André Lurçatin, josta tuli heidän hyvä ystävänsä. Myös Sven ja Viola Markeliuksesta tuli samaan aikaan Aaltojen perhetuttuja. Jo seuraavana vuonna Aalto osallistui muiden Euroopan huippuarkkitehtien mukana CIAMin toiseen kansainväliseen arkkitehtuurikongressin Frankfurtissa ja viimeistään silloin hän näki kollegoidensa töitä myös Saksassa. Se oli tarpeen, koska Bauhaus (Weimar ja Dessau) sekä Stuttgart jäivät häneltä ikävä kyllä edellisenä vuona näkemättä. Frankfurtissa tuli tutuksi myös Walter Gropius.

Göran Schildt toteaa kirjassaan “Nykyaika, Alvar Aallon tutustuminen funktionalismiin” yllä olevan kuvan vieressä s. 47 näin: “Viola ja Sven Markelius Alvar Aallon ja tuntemattoman herran välissä; valokuva Aino Aallon”. Pienen kuvahaun, harrastelijamaisen kuva-analyysin ja kasvotunnistuksen perusteella päättelen, että tuntematon herra on juuri André Lurçat.

Kuka on tämä monelle tuntemattomaksi jäänyt ranskalainen arkkitehti? Schildtin mielestä Lurçat oli paitsi tasaväkinen kilpailija Le Corbusierille niin “oikeaoppinen kommunisti”. Hänhän toimi vähän myöhemmin 1930-luvulla useita vuosia Neuvostoliitossa, kuten muuten monet muutkin aikalaiset (Ernst May, Margarete Schütte-Lihotzky, Mart Stam, Hannes Meyer). Lurçat oli Aaltojen Ranskan matkalla Schildtin käsityksen mukaan maininnut tulevasta CIAMin ensimmäisestä kongressista Sveitsissä Aalloille. Sinne ei kuitenkaan voinut osallistua ilman kutsua varsinkaan muutaman päivän varoitusajalla, mutta Aallon tilaisuus tuli seuraavana vuonna. Kutsun vuoden 1929 kongressiin Frankfurtissa välitti Aallolle CIAMin ensimmäiseen kongressiin ainoana pohjoismaalaisena osallistunut Sven Markelius.

Funktionalismin estetiikalla on ollut yllättävän pitkät varjot. Vastaavaan puritaaniseen ankaruuteen kuin Adolf Loos Wienissä tai Le Corbusier Ranskassa päätyi meillä yllättäen vielä 30 vuotta myöhemmin arkkitehti ja professori Aarno Ruusuvuori, esimerkkinä Merimiehenkatu 32 asuintalo (1962) Helsingissä. Talon katujulkisivu on melko suora laina Le Corbusierin Villa Steinista Garchesissa (1926/27), samasta talosta johon Aallot olivat ihastuneet tuoreeltaan Ranskan matkallaan vuonna 1928. Vaikutukset eivät loppuneet tähän, koska Ruusuvuorella oli tunnetusti liuta samaan esteettiseen ideologiaan uskovia seuraajia. Kuvat: Google Maps 2009 ja Fondation Le Corbusier. 

Werkbundsiedlungin merkitys

Mahtaako mistään muualta löytyä näin laajaa, sopusuhtaista ja samalla monimuotoista funktionalistista asuinaluetta kuin Hietzingistä, Wienin 13. kaupunginosasta? Saksalaisen Deutscher Werkbundin Weissenhofsiedlung Stuttgartissa (1925–27) on vähintään samaa tasoa, mutta selvästi pienempi (“vain” 21 taloa ja 16 arkkitehtia).

Kaksi Werkbundsiedlungin näyttelyjulistetta 1932. Arkkitehtuurin ja estetiikan ihanteet tulevat grafiikassa selkeästi esiin. Vasemmanpuoleisessa esiintyvien rakennusten suunnittelijat ylhäältä lukien: Richard Neutra, Ernst Lichtblau ja Ernst Plischke. 

Saksan Weissenhofsiedlung on Itävallan Werkbundsiedlungia huomattavasti tunnetumpi. Se johtunee siitä, että siellä on kolme todellista kansainvälistä huipputyötä suunnittelijoinaan Mies van der Rohe, Le Corbusier ja J. J. P. Oud. Wienin kohteesta puuttuvat vastaavat supertähdet, mutta siellä on laajempi ja monipuolisempi kirjo.

Wienin Werkbundsiedlungissa on peräti 70 taloa ja niiden suunnittelussa oli mukana yhteensä 33 arkkitehtia, pääosin Itävallasta/Itävalta-Unkarista, mutta myös joitakin Saksasta, Ranskasta ja Hollannista sekä myös muutamia nykyisen Tšekin alueelta, aiemmalta Itävalta-Unkarin alueelta (Böömistä/Bohemiasta ja Määristä/Moraviasta) (mm. Oskar Wlach, Jacques Groag, Jindřich/Henry Kulka). Yksi arkkitehdeista oli muuten Itävallan historian ensimmäinen naisarkkitehti, Margarete Schütte-Lihotzky. Kaikilla suunnittelijoilla näytti olleen tuntosarvet syvällä eurooppalaisen arkkitehtuurin uusimmissa kehitysnäkymissä ja voimakas tarve olla ratkaisemassa Euroopan sodanjälkeistä asuntokysymystä.

Miksi Werkbundsiedlung rakennettiin?

Hietzingin Werkbundsiedlung-alue suunniteltiin ja rakennettiin vuosina 1930–32 asuntonäyttelyä varten ja sen yksi tarkoitus oli tarjota vaihtoehto aiempien vuosien suurille vuokrataloyhteisöille, hieman Stuttgartin Weissenhofsiedlungin tapaan. Haluttiin erottautua jättikortteli Karl-Marx-Hofista, joka oli toteutettu 1928–30 (arkkitehtina Karl Ehn, Otto Wagnerin oppilas). Vastakkainasettelu kuulostaa näin jälkikäteen hieman oudolta, koska Karl-Marx-Hof oli juuri ehtinyt nousta eräänlaiseksi asuntoarkkitehtuurin esikuvaksi.

Mihin siis tarvittiin vaihtoehtoa? Kysymys oli ainakin osittain 1920-luvun poliittisista rintamista. Vasemmistolainen kaupunkihallinto “Rote Wien” oli silloin vahvasti niskan päällä ja porvarit tai konservatiivit halusivat revanssia. Kaikki arkkitehdit eivät tietenkään, silloinkaan, tunnustaneet poliittista väriä vaan perustelivat suunnitteluratkaisujaan esteettisten arvojen lisäksi ihmisen ja asumisen perustarpeilla.

Karl-Marx-Hof (Karl Ehn 1928–30) Wienin 19. kaupunginosassa (Döbling).

Karl-Marx-Hof on yli kilometrin pituinen suurkortteli, jossa asui 5 000 asukasta. Korttelikokonaisuus on tehokas koska 15 hehtaarin maapinta-alasta vain 20 % on rakennettua, loput on piha-, puisto- tai muuta vapaa-alaa. Myös asukastiheys oli 1930-luvun tilanteessa korkea, yli 33 000 asukasta/km2 eli suurempi kuin nykyisin Helsingin Kallion tiheimmällä osa-alueilla, Torkkelinmäessä (31 000 asukasta/km2 v. 2015). Tiivis pikkukaupunki omine sisäisine palveluineen (lastentarhat, kylpytilat, pesulat, apteekki, lääkärin vastaanotto, kirjasto ja työtiloja). Ei satelliitti tai lähiö, eikä puutarhakaupunki vaan suurkaupungin kiinteä osa, vain 3–4 kilometriä Ringistä ja Stefansdomista. Tämä asetelma on poikkeuksellista. Joidenkin mielestä koko idea haiskahti kuitenkin liikaa kollektivismilta. He kaipasivat porvarillisempaa tai yksilöllisempää vaihtoehtoa. Ehkä Adolf Loos, joka oli päättävässä asemassa Wienin asuntosuunnittelussa ja joka oli ollut aiemmin muutaman vuoden Yhdysvalloissa, halusi kääntää Wienin asuntorakentamisen peruslinjaa muutaman piirun oikealle?

Suomessa vastaavaa suurkortteli-ideaa toteutettiin jo aiemmin, tosin hieman pienemmässä koossa Kone ja Silta Oy:n työläisille rakennetussa korttelissa Helsingin Vallilassa (arkkitehdit Armas Lindgren ja Bertel Liljequist 1917–29). Perusajatukset olivat samoja kuin Wienissä vähän myöhemmin: yhtenäinen suurkortteli, suojattu suurpiha, yhteiset huoltotilat ja asukaspalvelut. Onko sattumaa, että myös Karl-Marx-Hofissa (kuten muuten myös saksalaisessa siedlungissa Siemenstadtissa, Hans Hertlein 1929–30) on samantapaiset suuret kaariholvit kuin Vallilan korttelissa? Näyttävät laakeat holvit kaduilta korttelipihalle tai korttelipihalta toiselle muodostavat kaikissa näistä helposti tunnistettavan alueen ominaispiirteen. Mitenkähän vaikutteet tässä tapauksessa levisivät?

Kone ja Silta Oy:n maineikas asuntokortteli Helsingin Vallilassa. Kuvat: PL 2010.

Vuonna 1984 sekä Karl-Marx-Hof että Werkbundsiedlung olivat alan asiantuntijoiden tiedossa. Siksipä minäkin niitä kävin katsomassa. En kuitenkaan muista nähneeni siellä vierailuni aikana ainoatakaan muuta turistia. Perusmatkailijat pyörivätkin lähinnä keskustan liepeillä olevissa klassisissa turistikohteissa, kuten Stefansdomilla, Hofburgissa, Schönbrunnissa tai Praterissa. Silloin ei ollut vielä ainuttakaan Friedensreich Hundertwasserin suunnittelemaa taloa.

Friedensreich Hundertwasserin oma kerrostaloasunto ja oma puu Wienissä 1984. Vaihtoehto modernismille.

Taiteilija Hundertwasser oli jo 1984 hieman tunnettu erilaisista taiteellis-ekologisista tempauksistaan. Ne liittyivät usein myös arkkitehtuuriin ja yksilön vapauksiin. Hänen mielestään esimerkiksi asukas voi (jos haluaa) istuttaa puun oman kerrostaloasuntonsa ikkunaan. Näin hän teki itse vuonna 1984 ja joutui tietysti rakennusalan valvojien hampaisiin – ja pääsi Kronen Zeitungin sivuille. Hän tuli myös tunnetuksi arvostellessaan julkisesti modernismia sen mielikuvituksettomuudesta. Yleisön suosiota tuli. Sittemmin hän sai mukavasti toteuttaa monia mielikuvituksellisia toimeksiantoja Wienin kaupungin alueella (virallisen arkkitehdin tuella, tietty), ja tuli niiden kautta entistä tunnetummaksi.

Tässä vielä perustiedot Werkbundsiedlungin ja Karl-Marx-Hofin sijainnista Wienin kaupunkirakenteessa ja ilmakuvakartta Werkbundsiedlungin mielenkiintoisimmista rakennuksista.

Werkbundsiedlungin ja Karl-Marx-Hofin sijainti Wienin kaupunkirakenteessa ja tässä jutussa valokuvilla esiteltyjen rakennusten sijainti (paksut punaiset suorakaiteet) vuoden 1932 asuntonäyttelyalueella (rajattu valkoisella pisteviivalla). Satelliittikuva Google Maps 2017.

Lähteet

Google Maps

Ludwig, Michael, Anna Stuhlpfarrer & Andreas Nierhaus, Werkbundsiedlung Wien. 

Museovirasto, Valtakunnallisesti merkittävät rakennetut kulttuuriympäristöt RKY.

Schildt, Göran, Nykyaika, Alvar Aallon tutustuminen funktionalismiin. Otava 1985.

wikipedia

kuvat tekijän, ellei muuta mainita