Luonto tarkkailee meitä

Sattuma on kuvaajan paras ystävä. Tänään puolen päivän tienoilla kävelin mökkiympäristössä tarkkaillen tapani mukaan luonnon erilaisia ilmiöitä, kuten kuvittelin. Huomasin herukkaperhosen lepattavan lennon tien poskessa. Se asettui kuvattavaksi aina vain sekunniksi tai pariksi ja lähti sitten taas matkoihinsa. Ei kunnon kuvaa taaskaan.

Parin minuutin kuluttua perhonen tuli taas esiin ja lensi edessäni määrätietoisesti kohti tien päässä olevaa ison kuusen varjostamaa kohtaa. Seurasin sitä silmä kovana. Herukkaperhonen asettuikin tällä kertaa sovinnollisesti ja kuvaajan kannalta aika edullisesti, pystysuoralle auringon valaisemalle vaalealle haavan rungolle pää kohti maan keskipistettä. Oliko se vihje? Halusiko herukkaperhonen kertoa minulle jotain?

Pang! Siinä se oli!

Huomasin, että minua tarkkaillaan. Herukkaperhonen asettui sellaiseen asentoon, että tyhmempikin perhosen kuvaaja huomaisi olevansa itse tarkkailun kohteena.

Tarkkaileeko luonto siis minua? Ja jos tarkkailee, niin miksi? Onko luonnolla minulle jokin viesti?

Saattaa tietysti olla että vain kuvittelen.

Herukkaperhonen (Polygonia c-album) Utissa tänään 10.5.2022 kello 12.13. Kannattaa katsoa kuvaa tarkkaan ja pitkään – ja sitten kuvitella loput. Kauniita unia! Kuva: PL

Miksi voitonpäivää ei juhlita Suomessa?

Kirjoitin kaksi vuotta sitten 8.5.2020 naamakirjassani sanatarkasti (kirjoitusvirheineen) näin:

”Erikoista muuten huomata, että voiton päivä (tai tällä kertaa sen 75. juhlavuosi) ei ole Suomessa minkään tasoinen juhlapäivä. Hyvä jos edes uutinen. Päivän hesarissa 8.5.2020 ei ole sanaakaan aiheesta. YLEn TV-uutisissa (klo 20.30) entään aivan lopussa 27 sekunnin pätkä Saksan ja Ranskan seppeleenlaskuista. Siinäkö koko toisen maailmansodan päättymisen yhteenveto Suomen näkökulmasta? Käsittämätöntä. Suomi (presidentti Ryti etunenässä) teki Natsi-Saksan kanssa sopimuksen osallistua hyökkäyssotaan Saksan rinnalla Neuvostoliittoa vastaan 1) vallatakseen takaisin talvisodassa menettämänsä alueet (oikeutetusti), 2) vallatakseen vielä lisämaita Itä-Karjalasta kuvitteellisen Suur-Suomen synnyttämiseksi (sodan johdon ja kulttuurieliitin uskomattoman epärealistisilla visioilla) ja 3) tukeakseen Hitlerin Saksan ”elintilan” laajentumispyrkimyksiä. Suomi pelastui nimen omaan ja vain länsiliittoutuneiden avulla ja vain siksi, että Saksa sitoi hyökkäystoimillaan neuvostoliittolaisten asevoimia niin paljon muualle kuin Suomen rintamalle, jonka takia jatkosodan legendaarinen mutta todella täpärä ”torjuntavoitto” mahdollistui. Viileimmät sotahistorioitsijat lienevät aika yksimielisiä siitä, että Tali-Ihantalassa vedettiin pakasta aivan viimeisiä kortteja Suomen lopullisen tuhon estämiseksi. Länsiliittoutuneet estivät Suomen täydellisen romahduksen siirtämällä taistelujen painopisteen kauemmaksi Suomesta. Voiton päivää 8.5. olisi syytä Suomessakin juhlia ihan yhtä painokkaasti kuin itsenäisyyspäivää 6.12. Itsenäisyyden säilyttäminen on kai aivan yhtä tärkeää kuin sen saavuttaminen.”

Tänään voisi kirjoittaa samat sanat. Edelleenkään tämän päivän valtakunnan päälehdeksi manitussa hesarissa ei ole sanaakaan voitonpäivästä, jonka vuosipäivä on tänään 8.5.2022. Oletan, että Yleisradion uutisissa sentään näytetään joku seppeleenlasku ja muistopuheen pätkä. Saa nähdä.

Miksi Suomessa ei muisteta päivää, joka lopetti toisen maailmansodan miljoonien ihmisten tappamiset ja muut kärsimykset Euroopassa, myös Suomessa? Voisiko joku selittää?

Se, että välirauha Suomen kanssa (muina allekirjoittajina Neuvostoliitto ja Britannia) voitiin tehdä Moskovassa jo 19. syyskuuta 1944, johtui siitä, että liittoutuneet halusivat keskittää kaiken voimansa Hitlerin Saksan lyömiseen. Neuvostoliitto halusi välttämättä tehdä rauhan Suomen kanssa ja uhkasi miehittää maamme ellei rauhansopimusta allekirjoiteta. Rauhansopimus tietysti ja suomalaisten onneksi allekirjoitettiin ja sen seurauksena jouduttiin luovuttamaan alueita, vuokraamaan Porkkala 50 vuodeksi, riisumaan Suomessa olevat saksalaiset aseista, maksamaan sotakorvauksia jne. Mutta rauha tuli, moni säästi henkensä ja itsenäisyys säilyi.

Sekään veruke, että voitonpäivää juhlitaan Venäjällä (kuten myös Neuvostoliitossa sitä ennen) vasta huomenna 9.5.2022 – kalenterisyistä (ks. juttuni 8.5.2015) – ja juhlaa käytetään vastenmieliseen aseilla pröystäilyyn varsinkin nyt Ukrainan sodan aikana, ei poista sitä historiallista tosiasiaa, mikä juhlinnan alkusyynä on.

Haistakaa kuitenkin kukkanen (äitienpäivänkin vuoksi), kuten ystäväni H.T. sanoisi.

Sinivuokot kukkivat äitienpäivänä Utissa 8.5.2022, kuva: PL

Vappulauluihin uutta twistiä? 

Mietin millaisia voisivat olla tämän (vuoden 2022) vapun tai voitonpäivän musiikkivalinnat.

Perinteisesti valinnat ovat osuneet työväenlauluihin. Niitä kuulee tänäkin vappuna vanhoilta vinyyleiltä ja CD:iltä ja väistämättä myös radioaalloilta. 

Perinne jatkukoon. Onhan toukokuun ensimmäinen päivä ollut kansainvälinen työläisten juhlapäivä jo yli 130 vuotta. Yhdysvalloissa järjestettiin toukokuun ensimmäisenä päivänä 1886 yleislakko, jossa vaadittiin kahdeksantuntista työpäivää. Lakon aikaisissa ja sen jälkeisissä mellakoissa (erityisesti Chicagon Heymarketin verilöylyssä) kuoli sekä työläisiä että poliiseja. Pariisissa 1889 kokoontunut Toinen internationaali päätti, että Heymarketin marttyyreja muistettaisiin maailmanlaajuisesti 1. toukokuuta 1890 ja että päivästä tehtäisiin kansainvälinen työläisten mielenosoituspäivä. 

Suomalaiset työläiset olivat alusta alkaen aktiivisia. Kirjatyöntekijäin yhdistys järjesti Suomen ensimmäisen työväen vappujuhlan 1890. Työväenliikkeen puolueet ja muut järjestöt ovat järjestäneet vappumarsseja ja puhetilaisuuksia joka vuosi siitä lähtien. 

Ylioppilaat ovat juhlineet kevään tuloa ja vappua jollakin tavalla jo 1700-luvulla. Teekkarit innostuivat juhlimisesta ja hauskanpidosta omalla tavallaan ja alkoivat muistaakseni 1970-luvulla pukeutua valkoisiin työhaalareihin. Nyt ei sellaista oppilaitosta taida enää löytyä, jolla ei olisi omia haalariasujaan. Pikkuhiljaa vapusta on tullut kaiken kansan keväinen karnevaali.

Kansainvälinen kommunistinen liike otti toukokuun ensimmäisen päivän omaksi juhlapäiväkseen. Neuvostoliiton järjestämä vappu- ja sen jälkeinen voitonpäivän paraati muodostui kylmän sodan aikana vuosi vuodelta kylmäävämmäksi massatuhoaseiden esittelyksi. Neuvostokommunismin ja Itä-Euroopan sosialististen järjestelmien romahdettua, vaikutusvallaltaan huomattavasti supistunut Venäjä on halunnut jatkaa suurvalta-asemansa esittelemällä asejärjestelmiään paitsi vuosittaisessa vappuparaatissa niin käyttämällä niitä naapurivaltioidensa hallintojärjestelmien ja työväestön tuhoamiseen. 

Miten Venäjän 24.2.2022 aloittama hyökkäyssota Ukrainaan voisi muuttaa vapun musiikkivalikoimaa?

Löysin facebook-kaverini vinkkaamana mainion Emilia Laulaisen vuonna 2016 tekemän pro gradun ”Sotaisat sävelet, Laulut propagandana Suomessa, Saksassa ja Neuvostoliitossa toisen maailmansodan aikana”. Voisiko joku näistä sopia tämän vapun tai tulevan voiton päivän musiikkivalikoimaan? Ihan vain siksi, että muistuisi mieleen millaista aikaa elettiin noin 80 vuotta sitten. Ja veitikka silmäkulmassa, tietty.

Vapun ja ehkä myös tulevan Voiton päivän musiikkivalintoja voisi höystää parilla laulunpätkällä, jossa viholliskuvaa edustaa ryssä, kukapas muu: 

1.

Ryssänmaalla Moskovassa, 

paarlevuu.

punaisessa pusakassa, 

eikö juu, 

istui muuan politrukki 

niinkuin kaalimaassa pukki,  

inkke pinkke paarlevuu.

2.

Paras ryssä, kuollut ryssä 

paarlevuu, 

kuopassansa peitetyssä, 

eikö juu,

se on ryssän elintilaa, 

siellä ei se ilmaa pilaa

Entä sitten tämä kun Suomi oli saanut pyytämättään vihollisekseen myös Englannin:

3.

Lontoo pauhaa radiossa paarle-vuu, 

ketunhäntä kainalossa suur’ on suu, 

valhetta se suustaan syytää, 

Iivanoilta apuu pyytää 

heittäkää vain luulot pois. —

John kun Iivanalle sanoo I love you, 

Vanja apua kun anoo, welcome you.

(Matti Jurva)

Nämä kaikki ovat muuten versioita ”Mademoiselle from Armentières” -laulusta, joka on peräisin (wikin mukaan) jo ainakin 1830-luvulta jolloin laulu oli Ranskan armeijassa suosittu ja viittasi majatalon tyttäreen ”Mademoiselle de Bar de Luc” joka kohtasi pari saksalaista upseeria. 

Armentières on Pohjois-Ranskan rajakaupunki lähellä Lilleä. 

Laulun tarina sai uusia muotoja Saksan-Ranskan sodassa 1870 ja ensimmäisen maailmansodan aikana siitä tuli erityisen suosittu varsinkin kun tarttuva viisu tuli myös brittien ja muiden liittolaisten tietoon. 

Melodia ja sen kertosäe ”Inky Pinky Parlez-Vous” on ilmeinen korvamato, ja se synnyttikin useita versioita ympäri maailmaa. 

”Inky Pinky” oli skottilasten käyttämä nimitys palsternakka-peruna kakulle. On myös väitetty, että sotilaiden mielissä Inky Pinky vihjasi sopivan kaksimielisesti sängyn jousien natinaan mikä on uskottavaa, koska tyypillinen laulun sanoitus oli aika härski. Siinä kolme saksalaista sotilasta ylittää Reinin tietyissä aikeissa 

”Parlez-Vous” tietysti viittaa vain ranskankielen alkeet osaavaan saksalaisen sotilaan tutustumisretoriikkaan. 

Tässä wikin mukaan tyypillinen laulun sanoitus:

Three German officers crossed the Rhine

Parlez-Vous

Three German officers crossed the Rhine

Parlez-Vous

Three German officers crossed the Rhine

To fuck the women and drink the wine

Inky pinky parlez-vous

They breached the line in a Tiger tank

Parlez-vous

They breached the line in a Tiger tank

Parlez-vous

They breached the line in a Tiger tank

One to drive and two to wank

Inky pinky parlez-vous

They came upon a wayside inn

Parlez-vous

They came upon a wayside inn

Parlez-vous

They came upon a wayside inn

Parked the tank and walked right in

Inky pinky parlez-vous

Oh landlord have you a daughter fair

Parlez-vous

Oh landlord have you a daughter fair

Parlez-vous

Oh landlord have you a daughter fair

With eyes of blue and long blonde hair

Inky pinky parlez-vous

My daughter she is much too young

Parlez-vous

My daughter she is much too young

Parlez-vous

My daughter she is much too young

To be fucked by you, you bastard Hun

Inky pinky parlez-vous

Oh father dear I’m not too young

Parlez-vous

Oh father dear I’m not too young

Parlez-vous

Oh father dear I’m not too young

I’ve been fucked by the blacksmith’s son

Inky pinky parlez-vous

They fucked her in, they fucked her out

Parlez-vous

They fucked her up, they fucked her down

Parlez-vous

They fucked her till she was dead and then

They fucked her back to life again

Inky pinky parlez-vous

Suomalainen inke-pinkke paarlevuu -hoilottaja ei varmaankaan tunne laulunsa taustaa lainkaan. Myöskään Kai Lindin esittämä ja Sauvo Puhtilan sanoittama ”Masi on alokas armeijassa” (1962) tai Tapio Rautavaaran Kiinan Pelastusarmeijassa (Inke pinke paarlevuu 1969) -versiot eivät viittaa riimityksen pitkään taustaan muuten kuin sanan armeija kautta.

Räävittömät marssilaulut ovat kuulemma perinne sotilaskoulutuksessa. Kuuluvat kai sitten samaan sarjaan kuin alokkaiden simputus ja esimiesten kaikenlainen mielivalta. Stanley Kubrickin elokuvassa Full Metal Jacket (1987) on tämän ilmiön klassikkokuvaus. Riittävän realistinen ollakseen uskottava. 

Stanley Kubrick, Full Metal Jacket 1987 (lähde: IMDb) 

Kaikki hierarkiset järjestelmät ja komentosuhteisiin perustuvat organisaatiot kuten ”päällikkövirastot” ovat alttiita tällaiselle korruptiolle. Vain järjestelmän sisältä tapahtuva kritiikki ja kontrolli voivat säästää sen jäsenet täydelliseltä mielivallalta. Ei valistunut itsevalta vaan valistuneet kansalaiset.

Tästäkö se alkoi – Marina Ovsjannikovan kansalaistottelemattomuudesta?

Venäjän uusin vallankumous saattoi alkaa siitä kun Venäjän ykköskanavan (Первый канал) uutistoimittaja Marina Ovsjannikova (Марина Овсянникова) asetti oman työuransa toissijaiseksi verrattuna journalistin ammattietiikkaansa kertoa totuus. Eilen maanantaina 14.3.2022 iltauutisten aikaan toimittaja Marina Ovsjannikova käveli omavaltaisesti uutislukijan selän taakse kartongille maalatun banderollinsa kanssa.

Kansalaistottelemattomuutta sen parhaimmassa muodossa.

Ruutukaappaus Venäjän television ykköskanavan (Первый канал) lähetyksestä maanantaina 14.3.2022 iltauutisten klo 21 aikaan (YLEn uutisjutussa). Marina Ovsjannikovan julisteessa luki kaksikielisesti näin: «No war. остановите войну. не верьте пропаганде. здесь вам врут. Russians against war.” Venäjänkieliset osat tässä käännettynä: ”Lopettakaa sota. Älkää uskoko propagandaan. Täällä he valehtelevat.”

Marina Ovsjannikova oli ennen mielenilmaustaan nauhoittanut twitteriin reilun minuutin mittaisen lausuman, jossa hän toteaa isänsä olevan ukrainalainen ja äitinsä venäläinen ja että Venäjän pitää lopettaa tämä veljessota.

Ruutukaappaus Marina Ovsjannikovan twitterviestistä YLEn uutisjutussa.

Hän myös kertoi häpeävänsä sitä, että on itse levittänyt Kremlin propagandaa TV:ssä. Lopuksi Marina Ovsjannikova kehottaa ihmisiä vastarintaan. ”Älkää pelätkö. He eivät voi pidättää meitä kaikkia.”

Marina Ovsjannikovan teko on rohkea, ja se on käsittääkseni paljon vaikuttavampi kuin lännestä tulleet hakkereiden mahdolliset tunkeutumiset TV-kanaville (jos tai kun niitä on tapahtunut). Marina Ovsjannikova on tietysti pidätetty ja kymmeneen tuntiin häneen ei saatu yhteyttä. Hänen twittertilillään on muutama viesti pidätyksen jälkeen, joita ei ole pystytty vahvistamaan ja ne on poistettu.

Yleisradion uutistoimitukselle iso kiitos ripeästä ja asiallisesta uutisvälityksestä (ihmettelin samalla missä ihmeessä hesarin toimitus nukkuu; korjaava päivitys tästä sivuhuomautuksesta klo 17: kyllä hesari oli ihan ajoissa hereillä, minä vaan en monista yrityksistäni huolimatta löytänyt lehden ”uusimmista uutisista” sitä juttua, ehkä sitä ei ollut sinne linkattu, en tiedä).

Мир на хуй/Fuck the world/Fuck the peace

Moni on ihmetellyt mitä Lilliputinin päässä oikein liikkuu tai liikkuuko siellä mitään. Niin minäkin ihmettelin.

En enää sen jälkeen kun muistin ratkaisseeni jo lukioaikoinani kysymyksen mitä Hitlerin päässä liikkuu. Kaivoin pilapiirrokseni esiin ja: a vot harasoo (а вот хорошо). Siinähän se. Tuttu juttu. Eikun töihin.

Yllä olevan hybridikuvan pohjakuva on viime sunnuntain Iltalehden jutusta (alkuperäiskuvan lähde: [EPA/AOP]). Kuvalla, sen esittämällä henkilöllä tai henkilön ajatuksilla tai sanomisilla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa ja vielä yksi varoitus: tämä juttu on häpeilemätöntä hybridivaikuttamista.

Toisena kuvalähteenä käytetty piirrokseni noin vuodelta 1965.

Iltasatu: Kuinka Lilliputin löi päänsä Ukrainan akaasiaan

Iltasadun taustaksi: Mimosalla eli kulta-akaasialla (Acacia baileyana) on tyrmäävä vaikutus näköaistiin, mutta sen lisäksi se ”tuoksuu yössä aistit huumaten”, kuten Elvi Sinervo Natalia -runossaan (1941-44) toteaa. Kun Kaj Chydenius sävelsi 1970 siihen ikimuistoisen melodian ja Agit Prop -kvartetti sen levytti 1972, laulusta tuli hetkessä yksi suomalaisten suosikki-iskelmistä, teeman ja kuvaston eksoottisuudesta huolimatta – tai ehkä osittain juuri niiden takia. Jos sanot sanat Natalia ja Ukraina, voit olla melko varma mikä melodia ja mitkä sanat tulevat 1970-luvulla eläneen suomalaisen mieleen.

Esimerkkikuvia mimosasta eli kulta-akaasiasta kokonaisena puuna, sen oksista ja kukinnoista Välimeren vyöhykkeellä Nizzan pohjoispuolella juuri nyt helmikuun lopulla 2022. Kuvista voinee aavistaa sen, millainen vaikutus kukkivalla puulla on ympäristöönsä.

Samaan aikaan toisaalla, pari tuhatta kilometriä idenpänä, entisen suurvallan presidentti Valdemar Lilliputin on juuri aloittanut hyökkäyssodan Ukrainaa vastaan. Hän on saanut nimensä siksi että on paitsi kooltaan pieni niin myös ajatusmaailmaltaan matalahkoa tasoa. Hänen aikomuksenaan on alistaa itsenäinen Ukrainan valtio oman maansa hallintaan käyttäen perusteena sitä, ettei maa ole itse alistunut vaan päinvastoin haluaa itse määritellä asemansa.

Uutiskuvista päätellen pinta-alaltaan lähes kaksi kertaa Suomen kokoisen Ukrainan pohjoisosissa on vielä lunta, mutta eteläosissa Välimeren leveyspiireillä mimosat ehkä jo kukkivat.

Lilliputinin sotajoukot tulevat vuodenajasta ja säästä riippumatta ennen pitkää törmäämään Ukrainan kulta-akaasiaan. Lilliputin ei tiedä, että mimosa ja taivas muodostavat keskenään liittoutuneena Ukrainan lipun. Lisäksi mimosan ulkonäkö ja tuoksu saattavat sekoittaa Lilliputinin pään viimeisetkin jäljellä olevat ajatukset ja hänestä tuleekin narkkari-natsi. Näiden yhteisvaikutuksena hänelle voi yht’äkkiä tulla mieleen hirttäytyä saman tien mimosan oksaan jolloin propellikin Lilliputinin lakissa lakkaa pyörimästä. Kauniita unia.

Kuvat tekijän

Saatana saapuu Kiovaan

Mihail Bulgakovin satiirisessa romaanissa Saatana saapuu Moskovaan (alkuperäisnimeltään Мастер и Маргарита eli Mestari ja Margarita) irvaillaan tilanteella, jossa taikuri Woland saapuu omituisine seuralaisineen 1930-luvun Moskovaan. Bulgakov kirjoitti romaaninsa muutamaan kertaan uusiksi ja alkoi sanella vielä viimeistä versiotaan vähän ennen kuolemaansa vuoden 1940 alussa. Neuvostoliitossa kirjasta sensuroitiin yli kymmenesosa ja monia kohtia muutettiin. Täydellinen laitos ilmestyi vasta 1973. Saatanan esikuvasta ei ole ollut epäselvyyttä.

Mihail Bulgakov (1891-1940) valmisteli vielä 1939 saatanan esikuvaa, Stalinia käsittelevää näytelmää ennen kuin toinen maailmansota puhkesi ja eurooppalaiset saatanat alkoivat miljoonien ihmisten tappamisen. Kirjailija kuitenkin sairastui kohtalokkaasti ja kuoli talvisodan viimeisinä päivinä. Bulgakov ei siis ehtinyt nähdä Saatanan järjettömiä tuhotöitä toisen maailmansodan lopputuloksena.

Stalin kehitti mielestään ovelan taktiikan saada hyökkäyssotansa alkamaan niin että se näyttäisi Suomen syyltä. Mainilan laukaukset ymmärrettiin meillä jo silloin provokaatioksi, mutta Neuvostoliitossa tosiasioita pimitettiin vuosikymmeniä.

Nyt Neuvostoliiton suuruuden ajan perilliseksi ilmoittautunut Venäjä on yrittänyt käyttää samaa, ikivanhaa kikkaa. Ukrainassa keinot tunnetaan ja maa on itsepintaisesti välttänyt kaikkea provokaatioihin tarttumisia. Siitä huolimatta Venäjä hyökkäsi tänä aamuna Ukrainaan ja perusteluna presidentti Vladimir Putin käyttää sitä, että läntinen maailma on pettänyt lupauksensa koskien NATOn laajentumista itään. Sehän on totta, mutta perustuu ajatukseen, että ”länsi” voisi jotenkin estää itsenäisten ja suvereenien valtioiden omaehtoiset päätökset järjestää puolustuksensa niin kuin parhaaksi näkevät. Edes ”lännen” johtajana pidetyllä ja epäilemättä maailman suurimmalla sotilasmahdilla Yhdysvalloilla ei liene nykyoloissa keinoja tai edes haluja pakottaa muita maita joko NATOon tai sen ulkopuolelle. Venäjä, sen hallitseva diktaattori Putin uskollisine lakeijoineen laskee tämän heikkouden varaan ja omasta puolestaan pakottaa Ukrainaa NATOn ulkopuolelle tai oikeastaan suoraan oman käskyvaltansa alle. Ennemmin tai myöhemmin tämä hyökkäys tulee päättymään Putinin surkeaan tappioon. Mainehan on jo mennyt.

Nyt Saatana eli Venäjän karhu on pitkän talviunensa jälkeen möyrimässä Moskovasta Bulgakovin kotikaupunkiin Kiovaan. Onneksi Bulgakov itse ei ole tapahtumia kokemassa. Voi olla että satiirisilla keinoilla ei olisi nykytilanteessa enää käyttöä.

Haikein mielin muistelen Kiovaa yli 36 vuoden takaa vuoden 1985 marraskuun Ukrainasta, silloisesta Ukrainan neuvostotasavallasta. Olin siellä työmatkalla tutkijayhteistyökokouksessa joka käsitteli kaupunkien energiataloudellista suunnittelua. Lensimme Moskovaan, jossa oli työmatkamme ensimmäinen osa ja jatkoimme sieltä junalla Kiovaan. Mennen tullen junamme kulki muuten suhteellisen läheltä Tšernobylin ydinvoimalaa, joka muutama kuukausi sen jälkeen suli katastrofaalisin seurauksin.

Kokoustauolla kävimme myös ihailemassa maisemia isolla joella jota kutsuimme Dnjepriksi (днепр). Paikalliset isännät (ne jotka eivät kuuluneet mukana usein seuraaviin politrukkeihin ja KGB:n työntekijöihin) ehättivät heti korjaamaan hiljaisella äänellä että me kyllä kutsumme sitä Niproksi (дніпро), ukrainan kielellä.

Mihail Bulgakovin kotikatu Kiovassa.
Mihail Bulgakovin muistolaatta Bulgakov-museon seinässä.
Kiovalainen katu marraskuun loskasäässä 1985.
Seurueemme ohittaa kiovalaisen lumenluojan. Vaaleanruskeassa palttoossaan rakennusneuvos Mikko Mansikka.
Kiovan kultainen portti, Modest Musorgskin Näyttelykuvista tuttu, mahtava ilmestys.
Kiovalainen katunäkymä jossa näkyvät rinnakkain kaupungin upeaa rakennusperintöä ja NKP:n XXVII puoluekokouksen juliste: ”XXVII сьезду КПСС – наш ударный труд!” eli 27. NKP puoluekokous – Kova työmme!

Kuvat tekijän.

Kuusen tarina, ei joulusatu vaan joulutosi

Tämän vuoden 2021 alussa, sydäntalvella kuvasin tutun jättikuusen tontin nurkalla koska se oli hieman lumisena ja huurteisena majesteettisen komea. Silloin en saanut mitään etiäisiä.

Kevään lopulla kuvasin taas, koska kuusi kukki niin upeasti. Kuusen latva oli kuin tulessa. Käpyjä oli luvassa poikkeuksellisen runsaasti. Ei vieläkään etiäisiä. Paitsi se ikuinen pahanilmanlintu (Turdus donnerwetters), joka sanoi, ettei noin komea kuusi voi tietää mitään muuta kuin tuhoa.

Tuli mieleen että seitsemän vuotta aiemmin (2014) oli pohjoinen rajanaapuri kaatanut muutaman hehtaarin metsää ihan vierestä. En muista, että silloin olisi ollut puhetta että miksi. Metsänomistajan metsänhoidolliseksi toimenpiteeksi epäilimme. Olimme kovasti pahoillamme koska paras sienimetsämme hävisi sen siliän tien. Onneksi suppissato oli aiemmin ollut niin runsas, että niitä riittää kuivattuina vielä nytkin ja tällä kulutusvauhdilla vielä muutamaksi vuodeksi. Avohakkuun sivuvaikutuksena valoisuus tontilla lisääntyi. 

Tämän nykyisen vuoden 2021 keväänä itäinen rajanaapuri sai kyseenalaisen lottovoiton: pohjoistuuli kaatoi tontin pohjoisrajalta ison vanhan koivun. Se puolestaan kaatoi viereisen isohkon kuusen joka edelleen kaatoi seuraavan keskikokoisen männyn. Viime mainittu honka kolisteli keskelle naapurin nukkuma-aitan harjakattoa. En ollut paikalla joten en tiedä putosivatko naapurit sängyistään vai jatkoivatko painajaisuniaan. Jäljistä päätellen pellit joka tapauksessa helisivät, talo tärähti ja harja notkahti. 

Tapahtumia käy paikallinen kurre ihmettelemässä. Kuvaaja teeskentelee tietämätöntä. Tai ei tarvitse, kyllä kurre kaverinsa tuntee. No, ei yksi kuusi oravan kesää tee. Kaksi plus neljä tekee. Näillä nurkilla käpyjä kyllä riittää sekä oraville että käpytikoille.

Kaadetut isot puut altistavat naapuripuut voimakkaiden tuulien vaikutuksille. Tuoreen hakkuualueen reunassa kaatuu tulevina vuosina lisää puita, se on varma. Tätä vanhaa totuutta miettiessäni iskin silmäni tontin nurkalla seisovaan tuttuun maamerkkiin, jättikuuseen. Onko se nyt altistunut liikaa pohjoistuulille? Mittasin sen korkeudeksi noin 26 metriä. Sen vieressä olivat lähes yhtä korkea koivu ja hieman korkeampi mänty. Komea kansallinen finn-trio. Kaikki kolme puuta ylettyisivät kaatuessaan reilusti lähimmän rakennuksen yli. Hirsirakenteisena se todennäköisesti säilyisi pääosin ehjänä. Mutta silti: kuusen kaatoa oli pakko harkita. 

Kesä jatkui onnekkaasti, ilman suurempia myrskyjä. Syksy kuitenkin lähestyi. 

Lokakuussa nurkkakuuseen ilmestyi yllättävä värimuutos. Sen latva alkoi ruskistua silmissä. Etiäinen iski ja asia selkisi: kuusi kaadettava mitä pikimmin.

Onneksi tontin läntisen rajanaapurin poika Aleksi on ammatiltaan paloesimies. Hänellä on paitsi ammattitaitoa niin kiinnostusta ylläpitää ammattitaitoaan vaarallisten puiden kaatamisessa. Yhden puhelinsoiton jälkeen diili oli tehty, kuusi kaatui noin viikon päästä moottorisahalla juuri tarkasti suunniteltuun, turvalliseen suuntaan. Polttopuitakin tuli, ei vino vaan suora pino. 

Kuusen kantoa ja rungon pätkiä jälkikäteen tarkastellessa paljastui pari asiaa. Ensinnäkin kuusi oli 70-75-vuotias, siis sodanjälkeisiin suuriin ikäluokkiin lukeutuva ikätoverini. Toiseksi kuoren alta paljastui ruskistumisen syy, kirjanpainaja. Vaatimattoman näköinen kovakuoriainen jota tavallinen kulkija ei tunnista, mutta joka munii sopivaksi katsomaansa, yleensä kypsän kuusen kuoren alle. Siellä pimeydessä hyönteisen valkoiset toukat saavat mässäillä itselleen sopivaa ravintoa ja kirjanpainajan suku jatkuu. Toukat jättävät rungon nilan pintaan niille tyypillisiä pystysuuntaisia painojälkiä. Samalla syntyy tilaa siniselle lahottajasienelle. Kuusen kohtalo on sinetöity.

Lahoavien kuusien proteiinipitoisista antimista eli hyönteisten toukista vuorostaan nauttivat esimerkiksi harmaapäätikat ja palokärjet, molemmat tonttulakkisia metsän etiäisiä. Ne ovat näillä kulmilla tuttuja vakioasukkaita. Eläköön elonkirjo.

Kuusen tarinan kunniaksi variaatio teemasta joulukuusi, suomalaisen metsän jonkinlainen vertauskuva.

Lauluvihkosta löytynyttä mennyttä maailmaa, Herra Pii Poo

Sattuneesta syystä tulin tarkistaneeksi mitä lauluvihkossani 1950-luvun lopulta oikeasti luki. Olin silloin 8-vuotiaana (1956-57) Jyväskylän keskuskansakoulun III B -luokalla. Laulunopettajani oli aika erikoinen persoona, säveltäjä Jaakko Linjama. 

Syystä tai toisesta usein tunnin alussa jonkun oppilaan piti hakea Linjamalle pullollinen maitoa kadun toisella puolella olevasta Liimataisen kaupasta. Minäkin sain vuorollani tämän luottamustehtävän. 

Sattunut syy oli runoilija, taiteen akateemikko Kirsi Kunnaksen kuolema eilen 8.11.2021. Yksi naamakirjakavereistani muisteli tänään Herra Pii Poo -runoa ja minä reagoin muistelemalla sitä, kun laulunopettajani Jaakko Linjama oli teettänyt meillä kotiläksynä ao. runon ensimmäisen säkeistön. Runo piti kirjoittaa lauluvihkoon, mukaan sai piirtää haluamiaan kuvia, mutta ennen kaikkea se piti opetella ulkoa.

Lauluvihkoni aukeama, johon olen jäljentänyt Kirsi Kunnaksen runon Herra Pii Poo runokirjasta Tiitiäisen satupuu (1956). Samalla olen saanut tilaisuuden jäljentää Maija Karman kuvituksesta itsensä taikurin, herra Pii Poon Vespansa selässä. Myös runon lopussa oleva yllättävä tapahtuma jossa juna ajaa Herra Pii Poon yli on myös tärkeänä kuvituksena juuri ja juuri mahtunut sivun alalaitaan. Tällä aukeamalla näkyy myös Linjaman jakamia mustalla musteella kirjoittamia  ”mestarimerkkejä”, vasemmlla sivulla tekstin kohdalla ”10 m” ja piirroksesta lisäksi ”2 m”, oikealla sivulla tekstistä ”6 m” ja lausunnasta ”50 m”. Löin laulunopettajani hepnaadilla.

Jäljentämäni runon teksti poikkeaa muuten muutamassa kohdassa siitä, mitä yleisesti tunnetaan. Omassa versiossani esiintyy yllättäen Herra Pii Poon saappaat, joita myöhemmät versiot eivät tunne. Muitakin pienehköjä eroja on, esimerkiksi sanoissa ”ajeli” vs. ”kulki”, ”Sillä” vs. ”Näes” tai pienten ja isojen kirjaimien käytössä. 

Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen satupuussa julkaistu Herra Pii Poo runoaukeama, jossa myös Maija Karman kuvitus. Alkuperäisen runokirjan ensimmäinen painos on julkaistu 1956, mutta tämä kopio joka löytyi netistä on ilmeisesti jostain paljon myöhemmästä painoksesta.

Se nyt jää askarruttamaan, että onkohan lauluvihkoni versiossa kyseessä se alkuperäinen 1956 Tiitiäisen satupuussa julkaistu runo, jota on sittemmin uusissa painoksissa paranneltu hieman uuteen muotoon? Todella suositusta runokirjastahan on otettu vähintään 50 painosta, joten ainakin tilaisuuksia muunteluun tai paranteluun on ollut. Itse asiassa, jos olisin ollut Kirsi Kunnas tai hänen kustannustoimittajansa olisin minäkin poistanut saappaat, jotka vievät runossa turhaan ajatuksia sivuraiteille. Ja onhan ”näes” ja ”kulki”  rikkaampia ilmaisuja kuin puisevat ”sillä” ja ”ajeli”. Sitäpaitsi harmillinen loogisuusvirhe tuli samalla korjattua: Herra Pii Poo tietysti ensin kulki Espalla ja vasta sitten lähti ajelemaan vespallaan.

Runojen parantelu jälkikäteen ja uusissa painoksissa on ymmärrettävää, hyväksyttävää ja aika tavallistakin. Runoja lainatessa ja varsinkin niitä kehuessa tai haukkuessa on vain oltava tarkka selittelyissä ja lähdeviitteissä. Käännösten parantelu lienee vielä tavallisempaa. Aale Tynni käänsi Guillaume Apollinairen runon Mirabeaun silta (1912) kolmeen kertaan, ja tulos parani joka kerta. Kirjallisuustutkijan ja -arvostelijan kannalta on kiintoisaa yrittää selittää mistä muutokset johtuvat ja ehkä arvioida myös sitä oliko muutos parannus vai huononnus. 

On tietysti sekin mahdollisuus, että me oppilaat olemme saaneet vihkoihimme jäljennettävän runon Jaakko Linjaman kautta, joten muunnos on, ainakin teoriassa voinut tapahtua siinä välissä. Siihen vaihtoehtoon, että olisin itse keksinyt saappaat runoon, en usko. Joku pieni kirjoitusvirhe voisi hyvin olla omani. Jos jostain antikvariaatista tai kirjastosta löytyisi vuoden 1956 painos, niin asian voisi tarkistaa. Ehkä sellainen vielä jostain putkahtaa eteeni.

Tässä itse kunkin vertailtavaksi puhtaaksikirjoitettu lauluvihkoni versio (vasemmalla) ja myöhemmissä painoksissa julkastu versio (oikealla). Lauluvihkoversio on kirjoitettu tilaa säästäen kahdelle pienen vihkon sivulle mikä on johtanut runon graafisen tekstinasettelun hylkäämiseen, ilmeisestikin tarpeettomana. Tekstin sisältöhän on tärkeintä ja sitten kuvitus. Yllä olevaan lauluvihkoversioon olen vertailun helpottamiseksi palauttanut samannäköisen tekstiasettelun kuin julkaistussa runokirjassa.

Lauluvihkoversiossani oleva säkeistöjako johtuu luultavasti siitä, että Jaakko Linjama antoi varmaan kohtuullisuussyistä kotiläksyksi vain ”ensimmäisen säkeistön” ulkoa opettelun. Koska olin niin innostunut runosta, opettelin sen saman tien kokonaan ja lausuin myös luokassa. Linjama yllättyi silminnähden ja lätkäisi vihkooni 50 mestarimerkkiä. Hänen kannustavaan opetusmenetelmäänsä kuului mestarimerkkien jako. Papukaijamerkistä en Jyväskylässä kuullut mitään.

P.S. 15.11.2021

Kävin tarkistamassa Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen satupuun vuoden 1956 ensipainoksen Kansalliskirjastomme erikoislukusalissa. Siellä olen aiemminkin käynyt lukemassa kirjaharvinaisuuksia joita en ole muualta löytänyt. 1980-luvulla lukemisen alla olevia kirjoja säilytettiin öisin ns. rautakaapissa, josta lukusalin valvoja ne aina pyydettäessä haki esiin. Nyt tilatut kirjat ovat erikoislukusalin erityishyllyissä itse lukupöydille haettavissa. Koko sali on jatkuvan valvonnan alla. Samalla tarkistin myös painokset 2, 3, 4 ja 6. Kaikki olivat identtisiä, kansia ja sisällysluetteloa myöden. Kirsi Kunnaksen jäljiltä saappaat eivät siis näytä vihkooni ilmestyneen. Mistä sitten? Arvoitus jää toistaiseksi ratkaisematta.

Lisälehti Kallion ja Harjun pommituksiin 9.7.1941

Jostain, en muista mistä, jäi muutama viikko sitten korviin kaikumaan huomautus, että ennen kuin Helsinginkadulla oli Alkon myymälä, se majaili jossain nurkan takana. Osoitetta ei kuitenkaan siinä yhteydessä mainittu ja asia jäi kaivelemaan. En muista muutenkaan kuulleeni missä muualla näillä Hesarin ja Vasiksen nurkilla olisi joskus ollut Alko, joten asia jäi kaivelemaan. 

Jossain välissä sitten tuli mieleen, että silloin kun kirjoittelin pientä jatkosodan alkuvaiheita kuvaavaa valokuviin perustuvaa juttua Kallion ja Harjun pommituksista, ainoa pommituskuva jonka tarkka sijainti jäi harmittavasti määrittelemättä oli juuri osuman saanut Alkoholiliikkeen myymälä. Tapauksesta on arkistoitu ainakin viisi kuvaa, mutta ne ovat kaikki hyvin suppeasta kulmasta liikkeen ulkopuolelta tai sisältä, jolloin niistä ei ole suoralta kädeltä mahdollista päätellä myymälän sijaintia. 

Mystinen sijainti otti päähän sen verran etten sen takia julkaissut ao. kuviakaan jutussani. Tulin kuitenkin maininneeksi asian myös Hesarin toimittajalle (Jarmo Huhtanen), joka teki pikku selvityksestäni kiinnostavan jutun Hesariin ja mainitsi siinä myös harmitukseni aiheen sekä julkaisi myös yhden kuvan säpäleinä olevista hyllyistä. 

Tämä oli siis vuonna 2017. Nyt neljä vuotta myöhemmin arvoitus on ratkennut. Ratkaisun avaimena tietysti nuo 9.7.1941 otetut kuvat. Ne ovat TK-kuvaaja Sjöblomin ottamia. Niukasti mutta riittävästi yksityiskohtia.

Pommiosumasta Alkon myymälään 9.7.1941 Kalliossa on SA-Kuvien arkistossa yhteensä viisi kuvaa, kaksi liikkeen ulkopuolelta, kolme sisältä. Kaikkiin kuviin on liitetty sama todella niukka kuvailuteksti ”Osuma Alkon myymälään”. Sillä tiedolla paikkaa on vaikea löytää.


Tässä kuvassa on Sjöblomin kuvista eniten Alkon myymälän ulkopuolisia tunnusmerkkejä. Ei kovin monia, mutta kuitenkin.

No, eihän noita kadunkulmia Helsinginkadun Alkon lähellä niin montaa ole, ettei niitä voisi tarkistaa kävelemällä ja vertailemalla löytyneitä yksityiskohtia vuoden 1941 kuvien yksityiskohtiin. Yllättävän helposti yhteys löytyi. Alkon myymälän osoite on Kustaankatu 4a.

Kustaankatu 4a:ssa näyttää sijaitsevan edelleen ”alan liike”. Tämä kuva on otettu suurin piirtein samasta katselukulmasta kuin Sjöblomin kuva 9.7.1941, siis hieman yli 80 vuotta aiemmin. Näyteikkunan alapuolella oleva graniittilaatoitus on säilynyt alkuperäisessä kunnossa, joten ainakin sen mittojen pitäisi täsmätä. Saumojen lukumäärä ja vaakasuora laattajako ovat samoja. Myös ikkunan yläpuolella oleva vaakasuora koristelista on säilynyt lähes ennallaan. Jopa ikkunan alakarmin muodosta on suurin osa vanhaa perua. Ikkunan alapuolella olevasta tuuletussäleiköstä on Sjöblomin kuviin rajautunut vain todella kapea yläreunan osa, mutta siellä se on. Vain tarkkanäköisille! Kuva: PL 26.9.2021.

Myymälän kolmesta sisäkuvasta oli paikan määrityksessä se apu, että oli mahdollista määritellä myymälän summittainen koko. Yhdessä kuvista häämöttää oikeasta reunasta ylimääräistä luonnonvaloa, mistä saattoi päätellä, että liike on ollut kulmahuoneisto. Kustaankadun puolelta liike jatkui Helsinginkujan puolelle jossa on ehkä joskus ollut vielä kolmas ulko-ovi. Pääovi oli kuitenkin ilmeisesti Kustaankadun puolella.

Sisäkuva pommituhon jälkeisestä Alkon myymälästä. Edessä olevan ulko-oven takana on Kustaankatu, oikealla häämöttävän ikkunan puolella Helsinginkuja. Pommin aiheuttaman räjähdyksen voimasta ulko-ovi on lentänyt saranoiltaan ja varastohyllyt ovat kaatuneet. Joku on nostanut kaiteelle näytiksi pari ehjää Jaloviinapulloa ja pari jotain muuta jaloa juomaa, joita en tunnistanut. Kuva: SA-Kuva/Sjöblom.

Alkon myymälän säpäleiksi mennyttä kalustoa. Seinässä kiinni olevat hyllyt pulloineen ovat säilyneet suurimmaksi osaksi ehjinä. Kestävää sisustussuunnittelua. Kuvat: SA-Kuva/Sjöblom.

Kuva talosta jossa 9.7.1941 aamuyöstä tapahtuneen pommituslennon seurauksena tuhoutui Alkon myymälä aika perusteellisesti. Kustaankatu 4a oli rakennettu 1936 eli vain muutamia vuosia ennen sotia. Alkon myymälä sijaitsi kuvaajaa lähimpänä olevassa nurkassa ja siinä oli kadun puolella kolme isoa näyteikkunaa ja ainakin kaksi ulko-ovea. Kustaankatu nousee oikealle ylös ja Helsinginkuja lähtee vasemmalle. Kuvauspaikasta noin 40 metriä takavasemmalla on Helsinginkatu, jossa nykyisin on kaupunginosan tunnetuin Alko, tuhoutuneen myymälän seuraaja. Kuva: PL 26.9.2021.

Mihin sitten pommi varsinaisesti osui? Tähän antavat viitteitä seuraavat kuvat.

Kuva, joka myös auttoi sijoittamaan tuhoutuneen Alkon myymälän kartalle. Taustalla oleva talo oli tosin aika hankala tunnistaa, koska siitä näkyy vain osia eikä ympäristöä lainkaan ja ennen kaikkea siksi, että se on hankalammin tunnistettavalta pihan puolelta. Rakennuksistahan kuvataan ja julkaistaan moninkertainen määrä kuvia pää- eli katujulkisivuista verrattuna pihajulkisivuihin. Kuvasta SA-Kuvien arkistoon säilyneet tiedot eli pelkkä otsikko ei sekään ole juuri avuksi: ”Helsingin pommitus. Huonekaluja kadulla heinäkuussa 1941”. Jostain syystä päivämäärätiedoksi on arkistoon rekisteröitynyt 1.7.1941, joka ei voi pitää paikkaansa. Kyse on melko varmasti pommituspäivästä 9.7.1941. Kuvaaja on keskittynyt ymmärrettävästi katastrofia selvitteleviin ihmisiin, naiseen ja häntä avustavaan sotilaaseen. Samalla kuvan ulkopuolelle on lähes kokonaan lipsahtanut talon seinään syntynyt iso, ilmiselvästi pommin aiheuttama reikä. Tunnistin kuitenkin talon Kustaankatu 4a:ksi. Samalla paikantui pommin aiheuttama reikä juuri talossa olleen Alkon myymälän takaosan kohdalle. Siinäpä välitön syy myymälän tuhoutumiselle. Kuva: SA-Kuva/Mäkinen.

Vielä pari kuvaa ao. talon nurkalle pudonneista pommeista. Yksi niistä oli onneksi suutari (vasemman puoleisen kuvan alareunassa). Asukkaita varoitetaan asianmukaisesti räjähtämättömästä pommista. Alkon myymälä on juuri kulman takana vasemmalla. Jos pommikone on ollut sama minkä konekivääri on ruiskinut Kustaankatu 2:n julkisivun täyteen reikiä niin sen on täytynyt tulla aika lailla samasta suunnasta kuin missä kuvaaja on seissyt eli luoteesta. Kustaankatu 2:n yläkerroksiin osui myös räjähtäneitä pommeja ja niiden jälkiä siivotaan oikean puoleisessa kuvassa heittämällä revittyjä peltikaton osia alas kadulle. Kustaankadun ja Helsinginkujan kulma on pahaksi onnekseen sattunut olemaan juuri yhden pommiparven kohdalla. Kuvat: SA-Kuva/Sjöblom.