Kuu

Nyt on taas täydenkuun aika. Täsmällinen aika on 2.9.2020 klo 8.22, mikä tarkoittaa sitä, että käytännössä täydenkuun voi havaita yhtä hyvin ensi yönä kuin sitä seuraavanakin yönä, säästä riippuen tietysti. Paras aika on puolenyön paikkeilla etelätaivaalla kun kuu on korkeimmillaan ja muu taivas pimeimmillään. Sääennusteen mukaan ensi yönä pitäisi olla kohtuullisen hyvä näkyvyys lähes koko Suomessa, vaikka sumua saattaakin esiintyä. Pilvisyys lisääntyy huomisesta alkaen.

Paljain silminkin näkyy tanskalaisen Tyko Brahen mukaan nimetty, yksi Kuun nuorimpiin kuuluva törmäyskraateri Kuun eteläisissä osissa. Sen tunnistaa mahtavista säteistä jotka ulottuvat jopa 1 500 km:n päähän kraaterista kattaen lähes koko Kuun eteläisen pallonpuoliskon. Kraateri syntyi nykyisen tiedon mukaan reilu 100 miljoonaa vuotta sitten, kun noin 10 km:n läpimittainen asteroidi iskeytyi Kuun pintaan – samaan aikaan kuin maapallolla tallustelivat dinosaurukset. Isku roiskaisi valtavat määrät Kuun pintakiveä ympäristöön ja jäljet näkyvät edelleen.

Viimeöinen lähes täysikuu kuvattuna Helsingin Kalliosta klo 24.16. Alaosassa noin kello 7 suunnassa erottuu kirkkaana Tyko (Tycho) törmäyskraateri pitkine säteineen. Yläreunassa erottuu pienempi samasta syystä syntynyt kraateri Pythagoras, josta tässä sivuvalaistuksessa näkyy myös kraaterin keskellä oleva noin 1,5 km:n korkuinen vuori (sen kaksihuippuisuus ei sentään kuvassa erotu).

Kuuhulluutta on monta lajia. Minulla se on lievää tähtitieteellistä tai maailmankaikkeudellista alalajia. Iso kuva on aina ollut se kiinnostavin juttu ja siinä kuu on tietenkin vain pienenpienen pikselin kokoinen juttu. Mutta nurkasta se isokin kuva alkaa. Kuu on kiehtonut ihmistä erityisesti siksi, että se on avaruuden kohteista lähin, helposti havaittava ja sitä kautta helpoimmin tutkittavissa.

Retki Kuuhun suomenkielen avulla

Kuuhulluuteni alkoi Jyväskylän Lyseon keskikoulun viimeisen luokan (V A) suomenkielen oppitunneilta, lukuvuonna 1962-63. Koska tähtitiede ei kuulunut oppikoulun opetusohjelmaan, tiedot piti hankkia muuta kautta.

Maailman ensimmäisessä suomenkielisessä oppikoulussa (perustettu “Jyväskylän yläalkeiskouluna” 1858) suomen kieli on alusta alkaen ollut erityisen arvostetussa asemassa. Opetuksen päätarkoitus on ollut saada suomen kielen ilmaisu hiottua mahdollisimman virheettömäksi, ilmaisuvoimaiseksi ja omaperäiseksi, sekä kirjallisesti että suullisesti. Ylioppilaskirjoituksissa vahdittiin tarkasti koulun suorituskykyä erityisesti äidinkielen kokeen eli “ainekirjoituksen” laudaturien määrällä. Jos niitä ei tullut tarpeeksi oli se koululle häpeäksi.

Kokeeseen valmistauduttiin käytännössä jo keskikoulussa mutta erityisesti lukiossa kirjoittamalla vähän väliä “aineita”, jotka minun tapauksessani, keskikoulun viimeisillä luokilla tuntiopettaja Pentti Laurio ja lukiossa rehtori Martti Saraste, arvostelivat punakynillään, tiukasti mutta ammattitaidolla. Ei vain oikeakielisyyttä vaan myös aiheen käsittelyä ja kielellistä ilmaisua. Jos kirjoitti aineen “abraktista taiteesta” (kuten kaverini teki) opettaja totesi tylysti, että ei kannata kirjoittaa aiheesta jota ei tunne. Jos on pakko käyttää sivistysanoja, kannattaa ensin opetella niiden oikeinkirjoitus.

Aineissa annettiin kirjoitettavaksi vaihtoehtoisia otsikoita, esitelmien aiheet sai itse vapaasti valita.

Löperöä ilmaisua ei suosittu. “Hämärästi sanottu on hämärästi ajateltu” jäi takaraivoon eikä se sieltä mihinkään ole lähtenyt. Kiitän siitä. Se on tehokas sanansäilän isku edelleen. Eikä ainetta nyt perkele saanut aloittaa ainakaan “jo roomalaiset muinoin” eikä lopettaa “sitten minä heräsin”. Kuluneimmat fraasit ja epätoivoisimmat kikat muuntaa mielikuvitustarinat asia-aineiksi karsiutuivat armotta. Sarasteen lausahduksista on jäänyt mieleen hänen vastauksensa omaan kysymykseensä “mikä maistuu todella pahalta? – no, lämmin olut!” Olut ei siinä vaiheessa vielä kuulunut mielijuomien joukkoon, joten outo heitto kummastutti.

Kukaan ei halua joutua noloihin tilanteisiin. Oli pikkupakko opetella asiallinen kieli ja perusteltu tapa kuljettaa ymmärrettävää päättelyä. Kieli ja ilmaisu paranivat väkisin.

Mutta takaisin kuuhun.

Esitelmä kuusta

Vuosittain piti laatia ja sen lisäksi kateederilta esittää “esitelmä”, onneksi kuitenkin itse valitsemastaan aiheesta (alemmilla luokilla kyhäiltiin vielä runoilija ja lehtori Einari Koveron johdolla “sepitelmiä”).

Keskikoulussa olin jo ehtinyt innostua tähtitieteestä, joten siirtyminen tarinoista asia-aineisiin sujui helposti. Suomenkielen opetuksen ja asia-aineiden myötä opin pitämään lyhyistä otsikoista ja lauseista. Synteesinä näistä viidennen luokan esitelmän aiheeksi ja otsikoksi valikoitui “Kuu”. Sen lyhyempään otsikkoon en ole vieläkään päässyt. Toistan siis historiaa tässä jutussa.

Esitelmäni Kuu Jyväskylän Lyseon VA -luokalla lukuvuonna 1962–63 (tarkkaa päivämäärää ei ole merkitty). Olin tuolloin 14–15-vuotias.

Esitelmäni alkoi lyhyellä virkkeellä “Kuu on kuollut maailma, selittää tähtitieteilijä.” Olin aika tyytyväinen iskevään aloitukseeni, siinähän tuli jo heti alussa selväksi se, että tiede selittää maailmaa, ja myös se, että välissä on kuitenkin aina se ihmisen tulkinta, “tähtitieteilijän selittäminen”.

Esitelmöintihetki jännitti sietämättömällä tavalla. En ole luonteeltani esiintyjä. Oivalsin, että ainoa keino päästä sen yli on valmistella esityksen sisältö niin hyvin, että siihen on vaikea kenenkään puuttua. Tarkista faktat. Se on ollut pätevä ja paras valmistelun ohjenuora senkin jälkeen. Kuu-esitelmän pito onnistuikin kohtuullisen hyvin. Tärkeintä oli, ettei naurunpyrskähdyksiä kuulunut (suurin vaara oli tosin aiemmin ollut se, että kun huomasi kesken esityksen että jutusta taisi tulla aika hölmö, itseä rupesi naurattamaan – ja erään kerran naurusta ei meinannut tulla loppua lainkaan). Ei tainnut tulla kysymyksiä tai vastaväitteitäkään – se ei varmaan kuulunut tapoihin. Muistaakseni vasta lukiossa esitelmiin tuli mukaan joku toinen oppilas, nimettynä “opponenttina”. Akateemisten käytäntöjen opettelua siis.

Omaksi huvikseni olin jo aiemmin lainannut kirjastosta tähtitieteen perusteoksia, mm. noin tuhatsivuisen V. Heiskasen Tähtitiede I-II:n. Koneella kirjoitettuun 8-sivuisen esityksen lopussa oli myös asianmukainen lähdeluettelo, jossa oli Heiskasen I osan lisäksi kuusi muuta teosta. Harrastukseni tueksi hankin samoihin aikoihin kesäansioillani pienen, kukkarolleni sopivan japanilaisen kaukoputken (Zuiho), mutta sen linssien laatu ei ollut järin kehuttava.

Yötaivaan tarkkailua varten jouduin laatimaan oman tähtikartan koska sellaista ei Jyväskylän kirjakaupoista siihen aikaan löytynyt. Kirjoihin painetut taas olivat surkean pienikokoisia ja sisälsivät vain kirkkaimmat tähdet. Tarkemman kartan teko onnistui kopioimalla amerikkalaisesta lähdeteoksesta pohjoisen tähtitaivaan tähtikuviot yksi kerrallaan pohjaksi piirtämääni taivaankannen koordinaatistoon. Tähdet valoisuuseroineen tussilla valkoiselle kartongille ja tähtikuviot ja paikannimet erilliselle kuultopaperille sen päälle. Erikseen kuuta koskevia kirjojakin löytyi muutamia. Näillä eväillä esitelmä syntyi.

Muistaakseni näytin esitykseni aikana joitakin lähdekirjoissani esiintyvistä kuun valokuvista, piirroksista ja kartoista.

Kuun kartat

Ensimmäisen kuun kartan oli jo vuoden 1600 paikkeilla laatinut englantilainen fyysikko ja lääkäri William Gilbert paljain silmin havaittavista kohteista. Gilbertin mielestä vaaleat kohdat olivat meriä ja tummat maata, eli päinvastoin kun sittemmin yleisesti päätettiin. Hän nimesi 13 kohdettaan kuvailevilla maantieteellisillä sanoilla, joissa oli usein ilmansuunnat mukana kuten Suuri Itäinen alue (Regio magna Orientalis) tai Suuri Lahti (Sinus Magnus) tai Välimeren vastineena hauskasti Mare Medilunarium. Mukana oli kuitenkin yksi erisnimi, “Britannia”. Lojaalisuus kuningaskuntaa ja sen hallitsijaa kohtaan piti osoittaa jos halusi menestyä eikä halunnut ikävyyksiä.

Vanhimmat tunnetut kuukartat: englantilaisen William Gilbertin aika karkea esitys (ennen vuotta 1603) joka on tehty ilman optisia apuvälineitä ja hollantilaisen Michiel Florent van Langren’in “Luna vel Lumina Austriaca Philippica” (1628) joka perustui jo kaukoputken käyttöön. Kumpikin kartta jäi julkaisemattomaksi käsikirjoitukseksi ja löydettiin vasta myöhemmin. van Langren sai sitten vuonna 1645 julkaistua jo paljon yksityiskohtaisemman kartan satoine paikannimineen.

Vajaa kymmenen vuotta William Gilbertin jälkeen 1608 hollantilaisten kaukoputkien kehitystyön tuloksena kuuta kyettiin tarkkailemaan yksityiskohtaisemmin.

Muiden muassa englantilainen Thomas Harriot ja italialainen Galileo Galilei saivat tietää hollantilaisten optikoiden keksinnöstä ja hankkivat pikaisesti kaukoputken käyttöönsä. Harriotilla oli käytössään 6-kertaa suurentava hollantilainen teleskooppi vuonna 1609. Sen avulla tekemistään havainnoista hän laati ensimmäiset kuukarttansa, mutta ne tulivat julkisuuteen vasta myöhemmin kuin Galileon saman vuoden marraskuussa julkaisemat. Galileo kehitti itse omia kaukoputkiversioitaan, päätyen jopa 30-kertaiseen suurennussuhteeseen. Galileo tutki kaukoputkellaan myös kuuta, mutta ei, syystä tai toisesta, nimennyt havaitsemiaan paikkoja.

Ensimmäisten kaukoputkien käyttäjien joukossa sattui olemaan hollantilainen Michiel Florent van Langren (1598-1675) ja siitä syystä hänen nimensä jäi maailman (tai ainakin Maapallon ja Kuun) historiaan.

Maailmanhistorian ensimmäinen julkaistu jo varsin yksityiskohtainen kuukartta, tekijänä hollantilainen Michiel Florent van Langren 1645: “Plenilunii Lumina Austriaca Philippica” (käännettynä ilmeisesti jotakuinkin näin: Itävallan Filipin valo, täysikuu; selitys otsikolle voi olla se, että muodollisesti Espanjan kuningas Filip IV oli Habsburgin suvun edustajana edelleen Alankomaiden hallitsija).

Vuonna 1645 van Langren laati ja painatti ensimmäiset tarkat kuukarttansa satoine paikannimineen. Nämä 325 nimettyä paikkaa olivat tärkeä osa van Langren’in vaikuttamistoimia. Kartan avulla hän lobbasi Espanjan kuningas Filip IV:aa jotta saisi lisää rahoitusta projektilleen. Tästä syystä kartan nimistössä kumarrettiin syvään hallitsijoiden ja katolisen kirkon suuntaan, esimerkkinä kartan keskellä sijaitseva “Katolinen salmi” (Fretum Catholicum). Siinä ohessa hän häpeilemättä nimesi erään komeimmista kraatereista itsensä mukaan “Langreni” – ja saman tien muutamia pienempiä kavereilleen (ainakin yhdeksän heistä on tunnistettu).

van Langren’in kollegoja eli matemaatikkoja tai tähtitieteilijöitä löytyy kartasta yhteensä 79 kpl, runoilija-taidemaalareita vain yhdeksän. Useimmat näistäkin ovat nykykatsannossa melko tuntemattomia. Itse tunnistin taidemaalareista vain Rubensin, jolle oli omistettu pieni kraateri Rubenii (Rubens latinankielen genetiivissä) kartan lounaiskulmalla. Rubens oli joka tapauksessa hyvin ajankohtainen koska kuoli kartan valmistumisen aikoihin ja oli taatusti ajankohdan vaikutusvaltaisin ja myös ruhtinaallisesti rahoitettu maalari Euroopassa.

Langren’in kraateri on kuitenkin ainoa hänen nimeämistään paikannimistä joka on säilynyt (nimellä Langrenus) tähän päivään asti, ehkä kuitenkin ansaitusti. Sekin on törmäyskraateri jossa on säilynyt noin kilometrin korkuinen keskusvuori. Muut Langren’in nimeämät paikannimet ovat saaneet väistyä myöhempien nimityskierrosten pyörteissä. Kuun paikkojen nimeämistä harrastivat hieman myöhemmin mm. italialainen Giovanni Battista Riccioli. 

Hieman täysikuun (6.7.2020) jälkeen 7.7.2020 klo 01.27.48 otettu kuva kuusta, jossa näkyy selvästi kuun yön ja päivän (valon ja varjon) välinen rajavyöhyke kuun itäreunalla. Hollantilaisen van Langrenin mukaan nimetty suuri kraateri kello neljän paikkeilla erottuu juuri tässä vaiheessa hyvin. Tätä van Langren käytti hyväkseen tarkentaakseen maan pituuspiirien määrittelyä.

Paikannimet vaihtuvat kun ajat vaihtuvat

Kuun (kuten myös Maan) paikannimet ovat kuin patsaita. Kun valta on vaihtunut, uusi valta katsoo asiakseen pystyttää uudet muistomerkit itsensä ja edustamansa aatteen kunnian ikuistamiseksi. Väljähtyneet ja hyödyttömät patsaat ja paikannimet joutavat kaatopaikalle tai enintään kierrätykseen.

van Langrenin paikannimet olivat tärkeitä ensisijaisesti Alankomaiden ja katolisen kirkon näkökulmista. Joukkoon kuuluvat erilaisissa hierarkioissa ylähyllyille kanonisoidut henkilöt (hallitsijat ja kirkonmiehet, kuten edellisenä vuonna paaviksi valittu Innocentius X) ja myös maapallon tärkeät paikat. Kuussa sijaitsivat van Langrenin mukaan Rooma (Roma), Pariisi (Parigi), Amalfi, Venetsian meri (Mare Venetum), Atlantin lahti (Sinus Atlanthicus) ja Itävallan vuoret (Monte Austriaci). Merkittävin osa paikannimistä viittasi tieteen merkkihenkilöihin, eturivissä ymmärrettävästi tähtitieteilijät ja matemaatikot kuten Ptolemaios, Pythagoras, Galilei, Kepler, Kopernikus ja Brahe. Heitä on yhteensä 79 kpl. Taiteilijat eivät ilmeisesti ylittäneet van Langrenin arvoasteikossa riittävän merkittävyyden kynnystä, koska heitä löytyy vain 9 kpl.

Pohjoismaisesta näkökulmasta katsellen van Langrenin nimityskierros tuotti aika laihan tuloksen. Tanskalaisen tähtitieteilijä Tyko Brahen lisäksi kartasta löytyy Tanskan kuningas Kristian IV (Christierni IV, Reg. Daniae), samoin Ruotsin kuningatar Kristiina (Reg. Suec.) sekä nimi Oxensterni, jolla viitatataan ruotsalaiseen valtiomieheen Axel Oxenstiernaan (1583-1654). Hänen suuhunsa on pantu ansiokas ja paljon viitattu lausahdus pojalleen siitä kuinka vähäisellä järjellä maailmaa hallitaan. Oivallus on ollut kestävää laatua. Ruotsalainen valtakunnankansleri Oxenstiern on sittemmin kuitenkin vaihdettu hollantilaiseen matemaatikko Snelliukseen. Ansiokas matemaatikko varmaan, mutta pesuveden mukana meni jonkin sortin aforistikko, o.t.o.

Miksi van Langren oli kiinnostunut kuun pinnanmuodoista?

Michiel van Langren ei ollut kuun kartoituksessaan liikkeellä pelkästä tiedon (tieteen) intressistä. Hänellä oli mielessään selvä maanpäällinen hyöty- ja turvallisuusnäkökohta. van Langren ajatteli käyttää kuun pinnanmuotojen varjonmuodostusta maan pituuspiirien määrittelyyn.

Maapallon pinnalla olevista eri havaitsemispaikoista katseltuna kuun pinnalla näkyvä yön ja päivän rajaviiva näyttää mahdollistavan maan pituuspiirien määrittelyn. Kun varjon tarkka kohta havainnoidaan kahdesta eri paikasta ja lasketaan havaitsemisaikojen ero, on mahdollista määrittää paikkojen pituuspiirien erot. Tämä on tärkeää erityisesti merenkulussa, jossa rannattomilla ulapoilla laivan sijainnin määrittäminen on tärkeää. Tämä hyöty- ja turvallisuusnäkökulma kiinnosti yhtä hyvin hallitsijoita kuin kauppalaivastojakin. van Langren aloitti karttasarjan teon, mutta ehti julkaista siitä vain edellä esitetyn kartan vuonna 1645.

Lähteet

Peter van der Krogt & Ferjan Ormeling, Utrecht University, Faculty of Geosciences, Michiel Florent van Langren and Lunar Naming, ONOMÀSTICA, BIBLIOTECA TÈCNICA DE POLÍTICA LINGÜÍSTICA. DOI: 10.2436/15.8040.01.190 

wikipedia, hakusanat: Brahe, Galilei, Kristiina IV, Kristian IV, van Langren, Oxenstiern, Rubens

Advertisement