Filmifestivaaleilla tuli käytyä hetken mielijohteesta. Kiinnosti nähdä ja kuulla miten Arvo Pärtin musiikki sopii elokuvamusiikiksi. Hyvin tuntui sopivan. Kysyin festivaalin kuraattorilta Kaarel Kuurmaalta, monessako filmissä Pärtin musiikkia on käytetty. Vastaus yllätti. Tarkkaa tietoa ei ole, mutta joka tapauksessa sadoissa, ehkä jopa yli tuhannessa! Kysyin myös millä perusteella filmit oli valittu. Selvisi, että haluttiin ensinnäkin merkittävien ohjaajien elokuvia, joissa on käytetty Pärtin musiikkia ja toiseksi yhteinen teema on, sattuneesta syystä, sota.
Näytetyt elokuvat olivat:
1. Paolo Sorrentino “This Must Be The Place” (2011)
2. Werner Herzog “Lessons of Darkness” (1992)
3. Jean-Luc Godard “Notre Musique” (2004)
Tapahtuma oli suunnattu etupäässä virolaisille, koska alustukset olivat pääosin viroksi (Godardin elokuvan toinen esittely englanniksi) ja filmien tekstitys vain viroksi. Muita suomalaisia en festivaalilla huomannut. Onneksi filmien ääni oli alkuperäisenä, kahdessa ensimmäisessä englanniksi, kolmannessa ranskaksi. Festivaalin osallistujia oli arviolta viitisen kymmentä per näytös.
Paolo Sorrentino, This Must Be the Place 2011 (kuvien lähde: IMDb)
Ensimmäisenä nähty elokuva Paolo Sorrentinon This Must Be the Place (2011) oli todellinen positiivinen yllätys. En muista lainkaan, miksi tämä filmi meni aikoinaan kokonaan ohi silmien? Näytettiinkö sitä Suomessa lainkaan teattereissa? Virossa kuulemma ei. Pelkästään Sean Pennin virtuoosinen suoritus entisenä rokkistarana etsimässä isänsä natsikiusaajaa ympäri Yhdysvaltoja on sen arvoinen, että filmi kannattaa kaivaa esiin ja katsoa – jos suinkin mahdollista. Koko leffa on hyviä tyyppejä ja roolisuorituksia täynnä. Ja runsaasti tarkkaan sommiteltuja laatukuvia akikaurismäkeläiseen tyyliin. Talking Headsin ja David Byrnen esittämä filmin nimipiisi This Must Be the Place (Naive Melody) on kuvattu kutkuttavasti niin, että alussa ei tiedä lainkaan mistä on kyse. Arvo Pärtin Spiegel im Spiegel puolestaan istui niin hyvin tarinassa (ainakin kolmessa kohtaa), että se olisi todennäköisesti mennyt huomaamatta ohi ellei olisi tiennyt odottaa. Yksi hauska repliikki rokkistaran suusta: ”Why did you let that architect write ”cuisine” on the kitchen wall? It’s silly. I know what the kitchen is”.
Werner Herzog, Lessons of Darkness 1992 (kuvien lähde: IMDb)
Werner Herzogin elokuva Lessons of Darkness oli karu dokumenttielokuva Kuwaitin sodan seurauksena syntyneistä öljykenttien paloista ja niitä sammuttavista erikoistyöntekijöistä. Voiko heitä kutsua palo- tai pelastustyöntekijöiksi, en tiedä. Sammutusteknologia on kiinnostava. Filmin katsominen aiheutti sekä henkistä että melkein fyysistä pahoinvointia. Kyse on teollisen yhteiskunnan fossiilisten polttoaineiden globaalibisneksestä ja sen raadollisista seurauksista. Maailmanlopun meininkiä ja samalla mahtavan vaikuttavia ja ”kauniita” kuvia. Arvo Pärtiltä soi eteerisen tintinnabulinen Stabat Mater.
Jean-Luc Godardin Notre Musique kuvaa Lähi-Idän (Israel-Palestiina) väkivaltaa kolmessa osassa Danten Jumalaisen näytelmän inspiroimana. Ensimmäisessä osassa (Helvetissä) kuvataan dokumenttien ja fiktion kautta sotaa ja väkivaltaa. Toisessa osassa (Kiirastulessa) Godard näyttelee itseään menossa Sarajevoon konferenssiin. Sarajevossa ja konferenssissa keskustellaan monella tasolla juutalaisten ja palestiinalaisten konfliktista, itsemurhasta ja itsemurhapommin kantajasta jonka poliisi ampuu, mutta jonka repussa onkin vain kirjoja. Kolmannessa osassa (Paratiisissa) kuljeskellaan kauniissa uimarantamaisemassa, jota vartioivat amerikkalaiset merisotilaat kivääreineen. Godardimaista tekstitykitystä ja ristiriitaisia kuvia. Kokoushuoneissa puhutaan, kuljetaan sisään ja ulos. Kuvan ulkopuolella paukkuvat ovet vähän väliä. Oivaltava tapa luoda arkkitehtuuria eli kolmiulotteista tilaa liikuttamatta kameraa. Onko sitten lukuisilla sanoilla ja paljolla puheella mitään merkitystä? Ehkä enemmän merkitystä syntyy varsin rujoa maailmankuvaa ”täydentävästä” Arvo Pärtin yliluonnollisen rauhallisesta ja kauniista teoksesta Silouan’s Song.
Laulasmaa ja Arvo Pärdi Keskus filmifestivaalin paikkana
Arvo Pärdi Keskus on erinomainen pienimuotoisten filmifestivaalien ja konferenssien paikka. Salissa on 150 istumapaikkaa. Nettisivujen perusteella keskuksen toiminta on yllättävän vilkasta. Kävelymatkan päässä on myös kylpylä, jossa voi yöpyä ja jossa kuulemma on myös Michelinin oppaassa suositeltu ravintola. Viime kerralla (3.11.2018) Arvo Pärdi Keskuksen hissi ei ollut vielä valmis. Nyt se oli, mutta epäkunnossa. Torniin pääsi kuitenkin kipuamaan metallisia verkkoportaita pitkin. Tornin ylätasanne on ainoa mahdollisuus nähdä hiekkaisella kankaalla kasvavien mäntyjen yli merelle, periaatteessa jopa Suomeen asti. Nyt tornista näkyivät Paldiskin majakka (Pakri tuletorn) ja tuulipuisto, Lohusalun satama, naapurissa oleva linjamerkki-linkkimasto ja Tallinnaan päin matkalla oleva rahtialus ”Powered by Natural Gas”. Uimarannalle ja dyyneille pääsee reippailemalla reilun kilometrin verran hiekkapohjaisen mäntykankaan läpi.
Arvo Pärdi keskuksen hissitorni Laulasmaalla (kuva: PL)Laulasmaan maakrapuja ja merikarhuja palveleva monitoimirakenne: linkkimasto ja linjamerkki (näkymä hissitornista) (kuva: PL)Paldiskin niemi ja sen tuulipuisto nähtynä Arvo Pärdi keskuksen hissitornista, oikealla lähellä niemen kärkeä majakka Pakri tuletorn (kuva: PL)Suomenlahden rahtiliikenne on vilkasta. Tällä kertaa näkyi tämä maakaasulla kohti itää kulkeva alus (kuva: PL)Reilun kilometrin kävelymatkan päässä Arvo Pärdi keskuksesta on hieno hiekkaranta, jossa tilaa riittää (kuva: PL) Tilannekuvia Arvo Pärdi Keskuksesta Filmifestivaalin aikaan 26.–28.8.2022 (kuvat: PL)
Kesälukemiseksi sopinee juttu suomalaisesta, ehkä hieman jopa kansainvälisestä filmitähdestä. Aihe on ajankohtainenkin, koska tänään 26.7.2022 tulee kuluneeksi tasan 95 vuotta siitä kun Lillan Järnefelt, sen ajan pieni kohujulkkis, lähti elokuvamoguli Erkki Karun ja muun filmiryhmän kanssa laivalla Sursaareen filmaamaan uutta menestysfilmiä Nuori luotsi. Lehdistöä oli valistettu niin, että se tiesi olla paikalla. Etukäteishaastattelut oli tehty jo hyvissä ajoin 22.7.1927.
Harva tietää, että silloisen kansallisen merkkimiehen Arvid Järnefeltin tytär Lillan Järnefelt oli siihen mennessä jo tehnyt useita filmirooleja ulkomailla.
Lillan Järnefelt tanskalaisen A. W. Sandbergin filmissä Taiteilijaelämää/Fra Piazza del Popolo (1925) ja Erkki Karun filmin Nuori luotsi (1927) loppukohtauksessa. (kuvalähteet: Det Danske Filminstitut ja KAVI)
Kuka oli Lillan Järnefelt? (faktaruutu)
Emmi Lilian kutsumanimeltään ”Lillan” tai ”Emsy” Järnefelt syntyi 2.6.1902 Lohjalla ja kuoli 39-vuotiaana ”vaikean sairauden jälkeen” jatkosodan aikana 15.11.1941 Helsingissä
myöhemmät sukunimet avioliittojen kautta: Aschberg ja Saxén
Lillanin isä ”Pappa” oli Arvid Järnefelt, juristi, kirjailija, filosofi (s. 1861 Pulkova, k. 1932 Helsinki)
Lillanin äiti ”Mamma” oli Emilia (Emmy) Fredrika o.s. Parviainen (s. 1865 Jyväskylä, k. 1937 Helsinki), jyväskyläläisen menestyneen kauppiaan tytär
Lillanin isän Arvidin sisaruksia eli Lillanin setiä ja tätejä olivat mm. taidemaalari Eero Järnefelt, säveltäjä Armas Järnefelt ja Aino Järnefelt, myöhemmin Sibelius
Lillanin sisarukset olivat veli ja diplomaatti Eero Järnefelt (1888-1970) sekä siskot Liisa Rosenlew, myöh. Piipponen (1893-1978), Anna Katarina Järnefelt (1898-1899) ja Maija Boldemann, myöh. Salo, kirjailijana Maija Järnefelt (1900-1986)
Lillanin aviomiehet olivat Olof Sture Aschberg (1899-1979) ja Volmar Ludvig Saxén (1891-1956)
Lillanin lapset: Olof, Lilian ja Ulle Aschberg sekä Erik Saxén
Oliko Lillan kansainvälinen filmitähti?
Lillan Järnefelt sai hienon lähdön Suomen elokuvamaailmaan näytellessään yhdessä nousevan tähden Joel Rinteen kanssa Erkki Karun elokuvassa Nuori luotsi (1927). Hänet esiteltiin lehdistössä heti ”filmitähtenä”. Miksi? No, Erkki Karu firmansa toimitusjohtajana tietysti mielellään halusi markkinoida Lillania filmitähtenä, mutta faktoja ei tarjottu paljon väitteen tueksi. Kun asiaa selvittelee tarkemmin, niin paljastuu – monille varmaan yllätyksenä – että hänellä todella oli jo kokemusta useista kansainvälisistä elokuvatuotannoista.
Kansallisen audiovisuaalisen instituutin (KAVIn) tietokannssa Lillan Järnefeltiä koskevat tiedot ovat niukat: ”Työskenteli avustajana Tanskassa ja pienessä osassa Saksassa. Mykän elokuvan aikana Ruotsissa, filmiopintoja Saksassa.” Suomen kansallisfilmografia 1:ssä (kattaa vuodet 1907–1935) Lillan Järnefelt mainitaan tietysti vain hänen ainoan suomalaisen elokuvansa ”Nuori luotsi” esittelyn yhteydessä (Uusitalo et al. 1996, s. 357–363).
Luettelen seuraavassa tiivistetysti selville saamani Lillan Järnefeltin kansainväliset elokuvaroolit ennen Nuorta luotsia vanhimmasta nuorimpaan, ikäperusteena ensi-illan ajankohta. Yhteenvedon faktat tässä järjestyksessä: elokuvan nimi, ohjaaja, valmistumisvuosi, ensi-illan ajankohta, tuottaja/jakelija, Lillan Järnefeltin rooli). Lillan Järnefeltin nimi on tässä yhteenvedossa kirjattu siihen muotoon kuin se on filmin omassa esittelyssä tai filmin tekstityksessä ja sen rinnalla siinä muodossa kuin se saatavilla olevissa tietokannoissa on haluttu esittää. Mykkäfilmien osalta tärkein ja autenttisin lähde on saksalaisen Gerhard Lamprechtin (1897-1974) kokoama, hänen jo koulupoikana aloittamansa, hämmästyttävän käsikortiston pohjalta laadittu saksalaisten mykkäfilmien painettu 11-osainen tietokanta. Tietoja hän on täydentänyt myös ulkomailta saamillaan saksalaisten mykkäfilmien tiedoilla. Vaikuttaa siltä, että kirjasarjan tietoja on siirtynyt sujuvasti mm. Saksan elokuva-arkiston (Deutsches Filminstitut und Filmmuseum) verkkosivujen tietokantaan ja IMDb:n (International Movie Database) vastaavaan kansainväliseen tietokantaan.
1. Prater, Die Erlebnisse zweier Nähmädchen tai Pratertraum (Prater, Kahden ompelijattaren tarina), ohjaaja Peter Paul Felner (Budapestissä syntynyt itävaltalaisunkarilainen ohjaaja, joka työskenteli Weimarin tasavallan aikaan Berliinissä), valmistui 1924, ensi-ilta Wienissä marraskuussa 1924, Berliinissä joulukuussa 1924, tuottajana Atlantic-Film/Westi-Film GmbH (Berlin). ”Lilian Järnefeld”in (IMDb:ssä ”Lilian Jaernefelt” tosin mainiten myös elokuvassa esitetty alkuperäisasu ”Lilian Järnefeld”) roolihenkilö: Gräfin Wy. Ei tiettävästi esitetty Suomessa.
2. Das Goldene Kalb tai unkariiksi Magdaléna két élete (Kultainen vasikka), ohjaaja Peter Paul Felner, valmistui 1924, ensi-ilta Wienissä tammikuussa 1925, Unkarissa ja Saksassa huhtikuussa 1925, tuottajana Atlantic Film, Westi-Film GmbH (Berlin). Lillan Järnefeltin rooli jää epäselväksi, koska häntä ei mainita filmin esittelyissä, julkisesti saatavilla olevissa tietokannoissa tai rooliluetteloissa, mutta Lillan mainitsi filmin itse lehdistön haastattelussa ennen Suursaareen lähtöä kesällä 1927 (Svenska pressen 23.7.1927, s. 2). Selitys nimen puuttumiseen saattaa olla se, että rooli oli niin vaatimaton, ettei se päässyt julkaistaviin tekijä- ja näyttelijäluetteloihin. Näin piiloon jääneitä tekijänimiä lisätään vanhojen elokuvien tietokantojen tekijäluetteloihin jatkuvasti otsikon ”uncredited” alle (mm. Sean Connery on tällainen elokuvassa ”Robin Hood: Prince of Thieves”). Ei tiettävästi esitetty Suomessa.
3. Die Perücke eli La perruque eli The Wig (Peruukki), ohjaaja Berthold Viertel (Wienissä Itävalta-Unkarissa 1885 syntynyt wieniläismodernistinen kirjailija ja elokuvaohjaaja, joka siirtyi 1918 ensimmäisen maailmansodan ja Itävalta-Unkarin jakamisen jälkeen teatteritöihin Dresdeniin, Saksan Weimarin tasavaltaan, sieltä Englantiin ja 1939 Yhdysvaltoihin, josta takaisin Iso-Britanniaan, Sveitsiin ja lopulta 1948 takaisin kotimaahansa Itävaltaan), valmistui 1924, ensi-ilta Berliinissä tammikuussa 1925, tuottajana Westi-Film GmbH (Berlin). ”Lilian Järnefelt”in (IMDb:n tietokannassa ”Jaernefelt”) roolihenkilö: Zofe. Ei tiettävästi esitetty Suomessa. Pikku-uutinen filmin valmistumisesta julkaistiin Filmiaitassa no 17-18 (1.12.1924) ja siinä mainitaan elokuvan nimi ja kaksi päänäyttelijää, mutta jostain syystä ei Lillan Järnefeltiä, joka IMDb:n tietokannassa mainitaan seitsemäntenä.
4. Taiteilijakohtaloita eli Fra Piazza del Popolo eli Mists of the Past, ohjaaja Anders Wilhelm Sandberg (tanskalainen elokuvapioneeri jo 1910-luvulta alkaen), valmistui 1925, ensi-ilta Tanskassa marraskuussa 1925, Suomessa 1.1.1926, tuottajana Nordisk Films Kompagni af (Tanska), ”Lilian Järnefeldt”in (IMDb:ssä ”Lilian Järnefelt”) roolihenkilö: Laura. Suomen Kuvalehti esitteli filmin joulun alla 19.12.1925 luvaten sitä teattereihinkin jo ”joulun aikana”, mutta sen ensi-ilta oli Suomen tettereissa näyttävästi ”suurfilminä” vasta 1.1.1926. Elokuva on toistaiseksi vapaasti nähtävissä Tanskan elokuvainstituutin (Det Danske Filminstitut) sivuilla.
Lillan Järnefeltin neljä kansainvälistä filmiä esimerkkikuvissa alkaen vasemmalta ylhäältä: Prater, Das Goldene Kalb, Die Perücke ja Fra Piazza del Popolo. Lillan ei esiinny muissa esimerkkikuvissa kuin viimeisessä.(kuvalähteet: Flickr, Filmportal.de, Filmportal.de, Stumfilm.dk)
Oliko Lillan Järnefelt kansainvälinen filmitähti? Ei ainakaan siinä mielessä, että hän olisi ollut kansainvälisesti tunnettu tai kuuluisa. Hän oli kuitenkin 1920-luvulla ainoa suomalainen filminäyttelijä, joilla oli takanaan kansainvälisistä filmiuraa – ja melko varmasti ensimmäinen suomalainen filmitähti, jolla oli myös kansainvälinen ura. Se, että Lillan nimettiin Suomessa jo varhain filmitähdeksi perustui ensinnäkin siihen, että hänellä oli vuosilta 1924–25 jonkin verran kansainvälistä elokuvanäyttelemisen kokemusta. Toiseksi, tähteys perustui siihen, että hänestä haluttiin filmitähti.
Lillan Järnefelt oli poikkeusilmiö ja uranuurtaja. Meni kolmekymmentä vuotta ennen kuin jollakin muulla suomalaisella näyttelijällä oli esittää jotain vastaavaa. Hekin ovat naisnäyttelijöitä. Taina Elg ja Anneli Sauli (Ann Savo) pääsivät 1950-luvulla useampaankin ulkomaiseen filmiin, edellinen hollywood-tuotantoihin vuodesta 1954 alkaen ja vähän myöhemmin Anneli Sauli nimellä Ann Savo yhteensä 15 länsisaksalaiseen elokuvaan vuosina 1958–65.
Filmitähdet olivat 1920-luvun kuuma ilmiö kaikkialla Euroopassa ja ennen kaikkea Yhdysvalloissa. Suomi kaipasi viimeistään 1920-luvun lopulla omia ”filmitähtiä” monien muiden maiden tapaan. Suurimpana esikuvana oli Yhdysvaltojen elokuvateollisuus ja sitä tukeva lehdistö, joka syötti markkinoille tosia ja epätosia juttuja filmitähdeistä. Pääosa suomalaistenkin elokuvalehtien jutuista ja kuvista koski amerikkalaisia filmitähtiä ja oli peräisin sikäläisistä julkaisuista. Heidän kuvistaan tehtiin keräilykorttisarjoja. Elokuvateollisuus keksi tähteydestä nerokkaan tavan kerätä yleisöä yhä uusien filmien ensi-iltoihin.
1920-luvun lopun ilmapiiriä leimasi maailmansodan jälkeinen taloudellinen nousukausi, elämäntapojen vapautuminen ja kansainvälisyys. Taide- ja muu kulttuurielämä keksi nopeasti uusia tapoja ilmaista vapautumista. Suomessa tätä ilmapiiriä kuvasi hienosti Mika Waltari läpimurtoromaanissaan Suuri illusioni (1928), jossa liikuttiin Helsingin ja Pariisin taiteilijapiireissä. Yhdysvalloissa vastaava romaani oli F. Scott Fitzgeraldin Kultahattu eli The Great Gatsby (1925), josta muuten tehtiin ensimmäinen mykkäfilmi jo seuraavana vuonna (Herbert Brenon 1926). Suomessa ei Fitzgeraldin romaania tai elokuvaa vielä 1920-luvulla tunnettu ja romaanikin suomennettiin (Osmo Mäkeläinen ja Marja Niiniluoto) vasta 1959 (Otava, Kultahattu). Suuri illusioni filmattiin vasta 1985 (ohjaajana Tuija-Maija Niskanen). Romaanissaan Waltari kuvaa aika osuvasti filmiteollisuutta, filmitähtiä ja heidän ihailijoitaan eli ”filmihulluja” ja samalla kytkee teoksensa otsikon elokuvateollisuuden luomiin illusioihin. Tarinan päähenkilö käy pikkuveljensä ja tämän tyttöystävän kanssa Helsingin Capitolissa katsomassa jotain ”Colleen Moore -filmiä” (ilmeisesti Nuoruus ja hulluus, jonka ensi-ilta oli 29.4.1928 Capitolissa ja jonka Waltari olisi hyvin ehtinyt nähdä ennen kuin lähti Pariisiin kirjoittamaan kirjansa luvut II-XIII). ”Koko joukon oli suggeroinut filmin huikea juoksu kankaalla, vaihtuvat kuvat ja filmitähtien illusoorinen viehkeys.” ”Ymmärsin noiden filmihullujen tunteet, kun he kirjoittivat kirjeitä ja pyytävät valokuvia ja nimikirjoituksia ja juoksevat illasta iltaan elokuvateatterista toiseen.” (Waltari 1928, s. 144-146). Pariisin jaksossakin Waltari mainitsee ”elokuvien kirjavat tulet” ja ”salaiset filmiteatterit” (Waltari 1928, s. 201, 242).
Joka maassa etsittiin omia filmitähtiä kuumeisesti ja niin teki Suomi-Filmin Erkki Karukin. Hän oli kaavaillut Lillan Järnefeltistä tähteä uuteen elokuvaansa Nuori luotsi. Elokuvasta tulikin kohtuullisen merkittävä tapaus, mutta ei jättimenestys. Lillanin roolisuoritusta kehuttiin, mutta ei suitsutettu. Amerikkalainen filmiteollisuus ja suuryhtiöt laskivat suurten katsojamäärien ja massajakelun varaan koska se mahdollisti suuremmat tuotantokustannukset, parhaat ammattilaiset, kalliimmat näyttelijät, näyttävämmät lavastukset, joukkokohtaukset jne. Amerikkalaiset pyrkivät myös valloittamaan maailman elokuvamarkkinat ja osittain onnistuivatkin. Euroopassa, jossa oli otettu elokuvan historian alkuaskeleet, seurattiin kateellisina. Ranskassa Lumièren ja Pathén veljekset vuodesta 1895 alkaen olivat kuitenkin kiinnostuneita lähinnä elokuvan teknologiasta eivätkä joko ymmärtäneet elokuvateollisuuden mahdollisuuksia tai piitanneet niistä. Euroopassa ja Suomessakin (erityisesti Elokuva -lehden toimesta) pyrittiin suojaamaan omia markkinoita jopa lainsäädännöllä ja säädettiinhän antitrustilakeja jo USA:ssakin.
Syystä tai toisesta Lillan Järnefelt ei saanut uusia elokuvarooleja Nuoren luotsin jälkeen ja vuosien mittaan hänen nimensä lähes unohtui. Syitä voi olla monia ja ne jäävät tässä arvailujen varaan.
Lillanin elokuvaurasta tai yksityiselämästä ei juurikaan kerrota myöskään sisko Maija Järnefeltin muistelmissa, vaikka pikkusisko Emmi siellä usein mainitaan – tietysti niiden tapahtumien yhteydessä jotka liittyvät Maijan omiin elämänvaiheisiin.
Yksi merkittävä syy Lillanin uran katkeamiseen voi olla äänielokuvan nousu 1920-luvun lopulta alkaen. Se pudotti ison joukon mykkäelokuvan tähtiä markkinoilta. Toinen syy voi olla näyttelijän oman kiinnostuksen hiipuminen ja kolmas syy perhetilanteen muutokset (ero ja uusi avioliitto sekä neljä pientä lasta). Saksassa ja Itävallassa tarjolla olevien roolien vähentyminen tai niiden liian läheinen liittyminen Natsi-Saksan nousuun viimeistään 1930-luvun alussa voi olla mahdollinen neljäs syy.
Lillanin isosiskon, Maija Järnefeltin miehen, saksalaisruotsalaisen pankkiirin Holger Boldemannin äiti (eli Maijan anoppi) oli puolanjuutalainen. Lillanin kanssa samassa filmissä (Pratertraum 1924) näytellyt Saksan sen ajan suurin filmitähti Henny Porten joutui uravaikeuksiin, kun propagandaministeri Joseph Göbbels vaati häntä eroamaan juutalaisesta miehestään jos halusi jatkaa elokuvauraansa. Porten selvisi pälkähästä vain ystävänsä Albert Göringin oveluuden avulla. Albert oli jyrkkä Hitlerin vastustaja mutta pystyi ovelasti käyttämään mm. veljensä Hermann Göringin kirjelomakkeita vakuuttaakseen viranomaisia tiettyjen henkilöiden luotettavuudesta. Porten sai haluamansa filmiroolin Itävallasta, mutta Lillanin mahdollisista jatkorooleista tai niiden estämisestä ei ole tietoa.
Lillan kuoli Helsingissä muutama kuukausi jatkosodan syttymisen jälkeen marraskuun 15. päivänä 1941 vaikeaan sairauteen. Lehtijuttujen sijasta oli vain omaisten kustantama kuolinilmoitus. Muistotilaisuus pidettiin viikon päästä 22.11.1941 krematoriokappelissa.
Lillan Järnefeltin elokuvauraa koskeva kollektiivinen muistinmenetys tuntuu jatkuvan. On tietysti ymmärrettävää, että ”suomalaisen elokuvan” historiassa ei käsitellä saksalaisia ja tanskalaisia elokuvia. Näin Lillan Järnefeltin filmeistä tulee pääosalle suomalaisista muistiinmerkityksi vain Erkki Karun elokuva Nuori luotsi.
Onneksi Erkki Karun pioneerityö Nuori luotsi ja Lillanin roolisuoritus esitellään Suomen kansallisfilmografiassa (Uusitalo et al. 1996) jopa viidellä sivulla, tosin mielestäni väärän vuoden (1928) kohdalla. Elokuvahan valmistui jo 1927. Sen kutsuvierasensi-ilta oli 22.12.1927 ja elokuva tarkastettiinkin 30.12.1927. Oletan, että elokuva on lokeroitu vuodelle 1928 koska sen ensi-ilta suurelle yleisölle oli uudenvuodenpäivänä 1.1.1928. Sekä wikipedian että IMDb:n tietokannan vuosilukutiedon (1928) korjasin joku aika sitten 1927:ksi, eikä sitä kukaan toistaiseksi ole kyseenalaistanut. Oikeastaan KAVIn (Kansallisen Audiovisuaalisen Instituutin) ”ensi-iltavuosi” -tietokin (1928) pitäisi korjata 1927:ksi, koska kutsuvierasensi-ilta oli 22.12.1927. Ainakin näin kertoo Helsingin Sanomien uutinen 24.12.1927 ja miksi emme sitä uskoisi?
Nuori luotsi oli muuten ensimmäinen kokoillan elokuva, joka pääsi vuonna 1972 alkaneen kansallisen nitraattifilmien pelastusoperaation kohteeksi. Opetusministeriön rahoilla ensimmäisen pelastustyön teki Suomi-Filmin elokuvalaboratorio. Merkittävä kunnianosoitus filmin tuottajalle ja ohjaajalle Erkki Karulle ja filmin päätähdille, Lillan Järnefeltille ja Joel Rinteelle.
Myös Yleisradio on kiitettävästi näyttänyt Nuoren luotsin em. pelastusoperaation jälkeen – jo kuusi kertaa. Ensimmäisen kerran filmi näytettiin 7.3.1984, jolloin se sai yli puoli miljoonaa katsojaa (KAVI) – paitsi ehkä ”uutuuttaan” niin myös siksi, että se näytettiin ykköskanavalla parhaaseen katseluaikaan, klo 19.05. Sen jälkeen filmiä onkin näytetty vain aika merkillisiin lähetysaikoihin (arkisin keskellä päivää tai yöllä) ja siirtämättä elokuvaa vapaasti katsottavaksi YLE Areenan puolelle. Viimeksi elokuva näytettiin maanantaina 8.2.2021 klo 13.15. Puutetta korvaa nyttemmin Elonetin mainio verkkopalvelu, jossa filmin voi katsella milloin tahansa, kunhan sen sieltä ensin löytää.
KAVIn sivuilla elokuvan filmografiset tiedot ovat kiitettävän tarkasti tarjolla. Kuvauspaikkoihin tekisin seuraavia lisäyksiä tai tarkennuksia: Suursaarella yksi kuvauspaikka on mainittujen kylä- ja rantakuvien lisäksi Pohjoiskorkia, yksi Suursaaren neljästä yli 100 metriä korkeasta vuoresta. Siellä vanha luotsi Rasi ja hänen Huldansa istuvat kahden ja toisessa kohtauksessa Hulda huiskuttaa huiviaan lähtevän laivan suuntaan. Ensin mainittu kohtaus on valitettavasti ainoa kohta jossa Suursaaren korkeat ja huikean pitkät maisemat pääsevät edes joten kuten esille.
Kolme kuvaa samasta Suursaaren Pohjoiskorkian upeasta noin 8 km pitkästä saarimaisemasta, jossa näkyvät jonossa kaikki Suursaaren 100-140 metriä korkeat vuortenhuiput (Pohjoiskorkia, Mäkiinpäällys, Haukkavuori ja Lounatkorkia) ja Suomenlahden rannaton ulappa oikealla. Ylin kuva elokuvasta Nuori luotsi 1927, keskellä oma kuvani vuodelta 2007 ja alinna Eliel Saarisen satumainen akvarelli vuodelta 1900 (teos Arkkitehtuurimuseon kokoelmissa, kuva PL 2012).
Nuoressa luotsissa on kolme mielenkiintoista mutta aika lyhytkestoista satamakuvausta. Ne kuvittavat tarinoita vanhan luotsin onnettomasta henkilöhistoriasta ja kuvaavat samalla luotsin työympäristöä. Kaikki näihin liittyvät sisä- ja ulkokuvat on kuvattu Helsingissä. Ensimmäinen satamakuvaus (ylin kuva) on Katajanokan laiturista, jossa vanhan luotsin merille lähtöä kuvataan satamamakasiinien edustalla s/s Capellan odottaessa laiturilla. Toisessa kuvassa vanha luotsi palaa meriltä omalla laivallaan kotisaarelleen, mutta kuvauspaikkana on edelleen Helsinki. Kuva on aika taitavasti rajattu jotta paikkaa ei tunnistaisi, mutta minusta näyttää selvältä, että taustalla näkyy Korkeasaaren tunnistettava kallio. Laivan puomi pressuineen peittää lähes kokonaan (muttei täysin) taustalla näkyvän helposti tunnistettavan luotsikasarmin, sittemmin merimuseon (joka muutti Hylkysaaresta Kotkaan jo vuosia sitten). Kuvauspaikka on hyvin todennäköisesti Pohjoissataman Halkolaituri, ei Sörnäisten satama niin kuin filmin taustatietoihin on kirjattu. Laivan sisäkuvat on kuvattu studiossa ja KAVIn tietojen mukaan kyseessä on Suomi-Filmin studio Helsingin Kruununhaassa, Vironkatu 9. Herätän myös kysymyksen: onko filmiin päässyt elokuvan luotsin omana laivana se sama ”Merihaukka”, jota Suomi-Filmi käytti mm. merikohtausten kuvaamisessa ”elokuvauskutterinaan”? Laivan nimi ei kuvassa erotu. Kolmas illalla kuvattu pätkä on aika lailla samasta paikasta Katajanokan satamalaiturilta kuin ensimmäinen kuva (ei siis Eteläsatamasta, kuten filmin taustatiedoissa on kerrottu). Kuvaussuunta on lähes suoraan etelään niin että Luoto eli Klippan torneineen näkyy rahtilaivan takana silhuettina ja sen takana vasemmalla Särkkä. NJK:n paviljonki jää kuvan oikealle puolelle. Nuori luotsi on tarinan mukaan töissä luotsaamassa rahtilaivaa jossain nimeämättömässä satamassa, mutta tässä dokumenttipätkässä laiva on menossa kohti Eteläsatamaa. Itse luotsaustapahtuma rahtilaivan laivasillalla on kuvattu Suomi-Filmin studiosssa Helsingin Kruununhaassa Vironkatu 9:ssä.
Miten Lillan Järnefelt joutui tai pääsi Erkki Karun elokuvaan ”Nuori luotsi” 1927?
Lillan Järnefeltin rooli Nuoren luotsin päätähtenä perustui tuottaja-ohjaaja Erkki Karun liiketoimintasuunnitelmaan. Juuri ennen kuin Nuori luotsi -elokuvaa alettiin filmata kesällä 1927 Suursaaressa, Lillan Järnefelt esiteltiin ”elokuvatähtenä” (Helsingin Sanomat 23.7.1927, s. 8) tai ”filmitähtenä” (Elokuva, näytenumero 1/1927). Se oli sikäli perusteltua, että edellisenä vuonna (1926) ensi-iltansa saanut tanskalainen Taiteilijakohtaloita -filmi oli varmaan vielä lehdistön muistissa.
Vielä ennen ensi-iltaa Filmiaitta 17.10.1927 muistutti tulevasta elokuvasta esittelemällä sen pääosan esittäjän Joel Rinteen koko sivun muotokuvassa, kuvatekstillä ”Suosittu helsinkiläinen näyttelijä Joel Rinne, joka usein on esiintynyt filmissä näyttelee pääosaa Suomi Filmin elokuvassa ’Nuori luotsi.’ Elokuvan on ohjannut Erkki Karu, Lilian Järnefeltkin on mukana”. Ilmeisesti varman päälle laskien Filmiaitta halusi vielä esitellä Nuoren luotsin lähinnä Joel Rinteen kautta, vaikka Lillanista oli jo puolisen vuotta leivottu elokuvan tähteä.
Elokuvatähteä synnytetään urakalla Suomen lehdistössä jo ennen kun elokuvaa aletaan filmata (vasemmalla Helsingin Sanomien uutisessa käytetty mielestäni hieman epäonnistunut kuva otsikoineen 23.7.1927). Lehdistö pääsi haastattelemaan tekijöitä juuri ennen kuin joukko lähti laivalla Helsingistä Suursaareen 26.7.1927 ja sieltä myöhemmin Porkkalaan. Yleisön odotuksia nostatetaan edelleen kun Helsingin Sanomat (toimittaja Volmar Neiro) teki 14.8.1927 isohkon jutun kuvauksista Porkkalan Järvössä. Jopa kutsuvierasensi-illasta 22.12.1927 tehtiin uutinen Helsingin Sanomiin 24.12.1927, viikkoa ennen julkista ensi-iltaa. Siinä toimittaja ”W” toteaa, että ”Lillan Järnefelt oli kuvankaunis, mutta neiti Sylviniin minä oikein rakastuin”. Myös Elokuva -lehden ensimmäisessä näytenumerossa joulukuussa 1927 julkaistiin juttu ennen yleistä ensi-iltaa. Sekä lehden kansikuva että sisäsivujen teksti perustellaan suorasukaisesti: ”esitelläksemme uuden filmitähden” Lillan Järnefeltin. Kansikuvassa on oikeutetusti myös nimiosan esittäjä Joel Rinne. Ensi-ilta oli 22.12.1927 kutsuvieraille Suomi-Filmin omassa teatterissa Hakasalmenkatu 1b kuudennessa kerroksessa, ja 1.1.1928 suurelle yleisölle Helsingin Kino-Palatsissa ja Kalevassa sekä useiden muiden kaupunkien teattereissa. Suomi-Filmin toimitilat ja oma kutsuvierasteatteri oli Eliel Saarisen vuonna 1920 piirtämässä komeassa tiilitalossa Hakasalmenkatu 1b (nykyisin Keskuskatu 1b), sen kuudennessa kerroksessa. Talo esiteltiin Arkkitehtilehdessä 6/1922 ”Kino-Palatsina”, vaikka tällä nimellä tunnettu Helsingin pramein elokuvateatteri olikin rakennuksen takana sisäpihalla ja pääsisäänkäyntikin Pohjoisen Esplanaadikadun puolella. Filmistä otettiin kymmenen kopiota jolloin sitä päästiin esittämään kaikissa isoissa kaupungeissa yhtäaikaa. Elokuvamainoksissa (mm. Helsingin Sanomat 1.1.1928, s. 3) Lillan on jo nostettu nimilistan ensimmäiseksi. Suomi-Filmin Erkki Karu odotti todennäköisesti suurempaa menestystä kuin mikä sitten toteutui. KAVIn tietojen ja arvion mukaan elokuva menestyi hyvin, vaikka sen vuoden kaikki muut näytelmäelokuvauutuudet menivät vielä paremmin.
Nuoren luotsin kuvausten aikaan Lillan Järnefelt asui aviomiehensä (liikemies Olof Sture Aschberg) kanssa isosiskonsa Maija Järnefeltin ja hänen miehensä, saksalais-ruotsalaisen liikemiehen Holger Boldemannin luona Tukholman Saltsjöbadenissa. Tätä kautta Lillanin tulemiseen Suomeen saatettiin liittää ylimääräistä kansainvälistä hohdetta. Sitä ruokki myös ruotsalainen aikakauslehti Nya Dagligt Allehanda, joka oli juuri tehnyt uutisen tähden Suomeen tulosta. Hesari siteerasi juttua, jonka mukaan ruotsalaiset valittelivat kun hänen kauniit kasvonsa ”katoavat joksikin aikaa tukholmalaisesta seuraelämästä”. Selvää tähtiainesta.
Lillan Järnefelt itse oli yllättävän vaatimaton aiemmista filmauskokemuksistaan. Elokuva -lehden toimittajien kysyessä varovasti ”Onko neiti ollut jo aikaisemmin elokuvanäyttelijänä?” Lillan oli uutisen mukaan vastannut ”Olen minä ollut jonkun kerran Tanskassa, tosin vain avustajana ja kerran pienehkössä osassa Saksassa”. Näyttää siltä, että Lillan oli saanut toimittajan (nimimerkki ”– k a”) pään pyörälle, koska tosiasiassa Lillan oli ollut filmituotannoissa jo kolme kertaa Saksassa ja Itävalta-Unkarissa sekä kerran Tanskassa. Noloille toimittajille oli selvinnyt myöhemmin sekin, että Lillan olikin jo rouva (Järnefelt-Aschberg) eikä neiti. Toimittajan tekemä haastattelu päättyy sanoihin ”vastasi Järnefelt melkeinpä kainosti ja suvaitsi meille hymyn, jonka näimme vielä unissakin” (Elokuva 1/1927).
Nuoren luotsin päätähdet Lillan Järnefelt ja Joel RinneSuursaaren rantamaisemissa. (kuvalähde: KAVI)
Elokuvalehden ensimmäisessä näytenumerossa 1927 filmitähden nimi kirjoitetaan kuten aiemmin päivälehdissäkin muodossa Lillan Järnefelt, vuotta myöhemmässä saman lehden numerossa (Elokuva 1/1928) jostain syystä muodossa ”Lilan Järnefelt”. Helsingin Sanomien elokuvamainoksessa 1.1.1928 nimi kirjoitetaan muodossa ”Lillian Järnefelt” ja mainitaan näyttelijöistä ensimmäisenä, ennen Joel Rinnettä. Aiemmin ensimmäisenä nimenä oli esitelty Joel Rinne. Lillanin tähteys oli julkisuudessa jo loksahtanut filmiteollisuuden haluamalle uralle ja se näkyi.
Lillan, Lilian, Lillian, Lilan, Emmi ja Emsy +Järnefelt, Järnefeld, Järnefeldt, Jaernefelt, Järnefelt-Aschberg ja Saxén
Mikä on filmitähden nimen oikea kirjoitusmuoto? Hänen isosiskonsa Maija Järnefelt käyttää muistelmissaan (1. osa 1982 ja 2. osa 1986) pikkusiskostaan jatkuvasti muotoa Emmi, mikä lieneekin hänen virallinen etunimensä, toisen nimen ollessa Lilian. Perheen kuopuksesta tulee luonnostaan perheen sisällä Lillan, jota sitten suomalainen lehdistökin enimmäkseen käyttää. Yksityisesti ja hänen omien lapsiensa parissa häntä kutsuttiin nimellä Emsy, kuten myös hänen kuolinilmoituksessaan. Filmimaailmassa oli jo silloin tavanomaista käyttää taiteilijanimiä ja sen lisäksi valmistusmaan ulkopuolisissa maissa (Saksa, Itävalta-Unkari, Tanska, Ruotsi) otettiin käyttöön sikäläisiin käyttökieliin sopivia nimenkirjoitusmuotoja. Näistä syistä Lillan Järnefeltistä löytyy julkisuudessa aika monta erilaista muotoa, etunimi muodossa Lillan, Lilian, Lillian, Lilan, Emmi ja Emsy, sukunimi ainakin muodoissa Järnefelt, Järnefeld, Järnefeldt, Jaernefelt, Järnefelt-Aschberg ja Saxén. Tietohakuja tämä nimen monimuotoisuus tietenkin hieman hankaloittaa. Käytän itse tässä ensin mainittuja vaihtoehtoja, jo jutun otsikkoonkin kirjattua muotoa.
Isosisko Maija kuvailee pikkusiskoaan näin: ”Emmi-siskokin oli kaunis. Hänen silmänsä olivat suuret niin kuin Mamman, mutta eivät siniset niin kuin Mamman vaan tummemmat ja harmaanvihreät. Emmi oli iloinen ja hyväntahtoinen ja kun hän iloitsi, hänen silmänsä kipinöivät ja tuikkivat kuin tähdet. Hän oli luonteeltaan lämpimän suloinen, suorasukainen, ja olemukseltaan sydämellinen.” (Järnefelt 1982, s. 51). Helsingin Sanomien toimittaja Simpura arvioi Lillanin ulkonäköä 23.7.1927 näin: ”Elegantti ilmestys: valkoista ja punaista, kevyttä ja ilmavaa, hametta vain hiukkasen enemmän kuin aavistus, ja korea päivänvarjo, pienoinen kuin nukella. Siro nukke koko olento. Mutta kasvot eloisat ja silmissä temperamentin tulta.” ”Kuvankauniiksi” Lillania kuvaa myös nimimerkki ”W.” Helsingin Sanomissa 24.12.1927. Ensi-illan jälkeen 13.1.1928 saman lehden nimetön arvostelija toteaa: ”Lillan Järnefelt sopii elokuvaan ulkomuotonsa puolesta. Olisi mitä toivottavinta nähdä, miten hän suoriutuu vaativammasta tehtävästä.”
Lillanin sukua Järnefeltien tilalla Lohjan Rantalan pikkuverannalla 1920-luvun alkupuolelta, todennäköisesti 1923, siis ennen Lillanin Saksan filmirooleja (1924). Tässä jo lähes filmitähdeltä näyttävä noin 21-vuotias Lillan istuu portailla etuoikealla. Pappa Arvid Järnefelt ja Mamma Emmy istuvat vasemmalla. Isosisko Maija ja poikansa Laci oikealla. Lillanin setä taidemaalari Eero Järnefelt seisoo rusetti kaulassaan äitinsä (Lillanin Mummin) kenraalitar Elisabeth Järnefeltin (syntyisin Clodt von Jürgensburg) vieressä. Portailla istuvat myös Lillanin ja Maijan vanhin sisko Liisa sekä Maijan puoliso, itsetietoisen näköisenä saksalaisruotsalainen liikemies Holger Boldemann. (Järnefelt 1982, s. 237)
Lillan Järnefeltin ensimmäinen suomalainen elokuvarooli oli siis toinen päärooli dramaattisessa Erkki Karun ohjaamassa saaristolaiselokuvassa Nuori luotsi, joka kuvattiin ja valmistui 1927 ja jonka ensi-ilta oli 22.12.1927 (suurelle yleisölle 1.1.1928).
Ohjaaja ja Suomi-Filmin tarmokas pomo Erkki Karu osasi yhdistellä uuteen filmiinsä kolme vetonaulaa: eksoottiset kuvausympäristöt (Suursaaren ja Porkkalan saaristolaismaisemat), romantiikkaa ja jännitystä tarjoavan käsikirjoituksen (Yrjö Veijolan kansannäytelmän vapaa sovitus) ja yleisöä kiinnostavat nousevat filmitähdet (Lillan Järnefelt ja Joel Rinne). Suursaari oli jo ehtinyt niittää matkailumainetta taiteilijoiden ja kesäturistien paratiisisaarena ja filmin kautta saari tulisi saamaan ylimääräistä mainosta. Kohtalon oikusta tai pikemminkin toisen maailmansodan kulusta johtuen sekä Suursaari että Porkkalan saaristo jäivät jatkosodan jälkeen Neuvostoliiton hallintaan. Suomalaisilla turisteilla ei niille ollut asiaa pitkään aikaan ja Venäjän haltuun jääneen Suursaaren osalta näyttää huonolta nytkin, Ukrainan sodan jälkeen.
Valitettavasti Karu ei oikein osannut käyttää Suursaaren upeimpia maisemakohtia filmissä. Arvioni perustuu omiin kokemuksiini, koska olen kolunnut tämän oman mummini kotisaaren merkittävät maisemakohteet moneen kertaan vuosina 2005, 2006 ja 2007. Voi olla, ettei jylhiä maisemia saatu luontevasti upotettua käsikirjoitetun tarinan käänteisiin. Henkeäsalpaavat näkymät yli 100 metriä korkeilta Suursaaren vuorilta jäivät pariin kolmentoista sekunnin pätkään ja nekin vähän päätarinan ulkopuolelta. Näissä lyhyissä otoksissa kuvitetaan vanhan luotsin tarinaa onnettomasta nuoruuden rakkaudestaan (Rasi ja Hulda istumassa vuorimaisemassa ja Huldan jäähyväishuiskutus lähtevälle laivalle, molemmat Pohjoiskorkian huipulta). Nekään eivät ole saaren uljaimmalta näköalapaikalta, Haukkavuoren laelta. Porkkalasta sentään saatiin mukaan näyttävä kohtaus Joel Rinteestä Rönnskärin majakan huipulla, mikä valmisteli filmin kohokohtaa. Nuori luotsi Eero Luotola tarkkailee kiikarillaan Annikin ja viekkaan taiteilijan veneretkeä lähisaareen ja lähtee vimmaisena moottoriveneellän perään.
Nuori luotsi (Joel Rinne) hurjana Rönnskärin majakassa.
Saaristolaiselämän karut elinolot ja eksotiikka tulevat esiin tarinan kulminaatiokohtauksessa, jossa mustasukkainen nuori luotsi (Joel Rinne) ajaa moottoriveneellä morsiamensa Annikin (Lillan Järnefelt) ja kilpakosija taiteilija Viklundin (Sven Hildén) soutuveneen päälle ja kaikki joutuvat merihätään. Kohtaus on tehty ohjaajan tahdosta ilman filmitrikkejä, sijaisnäyttelijöitä ja turvavälineitä. Elokuva 1/1927 kertoo, että Karu huusi kuvaaja Eino Karille ”Veivaa, veivaa, veivaa!” ja vasta kun tärkeät kuvat oli purkitettu ”Nyt pelastusrenkaat veteen ja paikalla!” Merivettä nielleet Järnefelt, Rinne ja Hildén olivat kuvausten jälkeen vakavina koko iltapäivän eikä vielä illallakaan leikkipuhe tahtonut luistaa. Elokuvan alkuaikoina tällaiset tapahtumasarjat eivät olleet hirveän harvinaisia, mutta joka tapauksessa Joel “Jopi” Rinne muisteli kauhulla kuvauksia Seura-lehdessä (5/1973) vielä kymmeniä vuosia filmauksen jälkeen: ”Porkkalassa sitä filmattiin ja ai juukeli, että se oli hengenvaarallista touhua niin kuin Erkki Karun ohjatessa yleensäkin. Karun periaatteena oli, että ’meidän filmeissä ei fuskata’. Ei käytetty sijaisnäyttelijöitä, vaan me esiintyjät jouduimme tarpeen vaatiessa menemään niin tuleen kuin veteenkin. [- -] Siellä me sitten räpiköimme keskellä aavaa ulappaa, minä, kilpakosijani Sven Hildén ja tavoiteltu neito Lillan Järnefelt. [- -] Pelastusrenkaista ei Karu välittänyt tuon taivaallista.”
Dramaattinen veneen yliajon kohtaus oli realistinen ja ilman sijaisnäyttelijöitä. Ennen filmausta Lillan kehaisikin lehtiväen kysymykseen ”Osaatteko uida”? näin: ”Kyllä. Vaikka kilpaa teidän kanssanne. Ja kaloja olen perkannut enemmän kuin kaikki helsinkiläistytöt yhteensä.”
Dramatiikka oli tarpeen, vaikka Erkki Karu muunsi elokuvan traagisen, lähes shakespearelaisen lopun myöhemmin tutuksi tulevaan ja perhe-elokuville paremmin sopivaan hollywoodilaiseen tyyliin eli onnelliseksi lopuksi. Kun petetyksi itsensä tunteva nuori luotsi päättää kuitenkin pelastaa Annikin hukkumasta hän kysyy tältä: ”Annikki – oletko sama kuin saareen mennessäsi?” Yrjö Veijolan alkuperäisessä näytelmässä Annikki vastaa kieltävästi, jolloin Eero päättää hukuttaa itsensä. Elokuvassa sen sijaan vastaus onkin ”Kuolema kasvojeni edessä vannon sinulle Eero, että olen viaton!”. Tällä Karun toteuttamalla häränpyllykäänteellä Eero ja Annikki voivat saada toisensa ja elokuvayleisö voi säilyttää uskonsa viattomuuteen ja puhtaan rakkauden voittoon. Erkki Karu oli paitsi elokuvaohjaaja niin ennen kaikkea yleisönsä tunteva liikemies. Suuremman joukon hyväksymä loppuratkaisu merkitsisi suurempia katsojamääriä ja lipputuloja.
Elokuvan päätähtenä oli Suomen ensimmäinen, kansainvälistä kokemusta saanut filminäyttelijä Lillan Järnefelt. Kun Nuorta luotsia filmattiin kesällä 1927, Emmi “Lillan” Järnefelt oli vasta 25-vuotias. Hän oli kuitenkin ollut mukana jo neljässä ulkomaisessa mykkäelokuvassa, kolmessa saksalais-itävaltalaisunkarilaisessa ja yhdessä tanskalaisessa.Osat olivat pienehköjä, mutta osia kuitenkin. Helsingin Sanomat nimesikin hänet muitta mutkitta “elokuvatähdeksi” jo ennen kuvauksien alkamista (HS/Simpura 23.7.1927, s. 8). Sittemmin Lillan Järnefelt on lähes täysin unohdettu. Nuorta luotsia esittävä Joel Rinne oli filmin tekovaiheessa juuri täyttänyt 30 vuotta, mutta ehtinyt näytellä jo useita vuosia teattereissa ja filmeissä. Hänestä Hesari ei tehnyt etukäteishaastattelua. Tähteys hänenkin osaltaan lähti alkuun tästä elokuvasta ja supertähti hänestä tuli viimeistään 1960-luvulla Komisario Palmu -elokuvien ansiosta. Hänestä leivottiin myöhemmin peräti akateemikko.
Lillan, oikealta nimeltään Emmi Lilian Järnefelt (1902-41) oli tunnetun suomalaisen juristin, fennomaanin ja kirjailijan, myöhemmällä iällään tolstoilaisuuteen heränneen Arvid Järnefeltin (1861-1932) nuorin tytär. Isä Arvidilla oli kahdeksan sisarta, heistä tunnetuimmat olivat taidemaalari Eero Järnefelt, säveltäjä Armas Järnefelt ja Aino Järnefelt, myöhemmin Sibelius. Superjulkkisten sukua siis.
Suomi-Filmin tarmokas johtaja Erkki Karu oli havainnut Lillanin lupaavan filmitaustan ja hän halusi elokuvaansa tähden. Karun lähettämässä sähkösanomassa Lillanin silloiseen asuinpaikkaan (siskonsa Maija Järnefeltin kotiin) Saltsjöbadeniin luki ytimekkäästi “Tulkaa! Heti!”. Ja Lillan tuli. Hänestä oli “oikein hauskaa vaihtaa Tukholman saaristo pariksi viikoksi Suursaareen ja Porkkalaan”. Samalla saattoi käydä tervehtimässä vanhempiaan (Arvidia ja Emmyä) lapsuuden kodissa Lohjan Virkkalassa. Lohjan talo oli maalaistalon ja kesäasunnon yhdistelmä, jossa Arvidilla oli tilaisuus kokeilla tolstoilaisia ideoitaan. Pienehkö kaupunkikoti, kahden huoneen, keittiön ja alkovin asunto Järnefelteillä oli Caloniuksenkatu 7 kolmannessa kerroksessa Helsingin Töölössä.
Filmiaitassa julkaistu Taiteilijakohtaloita -filmin mainos kertoi, että “Ulkomaiden sanomalehdet ovat arvosteluissaan mitä parhaiten ylistelleet tätä filmiä. Pääosissa Karina Bell ja Lilian Järnefelt” ja Hesari arvioi Lillanin suoritusta näin: “Näytteleminen on varmaotteista, luontevaa ja suloista. Hänen voi odottaa menevän pitkälle valkoisen kankaan taiteen palveluksessa”
Tähteys, elokuvateollisuus ja kultit
Elokuvatähdet olivat 1920-luvulla ainakin läntisen maailman suuria julkkiksia, sanoma- ja viikkolehtien kuvatuimpia kasvoja. Niitä haluttiin koko ajan lisää. Ja moni halusi itse filmitähdeksi. Elokuvalehdissä äänestettiin parhaimmista filmitähdistä. Näyttelijöiden osoitteita julkaistiin lehdissä vapaasti ihailijapostien ja valokuvapyyntöjen määrän lisäämiseksi.
Samaan aikaan kun Lillan Järnefelt kuvasi saksalaisia filmejään Berliinissä, eräs Greta Garbo filmasi Tukholman lähistöllä vielä Lillaniakin nuorempana (silloin 19-vuotiaana) suomalaissyntyisen Mauritz Stillerin elokuvassa Gösta Berlingin taru (1924). Siitä tuli Greta Garbon läpimurto. Nuorta luotsia filmattaessa (1927) Greta Garbo oli jo iso tähti Hollywoodissa. Ei ihme, että Erkki Karu haaveili menestysfilmeistä ja uusien tähtinäyttelijöiden löytämisestä. Koska ohjaaja Stiller oli helsinkiläissyntyinen, ajattelivat suomalaiset että miksei meilläkin.
Seuranäyttämöillä ohjauskokemusta kerännyt Erkki Karu tajusi elokuvan mahdollisuudet yhtenä ensimmäisistä. Tähtikultti mahdollistui kuitenkin vasta kun elokuvan tekeminen muuttui viihdeteollisuudeksi ja elokuvasta tuli massojen kulutustuote. Suurimmat markkinat ja tuotantolaitokset syntyivät Euroopassa ensin Ranskaan (Société Lumière 1892) ja sitten Saksaan (UFA 1917). Yhdysvalloissa filmibisnes lähti New Yorkista ja Los Angelesin Hollywoodista (Universal Film 1912, Paramount 1914, United Artists 1919, MGM 1924 jne). Keksijä ja tuotekehittäjä Thomas Alva Edison oli pioneeri laitteissa ja teattereissa, ei niinkään elokuvabisneksessä. Suomeen filmi- ja tähtikulttia istuttivat paitsi sanoma- ja aikakauslehdet niin erityisesti ensimmäiset elokuvalehdet Filmiaitta (1921-32) ja Elokuva (1927-31). Ne keskittyivät filmitähtiin ja heidän henkilökuviinsa, uutuuselokuviin ja elokuvastudioihin, erityisesti Hollywoodiin.
Elokuvateatterit, filmivuokraamot, maahantuojat ja elokuvalehdet olivat monin tavoin toisiinsa kietoutuneita liikeyrityksiä ja kaikki edistivät elokuvissa käyntiä. Esimerkiksi Erkki Karun Suomi-Filmi Oy teki eniten elokuvia, omisti parhaimmat teatterit ja toi maahan suosituimmat ulkomaiset elokuvat ja omisti myös aikakauslehden Elokuva. Lähes määräävä markkina-asema.
Elokuvalehdet löivät lisää löylyä tarjoilemalla filmitähtikortteja, kaivamalla esiin filmitähtien osoitteita ja järjestämällä äänestyksiä suosituimmista näyttelijöistä. Lehtijuttujen ja kuvituksen esimerkkejä Filmiaitasta ja Elokuvasta vuosilta 1925-31.
Lehtien ja elokuvien myyntiä lisäsivät erilaiset tähtien ympärille kehitetyt tarinat, sensaatiot ja skandaalit. Ensimmäisen maailmansodan ankeiden aikojen vastapainoksi 1920-luvulla syntynyt kauneuden, muodin, terveyden ja alastomuuden ihailu sopivat visuaalisuuteen perustuvaan filmimaailmaan aika helposti.
Alastomuuskultin tunnetuin edistäjä oli amerikkalainen tanssija Joséphine Baker, joka muutti Ranskaan samoihin aikoihin kun Erkki Karu, Lillan Järnefelt ja Joel Rinne filmasivat uutta elokuvaansa Suursaaressa. “Ja kun hän tulee, polvistuu Helsinki hänen jalkoihinsa. – Ei edes meidän kylmä, kankea mielenlaatumme voi vastustaa hänen lumoavaa viehätysvoimaansa” pohjusti Filmiaitta 1/1928 Joséphine Bakerin elokuvan “Tropiikkien viettelijätär” ensi-iltaa. Hän sai aikanaan (1937) Ranskan kansalaisuuden ja hänestä tuli pikkuhiljaa sikäläinen kulttihenkilö eli Ranskan kunnialegioonan ritari. Baker edisti monia yhteiskunnallisesti tärkeinä pitämiään asioita, kansojen ja rotujen tasa-arvoa, kulttuurien välistä yhteistyötä ja lasten adoptiota. Omaan “sateenkaariheimoonsa” hän oli adoptoinut 12 orpolasta eri puolilta maailmaa ja eri uskontokunnista. Joséphine Baker osallistui toisen maailmansodan aikana myös Ranskan vastarintaliikkeeseen ja lopulta (1975) haudattiin sotilaallisin menoin 21 tykinlaukauksen kera.
Ensimmäisen maailmansodan jälkeen 1920-luvulla elokuva- ja filmitähtikuume oli korkealla. Tähdistä kertovaan kuvalliseen julkaisuun oli helppo liittää sotakokemuksien täydellisiä vastakohtia, mm. muoti- ja kauneusteemoja. Tässä esimerkkinä Filmiaitan juttuja vuodelta 1928. Ylärivissä Gilbert Roland ja MGM:n elokuvan Timanttikuume -mainos päätähtenä Joan Crawford. Keskirivissä Filmiaitan artikkeli ihmiskehon kauneudesta lähtien Milon Venuksen ja Belvederen Apollon mitoista. Ihannevartalon ominaisuuksia vertaillaan joidenkin filmitähtien vastaaviin mittoihin. Vertailu perustuu “erään amerikkalaisen sanomalehtimiehen” tutkimuksiin (pituus, paino, rinnanympärys, lantio, pohje, jalkaterä). Esimerkiksi Joan Crawfordin kerrotaan olevan “meidän päiviemme Venus”, tosin sentin lyhyempi, ja peräti 16 kg kevyempi. Rinnan ja lantion ympärysmitat ovat Crawfordilla samoin viitisen senttiä pienemmät. “Liian kevyitä” elokuvatähtiä, toteaa jutun opastava otsikko. Parhaiten Venuksen mitat täyttää naisnäyttelijöistä Doris Kenyon (oli mm. Rudolf Valentinon vastanäyttelijä), Molly O’Day (joka jo muutaman vuoden päästä päätti vähentää kilojaan kauneusleikkauksilla) ja Phyllis Haver (jonka ura hiipui äänielokuvan myötä ja joka teki 1960 itsemurhan unilääkkeillä). Miesnäyttelijöistä Apollon mittoihin yltää vain muutama, “lyhyempiä on paljon”. Richard Arlen täyttää Apollon mitat kuulemma tarkimmin. Hän tuli tunnetuksi mm. sotalentäjän roolistaan William Wellmanin elokuvassa Siivet (The Wings 1927), yhdessä Clara Bown ja Gary Cooperin kanssa. (Filmiaitta 2 ja 7/1928, 13 ja 2/1928, 3 ja 1/1928 ja 6/1928 10.3.1928)
Suomessa tähteyteen ei vaadita Joséphine Bakerin ansioluetteloa. Riittää että on elokuvayleisön mielestä suositumpi kuin useimmat muut suomalaiset, eli tuo rahaa paikalliselle elokuvateollisuudelle. Useimmiten siihen tarvitaan hyvät näyttelijänlahjat, joskus myös kaunis tai karismaattinen linssiä ja selluloidia rakastava ulkonäkö. Bisnekseen sisältyvä riskejä kuvaa se, että henkilön fotogeneettisyyttä voi olla vaikea mitata tai ennustaa. Kauneus on katsojan silmässä, mutta kun pitäisi arvata rooliin ehdolla olevan näyttelijän tai tarinan vetovoima, se voi olla hankalaa muille kuin aika rutinoituneille ammattilaisille. Jos veikkaat oikein, se näkyy myönteisesti yrityksen liikevaihdossa ja saat ehkä jatkaa alalla, jos taas väärin, tulos on päinvastainen. On ehkä turvallisempaa tai helpompaa pyrkiä vaikuttamaan katsojien psyykeen (siihen mitä halutaan) kuin fyysiseen tuotteeseen eli elokuvan sisältöön ja muotoon eli näyttelijöihin tai tarinaan. ”Fiilmitähteys” on yksi tapa vaikuttaa siihen mitä yleisö haluaa.
Tähteyteen vaaditaan ainakin jonkinlaisia näyttelijänlahjoja ja siihen liittyvää karismaa tai vähintään hyvää ohjaajaa. Yleisöön vetoavaa ulkonäköä (“kauneus”, “komeus”, “viehättävyys”, jne.) voidaan muokata ja parannella monin keinoin ja se on myös kulttuurisidonnainen ilmiö. Kotimaiseksi tähdeksi pääsee usein helpommin sitä kautta, että on näytellyt ulkomaisissa elokuvissa. Ilmeisesti Lillan Järnefeltillä oli kaikkia näitä ominaisuuksia vuonna 1927, joten sillä perusteella Hesarin otsikko “Elokuvatähti” oli oikeutettu.
Suomi-Filmi Oy ja Erkki Karu
Erkki Karu oli paitsi suomalaisen elokuvan ehdoton pioneeri niin lievästi suuruudenhullu elokuvantekijä. Hän oli vuonna 1919 perustamassa aikakautensa merkittävintä suomalaista filmituotantoyhtiötä, joka toimi aluksi nimellä Suomen Filmikuvaamo Oy ja sittemmin nimellä Suomi-Filmi Oy. Yhtiö tuotti yhteensä 160 pitkää elokuvaa ja alkuvuosina noin puolet Suomen elokuvista. Ikävä kyllä 1920-luvun lopun pörssiromahdus ja talouslama yhdistyneenä siihen, että Karu kulutti kohtuuttomasti yhtiön aikaa ja varoja ison rakennusprojektinsa suunnitteluun, ajoivat firman kuilun partaalle.
Suomen ja Helsingin elokuvabisneksen keskus oli Hakasalmenkadun (myöhemmin Keskuskadun) ja Pohjoisen Esplanaadikadun kulmatontilla. Hakasalmenkatu 1b:n komeassa Eliel Saarisen 1920 piirtämässä kerrostalossa sijaitsivat mm. elokuvateattereita omistava Suomen Biografi Oy, joka esittäytyy rakennuksen päätymuraalissa ja Suomi-Filmi Oy, jolla oli oma elokuvateatterinsa talon 6. kerroksessa. Jälkimmäinen osti edellisen vuonna 1926. Saman tontin sisäosiin, tontille Hakasalmenkatu 1a, oli piilotettu Helsingin komein, jugendtyylinen ensi-iltateatteri Kino-Palatsi (vuosina 1911–19 nimellä Maxim), johon päästiin sekä Saarisen talon läpi Hakasalmenkadulta että korttelin nurkassa olevan vähän vanhemman rakennuksen Pohjoinen Esplanaadikatu 39 (Valter Jung ja Emil Fabritius 1911) pääsisäänkäynnin kautta. Jälkimmäinen näkyy oikeanpuolimmaisen kuvan oikeassa reunassa olevan kaarevan erkkerin alapuolella, kuvan etualalla olevien Ruotsalaisen teatterin ulkoportaiden takana. Erkki Karun Nuori luotsi -elokuvan molemmat ensi-iltapaikat näkyvät siis näissä kuvissa. Kutsuvierasensi-ilta oli Eliel Saarisen piirtämän talon kuudennessa kerroksessa 22.12.1927 ja yleisölle avoin ensi-ilta Valter Jungin ja Emil Fabritiuksen piirtämässä Kino-Palatsissa 1.1.1928. (kuvalähteet: Eric Sundström 1927 ja Olof Sundström 1933, osasuurennokset HKM:n alkuperäiskuvista)
Hakasalmenkadun ja Pohjoisen Esplanaadikadun kulmatontille Erkki Karu halusi rakentaa elokuvaimperiuminsa päämajaksi pilvenpiirtäjän – kansainväliseen tyyliin. Sen suunnittelijaksi valikoitui arkkitehti Väinö Vähäkallio. Ylärivissä rinnakkain kuvat ao. tontin rakennuksista suurin piirtein samasta perspektiivistä, ensin todellinen tilanne vuonna 1933 ja sen vieressä Väinö Vähäkallion perspektiivikuva (1928) jossa on mukana matalamman rakennuksen tilalle suunniteltu 17-kerroksinen pilvenpiirtäjä. Molemmissa kuvissa näkyy Eliel Saarisen vuonna 1920 piirtämä Suomen Käsityöläis-Osake-Pankin rakennus. Vuoden 1933 valokuvassa näkyy Kino-Palatsin päätyjulkisivussa UFA:n (Universum-Film Aktiengesellschaft) uuden elokuvan mainos Teistä tulee rouvani (Der Frechdachs 1932), jossa pääosaa näytteli saksalainen supertähti Willy Fritsch. Alarivin kuvissa ensin Eliel Saarisen suunnitelman julkisivu ja kolmannen kerroksen pohjapiirros sellaisena kun talon oli tarkoitus jatkua myös Pohjoisen Esplanaadikadun puolelle. Sen vieressä Stockmannin suunnittelijan Sigurd Frosteruksen suurin piirtein saman aikuinen kuvitelma Saarisen suunnitelman mukaisen rakennuksen vierestä Pohjoiselta Esplanaadikadulta kohti Stockmannia, jonka nurkalle Frosterus oli hahmotellut 19-kerroksista pilvenpiirtäjää. Kolmannessa kuvassa samasta suunnasta tilanne jossa Vähäkallion 17-kerroksinen pilvenpiirtäjä (1928) olisi toteutettu mutta ei Stockmannin tornia. Sekä Saarisen, Vähäkallion että Frosteruksen tai oikeastaan heidän toimeksiantajiensa (pankin, filmiyhtiön ja tavaratalon) suunnitelmat jäivät toteutumatta. Vasta 1960-luvulla korttelien nurkilla alkoi tapahtua. Tavaratalo Stockmann osti vuonna 1963 tontin ja halusi rakentaa kinopalatsin tilalle kirjapalatsin. Kino-Palatsin säilyttämisen puolesta nousi pienimuotoinen kansanliike mutta se ei tuottanut tulosta. Hieno jugend-teatteri hävitettiin ja tilalle tuli Akateeminen kirjakauppa, jonka komeat kattoikkunoiden lasiprismat ovat entisen Kino-Palatsin upean jugendkatsomon kristallikruunujen lasiprismojen paikalla. Stockmannilla oli valtit kädessään. Paitsi että oli tontin omistaja, niin Stockmann oli varmistanut suunnitelmansa läpimenon valitsemalla arkkitehdiksi Saaristakin kuuluisammaksi nousseen kansainvälisen tähtiarkkitehtimme akateemikko Alvar Aallon. Valokuva: Olof Sundström 1933, piirrokset: Arkkitehti 6/1922.
Vasemmalla: Suomi-Filmi Oy:n tarmokas pomo Erkki Karu haaveilemansa 17-kerroksisen pilvenpiirtäjän kipsisen pienoismallin (Vähäkallio 1928) äärellä. Tässä vaiheessa tornissa on selviä amerikkalaisten pilvenpiirtäjien vaikutteita. Oikealla: pari vuotta myöhempi 11-kerroksinen versio (Vähäkallio 1930), jossa puolestaan on selviä funktionalismin ja art decon vaikutteita. Kuvat: Elonet -sivusto ja Arkkitehtuurimuseo.
Voi olla, että ilman talouslamaa tai yhdistettynä muihin kaupunkirakentamishankkeisiin Karun pilvenpiirtäjä Pohjoiselle Esplanaadikadulle olisi totetunutkin. Hieman aikaisempi liikkeellelähtö olisi saattanut aiheuttaa sen, että Hotelli Torni olisi jäänyt toteutumatta ja Pohjoisen Esplanaadikadun ja Stockmannin vieressä komeilisi nyt Väinö Vähäkallion suunnittelema torni. Suunnitelman kariuduttua Karu joutui eroamaan mutta perusti melko nopeasti (1933) Suomen Filmiteollisuus Oy:n. Erkki Karun ura jäi pahasti kesken kun hän äkillisesti vuonna 1935 kuoli. Kaikkien tunteman SF-logon alla tuotettiin vajaat 250 pitkää elokuvaa. Niihin kuuluvat mm. suositut Niskavuori, Pekka Puupää ja Komisario Palmu -sarjat. Tämäkin yhtiö meni konkurssiin 1965 kun televisio rynnisti näyttämölle.
Miten Lillan Järnefelt päätyi elokuvauralle?
Lillan Järnefelt eli oikealta nimeltään Emmi Lilian Järnefelt oli Nuoren luotsin filmauksen aikaan jo naimisissa liikemies Olof Sture Aschbergin kanssa, siis virallisesti Emmy Lilian Aschberg. Hänellä oli tuolloin jo kaksi lastakin, 3-vuotias poika Olof ja 1-vuotias tyttö Lilian. Myöhemmin syntyi vielä Ulle Aschberg ja seuraavan aviomiehen kanssa Erik Volmar Saxén. Paljon tämän enempää Lillanin elämänvaiheista ei sitten tiedetäkään. Olof ja Lilian (Aschberg) olisivat nyt (vuonna 2022) 98- ja 96-vuotiaita, jos eläisivät. Heidän perillisiltään saattaisi saada tarkempaakin tietoa Lillanin elämästä.
Helsingin Sanomien jutusta 23.7.1927 ei selviä filmitähden uran aiemmat vaiheet lukuun ottamatta tuota mainintaa “mannermaisesta” elokuvakokemuksesta. Lillanin vuotta nuorempi serkku, taidemaalari Eero Järnefeltin tytär Sara Järnefelt oli tosin ehtinyt näytellä jo 19-vuotiaana eräässä Suomi-Filmin varhaisista melodraamoista Rakkauden kaikkivalta, Amor omnia (Konrad Tallroth 1922) joten suvussa oli jo hieman filmikokemusta.
Vuonna 1924 Saksassa ja Itävalta-Unkarissa filmatut elokuvat
Löysin eri lähteistä tietoja, joiden mukaan Lillan oli ollut vuonna 1924 Berliinissä ystäviensä tai isosiskonsa Maijan ja hänen silloisen saksalais-ruotsalaisen miehensä Holger Boldemannin luona Holgerin vanhempien omistamassa asunnossa ja “täysin sattumalta tavannut saksalaisen ohjaajan” mikä johti kutsuun koekuvauksiin. Tämä ohjaaja ei kuitenkaan välttämättä ollut saksalainen, vaan todennäköisemmin itävaltalaisunkarilailainen, joko Budapestissa syntynyt Peter Paul Felner tai niinä vuosina Weimarin tasavallan Berliinissä työskennellyt wieniläinen teatterimies Berthold Viertel, koska Lillan sai pienehköt osat molempien ohjaajien vuonna 1924 filmatuissa elokuvissa.
Näistä ehkä ensin valmistunut oli Felnerin Prater, joka kertoo tarinan ompelijasisaruksista, joista toinen nai Praterissa tapaamansa kreivin ja toinen veturinkuljettajan, ja jossa Lillanin rooli oli kreivitär Wy. Prater sai ensi-iltansa Wienissä 21.11.1924 ja Berliinissäkin 18.12.1924.
Suurin piirtein samaan aikaan eli tammikuussa 1925 sai ensi-iltansa Viertelin Kultainen vasikka (Das Goldene Kalb) Wienissä ja sen jälkeen Budapestissä 3.4.1925 ja Berliinissä 17.4.1925. Saatuaan osallistumisluvan mieheltään liikemies Sture Aschbergilta, mikä kuulemma ei ollut vaikeata (Svenska Pressen 23.7.1927), Lillan pestattiin pieneen rooliin elokuvassa Kultainen vasikka (Das Goldene Kalb 1925) ohjaajana Peter Paul Felner, mutta julkaistuissa näyttelijäluetteloissa (IMDb, 11 henkilöä) ei Lillania mainita. Siitä voi päätellä, että rooli on ollut aika pieni.
1920-luku oli Saksassa Weimarin tasavallan, Bauhausin ja uuden elokuvateollisuuden aikaa. Uraansa aloittelivat siellä tulevat elokuvan isot nimet ja studiot, erityisesti Ufa ja Fritz Lang (Metropolis valmistui juuri samana vuonna kuin Nuori luotsi 1927), Robert Siodmak, Billy Wilder ja Fred Zinnemann (Menschen am Sonntag 1929), Josef von Sternberg (Der Blaue Engel, 1930). Filminäyttelijäksi halukkaita riitti.
Lillanin kaksi vuotta vanhempi isosisko Maija oli mennyt lapsuudenkaverinsa saksalaisruotsalaisen liikemiehen Holger Boldemannin kanssa naimisiin ja he muuttivat Berliiniin. Holger oli setänsä pankkiiriliikkeessä töissä, mutta se mitä hän työssään oikeasti teki jäi Maijalle epäselväksi. Sitä kautta Berliini oli kuitenkin tullut tutuksi myös Lillanille. Tosin Maijan muistelmissa (julkaistu kahdessa osassa 1982 ja 1986) ei Lillanin (Emmin) Berliinin filmauksia mainita lainkaan, vaikka muuten pikkusisko Emmi esiintyy teoksessa tavan takaa ja Berliinin vuosistakin kerrotaan kaikenlaista. Myöskään Lillanin kuolemasta jatkosodan aikana Helsingissä ei mainita mitään, tosin silloin Maija jo asuikin Yhdysvalloissa, jonne hän muutti juuri talvisodan aattona. Saattaa olla, että Lillan on asunut kesällä 1925 sisarensa Maijan 7-huoneisessa asunnossa Berliinissä samaan aikaan kun isäntäväki itse on ollut kesänvietossa Suomessa Lohjan Virkkalassa kuten heillä oli tapana. Ehkä myös Lillanin isoäidin eli Arvidin äidin Elisabeth Clodt von Jürgensburgin baltiansaksalaisesta sukutaustasta oli apua.
Yksi näistä kolmesta vuonna 1924 tehdyistä Lillanin elokuvarooleista oli saksalaisessa komediassa Die Perücke (Peruukki) ohjaajana wieniläismodernisti Berthold Viertel, joka sittemmin joutui pakenemaan Hitlerin Saksasta 1933 Prahan ja Lontoon kautta Yhdysvaltoihin. Viertel yritti uraa Hollywoodissa mutta pettyi neljässä vuodessa, palasi takaisin Eurooppaan ja joutui pakenemaan 1933 Hitlerin Saksasta Prahan ja Lontoon kautta uudestaan USAhan, jossa toimi sekä New Yorkissa että Los Angelesissa. Hän sai Yhdysvaltain kansalaisuuden 1942, palasi kuitenkin sotien jälkeen 1947 Iso-Britanniaan, jossa ohjasi kolme filmiä. Viertel vältteli elämänsä loppuun asti Saksaa jossa joutui koko ajan kuulemaan valtakunnankanslerin tyyliä “überall den „Reichskanzleistil“ zu hören” ja kuoli Wienissä 1953. Elokuvan tarina kertoo antiikkikaupassa vanhan puuteroidun peruukin päähänsä asettelevasta miehestä, joka temmataan aikamatkalle entisen peruukinomistajan, 1700-luvun aatelismiehen pimeään valtataisteluun ja josta hän yrittää epätoivoisesti päästä takaisin omaan aikaansa. Filmissä näkyy wieniläismodernisteja ja kriittisiä modernisteja ihastuttanut ekspressionismi – kuten Robert Wienen Tohtori Caligarin kabinetissa (Das Cabinet des Dr. Caligari 1920). Lilian Järnefeltin roolihenkilön nimenä Peruukissa oli Zofe ja se on mainittu näyttelijäluettelon (IMDb) seitsemäntenä eli viimeisenä 7 näyttelijän luettelossa.
Lillan Järnefelt näytteli vuonna 1924 kolmessa elokuvassa. Mikä niistä oikeastaan filmattiin ensin tai valmistui ensin, ei ole tarkkaa tietoa. Paremman puutteessa filmien ”valmistuminen” ajoitetaankin elokuvan teatteriensi-illan päivämäärän mukaan. Esityspäivät yleensä tallentuvat joko uutisjuttuihin tai teattereiden ilmoituksiin.
Vuonna 1925 Tanskassa filmattu elokuva
Kohtuullisen iso sivurooli Lillanilla oli tanskalaisohjaajan A. W. Sandbergin filmissä Fra Piazza del Popolo, joka valmistui vuonna 1925. Roolihenkilö on nimeltään Laura ja elokuvatietokantojen elokuvaesittelyissä näyttelijä “Lilian Jaernefelt” tai “Lilian Järnefeldt” on mainittu yhdeksäntenä 15 näyttelijän luettelossa. Itse filmissä näyttelijät esitellään väliteksteissä sitä mukaa kun he astuvat valkokankaalle. “Lilian Järnefeldtin”) roolihenkilö Laura ilmestyy valkokankaalle 29 minuutin kohdalla myrskysateen läpikastelemana nuorena naisena kööpenhaminalaisen katulyhdyn alla. Sen jälkeen Laura saa esittää rooliaan peräti 17 minuuttia päähenkilön entisenä rakastettuna ja hyväksikäytettynä houkutuslintuna lavastetuissa tilanteissa, jossa pääparin suhde halutaan romuttaa.
Elokuva näytettiin myös Suomessa nimellä Taiteilijakohtaloita ja siinä mainostettiin olevan mukana “kolme suurta nimeä” joista yhtenä “suomalainen sulotar Lillan Järnefelt”. “Suurfilmin” ensi-ilta oli 1.1.1926 Helsingin Kino-Palatsissa ja Kalevassa, puolitoista vuotta ennen Nuoren luotsin filmaustöiden alkua.
Tanskan filmi-instituutti (Det Danske Filminstitut) on säilyttänyt ja digitoinut englanninkielisen version tästä filmistä nimellä ”Mists of the Past”. Sen voi katsoa verkosta toistaiseksi milloin tahansa.
Lillan Järnefeltin elokuvaura tiivistetysti
Lillan Järnefelt ei ollut kansainvälinen filmitähti muualla kuin Suomessa, ehkä hieman ja ohimenevästi myös Saksassa, Ruotsissa ja Tanskassa, mutta joka tapauksessa Suomen ensimmäinen kansainväinen filminäyttelijä. Nuoren luotsin toinen pääosa oli Lillanin ensimmäinen suuri rooli. Sen jälkeen elokuvaura syystä tai toisesta lopahti.
Lillanin avioliitto päättyi sittemmin eroon ja uusi aviomies oli keuruulainen Volmar Saxén. Lillan kuoli jo 39-vuotiaana jatkosodan aikana Helsingissä 15.11.1941 kuolinilmoituksen mukaan ”rauhallisesti vaikean sairauden jälkeen”.
Lillanin isän Arvid Järnefeltin sukutausta
Arvid Järnefeltin vaiheista tiedetään aika paljon. Hän meni naimisiin Jyväskylässä varakkaan kauppiaan Mikko Parviaisen tyttären Emilia (Emmy) Fredrika Parviaisen kanssa. Arvid Järnefelt oli yhteiskunnallisesti aktiivinen ja osallistui mm. Päivälehden (nykyisen Hesarin) perustamiseen yhdessä Eero Erkon ja Juhani Ahon kanssa. Arvid oli vakaumuksellinen fennomaani ja rauhanaatteen mies. Ahkera kirjailu ja lakityöt päättyivät kuulemma yhdessä yössä vuonna 1891 kun Arvid sai uskonnollis-tolstoilaisen herätyksen. Hän luopui lakimiesurastaan ja ryhtyi maanviljelijäksi Lohjan Virkkalaan, pukeutui haalareihin, pilkkoi puita jne. Samaan aikaan hän kuitenkin (ilmeisesti rahapulassaan) jatkoi kirjoittamistaan ja asui 1920-luvun lopulla pitkiä aikoja ulkomailla (Ranskassa, Saksassa ja Englannissa), samaan aikaan kuin hänen tyttärensä Lillan kehitti “mannermaista” elokuvauraansa. Kun Nuorta luotsia filmattiin kesällä 1927 Suomessa, Arvid oli palannut edellisenä keväänä Suomeen ja asui siitä lähtien talvet Helsingissä Caloniuksen katu 7:ssä ja kesät Lohjan Virkkalassa. Lillan kertoikin lehtiväelle käyvänsä ennen Suursaarelle suuntautuvaa filmausmatkaansa ensin kotonaan Lohjalla.
Arvidin isä August Alexander (Aleksander) Järnefelt oli Tohmajärvellä 1833 syntynyt suomalainen upseeri ja topografi, joka oli uransa alkuvaiheissa maailmankuulun tähtitieteiljän Friedrich Wilhelm Struven assistentti Pulkovan observatoriossa Pietarin eteläpuolella. Observatorio oli muuten rakennettu vähän aikaisemmin valmistuneen Helsingin observatorion mallia hyödyntämällä. Arvid syntyi juuri Pulkovassa. Aleksander Järnefelt oli geodeetti, topografi ja kenraaliluutnantti, jonka johdolla kartoitettiin 1870-luvulla Uudenmaan, Hämeen, Turun ja Porin läänit sekä Viipurin läänin eteläosa, siis Suursaarikin. Etelä-Suomen topografinen kartasto koostuu yhteensä 473 lehdestä. Kartat julkaistiin myös kirjana venäjäksi 1891, ranskaksi 1894 ja suomeksi 1901. Aatelissäätyyn kuuluva Aleksander Järnefelt meni naimisiin balttiansaksalaisen aatelisen Elisabeth Clodt von Jürgensburgin kanssa ja he saivat yhdeksän lasta, joista toiseksi vanhin oli Arvid.
Elokuvan Nuori luotsi ensi-ilta
Helsingin Sanomat julkaisi Nuori Luotsi -elokuvan virallisen ensi-iltamainoksen 1.1.1928, vaikka todellinen ensi-ilta oli ollut jo 22.12.1927, tosin vain kutsuvieraille Suomi-Filmin omassa teatterissa Hakasalmenkadulla (nykyisellä Keskuskadulla). Tilaisuudesta kertoi jouluaaton Helsingin Sanomissa nimimerkki “W.”, joka kehui paitsi elokuvan saaristomaisemia niin naispääosan esittäjää Lillan Järnefeltiä kuvankauniiksi. Nimimerkki W saattaa olla elokuvan käsikirjoittaja ja alkuperäisen näytelmän kirjailija Yrjö Veijola, jonka aiempi nimi Weilin on tullut tunnetuksi isänsä ja hänen Jyväskylän seminaarista tuntemansa ystävän K. G. Göösin yhteisen kirjankustantamon, kirjapainon ja kirjakaupan (Weilin+Göös sittemmin myös WeeGee) kautta.
Hakasalmenkadun (nykyisen Keskuskadun) ja Aleksanterinkadun kulma vuonna 1933 (kuva Olof Sundström, HKM), oikeassa reunassa komea punatiilinen talo Hakasalmenkatu 1b (Eliel Saarinen 1920), jonka päätyseinässä on Suomen Biografi Oy:n ja sen neljän elokuvateatterin (Kino-Palatsi, Scala, Kaleva ja Thalia) mainosmuraali. Vuonna 1926 Erkki Karun johtama Suomi-Filmi Oy osti Suomen Biografi Oy:n ja sai kaupassa em. neljän helsinkiläisteatterin lisäksi kuusi muuta elokuvateatteria Viipurissa, Turussa, Tampereella, Lahdessa ja Oulussa. Talon kuudennessa kerroksessa esitettiin 22.12.1927 Suomi-Filmin omassa teatterissa kutsuvierasnäytäntönä Erkki Karun Nuori Luotsi elokuva ensi-iltana. Virallinen ja yleisölle avoin ensi-ilta esitettiin 1.1.1928 saman talon sisäpihalla olevassa legendaarisessa Kino-Palatsin teatterissa. Aleksanterinkatu kulkee kuvassa keskellä olevan ns. Litoniuksen talon editse vasemmalta oikealle kohti Heikinkatua (nykyistä Mannerheimintietä) ja Stockmannin tavarataloa.
Elokuva on nyt ladattu KAVIn (Kansallinen AudioVisuaalinen Instituutti) verkkosivuille. Teko on lähes yhtä tärkeä tapahtuma kuin se, jolloin Nuori luotsi pelastettiin erittäin uhanalaisten nitraattifilmien kokoelmasta. Kopiointi tehtiin nitraattifilmien pelastusprojektin määrärahoilla sen ensimmäisenä työnä vuonna 1972 Suomi-Filmin elokuvalaboratoriossa (KAVI). KAVI jatkaa edelleen kansallisen muistimme tallentamista esimerkillisen hienosti.
Nuori luotsi -filmi on kiinnostava, koska sitä voi katsoa paitsi varhaisena modernina näytelmäelokuvana ja kolmiodraamana melko epätavallisessa ympäristössä niin myös pienimuotoisena dokumenttina esimerkiksi Suursaaren saaristo-olosuhteista 1920-luvulla. Suursaarta kutsuttiin silloin taiteilijoiden ja turistien keskuudessa Paratiisisaareksi. Kesäturistien määrä oli saarella 1920- ja 1930-luvuilla moninkertainen verrattuna asukkaiden (parhaimmillaan noin 900) määrään. Turismista tuli merkittävä elinkeino saarelaisille perinteisten kalastuksen ja hylkeenpyynnin lisäksi. Monet saarelaissuvut olivat toimineet lisäksi merenkulun ammattilaisina, majakanvartijoina (Suursaaressa ja sen “naapurisaaressa” Ruuskerissa) ja luotseina. Nuoren luotsin kuvauksilla Suursaarella oli oma kulttuurihistoriallinen perustelunsa, vaikkei elokuvassa juuri lainkaan näytetä niihin liittyvää työntekoa.
Suursaari menetettiin viime sotien seurauksena pariin otteeseen Neuvostoliitolle, mutta vallattiin aina takaisin. Jatkosodan loppuvaiheissa sitä jouduttiin puolustamaan myös saksalaisten maihinnousuyritystä (operaatio Tanne Ost) vastaan. Saksalaisille kävi siinä todella huonosti. He menettivät kymmenkunta laivaa ja sotilaita joko kuoli, haavoittui tai otettiin vangiksi 1 400. Suomalaisilta menehtyi noin 100 sotilasta. Suomalaiset pitivät saarensa siis loppuun asti, mutta sodan lopputulos ratkaisi sen kohtalon toisin.
Elokuvan Nuori luotsi Suurkylän kujanäkymä (pysäytyskuva keskellä) esiintyy myös saman ajan kuvataiteilijoiden töissä. Vasemmalla Suursaaren oman taiteilijan J. V. Mattilan 1927 ja oikealla Oskari Paatelan 1926 maalaamat kujanäkymät. Saarellahan vilisi taiteilijoita kesäisin, mm. Jalmari Ruokokoski, jonka poika päätyi jopa filmille onkimaan menossa olevana pikkupoikana (IMDb). (kuvalähteet: Taidekeskus Salmelan Galleria, KAVI ja Hagelstam & Co)
Erikoista sodan loppunäytöksessä (15.9.1944) oli se, että sodan viholliset Suomi ja Neuvostoliitto taistelivat nyt yhdessä Suomen alkuperäistä liittolaista Saksaa vastaan. Länsiliittoutuneiden Neuvostoliitolle antama lentokonetuki saksalaisten laivastoa pommitettaessa oli lopputuloksen kannalta merkittävä, mutta Suomen tykistön rooli laivojen upottamisessa oli ratkaiseva. Kun Suursaari näin saatiin pidettyä suomalaisten hallussa, se tehtiin vain siksi, että saataisiin luovuttaa se muutaman päivän kuluttua (Moskovan välirauhansopimus 19.9.1944) alkuperäiselle viholliselle. Lahja, jonka arvoa ei ehkä noissa olosuhteissa voitu arvottaa oikein ajatellen sotakorvausten suuruutta. Nyt tämä lahjoitettu suomalainen saari on Venäjän valtion rajavyöhykettä eikä sinne pääse ilman Venäjän turvallisuusviranomaisten eli FSB:n lupaa.
Elokuva Nuori luotsi kuvattiin heinäkuun lopulla ja elokuun alussa 1927 etupäässä kahdessa paikassa, Suursaaressa ja Porkkalan (nykyisen Kirkkonummen) Rönnskärissä ja Järvössä. Nämä tärkeimmät kuvauspaikat siirtyivät molemmat 1944 välirauhansopimuksen myötä Neuvostoliiton hallitsemiksi alueiksi. Edellinen alueluovutuksena, jälkimmäinen vuokra-alueena 50 vuoden vuokra-ajalla (palautettiin tosin 12 vuoden jälkeen ennen sopimuksen päättymistä tammikuussa 1956). Esirippu vedettiin suomalaisyleisön ja kuvauspaikkojen väliin niin pitkäksi ajaksi, että muistitieto niistä alkoi hämärtyä. Onneksi jäljellä ovat valokuvat, filmiaineisto sekä lukemattomat taideteokset.
Tapahtumapaikkojen salaperäisyyttä lisäsi se, että alueet olivat sotilasalueita ja rajavyöhykettä. Turun ja Helsingin välin junamatkustajille vedettiin puiset luukut ikkunoiden eteen Porkkalan läpi kuljettaessa. Muistan itsekin lapsena tirkistelleeni kapeista lautojen raoista pimennetyissä junanvaunuissa.
Elokuvaa Nuori luotsi ei suomalaisille näytetty ensi-iltavuosien jälkeen ennen kuin vasta vuonna 1984 (YLE TV 1 7.3.1984 klo 19.05). Silloin ei muistaakseni puhuttu mitään elokuvan filmauspaikoista tai ainakaan Hesarin elokuva-arvostelija Mikael Fränti ei niistä mitään kerro. Suursaaressa asuneita ei enää ollut montaa jäljellä eikä turismista saarelle edes haaveiltu. Vasta 20 vuoden kuluttua pääsi Suursaaressa käymään, silloinkin vain muutama pienehkö suomalaisturistiseurue kerrallaan (vuodesta 2004 vuoteen 2007).
Kun elokuvaakaan ei julkisesti esitetty ennen kuin vanhojen nitraattifilmien restaurointi aloitettiin, oli lähellä, että Suursaaren rooli suomalaisen elokuvan historiassa olisi hävinnyt kokonaan. Pelastusprojekti aloitettiin 1972 ja aivan ensimmäisenä restauroitiin Nuori luotsi. Nitraattifilmit ovat äärimmäisen tulenarkaa tavaraa ja monia elokuvateatteria on tuhoutunut filmin aiheuttamista tulipaloista. Pelastustyö jatkuu, koska nitraattifilmejä on KAVIn kallioluolissa restauroimattomina vielä kymmeniä tonneja (2019 TEM:n raportin mukaan 100 tonnia).
lähteet
Aamulehti, vuosikerta 1928
Aitta, vuosikerta 1928
Arkkitehti 6/1922
Arkkitehtuurimuseo, arkisto
Elokuva, vuosikerrat 1927-1930
Elonet -sivusto (maaliskuu 2021). Suomalaisen elokuvan vuosikymmenet/1919-1929. Suomalainen elokuvatuotanto 1919–1929 (Lauri Piispa & Jorma Junttila 2013). Erkki Karu ja hänen aikakautensa (Kari Uusitalo 1996).https://elonet.finna.fi/Content/suomalaisen-elokuvan-vuosikymmenet?p
Filmiaitta, vuosikerrat 1925-1931
Filmportal.de
Flikcr/Truus, Bob & Jan too!
Helsingin juhlaviikot/Kino Regina verkkosivut (maaliskuu 2021)
Helsingin Sanomat, vuosikerrat 1913, 1925-30, 1945, 1984, 2021
Iltalehti, vuosikerta 1927
IMDb (International Movie Database)
Maija Järnefelt, Muistelmia. Kirjayhtymä Helsinki 1982. 386 s.
Maija Järnefelt, Elämä on vuorelle nousua. Kirjayhtymä. Helsinki 1986. 277 s.
Gerhard Lamprecht, Deutsche Stummfilme, (10+1 osainen hakuteos), osa 1923–1926, Deutsche Kinemathek e.V. Berlin, ei painovuotta, mutta julkaistu 1966–1970
Museovirasto, Historian kuvakokoelma (Finna)
Järnefeltin koulu (Lohjan kaupunki), verkkosivut (maaliskuu 2021)
Karjalainen, vuosikerta 1928
Kari Uusitalo ym. (toim.). Suomen kansallisfilmografia 1, 1907-1935. Vuosien 1907-1935 suomalaiset kokoillan elokuvat. Edita ja Suomen elokuva-arkisto, Helsinki 1996. 690 s. ss. 357-363
KAVI, Kansallinen Audiovisuaalinen Instituutti, kirjasto (Antti Kalliola 4-7.6.2021) ja Finnassa julkaistut kuvat elokuvasta Nuori luotsi
Kysymyksen kohde eräässä ensimmäisistä filmirooleistaan (kuvalähde: https://www.stumfilm.dk)
5 pisteen vihje: hänen isoisänsä oli maailmankuulun saksalaisvenäläisen geodeetin Friedrich Wilhelm von Struven assistenttina Pultavan observatoriossa Pietarin eteläpuolella ja vastasi sen jälkeen Etelä-Suomen topografisesta kartoituksesta 1870-luvulla.
4 pisteen vihje: Häntä kutsuttiin “filmitähdeksi” Helsingin Sanomissa 26.7.1927 jo ennen kun hänen ensimmäistä suomalaista elokuvaansa oltiin edes aloitettu filmata.
3 pisteen vihje: hän syntyi Helsingissä 1902 ja kuoli Helsingissä 1941, vasta 39-vuotiaana.
2 pisteen vihje: Edellä mainittu elokuva on Erkki Karun ohjaama Nuori luotsi, jota filmattiin kesällä 1927 aika paljon Suursaaressa ja hänen vastanäyttelijänään ja läpimurtoroolissaan oli legendaarinen Joel Rinne.
1 pisteen vihje: Hänen isänsä oli tunnettu fennomaani ja tolstoilainen Arvid Järnefelt, jonka veljiä olivat taidemaalari Eero Järnefelt ja säveltäjä Armas Järnefelt sekä siskonsa Aino Järnefelt, sittemmin Sibelius.
Tunnustan: nolottaa antaa näin vähän pisteitä näin vaikeista kysymyksistä. Mutta tässä tapauksessa helppoja kysymyksiä on todella vaikea keksiä. Kyse on henkilöstä joka on 95 vuodessa hitaasti vajonnut kuuluisuudesta lähes täydelliseen tuntemattomuuteen.
Jos olisin kysynyt mitä tahansa hänen kansainvälisestä filmiurastaan, olisi pitänyt antaa 100 pistettä. No, tässä vielä sekin bonusvihje, yleisön pyynnöistä huolimatta:
100 pisteen vihje: Hänen ensimmäinen elokuvaroolinsa oli itävaltaunkarilaisen Peter Paul Felnerin saksalaiselokuvassa Prater (Prater, Die Erlebnisse zweier Nähmädchen 1924). Nimi tulee tapahtumapaikasta, Wienin kuuluisasta huvipuistosta Prater, jonka maailmampyörän Riesenradin hytissä näyteltiin yksi Sir Carol Reedin ohjaaman ja Graham Greenen käsikirjoittaman klassikkoelokuvan Kolmas mies (The Third Man 1949) avainkohtauksista, pääosissa Orson Welles ja Joseph Cotten. Muuta yhteistä näillä elokuvilla ei sitten juuri olekaan.
Jos sait 2–115 pistettä ilman googlailua, olet todennäköisesti jonkin sortin filmihullu. Onnittelut siitä. Vastaus selviää seuraavan jutun otsikosta. Vastausaikaa annan vain muutaman tunnin, koska sen jälkeen ilmestyy jo seuraava juttu, jonka otsikossa on vastaus.
Sattuma on kuvaajan paras ystävä. Tänään puolen päivän tienoilla kävelin mökkiympäristössä tarkkaillen tapani mukaan luonnon erilaisia ilmiöitä, kuten kuvittelin. Huomasin herukkaperhosen lepattavan lennon tien poskessa. Se asettui kuvattavaksi aina vain sekunniksi tai pariksi ja lähti sitten taas matkoihinsa. Ei kunnon kuvaa taaskaan.
Parin minuutin kuluttua perhonen tuli taas esiin ja lensi edessäni määrätietoisesti kohti tien päässä olevaa ison kuusen varjostamaa kohtaa. Seurasin sitä silmä kovana. Herukkaperhonen asettuikin tällä kertaa sovinnollisesti ja kuvaajan kannalta aika edullisesti, pystysuoralle auringon valaisemalle vaalealle haavan rungolle pää kohti maan keskipistettä. Oliko se vihje? Halusiko herukkaperhonen kertoa minulle jotain?
Pang! Siinä se oli!
Huomasin, että minua tarkkaillaan. Herukkaperhonen asettui sellaiseen asentoon, että tyhmempikin perhosen kuvaaja huomaisi olevansa itse tarkkailun kohteena.
Tarkkaileeko luonto siis minua? Ja jos tarkkailee, niin miksi? Onko luonnolla minulle jokin viesti?
Saattaa tietysti olla että vain kuvittelen.
Herukkaperhonen (Polygonia c-album) Utissa tänään 10.5.2022 kello 12.13. Kannattaa katsoa kuvaa tarkkaan ja pitkään – ja sitten kuvitella loput. Kauniita unia! Kuva: PL
Kirjoitin kaksi vuotta sitten 8.5.2020 naamakirjassani sanatarkasti (kirjoitusvirheineen) näin:
”Erikoista muuten huomata, että voiton päivä (tai tällä kertaa sen 75. juhlavuosi) ei ole Suomessa minkään tasoinen juhlapäivä. Hyvä jos edes uutinen. Päivän hesarissa 8.5.2020 ei ole sanaakaan aiheesta. YLEn TV-uutisissa (klo 20.30) entään aivan lopussa 27 sekunnin pätkä Saksan ja Ranskan seppeleenlaskuista. Siinäkö koko toisen maailmansodan päättymisen yhteenveto Suomen näkökulmasta? Käsittämätöntä. Suomi (presidentti Ryti etunenässä) teki Natsi-Saksan kanssa sopimuksen osallistua hyökkäyssotaan Saksan rinnalla Neuvostoliittoa vastaan 1) vallatakseen takaisin talvisodassa menettämänsä alueet (oikeutetusti), 2) vallatakseen vielä lisämaita Itä-Karjalasta kuvitteellisen Suur-Suomen synnyttämiseksi (sodan johdon ja kulttuurieliitin uskomattoman epärealistisilla visioilla) ja 3) tukeakseen Hitlerin Saksan ”elintilan” laajentumispyrkimyksiä. Suomi pelastui nimen omaan ja vain länsiliittoutuneiden avulla ja vain siksi, että Saksa sitoi hyökkäystoimillaan neuvostoliittolaisten asevoimia niin paljon muualle kuin Suomen rintamalle, jonka takia jatkosodan legendaarinen mutta todella täpärä ”torjuntavoitto” mahdollistui. Viileimmät sotahistorioitsijat lienevät aika yksimielisiä siitä, että Tali-Ihantalassa vedettiin pakasta aivan viimeisiä kortteja Suomen lopullisen tuhon estämiseksi. Länsiliittoutuneet estivät Suomen täydellisen romahduksen siirtämällä taistelujen painopisteen kauemmaksi Suomesta. Voiton päivää 8.5. olisi syytä Suomessakin juhlia ihan yhtä painokkaasti kuin itsenäisyyspäivää 6.12. Itsenäisyyden säilyttäminen on kai aivan yhtä tärkeää kuin sen saavuttaminen.”
Tänään voisi kirjoittaa samat sanat. Edelleenkään tämän päivän valtakunnan päälehdeksi manitussa hesarissa ei ole sanaakaan voitonpäivästä, jonka vuosipäivä on tänään 8.5.2022. Oletan, että Yleisradion uutisissa sentään näytetään joku seppeleenlasku ja muistopuheen pätkä. Saa nähdä.
Miksi Suomessa ei muisteta päivää, joka lopetti toisen maailmansodan miljoonien ihmisten tappamiset ja muut kärsimykset Euroopassa, myös Suomessa? Voisiko joku selittää?
Se, että välirauha Suomen kanssa (muina allekirjoittajina Neuvostoliitto ja Britannia) voitiin tehdä Moskovassa jo 19. syyskuuta 1944, johtui siitä, että liittoutuneet halusivat keskittää kaiken voimansa Hitlerin Saksan lyömiseen. Neuvostoliitto halusi välttämättä tehdä rauhan Suomen kanssa ja uhkasi miehittää maamme ellei rauhansopimusta allekirjoiteta. Rauhansopimus tietysti ja suomalaisten onneksi allekirjoitettiin ja sen seurauksena jouduttiin luovuttamaan alueita, vuokraamaan Porkkala 50 vuodeksi, riisumaan Suomessa olevat saksalaiset aseista, maksamaan sotakorvauksia jne. Mutta rauha tuli, moni säästi henkensä ja itsenäisyys säilyi.
Sekään veruke, että voitonpäivää juhlitaan Venäjällä (kuten myös Neuvostoliitossa sitä ennen) vasta huomenna 9.5.2022 – kalenterisyistä (ks. juttuni 8.5.2015) – ja juhlaa käytetään vastenmieliseen aseilla pröystäilyyn varsinkin nyt Ukrainan sodan aikana, ei poista sitä historiallista tosiasiaa, mikä juhlinnan alkusyynä on.
Haistakaa kuitenkin kukkanen (äitienpäivänkin vuoksi), kuten ystäväni H.T. sanoisi.
Mietin millaisia voisivat olla tämän (vuoden 2022) vapun tai voitonpäivän musiikkivalinnat.
Perinteisesti valinnat ovat osuneet työväenlauluihin. Niitä kuulee tänäkin vappuna vanhoilta vinyyleiltä ja CD:iltä ja väistämättä myös radioaalloilta.
Perinne jatkukoon. Onhan toukokuun ensimmäinen päivä ollut kansainvälinen työläisten juhlapäivä jo yli 130 vuotta. Yhdysvalloissa järjestettiin toukokuun ensimmäisenä päivänä 1886 yleislakko, jossa vaadittiin kahdeksantuntista työpäivää. Lakon aikaisissa ja sen jälkeisissä mellakoissa (erityisesti Chicagon Heymarketin verilöylyssä) kuoli sekä työläisiä että poliiseja. Pariisissa 1889 kokoontunut Toinen internationaali päätti, että Heymarketin marttyyreja muistettaisiin maailmanlaajuisesti 1. toukokuuta 1890 ja että päivästä tehtäisiin kansainvälinen työläisten mielenosoituspäivä.
Suomalaiset työläiset olivat alusta alkaen aktiivisia. Kirjatyöntekijäin yhdistys järjesti Suomen ensimmäisen työväen vappujuhlan 1890. Työväenliikkeen puolueet ja muut järjestöt ovat järjestäneet vappumarsseja ja puhetilaisuuksia joka vuosi siitä lähtien.
Ylioppilaat ovat juhlineet kevään tuloa ja vappua jollakin tavalla jo 1700-luvulla. Teekkarit innostuivat juhlimisesta ja hauskanpidosta omalla tavallaan ja alkoivat muistaakseni 1970-luvulla pukeutua valkoisiin työhaalareihin. Nyt ei sellaista oppilaitosta taida enää löytyä, jolla ei olisi omia haalariasujaan. Pikkuhiljaa vapusta on tullut kaiken kansan keväinen karnevaali.
Kansainvälinen kommunistinen liike otti toukokuun ensimmäisen päivän omaksi juhlapäiväkseen. Neuvostoliiton järjestämä vappu- ja sen jälkeinen voitonpäivän paraati muodostui kylmän sodan aikana vuosi vuodelta kylmäävämmäksi massatuhoaseiden esittelyksi. Neuvostokommunismin ja Itä-Euroopan sosialististen järjestelmien romahdettua, vaikutusvallaltaan huomattavasti supistunut Venäjä on halunnut jatkaa suurvalta-asemansa esittelemällä asejärjestelmiään paitsi vuosittaisessa vappuparaatissa niin käyttämällä niitä naapurivaltioidensa hallintojärjestelmien ja työväestön tuhoamiseen.
Miten Venäjän 24.2.2022 aloittama hyökkäyssota Ukrainaan voisi muuttaa vapun musiikkivalikoimaa?
Löysin facebook-kaverini vinkkaamana mainion Emilia Laulaisen vuonna 2016 tekemän pro gradun ”Sotaisat sävelet, Laulut propagandana Suomessa, Saksassa ja Neuvostoliitossa toisen maailmansodan aikana”. Voisiko joku näistä sopia tämän vapun tai tulevan voiton päivän musiikkivalikoimaan? Ihan vain siksi, että muistuisi mieleen millaista aikaa elettiin noin 80 vuotta sitten. Ja veitikka silmäkulmassa, tietty.
Vapun ja ehkä myös tulevan Voiton päivän musiikkivalintoja voisi höystää parilla laulunpätkällä, jossa viholliskuvaa edustaa ryssä, kukapas muu:
1.
Ryssänmaalla Moskovassa,
paarlevuu.
punaisessa pusakassa,
eikö juu,
istui muuan politrukki
niinkuin kaalimaassa pukki,
inkke pinkke paarlevuu.
2.
Paras ryssä, kuollut ryssä
paarlevuu,
kuopassansa peitetyssä,
eikö juu,
se on ryssän elintilaa,
siellä ei se ilmaa pilaa
Entä sitten tämä kun Suomi oli saanut pyytämättään vihollisekseen myös Englannin:
3.
Lontoo pauhaa radiossa paarle-vuu,
ketunhäntä kainalossa suur’ on suu,
valhetta se suustaan syytää,
Iivanoilta apuu pyytää
heittäkää vain luulot pois. —
John kun Iivanalle sanoo I love you,
Vanja apua kun anoo, welcome you.
(Matti Jurva)
Nämä kaikki ovat muuten versioita ”Mademoiselle from Armentières” -laulusta, joka on peräisin (wikin mukaan) jo ainakin 1830-luvulta jolloin laulu oli Ranskan armeijassa suosittu ja viittasi majatalon tyttäreen ”Mademoiselle de Bar de Luc” joka kohtasi pari saksalaista upseeria.
Armentières on Pohjois-Ranskan rajakaupunki lähellä Lilleä.
Laulun tarina sai uusia muotoja Saksan-Ranskan sodassa 1870 ja ensimmäisen maailmansodan aikana siitä tuli erityisen suosittu varsinkin kun tarttuva viisu tuli myös brittien ja muiden liittolaisten tietoon.
Melodia ja sen kertosäe ”Inky Pinky Parlez-Vous” on ilmeinen korvamato, ja se synnyttikin useita versioita ympäri maailmaa.
”Inky Pinky” oli skottilasten käyttämä nimitys palsternakka-peruna kakulle. On myös väitetty, että sotilaiden mielissä Inky Pinky vihjasi sopivan kaksimielisesti sängyn jousien natinaan mikä on uskottavaa, koska tyypillinen laulun sanoitus oli aika härski. Siinä kolme saksalaista sotilasta ylittää Reinin tietyissä aikeissa
”Parlez-Vous” tietysti viittaa vain ranskankielen alkeet osaavaan saksalaisen sotilaan tutustumisretoriikkaan.
Tässä wikin mukaan tyypillinen laulun sanoitus:
Three German officers crossed the Rhine
Parlez-Vous
Three German officers crossed the Rhine
Parlez-Vous
Three German officers crossed the Rhine
To fuck the women and drink the wine
Inky pinky parlez-vous
They breached the line in a Tiger tank
Parlez-vous
They breached the line in a Tiger tank
Parlez-vous
They breached the line in a Tiger tank
One to drive and two to wank
Inky pinky parlez-vous
They came upon a wayside inn
Parlez-vous
They came upon a wayside inn
Parlez-vous
They came upon a wayside inn
Parked the tank and walked right in
Inky pinky parlez-vous
Oh landlord have you a daughter fair
Parlez-vous
Oh landlord have you a daughter fair
Parlez-vous
Oh landlord have you a daughter fair
With eyes of blue and long blonde hair
Inky pinky parlez-vous
My daughter she is much too young
Parlez-vous
My daughter she is much too young
Parlez-vous
My daughter she is much too young
To be fucked by you, you bastard Hun
Inky pinky parlez-vous
Oh father dear I’m not too young
Parlez-vous
Oh father dear I’m not too young
Parlez-vous
Oh father dear I’m not too young
I’ve been fucked by the blacksmith’s son
Inky pinky parlez-vous
They fucked her in, they fucked her out
Parlez-vous
They fucked her up, they fucked her down
Parlez-vous
They fucked her till she was dead and then
They fucked her back to life again
Inky pinky parlez-vous
Suomalainen inke-pinkke paarlevuu -hoilottaja ei varmaankaan tunne laulunsa taustaa lainkaan. Myöskään Kai Lindin esittämä ja Sauvo Puhtilan sanoittama ”Masi on alokas armeijassa” (1962) tai Tapio Rautavaaran Kiinan Pelastusarmeijassa (Inke pinke paarlevuu 1969) -versiot eivät viittaa riimityksen pitkään taustaan muuten kuin sanan armeija kautta.
Räävittömät marssilaulut ovat kuulemma perinne sotilaskoulutuksessa. Kuuluvat kai sitten samaan sarjaan kuin alokkaiden simputus ja esimiesten kaikenlainen mielivalta. Stanley Kubrickin elokuvassa Full Metal Jacket (1987) on tämän ilmiön klassikkokuvaus. Riittävän realistinen ollakseen uskottava.
Stanley Kubrick, Full Metal Jacket 1987 (lähde: IMDb)
Kaikki hierarkiset järjestelmät ja komentosuhteisiin perustuvat organisaatiot kuten ”päällikkövirastot” ovat alttiita tällaiselle korruptiolle. Vain järjestelmän sisältä tapahtuva kritiikki ja kontrolli voivat säästää sen jäsenet täydelliseltä mielivallalta. Ei valistunut itsevalta vaan valistuneet kansalaiset.
Venäjän uusin vallankumous saattoi alkaa siitä kun Venäjän ykköskanavan (Первый канал) uutistoimittaja Marina Ovsjannikova (Марина Овсянникова) asetti oman työuransa toissijaiseksi verrattuna journalistin ammattietiikkaansa kertoa totuus. Eilen maanantaina 14.3.2022 iltauutisten aikaan toimittaja Marina Ovsjannikova käveli omavaltaisesti uutislukijan selän taakse kartongille maalatun banderollinsa kanssa.
Kansalaistottelemattomuutta sen parhaimmassa muodossa.
Ruutukaappaus Venäjän television ykköskanavan (Первый канал) lähetyksestä maanantaina 14.3.2022 iltauutisten klo 21 aikaan (YLEn uutisjutussa). Marina Ovsjannikovan julisteessa luki kaksikielisesti näin: «No war. остановите войну. не верьте пропаганде. здесь вам врут. Russians against war.” Venäjänkieliset osat tässä käännettynä: ”Lopettakaa sota. Älkää uskoko propagandaan. Täällä he valehtelevat.”
Marina Ovsjannikova oli ennen mielenilmaustaan nauhoittanut twitteriin reilun minuutin mittaisen lausuman, jossa hän toteaa isänsä olevan ukrainalainen ja äitinsä venäläinen ja että Venäjän pitää lopettaa tämä veljessota.
Hän myös kertoi häpeävänsä sitä, että on itse levittänyt Kremlin propagandaa TV:ssä. Lopuksi Marina Ovsjannikova kehottaa ihmisiä vastarintaan. ”Älkää pelätkö. He eivät voi pidättää meitä kaikkia.”
Marina Ovsjannikovan teko on rohkea, ja se on käsittääkseni paljon vaikuttavampi kuin lännestä tulleet hakkereiden mahdolliset tunkeutumiset TV-kanaville (jos tai kun niitä on tapahtunut). Marina Ovsjannikova on tietysti pidätetty ja kymmeneen tuntiin häneen ei saatu yhteyttä. Hänen twittertilillään on muutama viesti pidätyksen jälkeen, joita ei ole pystytty vahvistamaan ja ne on poistettu.
Yleisradion uutistoimitukselle iso kiitos ripeästä ja asiallisesta uutisvälityksestä (ihmettelin samalla missä ihmeessä hesarin toimitus nukkuu; korjaava päivitys tästä sivuhuomautuksesta klo 17: kyllä hesari oli ihan ajoissa hereillä, minä vaan en monista yrityksistäni huolimatta löytänyt lehden ”uusimmista uutisista” sitä juttua, ehkä sitä ei ollut sinne linkattu, en tiedä).
Moni on ihmetellyt mitä Lilliputinin päässä oikein liikkuu tai liikkuuko siellä mitään. Niin minäkin ihmettelin.
En enää sen jälkeen kun muistin ratkaisseeni jo lukioaikoinani kysymyksen mitä Hitlerin päässä liikkuu. Kaivoin pilapiirrokseni esiin ja: a vot harasoo (а вот хорошо). Siinähän se. Tuttu juttu. Eikun töihin.
Yllä olevan hybridikuvan pohjakuva on viime sunnuntain Iltalehden jutusta (alkuperäiskuvan lähde: [EPA/AOP]). Kuvalla, sen esittämällä henkilöllä tai henkilön ajatuksilla tai sanomisilla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa ja vielä yksi varoitus: tämä juttu on häpeilemätöntä hybridivaikuttamista.
Toisena kuvalähteenä käytetty piirrokseni noin vuodelta 1965.
Iltasadun taustaksi: Mimosalla eli kulta-akaasialla (Acacia baileyana) on tyrmäävä vaikutus näköaistiin, mutta sen lisäksi se ”tuoksuu yössä aistit huumaten”, kuten Elvi Sinervo Natalia -runossaan (1941-44) toteaa. Kun Kaj Chydenius sävelsi 1970 siihen ikimuistoisen melodian ja Agit Prop -kvartetti sen levytti 1972, laulusta tuli hetkessä yksi suomalaisten suosikki-iskelmistä, teeman ja kuvaston eksoottisuudesta huolimatta – tai ehkä osittain juuri niiden takia. Jos sanot sanat Natalia ja Ukraina, voit olla melko varma mikä melodia ja mitkä sanat tulevat 1970-luvulla eläneen suomalaisen mieleen.
Esimerkkikuvia mimosasta eli kulta-akaasiasta kokonaisena puuna, sen oksista ja kukinnoista Välimeren vyöhykkeellä Nizzan pohjoispuolella juuri nyt helmikuun lopulla 2022. Kuvista voinee aavistaa sen, millainen vaikutus kukkivalla puulla on ympäristöönsä.
Samaan aikaan toisaalla, pari tuhatta kilometriä idenpänä, entisen suurvallan presidentti Valdemar Lilliputin on juuri aloittanut hyökkäyssodan Ukrainaa vastaan. Hän on saanut nimensä siksi että on paitsi kooltaan pieni niin myös ajatusmaailmaltaan matalahkoa tasoa. Hänen aikomuksenaan on alistaa itsenäinen Ukrainan valtio oman maansa hallintaan käyttäen perusteena sitä, ettei maa ole itse alistunut vaan päinvastoin haluaa itse määritellä asemansa.
Uutiskuvista päätellen pinta-alaltaan lähes kaksi kertaa Suomen kokoisen Ukrainan pohjoisosissa on vielä lunta, mutta eteläosissa Välimeren leveyspiireillä mimosat ehkä jo kukkivat.
Lilliputinin sotajoukot tulevat vuodenajasta ja säästä riippumatta ennen pitkää törmäämään Ukrainan kulta-akaasiaan. Lilliputin ei tiedä, että mimosa ja taivas muodostavat keskenään liittoutuneena Ukrainan lipun. Lisäksi mimosan ulkonäkö ja tuoksu saattavat sekoittaa Lilliputinin pään viimeisetkin jäljellä olevat ajatukset ja hänestä tuleekin narkkari-natsi. Näiden yhteisvaikutuksena hänelle voi yht’äkkiä tulla mieleen hirttäytyä saman tien mimosan oksaan jolloin propellikin Lilliputinin lakissa lakkaa pyörimästä. Kauniita unia.
Mihail Bulgakovin satiirisessa romaanissa Saatana saapuu Moskovaan (alkuperäisnimeltään Мастер и Маргарита eli Mestari ja Margarita) irvaillaan tilanteella, jossa taikuri Woland saapuu omituisine seuralaisineen 1930-luvun Moskovaan. Bulgakov kirjoitti romaaninsa muutamaan kertaan uusiksi ja alkoi sanella vielä viimeistä versiotaan vähän ennen kuolemaansa vuoden 1940 alussa. Neuvostoliitossa kirjasta sensuroitiin yli kymmenesosa ja monia kohtia muutettiin. Täydellinen laitos ilmestyi vasta 1973. Saatanan esikuvasta ei ole ollut epäselvyyttä.
Mihail Bulgakov (1891-1940) valmisteli vielä 1939 saatanan esikuvaa, Stalinia käsittelevää näytelmää ennen kuin toinen maailmansota puhkesi ja eurooppalaiset saatanat alkoivat miljoonien ihmisten tappamisen. Kirjailija kuitenkin sairastui kohtalokkaasti ja kuoli talvisodan viimeisinä päivinä. Bulgakov ei siis ehtinyt nähdä Saatanan järjettömiä tuhotöitä toisen maailmansodan lopputuloksena.
Stalin kehitti mielestään ovelan taktiikan saada hyökkäyssotansa alkamaan niin että se näyttäisi Suomen syyltä. Mainilan laukaukset ymmärrettiin meillä jo silloin provokaatioksi, mutta Neuvostoliitossa tosiasioita pimitettiin vuosikymmeniä.
Nyt Neuvostoliiton suuruuden ajan perilliseksi ilmoittautunut Venäjä on yrittänyt käyttää samaa, ikivanhaa kikkaa. Ukrainassa keinot tunnetaan ja maa on itsepintaisesti välttänyt kaikkea provokaatioihin tarttumisia. Siitä huolimatta Venäjä hyökkäsi tänä aamuna Ukrainaan ja perusteluna presidentti Vladimir Putin käyttää sitä, että läntinen maailma on pettänyt lupauksensa koskien NATOn laajentumista itään. Sehän on totta, mutta perustuu ajatukseen, että ”länsi” voisi jotenkin estää itsenäisten ja suvereenien valtioiden omaehtoiset päätökset järjestää puolustuksensa niin kuin parhaaksi näkevät. Edes ”lännen” johtajana pidetyllä ja epäilemättä maailman suurimmalla sotilasmahdilla Yhdysvalloilla ei liene nykyoloissa keinoja tai edes haluja pakottaa muita maita joko NATOon tai sen ulkopuolelle. Venäjä, sen hallitseva diktaattori Putin uskollisine lakeijoineen laskee tämän heikkouden varaan ja omasta puolestaan pakottaa Ukrainaa NATOn ulkopuolelle tai oikeastaan suoraan oman käskyvaltansa alle. Ennemmin tai myöhemmin tämä hyökkäys tulee päättymään Putinin surkeaan tappioon. Mainehan on jo mennyt.
Nyt Saatana eli Venäjän karhu on pitkän talviunensa jälkeen möyrimässä Moskovasta Bulgakovin kotikaupunkiin Kiovaan. Onneksi Bulgakov itse ei ole tapahtumia kokemassa. Voi olla että satiirisilla keinoilla ei olisi nykytilanteessa enää käyttöä.
Haikein mielin muistelen Kiovaa yli 36 vuoden takaa vuoden 1985 marraskuun Ukrainasta, silloisesta Ukrainan neuvostotasavallasta. Olin siellä työmatkalla tutkijayhteistyökokouksessa joka käsitteli kaupunkien energiataloudellista suunnittelua. Lensimme Moskovaan, jossa oli työmatkamme ensimmäinen osa ja jatkoimme sieltä junalla Kiovaan. Mennen tullen junamme kulki muuten suhteellisen läheltä Tšernobylin ydinvoimalaa, joka muutama kuukausi sen jälkeen suli katastrofaalisin seurauksin.
Kokoustauolla kävimme myös ihailemassa maisemia isolla joella jota kutsuimme Dnjepriksi (днепр). Paikalliset isännät (ne jotka eivät kuuluneet mukana usein seuraaviin politrukkeihin ja KGB:n työntekijöihin) ehättivät heti korjaamaan hiljaisella äänellä että me kyllä kutsumme sitä Niproksi (дніпро), ukrainan kielellä.
Mihail Bulgakovin kotikatu Kiovassa.Mihail Bulgakovin muistolaatta Bulgakov-museon seinässä.Kiovalainen katu marraskuun loskasäässä 1985.Seurueemme ohittaa kiovalaisen lumenluojan. Vaaleanruskeassa palttoossaan rakennusneuvos Mikko Mansikka.Kiovan kultainen portti, Modest Musorgskin Näyttelykuvista tuttu, mahtava ilmestys.Kiovalainen katunäkymä jossa näkyvät rinnakkain kaupungin upeaa rakennusperintöä ja NKP:n XXVII puoluekokouksen juliste: ”XXVII сьезду КПСС – наш ударный труд!” eli 27. NKP puoluekokous – Kova työmme!
Pekka Lahti 