Euroopan hullu vuosi 1968, 50 vuotta sitten OSA II

(OSA I 21.8.2018, OSA III 8.2.2019, OSA IV 31.3.2019, OSA V 28.4.2021)

Muisti palaa pätkittäin ja kuviakin löytyy vähitellen, tällä kertaa broidin arkistoista, jotka kuviteltiin jo kadonneeksi. Hieno löydös! Kuvat paikkaavat mainiosti aiemman jutun aukkoja. Yhteensä reilusta sadasta kuvasta vain kaksi on päällekkäistä eli samasta kohteesta – kallisarvoista filmiä on selvästi säästetty.  Suurin ongelma on tälläkin kertaa joidenkin kohteiden paikallistaminen. Muistiinpanoja ei ole, vain näkömuisti ja puutteelliset mielikuvat. Osasta negatiiveja puuttuu ruutunumerointi kokonaan. Tähän valitut 26 kuvaa ovat aiemmassa jutussa kerrotun reitin varrelta aikajärjestyksessä: Tanskan rannikko – Puola (Varsova, Auschwitz) – Jugoslavia (Belgrad, Niš) – Turkki (Istanbul) – Itämeri (m/s Finnpartner Lyypekki – Helsinki).

Tanskan salmissa aamu-uinnilla ennen nousua DDR:ään vievään laivaan.

Ihan viimeiseksi piti tarkistaa bensan hinta Tanskan puolella Storstrømin sillan juuresta 40 minuuttia ennen satamaa. Kallista oli. Paikka varmistui katsomalla Carl Th. Dreyerin hieno 7 minuutin lyhytelokuva Storstrømsbroen 1950. Silta oli rakennusaikanaan 1937 Pohjois-Euroopan pisin, 3,2 km. Bensa-aseman paikka oli jo 1950 tällä paikalla. Sama maisema löytyy filmin kohdasta 1 min 10 sek. (kuva teksteineen lisätty 6.10.2018)

Varsovassa käytiin lehtimies/kuvaaja “Andrzejn” (kuvassa oikealla) opastuksella  katsomassa vanhaa barokkilinnaa Wilanówin palatsia (pałac w Wilanowie) eli kuningas Jan III Sobieskin, suomalaisittain Juhana III Sobieskin linnaa Wilanówissa, noin 10 km keskustasta kaakkoon. Alue rakennuksineen on hämmästyttävästi säästynyt kaikilta Puolassa käydyiltä sodilta jo yli 300 vuotta. Vasemmalla Erkki ja Matti.

Varsovan Vanhankaupungin torin laidassa oleva “Basilisko” -kapakka. Ravintola on edelleen olemassa, mutta omistaja on vaihtunut, samoin lohikäärme (korjattu) useampaan kertaan. Tämän kuvan paikallistaminen otti aikaa, mutta se ratkaisi monta ongelmaa. Naapurinegatiivit saattoi sen jälkeen sijoittaa maantieteellisesti reitin lähitienoille. Ratkaisun avain oli pellistä taiteillun kyltin voimakkaasti tyylitellyn tekstin avaaminen. Kannatti yrittää.

Varsovan kaupungin Barbican-muuri vuodelta 1548 ja sitä vartioiva toteemi.

Bonuskuva Varsovan Kulttuuripalatsin tornista siksi, että siinä näkyy mukanani ollut kamera Minolta SR-1.

Varsovan mummoja, katukauppaa, lasten päivähoitoa ja kerjuuta.    

Vähänkäytettyjen singlelevyjen katukauppaa. Ostajia tuntui kiinnostavan, myyjää ei.

  Auschwitzin piikkilanka-aita, polttouunit, vahtitorni ja mietteliäitä ilmeitä.

Pohjois-Slovakiassa kohti Bratislavaa, ajovuorossa Matti, pelkääjänpaikalla minä, muut lepovuorossa. Liftari pyrkimässä kyytiin. Tällä kertaa ei otettu. Vasta kahdeksan vuotta myöhemmin tulivat turvavyöt pakollisiksi henkilöautojen etuistuimilla.

Slovakian Oravský hrad -linna Orava-joen varrella jyrkänteen reunalla. Suosittu sikäläisen postikortin aihe.

Jugoslavian (ja nykyisen Serbian) pääkaupungin Belgradin silloin uusi modernin taiteen museo (rak. 1965, arkkitehdit Ivan Antić ja Ivanka Raspopović). Arkkitehtiylioppilas arvioi julkisivuja, massoittelua ja taidetta. Museo on sisätiloiltaan vaihteleva ja valoisa. Se oli paikallaan ainakin vielä 6.5.2009, jolloin kävin joen vastarannalla Belgradin linnoitusmuureilla. Alakuvissa pari innovatiivista lasiveistosta museon näyttelystä.

Pääkalloja Nišin (nykyistä Serbiaa) Pääkallotornin (Ћеле Кула eli Ćele kula) seinässä. Ottomaanit valtasivat suuren osan Balkanista jo 1300-luvun lopulla ja pitivät aluetta hallinnassaan lähes yhtäjaksoisesti yli 400 vuotta. Niš oli ottomaanien tärkeä sotilaallinen ja hallinnollinen keskus. Serbien epäonnistuneessa kansannousussa vuonna 1809 ottomaanien tappamien serbien pääkallot muurattiin tornin seiniin muistutukseksi valloittajien mahdista. Serbit puolestaan valloittivat Nišin itselleen 1800-luvun lopulla ja nyttemmin kaupunki on Serbian kolmanneksi tärkein keskus Belgradin ja Novi Sadin jälkeen. 1800-luvun taistelujen tuloksena alueen muslimit joutuivat ahtaalle ja pääosa heistä pakeni nykyisen Kosovon Pristinaan ja Skopjeen. Muslimien osuus kaupungin väestöstä on nykyään enää 1 %. Osmanien yli 600-vuotisesta imperiumista on jäljellä enää nykyinen Turkki.

Matkalla Hagia Sofiaan (turkiksi Ayasofya, kreikaksi Ἁγία Σοφία, suomeksi pyhä viisaus) ja sen “takapihoille” Istanbulissa. Vieressä olevat Topkapin palatsi ja haaremin puisto ovat nykyisin viimeisteltyjä puisto-alueita, tässä kuvassa lähinnä joutomaata. Hagia Sofialla on kristillinen (kreikkalaiskatolinen) alkuperä 500-luvulta ja moskeija minareetteineen siitä tuli vasta ottomaanien aikana 1400-luvulla. Näistä historiallisista syistä Kemal Atatürk päätti aikanaan (1935), että rakennus säilytetään museona ja islamilaisen uskonnon harjoittamisen pääpaikaksi tulee viereinen Sininen moskeija. Kirkon vanhoista sisäkoristeluista on saatu vuosikymmenten työn ansiosta esiin mm. upeita kultaisia mosaiikkeja. Nykyinen Turkin presidentti Erdoğan haikailee Ottomaanien valtakauden ja myös Hagia Sofian moskeijaksi palauttamisen  perään. Hänellä on tietysti tukenaan ja potentiaalisina äänestäjinään Turkin muslimiyhteisön uskonnollisimmat piirit. Se merkitsisi Atatürkin historiallisen päätöksen peruuttamista ja esimerkiksi kristillisen kirkkoperinteen mukaisten ihmistä esittävien kuvien poistamista tai peittämistä, taas kerran.

Vasemmalla ylhäällä sulttaani Ahmedin suihkulähteen vieressä mattomuseon Halı Müzesi porttti. Oikealla arkkitehtiylioppilas ihmettee tällä kertaa Sinistä eli Sulttaani Ahmedin moskeijaa (Sultanahmet camii). Tämä 1600-luvulla Mimar Sinanin oppilaiden suunnitelmien mukaan rakennettu hieno moskeija on nykyisin Turkin kansallismoskeija. Kaikilta mitoiltaan suuret holvatut sisätilat ja niiden sinisävyiset kaakelit ja mosaiikit auttavat kävijää ainakin hetkeksi irtautumaan katuhälinästä. Pääkupolia kannattelee neljä jättikokoista pilaria, joista alakuvassa yksi. Lattiat on peitetty kauttaaltaan matoilla minkä ansiosta niillä on mukava istua ja tilan akustiikasta tulee erityinen. Moskeijaan kuulemma mahtuu yhtä aikaa 10 000 rukoilijaa.

Istanbulin keskeinen tapahtumapaikka on Galatan silta. Yläkuvassa sillalla partioinut huijarikauppias myymässä valehashista alehintaan. Tuleva huumeparoni tai jollain muulla alalla menestyvä kauppias? Taustalla muuten häämöttää ottomaanien ylivoimaisesti kuuluisimman arkkitehdin Mimar Sinanin suunnittelema Suleimanin moskeija (Süleymaniye Camii). Alla (luultavasti) Galatan sillan juuressa oleva satamalaituri, joka on kalastajien, ravintolavieraiden ja muiden kaupunkilaisten sekä turistien keskeinen kohtauspaikka, edelleenkin. Grillattua makrillia ja muita merenherkkuja tosiedullisesti.

Retken viimeinen kuva: m/s Finnpartnerin autokannella palaamassa Lyypekistä Helsinkiin. Peräluukku on tässäkin laivassa osittain auki, maan tapa siihen aikaan. Istanbulin basaarista ostamani musta nahkatakki tässä kuvassa todennäköisesti ainoassa kuvassaan.

Puuttuvia kuvia voi vielä tämänkin jälkeen putkahtaa jostain. Saa nähdä löytyykö kolmannenkin mukana olleen kameran kuvia jostain joskus – toivottavasti!

Kuvat: Markku Lahti, kamera joko a) Canon Canonet, objektiivi Canon 45 mm, F 1:1.9 tai (todennäköisemmin) b) Minolta SR-1, samanlainen järkkäri kuin oma kamerani (ks. jutun osa I)?