Helsingin olympiarakennukset – kokonaisuus joka muuttui kun maailma ja maailmankuvat muuttuivat

Tekijän koostama kartta Helsingin olympiakisojen rakennuksista ja suorituspaikoista (täydennetty 5.12.2021 ja 19.7.2022).

Mitä ovat “Helsingin olympiarakennukset” ja millainen kokonaisuus niistä syntyi 20–30 vuoden kuluessa? Mitä niille pitäisi nyt tehdä? Määrätä suojelukohteeksi? Kuuluvatko Helsingin olympiarakennukset peräti maailmanperintöön?

Jutun taustaa

Muistin joku aika sitten, että hyvä ystäväni arkkitehti ja Suomen rakennussuojelun grand old lady Maija Kairamo kirjoitti HS:n mielipidepalstalle kolme vuotta sitten 19.1.2017 tarkoituksenaan edistää aloitetta suojella Helsingin olympiarakennukset lisäämällä ne Unescon maailmanperintökohteiden luetteloon.

Ehdotus oli ja on edelleen perusteltu. Erityisperusteluna se, että 1930-luvun paraatifunktionalismia edustavista kohteista ei juuri ole näin hienoa ja yhtenäistä kokonaisuutta muualla jäljellä. Kannatin ehdotusta jatkamalla keskustelua saman tien (20.1.2017) somessa, Helsingin kaupunginosat ennen ja nyt -palstalla, jossa on yli 24 000 seuraajaa. Tein sitä varten jopa pienen valokuvakoosteen ikään kuin otsikkokuvaksi (kuva alla). Kahden päivän sisällä ehdotustani kommentoitiin parikymmentä kertaa ja peukutettiin noin 140 kertaa. En tiedä onko Maijan aloite saanut tuulta purjeisiinsa, mutta siltä varalta ettei, jatkan tarinaa, aiheesta sivuun hieman rönsyillen.

Kuvakooste eräistä Helsingin vuoden 1940 olympialaisiin suunnitelluista rakennnuksista (PL 20.1.2017). Ne edustavat kaikki 1930-luvun funktionalismin parhaimmistoa. Kuvat lainasin julkisista lähteistä (Finna, HKM ja Museovirasto, osa wikipedian kautta). Rakennukset vasemmalta ylhäältä: Olympiastadion, Soutustadion, Ruskeasuon ratsastushalli, Uimastadion, Velodromi, Kisahalli/Messuhalli ja Olympiakylä. Arkkitehdit ja suunnitteluvuodet on mainittu pienellä kuvien yläreunoissa. 

Mika Pantzar kommentoi ehdotustani lisäämällä luetteloon ensin Alvar Aallon Otaniemen urheiluhallin ja sen jälkeen myös Olympiapaviljongin ja Palacen. Kannatan, ja jotta joukkoon kuulumista olisi hieman helpompi arvioida, olen tässä täydentänyt mahdollisten rakennusten joukkoa ja kuvailen joitakin niistä hieman yksityiskohtaisemmin. 

Moniin olympiarakennuksiin liittyy myös mielenkiintoisia, mutta vähemmän tunnettuja historiallisia tapahtumia tai tarinoita, joka ehkä lisäisivät kohteiden kiinnostavuutta, myös silloin jos ne esitellään maailmanperintönämme.

Mitä ovat Helsingin olympiarakennukset?

Helsingin olympiarakennukset ovat monella tavalla merkittävä rakennustaiteellinen kokonaisuus. Joukon kovan ytimen muodostaa edustava ja melko yhtenäinen kokoelma 1930-luvun modernismia, jota myös funktionalismiksi kutsutaan. Sen tausta on 1920-luvun pioneeritöissä, kärkiniminään Walter Gropius, Le Corbusier ja Alvar Aalto. He itse olivat 1930-luvun kuluessa jo jättäneet puhdasoppisen linjan, mutta joukko muita arkkitehtejä jatkoi sillä tiellä vielä vuosikymmeniä.

Vuodeksi 1940 suunnitellut olympiakisat myönnettiin Suomelle vasta vuonna 1938 kun Tokio oli Kiinan-Japanin sodan takia joutunut perumaan isännyytensä. Kahdessakin vuodessa ehdittiin kuitenkin toteuttaa lähes kaikki tärkeät rakennukset, mm. olympiastadion ja kisakylä. Suhteellisen tiivis rakennusaikataulu varmaan lisäsi arkkitehtuurin yhtenäisyyttä. Hieman vajaastikin toteutuneena tämä kokonaisuus kuvastaa hienosti 1920- ja 1930-lukujen tulevaisuususkoa, erityisesti modernismia.

Kun sodan jälkeen vuonna 1947 olympiakisat myönnettiin Helsingille toistamiseen, kaupungin täytyi voittaa ensin hakukisassa kilpailijansa Amsterdam, Chicago, Detroit, Los Angeles, Minneapolis ja Philadelphia. Suomen etuina olivat jo osittain valmiit suorituspaikat ja se tosiasia, että Helsinki oli sodan takia menettänyt jo kerran sille myönnetyt olympiakisat. Valmistautumisaikaa oli nyt kohtuulliset viisi vuotta, mikä olikin tarpeen, koska samaan aikaan Suomen oli suoritettava sotakorvauksia, mikä rasitti merkittävästi kansakunnan taloutta. Heikentyneet taloudelliset mahdollisuudet eivät kuitenkaan olleet kohtalokkaita, vaan todennäköisesti jopa innostivat tekniseen ja organisatoriseen kekseliäisyyteen.

1940- ja 1950 lukujen vaihteen rakennusvaiheesta tuli lopulta ensimmäistä selvästi merkittävämpi. Siihen vaikutti tietysti myös se, että olympiakisojen järjestelyt onnistuivat ja kansainvälistä tunnustusta tuli. Kun sotakorvausten takia rakennusmateriaaleista oli pula, ylimääräistä kekseliäisyyttä kaivettiin esiin. Niukkuuden aika helpotti vasta kun viimeinen sotakorvausjuna ajoi Vainikkalan raja-asemalle vain muutamia viikkoja olympialaisten jälkeen 19.9.1952.

Pitkän ja monipolvisen tapahtumaketjun tuloksena olympiarakennusten ja suorituspaikkojen joukko kasvoi melko mittavaksi (ks. kartta jutun otsikon alla).

Sodan jälkeisen ajan erityisvaatimukset

Hyvä esimerkki sodan jälkeisen tilanteen vaatimasta innovatiivisuudesta on Alvar Aallon Otaniemeen suunnittelema puurakenteinen urheiluhalli, johon Aallon omien sanojen mukaan kehitettiin “maailman pisimmät puiset kattoparrut” tai asiallisemmin “HB-kattokehät” (Schildt 1990, s.140–141).

Aalto oivalsi intuitiivisesti miten kääntää rajoitukset ja välttämättömyys yksinkertaiseksi ja arkkitehtonisesti komeaksi rakenteeksi. Heikki Siren löysi yhtä luontevasti aivan saman ajattelun teekkareiden Servin mökkiin, joka palveli 1952 Otaniemen kisakylän urheilijoiden ravintolana.

Alvar Aalto, Otaniemen urheiluhalli ja sen mahtavat kattokannattajat (1949–52). Komeat 45 metrin jänteiset kattopalkit ja niitä kannattavat pilarit tehtiin monessa suunnassa ristiin naulatusta sahatavarasta ja ovat vielä 70 vuoden jälkeen alkuperäisessä kunnossa. Niukat ajat rajasivat ja ohjasivat rakennevalintoja väistämättä taloudelliseen, nykykielellä ekologiseen ja jopa hiilipositiiviseen suuntaan. Vaikea olisi nykytiedoillakaan juuri ekologisempiin rakenteisiin päästä. Mustavalkoiset 1950-luvun kuvat: Suomen Kuvalehti 21/1952 (24.5.1952) s. 21 ja Göran Schilditin Alvar Aalto elämänkerran kolmas osa (Schildt 1990, s. 140); uudet värikuvat tekijän ottamia 11.12.2019.

Heikki Siren, Otaniemen Servin mökki (1952). Itä-Euroopan maiden urheilijoiden kisakylän ravintola. Talo on toiminut sen jälkeen opiskelijaravintolana ja joitakin vuosia jopa toimistorakennuksena. Tällä hetkellä rakennus on opiskelijoiden kokoontumis- ja juhlatila. 1950-luvun mustavalkoiset kuvat Sirenien arkkitehtuuria esittelevästä kirjasta (Bruun, Popovits ja Joedicke 1976), värikuvat tekijän ottamia 11.12.2019.

Sodan haavoihin ja ostokorttien leimaamaan säännöstelytalouteen tuli kaivattua balsamia olympialaisten isännyydestä. Tuplasti kansallista itsetuntoa kohotti se, että maailmankaikkeuden kauneimman naisen titteli Miss Universum tipahti kuin yllättäen muhoslaiselle Armi Kuuselalle samana vuonna, ja sopivasti juuri vähän ennen olympialaisia. Kansainvälistä menestyjäkansan mainetta lisäsi se, että Suomi selvitti tiettävästi ainoana maana sotakorvauksensa mukisematta.

Minusta Helsingin olympiarakennusten kokonaisuuden kannalta on onnekasta, että sodan väliintulo ja sitä seurannut niukkuuden aika tuotti olympiarakennusten kokoelmaan muutakin kuin arkkitehtuuriltaan kohtuullisen yksinuottista funktionalismia. Tällaisia esimerkkejähän maailmassa on sentään – onneksi – vielä joitakin jäljellä (kuten Weissenhofsiedlung Stuttgartissa, Werkbundsiedlung Wienissä.

Aikakauden ja arkkitehtuurin muutos havainnollistuu olympiastadionin ulkoasun muuntumisessa 1933 – 1938 – 1945 – 1952. Helsingin olympiastadionin suunnittelivat arkkitehdit Yrjö Lindegren ja Toivo Jäntti avoimen arkkitehtikilpailun voittaneessa ehdotuksessaan 1933 funktionalismin tyylipuhtaassa hengessä. Se rakennettiin vuosina 1934-38 (ylärivin vasen kuva), silloisten tavoitteiden mukaan 26 000 hengelle. Vihkiäisten 12.6.1938  jälkeisessä muutosvaiheessa 1939-40 (ylärivin oikea kuva) stadionia laajennettiin jopa 62 000 hengelle. Lopulta katsomo laajeni vuoden 1952 olympialaisiin yli 70 000 hengelle. Alarivin kuvissa vasemmalla uutiskuva (Lehtikuva) Helsingin Sanomista ensimmäisenä kilpailupäivänä 20.7.1952 ja oikealla kuva yli 50 vuotta myöhemmin yleisurheilun MM-kisoista 2005, joissa katsomo oli edelleen suurin piirtein saman kokoinen. (kuvat HS aikakone ja wikipedia/Helsingin olympiastadion 16.2.2020)

Vuoden 1952 olympiakisojen alkuhetkiä. Ylärivissä vasemmalla Paavo Nurmen patsasta pystyteään olympiastadionin edustalle HS:n uutiskuvassa (Lehtikuva) 10.7.1952. Kuvatekstissä mainitaan virheellisesti, että patsas olisi Ateneumin kokoelmista, mutta todellisuudessa se oli Helsingin  kaupungin ja olympiakisojen järjestelykomitean erikseen Wäinö Aaltoselta tilaama uusi pronssivalos. Oikealla isäni ottama kuva olympialaisten avajaisista 19.7.1952. Itse en 4-vuotiaana päässyt vanhempieni mukaan, vaan olin isovanhempieni hoivissa kesähuvilalla Turun saaristossa. Alhaalla kahden sivun panoraamakuva Suomen Kuvalehdestä (no 30/1952, s. 14–15) kilpailupäivänä, jossa etualalla menossa korkeushyppykilpailu. Kaikissa kuvissa näkyy ainakin osa vaikuttavasta 70 000 katsojalle laajennetusta kisakatsomosta.

Olympiarakennusten itseoikeutettu ikoni on Helsingin olympiastadion ja sen huipennus Stadionin torni. Sen tuntevat lähes kaikki suomalaiset ja melkoinen osa koko maailman urheiluintoilijoista. Postikortteja, postimerkkejä ja matkamuistoja löytyy kokoelmista pilvin pimein. Paavo Nurmen patsaalla käy edelleenkin turisteja kuvaamassa sekä patsasta että itseään ja usein samaan kuvaan pääsee myös stadionin siluetti torneineen. Paikka on erottamaton osa Suomen kansallismaisemaa. Monille voi muuten olla yllätys, että Nurmen veistos on alle 30-vuotiaan Wäinö Aaltosen varhaisimpia julkisia teoksia ja tehty jo 1925 eli kauan ennen Helsingin olympiakisoja.

Helsingin olympiastadion postimerkissä vuonna 1952 (kuva omasta kokoelmastani)

Niin tosiaan, Paavo Nurmi, Alvar Aallon ikätoveri (vain puoli vuotta Aaltoa vanhempi), oli jo 55-vuotias juostessaan 1952 Helsingin olympiastadionille kantaen olympiasoihtua, jonka tuli oli tuotu pitkässä ketjussa kahdesta auringon säteillä sytytetystä lähteestä: Kreikan Olympialehdosta (Heran temppelin raunioilta yli 250 km Ateenasta länteen, Unescon maailmanperintökohde vuodesta 1989 alkaen) ja Pallastunturin keskiyön auringosta 6–7.7.1952. Dramatiikka oli hallussa kun tulet yhtyivät Torniossa ja kuljetettiin viime vaiheessa pitkin Suomea, myös silloisen kotikaupunkini Jyväskylän kautta 14–15.7.1952. En tosin ollut paikalla näkemässä.

Helsingin olympiakisoilla on edelleen merkitystä. Esimerkki: yksi maailman harvinaisimmista olympiasoihduista, Helsingin olympiasoihtu huutokaupattiin vastikään (31.12.2019) uskomattomaan 195 000 euron hintaan. 

Mitkä rakennukset ovat “olympiarakennuksia”?

Käsite “olympiarakennukset” tarkoittaa tässä kaikkia niitä rakennuksia, jotka on suunniteltu ja rakennettu Helsingin olympialaisia varten. Helsingin olympiakisat suunniteltiin 1930-luvulla vuoden 1940 kisoja varten, mutta sotien takia monet niistä toteutuivat vasta 1950-luvulla.

Suomalaiset olivat poikkeuksellisen urheilumenestyksensä innostamana haaveilleet omista olympialaistaan jo 1920-luvulla ja ensimmäinen arkkitehtuurikilpailu olympiastadioniksi järjestettiin 1933. Sen voittivat arkkitehdit Yrjö Lindegren ja Toivo Jäntti, joiden suunnitelmien mukaan stadion sitten rakennettiin 1938. Arkkitehdit Aarne Hytönen ja Risto-Veikko Luukkonen saivat samassa kilpailussa toisen palkinnon ja heille annettiin jatkosuunnittelun ja ”Messutaloa” koskevan oman, v. 1933 lopulla järjestetyn kilpailun tuloksena toimeksianto Messuhallista, josta sittemmin tuli Kisahalli. Rakennus valmistui ensimmäisenä “olympiarakennuksena” jo 1935 – ilman varmuutta olympiakisojen isännyydestä.

Muuttuva aika ja muuttuvat käyttötarkoitukset, esimerkki: Messuhalli ja Velodromi suomaissaksalaisen sotilasliiton näyteikkunana

Talvisodan päätyttyä, välirauhan aikana 1940–41 Messuhallille löytyi nopeasti muutakin kuin urheilukäyttöä. Esimerkiksi vuoden 1941 keväällä (18.4.–1.5.) siellä pidettiin mittava Saksan teollisuusnäyttely. Samaan aikaan 21.4.1941 käynnistyi suomalaisten sotilaiden värväys SS-joukkoihin.

Saksan teollisuusnäyttely messuhallissa 18.4.–1.5.1941. Lasiosastolla ”mikä ei kuulu joukkoon” -tyyppinen esine, hieman syrjäänvetäytyvän oloinen Adolf Hitlerin pää, joka kuitenkin heittää seinälle hallitsevan pitkän varjonsa. Kuvat Suomi-Filmi Oy:n uutisfilmikoosteesta “Saksan teollisuusnäyttely” (1941).

Näyttelyn avajaisissa kauppa- ja teollisuusministeri Salmio piti puheen, jossa oli mm. seuraava kohta: “Tänään avattava Saksan teollisuuden näyttely ja se parhaillaan elettävänämme oleva aika tuo mieleen erään vanhan Hansa-kaupungin talon latinankielisen otsikkokirjoituksen: “Navigare necesse est, vivero non necesse”, eli suomeksi lausuttuna: “Purjehtia on pakko, elää ei”. Euroopassa raivoaa sota, jossa miljoonat miehet panevat alttiiksi elämänsä, tuhannet ja taas tuhannet kaatuvat, osoittaen siten, että yksilön elämää ei ole pakko säilytttää, jos suuremman kokonaisuuden vuoksi sen uhraaminen on välttämätöntä.” (HS 19.4.1941, s. 10) 

Saksan suurlähettiläs von Blücher totesi maiden välisten suhteiden kehittyneen voimakkaasti ja näyttelyn olevan osoitus siitä, mitä “Suur-Saksa antaa näiden suhteiden hoitamisen hyväksi”.

Saksan taloudellisen propagandaneuvoston puheenjohtaja Heinrich Hunke jatkoi puheella, jota Helsingin Sanomat kehui “selväpiirteiseksi ja erinomaisen muotokauniiksi” (HS 19.4.1941, s. 10). Hunke mainitsi puheessaan mm., että “on hahmottumassa Euroopan mantereen yhteinen talouspiiri” ja että “kehitys…poistaa järjettömän vastakohtaisuuden tämän mantereen kansojen väliltä ja luo tilalle järkiperäisen kanssakäymisen ja yhteistyön, joka tekee mahdolliseksi niiden voimien mukaantulon, jotka tähän asti ovat menneet hukkaan”. Ihanteellinen ja kannatettava ajatus, jonka todellista luonnetta eivät monet siinä vaiheessa ymmärtäneet. HS:n mukaan esitelmä “palkittiin pitkällisin suosionosoituksin”.

Helsingin Sanomissa näyttely pääsi muutenkin hyvin esille. Etusivulla oli näyttelyn ajan lukuisia Saksan teollisuutta, erityisesti terästeollisuutta esitteleviä mainoksia, perjantaina 18.4. jopa 70 % etusivun mainoksista, joukossa mm. Suomen kansallissosialistisen Työjärjestön ilmoitus hakaristeineen puhetilaisuudesta Kino Kalevassa. Sisäsivuilla Saksan kirjallisuus- ja aikakauslehtimainoksia.

Hesarin sisäsivuilla oli messupäivinä myös aiheeseen liittyviä kirjamainoksia, esimerkiksi Otavan kustantama kirja “Saksan tie”, jonka avustajina oli peräti 26 Saksan valtion ja kansallissosialisten puolueen johtohenkilöä. Teos kuulemma “avaa näköalat sekä Saksan että koko Euroopan elintilan vastaiselle kehittymismahdollisuuksille”. Adolf Hitlerin kaksiosaisesta Taisteluni -kirjasta oli WSOY:n mainoksen mukaan menossa jo painos, joka oli “14:s tuhat!”. Kirja myytiin joko kahtena niteenä tai “Yhtenä osana loistoasussa 100;-“. Mainoksen mukaan V. A. Koskenniemien sanoin “‘Mein Kampf’ ei ole enää kirjallinen merkkitapaus, se on kappale maailmanhistoriaa”. Niinhän se olikin. Sivuilla mainostetaan myös “Suurta saksalaista viikkolehteä Das Reich”, jossa “Johtavat miehet puhuvat Teille suuren saksalaisen viikkolehden kautta”, jossa tämä “rikkaasti kuvitettu viikkolehti” … “ei myöskään ole unohtanut muotia ja urheilua”.

Messuhallin näyttelyä ja sen avajaisia selostettiin samana päivänä myös radiossa, oppaina rva Vuokko Arni ja Jussi Koskiluoma, joista edellä mainittu haastatteli myös propagandaneuvoston puheenjohtaja Hunkea. (HS 18.4.1941 s. 6)

Tapahtumat etenivät aika nopeasti. Kuukauden päästä (22.5.1941) pidettiin Velodromin avajaiskilpailut, joihin osallistuivat “Saksan, Tanskan ja Suomen mestarit” (HS 22.5.1941, s. 16) eli suomalaisia, tanskalaisia ja saksalaisia ratapyöräilijöitä.

Nämäkin Velodromin avajaiskilpailun (22.5.1941) urheilukuvat ovat Suomi-Filmi Oy:n uutisfilmikoosteesta “Saksan teollisuusnäyttely”.

Heti Velodromin avajaiskisojen jälkeen (25.5.1941) Suomen korkeinta sotilasjohtoa vieraili Saksan pääesikunnassa Salzburgissa kuuntelemassa saksalaisten suunnitelmia hyökätä Neuvostoliittoon. Suomi lupautui tukemaan, mutta kieltäytyi osallistumasta Leningradin hyökkäykseen. Ja siitä kuukauden päästä (25.6.1941) Suomi jo liittyi konkreettisesti Natsi-Saksan aloittamaan hyökkäykeen Neuvostoliittoon tavoitteenaan saada takaisin talvisodassa menetetyt alueet ja haaveilipa saman tien myös Suur-Suomesta. “Onneksi” Stalin aloitti sotatoimet Suomea vastaan jo juhannuksen jälkeen 1941 ja pommitti ankarasti Helsinkiä 9.7.1941 mm. Kalliossa  ja Hakaniemessä , joten Suomi sai moraalisenkin oikeutuksen sotatoimiin tai ainakin puolustukselliseen taisteluun itärajalla.

Olympiarakennukset otettiin muihin tarkoituksiin. Esimerkiksi Messuhallissa pidettiin Jatkosodan asemiesiltoja ja sotasaalisnäyttelyjä. Sodan jälkeen ennen olympialaisia Messuhallissa pidettiin mm. Suomi-Neuvostoliitto-seuran suurtapahtumia ja poliittisia juhlatilaisuuksia. Konsertti- ja muiden viihdetilaisuuksien järjestäminen kiihtyi varsinaisesti vasta olympialaisten jälkeen.

Espoon kisarakennukset

Varmuuden vuoksi: jutun otsikossa oleva sana “Helsingin” on kohteen nimessä itse oikeutettu koska kyseessä olivat Helsingin olympiakisat, ei Suomen Olympiakisat. Kisoja varten Helsingin kaupunki ja liikuntajärjestöt perustivat jo 1927 Stadionsäätiön. Valtio tuli mukaan vasta myöhemmin. Siitä huolimatta, kuten useimmat tietävät, osa olympiakisojen kilpailupaikoista oli Helsingin hallinnollisen alueen ulkopuolella, erityisesti Espoossa ja Hyvinkäällä, mutta maratonkisan ja kävelyn osalta hieman myös Helsingin maalaiskunnassa ja Tuusulassa. Jalkapalloilun karsintaotteluita pidettiin myös Tampereella ja Turussa. Kisan nimi on Helsingin olympiakisat, mutta koko kansahan oli talkoissa mukana ja suorituspaikat rakennettiin sinne, missä ne parhaiten kansainvälistä kisayleisöä palvelivat – kuntarajoista riippumatta.

Viime vuosina liikkui jonkin verran huhuja, että Espoon Otaniemen urheiluhalli oltaisiin purkamassa. Rakennusta ei kuitenkaan ole purettu, vaan päinvastoin korjattu aivan viime vuosina monipuoliseksi palloilu- ja kuntoiluhalliksi. Ratkaiseva positiivinen käänne tapahtui vuoden 2016 lopussa kun Espoon kaupunki osti Suomen Urheiluliiton 25 % osuuden Otahalli Oy:n kiinteistöyhtiöstä ja sai sen avulla yhtensä yli 50 %:n osuuden kokonaisuudesta (Ilta-Sanomat 7.12.2019).

Otaniemen urheiluhallin (Alvar Aalto 1949–1952) julkisivujen hauskoja rytmivaihdoksia. Kuvat marraskuulta 2019.

Ehdin muuten itse pelata tennistä ja nauttia samalla Alvar Aallon puurakennearkkitehtuurista Otahallissa viikoittain 1980-luvun alusta vuoteen 2013 asti eli yhtäjaksoisesti yli 30 vuotta. Rakennus on kohta 70 vuotta vanha ja palvellut tarkoituksessaan erinomaisesti ja sopeutunut moniin muutoksiin.

Otahallin puurakenteet ovat näkemisen arvoisia. Korkeuttakin hallissa riittää, koska maailmanennätysmiehemme seiväshyppääjä Pentti Nikulakin mahtui sinne hyvin harjoittelemaan. Ylempänä “Vuoden lehtikuva” -kilpailussa menestynyt Helge Heinosen kuva “Onnen laukaus” syksyltä 1961, jossa Nikulan lasikuituseiväs yllättäen katkeaa kolmeen osaan riman ollessa 450 cm korkeudella (Museovirasto/Wikimedia Commons). Alemmat kuvat viime vuoden lopulta hallin uudistustoimien jälkeen.

Otaniemen kisakylän asuinrakennuksia (Heikki Siren 1952). Ylemmät kuvat Sirenien arkkitehtuuria esittelevästä kirjasta (Bruun, Popovits ja Joedicke 1976). Alemmat kuvat viime vuoden lopulta. Ulkoapäin rakennukset ovat hyvässä kunnossa ja näyttävät lähes siltä kuin 1950-luvulla, mutta sisätiloihin on tehty muutoksia ja luovuttu mm. soluasunnoista. Oikeassa alakulmassa oma solukämppäni ikkuna aivan maan rajassa, mikä aiheutti sen, että avaimen kotiinsa unohtaneet tai kadottaneet teekkarit tulivat juuri siitä ikkunasta sisään kellonajoista piittaamatta.

Arkkitehti Heikki Siren suunnitteli Otaniemen kisakylään kolme kolmen punatiilisen pistetalon ryhmää, jotka oli tarkoitettu olympialaisten itäeurooppalaisille urheilijoille ja niiden viereen ravintola Servin Mökin.

Ravintola Servin Mökin (Heikki Siren 1952) kantava rakenne koostuu Otahallin tapaan järeistä naulatuista puurakenteista. Talon julkisivut ovat päätyseinissä samaa punatiiltä kuin kisakylän majoitusrakennuksissa samalla kuin koko ravintolan länsiseinä on lasia avattuna läheiseen männikköön. Muut vähemmän näkyvät julkisivut ovat tummia limilautaseiniä. Kuvat marraskuulta 2019.

Servin Mökki istuu Otaniemen kallioiden laelle niin hyvin, ettei moni otaniemeläinenkään sitä kovin hyvin tunnista. Useimmat tuntevat vain eteläpäädyssä olevan vaatimattoman sisäänkäynnin ja avarat ravintolatilat. Ehkä paremmin muistetaan legendaarisen teekkarilaulun “Servin Maijan mökki” sanat “hindu ja bambu ja banaani”. Servin mökillä oli myös laajempia vaikutusia: Heikki ja Kaija Siren kehittivät vähän myöhemmin (1956-57) lasiseinä-idean upeaksi alttaritauluksi Otaniemen askeettisen kauniissa kappelissa muutaman kymmenen metrin päässä Servin mökistä. Se on harvinainen arkkitehtuurin helmi, johon saattoi helposti tutustua jo opiskeluaikana.

Sirenin rakennukset on sijoitettu suurin piirtein Alvar Aallon Otaniemeen piirtämän asemakaavan osoittamiin paikkoihin. Aino ja Alvar Aaltohan olivat voittaneet jo 1949 yleisen suunnittelukilpailun, joka oli järjestetty valtion ostettua Otaniemestä suuria maa-alueita Teknillistä korkeakoulua varten.

Aalto sai kaavoituksen jälkeen korkeakoulun rakennuksiin käytännössä suunnittelumonopolin ja olisi halunnut suunnitella myös ylioppilaskunnan (TKY:n) rakennukset, mutta onneksi mukaan pääsi myös arkkitehti Heikki Siren (ja myöhemmin muitakin), joka oli saanut samassa kilpailussa jaetun toisen palkinnon (P. Maisala s. 203). Onneksi siksi, että näin Otaniemeen saatiin vähän enemmän vaihtelua kuin jos koko niemestä olisi tullut yhden arkkitehdin pelikenttä.

Akateemikko Alvar Aalto esittelee Otaniemen suunnitelmaansa ”…seitsemän kukkulaa niin kuin itsessään Roomassa…”, jonka oikeassa yläkulmassa näkyvät sittemmin Heikki Sirenin suunniteltavaksi tulleet teekkarikylän rakennukset TKY 5 A, B ja C, jotka toimivat aluksi kisakylän majoitusrakennuksina. Kuva Suomi-Filmi Oy:n elokuvasta “Otaniemi, Tuleva tekniikan kaupunki” (1951)

Jo Aallon voittaneessa Otaniemen kilpailuehdotuksessa (1949) olivat mukana myös olympiaurheilijoiden harjoituskäytössä olleet urheilukenttä, urheiluhalli ja joitakin huoltorakennuksia. Käyttötarkoitus oli tiedossa, koska olympiaisännyys vuoden 1952 kisoihin oli myönnetty Helsingille jo 1947.

Otaniemen rantasauna (Heikki Siren 1951) rakennettiin suomalaisia rakennusperinteitä noudattaen koko teekkarikylän alueen ensimmäiseksi rakennukseksi (siis ennen asuntoja) niemen itärannalle vuotta ennen olympialaisia. Se kuitenkin valitettavasti purettiin 1970-luvun alussa kun viereen rakennettiin lisää teekkarikylän kerrostaloja, nekin tosin Sirenin toimiston suunnittelemia. Pyöröhirsisauna tehtiin talkootyönä yhdessä kanadalaisten opiskelijoiden kanssa ja sitä käytettiin ahkerasti “ideariihenä” kylän seuraavissa suunnittelu- ja rakennusvaiheissa (Bruun, Popovits ja Joedicke 1976, s. 25). Käytettiinkö saunaa myös vuonna 1952 kisakylän urheiluväen tarpeisiin, ei ole tiedossani. Ihmettelisin jos ei olisi käytetty.

Olympialaisten miekkailuareenana käytetty Westendin tennishalli (Jarl Eklund 1935) kuuluisi myös olympiarakennuksiin, mutta se ikävä kyllä tuhoutui tulipalossa vuonna 1967.

Ajan muutokset ja politiikka näkyvät myös urheilijoiden majoitus- ja ravintolatiloissa

Urheilijoiden majoitukseen 1930-luvun lopussa suunniteltu Käpylässä sijaitseva Olympiakylä (Hilding Ekelund ja Martti Välikangas 1938–1940) sai 1950-luvulla väistyä kun sotien takia asunnot oli jo tarvittu kotimaisiin tarpeisiin. Alkuperäisestä tarkoituksesta poiketen Olympiakylää ei siis lopulta koskaan käytetty olympiaurheilijoiden majoitukseen vaan niistä tuli tavallisten helsinkiläisten asuinkerrostaloja. Niitä voidaan siitä huolimatta pitää “olympiarakennuksina” koska ne on sellaisiksi alunperin suunniteltu. Vuoden 1952 olympialaisia varten jouduttiin rakentamaan uudet urheilijoiden majoitusrakennukset eli Kisakylä entisen Olympiakylän viereen (arkkitehti Pauli Salomaa 1950–52). Uuteen Kisakylään majoitettiin lähinnä muista kuin Itä-Euroopan maista kotoisin olevia urheilijoita. 

Otaniemen kisakylään majoittuneet neuvostoliittolaiset urheilijat halusivat maalleen ylimääräistä näkyvyyttä (Suomen Kuvalehti 29/1952, s. 10). Aivan viime hetkiin spekuloitiin sillä sallitaanko Itä-Saksan osallistua olympialaisiin – lopulta päätös oli kielteinen (HS 13.7.1952).

Alueellista erottelua tapahtui paitsi politiikan niin myös sukupuolen perusteella. Naisurheilijoita majoitettiin Tukholmakadun sairaanhoitajaopistolle Helsingin Meilahdessa. Pääosa Suomen miesurheilijoista majoitettiin Santahaminan Maasotakouluun ja Kisakylään sijoitettiin vain symbolinen ryhmä. Kaikissa niissä oli omat ravintolansa. (HS 18.7.1952).

Ajankohdan suurvaltapolitiikka eli kylmä sota liittyy urheilijoiden majoitusjärjestelyihin, koska ns. sosialistimaiden urheilijat nimen omaan haluttiin eristää omalle alueelleen Otaniemeen, jottei syntyisi liian helposti mahdollisesti haitallisia tai jopa vaarallisia kontakteja lännen ja idän välillä. Sirenin suunnittelemiin Otaniemen kisakylän asuintaloihin sijoitettiin kisojen jälkeen teekkareiden soluasuntoja (TKY 5 A, B ja C), joista keskimmäisessä minäkin aloitin opiskelijaelämäni syksyllä 1967. Olisi hauska tietää kenen olympiaurheilijan tai peräti kultamitalistin sängyn paikalla olen ensimmäiset teekkariyöni nukkunut.

Urheilijoiden ravintolasta tuli teekkareiden hyvin tuntema Servin mökki, jossa myös me kesän 1966 TKK:n karsintakursseihin osallistuneet aterioimme. Myöhemmin TKY:n Dipolin ja TF:n oman osakuntarakennuksen valmistuttua Servin mökki muuntui jopa toimistorakennukseksi, jossa minäkin olin VTT:n aikonani muutaman vuoden tutkimustöissä. Rakennuksen kunnossapito jäi TKY:ssä tässä vuokralaistilanteessa hieman taka-alalle. Katosta tuli välillä vesi läpi niin, että se valui pitkin sähköjohtoja tutkijoiden työpöydille. Sille rakennustalouden tutkijat hieman hymyilivät. Siitä huolimatta paikka oli työympäristönä persoonallisen kodikas ja toimiva. Paikan henkeen sisältyi runsaasti elementtejä talon aiemmasta historiasta. Vapun tienoilla Servin mökin kallioilla oli runsaasti reipasta ulkoilmaelämää.

Hotelli Palace (Viljo Revell ja Keijo Petäjä 1952) saatiin valmiiksi olympiavuonna ja siihen majoittui lähinnä ulkomaisia kisavieraita, ja muutama vuosi aiemmin valmistuneeseen hotelli Vaakunaan (Erkki Huttunen 1947) olympiakomitean ulkomaisia kutsuvieraita. Vasta valmistunut Domus Academican C-rakennus samoin kuin Satakuntatalo (Einari Teräsvirta 1952) puolestaan palvelivat lehdistöä ja muuta tiedotusvälineitä. Kaikissa liikenneterminaaleissa toimi tietysti myös lähinnä matkustajia palvelevat kahvilat tai ravintolat: Olympiaterminaali (Aarne Hytönen ja Risto-Veikko Luukkonen 1952), Malmin lentoasema (Dag Englund, Onni Ermala ja Vera Rosendahl 1938) ja Seutulan lentoasema (1950-52).

Monen muunkin majoitus- ja ravitsemusliikkeen perustaminen on melko varmasti saanut lisäpontta tulevista olympialaisista. Tällainen esimerkki on ainakin Kaivopuiston rannassa oleva kahvila Ursula (Irmeli ja Markus Visanti 1951). Kisavieraita palveli tietysti lukuisa joukko muitakin alueen palveluita, yhtenä esimerkkinä Suomen saunaseuran sauna Lauttasaaren pohjoisrannalla, joka isännöi mm. prinssi Philipin saunavierailua.

Kisavieraiden ruokahuollosta vastasivat tässä mainittujen ravintoloiden ja hotellien lisäksi ns. kenttäruokalat, joita oli ainakin seitsemässä kohtaa Helsingin kantakaupungissa (ks. alussa oleva kartta).

Maailmanperintöä vai ei?

Suomessa on tällä hetkellä seitsemän maailmanperintökohdetta: Suomenlinna, Vanha Rauma, Petäjäveden vanha kirkko, Verlan puuhiomo ja pahvitehdas, Sammallahdenmäki, Struven astemittausketju (kuusi pistettä Suomessa) ja Merenkurkun saaristo. Epäilemättä tähän listaan voisi hyvin kuulua joku tai jotkut modernin arkkitehtuurin paraatikohteista, miksei Helsingin Olympiarakennukset? Sillä otsikolla rakennusryhmään kuuluisivat sekä vuoden 1940 (aiottuun) että 1952 (toteutettuun) olympialaisiin kuuluvat edustavat rakennukset kuntarajoista riippumatta.

Docomomo Suomi Finland ry ylläpitää netissä Suomessa modernin arkkitehtuurin (Modern Movement) merkittävien kohteiden valikoimaa, jossa vuoden 2017 päivitetyssä versiossa on 87 kohdetta. Omana aluekohteenaan on Olympiakylä (arkkitehdit Hilding Ekelund ja Martti Välikangas 1938–40) ja siihen vuoden 1952 olympialaisia varten lisätty Kisakylä (arkkitehti Pauli Salomaa 1950–52)  Kohde “Olympiarakennukset” sisältää suurimman osan edellä mainituista rakennuksista, mutta vain Helsingissä sijaitsevat. Mukana on myös Autopalatsi, jota sittemmin sen ylimmän kerroksen tenniskenttien ansiosta kutsuttiin Tennispalatsiksi (arkkitehtiylioppilas Helge Lundström 1937–38). Autopalatsi oli suunniteltu alunperin olympialaisten autojen huoltopaikaksi ja tenniskentät rakennuksen ylimpään kerrokseen valmistuivat 1938. Olympiakisoissa 1952 siellä pelattiin koripalloa. Docomomon olympiarakennusvalikoimassa mainitaan myös Olympiapaviljonki sekä esitellään erillisenä kohteena Malmin lentokenttärakennus, tosin ei olympiarakennuksena.

Lisäisin Docomomon valikoimaan ilman muuta myös Espoon Otaniemen rakennukset (Alvar Aalto 1949-52 ja Heikki Siren 1952), samoin kuin hotelli Palacen (Teollisuuskeskus Oy:n “Olympiahotellin”, Viljo Revell ja Keijo Petäjä 1952) ja hotelli Vaakunan (Erkki Huttunen 1947), koska se palveli nimenomaan olympiakomiteaa, ehkä myös Domus Academican C-rakennuksen, Satakuntatalon (Einari Teräsvirta 1952) ja Sairaanhoitajaopiston (Uno Ullberg 1940) samalla perusteella kuin Otaniemen teekkarikylän asuntolat. Muuhun käyttöön suunnitellut rakennukset otettiin aluksi olympialaisten käyttöön. Vuoden 1940 olympialaisiin suunniteltujen kohteiden osalta tilanne on päinvastoin: rakennukset olivat ensin muussa käytössä ja sitten vasta (jos silloinkaan) olympialaisten käytössä. 

Jos olympiarakennusten joukko tuntuu liian suurelta yhdeksi maailmanperintökohteeksi, ymmärrän hyvin. Silloin pitää rajata joukko suppeammaksi, joillakin kriteereillä tai jos tehtävä on liian hankala, luopua hakuprosessista. Saattaa olla ettei tiukaksikaan rajattu yhtenäinen kokoelma mene läpi, koska vastaavia kohteita on jo riittävästi tarjolla. Vai onko – en tiedä. Ehkä aiheesta voisi joka tapauksessa vääntää pienen tutkielman tai laajemman verkkojulkaisun, ja mieluummin sellaisen, jossa on rakennustaiteellisen ja -historiallisen näkökulman lisäksi myös muita yhteiskunnallisia, sosiaalisia tai vaikkapa henkilökohtaisia kytkentöjä?

Lähteet

Erik Bruun ja Sara Popovits (toim.), Jürgen Joedicke (johdanto), Kaija + Heikki Siren, Arkkitehdit – Arkitekter. Otava 1976. 232 s.

Docomomo -nettisivut, jossa erikseen Hilkka Högström, Olympiarakennukset, Docomoco_fi -nettisivut (7.12.2019) 

Helsingin Sanomat, aikakone, erityisesti vuoden 1952 numerot.

Iltasanomat 25.10.2017/Pekka Holopainen, Yleisurheiluväki ihmeissään: Myikö lajiliitto talousahdingossa miljoonaomaisuuttaan Suomen paraatipaikalta pilkkahintaan? 

Maija Kairamo, Lisäyksiä maailmanperintöluetteloon HS Mielipide 19.1.2017 s. B14.

Pekka Lahti, facebook -kirjoitukset “Helsingin kaupunginosat ennen ja nyt” -ryhmässä 20–21.1.2017.

Pertti Maisala, Espoo – oma lukunsa. Kaupunkisuunnittelun, kaupunkirakentamisen ja kaavoitushallinnon kehitys vuoteen 2000. Espoo kaupunkisuunnittelukeskus 2008. 399 s.

Mika Pantzar, kommentit tekijän fb-keskustelussa 20.1.2017

Göran Schildt, Inhimillinen tekijä, Alvar Aalto 1939–1976. Otava 1990. 335 s.

Suomen Kuvalehti, arkisto, erityisesti vuoden 1952 numerot.

Suomi-Filmi Oy, “Otaniemi, Tuleva tekniikan kaupunki”, Elonet -dokumenttifilmitallenne, 7 min. 

muut kuvalähteet: Finna, HKM, Museovirasto, ARK-museo, wikipedia, tekijä

—–

P.S. 25.2.2020. Juttuun tehty muutamia korjauksia ja täydennyksiä saadun palautteen perusteella (Filipsson, Blomstedt, Muoniovaara, Rönkkö, Visanti). Uudet lähteet lisätty tähän:

Severi Blomstedt, sposti 23.2.2020 (Palacen suunnittelijat)

Rune Filipsson, sposti 23.2.2020 (Suomen Saunaseuran sauna Vaskiniemessä)

Matti Muoniovaara, sposti 23-24.2.2020 (purjehduskilpailupaikat mm. Särkässä)

Marja-Liisa Rönkkö, kommentti tähän juttuun 24.2.2020 (Satakuntatalo lehdistöhotellina)

Matti Visanti, sposti 24.2.2020 (kahvila Ursulan perustaminen).

Advertisement