Pyöreitä vuosia kannattaa aina muistella. Mikä olisi pyöreämpi luku kuin 41? Numeroissa 4 ja 1 ei tosin ole kuin teräviä kulmia. ÄPY-niminen vappujulkaisu ilmestyi vuonna 1983 eli 41 vuotta sitten lehtenä, jossa oli innovatiivinen liite ”ÄPY-foni/Äpy-fån”. Se oli matalan kynnyksen ja matalan teknologian riemuvoitto. Se tuotti lähes selvänkuuloista puhe- ja soitinääntä – täysin ilman sähköä. Ja syntyneessä äänimaailmassa oli aina mukana inhimillinen kosketus. Kuunnelkaa itse, jos ette usko.
ÄPY 1983 vihkosen kannet ja ensimmäinen aukeama, josta ilmenevät tekeleen tekijät, monelle muutama tuttu nimikin joukossa. Arkkitehtiosastolla opiskelleet Kari Kuosma ja Margho (Markku Annila) ovat myöhemminkin kunnostautuneet mainioina pilapiirtäjinä. Heidän tuotoksiaan on julkaistu mm. Arkkitehti-lehdessä ja Ilta-Sanomissa tai vaikka Pentti Saarikosken eli Nenän pakinakirjassa. Huumori ei (tietenkään) ole ollut kaikkien mieleen. Se nyt vielä puuttuisi. Nauttikaa vapun kunniaksi, jos osaatte.
ÄPY 1983 lehden liitteenä julkaistu ÄPY-foni nyt myös digitaaliseksi tallennettuna immersiivisenä kuva-ääniteoksena.
Löytyi myöhäisteinivuosien piirustuksiani noin vuosilta 1965–66. Lukioaikana, ylioppilaskirjoitusten aikaan ja sen jälkeen ennen armeijaan menoa syntyneitä.
Muistan sen verran niiden syntyhetkistä, että ensin oli tussikynä ja siitä paperille syntynyt viiva. Ei välttämättä mitään ajatusta kuvan sisällöstä. Viivasta syntyi tajunnanvirtakuva, mielellään joku hassu tai vitsikäs juttu. Lopuksi, ehkä päivien tai viikkojen kuluttua syntyi kuvasta jonkun satunnaisen mielleyhtymän kautta teksti, sekin mielellään vitsikäs tai vähintään ironinen.
Sen enempää selittelemättä, tässäpä niitä kuvia, makulatuurilla ja muulla tuurilla.
1970-luvun lopun suositun televisosarjan Taisteluplaneetta Galactica (Battlestar Galactica) hahmot tekivät tänä aamuna AD 9.2.2024 kello 10.10 paluun Kallion taivaalle.
En tiedä huomasiko sitä kukaan muu. Mutta viesti oli selkeä:
1. Me olemme elossa,
2. Tiedämme mitä Maassa tapahtuu ja
3. Olkaa nyt h-tissä ihmisiksi siellä!
Velvollisuutenani on nyt välittää tämä viesti kaikille niille, joita se kiinnostaa. Ainoana todisteenani tapahtumasta on oma lyhytkestoinen empiirinen näköhavaintoni, jonka onnistuin ikuistamaan kahdeksi värivalokuvaksi, jotka tallensin bittijonoksi kohta antiikkiseen (2010-luvun) mikrosiruteknologiaan perustuvalle muistikortille.
Tulkintani näistä galaktisista viesteistä on alla.
Kuva 1. Kosmoksen hallinnan sisäisessä sodassa Galaksi 1 (nimi jäi epäselväksi, mutta selvitykseni perusteella se on todennäköisimmin ”Ja-Rommi-Eda”) lähettää käsittämättömän suuren Toho-ohjuksen kohti Galaksia 2 (todennäköisimmin nimeltään ”Ma-Geeli-La”). Epätarkka ohjus osuu onneksi vain Ma-Geeli-Lan reunaan, mutta aiheuttaa silti suurta tuhoa. Valtaosa Ma-Geeli-Lan nerokkaasta itseään korvaavasta puumaisesta rakenteesta säilyy ehjänä ja tuhoutuneen rakenteen tilalle syntyy välittömästi uutta vastaavaa rakennetta. Ma-Geeli-La lähtee automaattisen torjuntajärjestelmänsä avulla vastaiskuun ja lähettää uusimman sukupolven Äly-Ni-risteilyohjuksen kohti Ja-Rommi-Edaa. Äly-Ni lähetetään hämäyksen vuoksi täysin väärään suuntaan.
Kuva 2. Äly-Ni kiertää kosmoksen reunan yli näkymättömyyden puolella ja iskee yllättäen Ja-Rommi-Edaan selkäpuolelta. Galaksia 1 hallitsevat Z-tyypit nauttivat kuvittelemansa menestyksen kunniaksi rommia ja laulavat juovuspäissään galaksi-piisinsä viimeistä kertosäettä ”Huh hah hei ja rommia pullo” kun ohjus poimii heidät väestön joukosta ja annihiloi välittömästi. Äly-Nin osuma- ja poimintatarkkuus on käsittämättömän suuri ja tulos Z-tyyppien kannalta fataali. He sinkoilevat ympäri kosmosta. Z-tyyppien hallintokeskuksesta nimeltään Kreminel jää jäljelle vain palanutta kalanruotoa muistuttava haarake. Galaksin Ja-Rommi-Eda rakenteesta valtaosa on edelleen elinkelpoista ja sen aiemmin alistetut asukit saavat uuteen kukoistukseen.
Hyvää, sanoi harmaapartainen mies, presidentinvaalin jälkeistä aikaa!
Nice-Matin on Nizzan seudun eli Côte d’Azurin paikallisaviisi. Se julkaisi eilen 30.12.2023 pienen jutun toisessa maailmansodassa hävitetyn legendaarisen laiturikasinon (Promenade-Jetée Casino) mahdollisesta uudelleen rakentamisesta. Rekonstruktion lasku lähetettäisiin Saksalle, koska juuri Natsi-Saksan armeija hävitti rakennnuksen toisen maailmansodan loppumelskeissä 1944. Paikallisen asukaskomitean puheenjohtajan tekemä ehdotus ei ollut vitsi, vaan vakavaksi tarkoitettu.
Ehdotus on kiinnostava koska jutun kohteena oleva rakennus ja sen historia ovat aika erikoisia. Kirjoittelin itse aiheesta vähän vuonna 2015. Jatkan siis aiempaa juttua.
Nizzan rantabulevardi ja legendaarinen kasino photochrome-värikuvassa noin vuodelta 1900 (Musée Massena, Collection Théâtre de la Photographie et de l’Image, Nice). Photochrome-tekniikka oli suosittu erityisesti moniväristen postikorttien valmistuksessa 1800-luvun lopulla. Litografisin menetelmin tapahtuvassa painamisessa tarvittiin yleensä 6–15 painolaattaa kukin omalle värilleen. Mitä enemmän laattoja, sitä hienostuneempia värisävyjä voitiin muodostaa ja sitä kalliimpia kuvista tuli. Postikortit olivat mainio matkailun edistämisen muoto. Matkakohteiden markkinointi tapahtui postikortin ostajien ja lähettäjien toimesta ja kustannuksella ympäri maailman. Musée Massenan näyttelyssä otettu kuva: PL.
Nice-matin -lehti on ylläpitänyt keskustelua viime keväästä alkaen, jolloin se julkaisi isomman jutun, jonka kainalojuttuna oli gagnesilaisen arkkitehti Mario Basson 3D-mallinnus kasinosta.
Arkkitehti Mario Basso mallinsi 2014 piste pisteeltä rakennuksen ilman alkuperäispiirustuksia, käyttäen hyväksi vain rakennuksesta julkaistuja valokuvia, postikortteja yms. Tulos on siihen nähden hämmästyttävän realistinen.
Immersiivisyyden tai lisätyn todellisuuden harrastus johti myös toiseen 3D-projektiin, jossa alan yritys Holoforge mallinsi ”Kadonneen kasinon” yleisön nähtäväksi. Se on nyt nähtävissä Musée Massenassa, tietysti Nizzan rantabulevardin varrella. Kuva: Musée Massena.
Tulosta voi tarkastella 3D-laseilla museon 3. kerroksen erityishuoneessa, näyttelyssä joka avattiin viikko sitten. Oheisessa kuvassa näkyy tarkastelun pohjaksi tehty perinteisen näköinen pienoismalli, jonka ”päälle” (3D-laseilla katsottuna) virtuaalimalli ja sen erilaiset animoidut versiot heijastetaan. Sitä mitä laseilla näkyy, ei voi tietenkään tässä jutussa toistaa. Kuva: PL.
Musée Massenan näyttelyssä on muuten esillä myös 20 000:sta lego-palikasta koottu Promenade-Jetée-Casino. Kuva: PL.
Kiehtova rakennus
Promenade-Jetée Casino oli yksi teräsrakentamisen merkkipaaluja ja sen rakennesuunnittelijana oli rakennusinsinööri Armand Moisant, jonka yhtiö myös toteutti rakenteen. Rakennuksen arkkitehtuuri on erikoinen ja vapautunut yhdistelmä eurooppalaista, itämaista tai bysanttilaista rakennustaidetta. Laiturin lähestymissuunnasta etummaiset kupolit ovat lainaa Venäjän ortodoksikirkoista, muissa torneissa ja kupoleissa on venetsialaisia ja arabialaisia vaikutteita. Estetiikassa aiheiden ja muotojen varastaminen ja lainaaminen oli ”normaalia” 1800-luvulla ja aiemminkin – paljon ennen postmodernismia, joka (ehkä) väitti keksineensä metodin uudelleen.
Armand Moisant tuli tunnetuksi mm. Pariisin ikonisten rakennusten kuten tavaratalo Bon Marché’n, Grand Palais’in ja Gare de Lyon’in teräsrakenteiden rakennesuunnittelijana. Hän olikin omana aikanaan Gustave Eiffelin pääkilpailija.
Laiturin ja sen päällä oleva rakennelma kannatettiin 250:lla ontolla valurautapilarilla, jotka oli ruuvattu 5 metriä meren pohjan alapuolelle. Maan alla olevien pilarien halkaisija oli 0,9 metriä.
Nizzan rantakasinon tai oikeastaan huvikeskuksen pääkupoli oli 25 metriä korkea ja sen alla oli tanssisali jota ympäröivät mm. teatteri ja lukusali, keskusteluhuone, sinisade- ja hortensiahuoneet, pelisalit kuten baccarat- ja pienoishevoshuone ja suuri kahvikauppa. Teräsrakennetta täydensi ontoista tiilistä rakennetut väliseinät ja vain 7 cm paksut lattiaholvit ”grenoblen-betonista”. Tilojen sisustusuunnittelussa vapautettiin ehkä viimeisetkin esteettiset pidäkkeet. Nizzan porvaristo ja keskiluokka saivat sitä mitä kaipasivat.
Muutama sisäkuva kasinorakennuksesta Musée Massenan näyttelystä. Kuvat: PL.
Raoul Dufy, Enkelten lahti (Baie des Anges), Nizza. Rantabulevardiin liitetty kasino kuvan keskellä. Maalaus on nähtävillä Musee des Beaux-Arts’issa, paikassa, joka on suurin piirtein tuon kuvassa olevan kasinon takana, kiven heiton päässä rannasta.
Le Havressa 1887 syntynyt taidemaalari Raoul Dufy asui vaimonsa kotikaupungissa Nizzassa vain neljä vuotta (1925–1929), mutta rakastui sinä aikana kasinoon ja rantapromenaadiin niin, että teki niistä maalauksia vielä paljon sen jälkeenkin kun talo oli hävitetty.
Alexis Mossa’n hieno akvarelli Nizzan rantapromenaadilla järjestetystä ensimmäisestä suuresta autokilpailusta Côte d’Azurissa 29-30.1.1897. Taustalla näkyy myös kasino. Teos on Musée Massenassa. Kuva museon näyttelystä: PL.
Nizzalaisen Jules Chéret’in tekemä juliste tai matkailumainos Nizzan talvesta ”L’Hiver á Nice” vuodelta 1897, jossa yhtenä, ehkä itsestään selvänä vierailukohteena esitellään Laituri-Kasino. Painokuva on esillä Musée Massenan näyttelyssä, kuva: PL. (kuva lisätty 2.1.2024)
Kasino esiintyy myös mainiossa Jean Vigon dokumentaarisessa ja kokeellisessa lyhytelokuvassa À propos de Nice (1929). Siinä silloinen vasemmistoradikaali Vigo vinoilee Nizzan porvaristolle ja kuvaa heidän joutilasta flaneerailuaan Promenade des Anglais -rantabulevardilla.(kuva lisätty 2.1.2024)
Kiehtova historia
Kasinon rakennushistoria on mielenkiintoinen. Markiisi d’Espouy de Saint-Paul oli haaveillut Lontoon matkansa jälkeen omasta kristallipalatsistaan Nizzan rantapromenaadilla. Ehdotus (1875) oli ensin vastatuulessa, mutta sai vihdoin 1879 toimiluvan 6 500 m2:n merialueelle. Rakennus valmistui 1881 ja viimeinen vaihe oli alueen prefektin lupa (1882) kytkeä kasinon laituri rantapromenaadin laituriin.
Kasino kuitenkin paloi kolmen päivän kuluttua avajaisista, ennen virallista vihkimistä. Palon syy ei koskaan selvinnyt, mutta ainakin bensiinipohjaisella öljyllä kyllästetty puutavara edesauttoi tulipalon leviämistä. Naftaliinia käytettiin tekemään puusta vettä hylkivää ja kiiltävää. Tuhopolttoakin epäiltiin, jonka motiivina olisi ollut projektin viivästyttäminen kunnallisen kasinon eduksi. Pormestarihan oli tehnyt kaikkensa viivytelläkseen luvan myöntämistä laitureiden toisiinsa kytkemiselle.
Kasinoyhtiö meni konkurssiin eikä jäljelle jääneen omaisuuden eli kävelylaiturin huutokauppakaan onnistunut. Uusi yhtiö perustettiin 1888, projekti saatiin alkuun 1889 ja uusi hanke valmistui 1891. Ensimmäisen maailmansodan alkuun (1914) mennessä kasino saavutti mainetta ja suosiota ympäri Eurooppaa. Taloudellisen nousukauden ja kulttuurisen vapautumisen poikkeusajan, Belle Époquen, päätösjakson Nizzassa ei tarvinnut hävetä Pariisin tai muidenkaan Euroopan pääkaupunkien railakkaalle hurmokselle. Enpä tiedä olisiko sitä syntynyt Ilman Nizzan englantilaisten kesävieraiden mukaan nimettyä rantapromenaadia (Promenade des Anglais) ja Enkelten lahtea (Baie des Anges). Taustatekijöinä maineen syntymisellä ovat tietenkin myös leppeä ilmasto ja azurin sininen, todella kaunis ja pitkä Välimeren ranta-alue (Côte d’Azur).
Ensimmäisen maailmansodan aikana kasino toimi mm. ensiapuasemana haavoittuneille sotilaille ja loppuvaiheessa NMKYn (YMCA) hoitamana amerikkalaisten sotilaiden kotiutuskeskuksena. Maailmansodan jälkeen kasino saatiin taas toimimaan, aina vuoteen 1942 asti.
Meri-Alppien ja Nizzan jouduttua toisen maailmansodan aikana fasistisen Italian miehittämäksi, kasino suljettiin joulukuussa 1942. Mussolinin sorruttua tilalle tulivat saksalaiset. Heidän komennossaan kasinosta irroitettiin Saksan sotateollisuuden tarpeisiin ensin kaikki arvometallit (kupari, pronssi, hopea ja sähköjohdot) ja loppuvaiheessa kaikki teräsosat. Niitä oli yhteensä arviolta useita tuhansia tonneja. Näistä syistä ranskalaiset mielellään näkisivät, että saksalaiset kustantaisivat kasinon rekonstruoinnin laitureineen.
Promenade-Jetée-Casinon uudelleenrakennus voi kuitenkin jäädä haaveeksi. Nykyiseen maisemaan on jo totuttu ja kasino peittäisi merkittäviä osia Nizzan kaupunkikuvan nykyisestä ikonisesta maisemasta. Merenpohjan myllääminen voi aiheuttaa myös huomattavia ekologisia muutoksia, joita ei vielä tunneta ja joiden vaikutuksien hallinnasta ollaan nykyisin paljon tarkempia kuin yli 100 vuotta sitten.
Martin Scorsesen uusin filmi ”Killers of the Flower Moon” esiteltiin jo keväällä Cannesin filmijuhlilla, mutta saa tänään ensi-iltansa teattereissa, niin Yhdysvalloissa kuin Suomessakin.
Covid-pandemian takia parikin vuotta viivästynyt leffa saa varmaan nyt odotetut ensi-iltapäivän lipputulonsa ja sijoitetut 200 M$ tulevat varmasti takaisin.
Elokuvan tarina ja sen kertomistapa on suuren elokuva-ammattilaisen (-sten) takuutyötä. 3,5 tunnin filmissä ei tule kertaakaan vilkuiltua kelloon. Billy Wilderin yksinkertainen ohje on pitää kiinni katsojasta ”…you get them by the throat, you can’t let it go, just squeeze a little more and more and more. Dont let them escape!” ja sen Scorsese osaa, vielä 80-vuotiaanakin.
Vanhat kaverit tai luottonäyttelijät Robert De Niro ja Leonardo DiCaprio ovat mukana – olisi voinut ehkä jo vaihtaa, mutta hyvä näinkin. Voi olla, että DiCaprion näyttelemällä hyödyllisellä idiootilla (Ernestillä!) ei olisi todellisuudessakaan kovin montaa ajatusta tai ilmettä, mutta jotain sävyjä jäin kaipaamaan. Rooli on kieltämättä hankala, koska sympatioita tai sääliä ei roolihenkilölle heru.
DiCaprion vastanäyttelijä Lily Gladstone on todella upea. Hän edustaa vakuuttavaa inhimillisyyttä ja hiljaista tietoa loppuun asti. Muutkin osage-”intiaanit”, siis massiivisen petoksen uhreiksi joutuneet alkuperäiskansan edustajat olivat minusta filmissä uskottavia.
Kiva oli huomata, että Sodankylän filmijuhlillakin vieraillut Scorsesen ikätoveri Thelma Schoonmaker on leikannut filmin. Matti Pellonpäähän sai Sodankylän yöttömässä yössä poskisuudelmat yhtäaikaa sekä Michael Powellilta että Thelma Schoonmakerilta.
Bravo Martin and Thelma! ****+
(kuvat: BBC News 2020 ja Midnight Sun Film Festival facebook, Marja Niskanen 1987)
Kirjoittelin viisi vuosi sitten (15.3.2018) Kaksipäisestä kotkasta vähän eri kulmilta ja niistä yksi oli silloin tuore Tuomari Nurmion eli Dumarin uusi levy Tsaari, jonka mainio nimipiisi alkaa sanoilla ”Kaksipäinen kotka”. Ukrainan sotaa ei silloin vielä ollut, tosin Krimin niemimaa oli jo pahaenteisesti otettu ”kansanäänestyksellä” emämaaksi itsensä korottaneen Venäjän haltuun. Silloin juuri kukaan ei uskonut Venäjän aloittavan hyökkäyssotaa itsenäistä naapurivaltiotaan vastaan.
Eilisessä (20.8.2023) Helsingin Juhlaviikkojen Huvila-konsertissa Dumari ja Spuget & Blosarit ilahduttavasti palasivat astialle. ”Tsaari” oli ajankohtaisempi kuin viisi vuotta sitten. Välipuheissaan Dumari viittasi useampia kertoja Venäjän hyökkäyssotaan Ukrainaa kohtaan. Slava Ukraini! (ukrainaksi: Слава Україні!).
Dumari ja Spuget & Blosarit Huvilassa 20.8.2023.
Dumari ja Spuget & Blosarit Huvilassa 20.8.2023.
Yhdessä välipuheessaan Dumari myös yllättäen mainitsi, että teltassa on tällä hetkellä kolme ”Tuomari Nurmiota”. Mitä ihmettä? No selvennys tuli heti: kaksi sukulaista, hekin molemmat tuomareita, istuu yleisön joukossa – vanhempi heistä jo 96-vuotias. Tilanne oli minusta niin erikoinen, sympaattinen ja historiallinen, että nappasin Tsaarin esityksestä lyhyen videopätkän (alkaen kohdasta ”sloboiksi me ei tulla”), jonka lopussa panoroin myös yleisön puolelle – ja kaikesta päätellen samalle nauhalle tarttuivat yhtäaikaa kaikki kolme tuomari Nurmiota. Onneksi olkoon! Memento vitae!
Naamakirjakaverini kirjoitteli jo ennen juhannusta tietävänsä nyt miltä parsan tulee maistua. Ymmärsin, että hänen herkuttelemansa parsa oli tuore ja lisäksi kotimainen tankoparsa. Yritin kokea samaa, mutta ikävä kyllä torimyyjän mukaan kaikki kotimaiset parsat oli lähes saman tien kaivettu ylös.
Ensimmäinen, tosin kuvitteellinen parsan makukokemukseni syntyi jo 1960-luvulla, oppikoululaisena noin vuosina 1962–1963. Syynä oli Y. M. Biesen (Yrjö Moses Biese 1903–1983) kirjoittama Keskikoulun englanninkielen oppikirja II (WSOY 1955). Sen tarinoiden joukossa oli mm. William Somerset Maughamin (1874–1965) novelli The Luncheon, jonka toinen päähenkilö nautiskelee lohta, kaviaaria, parsaa ja persikoita. Juomaksi samppanjaa. Kaikki 60-lukulaiselle suomalaiselle todella harvinaisia herkkuja, tuttuja enintään säilykkeistä. Parsasta tai sen mausta ei meillä, suurten ikäluokkien keskikoululaisilla ollut todennäköisesti minkäänlaisia kokemuksia. Se piti kuvitella. Kaviaari ja samppanja olivat tuttuja vain kirjallisuudesta tai ehkäpä Chaplinin elokuvasta Kuningas New Yorkissa (A King in New York 1957). Isä toi myöhemmin Leningradin valuuttamyymälästä Berjoškasta (Берёзка) ostamansa pikkupurkin kaviaaria, mutta en ole varma sainko sitä maistaa.
En muista oliko Biesen oppikirjassa mukana asiallista lähdeviitettä tai edes alkuperäistä julkaisuvuotta, mutta nyt löytämäni nettitiedon mukaan novelli on julkaistu Yhdysvalloissa helmi-maaliskuussa 1924 aikakauslehdessä ”Cosmopolitan” (March 1924) ja kesäkuussa 1924 toisessa vastaavassa brittiläis-amerikkalaisessa lukemistossa ”Nash’s Magazine”.
Cosmopolitanin maaliskuun 1924 numeron kansi ja sisällysluettelo, jossa on mukana myös W. Somerset Maughamin novelli The Luncheon. Amerikkalaiseen tapaan lehti ilmestyi kuukauden etuajassa eli jo helmikuun alussa, jotta kaikki ostajat ja myös jakeluketjun hännillä olevat tuntevat saaneensa tuoreen numeron käteensä.
W. Somerset Maughamin novelli ja siihen liittyvä F. R. Grugerin piirros Cosmopolitan’in maaliskuun numerossa 1924.
Cosmopolitan on löytänyt nyt jo 137-vuotisen uransa aikana menestyskonsepteja tasaiseen tahtiin, koska se ilmestyy edelleen maailmanlaajuisesti. Lehden alkuperäinen tavoite oli olla koko perheen lehti, jossa on mukana myös naisille ja nuorisolle suunnattuja juttuja sekä tietoperäisiä artikkeleita. Lehti pyrki myös herättämään huomiota ja erottumaan muista julkaisemalla mm. H. G. Wellsin legendaarisen ”Maailmojen sodan” (The War of the Worlds) jatkokertomuksena jo vuoden 1897 numeroissa ja Jack Londonin ”Punaisen jumalan” (The Red One) lokakuun 1918 numerossa. Jälkimmäinen novelli saattaa olla ensimmäinen, joka käsittelee ulkoavaruudesta maahan (Guadalcanalin viidakkoon) pudonneen arvoituksellisen punaisen pallon aiheuttamaa hämmennystä. Lehtimoguli William Randolph Hearst (1863–1951) näki lehden nousun ja osti sen 1905. Lehden ideologisena selkänojana toimi ja toimii edelleen, tietenkin, maailmanlaajuisen kapitalismin ja globalisaation voittokulun tukiverkkona toimiva porvarillinen maailmankuva. Maailmankansalaiseksi tai ”kosmopoliitiksi” moni meistä yhä edelleen tuntuu haluavan.
Kansallisvaltioiden rajoja tai nationalismia ei tarvitse tunnustaa jos on varaa ja vapaa liikkumaan niistä piittaamatta.
Cosmopolitan -lehden vuoden 1924 aikaisesta maailmankuvasta antavat esimerkin siinä julkaistut mainokset. Tässä niistä muutama.
Se mikä 1920-luvulla oli tuttua ranskalaisten, englantilaisten tai amerikkalaisten suurkaupunkien yläluokan ruokapöydissä, oli vielä suomalaisessa pikkukaupungissa 1960-luvulla uppo-outoa. Elintarvikekorteista oli päästy eroon vasta kahdeksan vuotta aiemmin. Viimeisinä vapautuivat sokeri ja kahvi alkuvuonna 1954 ollessani kansakoulun ensimmäisellä luokalla. Vihreät kupongit muistan, mutta parsa- tai kaviaarikorteista (!) en muista kuulleeni – mustasta pörssistä kyllä.
Lounas -novelli on sittemmin julkaistu alkuperäiskielellä myös kokoelmassa Cosmopolitans vuonna 1936 ja Suomessa siis Englanninkielen oppikirjassa 1955. Martta Eskelisen suomennos julkaistiin vasta kokoelmassa Herra Kaikkitietävä (Otava 1967).
Muistaakseni novellista tai parsan mausta ei juuri keskusteltu englannin tunnilla. Voin muistaa väärin.
Etäisen tuntuman ao. vihannekseen sain muutamia vuosia myöhemmin joko lasipurkeissa myytävistä suolaveteen säilötyistä valkoisen parsan pätkistä tai parsakeitosta, jota tehtiin kätevästi pusseissa myydystä keittojauheesta. Kummankaan tuotteen perusteella parsan makuun ei syntynyt mitään erityisen myönteistä suhdetta.
Ensimmäinen säväyttävä parsaelämys syntyi vasta kymmenen vuotta myöhemmin kun 1970-luvun alkupuolella Pietarinkadun Centralin kokki oli kehittänyt uudeksi bravuurikseen Porterhouse steak -nimisen ruokalajin, jonka lisukkeena sai muutaman jättikokoisen vihreän parsan. Jo parsan vihreä väri löi hepnaadilla, koska olin tottunut näkemään vain sitä olmin väristä säilykeparsaa. Maughamin novellissa ei muuten kerrottu syötiinkö pariisilaisessa Foyot’in hienostoravintolassa valkoista vai vihreää parsaa. Arvelen kuitenkin, että se oli valkoista – ehkä sen takia, että valkoinen parsan väitetään olleen nimen omaan eurooppalaisten herkkusuiden juttu. Muualla maailmassa syötiin ylivoimaisesti eniten vihreää parsaa ja sitähän oli syöty jo antiikin Kreikassa ja Roomassa. Centralin suuret vihreät parsat tarjoiltiin (muistaakseni) kuitenkin samalla yksinkertaisella tavalla kuin Somerset Maughamin novellissa, voisulan kanssa. Silloin vasta tajusin parsan arvon.
Palaan vielä 1960-luvulle, englanninkielen tunnille. Olen melko varma, että opettajamme esitteli kirjailija Maughamin perienglantilaisena ja sellainenhan hän virallisesti oli ja halusikin olla. Hänen elämästään ei kerrottu ainakaan näitä mielenkiintoisia faktoja:
William Somerset Maugham syntyi ja asui ensimmäiset 10 vuottaan Pariisissa. Williamista saatiin virallisesti britti hoitamalla synnytys Britannian lähetystössä, johon oli valmisteltu tilat sitä varten. Ranskassa oli vähän aiemmin hyväksytty uusi laki jonka mukaan kaikista Ranskan maaperällä syntyneistä poikalapsista tulisi automaattisesti Ranskan kansalaisia ja sitä kautta Ranskan asevelvollisia ja senhän britit halusivat tietenkin välttää.
Hän myös asui pääosan elämästään Ranskassa, lähes neljäkymmentä viimeistä vuottaan Ranskan Rivieralla, jossa hän myös kuoli. Menestyskirjailija Maugham osti La Mauresque -nimisen huvilan Rivieran ehkä kalleimmalta eliittialueelta Saint-Jean-Cap-Ferratilta, Nizzan itäpuolelta. Alueen tunnetuin huvila lienee Rotschildien omistama Villa Ephrussi.
Maugham oli muodollisesti naimisissa Syrie Wellcomen kanssa (1917–1929) ja sai hänen kanssaan tyttärenkin (tosin lapsi merkittiin nimellisesti Syrien aviomiehen Mr. Wellcomen tyttäreksi), mutta oli käytännössä koko aikuiselämänsä läheisissä suhteessa miehiin, joita hän kutsui avustajikseen, useimmiten sihteereiksi. Yhden hänen romaanissaan esiintyvän naispuolisen päähenkilönkin esikuva oli kuulemma hänen poikaystävänsä.
Hän asui Cap Ferratin villassaan partenerinsa Gerald Haxtonin ja kolmentoista palvelijansa kanssa. Jossain vaiheessa Maughamin ja Haxtonin tiet erosivat ja ao. kiinteistön peri Maughamin kuoltua (1965) hänen viimeinen miesystävänsä Allan Searle. Maugham kuoli 91-vuotiaana pahasti dementoituneena juuri tässä samassa Rivieran huvilassa 1965, parikolme vuotta sen jälkeen kun hänen novelliaan englannin tunnilla luimme.
Sujuvan ranskankielen lisäksi Maugham osasi myös saksaa, koska kävi saksalaista yliopistoa.
Lääkäriksi Maugham valmistui brittiläisestä yliopistosta 1897, mutta ei koskaan harjoittanut lääkärin ammattia; sen sijaan oli Britannian Punaisen Ristin vapaaehtoisena ambulanssinkuljettajana Ranskassa ensimmäisen maailmansodan aikana.
Ollessaan jo tunnettu kirjailija, Maugham ryhtyi avustamaan Britannian Salaista palvelua (myöhempi nimitys MI6) ensin Genevessä, sitten Etelämeren Samoalla ja sen jälkeen Venäjällä, silloisessa Petrogradissa, entisessä ja nykyisessä Pietarissa. Hänen tehtävänään oli vaikuttaa maltillisten osapuolien (kuten Kerenskin) voittoon tsaarien jälkeisessä sekasortoisessa tilanteessa, mutta siinä hän ei onnistunut. Aikaakaan hänelle ei tosin jäänyt kuin muutama kuukausi ennen kuin Lenin ja bolshevikit ottivat vallan itselleen. Agentin tehtävien hoitamisessa oli eduksi sekä erinomainen kielitaito ja kirjailijan ammatti, joka salli epätavalliset työajat ja hotelleissa asumisen että kulissiavioliitto.
Toisen maailmansodan aikana natsien lähestyessä Etelä-Ranskaa Maugham pakeni hiililaivalla Nizzasta Englantiin ja sieltä Yhdysvaltoihin. Sodan jälkeen hän palasi kipinkapin takaisin Cap Ferratiin, jossa kirjoitti viimeisen suuren romaaninsa Catalina.
Kaikki nämä tiedot eivät tietenkään olleet julkisia 1960-luvulla eikä niistä englanninopettajallamme voinut olla tietoa. Mutta jos olisi tiedetty ja kerrottu, olisimme ehkä lukeneet novellia ja tankoparsan herkullisuuden kuvailuja hieman erilaisten silmälasien läpi.
Cap Ferratin niemen luksusalueen ympäristöstä ehkä mielikuvan antavat nämä kuvat Rotschildien huvilasta Villa Ephrussista silloin kun se on yleisölle avoinna (kuvat PL 8.5.2016)
La Mauresque -huvilasta on sittemmin tullut esiin uusia, nekin aika mielenkiintoisia tietoja. Kiinteistö on 2005 myyty 50 miljoonalla eurolla ukrainalaismiljardöörille ja yhdelle Venäjän järjestäytyneen rikollisuuden isoista pampuista, Dimitri Firtashille (Дмитро Фірташ), joka on jo vuodesta 2014 alkaen ollut Wienissä pidätettynä syytettynä lahjusrikoksista ja odottaa luovutustaan Yhdysvaltoihin. Venäjän oligarkit omistavatkin nykyisin Saint-Jean-Cap-Ferratin niemestä kaksi kolmasosaa. Omaisuutta on tosin yritetty siirtää muiden nimiin, jotta sen jäädyttämiseltä vältyttäisiin ja näin ollen omistajista on yhä vaikeampi saada selkoa.
Lopuksi alkuperäiseen asiaan eli miltä parsa Maughamin mukaan maistui? Hän käyttää seuraavia laatusanoja: giant, horribly expensive, large, splendid, tender, enormous, succulent, appetizing. Suomentaja Eskelinen käyttää seuraavia laatusanoja: suurensuuri, hirvittävän kallis, suuri, hieno, hauras, suunnaton, mehevä, ruokahalua herättävä. Nykyisin saatettaisiin käyttää suurensuuren sijasta jättiläis- tai jätti-käsitettä. Voisulan kohdalla Maugham virittää kuvailuarsenaalinsa jo lähes ääriasentoon: ”The smell of the melted butter tickled my nostrils as the nostrils of Jehovah were tickled by the burned offerings of the virtuous Semites”. Suomentaja joutuu venymään: ”Voisulan tuoksu kutitti sieraimiani niin kuin hyveellisten hebrealaisten polttouhrit kutittivat Jehovan sieraimia”. Tähän vertailunäkökulmaan oli 1960-luvulla ja on yhä melko vaikea eläytyä.
Maughamin tekniikka ja sanat purivat. Asiaan perehtymättömän 1960-luvun jyväskyläläiskoulupojankin mielessä heräsi kirjailijan toivomia mielikuvia, jotka aiheuttivat sylkirauhasten heräämisen. Varsinainen makutesti tuli kohdalleni paljon myöhemmin.
Lyhyehkön novellin huppukohtia ovat parsan kuvailun ohella tarinan käänteet siitä, kuinka nuorta kirjailijaa hyväksikäyttävä maailmannainen tai siksi tekeytyvä maksattaa hienon ja kalliin lounaansa köyhällä kirjailijanalulla, joka haluaa olla herrasmies eikä osaa sanoa ei. Katala nainen (Maugham käyttää käsitettä abandoned woman ja suomentaja ilmaisua turmeltunut nainen) kehuu ettei koskaan syö tai juo lounaalla mitään, mutta saa kavaljeerinsa tilaamaan hänelle perä jälkeen edellä mainittuja herkkuja – ja ruokajuomaksi tietysti samppanjaa. Tarinan lopussa kirjailijanalku saa omasta mielestään hyvityksen kun tapaa treffituttunsa vuosia myöhemmin. En tietenkään paljasta loppua. Lyhyt novelli kannattaa lukea alkuperäisessä muodossaan, mieluiten kovakantisesta kirjasta, mutta käy se lukeminen hyvin myös verkossa.
Löytyihän yksi aiheeseen sopiva kuvakin:Parsaa voisulan kanssa (kuva otettu belgradilaisessa ravintolassa PL 9.5.2009)
lähteitä:
Y. M. Biese, Keskikoulun englanninkielen oppikirja II. WSOY 1955.
W. Somerset Maugham, Herra Kaikkitietävä, novelleja, Otava 1967, 194 s. (alkuteos Cosmopolitans, suomennos Martta Eskelinen)
Pitkään ja hartaasti valmisteltu kirja on nyt valmistumassa. Se kertoo tarinoita ja faktoja siitä, mistä arkkitehtiopiskelijat haaveilivat vuosina 1968–1969 ja mitä sitten tapahtui. Alla kirjan etukansi:
Vuonna 1969 keväällä joukko arkkitehtiopiskelijoita kyllästyi saamaansa opetuksen tasoon Teknillisen korkeakoulun arkkitehtiosastolla. He halusivat radikaalin muutoksen opetusohjemaansa ja valtasivat sitä vauhdittaakseen arkkitehtiosaston, jopa kahteen kertaan. Hetken aikaa arkkitehtiopiskelijat olivat päivälehtien etusivuilla ja Yleisradion TV-uutisissa.
Olin itse silloin toisen vuosikurssin loppupuolella ja juuri silloinhan sitä ”tietää kaiken” siitä miten arkkitehtuuria pitäisi korkeakoulussa opettaa. Jos nyt ollaan vähän tarkempia niin ainakin siitä, miten sitä ei pitäisi opettaa.
Menin itse töihin arkkitehtitoimistoon jo ensimmäisen vuosikurssin lopulla, koska ”lafkalla” ei saanut kunnollista opetusta. Professoreista osa ei vaivautunut tulemaan paikalle pitämään luentoja ja monet muutkin opettajat ja assistentit hoitivat työnsä vasemmalla kädellä, koska oman toimiston pitäminen oli heille paljon tärkeämpää. Viesti oli selvä: jos haluatte oppia ammatin, menkää töihin arkkitehtitoimistoon. Ja niin me teimme.
Samaan aikaan eli vuoden 1968 kuluessa opimme havainnollisesti miten maailmalla ”asioita hoidetaan”. Pariisissa opiskelijat kapinoivat yliopistoissa, erityisesti Nanterren humanistisessa tiedekunnassa kaupungin länsilaidalla. Kulttuuriministeri André Malraux lakkautti toukokuussa 1968 legendaarisen arkkitehtikoulun École de Beaux-Artsin. Yliopisto- ja korkeakoulupiskelijat mellakoivat ja katukahakoissa kuoli ihmisiä. Yhdysvalloissa opiskelijat vastustivat Vietnamin sotaa, ottivat osaa kansalaisoikeustaisteluihin ja sielläkin tapettiin ihmisiä. Elokuussa 1968 Neuvostoliitto ja neljä muuta Varsovan liiton maata miehittivät Tšekkoslovakian ja olin itse silminnäkijänä todistamassa tapahtumia. Raaka ja häpeilemättä näytetty väkivalta herättivät opiskelijoissa kiihkeän halun vaikuttaa asioihin – rauhanomaisesti, ja ensi kädessä tartuttiin oman opiskeluympäristön ongelmiin.
Kaikesta tästä kertoo nyt valmistumassa oleva kirja ”Arkkitehtiopiskelijoiden vallankumous, mitä arkkitehtiylioppilaat tahtoivat hulluina vuosina 1968–1969 ja mitä sitten tapahtui?”
Olen yksi kirjan artikkeleiden kirjoittajista ja toimittajista. Osallistuin hankkeeseen omasta uteliaisuudestani. Hatarat muistikuvat ovat vuosikymmenten kuluessa sedimentoituneet ja likipitäen sementoituneet. Ilmiselvä vaara on ollut hailakoiden mutta värittyneiden muistikuvien muuttuminen faktoiksi – vain siitä syystä, että rakastuminen mainioihin tarinoihin yhdistyneenä laiskuuteen perehtyä asioihin on voittanut viileän tiedonjanon.
Voihan sitäkin ihmetellä, ettei noista tapahtumista ole tehty kunnon tutkimusta. Arkkitehtikillan satavuotishistoriikissa (2008) asiaa on sentään käsitelty muutamilla sivuilla. Lisäksi englantilainen arkkitehtuurikriitikko ja -opettaja Roger Connah on kirjoittanut kirjan radikaalivuosista otsikolla ”The Piglet Years” (2007), joka sai nimensä ja kansikuvansakin arkkitehtiopiskelijoiden Arkkitehtiliiton SAFAn neuvottelupäivillä huhtikuussa 1969 irti päästämästä possusta jonka kylkeen oli hiilellä piirretty ”SAFA”. Samaan aikaan puhetta pitänyt suunnittelusta vastannut ministeri Jussi Linnamo piti SAFA-porsasta mainiona teekkaripilana.
Kirjan tekemisen yhteydessä oli mielenkiintoista tutustua paitsi omiin niin muiden paikalla olleiden näkemyksiin ja muistikuviin. Aikaa on vuoden 1969 tapahtumista kulunut niin paljon, että yllättävän moni (minä mukaan lukien) ei esimerkiksi tunnistanut yli 50 vuotta vanhoista kuvista tai filminpätkistä joko itseään tai kavereitaan. Kirjassa on 280 sivua ja noin 300 kuvaa, pääosa vuodelta 1969 ja lähes kaikki ennen julkaisemattomia.
Tapahtumiin osallistuneiden mielissä on mitä moninaisimpia muistikuvia, joiden todenperäisyydestä ei välttämättä ole kunnon takeita. Tarinoita ja legendoja toki riittää. Ja mitä useammin niitä kerrotaan ja toistellaan – fakta-aineiston puutteessa – sitä ”todemmiksi” ne muuttuvat. Kertojat ja osa kuulijoistakin alkavat uskoa omiin juttuihinsa.
Tämäkään kirja ei ole historiantutkimusta akateemisessa tai tieteellisessä mielessä. Se on kuitenkin paikalla olleiden, näkijöiden ja kokijoiden kokoama aineisto, josta voi tulla historiantutkimuksen arvokas lähdeaineisto. Ikävä kyllä, aika moni aktivisti tai silminnäkijä on jo ehtinyt kuolla ja ne muistot ovat suureksi osaksi menetettyjä. Vuosina 1968 ja 1969 noin 20–25-vuotiaat opiskelijat ovat tällä hetkellä 70–80-vuotiaita ja professorit usein yli 90-vuotiaita.
Kirjan kirjoittajina tai haastateltavina ovat olleet sekä silloiset opiskelijat että professorit. Niitä täydentää ja omalla tavallaan myös alan ulkopuolisen ei-arkkitehdin näkökulmaa avaa virkistävällä tavalla Hannu Taanilan artikkeli ”Vallankumous, no joo, mutta mitä sitten tapahtui?” (ks. oheinen sisällysluettelo).
Kirjan julkistustilaisuus pidetään maanantaina 15.5.2023 klo 16 sillä samalla paikalla, missä arkkitehtiopiskelijoiden järjestämät koulutuspäivät ja sen päätteeksi arkkitehtiosaston valtaus tapahtuivat huhtikuussa 1969, silloisella TKK:n arkkitehtiosastolla Otaniemessä, sen toisen kerroksen luentosalissa A2. Nykyisin tiloja hallinnoi Aalto-yliopisto. Tilaisuudessa on nähtävillä myös valokuvaaja Markus Lepon näyttelyplanssit ”Paris May 1968”.
Kirjan tai kirjoja voi tilata ennakkoon maksamalla 30€/kirja seuraavalle tilille: FI91 1609 3500 0299 93 (tilin haltija: Aino Niskanen, viestikenttään: maksajan nimi). Kirjan tai kirjat saa käteensä em. julkistustilaisuudessa, mikäli maksu on saapunut em. tilille (tosite varmuuden vuoksi mukaan). Mikäli ei pääse paikalle, tilaamansa kirjan voi käydä hakemassa osoitteesta: A-konsultit, Ratakatu 19, 00120 Helsinki, toimistoaikaan.
Kirjan painos on pieni. Mikäli kirjaa jääjulkistustilaisuuden jälkeenmyytäväksi, sitä saa nettikirjakaupasta Opus Liberum samaan hintaan 30 €/kirja + lähetyskulut. Ostos maksetaan verkkomaksuna normaaliin tapaan tilausta tehdessä. Kirjaa on sieltä saatavissa niin kauan kuin tavaraa riittää.
EDIT 17.5.2023: 1. painos on nyt loppu ja uutta ollaan tilaamassa. Todennäköinen 2. painoksen valmistumisaika on 30.5.2023, mutta laitan tänne tiedon kun kirja on taas tilattavissa.
EDIT 29.5.2023: 2. painos on kirjapainon ilmoituksen mukaan valmis todennäköisimmin 7.6.2023. Kirjaa voi tilata edelleen yllä mainitulla tavalla, maksamalla 30 €/kirja (+ mahdollinen postimaksu 6,50 €/kirja) tilille FI91 1609 3500 0299 93 (tilin haltija: Aino Niskanen, viestikenttään: maksajan nimi). Kirjan voi hakea kuittausta vastaan osoitteesta: A-konsultit, Ratakatu 19, 00120 Helsinki, toimistoaikaan.
EDIT 6.6.2023: 2. painos on valmistunut. Tilauksia voi tehdä yllä olevan ohjeen mukaan.
Kymmenen vuotta sitten sain jostain päähäni käydä katsomassa miltä Albert Edelfeltin (1854–1905) ateljee Pariisissa näyttää. En muista mistä olin löytänyt ateljeen osoitteen, mutta tottakai sitä piti käydä katsomassa. Täsmällisemmin sanottuna: kyse oli siitä ateljeesta, jota Edelfelt käytti pääosan Pariisissa viettämästään ajasta ja jossa hänen kuuluisimmat maalauksensa syntyivät.
Maineikkaan mikrobiologin ja rokotepioneerin Louis Pasteurin muotokuvaa (1885) olin aiemmin ihastellut useaan kertaan Musée d’Orsayssä Seinen vasemmalla rannalla. Aika paljon juuri Pasteurin ansiosta Albert Edelfeltistä tuli kovan luokan nimi Pariisin ja Ranskan taidemaailmassa. Muotokuva- ja muitakin teostilauksia alkoi tulla siihen tahtiin että Edelfelt lopulta asui Pariisissa merkittävän osan elämästään, lähes 30 vuotta kaikkiaan 51 elinvuodestaan. Tosin niinäkin aikoina hän vietti kaikki kesät eli useita kuukausia vuosittain Suomessa, lähinnä Porvoon Haikossa.
Vuoden vaihteessa valmistunut ja 2.1.2023 YLEn Areenassa julkaistu dokumenttifilmi ”Edelfelt Pariisissa” keskittyy Edelfeltin merkittävään näyttelyyn Pariisin Petit Palais’issa (10.3.–10.7.2022), sen järjestelyihin, esillä olleisiin teoksiin ja niiden taustoihin. Erinomainen kooste olikin, vaikka välitekstien koukeroinen fontti tekikin niiden lukemisesta hankalaa. Odotin tietysti kieli pitkällä, että mukaan olisi saatu jotain lisätietoja Edelfeltin Pariisin ateljeesta. Ei ollut ja siitä syystä piti itse hieman selvitellä.
Albert Edelfeltin ateljeerakennuksella Pariisin 17. piirissä (arrondissement) on useita osoitteita. Se johtuu talon sijainnista kolmen merkittävän kadun kulmassa. Edelfelt itse käytti osoitetta 147 Avenue de Villiers, mutta kaupungin omista rakennuskantatiedoista käy ilmi, että talolla on kaksi muutakin osoitetta: 29 Rue Descombes ja 1 Boulevard Gouvion-Saint-Cyr. Talon nurkka on viistetty ja juuri se lyhyt parimetrinen viiste, jossa on myös katutasossa olevan ravintolan ulko-ovi, on Edelfeltin käyttämän osoitteen varrella. Rakennuksen pitemmät julkisivut ovat kahden muun kadun varrella. Avenue de Villiers oli jo 1800-luvulla merkittävä pääkatu joka alkaa pari kilometriä idempää Saint-Lazaren rautatieaseman lähistöltä ja päättyy tähän ateljeerakennukseen Pariisin vanhan kaupunginmuurin juurella. Katu jatkaa muurin toisella puolella toisennimisenä. (Kuva PL 24.4.2013)
Edelfeltin ateljeen sijainti isojen katujen risteyksen etelänurkassa takasi runsaan pohjoisvalon ja nimen omaan valon ylhäältä, jota Edelfelt piti erityisen tärkeänä. (Kuvat PL 24.4.2013)
Albert Edelfeltin hyvä ystävä Aino Ackté (1876–1944) kirjoitti kirjassaan ”Muistoja ja kuvitelmia” 1916: ”Korkealla kivirakennuksessa, Pariisin syrjäisessä rannassa, sijaitsi atelieeri. Pitkät hetket, ajatukset etäällä, saattoi nuori nainen sen ikkunoista katsella ulos, kauas, yli muinaisten vallihautojen, yli kenttien ja puutarhojen.” (Pentti Savolainen, Rakkautta Pariisin taivaan alla. Aino Acktén ja Albert Edelfeltin tarina. Ajatus kirjat Helsinki, Jyväskylä 2002, 219 s., s. 93).
Albert Edelfeltin ateljeen sijainti ja asema Pariisin kaupunkirakenteen reunavyöhykkeellä näkyy havainnollisesti Edelfeltin omasta akvarellista (vasemmalla) ateljeensa ikkunasta noin vuonna 1890 ja suurin piirtein saman aikuisista karttaotteista (oikealla) Pariisin luoteiskolkasta. Karttoihin on merkitty ateljeen sijainti punaisin ympyröin. Rakennus sijaitsee käytännössä kaupunkia ympäröivän 33 kilometriä pitkän ns. Thiersin muurin juurella ja sen pohjoispuolella on yksi tyypillisistä terävänurkkaisista muurin bastioneista. Muuri on lävistetty monin kohdin ja monin tavoin erilaisia yhteystarpeita varten. Tässä osassa Pariisia muurit ja vallihaudat poistettiin lopullisesti vasta 1920-luvulla, jolloin tilalle rakennettiin Pariisia ympäröivä Peripherique -kehätie. Ylempään karttaan (vuodelta 1872 eli pari vuotta ennen Edelfeltin Pariisiin saapumista) on merkitty muuri ruskealla ja sen ulkopuolella oleva vallihauta vihreällä, ja alemmassa kartassa (vuodelta 1890 eli ajankohtana jolloin akvarelli on maalattu) näkyy muurin läpi menevä raitiotie. Edelfeltin ateljeerakennuksen viistetystä kulmasta ja sen ylimmästä kerroksesta avautuvat avarat näköalat lännestä pohjoisen kautta itään. Molemmat kartat ovat aika suurpiirteisiä eikä niihin ole merkitty kaikkia katuja puhumattakaan yksittäisistä taloista. Edelfeltin ateljeen kohdalla muuriin avattu portti Porte de Champerret on tärkeä liikenteen solmukohta.
Aino Acktén kuvailemat muinaiset vallihaudat olivat todella aivan Edelfeltin ateljeen nurkalla, mutta Edelfeltin akvarellissa niitä on vaikea tai mahdoton havaita – siitäkin huolimatta että tässä, alkuperäisestä hieman rajatussa kuvassa lisäsin omavaltaisesti kontrastia ja terävyyttä ympäristön yksityiskohtien tunnistamiseksi. Oikealla otteita vanhoista Pariisin kartoista juuri näiltä nurkilta, joissa muuri vallihautoineen vielä näkyy.
Vaikka Aino Acktén kertoma tarina on fiktion muodossa, voi hyvällä syyllä olettaa ainakin tämän kuvauksen perustuvan todelliseen muistoon käynneistä Edelfeltin ateljeessa, muistikuviin sen ympäristöstä ja näkymiin sen ikkunasta. Tosin puutarhoja juuri tässä suunnassa ei juuri näkynyt. ”Muinaiset vallihaudat” viittaavat Pariisia ympäröivään muuriin ja sen vallihautoihin. Tässä kohtaa Pariisia muuria alettiin purkaa lopullisesti vasta 1920-luvulla, jolloin ensin raivattiin muurin sisäpuolella tilaa leveille puistokaduille, sitten kehätielle muurin ulkopuolella olleiden leveiden vallihautojen tilalle. Suurkaupungin laidalta toiselle ja Pariisin ohittavan jatkuvasti kasvavien liikennevirtojen tieltä haluttiin raivata tarpeettomaksi koettu puolustusmuuri. Sitä ennen oli pärjätty muurin läpi puhkotuilla aukoilla ja hautojen yli rakennetuilla pengersilloilla. Kaupunkitullit olivat poistuneet jo sata vuotta aiemmin (1790), mutta syystä tai toisesta kaupunginporteilla oli edelleen rautakaiteet ja vahtikopit molemmin puolin teitä. Liikennevirrat oli vapautettu pullonkauloistaan sopivasti ennen liikenneteknologian uusia vallankumouksia (sähköiset raitiotiet, bensiinikäyttöiset autot ja liukuhihnalla valmistetut kansanautot).
Toinen Pariisissa ateljeen ikkunasta maalattu kaupunkinäkymä on talvimaisema vuodelta 1887. Se talvi oli Edelfeltin mielestä erityisen kylmä, koska koko talvena oli ollut vain pari-kolme leutoa päivää ja jatkuvasti puhalsi kylmä koillistuuli tuoden mukanaan lumisateita. Onneksi hänen makuuhuoneensa oli rue d’Offémontin (nykyisin Rue Henri Rochefortin) eli etelän puolella, jonka ansiosta hän omasta mielestään säilyi sen talven yli hengissä. (kirje 19.3.1887) Tämän huoneen Edelfelt oli vuokrannut 14.12.1886. (kirje 14.12.1886)
Albert Edelfelt, Lumista Pariisia 1887 (Kansallisgalleria). Markku Valkosen mukaan (Suomen taide, osa 2 Suomalaisuus, WSOY 1983) tämä on maalattu taiteilijan ateljeen ikkunasta. Sen perusteella lähdin etsimään mistä paikasta oikeastaan on kyse. Karttatarkastelun ja ilmansuuntien perusteella oletan, että kuvaussuunta on koilliseen Boulevard Gouvion-Saint-Cyr’in suuntaan kohti Pariisin muuria ja vallihautoja ja niiden takana olevia esikaupunkialueita. Bulevardi ylittää Pariisin vanhan ns. Thiersin muurin kuvan keskivaiheilla, jossa erottuu keskellä katua oleva hevosvetoinen raitiovaunu, joka liikennemuotona oli Pariisissa aloittanut jo 1855. Sähkökäyttöiseksi se muuttui paljon myöhemmin ja metro puolestaan aloitti vasta vuonna 1900 maailmannäyttelyn yhteydessä (Lontoossa jo paljon aiemmin eli 1863).
Edelfeltin ateljeen sijainti kolmen kadun leikkauskohdassa. Talon viistetty kulma on osoitteessa 147 Avenue de Villiers, jota Edelfelt käytti osoitetietonaan. Katunumerokilpi näkyy hyvin valokuvassa. Talon vasemmanpuoleinen pitkä sivu on osoitetta 29 Rue Descombes ja oikeanpuoleinen hieman lyhyempi sivu osoitetta 1 Boulevard Gouvion-Saint-Cyr. Karttapohja ja kuvat Google Maps.
Kun Albert Edelfelt saapui 7.5.1874 Antwerpenistä Pariisiin kaatosateessa, hänen piti ensitöikseen suunnistaa rautatieasemalta tärkeän suomalaisen yhdyshenkilön, taiteilijan ja taidemaailman vaikuttajan, Thorsten Waenerbergin (1846–1917) asunnolle, rue de la Rochefoucauld 44:ään. Waenerberg oli tuossa vaiheessa siirtynyt Düsseldorfin taideakatemiasta jatkamaan opintojaan Pariisiin ollen samaan aikaan Turun piirustuskoulun opettaja ja johtaja sekä myöhemmin mm. Suomen Taideyhdistyksen kokoelman intendentti. Ikävä kyllä Waenerberg ei sattunut juuri silloin olemaan kotona ja Edelfelt joutui yöpymään läheisessä hotellissa. Viikon päästä hän asui jo halvemmassa hotellissa Montmartren alapuolella Rue Fontaine 29, jossa kuukausi maksoi vain 35 frangia. Kustannustasosta saanee jonkinlaisen mielikuvan kun vertailee huoneen hintaa halpohin latinalaiskortteleiden opiskelijaruokaloihin, joissa aamiaisen sai yhdellä frangilla ja illallisen 1,60 frangilla. Ateriointi vei siis helposti yli kaksinkertaisen summan verrattuna asumiseen.
Haave omasta ateljeesta
Ateljeen etsiminen oli vielä oma tarinansa, mutta Waenerbergin paikallistuntemuksesta (ei niinkään kielitaidosta) oli siinäkin apua. Sen hän oli jo havainnut, että ateljeiden pitäminen on niin kallista, ettei hänen tarvitse sitä murehtia vielä muutamaan vuoteen (”på några eller något år ännu icke behöfva ha denna sorg.”). Myöhemmin samana vuonna amerikkalainen taiteilijakollega Julian Alden Weir haluaisi jakaa ateljeen Edelfeltin kanssa, mutta Edelfelt katsoo pärjäävänsä ilman omaa ateljeeta. Taiteen opiskeluun ja sen tekemiseen riittävät hyvin sen hetkiset tilat Jean-Léon Gérômes’in opetusateljessa. Asunto-osoite kuitenkin muuttui ja joulukuussa 1874 Edelfelt asuu jo Weirin luona latinalaiskortteleissa (Rue du Pont de Lodi 5) ja sanoo viihtyvänsä hyvin.
Oleskelun pitkittyessä ja vuokrakustannusten kasvaessa Albert Edelfelt haaveili omasta talosta ja mietti sellaisen hankkimista. Vuonna 1887 hän kirjoitti äidilleen vierailleensa ystäviensä Gustave Courtoisin ja Pascal Dagnanin hankkimassa talossa Pariisin muurien ulkopuolella Boulevard Bineaun varrella Île de la Grand Jatten saarella – sillä samalla saarella, minkä rauhallista sunnuntai-iltapäivää Georges Seurat kuvasi vuosi pari aiemmin tunnetussa taulussaan Un dimanche après-midi à l’Île de la Grande Jatte. Rakennuksessa oli isot ateljeet, lasikuistit, ja sen neljästä ateljeesta kaksi oli ulosvuokrattavissa. Koko talon hinta oli noin 90 000 frangia. Koska Porvoon Haikkokin kaipasi uusia ateljeetiloja, Edelfelt mietti samalla sen rakennuskustannuksia. Ateljeen piti joka tapauksessa olla korkea ja valon tulla niin ylhäältä kuin mahdollista.
Netistä löytyneistä 1800- ja 1900-lukujen vaihteen postikorteista voi ehkä aistia sitä elämäntapaa ja tunnelmaa, joka Edelfeltin aikoina Pariisin rajamuurin tienoilla vallitsi. Postikorttivalokuvien aiheeksi rajavyöhyke ja erilaiset liikennevälineet kelpasivat mainiosti. Edelfeltin ympäristöstään poikkeava ateljeerakennus näkyy myös kaikissa näissä kuvissa komeasti.
(Nizzan reunamailla Colomarsissa 8.4.2023)
Ajankohtaista tietoa:
1. Edelfeltin Pariisin Petit Palaisissa 10.3.–10.7.2022 ollut näyttely saapuu Göteborgin (22.10.2022–12.3.2023) kautta Helsingin Ateneumiin toukokuussa 2023 ja on auki yli kesän (5.5.–17.9.2023).
2. Vinkiksi niille jotka haluavat löytää Edelfeltin Pariisin ateljeen helposti: entiseltä kaupunginportilta nimensä lainannut metroasema Porte de Champerrét Pariisin koilliskulmalla on aivan talon vieressä. Google Mapsin katunäkymästä vuodelta 2022 näkyy, että katutason ravintolasta on lasitettu osa poistettu. Samasta katselupisteetä näkyy sekä Edelfeltin ateljee, em. metroasema että alueen maamerkkinä toimiva uusbysanttilainen Église Sainte-Odile (rakennettu 1935-46), jonka betoninen torni on yhtä korkea kuin Helsingin stadionin torni.
lähteet:
”Edelfelt Pariisissa” dokumenttifilmi (Tommi Häkkinen ym. Intervisio ja YLE 2022, 55 min)
Suomen taide, osa 2 Suomalaisuus (Markku Valkonen, WSOY 1983, 271 s.)
Nice-Matin lauantaina 25.3.2023. ”Avautuuko Gare du Sud ennen kesää?”
Gare du Sud paraatijulkisivunsa puolelta viikko sitten (17.3.2023) kuvattuna. Entinen rautatieaseman laiturihalli ja nykyinen (suljettuna oleva) katettu ravintola- ja kauppahalli näkyy varsinaisen asemarakennuksen takana oikealla.
Nizzan Gare du Sud näyttää olevan edelleen ongelmien kourissa. Suurin odotuksin kolme vuotta sitten 1.6.2020 avattu entinen Eteläinen rautatieasema jatkaa kamppailuaan vaikeuksiensa kanssa.
Surullista, koska yli 130-vuotiaan teräskonstruktion uudelleenkäyttö on hyvä esimerkki kelvollisten, kauniiden ja kulttuurisesti merkityksellisten rakenteiden hyödyntämisestä sillä paikalla missä ne ovat, ilman järeitä uudelleenmuokkauksia tai kuljetuksia toiselle rakennuspaikalle.
Koko kevään 2020 koronaepidemia kuritti kansalaisia ja myös suunniteltuja avajaisia. Ranskassa liikkumisrajoitukset olivat niin ankaria, että ihmiset eivät juuri uskaltaneet liikkua. Ilman lupalappua kulkeva sai välittömästi santarmeilta muistaakseni 135 € sakot.
Ravintolat saivat avata ovensa vasta 1.6.2020. Yrittäjät taistelivat yleisökatoa vastaan jakamalla ovilla ilmaisia hengitysuojaimia ja käsidesipalveluja. Silti sekä yrittäjät että kävijät olivat vähissä.
Kesäkuun alussa 2020 arvelin, että paikan uusi henki oli viritetty hieman liian ylös, sanoisinko hienosti yläneljännekseen, kun paikan vanhan hengen mukaisesti olisi voinut tyytyä toiseen ja kolmanteen neljännekseen, koko kansan kuppilaan johon on helppo tulla miettimättä miltä siellä pitää näyttää tai käyttäytyä. Tuli mieleen Helsingin asemaravintoloiden sisustuksissa tehdyt kömmähdykset. Arvelin myös, että paljon riippuu siitä miten tulevat yrittäjät ottavat paikan ja sen hengen haltuunsa ja toimivat kuten vaistoavat yleisön haluavan, jos se heille sallitaan. Paikan henkeä kuvaavat parhaiten asemahallin kyljissä toimivat kala- ja hedelmätorit, jotka kuhisevat elämää. Klassista pöhinää ilman mainos- ja markkinointioppineiden tekeytymisiä.
En malta olla laittamatta tähänkin juttuun pientä merenelävien hintakatsausta kalatorilta. Villejä raakoja jättikatkarapuja vain 32 €/kg (kolme vuotta sitten olivat jopa 48 €/kg!), meribassi samaan kilohintaan, meriantura 35 €/kg.
Lohi 39 €/kg, pietarinkala 30 €/kg, turskafile 30 €/kg, St. Jacques simpukat 14 €/kg.
Seuraavaksi paikkaa koettelivat sisäilmaongelmat, kesällä liian kuuma, talvella liian kylmä. Tämän päiväinen Nice-Matin kertoo, että aloitetut korjaustoimet ovat kyllä vauhdissa, mutta useimmat pohtivat sitä, saadaanko paikka auki ennen kesää kuten pormestarin kanssa tehdyssä sopimuksessa on luvattu. Kirjoittelun tarkoituksena onkin paitsi kertoa tilanteesta niin myös kirittää projektia julkisuuden paineilla.
Mainio näytönpaikka ja tilaisuus myös osaavalle talotekniikkainsinöörille. Toivon menestystä!
Pekka Lahti 