Arkkitehtiopiskelijoiden vallankumous -kirja

Pitkään ja hartaasti valmisteltu kirja on nyt valmistumassa. Se kertoo tarinoita ja faktoja siitä, mistä arkkitehtiopiskelijat haaveilivat vuosina 1968–1969 ja mitä sitten tapahtui. Alla kirjan etukansi:

Vuonna 1969 keväällä joukko arkkitehtiopiskelijoita kyllästyi saamaansa opetuksen tasoon Teknillisen korkeakoulun arkkitehtiosastolla. He halusivat radikaalin muutoksen opetusohjemaansa ja valtasivat sitä vauhdittaakseen arkkitehtiosaston, jopa kahteen kertaan. Hetken aikaa arkkitehtiopiskelijat olivat päivälehtien etusivuilla ja Yleisradion TV-uutisissa. 

Olin itse silloin toisen vuosikurssin loppupuolella ja juuri silloinhan sitä ”tietää kaiken” siitä miten arkkitehtuuria pitäisi korkeakoulussa opettaa. Jos nyt ollaan vähän tarkempia niin ainakin siitä, miten sitä ei pitäisi opettaa. 

Menin itse töihin arkkitehtitoimistoon jo ensimmäisen vuosikurssin lopulla, koska ”lafkalla” ei saanut kunnollista opetusta. Professoreista osa ei vaivautunut tulemaan paikalle pitämään luentoja ja monet muutkin opettajat ja assistentit hoitivat työnsä vasemmalla kädellä, koska oman toimiston pitäminen oli heille paljon tärkeämpää. Viesti oli selvä: jos haluatte oppia ammatin, menkää töihin arkkitehtitoimistoon. Ja niin me teimme. 

Samaan aikaan eli vuoden 1968 kuluessa opimme havainnollisesti miten maailmalla ”asioita hoidetaan”. Pariisissa opiskelijat kapinoivat  yliopistoissa, erityisesti Nanterren humanistisessa tiedekunnassa kaupungin länsilaidalla. Kulttuuriministeri André Malraux lakkautti toukokuussa 1968 legendaarisen arkkitehtikoulun École de Beaux-Artsin. Yliopisto- ja korkeakoulupiskelijat mellakoivat ja katukahakoissa kuoli ihmisiä. Yhdysvalloissa opiskelijat vastustivat Vietnamin sotaa, ottivat osaa kansalaisoikeustaisteluihin ja sielläkin tapettiin ihmisiä. Elokuussa 1968 Neuvostoliitto ja neljä muuta Varsovan liiton maata miehittivät Tšekkoslovakian ja olin itse silminnäkijänä todistamassa tapahtumia. Raaka ja häpeilemättä näytetty väkivalta herättivät opiskelijoissa kiihkeän halun vaikuttaa asioihin – rauhanomaisesti, ja ensi kädessä tartuttiin oman opiskeluympäristön ongelmiin. 

Kaikesta tästä kertoo nyt valmistumassa oleva kirja ”Arkkitehtiopiskelijoiden vallankumous, mitä arkkitehtiylioppilaat tahtoivat hulluina vuosina 1968–1969 ja mitä sitten tapahtui?” 

Olen yksi kirjan artikkeleiden kirjoittajista ja toimittajista. Osallistuin hankkeeseen omasta uteliaisuudestani. Hatarat muistikuvat ovat vuosikymmenten kuluessa sedimentoituneet ja likipitäen sementoituneet. Ilmiselvä vaara on ollut hailakoiden mutta värittyneiden muistikuvien muuttuminen faktoiksi – vain siitä syystä, että rakastuminen mainioihin tarinoihin yhdistyneenä laiskuuteen perehtyä asioihin on voittanut viileän tiedonjanon.

Voihan sitäkin ihmetellä, ettei noista tapahtumista ole tehty kunnon tutkimusta. Arkkitehtikillan satavuotishistoriikissa (2008) asiaa on sentään käsitelty muutamilla sivuilla. Lisäksi englantilainen arkkitehtuurikriitikko ja -opettaja Roger Connah on kirjoittanut kirjan radikaalivuosista otsikolla ”The Piglet Years” (2007), joka sai nimensä ja kansikuvansakin arkkitehtiopiskelijoiden Arkkitehtiliiton SAFAn neuvottelupäivillä huhtikuussa 1969 irti päästämästä possusta jonka kylkeen oli hiilellä piirretty ”SAFA”. Samaan aikaan puhetta pitänyt suunnittelusta vastannut ministeri Jussi Linnamo piti SAFA-porsasta mainiona teekkaripilana. 

Kirjan tekemisen yhteydessä oli mielenkiintoista tutustua paitsi omiin niin muiden paikalla olleiden näkemyksiin ja muistikuviin. Aikaa on vuoden 1969 tapahtumista kulunut niin paljon, että yllättävän moni (minä mukaan lukien) ei esimerkiksi tunnistanut yli 50 vuotta vanhoista kuvista tai filminpätkistä joko itseään tai kavereitaan. Kirjassa on 280 sivua ja noin 300 kuvaa, pääosa vuodelta 1969 ja lähes kaikki ennen julkaisemattomia.

Tapahtumiin osallistuneiden mielissä on mitä moninaisimpia muistikuvia, joiden todenperäisyydestä ei välttämättä ole kunnon takeita. Tarinoita ja legendoja toki riittää. Ja mitä useammin niitä kerrotaan ja toistellaan – fakta-aineiston puutteessa –  sitä ”todemmiksi” ne muuttuvat. Kertojat ja osa kuulijoistakin alkavat uskoa omiin juttuihinsa. 

Tämäkään kirja ei ole historiantutkimusta akateemisessa tai tieteellisessä mielessä. Se on kuitenkin paikalla olleiden, näkijöiden ja kokijoiden kokoama aineisto, josta voi tulla historiantutkimuksen arvokas lähdeaineisto. Ikävä kyllä, aika moni aktivisti tai silminnäkijä on jo ehtinyt kuolla ja ne muistot ovat suureksi osaksi menetettyjä. Vuosina 1968 ja 1969 noin 20–25-vuotiaat opiskelijat ovat tällä hetkellä 70–80-vuotiaita ja professorit usein yli 90-vuotiaita.

Kirjan kirjoittajina tai haastateltavina ovat olleet sekä silloiset opiskelijat että professorit. Niitä täydentää ja omalla tavallaan myös alan ulkopuolisen ei-arkkitehdin näkökulmaa avaa virkistävällä tavalla Hannu Taanilan artikkeli ”Vallankumous, no joo, mutta mitä sitten tapahtui?” (ks. oheinen sisällysluettelo).

Kirjan julkistustilaisuus pidetään maanantaina 15.5.2023 klo 16 sillä samalla paikalla, missä arkkitehtiopiskelijoiden järjestämät koulutuspäivät ja sen päätteeksi arkkitehtiosaston valtaus tapahtuivat huhtikuussa 1969, silloisella TKK:n arkkitehtiosastolla Otaniemessä, sen toisen kerroksen luentosalissa A2. Nykyisin tiloja hallinnoi Aalto-yliopisto. Tilaisuudessa on nähtävillä myös valokuvaaja Markus Lepon näyttelyplanssit ”Paris May 1968”.

Kirjan tai kirjoja voi tilata ennakkoon maksamalla 30€/kirja seuraavalle tilille: FI91 1609 3500 0299 93 (tilin haltija: Aino Niskanen, viestikenttään: maksajan nimi). Kirjan tai kirjat saa käteensä em. julkistustilaisuudessa, mikäli maksu on saapunut em. tilille (tosite varmuuden vuoksi mukaan). Mikäli ei pääse paikalle, tilaamansa kirjan voi käydä hakemassa osoitteesta: A-konsultit, Ratakatu 19, 00120 Helsinki, toimistoaikaan.

Kirjan painos on pieni. Mikäli kirjaa jää julkistustilaisuuden jälkeen myytäväksi, sitä saa nettikirjakaupasta Opus Liberum samaan hintaan 30 €/kirja + lähetyskulut. Ostos maksetaan verkkomaksuna normaaliin tapaan tilausta tehdessä. Kirjaa on sieltä saatavissa niin kauan kuin tavaraa riittää.

EDIT 17.5.2023: 1. painos on nyt loppu ja uutta ollaan tilaamassa. Todennäköinen 2. painoksen valmistumisaika on 30.5.2023, mutta laitan tänne tiedon kun kirja on taas tilattavissa.

Albert Edelfeltin ateljeista Pariisissa

(jatkoa juttuun 8.1.2023)

Kymmenen vuotta sitten sain jostain päähäni käydä katsomassa miltä Albert Edelfeltin (1854–1905) ateljee Pariisissa näyttää. En muista mistä olin löytänyt ateljeen osoitteen, mutta tottakai sitä piti käydä katsomassa. Täsmällisemmin sanottuna: kyse oli siitä ateljeesta, jota Edelfelt käytti pääosan Pariisissa viettämästään ajasta ja jossa hänen kuuluisimmat maalauksensa syntyivät.

Maineikkaan mikrobiologin ja rokotepioneerin Louis Pasteurin muotokuvaa (1885) olin aiemmin ihastellut useaan kertaan Musée d’Orsayssä Seinen vasemmalla rannalla. Aika paljon juuri Pasteurin ansiosta Albert Edelfeltistä tuli kovan luokan nimi Pariisin ja Ranskan taidemaailmassa. Muotokuva- ja muitakin teostilauksia alkoi tulla siihen tahtiin että Edelfelt lopulta asui Pariisissa merkittävän osan elämästään, lähes 30 vuotta kaikkiaan 51 elinvuodestaan. Tosin niinäkin aikoina hän vietti kaikki kesät eli useita kuukausia vuosittain Suomessa, lähinnä Porvoon Haikossa.

Vuoden vaihteessa valmistunut ja 2.1.2023 YLEn Areenassa julkaistu dokumenttifilmi ”Edelfelt Pariisissa” keskittyy Edelfeltin merkittävään näyttelyyn Pariisin Petit Palais’issa (10.3.–10.7.2022), sen järjestelyihin, esillä olleisiin teoksiin ja niiden taustoihin. Erinomainen kooste olikin, vaikka välitekstien koukeroinen fontti tekikin niiden lukemisesta hankalaa. Odotin tietysti kieli pitkällä, että mukaan olisi saatu jotain lisätietoja Edelfeltin Pariisin ateljeesta. Ei ollut ja siitä syystä piti itse hieman selvitellä.

Albert Edelfeltin ateljeerakennuksella Pariisin 17. piirissä (arrondissement) on useita osoitteita. Se johtuu talon sijainnista kolmen merkittävän kadun kulmassa. Edelfelt itse käytti osoitetta 147 Avenue de Villiers, mutta kaupungin omista rakennuskantatiedoista käy ilmi, että talolla on kaksi muutakin osoitetta: 29 Rue Descombes ja 1 Boulevard Gouvion-Saint-Cyr. Talon nurkka on viistetty ja juuri se lyhyt parimetrinen viiste, jossa on myös katutasossa olevan ravintolan ulko-ovi, on Edelfeltin käyttämän osoitteen varrella. Rakennuksen pitemmät julkisivut ovat kahden muun kadun varrella. Avenue de Villiers oli jo 1800-luvulla merkittävä pääkatu joka alkaa pari kilometriä idempää Saint-Lazaren rautatieaseman lähistöltä ja päättyy tähän ateljeerakennukseen Pariisin vanhan kaupunginmuurin juurella. Katu jatkaa muurin toisella puolella toisennimisenä. (Kuva PL 24.4.2013)

Edelfeltin ateljeen sijainti isojen katujen risteyksen etelänurkassa takasi runsaan pohjoisvalon ja nimen omaan valon ylhäältä, jota Edelfelt piti erityisen tärkeänä. (Kuvat PL 24.4.2013)

Albert Edelfeltin hyvä ystävä Aino Ackté (1876–1944) kirjoitti kirjassaan ”Muistoja ja kuvitelmia” 1916: ”Korkealla kivirakennuksessa, Pariisin syrjäisessä rannassa, sijaitsi atelieeri. Pitkät hetket, ajatukset etäällä, saattoi nuori nainen sen ikkunoista katsella ulos, kauas, yli muinaisten vallihautojen, yli kenttien ja puutarhojen.” (Pentti Savolainen, Rakkautta Pariisin taivaan alla. Aino Acktén ja Albert Edelfeltin tarina. Ajatus kirjat Helsinki, Jyväskylä 2002, 219 s., s. 93).  

Albert Edelfeltin ateljeen sijainti ja asema Pariisin kaupunkirakenteen reunavyöhykkeellä näkyy havainnollisesti Edelfeltin omasta akvarellista (vasemmalla) ateljeensa ikkunasta noin vuonna 1890 ja suurin piirtein saman aikuisista karttaotteista (oikealla) Pariisin luoteiskolkasta. Karttoihin on merkitty ateljeen sijainti punaisin ympyröin. Rakennus sijaitsee käytännössä kaupunkia ympäröivän 33 kilometriä pitkän ns. Thiersin muurin juurella ja sen pohjoispuolella on yksi tyypillisistä terävänurkkaisista muurin bastioneista. Muuri on lävistetty monin kohdin ja monin tavoin erilaisia yhteystarpeita varten. Tässä osassa Pariisia muurit ja vallihaudat poistettiin lopullisesti vasta 1920-luvulla, jolloin tilalle rakennettiin Pariisia ympäröivä Peripherique -kehätie. Ylempään karttaan (vuodelta 1872 eli pari vuotta ennen Edelfeltin Pariisiin saapumista) on merkitty muuri ruskealla ja sen ulkopuolella oleva vallihauta vihreällä, ja alemmassa kartassa (vuodelta 1890 eli ajankohtana jolloin akvarelli on maalattu) näkyy muurin läpi menevä raitiotie. Edelfeltin ateljeerakennuksen viistetystä kulmasta ja sen ylimmästä kerroksesta avautuvat avarat näköalat lännestä pohjoisen kautta itään. Molemmat kartat ovat aika suurpiirteisiä eikä niihin ole merkitty kaikkia katuja puhumattakaan yksittäisistä taloista. Edelfeltin ateljeen kohdalla muuriin avattu portti Porte de Champerret on tärkeä liikenteen solmukohta.

Aino Acktén kuvailemat muinaiset vallihaudat olivat todella aivan Edelfeltin ateljeen nurkalla, mutta Edelfeltin akvarellissa niitä on vaikea tai mahdoton havaita – siitäkin huolimatta että tässä, alkuperäisestä hieman rajatussa kuvassa lisäsin omavaltaisesti kontrastia ja terävyyttä ympäristön yksityiskohtien tunnistamiseksi. Oikealla otteita vanhoista Pariisin kartoista juuri näiltä nurkilta, joissa muuri vallihautoineen vielä näkyy.

Vaikka Aino Acktén kertoma tarina on fiktion muodossa, voi hyvällä syyllä olettaa ainakin tämän kuvauksen perustuvan todelliseen muistoon käynneistä Edelfeltin ateljeessa, muistikuviin sen ympäristöstä ja näkymiin sen ikkunasta. Tosin puutarhoja juuri tässä suunnassa ei juuri näkynyt. ”Muinaiset vallihaudat” viittaavat Pariisia ympäröivään muuriin ja sen vallihautoihin. Tässä kohtaa Pariisia muuria alettiin purkaa lopullisesti vasta 1920-luvulla, jolloin ensin raivattiin muurin sisäpuolella tilaa leveille puistokaduille, sitten kehätielle muurin ulkopuolella olleiden leveiden vallihautojen tilalle. Suurkaupungin laidalta toiselle ja Pariisin ohittavan jatkuvasti kasvavien liikennevirtojen tieltä haluttiin raivata tarpeettomaksi koettu puolustusmuuri. Sitä ennen oli pärjätty muurin läpi puhkotuilla aukoilla ja hautojen yli rakennetuilla pengersilloilla. Kaupunkitullit olivat poistuneet jo sata vuotta aiemmin (1790), mutta syystä tai toisesta kaupunginporteilla oli edelleen rautakaiteet ja vahtikopit molemmin puolin teitä. Liikennevirrat oli vapautettu pullonkauloistaan sopivasti ennen liikenneteknologian uusia vallankumouksia (sähköiset raitiotiet, bensiinikäyttöiset autot ja liukuhihnalla valmistetut kansanautot). 

Toinen Pariisissa ateljeen ikkunasta maalattu kaupunkinäkymä on talvimaisema vuodelta 1887. Se talvi oli Edelfeltin mielestä erityisen kylmä, koska koko talvena oli ollut vain pari-kolme leutoa päivää ja jatkuvasti puhalsi kylmä koillistuuli tuoden mukanaan lumisateita. Onneksi hänen makuuhuoneensa oli rue d’Offémontin (nykyisin Rue Henri Rochefortin) eli etelän puolella, jonka ansiosta hän omasta mielestään säilyi sen talven yli hengissä. (kirje 19.3.1887) Tämän huoneen Edelfelt oli vuokrannut 14.12.1886. (kirje 14.12.1886)

Albert Edelfelt, Lumista Pariisia 1887 (Kansallisgalleria). Markku Valkosen mukaan (Suomen taide, osa 2 Suomalaisuus, WSOY 1983) tämä on maalattu taiteilijan ateljeen ikkunasta. Sen perusteella lähdin etsimään mistä paikasta oikeastaan on kyse. Karttatarkastelun ja ilmansuuntien perusteella oletan, että kuvaussuunta on koilliseen Boulevard Gouvion-Saint-Cyr’in suuntaan kohti Pariisin muuria ja vallihautoja ja niiden takana olevia esikaupunkialueita. Bulevardi ylittää Pariisin vanhan ns. Thiersin muurin kuvan keskivaiheilla, jossa erottuu keskellä katua oleva hevosvetoinen raitiovaunu, joka liikennemuotona oli Pariisissa aloittanut jo 1855. Sähkökäyttöiseksi se muuttui paljon myöhemmin ja metro puolestaan aloitti vasta vuonna 1900 maailmannäyttelyn yhteydessä (Lontoossa jo paljon aiemmin eli 1863).

Edelfeltin ateljeen sijainti kolmen kadun leikkauskohdassa. Talon viistetty kulma on osoitteessa 147 Avenue de Villiers, jota Edelfelt käytti osoitetietonaan. Katunumerokilpi näkyy hyvin valokuvassa. Talon vasemmanpuoleinen pitkä sivu on osoitetta 29 Rue Descombes ja oikeanpuoleinen hieman lyhyempi sivu osoitetta 1 Boulevard Gouvion-Saint-Cyr. Karttapohja ja kuvat Google Maps.

Kun Albert Edelfelt saapui 7.5.1874 Antwerpenistä Pariisiin kaatosateessa, hänen piti ensitöikseen suunnistaa rautatieasemalta tärkeän suomalaisen yhdyshenkilön, taiteilijan ja taidemaailman vaikuttajan, Thorsten Waenerbergin (1846–1917) asunnolle, rue de la Rochefoucauld 44:ään. Waenerberg oli tuossa vaiheessa siirtynyt Düsseldorfin taideakatemiasta jatkamaan opintojaan Pariisiin ollen samaan aikaan Turun piirustuskoulun opettaja ja johtaja sekä myöhemmin mm. Suomen Taideyhdistyksen kokoelman intendentti. Ikävä kyllä Waenerberg ei sattunut juuri silloin olemaan kotona ja Edelfelt joutui yöpymään läheisessä hotellissa. Viikon päästä hän asui jo halvemmassa hotellissa Montmartren alapuolella Rue Fontaine 29, jossa kuukausi maksoi vain 35 frangia. Kustannustasosta saanee jonkinlaisen mielikuvan kun vertailee huoneen hintaa halpohin latinalaiskortteleiden opiskelijaruokaloihin, joissa aamiaisen sai yhdellä frangilla ja illallisen 1,60 frangilla. Ateriointi vei siis helposti yli kaksinkertaisen summan verrattuna asumiseen. 

Haave omasta ateljeesta

Ateljeen etsiminen oli vielä oma tarinansa, mutta Waenerbergin paikallistuntemuksesta (ei niinkään kielitaidosta) oli siinäkin apua. Sen hän oli jo havainnut, että ateljeiden pitäminen on niin kallista, ettei hänen tarvitse sitä murehtia vielä muutamaan vuoteen (”på några eller något år ännu icke behöfva ha denna sorg.”). Myöhemmin samana vuonna amerikkalainen taiteilijakollega Julian Alden Weir haluaisi jakaa ateljeen Edelfeltin kanssa, mutta Edelfelt katsoo pärjäävänsä ilman omaa ateljeeta. Taiteen opiskeluun ja sen tekemiseen riittävät hyvin sen hetkiset tilat Jean-Léon Gérômes’in opetusateljessa. Asunto-osoite kuitenkin muuttui ja joulukuussa 1874 Edelfelt asuu jo Weirin luona latinalaiskortteleissa (Rue du Pont de Lodi 5) ja sanoo viihtyvänsä hyvin.

Oleskelun pitkittyessä ja vuokrakustannusten kasvaessa Albert Edelfelt haaveili omasta talosta ja mietti sellaisen hankkimista. Vuonna 1887 hän kirjoitti äidilleen vierailleensa ystäviensä Gustave Courtoisin ja Pascal Dagnanin hankkimassa talossa Pariisin muurien ulkopuolella Boulevard Bineaun varrella Île de la Grand Jatten saarella – sillä samalla saarella, minkä rauhallista sunnuntai-iltapäivää Georges Seurat kuvasi vuosi pari aiemmin tunnetussa taulussaan Un dimanche après-midi à l’Île de la Grande Jatte. Rakennuksessa oli isot ateljeet, lasikuistit, ja sen neljästä ateljeesta kaksi oli ulosvuokrattavissa. Koko talon hinta oli noin 90 000 frangia. Koska Porvoon Haikkokin kaipasi uusia ateljeetiloja, Edelfelt mietti samalla sen rakennuskustannuksia. Ateljeen piti joka tapauksessa olla korkea ja valon tulla niin ylhäältä kuin mahdollista. 

Netistä löytyneistä 1800- ja 1900-lukujen vaihteen postikorteista voi ehkä aistia sitä elämäntapaa ja tunnelmaa, joka Edelfeltin aikoina Pariisin rajamuurin tienoilla vallitsi. Postikorttivalokuvien aiheeksi rajavyöhyke ja erilaiset liikennevälineet kelpasivat mainiosti. Edelfeltin ympäristöstään poikkeava ateljeerakennus näkyy myös kaikissa näissä kuvissa komeasti.

(Nizzan reunamailla Colomarsissa 8.4.2023) 

Ajankohtaista tietoa: 

1. Edelfeltin Pariisin Petit Palaisissa 10.3.–10.7.2022 ollut näyttely saapuu Göteborgin (22.10.2022–12.3.2023) kautta Helsingin Ateneumiin toukokuussa 2023 ja on auki yli kesän (5.5.–17.9.2023). 

2. Vinkiksi niille jotka haluavat löytää Edelfeltin Pariisin ateljeen helposti: entiseltä kaupunginportilta nimensä lainannut metroasema Porte de Champerrét Pariisin koilliskulmalla on aivan talon vieressä. Google Mapsin katunäkymästä vuodelta 2022 näkyy, että katutason ravintolasta on lasitettu osa poistettu. Samasta katselupisteetä näkyy sekä Edelfeltin ateljee, em. metroasema että alueen maamerkkinä toimiva uusbysanttilainen Église Sainte-Odile (rakennettu 1935-46), jonka betoninen torni on yhtä korkea kuin Helsingin stadionin torni.

lähteet:

”Edelfelt Pariisissa” dokumenttifilmi (Tommi Häkkinen ym. Intervisio ja YLE 2022, 55 min) 

Suomen taide, osa 2 Suomalaisuus (Markku Valkonen, WSOY 1983, 271 s.)

Albert Edelfeltin kirjeet. Syväsukellus Albert Edelfeltin elämään ja taiteelliseen työskentelyyn – Albert Edelfeltin kirjeet äidilleen, Alexandra Edelfeltille vuosina 1867–1901

Gare du Sud Nizza, edelleen kiinni, mutta kuinka kauan?

Nice-Matin lauantaina 25.5.2023. ”Avautuuko Gare du Sud ennen kesää?”

Gare du Sud paraatijulkisivunsa puolelta viikko sitten (17.3.2023) kuvattuna. Entinen rautatieaseman laiturihalli ja nykyinen (suljettuna oleva) katettu ravintola- ja kauppahalli näkyy varsinaisen asemarakennuksen takana oikealla.

Nizzan Gare du Sud näyttää olevan edelleen ongelmien kourissa. Suurin odotuksin kolme vuotta sitten 1.6.2020 avattu entinen Eteläinen rautatieasema jatkaa kamppailuaan vaikeuksiensa kanssa. 

Surullista, koska yli 130-vuotiaan teräskonstruktion uudelleenkäyttö on hyvä esimerkki kelvollisten, kauniiden ja kulttuurisesti merkityksellisten rakenteiden hyödyntämisestä sillä paikalla missä ne ovat, ilman järeitä uudelleenmuokkauksia tai kuljetuksia toiselle rakennuspaikalle.

Koko kevään 2020 koronaepidemia kuritti kansalaisia ja myös suunniteltuja avajaisia. Ranskassa liikkumisrajoitukset olivat niin ankaria, että ihmiset eivät juuri uskaltaneet liikkua. Ilman lupalappua kulkeva sai välittömästi santarmeilta muistaakseni 135 € sakot.

Ravintolat saivat avata ovensa vasta 1.6.2020. Yrittäjät taistelivat yleisökatoa vastaan jakamalla ovilla ilmaisia hengitysuojaimia ja käsidesipalveluja. Silti sekä yrittäjät että kävijät olivat vähissä. 

Kesäkuun alussa 2020 arvelin, että paikan uusi henki oli viritetty hieman liian ylös, sanoisinko hienosti yläneljännekseen, kun paikan vanhan hengen mukaisesti olisi voinut tyytyä toiseen ja kolmanteen neljännekseen, koko kansan kuppilaan johon on helppo tulla miettimättä miltä siellä pitää näyttää tai käyttäytyä. Tuli mieleen Helsingin asemaravintoloiden sisustuksissa tehdyt kömmähdykset. Arvelin myös, että paljon riippuu siitä miten tulevat yrittäjät ottavat paikan ja sen hengen haltuunsa ja toimivat kuten vaistoavat yleisön haluavan, jos se heille sallitaan. Paikan henkeä kuvaavat parhaiten asemahallin kyljissä toimivat kala- ja hedelmätorit, jotka kuhisevat elämää. Klassista pöhinää ilman mainos- ja markkinointioppineiden tekeytymisiä.

En malta olla laittamatta tähänkin juttuun pientä merenelävien hintakatsausta kalatorilta. Villejä raakoja jättikatkarapuja vain 32 €/kg (kolme vuotta sitten olivat jopa 48 €/kg!), meribassi samaan kilohintaan, meriantura 35 €/kg.

Lohi 39 €/kg, pietarinkala 30 €/kg, turskafile 30 €/kg, St. Jacques simpukat 14 €/kg.

Seuraavaksi paikkaa koettelivat sisäilmaongelmat, kesällä liian kuuma, talvella liian kylmä. Tämän päiväinen Nice-Matin kertoo, että aloitetut korjaustoimet ovat kyllä vauhdissa, mutta useimmat pohtivat sitä, saadaanko paikka auki ennen kesää kuten pormestarin kanssa tehdyssä sopimuksessa on luvattu. Kirjoittelun tarkoituksena onkin paitsi kertoa tilanteesta niin myös kirittää projektia julkisuuden paineilla. 

Mainio näytönpaikka ja tilaisuus myös osaavalle talotekniikkainsinöörille. Toivon menestystä!

Terveisiä metropolista

Sattuneista syistä (joko taas?) plarasin Albert Edelfeltin kirjeitä äidilleen Kansallisarkiston suunnattoman ja pohjattoman arvokkaista kokoelmista Pariisin ajoilta. Sattui silmiin tämmöinen ajatusten purkaus, jossa on jotain tuttua.

”Pariisi 13 huhtikuuta 1888

…Muutoinkin poliittinen taivas näyttää hyvin pilviseltä ja uhkaavalta. Tuo Boulanger, joka suurin askelin pyrkii kohti diktatuuria, tekee kaikki ihmiset aivan hulluiksi. Hän on kaikkien mahdollisten seikkailijoitten, irtoväen (johon lasken kuuluvaksi kaikkien yhteiskuntaluokkien boulevardierit [bulevardeilla käyskentelijät]), roikaleiden, sotilaiden ja journalistien suosiossa, mikä on täysin käsittämätöntä. Hänen kansansuosionsa on ja pysyy, se on varmaa, ja kaikkien eri suuntauksien lehdet saattavat vain todeta sen. Jos hän tahtoo (ja hänhän tahtoo) jonakin päivänä kumota koko tasavallan ja siinä samassa parlamentarismin ja vapauden ja kaiken, niin hän voi sen tehdä paremmin kuin Bonaparte, ja, Luoja nähköön, Bonaparte oli sentään toisenlainen mies. Koskaan en olisi uskonut, että ranskalaiset (roskaväki, suuri enemmistö) olisi niin päätöntä ja orjamaista sukua kuin he näinä päivinä osoittavat olevansa.

Kuka maksaa viulut, sitä kysyvät kaikki järkevät ihmiset. Ja kaikkien näitten Boulanger’n kunniaksi julkaistujen luvuttomien lentolehtisten, sanomalehtien, piirustusten, laulujen täytyy tulla maksamaan satoja tuhansia. Työläisille jaetaan miljoonia kokardeja, joissa lukee “eläköön Boulanger”. Ja miksi, miksi nämä hirveät pilat vetoavat kansaan? Niin, sitä on mahdotonta tietää — sillä eivät kai ihmiset voi tosissaan uskoa, että hän pystyy tekemään kaiken sen mitä hän lupaa, tekemään työläiset onnellisiksi, ottamaan takaisin Elsass-Lothringenin ja toteuttamaan kaikki ne uudistukset, joiden on määrä muuttaa Ranska Eldoradoksi.
Se on surkeaa ja naurettavaa. Merkillepantavaa on se, että minä en tunne yhtäkään boulangistia, mutta kaikki alemmat luokat ovat hänen kannattajiaan. Nykyään pilkataan avoimesti tasavaltaa “le parlamentarisme impuissantia”, “le gouvernement faiblea” [voimatonta parlamentarismia, heikkoa hallitusta] j.n.e. Jos Boulanger pääsee siihen aasialaismalliseen absoluuttiseen valta-asemaan, johon hän tähtää, niin meillä syttyy täällä sota. Preussi ja Saksahan olisivat hulluja, jolleivät ne yrittäisi nujertaa sellaista paasaajaa.

Me kärsimme psyykkisestä häiriöstä, tästä epidemiasta, joka on saanut boulangismin nimen, pystymättä tarkastelemaan sitä uteliaiden ja hämmästyneiden sivustakatsojien tapaan. Kuitenkin kiihtymys on niin suurta, että esimerkiksi Gallén ja Järnefelt melkein pääsivät hengestään eräässä olutpaikassa sen tähden, että he (typerää kyllä) olivat sanoneet jotain vähättelevää tästä rahvaan epäjumalasta. Järnefelt sai olutkolpakon kalloonsa ja Gallén tikariniskun kasvoihinsa — se ei onneksi ollut vaarallinen. 200 raivoavaa villiä kävi heidän päälleen ja joku noista roistoista oli sitä paitsi aseistettu. Ja jos tämä Boulanger edes olisi jotain. Hän on valehtelija, yksinkertainen olento, joka ei ole pannut rikkaa ristiin sen eteen, että hänestä tulisi todellinen ihmiskunnan sankari. Hyi millaista roskajoukkoa ihmiset ovatkaan! Mitä pidempään elän, sitä enemmän alan vihata tuota suurta enemmistöä, joka aina edustaa kaikkein alhaisinta, kurjinta, ruminta muutenkin jo rumassa ihmisluonnossa.

Tänään saimme kutsun päivällisille Lewenhaupteille keskiviikoksi 18. huhtikuuta.”

(Kansallisarkiston tarjoama konekäännös ruotsista ja ranskasta suomeksi)

Kirjeissään Edelfelt kertoo usein keskeneräisistä teoksistaan, tiedossa olevista tilauksista, tapaamistaan henkilöistä ja elinympäristöstään. Kiinnostavaa luettavaa. Tässä kirjeessä Edelfelt mainitsee työstävänsä teostaan miehen lailla vaikka itse niin sanookin (”arbetat som karl, fastän jag sjelf säger det”) ja sanoo olevansa tyytyväinen Lydian päähän (”Lydias hufvud är nu så godt som färdigt”). Kyseessä luonnos teokseen ”Horatius ja Lydia”, josta verkosta löytyy myös vuonna 1886 valmistunut öljymaalaus.

Georges Boulanger (suomeksi Yrjö Leipuri) oli ranskalainen kenraali, oikeistolainen populisti ja nationalisti, joka vastusti kolmatta tasavaltaa. Yhdeksän kuukautta Edelfeltin kirjeen jälkeen Boulanger valittiin tammikuussa 1889 (134 vuotta sitten) uudelleen edustajankamariin Pariisin vaalipiiristä ja voitti vastaehdokkaansa suurella enemmistöllä. Hän sai kuitenkin syytteen valtiopetoksesta, pakeni maasta ja teki itsemurhan Brysselissä vuonna 1891.

Katselipa itään tai länteen, pohjoiseen tai etelään tai myös armaaseen kotimaahamme, näkyy olevan boulangisteja liikkeellä. En ole taipuvainen synkistelyyn, mutta menoa voi hyvin katsella edelfeltiläisten mustien lasien läpi.

No kun ei kutsua lewenhaupteilta kuulu, kutsummepa itse itsemme paikallisen metropolin taiteilijaravintolaan ja katsotaan selviämmekö ilman kolpakoniskuja ja veitsenheilutuksia. Ruokailuvälineitä toki kutsutaan aseiksi ja sellaisina niitä on useinkin käytetty.

Ai niin, ne sattuneet syyt paljastuvat seuraavassa jutussa jos sen tässä melskeessä ehtii valmistella. 10 pistettä, jos arvaatte oikein.

Kirjelähde:

Albert Edelfeltin kirjeet. Syväsukellus Albert Edelfeltin elämään ja taiteelliseen työskentelyyn – Albert Edelfeltin kirjeet äidilleen, Alexandra Edelfeltille vuosina 1867–1901

Hömötiainen, älykäs, tyylikäs mutta harvinaistuva lintumme

Hömötiainen eli ”hömötintti” (Poecile montanus) on yksi oudoimpia linnun nimiä. Hömö tuo suomenkielessä mieleen vähän hömelön tai hölmön otuksen. Näyttö hömötintin hölmöydestä kuitenkin puuttuu. Eikä sitä varmaan koskaan saadakaan. Lintu on päinvastoin omaan elinympäristöönsä vuosisatojen kuluessa hienosti sopeutunut ja sitä taitavasti ja älykkäästi hyödyntävä.

Nimen etymologia on hämärän peitossa, koska sen antoi Johan August Malmberg (myöhemmin Aukusti Juha Mela) jo 1800-luvulla kirjassaan Fauna Fennica (1872) sen enempiä perustelematta. Hän kuitenkin etsi tarmokkaasti suomenkielisiä vastineita vieraskielisille linnuille. Innokas lintumies Samuli Haapasalo, jonka 1980- ja 1990-luvuilla tunsin paremmin liikenneministeriön hallitussihteerinä, arvelee, että sen ”äänellä ja päälakikalotilla täytyy olla vaikutus, erikoiseen suomen kielen erityisiä vokaaliominaisuuksia osoittavaan nimeen. Äänessä ja nimessä on vahva metsäinen öön korostus: hömötiainen!”

Hömötiainen kovertaa vaatimattomalla nokallaan pesäkolonsa lahoon lehtipuun kantoon tai pökkelöön. Lintu on vuonna 2019 luokiteltu Suomessa erittäin uhanalaiseksi, koska sopivia pesäpaikkoja on lähinnä avohakkuiden takia entistä vähemmän. Näin todetaan tuoreessa Oulun yliopiston tutkimuksessa, joka perustuu kymmeniä vuosia kestäneeseen seurantaan. 2000-luvulla hömötiaisen elinolosuhteet ovat taantuneet kovalla vauhdilla. Vielä 1960-luvun lopulla se oli peräti neljänneksi runsain lintulajimme. Avohakkuiden negatiivinen vaikutus voi kestää jopa 30 vuotta. Sama vaikutus on harvennushakkuilla, jos lahot lehtipuut ja pökkelöt eli hömötiaisen pesimäpuut samalla poistetaan. Koska hömötiainen on kohtuullisen pienen reviirin paikkalintu, sen elinpiirin tuhoutuminen näkyy heti siinä, että lintua ei maisemissa enää näy.

Pesintää voi avustaa nostamalla kaatuneita lahopuita pystyyn tai nojalleen toista puuta vasten. Tämäkin on ennallistamista.

Kaivoin omista lintukuvistani viimeiset hömötiaisen kuvat kesämökin ympäristöstä (Utista). Ne ovat vuodelta 2017. Kolme vuotta aiemmin vieressä kaadettiin vanha metsä useamman hehtaarin kokoisena avohakkuuna. Siinä menivät hyvät sieni- ja mustikkametsät ja aika suuri määrä hömötiaiselle tärkeitä lahokantoja ja pökkelöitäkin.

Hömötiainen järvenrantapöseikössä Utissa marraskuussa 2017. Viimeisessä kuvassa hömötiaispari. Hömötiaista on helppo kuvata, koska se on aika peloton, kuten muutkin tiaiset.

Hömötiaisen ulkoasu on minimalistinen, mutta tyylikäs. Mustaa, harmaata ja valkoista. Lintu ei väreillä koreile. Hömötintin päässä on musta baskeri tai baretti (joka edestä päin katsoen näyttää kalotilta), joka jatkuu niskapuolelle pitkähkönä huivina, lettinä tai ehkä leveänä nauhana vähän merimieslakin nauhojen tai davy crockett -hatun hännän tapaan. Kaulassa on tietysti tyylin sopiva musta rusetti tai solmuke, ehkä jopa silkkinen plastron. Selkäpuoli on keskiharmaa ja väri jatkuu siipiin ja pyrstöön, joissa on vaaleanharmaat juovat, aivan kuin saketin housuissa. Vatsapuoli on vaaleanharmaa, melkeinpä valkoinen. Puhtaan valkoiset posket tuovat mieleen valkoisen paidan pystykaulukset ja nostavat vieressä olevat harmaan eri värisävyt hyvin esiin. Gentleman tai gentlewoman!

Koiras ja naaras hömötiaiset eivät ulkonäöltään toisistaan juuri eroa tai ainakaan sellaista kuvausta en ole mistään lukenut. Mutta jos näkee muniaan hautovan hömötiaisen, tietää nähneensä naaraan. Zii zii zii.

lintukuvat: tekijä

kirjalliset ja nettilähteet: 

Satu Kumpula, Emma Vatka, Markku Orell ja Seppo Rytkönen, Effects of Forest Management on the Spatial Distribution of the Willow tit (Poecile montanus), Forest Ecology and Management Vol 529, 1 Feb 2023.

Samuli Haapasalo, Tii tii tiainen, Maahenki 2017.

wikipedia/hömötiainen

Luontoportti/hömötiainen

Ihmisiä telineillä, taitoa ja sinnikkyyttä, pitkiä näkymiä ja isoa kuvaa

Näin eilen ihmisiä telineillä. Siitäpä tulikin mieleeni, että Kaarlo (Kalle) Alvar Päätalo (11.11.1919–20.11.2000) julkaisi esikoisteoksensa ja samalla läpimurtoromaaninsa ”Ihmisiä telineillä” vuonna 1958. Päätalon käyttämänä romaanin työnimenä oli vaatimattomasti ja ei-niin-myyvästi ”Rakennustyömaan arkea”.

Eipä ollut helppo kirjailijan alkutaival. Paraatikustantamomme Otava ja WSOY hylkäsivät käsikirjoituksen tylysti. Perusteluina mm. tällaisia arvioita (wikipedian mukaan): muodoton möhkäle, joka kärsi ratkaisusta kuvata rakennustyömaata ammattilaisnäkökulmasta symbolisuuden asemesta. Seuraavaksi romaanin hylkäsi Tammi, jossa arvion teki kustannusvirkailija Kalevi Sorsa.

Sinnikkään yrittämisen jälkeen vihdoin jyväskyläläisen kustantamon Gummeruksen kaunokirjallisen osaston johtaja Ville Repo (Jyväskylän Lyseon matematiikan opettajani Yrjö Revon pikkuveli) teki myönteisen kustannuspäätöksen ja iski samalla kultasuoneen. Päätalo ei ehkä ollut tehokas myyjä, mutta se ei haitannut koska vastassa oli (sillä kertaa) oivaltava ostaja. Kalle Päätalosta tuli ilmiö ja Gummeruksen ikioma setelipaino. Muut saivat syyttää itseään jonkin tasoisesta osaamattomuudesta.

Nosturin purkutyömaa eilen 15.11.2022 Aleksis Kiven kadulla Helsingin Vallilassa.

Aivan kuten lähtötelineissään horisonttiin tuijottavan aitajuoksijan ei kannata liikaa vilkuilla sivuille, ei kirjailijankaan kannata lannistua mitatöivistä tai lyttäävistä arvosteluista. Viileä arviointi voi kuitenkin olla aloittelevalle kirjailijalle vaikeaa.

Ihmisiä telineillä, tarkemmin sanottuna kaksi rakennusnosturin purkajaa Aleksis Kiven kadulla eilen 15.11.2022. Purkajat tekevät työtään yli 60 metrin korkeudessa meren pinnasta ja noin 50 metrin korkeudella kadun pinnasta. Työpaikalta on pitkät ja isot näkymät, mutta en osaa sanoa kuinka paljon niistä ehtii nauttimaan. Rakennustelineet ja nosturit on kuitenkin tehty purettaviksi. Uusi työmaa ja uusi rakennusurakka odottavat jo jossain muualla. Tässä on juuri menossa nosturin ohjaamon purku. Nosturinkuljettaja saattaa olla edelleen yksi pikkupoikien, nyttemmin varmaan myös pikkutyttöjen toiveammatti. Miten mahtaisi sijoittua nosturin kokoajan ja purkajan työ? ”Kammiostaan korkeasta katselee hän maailman piirii” (Aleksis Kivi, Laulu oravasta).

Kalle Päätalo oli aika tarkkaan äitini ikäluokkaa (ikäero vain 5 päivää). Hän selvisi hengissä mutta pahasti haavoittuneena Kiestingin motista jatkosodassa kesällä 1941. Talvisotaan hän osallistui jo vapaaehtoisena. Tampereen rakennustöissä rakennusmestarina saadut kokemukset näkyvät esikoisteoksessa. Hinku tai kutsumus kirjailijaksi oli kova. Metsätöissä ollessaan hän kuulemma luki Taivalkosken osuuskaupan siivottomassa vessassa salaa Mika Waltarin opaskirjaa ”Aiotko kirjailijaksi?” (HS 20.11.2000)

Laitetaanpa nyt tähän lopuksi kuvat, jossa näkyvät molemmat tämän tarinan sankarit, Kalle Päätalo ja Ville Repo.

Vasemmalla Kalle Päätalo hieman lavastetun tuntuisessa ”rakennustelineympäristössään” ja oikealla Revon perhe koolla ja kuvattavana ehkä viimeisintä kertaa yhdessä. Ville Repo takarivissä oikealla, hänen vieressään veljesten vanhin ja matematiikanopettajani Yrjö Repo ja heidän edessään Yleisradion pääjohtaja Eino S. Repo. (kuvalähteet: Helsingin Sanomat muistokirjoitus 22 vuotta sitten 20.11.2000 ja Eino S. Repo, ”Pihlajanmarjat”, 1975)

Ette ole tervetulleita edes helvettiin

Niin kauan kuin itäisen naapurimaamme nationalistis-narsistis-natsistinen eli selkosuomeksi sekopäinen johto jatkaa yhtä maailmanhistorian naurettavimmin perustelluista mutta samalla yhtä järkyttävää sotaa eteläistä naapurivaltiotaan vastaan, on syytä jatkaa kaikkien niiden kulttuuristen keinojen käyttämistä, joilla nämä pölvästit pyövelit osoitetaan naurunalaiseksi ja samalla osoitetaan se oikea paikka, mihin he tulevassa historiankirjoituksessa tulevat kuulumaan. 

Olen pitänyt pientä taukoa tämän aiheen käsittelyssä, koska liika on liikaa tässäkin asiassa. Nyt syntyi kuitenkin hakematta tilaisuus palata asiaan. Kalenteri ja lasten hoksaavaisuus yhdistyivät. Sain eilen isänpäivän merkeissä ilahduttavan lahjan, t-paidan, johon on painettu nuoren ukrainalaisen taideopiskelijan, Denys Kulikovin ansiokas ja ajankohtainen teos.

Denys Kulikov asuu ja jatkaa opiskeluaan nyttemmin Puolan Koninissa, joka sijaitsee Puolan keskiosissa, noin Varsovan ja Poznańin puolessa välissä. Siellä hän piti tänä syksynä näyttelyn kaupungin, osittain EU-rahoilla uudistetussa kulttuurikeskuksessa ”OSKARD”. Näyttelyn nimi oli (puolaksi) ”Zostawiłem swoje serce w domu” eli ”Jätin sydämeni kotiin”. Esillä olivat ilmeisesti lähes kaikki hänen sodan alkamisen jälkeen maalaamansa teokset. 

Denys Kulikov on syntynyt vuonna 2004, joten hän painii sarjassa nuoret ja lahjakkaat taiteilijat. Hän aloitti taideopinnot Zhytomyrin kulttuuri- ja taidelukiossa, Kiovan länsipuolella, jossa hän pystyi opiskelemaan siihen asti kunnes laajamittaiset sotatoimet Ukrainassa alkoivat.

Denys Kulikov tekee kuvansa pääasiassa tietokoneen ruudulla (mutta – ettei tulisi epäselvyyksiä – silloinkin hän kuitenkin ”piirtää” ja ”maalaa”, tietenkin virtuaalisilla kynillä ja siveltimillä). Hän kertoo piirtäneensä ennen sotaa, sen aikana ja tulee piirtämään senkin jälkeen kun sota on ohi.

T-paitaan painettua, Denys Kulikovin graafisesti taidokasta kuvaa täydentävät ytimekkäät ukrainankieliset tekstit.

Punainen pelsepuupi, jolta on tässä päättömässä touhussa, tietysti, irtoamassa jo pääkin, tokaisee ympärillään parveileville Z-tyypeille: ”пішли звідси мудакй” eli suomeksi suurin piirtein näin: Häipykää täältä, kusipäät. Kuvan alle Kulikov on varmuuden vuoksi kirjoittanut asialliset terveisensä kasvottomille ääliöille eli zetoille ”вам навіть у пеклі не раді” eli suomeksi: Ette ole tervetulleita edes helvettiin.

Kuvia näyttelyn avajaisista 10.9.2022 Yläkuvassa yleisön keskellä itse taiteilijakin. Kuvalähde: OSKARD–ARCHIWUM.

Postikorttikuvassa Denys Kulikov kertoo meille lisää terveisiä Ukrainasta (edelleen ukrainaksi): ”не дарма зерняток пріхопив!” eli suomeksi suurin piirtein näin: eipä turhaan siepannut siemeniä mukaansa! 

Denys Kulikovin teoksia oli näytteillä taannoin myös Helsingissä Forum Boxissa Ruoholahdenranta 3:ssa, jossa Ukranian Charity Exhibitions piti näyttelyn otsikolla ”From the Pain to the Light”. Kuulemma t-paitoja ja kortteja – ja myös alkuperäisteoksia! – saattaa vielä saada ostettua – kannattaa katsoa Instagramin ja facebookin sivuja ao. otsikolla. Täältä ajantasaiset ja luotettavat tiedot: u.modernart@gmail.com.

Toistaiseksi matalin työpaikkani

Silloin kun tekee työtä itselleen tai lähipiirilleen, ei ole niin nokonuukaa työolosuhteista. Työturvallisuudestaan sitä huolehtii ehkä arkijärjen avulla, jos osaa. Työlainsäädäntö – ei taida tulla kyseeseen. Palkkaa, paskantyönlisää tai muita etuja ei nautita. 

Tässä faktat: 

• työtilan koko: korkeus noin 0,5 m (vaihtelee välillä 0,4–0,7 m), leveys 2 m, pituus 6 m; matalapaikkatyötä
• työaika: vapaavalintainen, aikavälillä 12.–20.9.2022
• työasento: makuullaan, joko mahallaan tai selällään, kyljellään ei mahdu
• ilmanvaihto: luonnollinen rossipohjan alainen, kaikista ilmansuunnista läpituuletettu tila
• työkalut: saha, vasara, niittipistooli, tunkki, taskulamppu, hengityssuojain, pipo, rukkaset, sakset
• rakennusmateriaalit: 85 % kierrätyslasivillaa rullatavarana, paksuus 5 cm, leveys 120 cm, bitumivuorauspaperia tuulensuojaksi (rullatavarana, leveys 125 cm), ilmastointiteippiä, niittejä niittipistooliin, tähteeksi jääneitä rakennuspuutavaran kappaleita (nelosnelosta, kakkosnelosta, kakkosvitosta, ykkösvitosta ym., osa painekyllästettyä)
• työmenekki hankintoineen: noin 12 henkilötyötuntia.

Lopputuloksena syntyi keittiön vesijohtojen suojaksi 10 cm paksuinen lisälämmöneriste reilun kolmen neliömetrin alueelle.

Muutaman kerran keittiön vesijohto on talvella jäätynyt ja nyt pitää kokeilla sitä, pääseekö siitä riesasta eroon tällä konstilla. Ensi kevättalvena nähdään onnistuiko. Jos ei onnistu, syynä voi olla liian tehokas alapohjan tuuletus.

Riesa on merkinnyt sitä, että on pitänyt puhaltaa hiustenkuivaajalla lämmintä (ei kuumaa) ilmaa tarkkaan suunnaten vesijohtojen suojaputkeen noin puolen tunnin verran. Vesijohto jakotukista keittiön vesialtaaseen rossipohjassa on noin 7 metriä pitkä ja jossain vaiheessa se altistuu pakkaselle. Saattaa olla rakennusvirhe. Todennäköisesti ongelmakohta on viimeisillä kolmella metrillä, mutta kukaan ei varmasti tiedä ilman rakenteiden avaamista. Sulatusmenetelmä on kuitenkin tepsinyt aina, mutta jos sitäkään viritystä ei tarvitse rakennella, elämä helpottuu.

Maapallo ei vieläkään pelastu, mutta sähköä hieman säästyy. Saa nähdä säästyykö hermot.

Rakennustarvikkeiden kokoonpano kuistin lattialla ennen asennusta. Alla bitumipaperi (levennetty jotta niittaaminen alapohjaan kävisi kätevämmin), päällä lasivilla.

Lisälämmöneristys asennettuna. Tukirakenteet rakennuspuutavarasta mitä kiinteistöllä sattui löytymään. Työtila lisälämmöneristämiselle on ryömintätilaa. Ei voi suositella ahtaanpaikankammoisille.

Daniil Trifonov, virtuoosi

Pakko se on laittaa tämäkin edellisen arvion perään. Kun kerran näin virtuooseilla hemmotellaan helsinkiläisiä ja muitakin Musiikkitalon vierailijoita. Daniil Trifonovin piti tulla jo kaksi vuotta sitten konsertoimaan Helsinkiin. Pandemia tuli harmittavasti väliin. Hankitut liput sai onneksi korvattua uusilla.

Kaikki ei mennyt senkään jälkeen ihan putkeen. Konsertointi on ilmiselvästi riskibisnes. Pieni epäonni tai sattuma saattaa muuttaa kuviot täysin.

Tämän päiväiseen konserttiin saattoi ostaa liput jo viime huhtikuussa. Kun kuluu muutamia kuukausia, voi käydä niin, että unohtaa hankkineensa liput. Muistiin on jäänyt päällimmäiseksi vain konsertin peruutus ja niitähän pandemian aikana tuli vähän väliä. Kun en muistanut hankkineeni jo liput, ostin uudet. Onneksi sain kierrätettyä liput hyvälle ystävälle.

Tänään ilmoitettiin, että konserttiohjelma oli ”viime hetkellä” vaihdettu. Pelkäsin jo pahinta, mutta aika turhaan. Paikalla kuultujen kuulopuheiden mukaan konsertoijan kyynärpää oli kipeytynyt ja siksi piti vaihtaa pääosa ohjelmassa soitettavaksi aiotuista kappaleista toisiin. Taas piti pelätä pahinta.

Pjotr Tšaikovskin Lastenalbumi sai kuitenkin jäädä. Sepä olikin mielenkiintoinen ja miellyttävä 24-osainen tuttavuus. Siihen kuuluvat mm. osat Sairas nukke ja Nuken hautajaiset. Sen sijaan Robert Schumanin ja Wolfgang Amadeus Mozartin Fantasiat, Maurice Ravelin Gaspard de la nuit sekä Aleksandr Scriabin’in Pianosonaatti no 5 saivat väistyä. Tilalle tulivat Karol Szymanowskin Pianosonaatti no 3 ja Johannes Brahmsin Pianosonaatti no 3, molemmat fyysisesti aika raskaita soitettavia – näin amatöörin näkökulmasta ainakin. Niistä suoriutujalle kyynärpäävaivaisena pitäisi myöntää Tasavallan Presidentin myöntämä Taistelijan malja – ellei se olisi kulttuurisesti banaali ja muutenkin anakronistinen ele. Toinen tapa arvostaa suoritusta on todeta, että vain virtuoosinen pianonsoittajana kykenee siihen.

Daniil Trifonov kumartaa kohteliaasti yleisölle esityksensä päätteeksi. Ylimääräisenä kuultiin vielä Johann Sebastian Bachin klassikkohelmi Jesus bleibet meine Freude (kuva: PL)

Musiikkitalon poistuvaa yleisöä. Milloin seuraava virtuoosi? (kuva: PL)

Patricia Kopatchinskaja, virtuoosi

Patricia Kopatchinskaja lähes vuosi sitten 26.11.2021 ja eilen 1.9.2022 samassa paikassa (Musiikkitalossa), mutta nähdäkseni eri viululla ja entistä paremmilla taidoilla. Virtuoosisesti.(kuvat: PL)

Eilen oli vuorossa barokkimusiikin (Vivaldin 1678–1741) ja kuuden italialaisen nykysäveltäjän (s. 1947–78) teoksien jännittävä kimara.

Patricia paranee vuosi vuodelta, jos mahdollista. Ja hän jos kukaan saa viululla aikaan sellaisia ääniä, jota ei uskoisi viulusta löytyvän. Nykymusiikkisäveltäjien tuotannosta löytyy sellaista kekseliästä äänimaisemaa, josta löytää helposti keskustelua ja muuta puhetta, jopa tarinointia. Kuiskauksia ja jupinaa. Hiekkaista rahinaa, rätisevää mekanismien resonointia ja vaikka mitä. Niiden lisäksi tietysti myös perinteisemmin linnunlaulua ja muita luontoääniä. Säveltäjillä luomisen iloa, kuulijalla löytämisen iloa.

Virtuositeetti on paljon käytetty ja kulunut käsite. Usein sitä käytetään (itse muiden mukana) hetken innostuksen vallassa ehkä liian kevein perustein. Olenko vielä eilisen lumoissa kun väitän Patriciaa virtuoosiksi? Niin vaivatonta, luontevaa ja pakottamatonta soittoa. Aivan kuin Patricia olisi syntynyt viulu ja jousi kädessään ja puhumisen sijasta päättänyt sanoa sanottavansa viululla. Sehän riittää. Muut saavat vapaaasti olla ihan muuta mieltä, jos kehtaavat.

Patricia Kopatchinskajan kanssa yhteistyössä oli italialainen barokkiorkesteri Il Giardino Armonico (Harmoninen puutarha), jonka kapellimestari Giovanni Antonini (oikealla) hallitsi johtamisen ohella myös eri kokoisten nokkahuilujen soiton, hänkin taiturillisesti. Esitetyistä nykysävellyksistä neljään kuului viulujen ohella nokkahuilu. (kuva: PL)

P.S. 3.9.2022. Hesarin musiikkikriitikko Hannu-Ilari Lampila kirjoitti tänään konserttiarviossaan Patricia Kopatchinskajan käyttämästä viulusta näin: ”Kopatchinskaja on tunteen hehkulla, taituruudellaan ja taikatempuillaan valloittava viuluvelho. Hän soitti ilmeisesti napolilaisen Ferdinando Caglianon [p.o. Gaglianon] noin vuonna 1780 rakentamalla viululla. Sen laaja sävyasteikko ulottuu salaperäisestä, pehmeästä laulavuudesta räväkkään forteen ja rätisevään tulitukseen.” Tämä viulu tosiaan mainitaan eräällä viulustista kertovalla nettisivulla, jossa se mainitaan hänen käyttämäkseen erityisesti periodimusiikin soittamisessa. Siitähän toissapäivänä juuri oli kysymys. Edellisenä vuonna Patricia käytti torinolaisen Giovanni Francesco Pressendan vuonna 1834 rakentamaa viulua, joka on helppo tunnistaa ulkonäkönsä perusteella (ks. jutun ensimmäisen kuvan vasemman puoleinen kuva). Lampila toteaa myös: ”Vivaldin konserttojen improvisoiduissa kadensseissa Kopatchinskaja päästi mielikuvituksensa ja rajattoman taituruutensa valloilleen ja harhaili joskus aivan outoihin, moderneihin sfääreihin, kerran Balkanillekin, ehkä synnyinmaahansa Moldovaan.” Huomasin ilahtuneena aivan saman balkanilaisen viittauksen. Hienoa, että barokkimusiikkiin on lupa kytkeä muitakin musiikkiperinteitä jopa jazzahtavia improvisointeja ilman nirppanokkaista arvostelua. Säännöt on luotu rikottaviksi.

P.S. 10.2.2023. Patricia Kopatchinskajan Musiikkitalossa tänään 10.2.2023 soittama György Ligetin viulukonsertto vahvisti entisestään moldovalaissyntyisen viuluvirtuoosin tämän hetkistä loistokautta. Sikäli kun pystyin tunnistamaan, tällä kertaa soittimena oli torinolainen Giovanni Francesco Pressendan vuonna 1834 rakentama viulu (kuvakaappaus YLE Areenan suorasta lähetyksestä).