Euroopan hullu vuosi 1968, 50 vuotta sitten

(OSA II 5.10.2018, OSA III 8.2.2019, OSA IV 31.3.2019, OSA V 28.4.2021)

Suuri aika tarvitsee suuria ihmisiä. Myös keskikokoiset ja pienet saavat kelvata.

Eri kokoisiahan mekin olimme, Erkki, Markku, Matti ja Pekka. Olimme syntyneet vuosina 1945–1948 ja kuuluimme suuriin ikäluokkiin. Voiko muuten olla tyypillisempiä 40-luvun etunimiä? Vähän niin kuin Hectorin eli Heikin (s. 1947) Aki, Make, Pera ja mä. Olimme vanhoja tuttuja monien vuosien ajalta, sekä kotiympyröistä että koulusta – tietysti Jyväskylän Lyseosta.

Hulluksi mainitun vuoden 1968 tapahtumista on paljon muisteluita liikkeellä. Jotain merkityksellistä ilmeisesti tapahtui. Ketjut hyppäsivät rattailta tai niiden liikeradat muuttuivat. Yksi polkaisu taakse ja kaksi eteen vai menikö se päinvastoin? Hulluudet tapahtuivat juuri silloin kun nuo paljon parjatut suuret ikäluokat olivat muuttaneet pois kotoa, käyneet armeijan, aloittaneet opiskelun ja säännöllisen päivätyön. Nyt 50 vuotta myöhemmin he kuulemma keskittyvät tulevien sukupolvien eläkkeiden syömiseen. Tässä välissä syösseet maapallon ilmastonkin kurjalle uralle. Syyllisiä siis noihin hulluihinkin vuosiin? No jokin syy-yhteyshän täytyy olla, sanoisi korrelaatioihin mieltynyt tutkija. Ehkä ylenmäärin paisunut taikina oli alkanut käydä ja poksahdella, sanoisi biologisiin analogioihin mieltynyt ajattelija.

Ylioppilaat ja nuoriso kokeilivat miltä vallankumouksen tekeminen oikeasti tuntuu. Niistä oli kuultu vain tarinoita historiantunneilla. Euroopan hullun vuoden titteli oli vuodella 1848. Levottomuuksia oli Puolassa (Krakova), Saksassa (Frankfurt), Ranskassa (Pariisi), Itävalta-Unkarissa (Wien, Praha) ja Italiassa (useissa pikkuvaltioissa). Taustalla oli huonoja satovuosia, talouslamaa, köyhyyttä ja nälkää. Rakennettiin barrikadeja ja tehtiin vallankumouksia. Pariisin barrikadeilla sai surmansa 1 500 ihmistä ja 15 000 vankia kuljetettiin Algeriaan.

Toukokuussa 1968 Länsi-Saksassa ja Ranskassa ammuskeltiin kaupungin kaduilla jopa kovilla. Saatiin ne vallankumousromantiikalle välttämättömät karismaattiset puhujat ja marttyyrit: Benno Ohnesorg, Rudi Dutscke ja Daniel Cohn-Bendit – kaikki muuten saksalaistaustaisia. Nuorisoko siellä ampui toisiaan?

Yhdysvalloissa kiehui muistakin syistä: Vietnamin sodan käännekohdaksi muodostui TET-hyökkäys tammikuussa 1968, pitkään kyteneet roturistiriidat kulminoituivat Martin Luther Kingin murhaan huhtikuussa ja poliittinen toisinajattelu Robert Kennedyn murhaaan kesäkuussa. Maailmanlaajuista huolta herättivät myös Biafran nälkäkatastrofi, jatkuvasti laajeneva asevarustelu ja ydinasekokeet. Ydinasekerhossa oli jo viisi maata: Yhdysvallat, Neuvostoliitto, Britannia, Ranska ja Kiina.

Kaikki nämä mieltä kuohuttavat ilmiöt kasaantuivat toistensa päälle muutamassa kuukaudessa alkuvuonna 1968. Nuoriso oireili ja halusi ottaa ohjat omiin käsiinsä. Sosiologian professori emeritus ja myös Vanhan valtaukseen marraskuussa 1968 osallistunut Risto Alapuro totesi 31.7.2018 aamulla radiossa: “silloin kaikki tuntui mahdolliselta”. Niin tuntui.

Kesä-heinäkuussa 1968 kypsyi nopeasti päätöksemme lähteä katsomaan mitä Euroopassa oikein tapahtuu.

Matkailuauton synty

Eurooppaan piti päästä vaikka Euroopassa asuttiin. Aasiakin olisi kiva nähdä. Rahaa oli niukasti joten piti valita halvin mahdollinen matkustustapa. Laskettiin, että kuukaudeksi varat riittävät ja että kuukaudessa ehditään Istanbuliin ja takaisin. Siksi ostettiin Uuraisten osuuskaupan entinen jakeluauto, Volkswagen Kastenwagen, pakettiauto. Niitä sai käytettynä paljon halvemmalla kuin harvinaista pikkubussia, Kleinbusia. Auton valintaan vaikutti paljon se, että Erkillä oli ollut aiemmin kuplavolkkari, jossa on täsmälleen sama moottori kuin VW-pakettiversiossa.

Paku muunnettiin omatekoiseksi pikkubussiksi, rakentamalla puu- ja lastulevyrunkoinen toinen penkkirivi ja sen alle tila matkalaukuille. Sitä ennen piti tietysti purkaa se peltiseinä mikä ohjaamon erotti tavaratilasta. Se tehtiin uhraamalla siihen yksi vanha Mora-puukko. Ensin puukko iskettiin hakkaamalla läpi seinän juuresta ja sitten pikkuhiljaa reikää jatkamalla koko seinän ympäri. Toinen piti puukon kahvasta kiinni, toinen hakkasi seinän toisella puolella vasaralla puukon hamaraa. Aukesi kuin säilykepurkki, mutta hitaammin. Takapenkin selkänoja oli lastulevystä ja kiinnitettiin alustaan pianosaranalla jolloin se voitiin kaataa eteen ja saada taakse yhteensä yli kaksimetrinen nukkumatila. Sen alle jäi iso tavaratila. Takapenkin eteen väsättiin kapea baaritiski. Uuden sisustustyön tekivät pääosin Erkki, Markku ja Matti, joilla kaikilla oli kesätyöpaikka Jyväskylässä.

Eivät siis menneet ensimmäisen vuoden arkkitehtuuriopinnot hukkaan (vitsi vitsi). Uusi penkki nousi auton rakenteista johtuen sen verran korkealle, että tarvittiin pieni lattiakorotus jalkojen lepuuttamista varten.

Auton varustelu tehtiin Erkin sedän omakotitalon pihalla Lahjaharjussa. Avustajana oli ammattiasentaja Viljami Hakkarainen joka oli ennekin paikkaillut Erkin kuplavolkkaria. Pehmusteiksi superlonia ja päälle vahvaa sisustuskangasta. Peräosan nukkumatila riitti neljälle – sillä ehdolla, että nukkujat ovat kohtuullisen solakoita ja sopuisia – ja mehän olimme. Sängyssä leveyttä noin 40 cm per henkilö. Ei ollut king eikä queen size bed, oliko edes laihan pikkuprinssin kokoa. Keskimmäiset nukkujat asettuvat pää menosuuntaan ja ulommaiset tulosuuntaan. Asetelma oli testattu.

Pakettiauton umpiperään piti tietysti avata muutama ikkuna. Siinä tarvittiin Are Oy:n autokorjaamon peltikirvestä ja ammattitaitoa. Lasit ja tiivisteet saatiin mittojen mukaan Lasi-Kallen lasitusliikkeestä. Verhot ikkunoihin. Verhoilussa auttoi oma äiti.

VW-pakettiautosta matkailuauto ja Euroopan hullun vuoden tutkimusauto. Liikkuva hotellihuone neljälle. Asuinpinta-ala 6,5 m², asumisväljyys 1,6 m²/asukas. Rekonstruktiopiirros tekijän.

Arkkitehtuurin peruskurssin harjoitustyö: minimiasunto + mobile home + ekoihme

Saksalaisella liukuhihnalla 1960-luvun alkupuolella valmistetusta pakettiautosta syntyi liikkuva tilaihme kuukaudeksi. Hotellihuone joka sijaitsee aina parhailla keskusta- tai maisemapaikoilla, ja aina halvimpaan mahdolliseen hintaan. Nolla markkaa per yö. Pysäköintimaksuja ei siihen aikaan juurikaan tarvinnut maksaa.

Pienistä yksiöistä ja minimiasunnoista puhutaan edelleen arkkitehtikouluissa ja asuntosuunnittelussa. Klassinen kysymys. Mikä riittää ihmiselle? Meillä oli vastaus. Eksistenssiminimimme oli noin 6,5 m² eli 1,6 m²/asukas, josta “makuuhuone” vei maksimikoossaan puolet eli 3,2 m² ja oleskelutilat (“olohuone” ja “ruokasali”) loput. Minimiasuntomme ei ollut teoriaa, vaan omakohtaisesti tehtyä, koettua ja vaihtelevissa kenttäolosuhteissa testattua käytäntöä. Se toimi. Jälkikäteen ja -viisaasti voi väittää, että suunnittelu noudatteli myös vasta paljon myöhemmin ihanteiksi nousseita ekologisia periaatteita: materiaali- ja energianiukkuutta, materiaalien kierrätystä ja teknistaloudellista kestävyyttä. Kun itselleen suunnittelee ja tekee, tulee myös asiakaslähtöisyys mukaan automaattisesti.

Vaikka bensanosto- ym. kuitit ovat ajat sitten hävinneet (säilytettiinkö niitä edes?) eikä taloudellista yhteenvetoa koskaan tehty, pidän melko uskottavana oletuksena sitä, että edullisempaa vaihtoehtoa olisi saanut hakea. Liikkuvan asumisen ytimessä olleen saksalaisen bokserimoottorin ja koko peltikopperon polttoainetalous, varsinkin laskettuna henkilökilometriä kohti oli varmaan myös markkinoiden edullisimpia.

Räätälöity matkailuautomme Kööpenhaminan rautatieaseman parkkipaikalla, ajovuorossa toisen vuosikurssin arkkitehtiylioppilas Pekka. Nykyään tällä paikalla on muutama sata polkupyörää. Rekisterikilvestä paljastuu auton kotiseutu: X-alkuiset olivat Keski-Suomen läänistä. Sittemmin auton yksityisyyttä ryhdyttiin varjelemaan ettei syntyisi tarpeetonta katukiusaamista. Pakettiautotausta puolestaan paljastuu etuoven merkinnöistä: auton kantavuus 1 100 kg, kokonaispaino 2 070 kg, akselipaino 1 150 kg. Laillisilla lasteilla kuljimme: eläviä ihmisruhoja jotka kuitenkin kuolleeksi painoksi lasketaan arviolta 250 kg, muuta kuollutta painoa eli matkatavaroita 150 kg, polttoainetta tankissa ja varatankeissa kattotelineellä n. 100 kg, yhteensä vain 500 kg. Lisälastia olisi sopinut vielä ainakin toiset 500 kg. Kuormamuulin voimanlähteenä oli 1200 ccm:n 30 hevosvoimainen Volkswagenin klassinen bokserimoottori.

Skandinavia ohitettiin nopeasti, tähtäimessä oli eksoottisemmat maisemat

Arkkitehtuurin, maanmittaustekniikan ja lääketieteen tulevaisuuden toivot Markku, Matti ja Erkki Köpiksen kaduilla. Vakaa suunta kohti levotonta Keski-Eurooppaa ja kuumaa etelää.

Matkaan lähdettiin heinäkuun toiseksi viimeisenä päivänä Jyväskylästä, kaverusten koti- ja koulukaupungista. Olin töissä arkkitehtitoimistossa mahdollisimman pitkään Helsingissä ja matkustin sopivasti sattuneen serkkutyttö Eliisan häiden (Espoossa) jälkeen vanhempien kyydissä Jyväskylään 29.7., josta saimme heti seuraavana päivänä komean yhteislähdön. Jokaisella meistä oli ajokortti, joten ajovuorot kiersivät säännölliseen ja sopuisaan tahtiin. Vuorotyö oli välillä tosi tarpeellista, koska joskus ajettiin myös yötä myöten. Rajalle tai laivaan piti ehtiä. Näistä syistä meni menomatkalla koko Etelä-Ruotsi (Tukholma-Helsinborg) ja paluumatkalla suuri osa Länsi-Saksaa (Nürnberg-Lyypekki) yhdessä hujauksessa.

Tutkimusretkikunnan rahoitus

Suuret tutkimusretket tarvitsevat suuria rahoitusjärjestelyjä. Meidän tapauksessamme avainasemassa olivat henkilöstä riippuen 1) säästöt matkaa edeltävältä muutaman kuukauden palkkatyöjaksolta, 2) henkilökohtaiset pankkivekselit ja 3) tutun pankkivirkailijan myöntämä förskotti tulevia palkkarahoja vastaan. Ostamamme pakettiauton maksamatta jäänyttä osuutta vastaavat pankkivekselit jäivät pantiksi Are Oy:n kassakaappiin. Rahoitusjärjestelytkin toimivat.

Kaikille matkaanlähtö ei ollut yhtä yksinkertaista. Varovaiselle kotiväelle ei välttämättä ollut tarpeen kertoa koko suunniteltua matkareittiä. Silloin oli parasta puhua vain matkasta Ruotsiin tai korkeintaan Saksaan. Kun postikortteja tipahteli yhä kauempaa, viimein Istanbulista, osa kotiväestä soitteli huolissaan tosilleen. Äitini 98 v muistaa vieläkin puhelinsoitot tuttavaperheeltä jossa ihmeteltiin, mihin ne pojat oikein aikovat. “Pojat” olivat kaikki 20–23-vuotiaita. Eihän meitä mikään pidätellyt. “Hyvästi Jyväskylä!” huusivat pojat Kirkkopuiston kohdalla.

Suomesta DDR:ään tarvittiin kolme laivamatkaa

Ensimmäinen irtiotto Suomesta tapahtui perinteiseen tyyliin ruotsinlaivalla (m/s Viking 2) Naantalista Kapellskäriin. Hieman epäselväksi on jäänyt oliko laiva m/s Viking 2 vai m/s Kapella. Molemmat liikennöivät samalla reitillä aikatauluumme sopivaan kellonaikaan eli lähti illalla (klo 18 tai 22). Kolmaskin Viking Linen alus (s/s Viking) kulki samaa reittiä, mutta lähti jo aamupäivällä. Matti ajoi auton laivaan ja sai Viking Linen vain ruotsia puhuvalta kansimieheltä hieman epäselviä ohjeita. Kattoteline raapi sisäkaton rakenteita, mutta siitä selvittiin käsimerkeillä. Laivan autokannella myös toteutettiin erikoinen renkaiden nastojen irroitusoperaatio. Päättelimme, ettei niitä Keski- ja Etelä-Euroopan kesäkeleissä juurikaan tarvita. Alpit ja muut lumivuoret aiottiin jättää väliin. Nastat revittiin Hakkapeliitoista yksitellen pihdeillä.

Naantalin reitti oli se halvin Etelä-Suomen vaihtoehto siirtyä Ruotsiin ja sitä kautta Manner-Eurooppaan. Maksamalla 16 markkaa henkilöltä ja 32 markkaa autolta saimme sekä ihmisille että autolle aidot merihenkiset kansipaikat. Yön yli piti selvitä notkumalla yleisissä tiloissa. Matti seurusteli takakannella lämpimässä kesäyössä rippikoululaisten vanhimpien kanssa. 

Kohtuulliset huikat White Horse -merkkisestä taxfree-viskipullosta ja laivan lievä keinunta olivat yhdelle meistä ja hänen alkavalle vatsahaavalleen liikaa. Laivamatkan loppuosa meni oksentelussa paitsi yleisötilojen sohvalle niin omalle paidalle. Onneksi siihen aikaan autolautat kulkivat rutiininomaisesti autokannen ajoramppi auki. Luukun raosta pystyi sekä antamaan ylen että huuhtelemaan haisevan paidan kuohuvassa merivedessä. Kaverit pitivät käsistä kiinni eikä mies mennyt yli laidan. Ruotsin läpiajo aina Kööpenhaminaan asti meni vatsavaivaisen osalta tiukalla dieetti- ja vesilinjalla. Vain pieni annos lihalientä upposi. Muut nauttivat huoltoasemalla mannermaisen Hampurinpihvin, jauhelihapihvin paistetulla munalla. Janojuomia ostettiin matkan varrelle osuneesta ICAsta. Kulinarismin putki jatkui Köpiksessä punaisilla nakeilla.

Helsingborgin ja Helsingörin välinen matka kuljettiin sekin lautalla, samoin Kööpenhaminan jälkeen pienestä Tanskan rannikkokylästä Gedseristä DDR:n Warnemündeen. Tästäkin voi jo päätellä, että Suomi on kiistämättä hieman eristyksissä muusta Euroopasta. Kolme laivamatkaa reiluun vuorokauteen ja vasta sitten ollaan Saksanmaalla.

Kööpenhaminasta muistuu mieleen kolme asiaa: kävely Tivolin ohi (sisäänmeno ei ikävä kyllä kuulunut aika- ja rahabudjettiin), punaisten nakkien syönti ja käynti pornokaupassa. Tanskaa ja Ruotsia pidettiin siihen aikaan vapaamielisyyden ja seksivalistuksen ihmemaina. Tapana oli tuoda Suomeen tuliaisina paitsi halpaa Gevalia-kahvia niin Jallua rohkeampia pornolehtiä.

M/s Warnemündin kannella. Harppi ja vasara toivottivat meidät tervetulleeksi Saksan Demokraattiseen Tasavaltaan sekä läpikulkuviisumissa, sen leimamerkissä että laivan kansallisuuslipussa. Passiini leimattu DDR:n transitviisumi, leimamerkin arvo 5 MDN (Mark der Deutschen Notenbank), maahantulo 1.8.1968 Warnemünden lautalla, viisumin kesto elokuun 2. päivään, maasta poistuminen leimattu 2.8.1968. Maihinnousun rajatarkastus oli vielä asialinjalla. Alles in Ordnung?

Länsimainen vapaus kaventui ensimmäisen kerran Warnemünden lautalla. Olimme saaneet selville, että läpikulkuviisumit voi anoa laivalla. Niin teimme. Saksan Demokraattisen tasavallan virkailija tarkasti pikkuluukulla viisumianomuksemme ja löi ihme kyllä melko lyhyen käsittelyn jälkeen leimat passiimme. Olimme positiivisesti yllättyneitä. Liian aikaisin.

Lähtöpäivämme 30.7.1968 Hesarin uutisjuttu Tšekkoslovakian oireilevasta kriisistä. Jäimme monien muiden ohella siihen luuloon, että kriisi jotenkuten ratkaistaan. Mittavaan koko valtion aseelliseen miehitykseen emme taatusti uskoneet. No, ei kestänyt kun pari päivää kun meillä oli ihan oikeaa ensikäden tietoa paikan päältä. Samassa hesarissa oli myös juttu, jossa mainittiin Neuvostoliiton ja Tšekkoslovakian johtajien aloittaneen edellisenä päivänä eli 29.7. tapaamisensa itäslovakialaisessa kylässä (Čierna nad Tisou).

DDR:n läpikulkuviisumissa määriteltiin tarkasti paitsi voimassaolon aikaväli niin myös ne paikkakunnat joissa on lupa ylittää raja. Sitä kautta tulee myös ajoreitti aika tarkkaan määritellyksi. Läpikulkulupa myönnettiin meille vain kahdeksi kalenterivuorokaudeksi 1–2. elokuuta 1968. Käytännössä läpiajoon oli aikaa noin 40 tuntia. Omaan passiini oli kirjattu mahdollisiksi rajanylityspaikoiksi Warnemünde, Frankfurt Oder, Pomellen ja Zinnwald. Olisin voinut siis valita joko menon Puolaan tai Tšekkoslovakiaan. Berliiniä koskeva raja-asema Staaken-Drewitz (itse asiassa kaksi erillistä asemaa) oli viivattu yli, samoin kolme muuta Länsi-Saksaan johtavaa (Marienborn, Hirschberg ja Selmsdorf).

Viisumihakemuksemme olimme kuitenkin jättäneet samoilla reittiehdotuksilla ja niin että pääsisimme käymään myös Berliinissä. Jokainen meistä oli kuitenkin luukulla erikseen, joten saattaa olla että erilaisia tulkintoja syntyi. Joka tapauksessa laivalla päivystänyt viisumiviranomainen oli määritellyt reittimme yhden tai kahden osalta puutteellisesti, ilman Berliinin kulkulupaa. Näin ainakin meille kerrottiin Berliinin raja-asemalla. Ehkä se oli viaton virhe, ehkä byrokraatti teki pientä kiusaa länsimaiden hipeille. Tai ehkä he olivat laskeneet paremmin kuin me itse, että emme annetulla aikataululla olisi ehtineet Berliiniä juurikaan nähdä. Siinä tapauksessa väärin laskivat. Teimme nimittäin pienen oma-aloitteisen kierroksen Berliinin reuna-alueiden kortteleissa ajamalla tietoisesti “harhaan”. DDR:n miliisi ja ns. liikennepoliisit olivat kuitenkin tehokkaita ammattilaisia ja palauttivat meidät oikealle reitille aika nopeasti. Saimme jopa vähäksi aikaa oman konepistoolein varustetun moottoripyöräpoliisisaattueemme (yksi edessä, yksi takana) siihen asti kunnes olimme taas sallitulla reitillä.

Koko Itäisen Saksan matkakokemus jäi turisminäkökulmasta muutenkin melko ankeaksi, mutta maailmanpoliittisen tilanteen ansiosta sittenkin mielenkiintoiseksi. Ajoimme annetusta aikataulusta ja reitistä johtuen yötä myöten jotta ehtisimme sallittuun rajanylityspaikkaan ja Puolaan ajoissa. En ole varma ehdimmekö ennen puolta yötä rajalle, mutta viisumin viereisessä poistumisleimassa oli joka tapauksessa virallisesti pätevä 2.8.1968 -leima. Jos olisimme Berliinin kautta kiertäneet, olisimme ehkä myöhästyneet. Varsovaan kuitenkin halusimme. Kiireestä johtuen kohtasimme muutaman yllätyksen.

Pienin näistä yllätyksistä oli se, kun reittimme vei läpi täysin aution, siis tyhjennetyn ja sodan raunioittaman kaupungin. Aavekaupungin läpiajo oli tarkasti ohjattu, eikä siltäkään reitiltä ollut lupa poiketa eikä valokuvata. Epäselväksi tietysti jäi miksi ja missä tarkkaan ottaen kiellot oli määrätty. Meille ei ainakaan ollut kerrottu. Saatoimme olettaa, että sodan jäljiltä kaupungissa liikkuminen oli vaarallista, jälleenrakentaminen oli kokonaan aloittamatta ja siksi noloa näyttää tai että siellä oli jotain salattavaa.

DDR-läinen aavekaupunki. Ei ristiä eikä ristinsielua, vain edessä kulkeva DKW. Kielletty kuva piti kuitenkin takapenkiltä napata. Kaupungin nimi on jo unohtunut. Ehkä joku tunnistaa?

Isompi yllätys oli Varsovan liiton voimakas sotilaallinen läsnäolo, nimen omaan DDR:ssä. Ajoimme yöllä melkoisen matkan samassa sotilasajoneuvojen kolonnassa, missä joukkoja keskitettiin eri reittejä pitkin ja vähitellen lähelle Tšekkoslovakian ulkorajoja – niin kuin myöhemmin selvisi. Matkalla huomasimme, että varmuuden vuoksi kaikki junaratojen tasoylikäytävät oli suljettu puomein vaikkei radalla mitään liikennettä näkynyt.

Toinen yllätys oli se, kun meidät pysäytti samana yönä venäjää puhuva sotilas, ja huomasimme, että ympäristöön oli leiritulille majoittunut jonkinmoinen määrä sotajoukkoja. Kaverilla oli kädessään pieni punainen lippu, mutta pysäytyksen syystä ei kieliongelmien takia saatu selvää. Ehkä intinharmaa lievästi vihertävä Volkswagenimme oli pimeässä tulkittu jonkinlaiseksi “omien” sotilasajoneuvoksi ja meille etsittiin sopivaa leiripaikkaa muiden joukossa. Pitemmälle kehiteltynä aiheesta saisi mukavan hasekilaisen novellin, jossa olisimme joutuneet lopulta Tšekkoslovakian miehittäjiksi ja selittämään, miksi olimme Prahan kaduilla naamioidulla miehistönkuljetusvaunulla ja lauloimme outoja lauluja oudolla kielellä. Asiaan: Nuotioita oli metsässä siellä täällä, eikä niiden perusteella voinut arvioida paljonko joukkoja pimeässä metsässä oli. Erkki joka tapauksessa katsoi asiakseen haukkua venäläisen sotilaan selvällä suomenkielellä tarpeettoman pysäytyksen johdosta. Tämänkin tarkistuksen ja ystävällishenkisen vuoropuhelun jälkeen saimme luvan jatkaa matkaa.

Kolmas yllätys oli se kun DDR:n ja Puolan rajalla Frankfurt Oderin raja-asemalla meidät pysäytettiin keskellä korkeaa Oderin siltaa ja komennettin ulos autosta ja sen jälkeen riviin seisomaan, myös nukkumisvuorossa ollut Matti. Paikalle samaan aikaan sattuneita hollantilaisia turistinaisia huvitti kovasti Matin kalsariasento Oderin sillalla. Olimme kaikki armeijan käyneitä ja siinä tulikin elävästi mieleen kotikutoiset sulkeiset ja “riviin järjesty” komennot, mutta nyt oltiin vieraalla maaperällä ja ilman aseita ym. varusteita. Oudoksuimme, mutta paperit, naamat ja auto annettiin tarkistettaviksi. “Natsiksi” kutsumamme rajavartija komensi meidät vielä koppiinsa, jossa saimme odotella papereiden käsittelyä. Matti erehtyi siirtymään pari askelta natsin työpöydän selkäpuolen sektorille, josta tämä hermostui, veti käsiaseensa kotelostaan esiin ja komensi eteensä. Vähän vaikea olla tottelematta. Matka jatkui lopulta kohti Varsovaa.

Asian laajempi laita valkeni kaikille vasta kolmen viikon päästä kun Tšekkoslovakia oli jo miehitetty, 21.8.1968. Myöhemmin selvisi sekin, että asialla oli tuhansia panssarivaunuja ja satoja tuhansia Neuvostoliiton, DDR:n, Puolan, Bulgarian ja Unkarin sotilaita. Siihen aikaan ei vielä älytty käyttää tunnuksettomia sotilaita ja sotakalustoa.

Suomesta lähtiessämme olimme kyllä seuranneet Tšekkoslovakian tapahtumien kehitystä ja puoluejohtaja Dubčekin taistelua vapaampien olojen ja “ihmiskasvoisen sosialismin” puolesta. Viimeinen Hesari jonka ehdimme ennen lähtöä lukea (30.8.1968), kertoi kuinka Dubček yritti vakuutella Kremliä, että vapaammat olot auttavat sosialismia ja myös Neuvostoliittoa. Eivät sitten tulleet vakuuttuneiksi.

Jo heinäkuun lopulla 25–27.7.1968 uutisoitiin, kuinka Neuvostoliitto painosti Tšekkoslovakian johtoa tiukentamaan lehdistön kontrollia ja vaati Kremlin ja Dubčekin yhteistä tapaamista. Samaan aikaan ilmoitettiin Neuvostoliiton uusista sotaharjoituksista maan länsirajalla. Neuvostoliitto oli jo ehtinyt vaatia omien tai Varsovan liiton sotajoukkojen sijoittamista Tšekkoslovakiaan, erityisesti Länsi-Saksan vastaiselle rajalle. Painostus oli kova ja monille nousi mieleen déjà-vu talvisotaa edeltävistä tapahtumista Suomessa. Kommunistipuolueen johtaja Alexander Dubček ei suostunut sotajoukkojen sijoittamiseen eikä lehdistön kontrollointiin ja yritti pitää puolueen johdon käsissään, vaikka Neuvostoliiton kantoja myötäillyt puolueen konservatiivinen oppositio oli jo joissakin puhemiehistön äänestyksissä väläyttänyt voimiaan.

Elokuun 1. päivänä uutisoitiin Hesarissa vielä osittain optimistisista tunnelmista, mutta sitä juttua emme nähneet, koska olimme jo DDR:ssä, pääkallonpaikalla. Olisimme ehkä voineet hieman valaista mediaa todellisesta tilanteesta jos joku olisi älynnyt kysyä. Miehitysjoukkojen ryhmittely oli täydessä käynnissä yön pimeydessä – jo kolme viikkoa ennen miehitystä.

Matkailuautomme tankkaus, siivous ja paitapyykin kuivatus menossa jossain DDR:n tai Puolan maaseudulla elokuun alussa 1968. Sisustuksen rakenne näkyy tässä kuvassa aika hyvin. Bensiini oli näissä maissa halpaa, joten varakanisterit täytettiin siellä, nostettiin kattotelineelle ja tarvittaessa alas tankin täyttöä varten. Kattotelineestä oli sekin hyöty, että paikoissa joissa tienvierustat oli täynnä omenapuita, saatoimme kattotelineeltä käsin poimia muutamia välipalaomenoita. Bulgariassa meille todettiinkin ystävällisesti, että syökää pois vain, saksalaiset varastaa ne kuitenkin.

DDR:ssä söimme kerran isossa kansankuppilassa. Ruokalistat olivat pitkiä ja perusteellisia, kirjoituskoneella naputeltuja ja hiilipaperilla monistettuja. Ruoka-aineet oli selostettu jo annoksien nimissä, ja niillä oli painot 10 gramman tarkkuudella. Ihailtavaa saksalaista täsmällisyyttä. Päädyimme tilaamaan annoksen jonka nimenä oli “Gemüsebirge mit Fleischeintopf”. Saksankielentaitomme muotoili sen yhteistuumin “vihannesvuoreksi jossa on sisällä lihaa”. Ei ihan osunnut. Paljastui lähinnä kaalikeitoksi jossa oli muutamia jauhelihamuruja. Hinta oli kuitenkin käsittämättömän halpa. Sen jälkeen meillä oli varaa jättää juomarahoiksi kasa alumiinikolikoita. Laskimme kyllä jälkeenpäin, että tippimme suuruus eli pienuus olisi Suomessa koettu loukkaukseksi. Mutta DDR:ssä ei juomaraha- tai tinkimiskäytäntöä tunnettu. Hinta on se mikä on listaan tai pakkaukseen präntätty. Jonkun henkilökohtaiseen kassaan nekin hilut varmaan päätyivät.

Matti oli suunnitellut hankkivansa pientä lisätuloa matkakassaansa myymällä nailonpaitoja ja kuulakärkikyniä. Tämähän todellakin oli tapana ainakin niillä Leningradin matkoilla, joilla vanhempiemme ikäiset kävivät. Ensimmäiseksi myyntipaikaksi valikoitui rauhallinen Puolan maaseutu. Tienreunasta löytyi puolalainen lehtimies ja -valokuvaaja. Nailonpaita ei häntä kiinnostanut, mutta mukavaa juttuseuraa saatiin Varsovaan asti. Saimme tuoreeltaan terävähkön arvion Prahan kevään menestymismahdollisuuksista. Puolalla ei ikinä olisi varaa samaan kevytmielisyyteen. Toisaalta hän kertoi, että kun Yhdysvallat maksaa Euroopassa oleville sotilailleen kunnon päivärahaa, se koituu isäntämaan talouden hyväksi. Varsovan liitolla oli erilainen käytäntö, isäntämaa kustansi liittolaismaan sotilaiden oleskelun veljellisenä apuna eli kurjisti maan taloutta.

Lehtimiehen nimeä ei kukaan enää muista, mutta joku tavallinen puolalainen etunimi – sovitaan vaikka Andrzej, kuuluisan elokuvaohjaajan mukaan. Hänen isänsä nimittäin oli elokuva-alalla ja äiti lääkäri. Perheellä oli varaa omaan kesämökkiin jossain vuoripuron varrella Varsovasta etelään. Ilmeisesti jotain suhteitakin oli, koska valtio ei kiinteistöä ollut Andrzejn mukaan onnistunut kähmimään omaan käyttöönsä.

Varsovan nähtävyyksistä tarkistettiin tietysti kulttuuripalatsi, tuo Stalinin lahja Puolan työväestölle, kuten paikalliset naureskelivat. Rakennus oli jo silloin pahasti rappiolla.

Varsovan kulttuuripalatsi, korkea stalinistisen arkkitehtuurin standardikermakakku, hieman rappiolla mutta hyvät näköalat.

Andrzej päätti jatkaa mukavaa yhdessäoloamme soittamalla tyttöystävälleen Grazynalle ja tämän kaverille ja kutsumalla meidät kaikki hänen vanhempiensa kotiin, jotka olivat mökillään lomilla. Näin tehtiin. Laivalta ostettu White Horse oli tietysti kovaa valuuttaa ja melkoinen houkutus jatkoajalle. Olihan sitä maisteltu jo lauttamatkalla. Lehtikuvaajan tyttöystävillekin maistui aito skottiviski oikein mainiosti. Minulla ei ollut mahahaavan alkuakaan, mutta liemet (yhdistelmä kaalikeitto ja viski, ehkä juomavesikin) eivät pysyneet meikäläisen mahassa säädettyä aikaa. Lehtikuvaajan vanhempien kaunis koti ja pitsilakanat saivat pientä lisäväriä. Tasapainon vuoksi Matin mahahaava oli puolestaan ihmeparantunut ja seuraavana aamuna hymy oli mitä levein. Hämmästyttävää kyllä myös viskisieppo Grazynan hymy oli leveä ja hyräilykin irtosi.

Varsovan yötä testattiin käymällä ainakin yhdessä opiskelijaklubissa. Siellä saimme baarimikolta ilmaisen kierroksen laulettuamme Rosvo-Roopen neli- ja kovaäänisesti.

Hämmästyttävää, mutta klubin läheisellä kadulla törmäsimme yhteen vanhaan tuttuun, arkkitehtiylioppilas Christeriin (hän tunnistaa tästä jutusta varmaan itsensä). Keskustelumme sai äkkilopun, kun Christer oli näkevinään kulmilla jonkun tutun tyypin, jota hän piti epäilyttävänä, siis melkeinpä vaarallisena. Siltä seisomalta Christer hävisi juosten Varsovan yöhön. Ajattelin että näinköhän viimeistä kertaa.

Klubin edustalla jouduimme kohtuullisen kiivaaseen väittelyyn muutaman paikallisen opiskelijan kanssa. Yksi heistä oli lähes fanaattinen amerikkalaisuuden ihailija. Sitä rohkenimme pitää aika epäilyttävänä. Olimmehan puolueettoman pohjoismaisen demokratian hillittyjä kasvatteja.

Osallistuimme myös paikalla polkaistuun mielenosoitukseen. Kello oli jo yhden maissa yöllä. Sen iskulauseista emme ymmärtäneet juuri muuta kuin “Neuvostoliitto irti Tsekkoslovakiasta!”. Se sopi meille mainiosti. Kulkueen etupäässä laulettiin Kansainvälistä, mutta me vetäisimme peräpäässä individualistisemman Rosvo-Roopen (taas!). Taisi olla Erkin suosikkipiisi. Ainoa näkyvä tulos marssista oli pyörivän mainospylvään kaataminen. Sellainen anarkia pelästytti monet paikalliset osallistujat jotka katosivat pidätyksiä peläten kuka minnekin. Vähin äänin mekin palailimme autolle.

Varsovasta suuntasimme kohti Krakovaa. Olin joten kuten kestänyt pahoinvointini kanssa ajomatkan, syömättä ja juomatta. Mutta Krakovassa heikotus voimistui, kävelykään ei oikein sujunut ja piti levähtää vähän väliä jalkakäytävän reunakiveyksellä. Tarvittiin parannuskeinoja. Mikä pysyisi mahassa ilman temppuiluja? Suomalaiseen tapaan teki mieli kylmää maitoa. Sitä nyt ei vain saanut mistään. Muutaman ravintolan tarjoilijalta kyselin omatekoisella puolalla “mleko naturale?” (“naturalne mleko” olisi ehkä ollut oikeampi ilmaisu?). Kysymystäni ei oikein ymmärretty mutta sinnikkäästi vaatiessani maitoa pöytään sain lopulta lautasellisen kokkelipiimää. Ei auttanut eikä pysynyt. Seuraavaksi eksyin torille, josta luojan kiitos löysin monta mustikkamummoa. Mustikka – siinä vasta elämäneliksiiri! Mahatauti helpotti melko nopeasti ja elämä hymyili taas. Kaverit tulivat turistikierrokseltaan todistamaan tätä ihmeparantumista.

Seuraavaksi katseltiin hieman lisää Krakovan nähtävyyksiä. Toteutui todennäköisyyslaskennan epätodennäköisyyksien huippu, ystävämme Christer käveli taas vastaan kadulla. Edellisenä iltana Varsovassa, nyt Krakovassa. Eikä ollut sovittua tapaamista eikä tietoa toistemme matkasuunnitelmista. Jos en tuntisi kaveria paremmin, voisin epäillä ettei kyseessä ollut sattuma. Todennäköisyyskerrointa kasvatti se, että myös Christerillä oli kiikarissa Tšekkoslovakia. Ihailimme siinä aukion laidalla 1400-luvulla rakennettuja Marian kirkon torneja, jotka ovat aika epäsymmetrinen pari. Christer valisti meitä paikallistietämyksen salaisuudella, jonka mukaan korkeampi torni edustaa miestä, matalampi naista.

Krakovasta hieman länteen on Katowice, jonka lähellä puolestaan on Oswiecim, saksalaisittain Auschwitz. Oli välttämättä käytävä tarkastamassa tämä kammottava muistomerkki, keskitysleiriparakit, polttouunit, kaasukammiot, museon silmälasi- ja hiuskasat, ihmisen nahasta tehty lampunvarjostin. Katsoimme myös museon esittämän Mihail Rommin (Михаи́л Ильи́ч Ромм) Natsi-Saksan dokumenttipätkistä vuonna 1965 kokoaman filmin Tavallinen fasismi (Обыкновенный фашизм, englanninkielisellä selostuksella Ordinary Fascism, myöhemmin nimellä Triumph over Violence). Erikoinen sattuma sekin, että kun 20 vuotta myöhemmin istahdin neuvottelupöytään eräässä suomalais-neuvostoliittolaisessa tutkimusyhteistyöprojektissa (koskien kaupunkien energiataloudellista suunnittelua) pöydän toiselle puolelle istahti Mihail Rommin poika, etunimi nyt jo unohtunut.

Nie wieder oder noch wieder?

Vaitonaisina poistuimme Auschwitzin museoalueelta ja jatkoimme kohti Tšekkoslovakiaa. Tunne, että ei koskaan enää (nie wieder) tätä Eurooppaan, ei olisi voinut olla vahvempi. Silti aivan silmiemme alla valmistauduttiin massiiviseen sotilasoperaatioon, jossa puututtiin itsenäisen maan omien demokraattisten elimien päätösten kumoamiseen ja maan miehitykseen. Noch wieder? Immer noch wieder?

Slovakian vapautunut tunnelma

Ylitimme Tšekkoslovakian rajan nykyisen Slovakian pohjoisosassa, Chyżnessä (Puolan puolella) ja Trstenássa (Tšekkoslovakian raja-asemalla) lähellä Orava-joen laaksoa. Rajaviranomaiset olivat kuin toiselta planeetalta verrattuna DDR:n ja Puolan kokemuksiin. Viisumit hyväksyttiin nytkin nopeasti, mutta kohtelu oli ystävällistä ja miellyttävää. Sanoisinko ihmiskasvoista. Toivotimme rajavartijoille: “Eläköön vapaa Tšekkoslovakia!”.

Tšekkoslovakian viisumi, joka myönnettiin 5.8.1968 Puolan ja Tšekkoslovakian rajalla Trstenássa Slovakian pohjoisosassa. Samalla passin sivulla on myös Turkin ja Kreikan rajaleimoja 10 päivää myöhemmin.

Matkalla Bratislavaan sattui pieni auto-onnettomuus. Törmäsimme katuvarteen pysähtyneeseen italialaiseen Fiatiin. Auto seisoi kapealla kadulla pysähtymis- tai pysäköimiskiellon kohdalla. Vastaantuleva työmaakone jätti sen verran niukasti tilaa, että folkkarimme oikea kylki rutisti hieman Fiatin vasenta etulokasuojaa. Poliisikulusteluksi meni, slovakiaa, suomea ja italiaa solkattiin ristiin rastiin ja yhtikäs mitään ei ymmärretty. Paikallinen protokolla oli kuitenkin pakko tehdä ja allekirjoittaa. Vaikka kuskina sillä kertaa oli Matti, niin auton muodollinen omistaja Erkki sai myöhemmin Suomeen muutamia italiankielisiä vaatimuskirjeitä. Erkki vastasi jokaiseen kohteliaasti suomenkielellä. Viimeisimpään niistä liitettiin loppulauseeksi ystävällinen englanninkielinen toivomus käyttää seuraavan kerran jotain sivistyskieltä.

Kauniita vuoristomaisemia ja kallionkielekkeille rakennettuja linnoja. Seudun tunnetuin postikorttimaisema Oravan linnasta (Oravský hrad) lähti terveisinä kotimaahan. Reitillä kohti Bratislavaa ajelimme historiallisten pikkukaupunkien läpi. Dolny Kubin, Zilina, Piestany ja Trnava. Seudulla tuli vierailtua työasioissa myöhemminkin, Piestanyssä 1990 ympäristöministeriön kutsumana esitelmöitsijänä eräässä YK:n tutkimuskollokviossa koskien kaupunkiekologiaa (UN/ECE/HBP Research Colloquium on City Ecology 1990).

Slovakialainen onnettomuusselvittelyä seurannut nuorehko mies tarjoutui korjauttamaan automme pienet vauriot. Emme pitäneet aiheellisena. Kaverilla oli kuitenkin muita asioita mielessä. Hän esitti, että ottaisimme hänen teini-ikäiset tyttärensä mukaamme ja veisimme rajan yli. Tulevat hankalat ajat oli ilmeisesti jo aavistettu, aivan oikein. Rajat pantiin kiinni kolmen viikon päästä. Emme suostuneet ottamaan tyttäriä kyytiimme, mutta osoitteita vaihdettiin, jotta voisimme myöhemmin Suomesta käsin esittää vierailukutsun. Silloin sujuvin tapa välttää viisumikäsittelyn ikävä ja tulokseltaan epävarma byrokratia oli hankkia kutsu, jolla varmistettiin että matkailijalla on muodollisesti vastuunsa kantava isäntä. Osoitelappusilla on kuitenkin outo taipumus hävitä eikä kutsuja koskaan lähetetty.

Bratislava-Wien-Graz-Belgrad

Bratislavasta oli lyhyt matka Wieniin, jonne seuraavaksi suunnistimme. Sieltä lähetimme kortin Turun mummille, silloin 80-vuotiaalle Hiljalle. Kerroimme kaupungit joissa olimme käyneet. Unkari ja Budapest kierrettiin tarkoituksella, koska olimme ajoissa lukeneet lehdistä, että siellä bensan hinta oli poikkeuksellisen korkea ja aikaa säästyi kiirehtiessämme kohti Turkkia. Wienissä olisi ollut paljon nähtävää, mutta jo 9 päivää eli lähes kolmasosa varatusta matka-ajasta oli kulunut emmekä olleet tätä kauemmaksi päässeet. 14 vuoden kuluttua paikkasin aukon sivistyksessäni ja asuin Wienissä neljä kuukautta. Mutta nyt oli kiire Balkanin läpi Istanbuliin. Reittimme kulki Itävallan Grazin ja Jugoslavian (nykyisen Slovenian) Mariborin kautta Jugoslavian (nykyisen Serbian) pääkaupunkiin Belgradiin ja sieltä Bulgariaan.

Bulgarian maaseudulla lepotauolla paikallinen puutarhuri innostui keskustelemaan kanssamme pitkään. Kieliongelmista huolimatta selvisi, ettei mies ole koskaan käynyt kotiseutunsa ulkopuolella. Paikallinen Immanuel Kant. Hän piti meitä hyvin onnekkaina kun saatoimme matkustella omalla autolla ympäri Eurooppaa. Oikeassa oli. Sofiassa ihailtiin keskustan suihkulähteitä ja moskeijaa. Käytiin kylpylässäkin. Kuvan oton jälkeen käytiin laitakaupungilla tekemässä kauppaa Matin vaatevarastoilla.

Bulgarian Sofiassa oli jo pakko hieman huilata – ja peseytyä. Päätimme käväistä keskustan ulkoilmakylpylässä. Allas oli haaleaa ruskeanharmaata, mineraalipitoista “terveysvettä”. Paikallinen väki lillui matalassa vedessä ja pohjassa istuen tyytyväisen näköisinä. Me mukaan. Ei ollut aikaa selvitellä mitkä täällä ovat oikeat käyttäytymisnormit. Otimme Suomen Armeijan lahjoittamat aidot Gillette-partahöylät esiin ja rupesimme parranajoon. Paikalliset pikkuisen pyörittelivät silmiään, mutta kukaan ei onneksi pahemmin ottanut nokkiinsa tai tullut meitä pois potkimaan. Puhtaus ja siisteys ennen kaikkea. Myöhemmällä käynnillä (2009) selvisi, että kylpylä oli remontissa ja aikoinaan perustettu mineraalivesilähteen päälle paikkaan josta koko kaupunki sai alkunsa. Olimme Bulgarian kaupungistumisen alkulähteillä.

Ennen nukkumaanmenoa päätimme vielä pistäytyä paikallisessa yökerhossa. Portaita alas kellariin ja pöytään. Tarjoilijat mustissa puvuissaan ja mekin juuri puhdistautuneina. Tilasimme listan halvimmat drinkit, vodkat. Ne tarjoiltiin jalallisista viinilaseista, paikalliseen tyyliin 100 gr/annos, taskulämpiminä. Siihen tilanteeseen ja paikkaan oikeaan osunut valinta. Nukutti hyvin.

Bulgariassa meihin liimautui maantien varrelta paikalliseksi arkkitehdiksi esittäytynyt mies, joka oli selvästi kiinnostunut ulkomaalaisista. Syykin selvisi: hän kertoi olevansa matkalla ulkomaille, mutta kärsi valuuttapulasta, koska valtio myönsi vain niukasti vaihdettavia valuuttoja ulkomaille matkustaville. Me suostuimme vaihtamaan pienen summan levoja dollareihin tai D-markkoihin. Jälkikäteen huomasimme, että vaihtokurssi oli meille aika epäedullinen. Saattaa olla, että kaveri olikin ammattimainen pikkuhuijari ja tarina keksitty. Tappio ei kuitenkaan ollut suuren suuri. Vainoharhaisuutta voi jatkaa pitemmällekin: kahdella meistä oli passeissamme ammatin kohdalla merkintä “étudiant en architecture”. Jos rajavartija oli vaikka kimpassa tämän herran kanssa, kertoi puhelimessa että nyt tulee pari jymäytettävää arkkitehtiopiskelijaa eli voit lyöttäytyä seuraan arkkitehtina.

Ennen kuin pikkuhuijaus meille paljastui ehdimme käydä “arkkitehdin” kanssa pikaisesti ravintolan terassilla. Mies oli kovin kiinnostunut Matin kamerasta.

Sofialaisen ravintolan terassi ja paikallinen oppaamme ja rahanvaihtajamme “arkkitehti” X, katse kiinnitettynä Matin neuvostoliittolaiseen Leica-jäljitelmään.

Vähänkin riskialttiissa tienvieruspysäköinnissä käytimme öisin suojana varoituskolmiota. Se herätti ansaittua huomiota. Bulgarialainen poliisi herätti meidät keskellä yötä kirkkaalla taskulampun valolla. Varmaan oletti että meillä on joku hätätilanne. Asia selvisi ja saimme kiitokset nerokkaasta turvallisuuskeksinnöstä.

Välimeren kuumat tuulet ja sisääntulo Turkkiin

Mitä etelämmäksi ajoimme, sitä kuumemmaksi muuttui sää. Paras tapa jäähdyttää kehoa oli pitää etusivuikkunoita auki ja työntää jalat ulos ikkunasta. Heti kun horisontista ilmestyi Marmaranmeri, kurvasimme rannalle ja menimme uimaan. Hetken lievitys, ei muuta. Suolainen vesi tuotti pienen ongelman siihen tottumattomille. Ihoon jäi ohut suolakerros, jonka sai kunnolla pois vasta seuraavassa makean veden kylpypaikassa.

Marmaranmeren virvoittavat mutta suolaiset vedet olivat todellinen helpotus 600 km pitkän ja hikisen Balkanin läpiajon jälkeen. Aikaa oli irroitella paitsi meressä niin hautaamalla Matti hiekkaan. Karahkaristi on varastettu idea Tuntemattoman sotilaan loppukuvista.

Nato-maahan saapumisen huomasi siitä, että yläpuolella Marmaranmeren rantoja partioi Turkin ilmavoimien hävittäjä, ohjuksilla varustettu amerikkalaisvalmisteinen Northrop F-5A.

Turkki ja Istanbul

Bulgarian ja Turkin rajalle oli leiriytynyt isohko joukko Turkkiin palaavia siirtotyöläisiä. Matkatavarat oli yksitellen purettu tullin toimesta kedolle. Nähtävästi laitonta tuontia harrastettiin paljon ja tullikamariin oli jo pinoutunut läjä televisioita, nauhureita ym. kivaa elektroniikkaa.

Heti Bulgarian ja Turkin rajan ylityksen jälkeen huomasimme järkyttävän muutoksen liikennekulttuurissa. Muutama raskas kuorma-auto tuli mutkan takaa vastaan vasenta puolta. Istanbulin kaupunkialueellakin liikennesäännöt olivat teoriaa, ajaminen käytäntöä. Pääkaduilla saattoi olla maalattuina kolme tai neljäkin kaistaa, mutta autoja oli viisi tai  kuusi rinnakkain. Kaistaviivat olivat ohjeellisia, siis tarpeettomia. Päättelimme ensimmäisen päivän jälkeen jättää auton parkkiin ja jatkaa turismia kävellen ja julkisilla kulkuneuvoilla.

Keksimme täysin sattumalta illan hämärässä, erinomaisen pysäköinti- ja yöpymispaikan: paikallisen poliisiaseman pihan. Yllätyimme kun kukaan ei meitä siitä pois ajanut, eikä kukaan ulkopuolinenkaan tullut koputtelemaan ikkunoita, kuten aiemmin oli saattanut käydä. Saimme nukkua rauhassa ja turvallisesti seuraavat kolme yötä. Luulen, että löysin saman poliisiaseman pihan v. 2012 Istanbulissa käydessämme.

Paikallinen julkisen liikenteen erikoisuus oli kohtuullisen kätevä ja edullinen dolmus-taksi, joka ajoi tiettyä ennalta määriteltyä reittiä ja ottaa kyytiin matkustajia niin paljon kuin autoon mahtuu. Asiakkaat kalastetaan kyytiin huutamalla ikkunasta kulkureittiä tai pääteasemaa ja pysähtymällä aina tarvittaessa. Miksei näitä ole muualla? Nyt vasta puhutaan taksiliikenteen vapauttamisesta, mitä se sitten tarkoittaneekin.

Istanbulissa kävimme tapaamassa isäni toivomuksesta Suomen konsulia Olavi Tammivuorta. Hän ottikin meidät Suomesta pölähtäneet hikiset nuorukaiset ystävällisesti vastaan ja jutteli mukavia hetken. Tammivuoren suosituksesta kävimme myös turkkilaisessa saunassa eli hamamissa, mutta sitä ennen veimme konsulaatissa työskentelevän nuoren naisen lounaalle hänen suosittelemaansa paikkaan. Konsulin mukaan meidän oli syytä tarjota lounas ja mehän ”maailmanmiehinä” sen oitis hyväksyimme. Lammasruoka, olisiko ollut  ensimmäinen kebab ateriamme, oli todella hyvää verrattuna moniin aikaisempiin, melko askeettisiin aterioihimme.

Luultavasti tämä nainen oli nimeltään Pirkko Ciğiltepe, joka putkahti esiin Panu Rajalan kirjoittamassa Mika Waltarin elämänkerrassa vuonna 2008. Sen mukaan hän oli koulutukseltaan sairaanhoitaja, naimisissa turkkilaisen teatterinjohtajan kanssa ja työskenteli Suomen Istanbulin konsulaatissa 1968 kun Mika Waltari vieraili siellä maalis-huhtikuussa Turkin valtion vieraana, siis viisi kuukautta ennen meitä. En muista että Waltarista olisi ollut Tammivuoren luona mitään puhetta.

Mika Waltarin Istanbulin vierailun isäntänä vuonna 1968 oli konsuli Olavi Tammivuori, kuvassa oikealla eturivissä. Takarivissä samalla kohtaa veljensä varakonsuli Esko Tammivuori, jonka edessä Pirkko Ciğiltepe. Rajalan mukaan ”Waltari valitsikin hänet tällä matkalla ihastuksensa kohteeksi”. Emme ehkä pärjänneet Waltarille hurmauskisassa. Kuvassa on myös Esko ja Olavi Tammivuoren välissä istumassa silloinen (espanjalainen) Miss Eurooppa. (Panu Rajala: Unio mystica 2008, s. 765)

Turkkilainen sauna on Suomessa muka yleisesti tunnettu, mutta halusimme kokeilla mitä se oikeasti oli. “Saunassa” lojuttiin lämmitettyjen marmoripaasien päällä jonkin aikaa, jonka jälkeen painijan näköiset reilusti yli 100-kiloiset äijät kävivät kimppuumme vääntelemään raajoja eri suuntiin niin että nivelet narskuivat. Seuraava äijä pesi ja hieroi meidät luonnonsienellä niin, että kuollut iho irtosi pitkinä makkaroina ja huuhdeltiin lattialle. Hoidon jälkeen olikin miellyttävä levätä pukukoppien lavitsoilla. Yllättävää oli huomata että lavitsojen alla vaani joukko isoja russakoita. Ryhdyimme tietysti mäiskimään niitä paikan tarjoamilla puukengillä. Se oli virhe, sillä isännät eivät pitäneet siitä. Saattoi olla että typeryyksissämme listimme saunan arvokkaita hyötyeläimiä. Poislähtiessämme aistimme hieman epäsuotuisan ilmapiirin kun paikan painijat kerääntyivät ympärillemme piiriin, kädet puuskissa. Vaikutus oli toivottu ja pulitimme varojemme mukaiset pienet juomarahat.

Istanbulissa ehdimme hyvin tutustua tärkeimpiin nähtävyyksiin: Hagia Sofia, Sininen moskeija, Topkapi, basaarit ja Aasian puoleinen osa kaupunkia Üsküdar. Topkapissa jäivät mieleen käsittämättömän suuret jalokivikokoelmat, mm. taskukirjan kokoiset vihreät smaragdit. Tuli epäuskoinen olo: voiko tuollaisia olla edes olemassa? Hagia Sofiassa oli yhdessä kivipilarissa kohta johon peukalonsa painamalla saattoi lausua rukouksensa ja se tiesi hyvää. Ao. kohta oli vuosisatojen kuluessa ja miljoonien kosketusten tuloksena kulunut jo useita senttejä syväksi koloksi.

Vuonna 2012 samassa paikassa uudelleen käytynä se tuntui yhtä ihmeelliseltä. Reikä oli tosin jo ympäröity suojapellillä ja sen lisäksi lähes joka ikinen turisti pyöritti siinä peukaloaan ikään kuin urheilusuorituksena siitä kuinka monta astetta pystyi peukaloaan kiertämään. Kuvittelin että turistioppaissa oli kirjoitettu joku enemmän tai vähemmän tosi juttu siitä, mitä peukalonpyöritys merkitsee tai lupaa. Kengät piti tietysti riisua jalasta ja uskoa, että löytää ne myös poistuessa.

Sininen moskeija on uudempi mutta yhtenäisempi ja siinä mielessä kauniimpi kokonaisuus.

Aasian pongaaminen oli lyhyt laivakeikka illan suussa salmen yli. Silta Bosborin salmen yli rakennettiin vasta useita vuosia käyntimme jälkeen. Üsküdar oli aivan toista kuin Euroopan puolella: rähjäisiä matalahkoja kerrostaloja, eikä palveluita – ainakaan sillä satama-alueella mihin lautta kiinnittyi. Ilta alkoi saapua ja reilun kymmenen pikkupojan jengi lähestyi meitä. Ehkä olivat vain kiinnostuneita turisteista, mutta katsoimme parhaaksi kääntyä takaisin rantaan. Aasia nähty.

Galatan sillalla törmäsimme hasiksen myyjään, jolta ostimme pienen suklaalevyn kokoisen palan, joka osoittautui kuitenkin väärennökseksi. Yritimme polttaa sitä kannellisessa piipussa, mutta mitään elämyksiä ei syntynyt. Paitsi huijatuksi tulemisen tunne. Hinta ei ollut paha, joten ei se paljon harmittanut.

Kuuluisassa Istanbulin basaarissa myytiin melkein mitä vain. Mutkaisia käytäviä ja innokkaita myyjiä riitti loputtomasti. Kahdelle meistä tuli kovan tinkaamisen jälkeen ostettua mustat nahkatakit. Oma takkini kesti varmaan kymmenen vuotta aika ahkeraa käyttöä. Matille piti saada punainen fetsi kotiin viemisiksi, mutta sitä ei yllättäen mistään löytynyt. Minulle singlelevy paikallista kansanmusiikkia, levy on edelleen tallella. Turan Engin oli etnomuusikon nimi ja levy kuulosti silloin ja edelleenkin suomalaisen korvaan aika eksoottiselta, tyypilliseltä ”arabimusiikilta”. Solisti Turan Engin käyttää ääänenkorkeutta meikäläisittäin oudon liukuvasti ja säestys on paikallinen tyypillinen kielisoitin (ehkä bağlama, siis ei baklava).

Katukuppiloissa yleisin juoma oli tee, joka tarjottiin pienistä tiimalasin muotoisista juomalaseista, joissa oli pieni pellistä prässätty lusikka. Kuumalla säällä se oli hyvä janojuoma.

Autot olivat vanhoja ja lommoisia, eräskin auto oli joko vahvistettu alapuolelta ratakiskolla tai sitten se suoritti kiskonkuljetusta. Teräspalkki kuitenkin tuli puoli metriä esiin auton etu- ja takapuolelta eikä vaikuttanut ihan turvalliselta. 

Kreikka ja Makedonia

Turkista Kreikkaan ajettaessa helle yltyi entisestään. Tienvarressa pienen biopaussin aikana Matti huomasi, että auton moottoritilasta kuului outo pulputus. Akku ei ilmeisesti oikein tykännyt niin kuumasta ilmasta. Helteellä ilmajäähdytyksen teho laskee, fysiikan lakien mukaan. Matkan varrella nähtiin useita autoja konepellit pystyssä.

Samalla matkalla yövyimme hiekkarannalla kuutamossa ja teimme tuttavuutta syöpäläisten parhaaseen ystävään, kulkukoiraan. Kirput kiusasivat sen jälkeen meitä loppumatkan. Arvaamattoman hienoa hiekkaa, koska auto oli upota ja sen ylöskaivaminen teetti töitä. Jossakin toisessa kohtaa “hiekkarantaa” varpaiden väliin jäi tikulla kaivettavaa mustaa töhkää, jonkun menneen öljyonnettomuuden tuloksia.

Kreikan maaseudulla törmättiin amerikkalaiseen nuoreenpariin, joka kaipasi yösijaa. Autoommehan mahtui kevyesti kaksi nukkujaa lisää. Etupenkki oli yöllä tyhjänä. Yö meni muuten hyvin ja sopuisasti, mutta pientä meluhaittaa syntyi ensin nukkumaan mentäessä kun jenkkipari keskittyi nukkumisen sijaan keskinäiseen seurusteluun ja lopulta siksi, että nuori mies sai aamuyöstä aikaiseksi vertahyytävän huudon, johon kaikki heräsivät. Pahan unen hirmuiseen juonenkäänteeseen vaikutti varmaan se, että penkillä paperikassissa olleet kypsät luumut alkoivat valua hänen päälleen. Karhu kuulemma nuoleskeli kasvoja.

Eteläisen Kreikan vuorilla pitämässä siestaa puun varjossa. Vasemmalla jenkkiystävämme (nimet ovat unohtuneet), oikealla paikallisia asukkaita ihmettelemässä pohjolan pellejä.

Thessalonikissa pysähdyttiin melko lyhyesti ja jatkettiin matkaa Jugoslaviaan. Raja ylitettiin Kreikan Eyzonoin ja Jugoslavian (nykyisen Pohjois-Makedonian) Pogorodican raja-asemien kautta. Olimme taas Jugoslaviassa, sittemmin FYROMissa (Former Yugoslavian Republic of Macedonia), nyttemmin kai Pohjois-Makedoniassa.

Jossakin Jugoslavian vuoristopuroilla virkistäytymässä.

Hinku Albaniaan

Albania kiinnosti meitä aika paljon ja olimme matkan aikana kyselleet aina tilaisuuden tullen eri maiden viranomaisilta tai matkatoimistoilta, olisiko jostain mahdollista saada Albanian viisumi. Aina tuli yhtä jyrkkä kielteinen vastaus. Maa oli edelleen melko suljettu eikä turistiviisumeita juurikaan myönnetty, varsinkaan nille jotka pyrkivät maahan vasta valtakunnan rajoilla ja ties mistä epäilyttävästä syystä. Luovuimme ajatuksesta mutta aika lähelle Albanian rajaa pääsimme Jugoslavian Montenegrossa (nykyisessä Kosovossa), jossa sielläkin asuu aika paljon albaaneja, vähemmistökansallisuutena. Myöhemmin (2004) pääsin hyvinkin lähelle Albaniaa, kun olin järjestämässä eurooppalaista tutkimuskonferenssia (COST C8) kauniille Ohrid-järvelle, joka kuuluu puoleksi Albanialle.

Rantatiellä matkalla kohti ilta-aurinkoa ja länttä, Turkista Kreikkaan ja Jugoslaviaan. Hellettä oli varmaan reilusti yli 30 °C. Konehuoneessa pulputti akku ja sen jälkeen piiputti laturi. Oli kuitenkin pakko jatkaa matkaa. Pidettiin runsaammin taukoja. Vika osoittautui lopulta fataaliksi. Jugoslaviassa matka sitten tyssäsi siihen, että autosta loppui sähköntuotanto.

Jugoslavia

Jälkikäteen tuntuu tosi oudolta, että Itäisen Euroopan toimivin ja vaurain sosialistinen valtio Jugoslavia hajosi niinkin äkkiä ja verisellä tavalla kuin se 1990-luvulla lopulta teki.

Jugoslavian hajoamissodissa tuhottiin paljon kansallisomaisuutta ja tapettiin tuhansia ihmisiä, kuten sodissa aina. Kosovossa tehtiin kansanmurha Srebrenicassa, josta Serbian sotapäälliköt Milošević, Karadžić ja Mladić saivat kantaa henkilökohtaisen vastuunsa vuosia myöhemmin Haagin kansainvälisessä tuomioistuimessa. Etniset ja uskonnolliset ristiriidat pulpahtivat pintaan ja kansallisuusaatteet syrjäyttivät puolueettomaksi ja liittoutumattomaksi julistautuneen liittovaltion.

Vuonna 1968 Pohjois-Euroopasta kotoisin oleva matkailija ei juurikaan kyennyt näkemään niitä kansallisia ristiriitoja mitä Josip Broz Titon hallitsema liittovaltio ilmeisesti piti sisällään. Yhteinen kielikin, serbokroatia, tuntui toimivan kaikkialla. Osaan lukusanat 1–10 serbokroatiaksi vieläkin: jedan dva tri zetiri pet sest sedam osam devet deset. Oliko jugoslavius katteetonta illuusiota yhteisyydestä vai perusteltu ja käytännöllinen yritys tulla toimeen yhtenä alueellisena kansakuntana Balkanin niemimaalla?

Jean Renoir teki mestarillisen elokuvansa Suuri illuusio (La Grande Illusion) vuonna 1937 niissä tunnelmissa jossa ensimmäisen maailmansodan omakohtaiset kokemukset olivat hänessä herättäneet. Sotavankilassa toisensa kohdanneet saksalainen vankilan päällikkö von Rauffenstein (Erich von Stroheim) ja ranskalaiset sotavangit luutnantti Maréchal (Jean Gabin) ja kapteeni de Boeldieu (Pierre Fresnay) jakavat enemmän yhteisiä inhimillisiä arvoja kuin sodan taustalla olevia valtioiden keinotekoisten rajojen synnyttämiä vihollisuuksia. Täpärästi onnistuneen vankilapaon jälkeen ranskalaisia auttaa saksalainen maalaistalon leskeksi jäänyt emäntä (Dita Parlo).

Nykyisin Balkanin niemimaalla korostetaan enemmän eroja kuin yhtäläisyyksiä. Bosnian, kroatian, makedonian, serbian ja slovenian kielet ja kansallisuudet ovat tärkeitä. Ei se täyttä idylliä ollut serbokroaattisessa Jugoslaviassakaan. Joitakin vuonna 1968 pinnan alla olleita ristiriitoja rekisteröityi muistiin kuitenkin jälkikäteen. Nykyisen Kosovon, silloisen Montenegron alueella törmäsimme joihinkin ihmisiin, jotka tuntuivat ylenkatsovan albaaneja, siis niitä muslimeja jotka olivat jääneet Titon joukkojen Hitlerin Saksalta vapauttamalle Jugoslavian alueelle, varsinaisen Albanian ja Enver Hoxhan johtaman diktatuurin ulkopuolelle.

Edelleen köröttelyä jossakin Jugoslaviassa.

Ivangrad, Montenegro

Montenegron vuoristossa oleva pikkukaupunki Ivangrad, nykyinen Kosovon Berane, jäi sattuneesta syystä hyvin mieleen. Jossain seudun vuoristoteillä Vokswagenin laturista paloi käämit lopullisesti ja akun lataus ei tietenkään enää toiminut. Liftasimme paikalle sattuneeseen toiseen itsetehtyyn Volkswagenin matkailuautoon. Länsi-saksalaiset nuorukaiset suostuivat pienen keskinäisen kinastelun jälkeen ottamaan meistä kaksi kyytiinsä, ja kaksi muuta jäi vartioimaan autoa. Heidän sisutusratkaisunsa ydinajatus oli lentokonetuolia muistuttava lepotuli takaosastossa. Periaatteella: toinen ajoi, toinen huili. Ei vuoteita, joten majapaikka piti aina erikseen etsiä.

Pääsimme Ivangradiin ja etsimme autokorjaamoa. Jonkinlainen paja löytyi, mutta ei ihan kelvollista. Joka tapauksessa piti löytää joku joka osaisi korjata laturin. Sitä ennen olimme juuri ja juuri ehtineet estää pajan innokkaan autonkorjaajan yritykset irroittaa moottori, rautakangella.

Korjausyrityksiin kului pari päivää. Sinä aikana kävimme kylän leffateatterissa. Muistaakseni se oli jokin F-kategorian dubattu länkkäri. Tarinan yksityiskohdat jäivät hämäriksi, mutta yleisön reaktiot eivät. Melko levotonta ja äänekästä porukkaa verrattuna suomalaisiin. Filmin katselun jälkeen palasimme autolle ja kuulimme avoimesta ikkunasta tuttua musiikkia. Nuoriso soitteli Beatlesia paristokäyttöisestä levysoittimesta ja liityimme mukaan. Sen päivän aikana nautituista ruuasta tai juomista saimme vaihteeksi kaikki ripulit. Pihan perällä oleva puucee sai meistä vakituiset vieraat pitkälle aamuyöhön.

Seuraavana päivänä ilahduimme kun kuulimme, että kylässä kuulemma asui yksi autojen sähkötekniikan asiantuntija. “Maestron” asuintalo löytyi lopulta ja veimme laturin uuteeen käämitykseen. Maestro teki työnsä, mutta se ei valitettavasti onnistunut. Laturi ei ladannut. Ostimme sitten käytetyn akun ja ajelimme sillä niin pitkään kuin sähköä riitti.

Titograd

Onneksemme olimme korkealla Montenegron vuoristossa ja pääosa matkasta rannikolla sijaitsevaan suurempaan kaupunkiin Titogradiin (nykyiseen Podgoricaan) oli alamäkeä. Moottori ja valot pois päältä aina kuin mahdollista. Pimeällä ajettaessa valoja piti kuitenkin aina välillä vilkauttaa, ettei ajettu kenenkään päälle ja että vastaantuleva auto huomaisi meidät.

Titogradissa yritimme löytää Volkswageniin sopivaa laturia. Ei löytynyt. Lentorahti Länsi-Saksasta olisi tullut sen verran kalliksi ja kestänyt niin kauan, että päätimme jatkaa vara-akkujen avulla. Ajelimme hieman levottomissa tunnelmissa pitkin Jugoslavian luonnonkaunista rannikkoa Dubrovnikin ja Rijekan kautta (nykyisen Slovenian pääkaupungin) Ljubljanan kautta Itävallan Klagenfurtiin.

Taukoja pidettiin tarvittaessa, useimmiten kauniissa maisemakohdissa, tai hyödyllisen luumupuun kohdalla. Jossain Jugoslavian maaseudulla vieraanvaraiset ihmiset halusivat tarjota meille lounaaksi lautaselliset säilöttyjä chilejä. Niiden aromeihin ei meistä kukaan ollut vielä tottunut, joten meinasi jäädä syömättä. Pyysimme juotavaksi vettä, mutta sehän ei chilin poltteeseen auta.

Itävalta

Klagenfurtista vihdoin löytyi Volkswagenin merkkikorjaamo, josta saimme vaihtolaturin kohtuulliseen hintaan. Loppumatka olisi tältä osin turvattu. Emme tietenkään arvanneet mitä edessä olisi.

Hellettä riitti vielä Itävaltaankin. Klagenfurtin VW-korjaamossa esiinnyimme shortseissa ja ilman paitaa. Odotellessamme laturin asennusta, keksimme mielestämme mainion pilan. Esittelimme asentajille Matin tunnettuna formulakuskina, joka oli ollut pahassa onnettomuudessa. Vakuudeksi oli näyttää Matin mahtavat kokovartalon mittaiset arvet, jotka oli tosiasiassa syntyneet vuosien takaisessa hissionnettomuudessa. Pojat meni hiljaiseksi. En muista mistä idea syntyi, ei ainakaan Niki Laudasta, jonka paha onnettomuus oli paljon myöhemmin.

Itävallan Linzistä jatkoimme kiireesti kohti Tšekkoslovakian rajaa koska halusimme nähdä Bratislavan lisäksi myös Prahan. Ja Tsekkoslovakian tilanne myös kiinnosti.

Itävallan ja Tšekkoslovakian raja-asemalla Wullowitzissa selvisi, että maahan pääsy oli kielletty. Samalla saimme kuitenkin vihjeen, että ehkä Länsi-Saksan puolelta vielä pääsisi. Vihjeen antoi norjalainen lehtimies, joka tuli kyytiimme kun lähdimme etsimään seuraavaa mahdollista rajanylityspaikkaa. Sinne olikin useamman tunnin ajomatka.

Länsi-Saksa ja Tšekkoslovakian raja

Ajoimme saamamme vihjeen mukaiselle Länsi-Saksan raja-asemalle. Kyseessä oli Waidhausin raja-asema, jonka vastiparina Tšekkoslovakian puolella oli Rozvadov (Rosshaupt). Sieltä pääsisi Pilsenin kautta Prahaan muutamassa tunnissa.

Kukaan ei muuten enää muistanut raja-aseman nimeä eikä valokuvissakaan ollut siitä vihjeitä. Karttaohjelmien ja satelliittikuvien perusteella piti haarukoida esiin mahdolliset raja-asemat Länsi-Saksan kaakkoisnurkasta alkaen ylöspäin. Noin seitsemästä mahdollisesta raja-asemasta piti nimien ja kuvahakujen perusteella löytää samannäköisiä maisemakuvia mitä omissa kuvissa esiintyi. Sinnikkään haun ja muutaman työpäivän jälkeen vihdoin löytyi yksi kuva joka heti kolahti. Baijerin rajavartioston arkistossa on kuva joka on lähes samasta kohtaa mistä yksi omista kuvistani. Ongelma ratkaistu. 

Kaksi kuvaa elokuulta 1968 aika lailla samasta paikasta. Kyseessä on Länsi-Saksan raja-asema Waidhaus, Frankenreuth ja rajan toisella puolella näkyy Tšekkoslovakian raja-asema Rozvadov (Rosshaupt). Vasen kuva Baijerin rajavartioston arkistoista, oikea itse ottamani, jossa etualalla saksalaisia rajavartijoita ja sotilashenkilöitä tarkkailemassa rajavyöhykkeen tapahtumia. Rajan yli on pyrkimässä yksi läntinen auto (jenkkirauta Hollannin rekisterissä no 41 72 ja diplomaattikilvin), jonka mahdollisia kulkulupia tarkistetaan. Matkustajat seisoskelevat auton ulkopuolella. Raja oli periaatteessa kokonaan suljettu, mutta ainakin diplomaattikilvillä kannatti yrittää.

Raja-asemalle saavuttuamme saimme tietää, että raja oli pantu kiinni kaksi tuntia aikaisemmin. Hieman otti päähän. Rajalla pyöri sekä saksalaisia rajavartioita helikoptereineen että amerikkalaisia Nato-joukkoja miehistönkuljetusajoneuvoineen, jeeppeineen ja aseineen. Länsi-Saksan puolella rajaa oli jopa valmis betonibunkkeri ampuma-aukkoineen ja konetuliaseineen. Kaikki paikalla olleet sotilas- ja rajahenkilöt tuijottivat herkeämättä laakson pohjalla olevaa raja-asemaa suljettuine puomeineen ja valmistautuivat – ties mihin. Etäisyys rajalle oli noin 200 metriä.

Tapahtumat raja-asemalla näkyivät tarkkailupaikallemme hyvin paljain silmin. Sotilaskiikareilla vielä paremmin. Bundesgrenzschutzin helikopteri kävi vähän väliä tarkistamassa rajavyöhykkeellä tilanteen. Rajan toisella puolella nähtiin vilahdukselta pari panssarivaunua, jotka kaatoivat mennessään muutamien metrien korkuista pusikkoa. Näkemäesteet pois. Brežnev oli saanut tahtonsa läpi, neuvostojoukot Länsi-Saksan vastaiselle rajalle.

Tilanne oli ainutlaatuinen. Varsovan liiton ja Naton aseistetut joukot kasvotusten ja näin lähellä toisiaan. Sormet olivat liipasimella ja kovat piipuissa, mutta onneksi mitään provosointia ei nähty. Prahassa tilanne oli jo vakavampi, vaikka kaikkia sielläkin oli kehoitettu pysymään rauhallisina.

Rajavyöhykkeen tilanne oli selvästi yllättänyt ainakin Länsi-Saksan puolella olevat sotilasjoukot. Eikö kunnon tiedustelutietoa ollut vai eikö sitä vain ollut jaettu kentälle? Yhteistyö Länsi-Saksan rajavartioston ja amerikkalaisten Nato-joukkojen välillä tuntui silti olevan hämmästyttävän saumatonta. Joko ohjeistus ei ollut kaiken kattavaa tai jotain oli unohtunut yllättävässä hässäkässä. Pääsimme täysin vapaasti tarkkailemaan ja kuvaamaan sekä rajaviranomaisten että amerikkalaisten Nato-joukkojen toimintaa rajavyöhykkeellä. Toista se oli DDR:n ja Puolan rajalla muutama viikko aiemmin.

Parin sadan metrin päässä rajasta oli kukkula, jonka huipulle oli kerätty miehiä, ajoneuvoja ja aseita. Jonkinmoinen bunkkerikin siellä oli. Päätimme Matin kanssa kivuta muina miehinä kukkulalle ja moikkasimme hymyillen paikalle asemoituneita kavereita. Kamera oli koko ajan laukaisuvalmiina. Yritin kai näyttää Life -lehden kuvaajalta tai peräti Robert Capalta. 

Huomasimme, että kukkulalta oli suora näköyhteys Tšekkoslovakian puoliselle raja-asemalle. Siinä 135 mm teleobjektiivini oli tarpeen.

Jenkkisotilaat hymyilivät auliisti kameralleni, saksalainen rajavartioston upseeri taas näytti siltä, että olisi mielellään ajanut meidät takaisin sinne mistä olimme tulleet.

Dokumentteja Tšekkoslovakian ja Länsi-Saksan rajalta muutama tunti sen jälkeen kun raja oli suljettu Varsovan liiton miehityksen takia. Helikopterina ranskalainen Aérospatialen SA-318 BW Alouette II suihkuturbiinimoottorilla.

Ihmettelimme näitä Tšekkoslovakian miehityksen alkuhetkiä joitakin aikoja, kunnes kävi ilmeiseksi ettei rajan yli ole vähän aikaa mitään asiaa. Norjalainen lehtimies oli päättänyt yrittää vielä kerran ja kertoi että hänen tietojensa mukaan rajan yli pääsisi junalla jonkin matkaa etelämpää, ilmeisesti Bayerisch Eisensteinin raja-asemalta.

Olimme Markun kanssa valmiit lähtemään norjalaisen mukaan ja päästä Prahaan. Ehdotimme jo että Erkki ja Matti vievät kaksistaan auton takaisin Suomeen. Ehdotus ei saavuttanut jakamatonta kannatusta, koska ilmassa oli kaikenlaista epävarmuutta, joten luovuimme siitä. Norjalainen sai luvan jatkaa omia teitään. Aikataulupaineitakin meillä oli, työ- ja opiskelupaikoille oli luvattu saapua viimeistään syyskuun alussa. Niinpä lähdettiin matkaan ja ajettiin Länsi-Saksan läpi melko reipasta vauhtia. Nürnbergissä pysähdyttiin joksikin aikaa, samoin Hampurissa.

Praha jäi vuoden 1968 reissulla näkemättä. Se jäi kaivelemaan sen verran, että heti seuraavana vuonna piti käydä paikkaamassa puute. Yläkuvissa kesällä 1969 kansallismuseon ja Tšekkoslovakian legendaarisen radiotalon naapuritalon vielä korjaamattomia julkisivuja 11 kuukautta aiemman luotisateen jäljiltä. Alimmassa kuvassa polttoitsemurhan tehneen Jan Palachin hauta ja ystäväni Katka jättämässä kukkakimppuaan. Sen yläpuolella kaikesta tapahtuneesta huolimatta elämäänsä ja ihmisiin valoisasti suhtautuva prahalainen ratikan rahastaja. Ilahduttavaa optimismia.

Viimeinen merimatka: Lyypekki – Helsinki

Suomalaisista autolautoista m/s Finnpartner kulki Helsingistä Lyypekkiin ja takaisin. Keskiviikkkoaamuna varhain saavuimme yön yli ajaneina Lyypekkiin. Satamassa odotti rekkajonossa tutun näköinen suomalainen Polar Expressin rekka jonka logona oli jääkarhu neilikka suussa. Tuntuu pikkujutulta, mutta kuukauden hikisen ja lievästi epähygieenisen matkan jälkeen tuntui todella huojentavalta saapua suomalaiseen siistiin ja viileään laivaan tämän jääkarhun seurassa. 

Laivassa tarkistettiin mitä rahapussissa oli jäljellä. Ei paljoa. Puolet porukasta päättii sijoittaa loput rahat kunnon illalliseen laivan I luokan ravintolassa, toinen puoli kävi taxfree-ostoksilla. Kuulemma kilpikonnanlientä ja tournedosia, jonka vieläkin muistavat. Niitä tax-freeostoksia minä puolestani en muista. Todennäköisesti viskipullo ja suklaata?

Perjantaina 30.8. klo 6.00 m/s Finnpartner kinnittyi Sompasaaren satamaan. Olimme melkein perillä. Pientä jännitystä maihinnousussa aiheutti Erkin matkalta ostama kilpikonna, jota kuljetettiin pahvilaatikossa. Pahvilaatikko oli puolestaan piilotettu matkalaukkuun. Erkki jännitti huomaisivatko tullimiehet sen, jolloin lemmikkieläin olisi joutunut pitkään karanteeniin? Eivät huomanneet.

Volkswagen oli Suomeen palatessa jo aika riutuneessa tilassa. Yli 10 000 km reilussa neljässä viikossa oli kunnioitettva saavutus. Parit vararenkaat, muutama akku ja yksi laturi jouduttiin matkalla hankkimaan. Oikeaan etukulmaan tuli pieni lommo ja oikeaan kylkeen naarmuja. Moottori savutti, koska ainakin yksi sylintereistä oli jo niin väljä, ettei edes jäykin saksalainen moottoriöljy tahtonut riittää voiteluun. Kytkin toimi vaikka luisti jo arveluttavalla tavalla, ulvauttaen moottoria säännöllisesti, ja kuuluvasti. Enimmäkseen se kuitenkin pysyi päällä ja niin auto pääsi takaisin kotikonnuilleen Jyväskylään.

Auto saatiin myytyä, vekselit lunastettua ja tilit nollattua. Saldot olivat hieman miinuksella, mutta kokemukset vahvasti plussalla. 

Kotiväelle oli tuliaisina Kreikasta ostettu ouzo pullo ja turkkilaiset teelasit peltilusikoineen. Kelpasivat, mutta taisivat enemmän tykätä siitä, että ylipäänsä palasimme ehjinä. Siivuakaan ouzosta ei kuitenkaan itse saatu.

Karttapiirros matkareitistä Jyväskylä-Istanbul-Jyväskylä. Reitti on piirretty 1960-luvun tiekarttojen pohjalta ja siirretty nykyisen tiekartan (Google Maps 2018) päälle. Nykyiset päätiet eivät vastaa silloisia pääteitä tai valitsemiamme reittejä. 

Matkamittariin tuli sekä todellisuudessa että virtuaalikarttamaailmassa reilusti yli 10 000 km. Taulukon kilometrit on nykyistä tieverkkoa pitkin laskettuja ilman kaupunkiajoja ja muita harhailuja. Tärkeimmät paikkakunnat ja rajanylityspaikat on poimittu passin leimoista ja muistilokeroista. (Kartta ja taulukko ovat hieman korjattuina 28.4.2021 julkaistussa osassa V)

Tarinan konnat ja sankarit?

Tšekkoslovakian miehitys leimasi koko matkan kokemuksia. Itä-Slovakialaisessa kylässä Čierna nad Tisoussa (unkariksi Tiszacsernyő), vaatimattomassa rautatieläisten kerho- ja elokuvateatterirakennuksessa kokoontuivat 29.7.–1.8.1968 Neuvostoliiton toivomuksesta Neuvostoliiton ja Tšekkoslovakian valtionpäämiehet (siis kommunististen puolueiden pääsihteerit) Leonid Brežnev ja Alexander Dubček juuri samaan aikaan kun me läksimme matkaan. Neuvottelut oli tarkoitus hoitaa päivässä, mutta  tapaaminen venyi nelipäiväiseksi. Sinä aikana etenimme Ruotsin ja Tanskan kautta DDR:ään, jossa rajakapiaiset simputtivat meitä. Mukana olivat myös maiden presidentit Nikolai Podgorni ja Ludvik Svoboda sekä pääministerit Nikolai Kosygin ja Oldřich Černík. Neuvostoliiton joukkueseen kuului myös kommunistisen puolueen pääideologina pidetty Mihail Suslov. Tšekkoslovakian puolelta mukana oli myös puhemies Josef Smrkovský joka oli ehkä tärkein Dubčekin tukija ja hänen nousuunsa eniten vaikuttanut henkilö. Paikalla oli siis maiden huippujohdot koko leveydeltään. Tuskin tällaista oli tapahtunut koskaan sitä ennen, ei ehkä sen jälkeenkään.

Neuvostovieraat olivat pyytämässä isoa kalaa. Siksi he olivat suostuneet tapaamaan Tšekkoslovakian maaperällä vähäisessä rajakylässä. Dubček nimittäin ei halunnut lähteä kahdenkeskiseen tapaamiseen Moskovaan tai johonkin nimeltä mainitsemattomaan kaupunkiin Ukrainaan eikä myöskään tapaamaan samanaikaisesti muita Varsovan liiton johtajia esimerkiksi Varsovaan (aiemmin heinäkuussa, 14-15.7., Varsovan liiton maat kokoontuivat Varsovassa ilman Tšekkoslovakiaa ja antoivat sieltä jyrkät nuhteet Tšekkoslovakian vapaamieliselle sosialismille). Näin neuvostojohtajat, siis koko politbyro (!), joutuivat yöpymään kolme yötä kylän asemalle pysäköidyssä junanvaunussa. Turvallisuussyistä kokouskalusto tuotiin Neuvostoliitosta ja aluetta vartioivat tuhannet sotilaat ja lähiseudulle sijoitetut panssarivaunut. Isännät itse yöpyivät paikallisessa vaatimattomassa Úsvit hotellissa.

Vaikka Čierna nad Tisoun neuvottelut pitkittyivät, kunnon tulosta ei saatu aikaan. Siksi sovittiinkin seuraavasta tapaamisesta Bratislavassa 3.8.1968. Pisteet isännän roolin ottamisesta ja ajan peluusta Tšekkoslovakialle. Bratislavan neuvotteluun osallistuivat Varsovan liiton maista Neuvostoliitto, Tšekkoslovakia, Itä-Saksa, Puola, Unkari ja Bulgaria. Pelaajia ja takapiruja tuli pelipöytään runsaasti lisää ja pelipöydän panokset vähintään tuplaantuivat. Tässä vaiheessa olimme jo toisessa pääkallonpaikassa, Puolassa ja Varsovassa.

Pisteet edelleen tässä vaiheessa tsekeille ja slovakeille (Dubček oli muuten slovakki). Neuvostojohto pelasi kuitenkin aikaa ässä hihassaan ja toivoi pystyvänsä käännyttämään omapäisen Tšekkoslovakian puheilla ja arvovaltaisella painostuksella. Samaan aikaan Varsovan liiton joukkoja keskitettiin sinne hihaan eli Puolan ja Itä-Saksan rajoille. Seurasimme sitä käsivarsi- ja pistoolietäisyydeltä.

Harva muuten muistaa, että neuvostopanssareita oli Tšekkoslovakiassa jo ikään kuin valmiina vielä heinäkuun puolessa välissä 70 kpl, lentokoneita 40 kpl ja muita sotilasajoneuvoja 4 500. Ne olivat siellä Varsovan liiton jo 30. kesäkuuta päättyneiden sotaharjoitusten (HS 4.8. s. 15) takia, mutta joukkojen poisvetämistä vitkuteltiin eri tavoin. Tšekkoslovakia ehti esittää Neuvostoliitolle jo uhkavaatimuksenkin 15.7. kaikkien neuvostojoukkojen poistamisesta maasta. Samaan aikaan paljastui, että kaikkien joukkojen ja kaluston sijainnista ei valtiojohdolla ollut edes kunnollista tietoa koska Tšekkoslovakian oma tiedustelupalvelu oli vanhakantaisten kommunistien käsissä ja tietoja pimitettiin. Se otti uudistusmielistä valtiojohtoa tietysti pannuun ja tiedustelupalvelun johtoa vaihdettiin. Pääosa neuvostojoukoista saatiin lopulta siirrettyä rajojen yli 22.7. mennessä, mutta “lopullisesti” vasta 3.8. eli 33 päivää harjoitusten päättymisestä (HS 4.8. s. 15) – mutta kuten tiedämme se oli vain väliaikaista.

Unkarin Janos Kadar pelasi kaksilla korteilla. Unkari oli mukana allekirjoittamassa Varsovan huippukokouksen tiukkasanaista kirjettä Tšekkoslovakian johdolle. Juuri sitä ennen Kadar oli kuitenkin (salaisesti) luvannut Dubčekille ja Černíkille tukeaan ja ilmoitti jopa Unkarin eroavan Varsovan liitosta jos Tšekkoslovakian painostus jatkuu. Unkarilla oli hyvässä muistissa vuoden 1956 veriset tapahtumat ja tasapainoilu oli tarpeen.

Romanian Nicolae Ceaușescu oli vetänyt omaa linjaansa jo kauan, mutta piti edelleen maan Varsovan liiton jäsenenä. Silti Romania oli jo kymmenen vuotta aiemmin kieltänyt neuvostojoukkojen sijoittamisen maahan. Vaarallinen ja ärsyttävä ennakkotapaus. Romania kieltäytyi osallistumasta Tšekkoslovakian miehitykseen ja antoi tukensa Dubčekille. Pisteet Ceaușesculle. Sen jälkeen Romanian oma kehitys jatkui kohti Nicolae ja Elena Ceaușescun oman hillittömän dynastian rakentamista ja kansakunnan talouden raunioittamista. DDR:n Stasiakin tehokkaampi Securitate, säännölliset sähkökatkokset, aborttikiellot ja synnytystalkoot sekä Ceaușescun palatsi Bukarestissa ovat jääneet eurooppalaisten geneettiseen muistiin. Kaikki Ceaușescujen pisteet nollattiin 25.12.1989.

Jugoslavia veti vieläkin itsenäisempää linjaa kuin Romania. Partisaanijohtaja Josip Broz Tito ei hyväksynyt Moskovan määräysvaltaa. Maa ei koskaan liittynyt Varsovan liittoon eikä SEV:iin. Tito arvosteli jo Neuvostoliiton hyökkäystä Unkariin 1956 ja vastusti myös Tšekkoslovakian miehitystä 1968. Jugoslavia pysyi koossa Titon auktoriteetin ansiosta toista kymmentä vuotta Titon kuolemankin (1980) jälkeen. Tito kykeni pitämään nationalistit jossakin kurissa, omana aikanaan. Lisäksi Tito oli näkyvä henkilö Sitoutumattomien maiden (Non-Aligned Movement NAM) yhteisössä, joka muodosti terveellisen lisän kylmän sodan kaksijakoisessa maailmassa. Yhteenliittymän maissa asui parhaimmillaan yli puolet maailman väestöstä. Runsaat pisteet Titolle. Jonkinlaisena hintana tästä menestyksestä voitaneen kuitenkin pitää melkoista henkilökulttia ja varmaan myös huomattavaa omaisuuden keräystä (tosin tästä en ole tutkimuksia nähnyt/lukenut). Olin 1995 huhtikuussa itse vieraana yhdessä Titon entisistä “kesähuviloista” Slovenian Bledissä eurooppalaisen tutkimuskonferenssin vastaanotolla. Siellä olivat kuulemma olleet vieraina mm. Nikita Hruštšov, Gamal Abdel Nasser, Indira Gandhi ja Kim Il Sung. Talo oli minusta aivan sopiva valtiovieraiden majoittamiseksi, ei mauton eikä pröystäilevä, päinvastoin. Titon jälkeiset 1990-luvun Jugoslavian hajoamissodat olivat kuitenkin verisiä ja niihin liittyi myös kammottavia etnisiä puhdistuksia. Vastuun niistä kantavat ao. tahot ja ihmiset ja osa on saanut tuomionsa Haagin kansainvälisessä tuomioistuimessa. Slovenia pääsi vähällä verrattuna eteläisimpiin Jugoslavian osiin. Pisteitä ei näistä myöhemmistä vaiheesta voi tietenkään kohtuudella jakaa Titolle eikä entiselle Jugoslavialle.

Romanian ja Jugoslavian myöhemmistä vaiheista riippumatta näille entisen sosialistisen leirin (mitä se nyt sitten tarkoittaakaan) maille sataa pisteitä siitä, että ne kyseenalaistivat Moskova-johtoisen kommunistipuolueiden ylivaltaidean (ja sitä kautta kaksinapaisen kylmän sodan luoman maailmankuvan jossa Yhdysvallat on se toinen napa) ja raivasivat tilaa paikallisen omavaraisen ja itsenäisen valtiokehityksen ajatukselle. 

DDR, Puola ja Bulgaria kuuluivat Moskovalle kuuliaisten joukkoon. Varsovan kokoukseen osallistuivat Itä-Saksan johtajista Walter Ulbricht ja Willi Stoph, Puolasta Władysław Gomułka ja Bulgariasta puoluejohtaja Todor Živkov. Kaikille heille tuntui olevan tärkeintä uskollisuus NKP:lle ja uskomus siihen Moskovassa käsikirjoitettuun ajatukseen, että kapitalismi oli salakavalasti tunkeutumassa Itä-Euroopan sosialistisen leirin ytimiin ja sille ei voi antaa tuumaakaan periksi. Ei annettu Unkarissa eikä anneta Tšekkoslovakiassakaan. Tätä kutsuttiin sittemmin Brežnevin opiksi. Väärin ajateltu ja arvioitu. Nykyinen Venäjä on samaan aikaan sekä kommunistipuolue NKP:n itsevaltaisesti johtama “sosialistinen” valtio että klassisen rosvokapitalismin ja oligarkkien esimerkkimaa. Vladimir Putinilla on oma iso roolinsa näissä molemmissa valtakeskittymissä. Itä-Saksa on yhdistynyt Länsi-Saksaan ja Puolaankin on palannut aito ja alkuperäinen kapitalismi. Vuoden 1968 tapahtumista tulee näille maille pelkkiä miinuspisteitä.

Länsi-Euroopan valtioita Tšekkoslovakian miehitys ei juuri liikauttanut. Katseet käännettiin kätevästi ja nopeasti länsimaiden kommunistisiin ja sosiaalidemokraattisiin puolueisiin. Kysyttin, että mitäs tähän sanotte? Olkapäiden kohauttelua, muutamia julkilausumia ja mielenosoituksia, siinä kaikki. Ranskalaiset kommunistit ehdottivat yhteistä kommunistipuolueiden kokousta ja muut jotain muuta vastaavaa. Suomalaiset olivat kuin kusi sukassa, ymmärrettävästi. Pelättiin Suomen miehitystä vastaavilla verukkeilla. Suomella olikin erityisiä syitä pelätä verrattuna muihin Europan maihin. Kekkosella oli suora yhteys Tšekkoslovakian suurlähettilääseen joka oli Dubčekin kannattajia. Jopa SKDL ja SKP paheksuivat miehitystä. Vain SKP:n vähemmistö eli “stalinistit” pitivät Neuvostoliiton toimia oikeutettuina. Suomen armeijakin reagoi: Parolan panssarivaunut ja isot ammusvarastot ajettiin kuulemma valmiusasemiin varmuuden vuoksi, kaikessa hiljaisuudessa (YLE Radio Suomi, Kansanradio 12.8.2018). Onko tästä vieläkään virallista totuutta julkaistu?

Kun syiden ja seurauksien arviointi ja mahdolliset motiivit jätetään syrjään, viivan alle jää se tosiasia, että Neuvostoliitto ja sen apurit miehittivät Tšekkoslovakian ja sitä kesti siihen asti kunnes kaikki Itä-Euroopan sosialistiset valtiot hajosivat 1990-luvun alussa.

Entä se nuorison osuus Euroopan hulluudessa? Nuoren mieli on kehittymätön, levoton ja altis. Kun hulluutta on liikkeellä se tarttuu. Näin se on ollut kaikkina aikoina. Suurina aikoina suuret ihmiset käyttävät pieniä ihmisiä hyväkseen. Nuoret kuuluvat pieniin, he innostuvat ja jaksavat enemmän kuin vanhat. Siksi he kelpaavat aatetovereiksi, lipunkantajiksi ja sotilaiksi. Ja siksi heistä tulee tykinruokaa. Kun kaikki tuntuu mahdolliselta, jopa sula hulluus näyttäytyy järjellisenä. Varsovan liitto sai elokuussa 1968 liikkeelle runsaat joukot tykinruokaa. Neuvostoliitosta, DDR:stä, Puolasta, Unkarista ja Bulgariasta. He eivät välttämättä olleet innostuneita tehtävästä, mutta heidät pantiin uhkaamaan ikätovereidensa ja muidenkin henkeä Tšekkoslovakiassa. Täysin absurdi tilanne, mutta sotilaan on pakko totella. Muuten tulee kuula kalloon omilta.

Prahassa tavalliset ihmiset kysyivät miehittäjäsotilailta, miksi te olette täällä. Vastaukseksi saatiin joko typertyneitä ilmeitä tai käsittämättömiä versioita heille opetetuista vastavallankumousellisten voimien juonista Tšekkoslovakian tuhoamiseksi. Ehkä jotain on opittu, kun Varsovan liiton toverillisesta avusta panssarivaunuin ei innostuttu ja kaivettu omia aseita esiin. Tšekit, slovakit ja niiden nuoriso olikin enemmän innostunut ihmiskasvoisesta sosialismista, ehkä myös rauhan aatteesta. Vuonna 1968 otetut taka-askeleet murenivat kahdessakymmenessä vuodessa ja Brežnevin oppi tuli tiensä päähän.

Jälkiviisaus on sitä parasta viisautta, sanotaan. Onko muuta viisautta edes olemassa?

Edellä olevat jälkiarviot menevät tietysti kaikki omaan piikkini, niinkuin koko tämä juttukin. Faktatarkistus kuitenkin toimii. Onneksi on intternetti, sen karttaohjelmat, hakukoneet ja kuva-arkistot. Onneksi on passi jäljellä. Onneksi koko jengi (Erkki, Markku, Matti ja mä) on vielä skarppina ja oli valmis tarkistamaan ja tarkentamaan muiden muistikuvia. Kiitos! En olisi muistanut puoliakaan jutuista, mutta kuin muistutetaan, ne muistuvat, useimmiten.

Aloitin tsekkiläisen kirjailijan Jaroslav Hasekin sitaatilla Sotamies Svejkin alusta, lopetan myös Hasekiin. Kunnon sotamies Svejk on eurooppalainen klassikko, joka tulee mieleen vähän väliä. Samoin Josef Ladan kuvitus. Pöhköille upseereille, byrokraateille, papeille ja järjettömälle sodalle on kiva nauraa, kyynelten läpi. Hasekilta jäi Svejk-romaanin kirjoittaminen kesken. Hän kuoli vuonna 1923 tuberkuloosiin 39-vuotiaana. Kirjan viimeinen kappale kuuluu näin: “Salakirjoitusta selvitellessään yliluutnantti Lukas huokasi: “Der Teufel soll das buserieren. (Painukoot helvettiin)”

Siihen oli ihan hyvä lopettaa. Kaikki jää kuitenkin kesken.

lähteet:

Erkki, Markku, Matti ja mä

Bayerische Grenzpolizei: Waidhaus – Rozvadov, 70. Jahre des 20. Jahrhunderts./  Heimatkundlicher Arbeitskreis Waidhaus e.V. (Hrsg.): Grenzübergang Waidhaus 1945 bis heute. Waidhauser Geschichten Heft 5 Juni 2010. Waidhaus 2010.

Jaroslav Hašek, Kunnon sotamies Švejkin seikkailut maailmansodassa I–II ja III-IV (Osudy dobrého vojáka Švejka za světové války, Praha 1921–23), (suom. Marja Helin ja Tuure Lehén) Kansankulttuuri, Helsinki 1979. 569 s. + 404 s. Kuvitus Josef Lada.

kirjeet ja kortit heinä-elokuussa 1968 (oma arkisto)

kuvat (ellei muuta mainittu): tekijä (mustavalkoinen negatiivifilmi Kodak Plus X Pan, kamerana Minolta SR-1 järkkäri, normaaliobjektiivi Auto-Rokkor 55 mm F 1:2,  teleobjektiivi MC Tele-Rokkor 135 mm F 1:2.8)

Advertisement