RIVITALO – TALOTYYPPIEN KUMMAJAINEN

Riitta Nikula (taidehistorian professori emerita) on kirjoittanut mainion kirjan “Suomalainen rivitalo, työväenasunnosta keskiluokan unelmaksi” (SKS 2014, 252 s). Suosittelen lämpimästi. Näyttelyssäkin ehtii vielä käydä!

 

Teos täyttää selvän aukon tästä asunto- ja asuntoaluesuunnittelun erityiskohteesta – melkein voisi sanoa huutolaispojasta. Rivitaloa on Suomessa monin tavoin syrjitty sekä byrokratian että rakentamiskäytäntöjen taholta. Kansa ei ole oikein koskaan päässyt rivitalon makuun.

Arkkitehtikunnassa rivitalo on kuitenkin saanut huomattavaa tukea alusta alkaen ja lähtien aivan suunnittelijakunnan huipulta. Perustelut ovat löytyneet sekä kaupunkisuunnittelun, talouden että arkkitehtuurin näkökulmista. Eliel Saarisen legendaarinen Munkkiniemi-Haaga suunnitelma (1915) perustui pitkälti rivitalojen kehitystyöhön. Hän paneutui niiden suunnitteluun hämmästyttävän yksityiskohtaisesti ja kehitti suunnitelmaansa varten peräti 17 erilaista rivitalotyyppiä (tyypit A, B, C,…R) korttelimalleineen, asuntopohjineen, leikkauksineen ja julkisivuineen. Kerrostalot ja omakotitalot (huvilat) olivat vahvasti mukana kokonaissuunnitelmassa, mutta niistä ei ole lainkaan vastaavia yksityiskohtaisia piirustuksia.

Toinen kansallinen maestromme Alvar Aalto kehitti 1930-luvulla myös innovatiivisia rivitalotyyppejä mm. Paimioon, Sunilaan ja Kauttuaan, tosin viimemainittua kutsutaan mieluummin terassi- kuin rivitaloksi (talotyyppien nimitysten oikeaanosuvuudesta enemmän myöhemmin). Tarkkaan ottaen, eivät ihan kaikki Saarisenkaan rivitalot ole nykykäsityksen mukaisia rivitaloja vaan viisi em. tyypeistä on kerrostaloja. Ne vain näyttävät samoilta kuin kolmikerroksiset rivitalot. Mielenkiintoista on, että pienimmät ja matalimmat rivitaloasunnot P ja R (tyyppi R: 2 huonetta + tupakeittiö, kerrosala 70 m² – ei 35 m², kuten Nikula väittää s. 38) ovat nimenomaan “työväestön rivitalomalleja” ja sijaitsevat valikoiman ainoissa 2-kerroksissa taloissa – muut ovat 3-kerroksisia. Tontin leveys on vain 6 metriä. Tyypin P rakennus on periaatteessa lähes kuution muotoinen (karkeasti 6 m * 7 m * 7 m) eli nykynäkemyksenkin mukaan aika ekotehokas. Tyyppi R on tuplakuutio ja sitäkin tehokkaampi, koska siinä on kaksi asuntoa selät vastakkain.

Suomen rivitaloistamisessa ei kuitenkaan auttanut että sähköjäniksinä toimivat aivan maailman huipputason arkkitehdit. Syy on selvä: maalta kaupunkeihin muuttavalle väestölle ei käytännössä rivitaloja juurikaan tarjottu ja jos tarjottiin, ne olivat liian kalliita ja asukas valitsi mieluummin tutunoloisen omakotitalon, jota sai värkätä rauhassa oman suunnitelman ja rakentamistahdin mukaan. Suurimman muuttoboomin aikana 1960-luvulla rakentajat valitsivatkin sitten pääbisnesmallikseen betonisen kerrostalon ja erilliset lähiöt. Rivitaloille ei ollut vastaavaa teollista konseptia tai bisnesmallia. Ei voi valita rivitaloa, jos niitä ei ole tarjolla. Sama vinoutuma koski Ruotsia, mutta Norja ja Tanska olivat valinneet pientalovoittoisen linjan.

Englantilaisten, saksalaisten, hollantilaisten ja tanskalaisten vetoavulla esiteltiin 1900-luvun alusta aina 1960-luvulle asti uusia rivi- ja ketjutalojen erilaisia variaatiota. Toteutukseen asti ne pääsivät vain harvakseltaan. Rivitalo saavutti vuoteen 2000 mennessä vain vajaan 15 % osuuden Suomen asuntokannasta. Omakotitaloissa asunnoista oli samaan aikaan yli 40 % ja kerrostaloissa noin 45 %. (Nämä koko Suomea ja rivitalojen asemaa kuvaavat keskeisimmät prosenttiluvut olisi mielellään nähnyt myös Nikulan kirjassa)

Vasta vuosituhannen lopulla tanskalaisten jo 1960-luvulla lanseeraama tæt-lav eli tiivis-matala kaupunkirakentaminen koki uuden tulemisensa ja pikkuhiljaa myös englantilaistyyppinen kaupunkirivitalo alkoi saada meillä jalansijaa, alkaen Espoon Säterinmetsästä (ks. Lahti 2002).

Mikä on rivitalo?

Suomalaisen viranomaisen rivitalo on eri asia kuin sen esikuvaksi usein mainittu brittiläinen terraced house (tai yhdysvaltalainen townhouse tai rowhouse), joka nykyisin useimmiten suomennetaankin kaupunkirivitaloksi (tai kaupunkipientaloksi tai riviomakotitaloiksi). Coronation street -televisiosarjasta tuttu perienglantilainen työväestön rivitalo on omatonttinen asuintalo, joita on rakennettu useita samaan riviin, seinät kiinni toisiinsa – joskus myös selät vastakkain eli kaksi riviä yhteenliimattuna (kuten Saarisen rivitalotyypissä R).

 

Vasemmalla Coronation street -saippuasarjan lavasterivitalo Granada TV:n studiolla Manchesterissa. Oikealla teollisen vallankumouksen kaupunkirakenteen ja rivitalojen arkkityyppejä Englannista 1800-luvun puolen välin tienoilta. Engelsin nimitys näille oli “row of cottages”. Talot ovat suorissa ja tiukoissa riveissä ja lisäksi selät vastakkain. Maapinta-alan hyödyntäminen ja vuokratuotot on lähes maksimoitu. Niissä yhteiskunnallisissa olosuhteissa tuloksena oli melkoinen asuntokurjuus. Vuoden 1876 uudet rakennusmääräykset vaativat jo vapaata ilmatilaa vähintään talon kahdelle sivulle, jolloin back-to-back talojen rakentaminen tyrehtyi. Vielä 1914 back-to-back taloja oli Birminghamissa yli 43 000 kpl.

Näitä englantilaisia rivitalojahan (“usually one or two-storied cottages in long rows, perhaps with cellars used as dwellings”, yleisemmin “row of cottages”) tai oikeastaan niihin pesiytynyttä asuntokurjuutta Friedrich Engels kritisoi (24-vuotiaana!) perusteellisesti klassikossaan The Conditions of the Working-Class in England in 1844 (alkuperäisenä Die lage der arbeitenden Klasse in England, Leipzig 1845).  Yksi kirjan kolmesta kuvasta alla (Engels, s. 89).

1800-luvun kaupunkiköyhälistön talot olivat tietenkin enimmäkseen vuokrataloslummeja, mutta uudemmat 1900-luvun rivitalot olivat usein jo asukkaiden omistamia. Kukin pätkä eli asunto on omistus- ja hallintamuodosta riippumatta joka tapauksessa omalla tontillaan, toisin kuin tyypillisessä suomalaisessa rivitalossa, jossa asutaan yhteisessä usean asunnon kiinteistössä, asunto-osakeyhtiössä. Englantilaistyyppisessä kaupunkirivitalossa asuinyhteisö muodostuu samalla kadulla asuvien kesken, mikä oli juuri Coronation streetin draamallinen perusidea. Suomalainen rivitaloyhteisö saattaa pyöriä enemmän saman talon tai osakeyhtiön yhteistöiden ja hallinnollisten kiemuroiden ympärillä kuin koko naapuruston elämäntilanteiden dramatiikasssa.

Joissakin Eliel Saarisen rivitalotyypeissä (G, H, K, N ja O) sama talon pätkä oli tarkoitettu useammalle perheelle eli jokainen asui omassa kerroksessaan, johon kuljettiin porrashuoneen kautta. Silloin rivitalon käsite on jo sekoittunut kerrostaloon.

Rivitalon pätkät voivat liittyä toisiinsa myös aika ohuesti, jolloin usein puhutaan ketju- tai atriumtaloista. Ehkä tunnetuimpia näistä ovat Jørn Utzonin Kingo-talot Tanskan Helsingørissä (1956). Ovatko sitten vain kulmistaan toisiinsa liittyvät ketju- tai atriumtalot (kuten Kingo-talot tai Hilding Ekelundin kiitelty atriumtalomatto 1932, jonka Nikulakin esittelee) rivitaloja vai ei, on ehkä akateeminen kysymys.

Myös paritalo on rivitalon erikoistapaus mutta se luokitellaan Suomessa jostain syystä omakotitaloksi. Sitten ovat vielä tapaukset, joissa useampi kuin kaksi omakotitaloa liitetään yhdestä nurkastaan kaikkiin muihin. Neljän talon yhdistelmää kutsui Otto-Iivari Meurman nelitaloksi ja Yhdysvalloissa niitä nimitetään quadrupleiksi. Niitä ei ehkä ole kovin paljoa rakennettu, mutta teoreettisena vaihtoehtona ne ovat kaupunkisuunnittelijoita kiinnostaneet. Samassa nurkkapisteessä kohtaavia taloja voi tietysti periaatteessa olla enemmänkin kuin neljä.

Englantilaistyyppisiä “kaupunkirivitaloiksi” usein nimitettyjä kokonaisuuksia on Suomessa hyvin vähän. Niiden suosio alkoi nousta vasta 1990-luvun lopulla, kun vihdoin jää hieman murtui jämähtäneen triviaalitypologian (omakoti/rivi/kerrostalo) hegemonian alta. Talotyypit ovatkin ehkä enemmän byrokraatteja, suunnittelijoita ja tutkijoita kuin asukkaita varten. Hyvä esimerkki uudesta ajattelusta ja talotypologian perinnekaavojen murtamisesta on nerokas pien- ja kerrostalon välimuoto Laajasalon Köökarinkujalla, suunnittelijana arkkitehti Timo Vormala 1995, samoin kuin perinteisen englantilaisen kaupunkirivitalon villi (individualismin salliva) variaatio Espoon Säterinmetsässä, kaavoittajana arkkitehti Lauri Tuokko 1998. Näitä kohteita on muuten Nikulan kirjasta turha hakea, koska hän on halunnut “keskittää tutkimuksensa” vuosiin 1900–1960. Rajaus on lukijan kannalta pettymys, mutta ymmärrettävä tutkijan työtaakan näkökulmasta.

 

Kerrostalot pientalon vaatteissa. Arkkitehti Timo Vormalan suunnittelema Köökarinkuja Helsingin Laajasalossa 1995 (vasemmalla). Talot muistuttavat omakotitaloja, mutta ovat oikeasti kerrostaloja. Asuntoihin sisäänkäynti porrashuoneista. Kekseliäs alueellinen rakeistus maastoon sovitettuna ja talojen mittakaavan käyttö esteettisesti korkeatasoisen ja ihmisläheisen asuinympäristön luomiseksi on samaa innovatiivista tasoa kuin (oikealla) Alvar Aallon terassitalo (tai nelikerroksinen “portaaton kerrostalo” kuten Aalto itse sitä esitteli) Kauttualla 1939. Asuntoihin mennään suoraan ulkoa kuten tavanomaisissa rivitaloissa. Aallon talo on esitelty Nikulan kirjassa. Nyrkkisääntö suunnittelijoille: yrittäkää aiheuttaa mahdollismman suurta päänvaivaa rakennustarkastajille – silloin ehkä voi syntyä jotain innovatiivista! Kuvat P. Lahti 2001 ja 2005.

Saarisen oppipoika, sittemmin asemakaavoituksen professori Otto-Iivari Meurman piti ihanteenaan omakotitaloa – siitäkin huolimatta, että oli ollut Saarisen toimistossa avustamassa Munkkiniemi-Haagan rivitalopainotteista kehitystyötä. Asemakaavaoppi -kirjassaan (1947) Meurman eritteli ansiokkaasti talotyyppien ominaisuuksia, mutta kallistui selkeästi omakotiasumisen kannalle. Meurman ei itse uskonut että eurooppalainen rivitalo sopisi suomalaiseen asumisperinteeseen: “…puinen rivitalo on suositeltava silloin, kun on pakko rakentaa halvalla, koska sekin edistää ‘omakotipyrkimystä’ ” (Meurmanin huomattavan selkeä ideologinen kannanotto ensimmäisen suomalaisen asuntokongressin 1917 yhteenvedossa, Nikula s. 47). Muistitiedon mukaan “Mörri” oli luennoillaan opettanut, että “suomalainen mies haluaa illalla kiertää kotitalonsa nurkat ennen kuin vetäytyy yöpuulle” (Nikula s. 102). Olen kuullut tätä slogania tai sen muunnelmia (kuten “ympärijuostavia omakotitaloja”) toistettavan vuosikymmeniäkin myöhemmin. Asemakaavoituksen harjoitustöihinkin Mörri kelpuutti rivitalon “vain hätätilassa” (Nikula s. 164).

Miksi rivitalo on niin kiinnostava?

Rivitalossa yhdistyvät monet tavoiteltavan kaupunkirakenteen ominaisuudet. Rivitalo tarjoaa asukkaalle lähes omakotitaloa vastaavan ikioman reviirin, oman talon omalla tontilla – itse hallinnoitavan kiinteistön. Rinnakkain ja seläkkäin rakentaminen säästää rakennuskustannuksia, erityisesti ulkoseinärakenteissa. Samalla pienentyvät lämmityskulut ja energiankäytöstä aiheutuvat päästöt. Kaksi suoraa rivitaloa seläkkäin rakennettuna tuottaa omakotitaloja, joissa on vain yksi ulkoseinä (!), omakotitalon neljän sijaan (vrt. edellä olevat 1800-luvun englantilaisten rivitaloalueiden kaaviot). Jos rivitalo on kaksikerroksinen, säästöjä tulee lisää. Tämä on alkeisgeometriaa ja -rakennustaloutta, jota ei kuitenkaan tarvitse liioitella. Rakennuksissa voi olla mutkia ja erkkereitä ilman että alueen taloudellisuus tai kokonaistehokkuus merkittävästi heikentyy.

Kaupunkirakenteellisesti tiivis rakentaminen ja suuri asukastiheys tarkoittavat joka tapauksessa merkittäviä kustannussäästöjä verkostorakentamisessa (kaduissa, vesijohdoissa, viemäreissä, energia- ym. verkoissa) ja palvelurakenteessa. Etäisyydet palveluihin ja työpaikoille lyhenevät, liikenne vähenee. Kustannussäästöt ovat samalla myös ekologisia etuja, materiaalien ja energiankulutus vähenevät, päästöjen määrä pienenee ja ympäristön laatu paranee. Jos samalla saadaan luotua elävää, viihtyisää ja turvallista asuinympäristöä, kuka kaupunkisuunnittelija voisi vastustaa tätä tarjousta?

Taloudellisuusperustelu yhdistyneeenä viihtyisän asuiympäristön ominaisuuksiin on ollut vahvasti mukana kaikissa rivitaloa edistäneissä suunnitelmissa ja julkaisuissa. Nämä ytimeltään sosiaaliset perustelut tulevat esiin niin Saarisella, Meurmanilla, Aallolla kuin monella muullakin ja ne tulevat kiitettävän selkeästi esiin myös Nikulan kirjassa. Eräs yksityiskohta: Varatuomari Arvo Linturi, joka oli Suomen ensimmäisen Asuntohypoteekkipankin ensimmäinen toimitusjohtaja ja sittemmin sisäministeri, laski Helsingin Sanomien artikkelissaan 1938 rivitalotyyppien kustannuksia ja totesi ne tietyllä tavalla rakennettuina hyvinkin halvoiksi, jolloin rivitalo “yhdistää omakotitalon eristyneisyyden ja lamellitalon halvat tontti- ja rakennuskustannukset”. Hänenkin mallinsa oli kaksikerroksinen suora rivi, jossa talot ovat seläkkäin (Nikula s. 79).

Selvaakitalot

Mielenkiintoisia osia Nikulan kirjassa ovat erityisesti ne, joissa kiinnitetään huomio aiemmin huonosti tunnettuihin mutta kuitenkin merkittäviin rivitalon historian henkilöihin tai ilmiöihin. Nikula on uutterasti kaivanut esiin mm. norjalaisen insinöörin Olav Selvaagin kehittämän, erittäin kustannustehokkaan pientalon ja sen rakenneratkaisun perusteella Suomeen rakennetut “selvaakitalot”. Hänen kirjansa “Bygg rasjonelt” on myös esillä Arkkitehtuurimuseossa parhaillaan (15.4.–17.5.2015) esillä olevan näyttelyn lasivitriinissä. Näitä taloja on Nikulan mukaan rakennettu Suomeen satoja (!), mm. Vaasaan, Pietarsaareen, Kokkolaan, Kyröskoskelle, Joensuuhun, Outokumpuun, Kuopioon, Ouluun, Kankaanpään Niinisaloon ja Tampereelle. Lisääkin voi löytyä. Pelkästään vaasalainen rakentaja K.E. Nyman osti Norjasta lisenssin ja rakensi eri puolelle Suomea yhteensä 250 selvaakitaloa.

Yllättäen ruotsalaiset ja suomalaiset arkkitehdit olivat ilmeisen yksimielisesti tuominneet Selvaagin ratkaisut humpuukina. Arkkitehtilehdestä ei Nikula ole löytänyt Selvaagista sanaakaan ja SAFA piti häntä “huomionhaluisena häirikkönä”. Nikulan haastattelema asemakaavoituksen emeritusprofessori Ahti Korhonenkin vielä 2009 muisteli Selvaagia “humpuukimaakarina”. Ahti ja Esko Korhosen ansiokkaat ja edelleenkin arvostetut Ekonomitalot Helsingin Lauttasaaressa vuodelta 1952 kilpailivat samassa sarjassa ja saattavat olla yksi taustatekijä Korhosen omassa negatiivisessa arviossa. Hieman kuitenkin haiskahtaa siltä, että Ruotsin ja Suomen arkkitehdit olivat kateellisia norjalaisen insinööri Selvaagin menestykselle ja lehdistössä saamalle huomiolle. Riitta Nikula tuntuu kuitenkin arvostavan selvaakitaloja korkealle, Joensuun Kanervalan viehättävät talot ovat päässeet jopa hänen kirjansa kanteen. Hyvä että taidehistorian huippuasiantuntija nostaa näin näkyville (tai ainakin keskusteltavaksi) arkkitehtikunnan näinkin tylysti lyttäämän merkkihenkilön.

Edellisen valossa ei ehkä ole yllättävää, että Arkkitehtuurimuseon em. näyttelyn nettiesittelyn ainoassa kuvassa on arkkitehdin piirtämä rivitalo eikä insinöörin kehittämä selvaakitalo.

Suomen vanhin rivitalo?

Nikula toteaa, että Ruotsin vanhin rivitalo on Rudolf Arboreliuksen Lidingöhön 1907 suunnittelema kaksikerroksinen miellyttävän sopusuhtainen, todennäköisesti saksalaisvaikutteinen rivitalo. Maailman vanhimmaksi on joskus mainittu (wikipedia) Pariisin Place des Vosges (1612), johon myös Gustaf Strengell viittaa Saarisen Munkkiniemi-Haaga kirjan artikkelissaan kuten myös Nikula, mutta siinä on kysymyksessä enemmänkin yhtenäiseen tyyliin suunniteltu nelikerroksisten kerrostalojen seremoniallinen aukio. Arkkitehtuuriesikuvina aukion talot ovat silti voineet olla Saarisenkin rivitaloille.

Kun kysytään mikä mahtaa olla Suomen vanhin rivitalo, on pakko palata rivitalon määritelmään. Nikulan käsitys on, että se on Kulosaareen Armas Lindgrenin vuonna 1916 suunnittelema suhteellisen tunnettu ja komea Ribbingshof. Se varmaankin pitää paikkansa, jos painitaan “kaupunkirivitalojen” sarjassa? Mutta mikseivät Helsingin Sadanmarkan villat (1880-luku) tai Turun Port Arthur (1900-luvun alku) kelpaa? Nehän on rakennettu selvästi aiemmin kuin Ribbingshof ja ovat Nikulankin mielestä rivitaloja.

Työväen asuntoyhteisöistä ainoa, joista Nikulan kirjassa on kuva on Port Arthur, jonka mainitaan olevan “tunnetuin ja arvostetuin suomalainen esimerkki”. Helsingin kohteista mainitaan tekstissä “Ruoholahden sadan markan villat”, “Vallila” ja “Puu-Käpylä”, mutta kuvia ei ole esitetty. Näistä upeista kohteista ainakin ensin mainittu on virallisestikin rivitalo, sen sijaan muissa on 2-kerroksisia useanperheen taloja, joista ainakin osa on virallisesti kerrostaloja vaikkei sitä äkkipäätä älyäisikään. Siitä huolimatta nämä matalan ja tiiviin rakentamisen huippuesimerkit Pohjolankadulla Puu-Käpylässä tai Vanajankadulla Puu-Vallilassa olisivat minusta rivitalokirjassa paikkansa ansainneet, oikein kuvien kera. Sama koskee tehdasyhdyskuntien klassikoita, esimerkkeinä Fiskarsin työväen asuinalue (esim. Hasselbackan kolme suurta puutaloa, noin 1890) ja Gutzeitin talot Kotkassa (1873).

 

Suomen vanhin rivitalo? Pari ehdokasta: vasemmalla 3-4-kerroksinen Ribbingshof 1916 (Nikulan ehdokas), oikealla 1-kerroksinen Ruoholahden Sadan markan villat 1880-luvulta (kirjoittajan ehdokas). Molemmissa sisäänkäynnit maantasosta. Kuvat P. Lahti 2002 ja 2001.

Entäpä sitten ne toiset Sadanmarkan villat Helsingin Alppiharjussa, joita juuri kukaan ei muista? Aivan kuin aumakattoisten talojen lilliputtikaupunki olisi ulkoavaruudesta pudotettu Helsinkiin, jossa korkeat kivitalot alkavat niitä saartaa. (osasuurennuskuvat ylhäältä: Kallion kirkon tornista vuodelta 1912/Signe Brander/HKM, kuvat lentokoneesta n. 1930 ja n. 1945/HKM, Auvinen 2010)? Yksikerroksisia useanperheen taloja ja sisäänkäynti maantasosta. “Rivin” sijasta asunnot neliömäisissä ryhmissä, siis “nelitalo” vai “ryhmätalo”? 

 

Helsingin Puu-Vallila (1908 alkaen) ja Puu-Käpylä (1920-luku) olisivat ansainneet suomalaisen rivitalon historiakirjassa omat kuvansa. Siitäkin huolimatta, ettei niitä virallisesti rivitaloiksi luokiteltaisikaan. Täydennän kuvat tähän. Näissä esimerkeissä 2-kerroksisuus on mahdollistanut alunperin perheiden asumisen päällekkäin, jolloin on saavutettu tavoiteltu asumistiheys. Asuntoihin kuljetaan myös porrashuoneen kautta, mikä tekee niistä virallisesti kerrostaloja. Myös englantilainen työväestön rivitalo perustui usein samaan periaatteseen ja sen lisäksi käytännössä yhdessä rivitalon pätkässä ja asunnossakin saattoi asua monta perhettä, jopa keskimäärin yksi perhe per huone (!). Kuvat P. Lahti 2001.

Suuri osa työväen asuinyhteisöistä oli kaksikerroksisia ja useimmissa oli myös asuntoja päällekkäin. Pieni osa oli luhtitaloja (kuten Kotkan Gutzeitin talot, kuva alla), jolloin toisen kerroksen sisäänkäynteihin päästään kiipeämällä ensin ulkotilassa olevat portaat luhtikäytävälle. Jokaisella asukkaalla on tällöinkin oma sisäänkäyntinsä suoraan ulkotilasta, aivan kuten “tavanomaisissa” rivitaloissa. Alvar Aallon terassitalossa (virallisesti kai rivitalossa?) Kauttualla asukas kiipeää omaan asuntoonsa maantasossa, Kotkan Gutzeitin luhtitalossa (virallisesti kerrostalossa) ulkoportaita – ero on melko muodollinen.

 

Gutzeitin talot Kotkassa. Tässä niistä ns. Kirkkopytinki. Kuvat P. Lahti 2004.

Missä on pihvi?

Kuten huomataan, kyse ei tässä jutussa ole pelkästään “rivitalosta”, vaan yleensä talotyyppikehittelyn sadan vuoden yksinäisyydestä. Esimerkit luovista asumistapoja varioivista ja laajentavista ratkaisuista ovat edelleen säälittävän harvinaisia. Samoin työväestölle tai nykyaikaisemmin “keskiluokalle” sopivia edullisia rivitaloja ei myöskään ole markkinoilla. Mistä se johtuu? Varmaan siitä, että rakentajat/rakennuttajat eivät vieläkään osaa tehdä niillä kunnon bisnestä. Ryhmärakentamisellako tämän odotetaan ratkeavan?

Kyse on kaupunkirakenteesta. Millä talotyypeillä, korttelirakenteella ja katuverkolla saavutataan kussakin tilanteessa  yhteiskuntataloudellisesti, ekologisesti ja sosiaalisesti ”paras” lopputulos, se kuuluisa kestävä ratkaisu?

Lisäksi: jos voitaisiin sopia mitä rivitalolla tarkoitetaan, byrokraattisesti, rakennusteknisesti tai kaupunkirakennustaiteellisesti, voitaisiin löytää myös vanhin sellainen – jos se tämän jälkeen enää jaksaa kiinnostaa.

Lähteet:

Arkkitehtuurimuseo, verkkosivut, myös ns. arkkitehtiesittelyt

Jari Auvinen, Puutalojen Kallio, Kustantaja Laaksonen 2010, 57 s.

Friedrich Engels, The Conditions of the Working-Class in England in 1844. Granada Publishing 1981. 336 s.

Vilhem Helander ja Mikael Sundman, Kenen Helsinki – raportti kantakaupungista. WSOY 1970.

A History of the County of Warwick: Volume 7, the City of Birmingham. Originally published by Victoria County History, London, 1964. (pages 43–57 Secular Architecture)

Pekka Lahti, Matala ja tiivis kaupunki, Ympäristöministeriö, Rakennustieto, VTT 2002, 128 s.

Eliel Saarinen, Munkkiniemi-Haaga ja Suur-Helsinki, tutkimuksia ja ehdotuksia kaupunkijärjestelyn alalta. Lilius & Hertzberg, Helsinki 1915. 176 s. (kirjasta on myös ruotsinkielinen identtinen laitos “Munksnäs-Haga och Stor-Helsingfors, Stadsplansstudier och förslag”)

Gustaf Strengell, Kaupunginjärjestelytaide, historiallinen katsaus (Saarinen 1915, s. 1–24)

wikipedia