Rakettitiedettä maalla, merellä ja taivaalla – vauhtipyörän ihme

Airistolla seilaava vauhtipyörä

Vanhassa monille tutussa turkulaisessa polkupyörätehtaassa Pyrkijässä (alunperin 1906 perustettu Rautateollisuus Osuuskunta Pyrkijä) valmistettiin ennen myös yksipyttyisiä venemoottoreita. Siinä töitä tekee vain yksi sylinteri mikä tekee polttomoottorista yksinkertaisen ja edullisen. Tuottaakseen jatkuvaa ja riittävän tasaista liikettä se kuitenkin tarvitsee avukseen vauhtipyörän. Sillä se myös käynnistetään. Kahvasta kiinni, napakka kiskaisu ja sormet irti, ettei lyö näpeille.

Valmisteleviin toimenpiteisiin kuuluu ryypyn anto moottorin päällä olevan pikkuruiseen ryyppykuppiin ja magneeton asettaminen myöhäiselle. Moottori kiittää ja käynnistyy. Käynnistymisen jälkeen magneetto pitää asettaa aikaiselle. Moottori kiittää jälleen ja jatkaa: put…tauko…put…tauko…put jne. Rauhallinen, yksinkertainen ja yleensä luotettava kone. Meluhaittakin kohtuullinen.

Vauhtipyörä on teknisenä innovaationa olennainen lisäosa yksipyttyisessä koneessa ja se on helppo valmistaa vaikkapa valuradasta. Insinööri- ja valmistusteknistä taitoa tarvitaan mm. pyörän tasapainottamisessa, mutta huolellisesti tehtynä se toimii. Sitä miksi se toimii, voi opiskella fysiikan perusteista. Tuleepahan perehtyneeksi massaan ja sen hitauteen, liikkeeseen ja sen jatkuvuuteen, momenttiin, vääntöön jne.

Ukkini käynnistämässä yksipyttyistä Pyrkijää kesällä 1958 Rymättylässä. Joko kiskaisisi vauhtipyörästä? Vajaan tunnin mittainen venematka “kirkolle” eli meijerille ja kaupoille saattoi alkaa. Päivän kohokohta. Yläkulmassa Turun Forum Marinum -museossa kuvattu samanlainen Pyrkijä-moottori. Vauhtipyörä ja sen käännettävä messinkikahva näkyvät värikuvan etualalla. Kuvat T. A. Lahti 1958 ja tekijä 2006.

Taivaalla ja avaruudessa seilaava vauhtipyörä

Tämän vuoden marraskuussa tulee 20 vuotta siitä kun ISS:n (International Space Station) ensimmäinen moduli laukaistiin avaruuteen Kazakstanin (Қазақстан) Baikonurista kantorakettinaan uskomaton venäläinen voimanlähde Proton (Протон). Protonit valmistetaan Moskovan lähellä olevassa Hrunitševin Avaruuskeskuksessa (ГКНПЦ им. М. В. Хру́ничева), samassa paikassa missä Iljushinin ja Tupolevin lentokoneet. Protonin pääkehittäjä on Vladimir Nikolajevitš Tšelomei (Владимир Николаевич Челомей) 1914–1984.

Protonia käytettiin ensimmäisen kerran jo 1965 silloisen Neuvostoliiton rakettitieteen suursaavutuksena. Monien epäonnistumisten joukkoon mahtui riittävästi lupaavia onnistumisia. Se harmitti jenkkejä silloin ja harmittaa varmaan edelleen. Lisäsyy harmitukseen voi olla se, että Protonin alkuperäinen idea tai ainakin sen poliittinen kannatus lienee syntynyt tarpeesta kuljettaa mannertenvälinen ohjus ja vähintään 100 megatonnin suuruinen ydinpommi 13 000 km:n päähän eli aina Yhdysvaltoihin asti. Kylmää sodan logiikkaa jossa riskejä otettiin.

Tšelomein pääkilpailija rakettisuunnittelussa ukrainalaissyntyinen Sergei Pavlovitš Koroljov (Сергі́й Па́влович Корольо́в) nimitti Protonin (alunperin UR 500) polttoainetta (epäsymmetrinen dimetyylihydratsiini UDMH ja typpitetraoksidi) “saatanalliseksi myrkyksi” koska se oli paitsi myrkyllistä niin myös syövyttävää ja karsinogeenistä. Polttoaineen etuna oli se, että sen komponentit syttyvät itsestään kun ovat kosketuksissa tosiiinsa (eivät siis tarvitse sytytintä) ja että niitä voitiin säilyttää pitkiä aikoja normaalilämpötilassa.

Käytännössä Proton vei kuitenkin avaruuteen tutkimus- ja tietoliikennesatelliitteja, neljä jo vuoteen 1968 mennessä ja sen jälkeen mm. Saljut- ja Mir-avaruusasemat. Raketin uusimmat versiot ovat edelleen käytössä. ISS:n keskeinen moduli yli 20 tonnia painava Zvezda vietiin Protonilla paikoilleen vuonna 2000. Rakettitiede on ollut alusta alkaen melko kestävällä uralla. Avaruusasema ISS on suunnitelmien mukaan käytössä 30 vuotta eli ainakin vuoteen 2028 asti.

Rakettitieteen konkreettisia tuloksia 20 vuoden ajalta taivaalla kuvattuna ISS (International Space Station) -asemalta irtautuvasta Space Shuttle Atlantikselta 2010. Vuodesta 2011 alkaen aseman ja Maan välistä pendelöintiliikenteestä on huolehtinut yksin venäläinen Sojuz (Союз) raketti. Kuvan taustalla maapallo kaarevine horisontteineen. Etäisyys asemalta maan pinnalle (kohtisuoraan) on noin 400 km. Kuva: wikipedia.

ISS on kansainvälinen menestyshanke. Kansainvälisin sopimuksin sitä hallinnoi viisi merkittävää avaruusinstituuttia: Yhdysvaltojen NASA, Venäjän Roscosmos, Japanin JAXA, Euroopan ESA ja Kanadan CSA. Asemalla on vieraillut jo 17 eri kansallisuuden kosmonautteja, astronautteja ja muita avaruusturisteja. Se on ollut yhtäjaksoisesti asutettuna jo huimat 17 vuotta. Pisimpään avaruudessa asunut henkilö on venäläinen jo Mir-asemalla aloittanut Gennadi Padalka, joka yhteensä viidellä retkellään on viettänyt avaruudessa jo 879 vuorokautta eli lähes kaksi ja puoli vuotta. 

ISS koostuu monista moduleista ja sen kokoa on kasvatettu vuosien varrella. Aseman mitat ovat tällä hetkellä pyöreästi 73 m * 109 m eli se on suurin piirtein jalkapallokentän kokoinen. Siksipä asema näkyykin niin hyvin maan pinnalle jopa paljain silmin (alla kuvat joka otettu 24–26.5.2018 Utissa). Avaruusaseman näkyvyyttä lisäävät erityisesti sen sivuille levitetyt aurinkopaneelit.

ISS nähtynä kuvasarjoina Utissa 24.5.2018 klo 23.58 ja 26.5.2018 klo 00.41. Amatöörivälinein kuvat eivät ole järin teräviä. Kameran tarkennus toimii pimeässä miten toimii. Onnekkaasti ilma oli kohtuullisen selkeä ja samaan kuvaan mahtuivat myös Kuu ja Jupiter. Etäisyys kuvauspaikalta ISS-asemaan on kuvaushetkellä noin 1 100 km, Kuuhun vajaat 400 000 km ja Jupiteriin noin 660 milj. km.

ISS:n rakennekaavio vajaan vuoden takaisessa (kesäkuun 2017) tilanteessa. Zvezda moduli näkyy kaavion vasemmassa ylänurkassa.

Enemmistöpäätöksellä demokraattisesti

Yksi tärkeimmistä aseman moduleista on Zvezda (Звезда) eli Tähti. Siinä ovat aseman ohjauksen kannalta keskeiset laitteet, mm. ESA:n rakentama DMS-R Data Management System. Zvezdassa on kaksi tietokonejärjestelmää, joilla molemmilla on suuri virheensietokyky. Ne laskevat aseman kulloisenkin sijainnin käyttäen hyväkseen Maan ja Auringon horisonttiantureita sekä Auringon ja tähtien sijainteja. Periaatteessa kuten merenkulun navigoinnissa sekstanttia tai oktanttia jo 1700-luvulla. Tietokonejärjestelmässä on kolme identtistä laskentayksikköä, jotka toimivat itsenäisesti ja rinnakkain. Vertailemalla eri järjestelmien tuloksia toisiinsa ratkaisu tehdään enemmistöpäätöksellä. Demokratia toimii avaruudessa.

ISS:n tietokoneiden käyttöjärjestelmänä on nykyisin Debian Linux Distribution. Vuonna 2013 käytössä ollut Microsoft vaihdettiin Linuxiin koska se oli luotettavampi, vakaampi ja joustavampi. Avaruusasemalla on siis ESA-kontribuution lisäksi hieman muutakin suomalaisuuslisää. Hyvä Linus Torvalds!

Avaruuden vauhtipyörän idea

Sijaintia ja sen tarvitsemia korjausliikkeitä laskettaessa hyödynnetään sekä gyroskooppia että ohjausraketteja. Gyroskoopit varastoivat momenttia vauhtipyöriinsä ja sitä hyödynnetään aseman asentoa korjattaessa kääntämällä sitä avaruusaseman liikkeen vastaiseen suuntaan. Vauhtipyörällä voidaan siis korjata aseman asentoa eli kulmaa suhteessa ympäristöönsä aluksen painopisteen pysyessä entisellä paikallaan.

Gyroskoopin keksi heiluristaan tunnettu ranskalainen Jean Bernard Léon Foucault (1819–1868). Heilurilla hän havainnollisti maan pyörimisliikkeen ja teki kokeita mitatakseen valonnopeuden. Hyrräkompassi tunnistaa suunnat ilman magneetteja. Inertiasuunnistus eli mittauslaitteen asennon tunnistaminen kiihtyvyysantureilla ei olisi mahdollista ilman gyroskooppia.

Hyrrävoimalla on oma roolinsa myös polkupyörän pystyssä pysymisessä. Ympyrä sulkeutuu ja palaamme Pyrkijään ja kaikenlaisiin ihmisen pyrkimyksiin.

Luitte rivien välistä oikein: olen vapaaehtoinen seuraavalle ISS:n miehistötäydennyslennolle, jos riittävä rahoitus löytyy!

Mainokset

Syyllistäminen on välttämätöntä

Sammakon kutua (ja tarjous uudeksi marimekkopainokangasmalliksi)

Luonnonlait ovat osa tieteelliseen ja myös arkijärkeen perustuvaa maailmankuvaa. Kun päästät kiven kädestäsi se putoaa maahan. Logiikan päättelysäännöt pyrkivät jäljittelemään fyysisen maailman luonnolakeja. Kun A niin B. Praktista syllogismia. Ihminen tavoittelee jotain ja uskoo, että saavuttaa sen toimimalla jollakin tietyllä tavalla (sammakkokin nousee järviin, puroihin ja lätäköihin kutemaan tarkoituksenaan jatkaa sammakon sukua). Havaittua tapahtumaa tai ajatuksenjuoksua pyritään selittämään niin että maailma muuttuu ymmärrettävämmäksi ja hallittavammaksi. Haetaan vaikutus- ja päättelyketjuja. Siihen tarvitaan syitä ja seurauksia.

Kun ihminen aiheuttaa toiminnallaan kasvihuonekaasupäästöjä ja sitä kautta ilmastonmuutosta, ihminen on syy ja maapallon lämpeneminen seuraus. Ihminen on syyllinen. M.O.T.

Triviaalia, sanomme. Miksi sitten kirkkaan johtopäätöksen tekeminen on meistä niin vaikeaa? Kierretään ja hämätään, tarjoillaan kaikenlaista soopaa. Ei mukamas saa syyllistää, koska ihmiselle tulee siitä paha mieli. Pikkulapsi ei ehkä ymmärrä kaikkia vaikutusmekanismeja, koska hänellä ei ole kertynyt tarpeeksi laajaa tietämystä eikä kokemusta ympäröivän maailman olosuhteista ja lainalaisuuksista. Häntä johdatellaankin toivotunlaiseen käyttäytymiseen usein kannustamalla – siis lahjonnalla. Tarjoilemalla lehmänkaupan kautta omaa etua ja mielihyvää. Joka on juuri se syy miksi ilmasto lämpenee. 

Nykyään jo suuri osa peruskoululaisistakin tuntuu ymmärtävän asioita laajemmin ja syvällisemmin kuin heidän vanhempansa, jotka keksivät yhä uusia tarinoita ja selityksiä siihen miksi tosiasioita ei tarvitsisi tunnustaa. Yliopiston professoritkin (en viitsi mainita nimiä) selittävät miksi ihmisiä ei saa syyllistää. Juuri siksi olemme siinä missä nyt olemme.

Pötypuhetta ei kannata jakaa veronmaksajien varoilla ylläpidetyistä yliopiston kateedereista, koska se on veronmaksajan kannalta tuhoisaa. Jos ei heti tänä tai ensi vuonna niin muutaman kymmenen vuoden kuluessa joka tapauksessa. Tiedeyhteisö on laajasti tätä mieltä.

Tosiasioiden tunnustaminen, siis syyllistäminen on välttämätöntä. Emmehän ole enää pikkulapsia.

Onneksi on myös joitakin ilonaiheita, kuten joka keväinen luonnon herääminen, muuttolinnut ja maasta pönkivät pöttiäiset. Toistaiseksi. Tässä niistä joitakin viimeisen parin viikon ajalta, alimpana eilen löytämäni ja erittäin uhanalaiseksi luokiteltu isotoukohärkä.

Kuikka (Gavia arctica)

Tavi (Anas crecca)

Laulujotsenpari (Cygnus cygnus)

Nuolihaukka (Falco subbuteo)

Tuulihaukka (Falco tinnunculus)

Isotoukohärkä (Meloe proscarabaeus)

Kuvat tekijän 23.4.–6.5.2018.

Valaiskaamme hiilipäästöt, ja sitten (tarvittaessa) verolle

Finnairin kone OH-LWK Seoulista Helsinkiin saapumassa Suomen ilmatilaan 3.3.2018.

Louis Brandeis (1856–1941) oli menestynyt bostonilainen juristi 1800-luvun lopulla ja myöhemmin Yhdysvaltojen Korkeimman oikeuden tuomari. Brandeis keskittyi lakimiehenä puolustamaan yksilön ja alueiden vapauksia suhteessa keskushallintoon ja menestyi tunnetuissa oikeusjutuissaan. Kuuluisimmassa jutussaan hän kyllä jäi häviäjien puolelle. Tapauksessa Olmstead v. United States (1927) kieltolakia rikkonut Washingtonissa asuva viinan salakuljettaja ja myyjä Roy Olmstead tuomittiin äänestyspäätöksellä 5-4, vaikka todisteet oli saatu salakuuntelemalla laittomasti hänen työpuhelintaan. Varmaan monen mielestä oikea päätös mutta väärin perustein. Brandeisin eriävä mielipide perustui yksinkertaisesti siihen, että valtio ei voi rikkoa omia sääntöjään, koska salakuuntelu oli tuolloin kiellettyä mm. Washingtonissa.

Päätös ja Brandeisin argumentit herätivät paljon huomiota ja vaikuttivat ratkaisevasti myöhempiin päinvastaisiin tulkintoihin (kuten tapauksessa Katz v. U.S.). Brandeis kehitti tätä “epäpuhtaiden käsien” (unclean hands) periaatetta eteenpäin ja sillä tuli olemaan merkittäviä vaikutuksia myöhempään kehitykseen, aborttioikeuksista lehdistön vapauteen. Brandeis kuvaili itse periaatettaan näin: “Yhteiskunnan ja työelämän sairauksiin suositellaan oikeutetusti julkisuutta. Paras desinfioija on kuulemma auringonvalo; ja tehokkain poliisi on sähkövalo”. 

Nykyisin puhutaan mielellään läpinäkyvyydestä, mutta se ei riitä – tarvitaan riittävää valoa jotta jotain näkyisi ja jotain voisi parantaa.

Ilmastomuutoksen torjunnan tekopyhyys yliopistoissa

Huffington Post julkaisi (kiitos juttuvinkistä, Mauri Korkka!) maaliskuun viimeinen päivä mielipidejutun, jossa ohimennen viitataan myös Brandeisin. Jutussa kyse on yliopistoväen ja professoreiden runsaasta lentomatkailusta ja sen hiilipäästöistä. Tekopyhyydestäkin. Kirjoittajien (Nives Dolšak ja Aseem Prakash) mielestä julkisten yliopistojen tulisi julkistaa professoreidensa lentomatkailun hiilipäästöt, aivan kuten palkkatiedotkin. Valaisulla olisi, Brandeisin suosituksen mukaan, tervehdyttävä vaikutus.

Kirjoittajat ovat itse johtoasemissa yliopistomaailmassa (School of Marine and Environmental Affairs ja University of Washington, Seattle) ja ehdottavat, että yliopistot voisivat sisäisesti “verottaa” hiilipäästöjä, esim. 20$/tonni eikä sen kokonaisvaikutus (vajaat 500 000 $/vuosi) vielä hetkauttaisi 7 miljardin dollarin vuosibudjetilla toimivaa yliopistoa. Yliopistojen kokonaishiilipäästöistäkään lentojen osuus ei ole kuin 11 %. Vuodessa alle 25 000 mailia matkustavat voitaisiin vapauttaa verosta. Saadut rahat käytettäisiin muualla yliopiston sisällä.

Artikkelin kirjoittajien mukaan sisäisellä hiiliverolla olisi tervehdyttävä vaikutus monella tavalla. Se osoittaisi ulospäin, että yliopistoilla on aitoa halua edistää ilmastonmuutoksen torjuntaa. Se myös kannustaisi proffia muunlaiseen yhteistyöhön kuin matkustamalla tapaamiseen. Megakonferenssit vähentyisivät ja muu verkottuminen lisääntyisi. Yliopistojen moraalinen arvovalta ja vaikuttavuus yhteiskuntapolitiikassa kasvaisivat. Tietenkin sitä myös vastustettaisiin, mm. akateemisen vapauden rajoittamisena (tässä tuli mieleen, että ehkä Brandeiskin vastustaisi?). Ehkä lisää sääntelyä ja byrokratiaa tutkimukseen, mikä on herkkä aihe näinä päivinä.

Kirjoittajat myös vertailevat erilaisten liikkumismuotojen hiilipäästöjä. Esimerkiksi heillä on antaa Environmental Protection Agencyn antamat arviot: keskimääräisen henkilöauton päästö on (ilmeisesti USAssa) 4,7 hiilitonnia/v. Yhden Washington-Peking edestakaisen lentomatkan tuottama hiilipäästö on lähes sama 4,3 hiilitonnia/matkustaja, bisnesluokassa kolminkertainen. Kirjoittajien vastaanottamat runsaan lentomatkailun selitykset kollegoiltaan ovat tuttuja: mutta me pyöräilemme tai kävelemme töihin, tai ajamme Priuksella tai Leafilla, tai olemme kansainvälisiä asiantuntijoita joten meidän pitää levittää tietoa ja ratkaista globaaleja ongelmia, tai me ostamme hiilikompensaatioita (carbon offsets).

Hyviä perusteluja muttei riittäviä. Totuus taitaa olla se, että monien mielestä pitkä ja menestyksekäs aherrus tieteen saralla pitää palkita tunnustuksella ja statuksella. Ja yksi tie niihin on kansainväinen esiintyminen joka usein edellyttää lentomatkailua. Lentämisen määrä ja kerätyt lentopisteet ovat yksi yliopistomaailman sisäistä menetyskoodistoa eli nokkimisjärjestystä. Uskon tämän, koska sama pätee tutkimuslaitoksissa. Olen osallistunut kohtuullisen runsaasti vastaavaan matkailuun eli “matkasaarnaamiseen” ja “tieteelliseen turismiin”, ansainnut lentoyhtiöiden jakamia lentopisteitä, ja saanut vastaavia alennuksia ja jopa ilmaislentoja. Systeemi ruokkii itseään. En ole huomannut että juuri kukaan olisi pannut vastaan.

Yliopistot, tutkimuslaitokset, kaupungit ja valtiot kilpailevat kansainvälisestä menestyksestä, ranking-sijoituksista erilaisissa vertailuissa. Suomi, Helsinki, Helsingin yliopisto, Aalto-yliopisto, VTT. Pisteitä ropisee akateemisessa sarjassa paitsi tutkintojen, referee-artikkeleiden ja kansainvälisisten julkaistujen esitelmien määristä, kaupunkien ja valtioiden sarjassa kansainvälisten kongressien määristä ja osallistujista, hotelliöistä, turistien ja lentoasemien kävijämääristä, asukkaiden onnellisuudesta jne. Tavallaan ne kaikki mittaavat (välillisesti) aika oikein menestyksen määrää (tässä kilpailussa), mutta ikävä kyllä aika moni palautuu lentomatkustamisen määrään.

Matkustamisen hiilipäästöt

Matkustamisen hiilipäästöt riippuvat monesta asiasta. Kulkuvälineestä, sen teknologisista ratkaisuista, niiden tasosta ja energiatehokkuudesta, kuormitustasosta, ulkoilman lämpötilasta ja muista olosuhteista jne. Vuosina 2011–14 VTT:n johdolla kehitetty KEKO-malli sisälsi tunnuslukuja yhdyskuntarakenteen tuottamisen, käyttämisen ja siinä liikkumisen hiilipäästöistä (CO2ekv grammaa). Tässä muutama esimerkki kaupunkiliikenteen kulkuneuvojen osalta:

• henkilöauto                                             98 g/henkilö-km (89 g/hlö-km)
• kaupunkilinja-auto diesel                    59 g/henkilö-km (55 g/hlö-km)
• kaupunkilinja-auto maakaasu            68 g/henkilö-km (46 g/hlö-km)
• sähköjuna/raitiovaunu, lähiliikenne 22 g/henkilö-km
• kävely                                                         9 g/henkilö-km
• polkupyöräily                                         3,5 g/henkilö-km
• lentokone (kaukolennot)                     108 g/henkilö-km (114 g/hlö-km)
• lentokone (Euroopan lyhyet lennot) 260 g/henkilö-km

Lukemat ovat pääosin KEKO-mallin luonnosvaiheesta vuodelta 2013 ja lopulliset, joista minulla ei ole tietoa, saattavat poiketa näistä. Teknologia kehittyy ja kulkuvälineiden ominaisuudet muuttuvat jatkuvasti. Keskiarvot perustuvat ao. ajankohdan ajoneuvojen todettuihin keskikuormituksiin. Käytännön tilanteissa vaihteluväli voi olla iso. Jos ajoneuvo on täynnä matkustajia, lukema on selvästi pienempi ja jos taas lähes tyhjä, lukema on paljon suurempi. Lentoliikenteen lukema on muusta VTT:n aiemmasta tutkimuksesta koskien Kauko-Idän lomalentoja ja hyödyntäen silloista Lipasto -tietokantaa. Luetteloon lisätty Euroopan lyhyet lennot havainnollistamaan lennon pituuden vaikutuksia keskipäästöihin. Suluissa olevat arvot ovat 2017 päivitetystä VTT:n Lipasto -tietokannasta (lentoliikenteen osalta uusin on v. 2009 päivitys). Lipasto ei sisällä kävelyä eikä pyöräilyä koskevia tietoja eikä sähköjunasta ole CO2ekv -tietoja perusteluna, että se on “ajettaessa päästötön”.

Helikoptereita, yksityisiä suihkulentokoneita tai muita harvinaisempia kulkupelejä ei tässä vertailussa ole mukana, mutta jos olisi, ne hakkaisivat päästömäärillään kirkkaasti kaikki muut. 

Kun erot ovat näin suuria, on selvää, että silloin kun vaihtoehtoja on tarjolla, on hiilipäästöjen kannalta parasta pyöräillä tai kävellä. Jos aika ei näihin riitä, on seuraavaksi edullisinta ajaa ratikalla tai sähköjunalla, seuraavaksi bussilla ja vasta “viime hädässä” henkilöautolla tai lentokoneella. Suuripäästöisin liikkumismuoto (lentäminen) on ilmaston kannalta 30-kertaa haitallisempi kuin vähäpäästöisin (pyöräily).

Arkijärkikin sanoo, että väline on valittava tilanteen ja tarpeen mukaan. Samalla on kuitenkin tiedettävä aiheuttamansa päästöt. Liikeyrityksen toimitusjohtaja, hallituksen jäsen tai julkisen viran haltija (jolla ei ole omaa kustannus- tai päästövastuuta) voi perustella päästövaikutuksiaan esimerkiksi kiireellään (ei ole aikaa matkustaa hitaasti) tai isolla palkallaan (ei ole varaa odotella), mutta yhä useammin voisi ajatella myös päinvastoin: “Matkustan hitaasti tai vähäpäästöisesti koska arvostan yhteisöni tai yritykseni menestystä hieman tavanomaista pitemmällä aikavälillä.”

Toivottavasti tuli selväksi sekin, ettei kyse ole vain akateemisen maailman tekopyhyydestä tai tietämättömyydestä (johon Huffington Postin juttu viittasi), vaan myös liikeyritysten ja julkisen sektorin ja tavallisten matkamiesten ja -naisten valinnoista. Eikä kyse ole vain matkustamisesta tai kuljetuksista, vaan kaikista elämänvaiheista, asumisen, työntekemisen ja vapaa-ajanvieton muodoista, tavaroiden ja palvelusten tuottamisesta ja ostamisesta. Kokonaishiilijalanjäljestä. Jos siitä ei ole riittävää tietoa, valinnat tehdään käsikopelolla. Valoa tarvitaan.

Tutkimustietoa hiilijäljestä on aivan riittävästi perusvalintojen tekemiseksi. Se pitää vain tuoda jokaisen valintatilanteen luonnolliseksi osaksi. Tavaroihin ja palveluihin pitää saada tuoteselosteiden lisäksi päästöseloste. Yritysten ja julkisten yhteisöjen vuosikertomuksiin pitää saada päästövaikutukset (koko yritys/yhteisö, toimiva johto, hallitus erikseen). Kaikki nämä yhteisesti sovituilla mittareilla ja pakollisena. Ei ole vaikeata. Jos tai kun se ei riitä muuttamaan hiilipäästöjen määrää laskevalle uralle, voidaan toteuttaa hiilivero. Sen yksikköhintaa (euroa/kilo) säätelemällä taso saadaan taatusti oikealle uralle. Ja maailma pelastuu. Kippis!

lähteet

Nives Dolšak ja Aseem Prakash, The Climate Change Hypocrisy Of Jet-Setting Academics, Huffington Post 31.3.2018.

Olmstead v. United States (1927), Bill of Rights Institute,

Justice of the U.S. Supreme Court, Louis D. Brandeis. The Encyclopedia of World Biography.

KEKO-projekti (A ja B), esittely ja julkaisut (yli 10 kpl)

VTT:n Lipasto -tietokanta

kuva tekijän 3.3.2018

—————–

P.S. 4.4.2018 Päästötaulukkoa ja sen jälkeistä kappaletta täydennetty päivitetyillä tiedoilla.

 

Kaksipäinen kotka ja Suomen ulkopolitiikan kestävä doktriini

Tuomari Nurmio on Kallion poikia ja suurin piirtein samaa ikäluokkaa kuin minä. Tietojeni mukaan hän asui lapsuudessaan jopa samassa talossa Neljännellä linjalla missä minä synnyin. Muutakin lukkarinrakkautta on: muistan elävästi sen kuinka Tuomari Nurmio esiintyi Köyhien ystävien kanssa koko bändi Suomi-verkkareissa eräässä Tutkijaliiton ja KTL:n (Kulttuurityöntekijäin liiton) yhteisen symposiumin illanvietossa Satakuntalaisen Osakunnan tiloissa maaliskuussa 1979 – siis jo ennen ensimmäisen sinkkunsa julkaisua ). Olin siihen aikaan kohtuullisen aktiivi Tutkijaliiton jäsen ja kuuluinpa joitakin vuosia myös Tiede ja Edistys -lehden toimitusneuvostoon. Silloin sai usein nauttia laadukkaista paitsi tieteellisistä niin myös taiteellisista esityksistä. Lähes tuntemattoman oikeustieteen ylioppilas Hande Nurmion bändin vauhdikas esitys valloitti yleisönsä eikä mennyt kauaakaan kun Nurmiosta tuli suomalainen kiintotähti.

Asiaan. Viime vuonna (2017) ilmestynyt Tuomari Nurmion uusin tallenne Dumarillumarei sisältää kappaleen nimeltä Tsaari. Se alkaa sanoilla “Kaksipäinen kotka, …”. Aloitetaan siis siitä.

Kaksipäisiä vasikoita on täytettynä useammassakin eläintieteellisessä museossa, mutta kaksipäiseen kotkaan en ole törmännyt kuin joissakin hallitsijasukujen ja valtioiden vaakunoissa. Suomalaisille se on tutuin Venäjän vaakunasta ja esimerkiksi Suomen autonomian ajan postimerkeistä, mutta erityisesti Helsingin kauppatorilla olevasta Keisarinnan kivestä.

Keisarinnan kivi Helsingin kauppatorilla on kymmenisen metriä korkea C. L. Engelin suunnittelema punagraniittinen obeliski, jonka huipulla on kullattu pronssinen pallo ja kaksipäinen kotka. Kotkan suunnitteli lintuekspertti Magnus von Wright. Merkittävää ja jopa hämmästyttävää on, että kotkan rinnassa on Suomen leijonavaakuna ja muistomerkissä vain suomen- ja latinankieliset tekstit siitäkin huolimatta, että viralliset kielet Suomen autonomisessa suuriruhtinaskunnassa olivat pitkään venäjä ja ruotsi. Hallitsijaparin suopeus saattaa johtua myös suomalaisten suopeudesta. Muistomerkki on pystytetty jo 1835 keisari Nikolai I:n vaimon Alexandra Fjodorovnan pari vuotta aiemmin tekemän ensimmäisen Helsingissä käynnin kunniaksi. Muistomerkin rahoittivat kokonaan suomalaiset. Raha tuli kahdesta lähteestä: kansalaiskeräyksestä ja Suomen keisarillisen senaatin myöntämistä varoista. Se, että nykyisin kotka pyllistää Ruotsin suurlähetystölle ei ole muistomerkin suunnittelijoiden vika, koska talo on myöhemmin rakennettu. Suurlähetystöksi tämä alunperin asuintalo ja myöhemmin myös Venäjän valtionpankin toimipaikkana toiminut talo muunnettiin vasta vuoden 1921 jälkeen kun Ruotsin valtio osti kiinteistön. Vasen kuva wikimedia commons, oikea tekijän. Tässä kuvaustilanteessa (3.2.2018) kotkanpäille kävi raakkumassa eräs sen alituisista kiusanhengistä, suomalainen varis, joka sai siitä hyvästä maistaa toisen kotkanpään koukkunokkaa.

Suomalaisia postimerkkejä ennen valtiollista itsenäisyyttä. Autonomian aikana Suomella oli paitsi oma raha niin myös oma postilaitos. Tässä muutamia suomalaisia postimerkkejä vuosilta 1889, 1894, 1901, 1911, 1916 ja 1917 (vanhimmat vasemmalla ylhäällä, uusimmat alhaalla oikealla, postimerkit omista kokoelmistani). Merkkien kuvituksena on käytetty sekä Suomen leijona- että Venäjän kaksipäinen kotka -vaakunaa. Tekstit ovat latinalaisin ja kyrillisin aakkosin. Hinnat ovat penneinä ja markkoina. Ensimmäinen suomalainen postimerkki oli kuitenkin 2 kopeekan arvoinen ja se julkaistiin 1856, mutta siinäkin oli jo Suomen leijonavaakuna.

Kremlin rakentajana kunnostautunut tsaari Iivana III omi kaksipäisen kotkan symbolin Itä-Rooman Bysantilta, koska ajatteli, että romahtaneen maailmanmahdin symbolin voi aivan hyvin varastaa itselleen ja olihan hän kuitenkin nainut Bysantin viimeisen keisarin veljentyttären. Itävallassa, Albaniassa, Serbiassa ja Puolassa ajateltiin samansuuntaisesti. No, roomalaisetkin olivat symbolin omineet muinaisilta sumeereilta ja heettiläisiltä. Hinduillakin oli oma kaksipäinen pyhä lintunsa.

Kaksipäinen kotka on siis tuhansien vuosien ajan todettu mainioksi välikappaleeksi vallanrakennuspuuhissa. Ja onhan esteettisten aiheiden kierrätys, plagiointi ja varastelu edelleen käypää valuuttaa.

Dumarin Tsaari

Dumarin piisi Tsaari kuuluu kokonaisuudessaan näin:

          

(Sanat olen purkanut äänitteeltä, joten jos tuli virheitä, syyttäkää minua, Lahtea.)

Piisi on svengaavaa ja ratkiriemukasta rokkia, kuten dumarin hitit muutenkin. Ylimääräisiä pointseja tulee siitä, että kertosäe on taattua suomalaiskansallista nelipolvista trokeeta.

Sanailoittelun ja hauskuuden lisäksi dumarin rakentama tarina sisältää kiteytyksen suomalaisesta ulkopolitiikasta vähintään 200 vuoden ajalta: “svedui me ei olla, sloboiks me ei tulla, parasta me toivotaan ja varaudutaan pahimpaan”.

Arwidssonin doktriini

Alunperin Adolf Iwar Arwidssonin suuhun laitettu lentävä lause oli lähetetty liitoon pari sataa vuotta sitten tässä muodossa: “Svenskar äro vi inte längre, ryssar vilja vi inte bli, låt oss alltså bli finnar”. Suomeksi “Ruotsalaisia emme (enää) ole, venäläisiksi emme halua tulla, olkaamme siis suomalaisia”. Lause on kuulunut J. V. Snellmanin lanseerauksesta alkaen Suomen kansallisen muistin aarteistoon.

Padasjoella vuonna 1791 syntyneen ja Turun akatemiassa väitelleen Arwidssonin lausahduksen siivet kantavat ja yhä uusia versioita syntyy. Ennen Tuomari Nurmion viime vuonna lanseeraamaa stadin slangiksi käännettyä versiota ilmestyi 2009 Juhani Mäkelän kirjassa (“Funtsataan snadisti, Aforismeja ja oivalluksia stadin slangilla” WSOY 2009) sama ajatelma tässsä muodossa: “Svedui me ei olla, sloboiks meit ei hotsita tulla, meidän tarttee sit olla härmäläisii”. Slangiharrastaja Juhani Mäkelä joka oli myös tunnettu YLEn “satunnainen matkailija” kuoli muuten melko pian tuon kirjan julkaisemisen jälkeen Ranskan Rivieralla 2010. 

Arwidsson kehotti suomalaisia etsimään ominta olemustaan historiasta. Hänen mukaansa suomalaiset olivat jo kansa, joka ei vain aikaisemmin ollut tiedostanut asemaansa. Arwidsson kuului ns. Turun romantikkoihin ja perusti 1821 alussa mielipidelehden Åbo Morgonbladin. Se kuitenkin joutui heti sensuurin hampaisiin ja lakkautettiin puolen vuoden kuluttua. Arwidsson lähti maanpakoon Ruotsiin jossa hän vaikutti edelleen lehtimiehenä, tosin etupäässä salanimillä, koska Ruotsissakin häntä pidettiin vaarallisena vallankumouksellisena. Tutkijan ansioidensa perusteella hän kuitenkin eteni jopa kuninkaallisen kirjaston johtajaksi. Sattuneesta syystä svedujen puolella oli hieman helpompi ajaa Suomen asiaa.

Arwidssonin kahnaukset valtiovaltojen (Venäjän ja Ruotsin) kanssa sattuivat siis aikaan noin 10 vuotta ennen ja jälkeen Venäjän keisarinnan Alexandra Fjodorovnan Helsingin vierailua. Sen kunniaksi pystytetyn obeliskin jalustassa lukee “KEISARINNA ALEXANDRALLE SUOMEN PÄÄ-KAUPUNGISSA ensikerran käyneelle xxix. p: Touko-kuussa x. p: kesä-kuussa MDCCCXXXIII” (sekavan tuntuiset päivämäärät viittaavat vierailupäivään sekä juliaanisen että gregoriaanisen kalenterin mukaan eli 29.5. ja 10.6.1833). 

Suomen ulkopolitiikan doktriini

Muistomerkin huipulla oleva pallo ja kaksipäinen kotka saivat tylyä kohtelua venäläisiltä matruuseilta 1917. Ne vedettiin alas, mutta säilyivät tallessa ja asetettiin uudelleen paikoilleen vuonna 1971. Asiasta oli varmuuden vuoksi ensin konsultoitu Neuvostoliittoa ja varmistettu, ettei naapurimaalla ollut mitään tätä vastaan.

Helsingin 450-vuotisjuhlavuonna 2000 sen pallo sai uudelleen kultauksen, jälleen (tietenkin) suomalaisten kustannuksella.

Hyvä vai paha tsaari

Aleksanteri II:n aikaa pidetään yleisesti kohtuullisen uudistushenkisenä. Maaorjuus lakkautettiin, rautateitä rakennettiin, sensuuria höllennettiin ja ulkomaille matkustus vapautettiin. Suomessakin kutsuttiin koolle toiset valtiopäivät. Edellisistä olikin vierähtänyt jo 54 vuotta. Aleksanteri II kuuluu epäilemättä luokkaan “hyvä tsaari”. Siksipä hänellä onkin oma patsaansa Helsingin paraatipaikalla keskellä Senaatintoria.

Entä sitten hänen isänsä Nikolai I, jonka vaimon matkailun ansiosta Helsinki sai kaksipäisen kotkansa latinan- ja suomenkielisine teksteineen? Hänen kaudellaan ei juuri uudistuksia harrastettu, mutta Suomi sai autonomiansa ansiosta kehittyä melko rauhassa omana “erityiskulttuuri- ja talousalueenaan”. Nikolai I oli Puolan kapinan jälkeen kuulemma todennutkin, että Suomi on hänen valtakuntansa ainoa provinssi, joka ei ollut aiheuttanut hänelle ”minuutinkaan huolta tai tyytymättömyyttä”. Ehkä näillä perusteilla voisi tsaari Nikolai I:n luokitella kategoriaan “aika hyvä tsaari”?

“Pahat tsaarit” jätän tämän jutun ulkopuolelle. Tulee kuitenkin mieleen, että vaikka Venäjän lipusta kaksipäinen kotka on kadonnut, niin se on edelleen Venäjän vaakunassa. Nykyinen presidentti Putin on myös ominut kaksipäisen kotkan omaan “presidentin standaariinsa” eli ratsuväen taistelumerkkiin, jota myös pöytälippuna käytetään. Arvioinemme Putinin tsaariluokituksen sitten myöhemmin lopullisten ratsastus- ja lippunäyttöjen perusteella.

 

Alvar Aalto 120 vuotta

Tässä kuussa tuli 120 vuotta täyteen Alvar Aallon syntymästä. Pieni tekosyy leikkiä Alvarin arkkitehtuurin elementeillä ja kuvankäsittelyllä. Teen sen sillä oikeutuksella ;-), että olen käynyt samat koulut kuin Alvarikin, Jyväskylän Lyseon ja Teknillisen korkeakoulun. Aloitin oppikouluni samaan aikaan kun Lyseo vietti 100-vuotisjuhliaan ja sen yhtenä kunniavieraana oli akateemikko Alvar Aalto ja vaimonsa Elissa Aalto.

Samalla tarjoan tilaisuuden arvuutella mistä Aallon kohteista kuvat on leikelty. Kohteita on 25 kpl. Kuvat ovat kirjoittajan ja otettu vuosina 1963–2016. Osa kohteista on hyvinkin tunnettuja, mutta vaikeusastetta on hieman lisätty vapaamielisellä rajauksella eli karsimalla ympäristöä pois. Vastaukset lopussa ylösalaisin. Jos saat yli 20 oikein, olet kova jätkä (sukupuolesta riippumatta)!

Kohde 1

Kohde 2

Kohteet 3 ja 4

Kohteet 5 ja 6

Kohteet 7 ja 8

Kohde 9

Kohteet 10 ja 11

Kohteet 12 ja 13

Kohteet 14 ja 15

Kohteet 16 ja 17

Kohde 18

kohde 19

Kohde 20

Kohteet 21 ja 22

Kohde 23

Kohde 24

Kohde 25

Vastaukset:

P.S. 1.3.2018. Koska Jussi Rautsi kommentoi kohdetta 1, lisään siihen liittyvän tarinan tähän. Hansaviertelin sisäänkäyntiaulan kattoon Aalto olisi halunnut Joan Mirón maalauksen. Rakennuttaja piti ehdotusta liian kalliina. Alvar oli itsepäinen ja ryhtyi itse toimeen. Avustajan mielestä olisi kuitenkin pitänyt kysyä rakennuttajan mielipidettä. Siitä Alvar ei pahemmin piitannut. Näyttelyn avajaisiin oli enää muutama päivä aikaa. Hän luonnosteli kattomuraalin Mirón innoittamana (kuva alla) ja otti yhteyttä maalarimestariin. Pari tuntia siitä maalarimestari, hänen oppilaansa, Aallon sveitsiläinen kollega Karl Fleig (jolta tämä tarina on peräisin) ja Aalto itse seisoivat rakennustyömaalla pensselit ja muut työvälineet valmiina. Alvar aloitti luonnostelemalla muodot kattoon hiilellä. Värit (tumman sininen, taustalla vaalean harmaa ja valkoinen) hän määritteli samalla. Mustat reunaviivat Alvar maalasi omakätisesti. Teos tuli valmiiksi kahdessa päivässä juuri sopivasti ennen näyttelyn alkua. Myöhemmin maalaus vedettiin brutaalisti yli valkoisella maalilla. Suomen Berliinin suurlähetystön kustannuksella työ rekonstruoitiin vuonna 2007, juuri ennen kuin kävin sen kuvaamassa.

 

Länsimetro, kohti isompaa kuvaa arvonnoususta ja hyödynsaajista

Länsimetron asemia vähän käyttöönottonsa jälkeen marraskuussa 2017.

Viime viikon Suomen Kuvalehdessä (9.2.2018) oli VATT’in johtava tutkija Tuukka Saarimaan lyhyt ja naseva juttu “Hyötyjä maksamaan. Länsimetro toi monelle asunnonomistajalle ansiotonta arvonnousua”. Juttu perustuu Helsingin kaupungin erikoistutkija Oskari Harjusen tilastolliseen tutkimukseen, jossa vertailtiin asuntojen hinnoissa tapahtunutta muutosta metroasemien vaikutusalueella (800 m asemasta) ja muualla vuosina 2003–2016 tehtyjen kauppojen perusteella. Siinä ovat monet perusasiat kohdallaan ja selkeästi esitettynä. MUTTA: ison kuvan ymmärtämiseksi ei ole syytä rajoittua vain markkinoilla jo oleviin tuotteisiin (kuten asuntoihin) ja niiden hinnanmuutoksiin vaan myös siihen tapahtumaketjuun missä uusia tuotteita ja markkinoita synnytetään. Kyse on suunnittelusta ja päätöksenteosta sekä kaikesta siitä mikä tapahtuu ennen kuin päätöksiä nuijitaan pöytään.

Aiemmin tapahtunutta

1. Jo 1980-luvulla Helsingin kaupunkisuunnitteluvirasto julkaisi ensimmäisen tämän alan tutkimuksensa “Metro ja kaupunkirakenne. Helsingin metron vaikutus asuntojen hintoihin ja toimitilojen vuokriin” (Laakso 1986). Ansiokkaan tilastollisen tutkimuksen teki yleiskaavaosaston tutkija Seppo Laakso. Silloin kyse oli tietenkin Itämetrosta. Aineistona Laakso käytti vaikutusalueen asuntokauppojen hintatietoja ja menetelmänä oli Hedonic Price -teoriaan perustuva tilastomatemaattinen analyysi. Tuloksien perusteella tutkimuskohteet voitiin luokitella kahteen pääryhmään: alle ja yli 400 m:n etäisyydellä metroasemasta sijaitsevat asunnot. Kallio-Sörnäinen-Alppiharju alueilla käytettiin myös alle 200 m ja 200–400 m:n etäisyysvyöhykkeitä. Päätulokseksi voidaan kiteyttää, että alle 400 m etäisyydellä metroasemista asuntojen reaalihintojen nousu (1985 hintatasolla) oli itäisillä esikaupunkialueilla 850 mk/asuntoneliö eli keskimäärin noin 15 % suurempi kuin vertailualueilla. Kallio-Sörnäinen-Alppiharju alueilla vaikutus oli alueesta riippuen 150–500 mk/asuntoneliö eli “vain” 2,5–8 %. Liityntäliikennealueilla reaalihinnat puolestaan laskivat 7–8 % vertailualueisiin nähden. Kaikkien vaikutusalueiden asuntokannan arvonnousun keskiarvoa ei tutkimuksessa laskettu.

2. VTT teki myös aiheeseen liittyviä tilastollisia tutkimuksia (Lahti et al. 1989). VTT tutki asuntohintojen lisäksi tonttihintojen muutoksia, lunastuskustannuksia, haitan- ja vahingonkorvauksia sekä jopa lunastuslain mukaisia edunvalvontakustannuksia (niitä tuli sekä metro- että vertailtavassa linja-autovaihtoehdossa). VTT pyrki siis taloudellisten kokonaisvaikutusten selvittämiseen. Niiden lisäksi VTT selvitti jonkin verran myös muita kuin taloudellisia vaikutuksia, esimerkiksi kaupunkirakenteellisia ja -kuvallisia sekä sosiaalisia vaikutuksia. VTT teki lisäksi suppean asiantuntijakyselyn “kiinteistöasiantuntijoille” (jotka olivat asuntovälittäjiä, rakennuttajia/rakentajia, kiinteistöjen hankkijoita ja arvioijia) kysellen mitä asiantuntijat mahtoivat arvella tulevasta hintakehityksestä länsimetron alueella. Tutkimustulokset tukivat toisiaan. Tutkimuksen tuloksena todettiin, että metron vaikutus ulottuu, ei ainoastaan 400 metrin, vaan jonkin verran jopa noin 800 metrin päähän metroasemasta mutta että keskimäärin vaikutus on hieman pienempi kuin Helsingin ksv:n tutkimuksessa. Asemasta ja etäisyydestä (0–800 m) riippuen länsimetron vaikukseksi arvioitiin 4–5 % asuntojen ja 6–8 % toimitilojen arvosta. Kokonaisarvonnousuksi saatiin 1 260 milj. mk v. 1987 hintatasolla. Nykyrahassa tämä olisi noin 400 milj. euroa.

3. Liikenneministeriön pyynnöstä VTT teki jatkoselvityksen vuonna 1990 “Kiinteistöjen arvonnousu länsimetron vaikutusalueella” (Liikenneministeriö 1990). Ministeriö halusi tietää päätöksenteon tueksi mitä tutkimustiedon perusteella voidaan sanoa mahdollisen tulevan länsimetron vaikutuksista alueen kiinteistöjen arvoihin ja keihin ne kohdistuvat? Tällä kertaa keskityttiin vain kiinteistöjen arvonmuutoksiin. Valtiolla on intressiä selvittää asia monestakin syystä: 1) valtion tulisi huolehtia yhteiskunnan kokonaisedusta erityisesti suurissa liikennejärjestelyissä ja maan pääkaupungin vaikutusalueella, 2) liikenneministeriö ohjaa liikennealan viranomaisia sekä maantie- että raideliikenteen toimialoilla (TVH ja VR), joihin molempiin länsimetron rakentamisella tulee olemaan vaikutuksensa, 3) valtio on merkittävä kiinteistönomistaja myös länsimetron vaikutusalueella ja 4) on todennäköistä, että länsimetron rakentamiseen ja rahoitukseen tullaan pyytämään valtion osallistumista. Tuloksien perusteella länsimetron kokonaisvaikutus kaikkiaan 12 metroaseman (Lauttasaari – Kivenlahti) vaikutusalueella arvioitiin noin 10,4 miljardiksi markaksi.

Liikenneministeriön teettämät VTT:n tutkimuksen tulokset tiivistetysti länsimetron odotettavissa olevista kiinteistöjen arvonmuutoksista.

Tämä vastaa nykyrahassa noin 2,9 miljardia euroa. Huomattavaa oli, että valtaosa eli n. 3/4 arvonnoususta johtuu niistä lisärakennusoikeuksista, mitä asemien lähialueille tullaan kaupunkien toimesta kaavoittamaan. Vain 1/4 johtuu nykyisten kiinteistöjen ja niillä olevien rakennusoikeuksien arvonnoususta. Arvio perustui noin 2 500 erillisen kiinteistöyksikön ominaisuus- ja omistajatietoihin sekä asemanseutujen kaavaluonnoksiin. Asunto-, kiinteistö- ja muut osakeyhtiöt purettiin osakkaiden omistussuhteissa varsinaisille omistajatahoille. Kokonaisarvonnousu (joka sisältää sekä asunto- että muiden kiinteistöjen arvonnousun) vastasi silloisella (1989) hintatasolla asuntojen osalta keskimäärin noin 15 % nousua ja toimitilojen osalta noin 27 % nousua. Tästä noususta nykyisen rakennusoikeuden arvonnousun osuus oli vajaa kolmannes eli n. 4,5 % (vaihtelu asemittain 3–7 %) ja toimitilojen osalta noin neljännes eli n. 7 % (vaihtelu asemittain 2–10 %).

Yhteenveto em. tutkimustuloksista: 1980-luvun lopun olosuhteissa, silloisessa kaupunkirakenteessa, suhdannevaiheessa ja omistusrakenteessa itämetron rakentaminen nosti asemien lähialueilla olevien asuinkiinteistöjen rakennusoikeuksien arvoa asemasta ja etäisyysvyöhykkeestä riippuen 3–16 %. Tämä arvonnousu oli eräänlainen kaupungin lahja metroasemien lähialueiden asunnonomistajille koska se johtui kaupungin päätöksistä metron rakentamisesta, metroradan linjauksesta ja asemien sijainnista. Kauneuspilkkuna tässä lahjassa oli se, että osan lahjasta kustansi liityntäliikenteen alueilla olevat asukkaat, joiden asuntojen arvo laski Helsingin ksv:n tutkimuksen mukaan metropäätöksen takia. Asuntoja vastaava ja jopa hieman suurempi arvonnousu tai lahja kohdistui toimitiloihin.

Tämän vaikutuksen voitiin arvioda jatkuvan myös tulevan länsimetron vaikutusalueella viimeistään silloin kun sen rakentamisesta tehdään päätös. Näin ennakoitiin, muuta todellisuudessa päätös viivästyi huomattavasti, koska Espoo siirtyi kannattamaan länsimetron toteuttamista vasta 2006, ensimmäisen vaiheen rakentamispäätös tehtiin 2008 ja rakentaminen käynnistyi vuoden 2009 lopulla. Metroliikenne alkoi vasta vuoden 2017 lopulla, 28 vuotta sen jälkeen kun sen vaikutuksia oli jo tutkimuksissa ennakoitu.

Pihvi on suunnittelussa, ei markkinoilla

Nykykiinteistöjen arvonnousua huomattavasti suurempi vaikutus syntyy kuitenkin siitä, että kaupungit olivat valmiita kaavoittamaan lisärakennusoikeuksia tulevien metroasemien läheisyyteen. Tämä oli selvä jo vuonna 1989 vaikkei länsimetron rakentamisesta ollut mitään päätöstä. Arkkitehtuuritoimisto Simo Järvinen et Co:lla oli kaupungin lupa luonnostella oletettujen metroasemien tulevia rakentamismääriä. VTT:n arvio perustui juuri näihin rakentamismääriin.

Rakennusoikeudet ovat kiinteistönomistajille rahanarvoista omaisuutta. Rakennusoikeuden arvo on alueella vallitseva keskimääräinen myyntihinta miinus keskimääräinen rakennuskustannus (mk/asuntoneliö). Vuoden 1989 tilanteessa rakennusoikeuden arvoksi saatiin 2 500 mk/asuntoneliö. Rakennusoikeuden “syntymistä” on mahdollista ennakoida kun tuntee paikallisen yhdyskuntarakenteen, suunnittelutilanteen, päätöksenteon etenemistavat ja tekijät. Mikään ei kuitenkaan ole varmaa ennen kuin viralliset päätökset on tehty. Siksi arvonnousua joka perustuu ajanjaksoon ennen päätöksentekoa voidaan kutsua spekulatiiviseksi arvonnousuksi. Se on kuitenkin yhtä todellista kuin myöhempikin metropäätökseen perustuva arvonnousu. Tämä todettiin jo VTT:n liikennemisteriölle tekemässä raportissa 1990. Liiketoiminnassa riskin ottaja joskus voittaa, joskus häviää.  

Kokonaisarvonnousu 10,4 mrd.mk (nykyrahassa siis 2,9 mrd.euroa) jakautui länsimetron alueella silloisten kiinteistönomistajien kesken seuraavasti: julkinen taho 42 %, yksityiset yhteisöt 35 % ja yksityiset asukkaat 22 %. Rakennusliikkeiden ja rakennuttajien osuus oli noin 12 %, pankkien, vakuutuslaitosten ja muiden yritysten osuus 18 %. Julkisista yhteisöistä suurimman potin saisivat suurimmat maanomistajat Espoo (17 %) ja Helsinki (15 %). Osa siitä (esim. korkeakoulurakennusten arvonnousu) todettiin kuitenkin vaikeasti realisoitavaksi.

Metron asemanseuduilla oleva kerrosala (toteutunut ja jäljellä oleva rakennusoikeus) ja niille suunniteltu lisäkerrosala sekä aiheutunut kiinteistöjen arvonnousu (% ja miljardeina markkoina) länsimetron varrella asemanseuduittain ja omistajalajeittain.

Muistelen, että liikenneministeriötä ja sen edustajia (apulaisosastopäällikkö Mikko Talvitie ja vanhempi hallitussihteeri Samuli Haapasalo) yllätti paitsi näin suureksi arvioitu arvonnousu niin erityisesti se, että pääosa siitä aiheutuu metroasemien lähiympäristön uudelleen kaavoituksesta. Kokonaisarvonnousu oli selvästi suurempi kuin mitä koko Länsimetron rakentamiskustannuksiksi oli arvioitu (tätä vertailua ei tosin tutkimuksessa tehty). Jostain syystä arkkitehti Simo Järvinen hämmästyi tuloksista vielä enemmän ja kävi korottamassa ääntään toimistollamme asiasta. Myöhemmin hän kyllä reilusti pyysi anteeksi töykeää käytöstään.

Mitä tällä kertaa opimme?

Jälkikäteisarvio: huolimatta kustannus- ja vaatimustason noususta länsimetron aiheuttama kiinteistöjen arvonnousu n. 2,9 mrd. euroa on edelleen yli 50 % suurempi kuin yhteenlasketut länsimetron ensimmäisen ja toisen vaiheen kustannukset 1,9 mrd. euroa. Ensimmäisen vaiheen lopulliset kustannukset ovat n. 1,1 mrd euroa (arvio maaliskuulta 2016) ja toisen vaiheen kustannusarvio noin 0,8 mrd. euroa (arvio vuodelta 2014). 

Tuukka Saarimaa toteaa, että “METRON rakentamisen aloittaminen nosti 800 metrin säteellä uusista asemista sijaitsevien asuntojen hintoja keskimäärin neljä prosenttia. Tätä kauempana sijaitseviin asuntoihin metrolla ei ole ollut vaikutusta.” Oskari Harjunen toteaa omassa artikkelissaan, että tämä vastaa noin 160 euron lisäystä keskimääräiseen asunnon neliöhintaan. Liityntäliikennealueiden osalta hintavaikutus “on epäselvää”, toteaa Harjunen. Nämä tulokset vastaavat yllättävän hyvin VTT:n tutkimustuloksia vuosilta 1989–90. Saarimaa jatkaa: “Vaikka kyseessä on vasta ennakointi, hintavaikutukset paljastavat sen, että metrosta todella on hyötyä. Miksi muuten ostajat olisivat valmiita maksamaan asunnoista aiempaa enemmän?”

No tässä kohtaa markkinatalous toimiikin aika hyvin. Jutussa ja sen taustalla olevassa tutkimuksessa näyttää kuitenkin olevan yksi merkittävä puute, joka periytyy ymmärtääkseni Harjusen tutkimuksen rajaukseen. “Iso kuva metron vaikutuksista” on oman kokemukseni perusteella todella paljon isompi kuin tuo 4 %. Kiinteistöjen omistajat, jotka ovat osanneet tehdä maakauppansa ajoissa, arvaten tai tietäen tulevat metrolinjaus- ja asemien sijoittelupäätökset, pitäisi lisätä hyötyjien joukkoon. Sen selvittäminen edellyttäisikin “talousteorian” mukaisen ja tilastollisen hintatutkimuksen lisäksi näkemystä ja kokemusta kaupunkisuunnittelun ja -rakentamisen kokonaisuudesta, yhdyskuntataloudesta – sekä kiinteistökauppojen historian perkaamista.

VTT:n vanhan tutkimuksen perusteella kolme kertaa tuota 4 % arvonnousua suuremman vaikutuksen ovat saaneet tai saavat ne asemien lähialueiden kiinteistöjen omistajat, jotka ovat tehneet kiinteistön ostopäätöksensä ajoissa ja joille on kaavoituspäätöksissä osunut muita runsaammin lisärakennusoikeuksia. Tämä oli tilanne noin vuonna 1989 ja sen jälkeen on tapahtunut paljonkin paitsi suunnittelumuutoksia niin kiinteistökauppoja. Pääkaupunkiseudun kasvu on nostanut asuntojen ja kiinteistöjen hintoja paljon nopeammin kuin muita hintoja. Vuoden 1989 arvio lisärakennusoikeuksien arvosta olisi tänään mitä todennäköisimmin pikemminkin ala- kuin yläkanttiin.

Saarimaa toteaa, edelleen Harjusen tutkimuksen perustuen, että “asuntojen hinnat nousivat merkittävästi tulevien metroasemien lähettyvillä heti metron rakentamisen alettua vuonna 2010. Rakentamisen aloittaminen voidaan nähdä hetkenä, jolloin asuntomarkkinatoimijat olivat varmoja, että saavutettavuus tulee muuttumaan.” Tosiasiassa arvonnousu on alkanut jo paljon ennen kuin rakentaminen alkaa. Riskin ottamiseen ei tarvita varmaa tietoa, kohtuullisen kokenut näkemys ja joskus jopa hyvä arvaus riittää. Paras tilanne sijoittajan kannalta on tietysti se, jossa riski on olematon: on sisäpiirin tietoa siitä mitä päätöksiä tullaan tekemään.

On ymmärrettävää ja jopa hyväksyttävää, että varsinkin akateemisissa opinnäytetutkimuksissa tai ns. refereeartikkeleissa rajataan tutkimuskohde siten, että sen hallitseminen yhden tutkijan toimesta tai yhden tutkimushankkeen osana on käytännössä mahdollista. Viimeistään johtopäätöksissä tulisi kuitenkin nähdä kohde osana laajempaa kokonaisuutta. Tässä tapauksessa kun kyse on metron aiheuttamista (asuin)kiinteistöjen arvonnoususta, on outoa, jos jopa 3/4 arvonnoususta jätetään kokonaan tarkastelun ulkopuolelle. Saattaa olla, että  syy tähän “unohdukseen” on sekin aika käytännöllinen. Voi olla, ettei aiempi tutkimus ole tutkijan tiedossa. Toinen syy voi olla se, että taloustieteellisessä tutkimusperinteessä ja “talousteorian” mukaisessa markkinakäyttäytymisen selittämisessä ei ehkä ole totuttu kiinnittämään huomiota niihin markkinavaiheisiin, jotka edeltävät hyödykkeiden ostotapahtumia eli vaiheeseen jossa luodaan markkinoita. 

Yhdyskuntasuunnittelu ja kaavoituspäätökset ovat sellaisia konkreettisia tapahtumia, jossa luodaan uusia asunto- ja kiinteistömarkkinoita ja samalla taivutetaan vanhoja joskus aika rajustikin. Siinä ovat mukana kaupunkisuunnittelijat, kaavoittajat, arkkitehdit ja insinöörit, kunnanvaltuutetut, hallituksien ja lautakuntien jäsenet, rakennuttajat ja rakentajat, rahoituslaitokset ja monet muut.

Suosittelen kaikille, myös taloustieteilijöille, pientä perehtymistä yhdyskuntatalouteen, tuohon hankalan monimutkaiselta näyttävään mutta käytännössä peräti hyödylliseen, monen tiedonalan välimaan tieteeseen, ja sen antoisaan tutkimusperinteeseen. Sitten voi jatkaa vaikka yhdyskuntaekologialla. Kuka ottaa haasteen?

Lähteet

Harjunen Oskari, Länsimetron tuomat vaikutukset on jo ennakoitu asuntomarkkinoilla. Kvartti 4/2017 (15.12.2017). (varsinaisen tutkimusraportin ilmoitetaan ilmestyvän alkuvuonna 2018)   

Kiinteistöjen arvonnousu länsimetron asemien lähivaikutusalueella. Liikenneministeriö, Julkaisuja 20/90. Helsinki 1990. 109 s. (tutkimus on tehty VTT yhdyskunta- ja rakennussuunnittelun laboratoriossa, Pekka Lahden johdolla, laskentatyö Seppo Teerimo, tutkimusavustaja Ulla Manninen)

Laakso Seppo, Metro ja kaupunkirakenne. Helsingin metron vaikutus asuntojen hintoihin ja toimitilojen vuokriin. Helsingin kaupunkisuunnitteluvirasto, yleiskaavaosasto, Julkaisu YB:17/86, Helsinki 1986. 35 s. + liitt. 27 s.

Lahti Pekka, Kauko Viitanen, Irmeli Harmaajärvi, Riitta Karvinen, Sirkka Pusin & Heimo Tolsa. Suurten liikennejärjestelyjen yhdyskuntarakenteelliset vaikutukset. Kolme esimerkkiä. VTT Tiedotteita 1023. Espoo 1989. 246 s.

Saarimaa Tuukka, Hyötyjä maksamaan. Länsimetro toi monelle asunnonomistajalle ansiotonta arvonnousua. Suomen Kuvalehti 2/2018 (9.2.208)  

kuvat tekijän

Jumalalle kiitos

Suomi valitsi 28.1.2018 itselleen uuden Tasavallan Presidentin, Sauli Niinistön. Äänivyöry oli poikkeuksellisen suuri. Onnitteluni!

”Nähdäkseni istuvan presidentin voittolukemat kertovat siitä, että enemmistö valitsijoista äänesti puolueettomuuspolitiikan jatkamisen puolesta”, arvioi Eurooppa-tutkimuksen keskuksen tutkija Vladimir Olentšenko Sputnik-radion haastattelussa, jonka muun muassa valtiollinen uutistoimisto Ria Novosti referoi. ”Tämä osoittaa, että yritykset vetää Suomi Naton puolelle eivät Jumalan kiitos onnistu”, Olentšenko jatkoi. (HS 30.1.2018) 

Kaikkinäkevä silmä Yhdysvaltain dollarin setelin kääntöpuolella.

Tämä ei sellaisenaan ole uutinen, koska jo ennen vaaleja samansuuntaisia arvioita esitettiin. Hupaisa ja Venäjä-fobiaa tihkuva Turvallisuuskomitean raportti ja sen 40 itsensä salaiseksi julistautunutta trollia, anteeksi asiantuntijaa, arvioivat juuri sopivasti presidentinvaalien alla “että Venäjä voi toivoa nykyisen presidentin jatkavan presidenttinä.” (IS 30.10.2017). Sensaatiomaisen paljastuksen sijasta “asiantuntijaverkosto” olikin tässä kohtaa löytänyt arvokkaan tiedonjyvän. Näin Venäjällä varmaan juuri toivottiin.

Jos tämän arvion julkistamisella (oikeastaan julkisuuteen vuotamisella, ks. HS 28.10.2017) arveltiin voitavan vaikuttaa presidentinvaalien tulokseen ja edistettävän NATOon liittymistä, taktiikka epäonnistui. Turvallisuuskomitean ennakointiverkoston (siis niiden 40 trollin) mielestä seuraavissa presidentinvaaleissa pitää varautua “erityisesti Venäjän informaatiovaikuttamiseen”. Mönkään meni sekin. Mitään vaikuttamisyrityksiä ei ole havaittu. Mitä tämä kertoo Turvallisuuskomitean taktisesta osaamisesta? Vastaan itse: heikko esitys. Kysymys olikin poliittisesta vaikuttamisesta. Heikko suoritus siinäkin. Jos median piirissä ajateltiin samansuuntaisesti (ks. referoimani HS juttu 28.10.2017), ei sielläkään ihan nappiin mennyt. Kaipaan rehellistä itsearviointia.

Ehdokas Niinistö lyttäsi trollausyrityksen näyttävästi jo vaalitaistelun alkumetreillä ja kampanjan jatkuessa hänen suosionsa kasvoi. Niinistö sai historialliset 62,7 % äänistä ja oli ykkönen joka ikisessä Suomen kunnassa. Ainoa NATOon liittymistä kannattava ehdokas RKP:n Nils Torvalds sai äänistä vaatimattomat 1,5 %. Kuusi seitsemästä ehdokkaasta tajusi saman realismin kuin Niinistö: Suomen kansa ei nyt todellakaan halua liittyä NATOon. Vaikka ehdokas olisikin eri mieltä, sitä ei kannattaisi kertoa. Piilottelukin olisi turhaa, koska se tulisi ennen pitkää ilmi.

Se, että Venäjä ei kannata Suomen liittymistä NATOon, on luultavasti lähes kaikille selvä ja ymmärrettävää. Se, että Venäjä kertoo tämän mielipiteensä, tuntuu sen sijaan olevan joillekin vaikea ymmärtää tai hyväksyä. Sitä pidetään trollauksena. Outoa. Samalla järjenjuoksulla Suomen ei pidä kertoa mielipidettään Venäjän sotilaallisista operaatioista Ukrainassa tai Krimillä – tai rajaloukkauksista Suomenlahdella. Tai yleisemmin Venäjän turvallisuusuhkasta Suomea kohtaan.

NATO-intoilussaan jo lähes sokeutuneilla lobbareilla on työ ja tuska selitellä presidentinvaalin tuloksia “parhain päin”. Turvallisuuskomitean trollausyritys meni jo pieleen. Otetaan nyt kuitenkin kaikki irti vaalituloksista. Eilen 29.1.2018 vaalin tuloksia arvioi Yleisradion Roman Schatzin Maamme-kirjassa mm. politiikan kommentaattori, entinen Elinkeinoelämän valtuuskunnan (EVAn) johtaja Jukka Tarkka. Hänellä tuntui olevan kova kiire selittää (ennen kuin Roman Schatz ehti edes mitään kysyä), ettei nyt NATOon liittymistä mitenkään tuomittu ja Niinistö on ymmärretty aivan väärin. Keppihevosena Tarkalla oli se, että hallitusohjelmankin mukaan “Suomi on sotilaallisesti liittoutumaton maa, joka voi liittoutua tarpeen tullen”. No, tämähän on itestäänselvyys sillä varauksella, että kyse on vasta Suomen halusta liittoutua. Liittoutumisiin tarvitaan muidenkin liittolaisten halua.

Mutta mielenkiintoisempaa Tarkan lausumassa oli se, että hänen mukaansa “Niinistö näissä keskustelupuheenvuoroissa määritteli kaksi sellaista tilannetta, joissa NATOa pitää todella harkita vakavasti. Toinen on se, että jos Ruotsi liittyy NATOon ja toinen on se, että jos joudutaan huomaamaan, että Venäjä kohtelee Suomea sotilaallisesti kuin vihollismaata (NATO-maata) ja varsinkin tämä jälkimmäinen ehto oikeastaan täyttyy jo nyt. Joten kun Niinistö lähtee toiselle kaudelle tällaisella mandaatilla, on pikemminkin odotettavissa, että NATO-kysymys tulee aivan uudella tavalla ja entistä voimakkaammin ja mielenkiintoisemmin esille. Toivotaan hänelle siinä hommassa onnea. Se on ohdakkeinen tie.” (YLE 1)  Faktatarkistusta en ole tehnyt, mutta sen tuloksista riippumatta Tarkka ilmeisesti jo odottelee vesi kielellä Niinistön ilmoittavan salassa pysyneen kantansa siihen milloin Suomi NATO-hakemuksensa panee vireille. Nyt kun Venäjä kerran “kohtelee sotilaallisesti Suomea kuin vihollismaata”.

Jos minä olisin Venäjän johtaja, kiittäisin minäkin tässä tilanteessa Jumalaa, vaikken tähän ikivanhaan hengenluomaan uskokaan. Ihan vain sen takia, että a) se herättäisi riittävästi huomiota ja b) minusta tuntuisi tosi hyvältä että rajanaapurina on sentää yksi vakaa ja rauhantahtoinen länsimainen demokratia, jonka rajoilla ei ihan jännitysviihteen vuoksi kalistella sapeleita. Ja jos Suomessa harjoitellaankin sotimista, on se vain hyvä juttu. Pitäväthän huolen alueensa puolustuksesta.

NATO-intoilijat ovat mielenkiintoinen sosiaalipsykologinen ilmiö. He eivät vähästä lannistu. Jo Kekkonen aikoinaan (muistatteko?) joutui hartiavoimin tekemään epäkiitollista työtä, ojentamaan vähän väliä näitä tunareita niin ettei suurempaa vahinkoa pääse tapahtumaan. Oivallisena taktikkona hänen onnistui matkan varrella lisätä valtaansa niin paljon, että saattoi sen turvin hiljentää nämä länsimaisen demokratian mukapuolustajat aikaisempaa vähemmällä vaivalla. Onneksi Suomelle ja sen länsimaiselle demokratialle.

Kekkosen saavutukset risovat edelleen joukkoa paremmintietäjiä. Yksi tietäjäksi ryhtynyt romaanikirjailija (Jari Tervo) tyrkyttää haastatteluohjelmassaan haastateltaville omia mielipiteitään, esimerkiksi kysymyksessä Kekkosen mielipiteen muutoksesta varhaisista sodanaikaisista mielipiteistä rauhanmieheksi: “Tavallisesti Kekkosen kääntymystähän on tietenkin selitetty realismin voitolla ulkopolitiikassa, mutta voiko Kekkosta myös kutsua tässä tapauksessa, tässä kääntymyksessä että hän oli opportunisti, takinkääntäjä, tuulenhaistelija – ovatko ne oikeutettuja pohdintoja tai syytöksiä?” Vastaaja professori Kimmo Rentola toteaa: “No, voit kutsua miksi haluat, mutta se on selvää, että siinä oli molempia puolia tietysti. Kyllä mä nyt sanoisin, että se maailmantilanteen ja sotatilanteen muutos kuitenkin oli se ratkaiseva kimmoke“. Ja toinen esimerkki: Tervo: “Voidaanko sanoa, että KGB ratkaisi Suomen presidentinvaalien tuloksen 1956?” Rentola: “No kyllä äänestäjilläkin oli siinä tiettyä roolia, että äänestäjät kuitenkin äänesti Kekkoselle aika hyvin valitsijamiehiä ja SKDL:lle,… että KGB siinä taktikoinnissa oli mukana mikä siinä loppuvaiheessa tehtiin”. Viimeksimainitulla “taktikoinnilla” Rentola viittaa siihen tapaan, millä KGB onnistui kääntämään Nikita Hruštšovin pään Paasikiven takaa Kekkosen taakse.

Lastenkamarissa kuitenkin kapinointi ja nujakointi jatkuu. Vuodesta toiseen nostetaan joko pölyinen NATO- tai Venäjä-nukke kellarista ja esitellään ehtana lasten sotaleluna. Eräskin entinen puolustusministeri (Jyri Häkämies) uskalsi mennä oikein rapakon taakse (2007) huhuilemaan kolme Suomen turvallisuusuhkien v-alkuista sanaa. Siis Venäjä, Venäjä ja Venäjä. Rohkeatako? No ei. Tyhmääkö? No kyllä. Häkämiehestä tehtiinkin sitten 2012 Elinkeinoelämän keskusliiton (EK:n) toimitusjohtaja.

Presidentti ja rauhannobelisti Martti Ahtisaari takoi taannoin presidentinvaalitaistelun jo alettua (TV1 uutiset 2.11.2017) kämmensyrjällään pöytää niin että mikrofoni tärähteli ja kertoi NATOon liittymisen välttämättömyydestä näillä sanoilla: “Suomi on läntinen demokratia ja meidän pitäis kuulua kaikkiin niihin organisaatioihin, joihin läntiset demokratiat kuuluvat. Piste.” Tämäkään ei ollut uutinen koska NATOa omien sanojensa mukaan jo noin vuodesta 2005 alkaen kannattanut Ahtisaari oli vuodattanut täsmälleen samat sanat jo 16.2.2015 Radion Ykkösaamussa.

Suomen kannalta onneksi Ahtisaaren kausi jäi yhteen. (Toista kautta varten Ahtisaari olisi ilmeisesti halunnut tulla nimitetyksi suoraan SDP:n presidenttiehdokkaaksi, mutta kun mukana oli muitakin halukkaita, hän vetäytyi) .

Jos Suomi olisi Ahtisaaren ajamana päätynyt NATOn jäseneksi kaudella 2000–2006, olisi itärajalla nyt vahvat varustukset puolin ja toisin ja amerikkalaisia hävittäjiä suihkisi paitsi Itämerellä venäläisten joukossa niin koko Suomessa Lappia myöten. Ruotsi olisi melko varmasti joutunut liittymään NATOon koska Suomi (huomatkaa: olen nyt minäkin oppinut tämän lyhennetyn predikaatittoman sivulauseen muodon, jota nuoriso on jo pitkään somettanut). Siis koko Pohjola NATOssa ja itärajan takana tunnetusti ja myös vuosisataisen kokemuksen mukaan hyvin epäluuloinen Venäjä. Suomikin jonka piti jo osata läksynsä, on karannut ikkunasta pappilan pelloille. Kohtalokas asetelma. Tunnettu ja ansioitunut rauhansovittelija ja NATO-lobbari saisi näillä raukoilla rajoilla odotella toimeksiantojaan ja transponderikeskustelusta ei kukaan olisi kuullutkaan.

No, tilanne on nyt kuitenkin onneksi paljon valoisampi. Jumalaa en siitä kiitä vaan suomalaisia äänestäjiä. Realismin taju on nyt aivan hillittömän hyvä.

NATO, OTAN, EN OTA

Kirjoittelen tätä Azoreilla, missäpä muuallakaan kuin Marina Atlantic hotellissa, keskellä Pohjois-Atlantin puolustusliiton sisämerta. NATO = North Atlantic Treaty Organisation, ranskaksi OTAN = Organisation du Traité de l’Atlantique Nord. Tunnenko oloni turvalliseksi? EN OTA = En Nyt Oikein Tiedä, Ajatellaanpa.

Mikä yhdistää Azoreita ja Suomea? Se, että Azorit ovat autonominen alue (Região Autónoma dos Açores), jollainen Suomi oli ollessaan Venäjän suurruhtinaskunta 1809–1917. Suomen Autonomian aika kesti 108 vuotta ja sen aikana Suomi opetteli olemaan itsenäinen. Ja hyvin opettelikin. Suomen itsenäisyys on 208 vuotta vanha. Azoreilla on ollut itsehallintonsa vasta vajaat 42 vuotta. Azorilaisia on vain yhden tampereellisen verran, mutta ehkä lähes yhtä paljon rantaviivaa asukasta kohden kuin keskimääräisellä suomalaisella. Hieno saarivaltakunta. Rantoja, merta ja kaupunkeja pitää suojella. Syystä.

Ylemmässä kartassa Azoreiden saariryhmän sijainti Atlantin keskiselänteen (eli merenalaisen vuorijonon) huipulla kohdassa jossa kohtaavat kolme mannerlaattaa. Se on paitsi otollista vulkaanista aluetta niin oiva tähystyspaikka Pohjois-Atlanttia ylittävälle meri- ja ilmaliikenteelle. Alemmassa kartassa Nato-maat (tumman sinisellä), jäsenyyttä hakeneet maat (vaalean sinisellä), sen rauhankumppanimaat (oranssilla) ja muissa sekalaisissa suhteissa olevat maat (keltaisella, punaisella, violetilla ja vihreällä). Kannattaa huomata, että tässä wikipedian esittämässä kartassa Suomi, Ruotsi ja Venäjä ovat (Irlannin, Sveitsin, Itävallan ja Valko-Venäjän ohella) ihan samassa luokassa. 

Azorien São Miguel saaren tulivuorikraatterien maisemaa.

Ahvenanmaalla on ollut oma autonomiansa siitä lähtien kun Kansainliitto vuonna 1920 päätti, että saaret kuuluvat Suomelle eikä Ruotsille. Siinä samassa Ahvenanmaan maakunta sai itsehallintonsa. Sitä autonomiaa on kestänyt nyt 98 vuotta. Aiemmin saaria olivat linnoittaneet sekä ruotsalaiset (Kastelholma) että venäläiset (Bomarsund). Oolannin kauhia sota päätti saaren militaarihistorian, kun Krimin sotaan 1854 innokkaasti osallistunut englantilais-ranskalainen laivasto räjäytti Bomarsundin ja strategisesti tärkeä saari demilitarisoitiin.

Pohjois-Atlantti on reunustettu Nato-mailla. Lännessä Kanada ja Yhdysvallat, pohjoisessa Grönlanti ja Islanti, idässä Norja, Tanska, Saksa, Hollanti, Belgia, Iso-Britannia, Ranska, Espanja ja Portugali. Kartan ainoa merkittävä kauneuspilkku on liittoon kuulumaton Irlanti, yllättävästi melko keskeisellä atlanttisella paikalla.

Tosiasiassa Irlantia huomattavasti merkittävämpi natopuute on Atlantin itäinen vesialue, joka vuotaa suoraan Pohjois-Atlantille. Itämeri on käytännössä Atlantin sisälahti jota reunustaa melko kirjava joukko maita. Niihin kuuluvat Nato-maat (Saksa, Tanska, Puola, Liettua, Latvia ja Viro), liittoutumattomat maat (Ruotsi ja Suomi) että Naton päävastustajaksi katsottu Venäjä, mukaanlukien Kaliningrad (ent. Königsberg), joka sijaitsee mielenkiintoisessa strategisessa asemassa, keskellä Nato-maiden yhtenäistä rintamaa. Itämeren hallinnan kannalta Kaliningrad on todella tärkeä tukikohta Venäjälle. Paljon tärkeämpi kuin Ahvenanmaa, Hankoniemi, Porkkala tai Suursaari, joita Neuvostoliitto Suomelta himoitsi Toisen maailmansodan perinnönjaossa. Saatuaan talvisodassa Karjalan kannaksen, se halusi jatkosodan jälkeen vielä enemmän. Suomenlahden pohjoisrannan eteläisimmiksi työntyvät alueet ovat kaikki Itämeren laivaliikenteen kannalta oivallisissa tarkkailu- ja valvontapaikoissa.

Azoreilla Nato näkyy ja kuuluu – jos osaa katsoa oikeaan aikaan ja oikeaan suuntaan. Parin viikon oleskelun jälkeen Ponta Delgadan satamassa on vieraillut kaikessa hiljaisuudessa ainakin kolme Naton sotalaivaa. Ei sotaharjoituksia, ei laivastovierailua, ei juhlaliputuksia, torvisoittoa, sotilaiden kapakkakierroksia tai meluisaa katuelämää.

Viikko sitten kävi Kanadan alus HMCS (Her Majesty’s Canadian Ship) Charlottetown FFH 339, joka on Halifax-luokan fregatti (rakennettu 1995). Laivan takakannelle oli pysäköity Canadian CH-124 Sea King helikopteri. Alus on osallistunut mm. Irakin vastaisten pakotteiden toimeenpanoon Arabianlahdella 2001 ja Persianlahden operaatioihin terrorismin vastaisessa sodassa 2007. Alus lähtee satamasta yöllä. Ihan normaalia, otaksun.

 

Kanadan alus HMCS Charlottetown FFH 339 Ponta Delgadan satamassa.

Viikko kanadalaisten jälkeen satamassa viivähti Norjan alus, Fridtjof Nansen -luokan fregatti KNM Roald Amundsen F311 (rak. 2005).  Se on erikoistunut sukellusveneiden torjuntaan. Tämän tyypin aluksia Norjalla on yhteensä viisi. Alus on suunniteltu myös varustettavaksi NH90 helikopterilla, mutta niiden toimitukset ovat myöhästelleet. Muotoilusta päätellen aluksessa on tavoiteltu myös häiveominaisuuksia. Marine Traffic -alusseurannan mukaan Roald Amundsen on ollut neljä päivää aiemmin Englannin kanaalissa Plymouthin etelä- ja Guernseyn saarien länsipuolella. Sen jälkeiset liikkeet eivät näy tästä julkisesta järjestelmästä. Aiemmin tämä laivatyyppi on osallistunut mm. merirosvojahtiin Adeninlahdella. Norjalaiset lähtevät Ponta Delgadasta vajaan vuorokauden oleskelun jälkeen.

Norjan fregatti Roald Amundsen F311 Ponta Delgadan satamassa.

Tällä naurettavan pienellä otoksella voisi päätellä, että noin viikon välein saapuu merkittäviä ja melko uusia Naton sotalaivoja niin lännestä kuin idästäkin. Samoin voisi kuvitella, että Atlantin poikki kulkevia partointivuoroja jaetaan liiton jäsenmaille aika tasapuolisesti. Ei nyt ole varaa oleskella pitempään Azoreilla tarkistaakseni päteekö oletus myös isommalla otoksella.

Hieman norjalaisten jälkeen saarelle saapuu vuorostaan lännen suunnasta Portugalin oma partioalus P360 “Viana do Castelo” (rak. 2010). Viana do Castelosta, kuten monista muistakin Portugalin kaupungeista on lämpimiä muistoja reilun kymmenen vuoden takaa.

Portugalilainen partiovene P360 seurasi aluksi etäisyyden päästä Norjan fregattia mutta jäi rantautumisensa jälkeen Ponta Delgadan satamaan useammaksi päiväksi.

Toisella Azoreiden pääsaarella Terceirassa on Naton lentotukikohta, Base Aérea das Lajes (Lajes Field tai Lajes Air Base), Nato-luokituksessa Air Base No 4. Siellä on vajaa tuhat sotilasta perheineen. Se ei juurikaan näy siviililentokoneilla saarella käyville. Tänään (20.1.2018) kentällä näytti hangaarien tms. ulkopuolella olevan ainakin yksi pommikone ja yksi hävittäjä. Helppo havaita siviilikoneen ikkunasta. Normaalia, kuvittelen, ei mitenkään erikoista.    

Lajes -lentokenttä on yhteinen siviili- ja sotilaslentokoneille. 

Terceiran 1500-luvulta peräisin oleva Angra do Heroísmo -kaupungin vanhin osa on UNESCOn maailmanperintökohde. 1500-luku huokuu joka nurkassa.

Atlantti näyttää olevan rauhan meri. Itämerestäkin piti tulla sellainen. Niin haaveiltiin 1990-luvulla. Minä monien muiden mukana. Kehtasin julkaista jopa asiaa koskevan kartan otsikoiden sen kansainvälisesti “Baltic Rim” (1991). En ole tässä asiassa takkiani kääntänyt. Olisi outoa, ellei Itämeri voisi olla rauhan meri jos Atlantti on sellainen.

P.S. (7.6.2018). Hesari julkaisi tänään 7.6.2018 haastattelun yhdysvaltalaisen Stalin -tutkijasta, joka piti tiistaina vierailuluennon ”Episodes from Global History” Helsingin yliopiston poliittisen historian laitoksella. Stephen Kotkin totesi: ”Voi olla, että Stalin oli jo nähnyt tsaarinajan Venäjällä, kuinka Suomi oli lipunut erilleen Venäjästä ja tullut itsenäiseksi jo ennen itsenäisyyden varsinaista tunnustamista. Se ei ollut osa Venäjää, vaikka muodollisesti olikin”. Sitähän minäkin.

Mitä, mistä, milloin ja miten Helsingistä Tallinnaan näkyy? (Helsingistä näkyy Tallinnaan 2)

Tässä pieni täydennys ja päivitys kaksi vuotta sitten eli 5.11.2015 julkaistuun plokiin.

Tallinnan TV-torni ei ole ainoa rakennelma mikä Viron puolelta Helsinkiin näkyy. Toinen esimerkki on Irun voimalan (Iru soojuselektrijaama) piippu, joka näkyy hieman TV-tornin itäpuolella. Piipun huippu on selvästi matalammalla (noin +250 m merenpinnasta) kuin TV-torni (noin +365 m) ja sen havaitsemista vaikeuttaa piipun kapea rakenne. TV-tornikaan ei yläosastaan ole kovin leveä, mutta sen havaitsemista helpottaa huomattavasti tornin puolessa välissä oleva 38 m leveä katselutasanne, jossa ovat myös ravintola- ja museotilat.

Esimerkkikuvia, joissa näkyvät sekä Tallinnan TV-torni että Maardin kunnassa oleva Irun voimalan piippu. Kolme ylintä kuvaa on otettu suurin piirtein samasta suunnasta Torkkelinmäeltä mutta eri korkeuksilta. Kuvissa näkyy etualalla samoja Helsingin rakennuksia. Kaksi ylintä kuva on otettu 21.1.2017, kolmas (kolmen kuvan panoraamakooste) 29.6.2017 ja alin kuva Vallisaaresta 20.8.2017. Tammikuun talvikuvassa meri ei ole jäässä eikä merenpinnalla olevassa ilmassa ole merkittäviä näkymiseen vaikuttavia lämpötilakerrostumia. Irun voimalan piippu näkyy suurin piirtein oikean kokoisena ja sen savukin erottuu (ks. tarkennetut ja korostetut pikkukuvat). Kolmannessa kuvassa sen sijaan meren päällä on selvä lämpimän ilman patja, jonka takia ilmenee yläpuolinen kangastus ja voimalan piippu venyy epätavallisen pitkäksi. Todellisuudessa savupiipun huippu on lähes sata metriä alempana kuin kuvan keskivaiheilla olevan TV-tornin huippu. Alimmassa kesäkuvassa voimalan piipun ja TV-tornin korkeusasemissa ei ole vastaavaa vääristymää.

Helsingin topografia maastomallikarttana. Korkeimmat kohdat tässä rajauksessa ovat noin +60 metriä meren pinnasta ja väriltään vaaleankeltaisia. Vihreät alueet ovat noin +40…+50 m merenpinnasta. Kantakaupungin alueella vihreää on vain muutamassa kohdassa, Kallion Torkkelinmäellä ja Alppiharjun Linnanmäellä ja sen jälkeen Vallilassa.

Jos Helsingissä ja Tallinnassa ei olisi yhtään ihmisen tekemää rakennelmaa, ei kummastakaan kaupungista näkyisi toiseen. Se johtuu siitä, että maasto on molemmissa kaupungeissa suhteellisen matalaa. Korkeimpienkaan mäkien päältä katsellessa maapallon kaarevuus eli käytännössä merivesi peittää sen taakse jäävät maastonkohdat. Kaikki Helsingin ja Tallinnan luonnolliset mäet ovat enintään 64 metriä korkeita. Tilanne tietysti muuttuu kun rakennetaan täyttömäkiä, rakennuksia tai muita rakennelmia.

Tallinnan rakentaminen alkoi 900- tai 1000-luvulla linnoituksella nykyisen Toompean mäelle. Sen korkein maastonkohta on noin 59 metriä merenpinnasta. Toompean laelle alunperin 1200-luvulla rakennettu Tuomiokirkko (Toomkirik) sai nykyisen muotonsa ja korkeutensa (lähteestä riippuen n. 55–69 m) 1700-luvulla.

Tallinnassa innostuttiin korkeista kirkontorneista. Hyvä esimerkki korkeista rakennuksista on vanhan kaupungin itäosassa oleva Olevisten kirkko (Oleviste kirik), joka tiettävästi oli aikoinaan (1500-luvulla) maailman korkein rakennus, peräti 159 metriä. Maanpinta on sillä kohtaa noin 30 metriä merenpinnasta. Salama tuhosi sen ja nykyisen kirkon torni on “vain” 124 metriä korkea.  Tornin nykyinen huippu on siten noin 154 m korkeudella merenpinnasta.

Jatketaan jossittelua tilanteessa, jossa Helsinki ja Tallinna ovat rakentamattomia. Miten korkeita mäkiä tarvittaisiin, jotta Helsingistä näkisi suoraan Tallinnaan tai päinvastoin? Vastaus on: merkittävästi nykyisiä korkeampia. Helsingin Kaivopuistossa olevaa vappujuhlista tunnettua “Ullanlinnan mäkeä” (se mihin vuonna 1926 rakennettiin kaunis empiretyylinen Ursan tähtitorni), pitäisi korottaa peräti 70 metriä eli tasolle +90 m ja saman aikaisesti Tallinnan Toompean mäkeä samoin 70 m eli tasolle +130 m. Vasta silloin niiden laella seisova henkilö voisi nähdä Suomenlahden yli maata. Ullanlinnan mäen huipun ja Tallinnan Toompean huipun välinen etäisyys on Google Mapsin etäisyysmittarilla mitaten 80,8 km.

Horisonttietäisyydet Helsingin Kaivopuistossa ja Tallinnan Toompeassa olisivat 70 metrillä korotettujen mäkien huipuilla seuraavat (silmien korkeudeksi on oletettu 175 cm):

• Helsinki, Ullanlinnan mäki = 3,856 * √91,75 = 3,856 * 9,58 = 36,9 km ja
• Tallinna, Toompean mäki = 3,856 * √130,75 = 3,856 * 11,43 = 44,1 km eli
• horisonttietäisyydet yhteensä = 81,0 km (eli tarvittava 80,8 km etäisyys tulisi katetuksi)

Edellä olevan laskukaavan sijasta voi käyttää myös netistä lötyviä laskureita (esim. tätä), mutta on syytä tarkistaa, ottaako ao. laskuri huomioon valon taittumisen (refraktion) vai ei. Jos ei ota, laskuri antaa tulokseksi lyhyempiä etäisyyksiä kuin mitä todellisuudessa näkyy, koska yleensä (lähes aina) lähellä maan pintaa olevat lämpimät ilmakerrokset taittavat valoa alaspäin ja horisontin suuntaan katsottaessa valo pääsee kulkemaan puhtaan avaruusgeometrisen horisonttipisteen taakse.

Helsingistä kyllä löytyisi nykyisin 90 metrinenkin mäki, Malminkartanon täyttömäki, mutta se on jo lähes 10 km kauempana kuin Kaivopuisto ja siellä pitäisi korkeutta olla vielä enemmän eli jopa 146 m. Myös Tallinnassa on Toompeaa hieman korkeampi mäki, mutta sekin on Helsingistä katsoen yli 6 km kauempana. Kyseessä on Tallinnan korkein kohta 64 metriä merenpinnasta Nõmmen kaupunginosassa, keskustasta lounaaseen. 

Kun tarkasteluun otetaan mukaan myös rakennukset, vastarannalle näkyminen tietysti helpottuu. Toompean mäen korkeimman rakennuksen Tuomiokirkon (Toomkirik) tornin huippu on noin 115 metrin korkeudessa. Helsingin Kaivopuistossa tähtitornin juurella kävelevän tarkkailijan olisi noustava noin 105 metrin korkeuteen, jotta Tuomiokirkon huippu näkyisi. Muuta tarjolla olevaa katselupaikkaa ei ole kuin benji-hyppyjen nosturi lähellä kahvila Ursulaa. Yrityksen markkinoinnin  mukaan se yltää 150 metriin (v. 2017) eli sieltä näkyisi tornin huipun lisäksi ehkä 30 metrin pätkä itse torniakin. Pitäisikö kokeilla? Samalla näkyisi muitakin korkeita kirkon torneja, ylivoimaisesti parhaiten Olevisten kirkko, jonka huippu on noin 154 metrin korkeudessa. Hyvää säätä ja pitkiä linssejä kuitenkin tarvitaan.

Sky breakers benjihyppyjen markkinointikuvia vuosilta 2015 ja 2016 Kaivopuiston rannassa olevasta hyppypaikasta, noin 150 metrin korkeudelta. Vasemmalla puolella näkymä hyppylavalta etelään ja oikealla alaviistoon kohti Kaivopuiston eteläkärkeä ja Uunisaarta. Vaikka kuvaussää on hyvä, Tallinnan rakennelmia ei näy johtuen käytetystä poikkeuksellisen suuresta laajakulmasta ja julkaisukuvan matalasta resoluutiosta.

Tässä tarkistuslaskelma tilanteesta, jossa Tallinnan Tuomiokirkon huippua tähyillään Kaivopuiston nosturin lavalta, ei täydeltä korkeudelta vaan 105 m korkeudelta:

• Helsinki, Kaivopuiston nosturilava = 3,856 * √105 = 3,856 * 9,58 = 39,5 km ja
• Tallinna, Toompean Tuomiokirkon tornin huippu = 3,856 * √115 = 3,856 * 10,72 = 41,3 km eli
• horisonttietäisyydet yhteensä = 80,8 km (eli huippu näkyisi juuri ja juuri)

Tässä puolestaan laskelma tilanteesta, jossa on etsitty Tallinnan Tuomiokirkon tornista ylin kohta johon näkyy Kaivopuiston nosturin lavalta 150 m korkeudelta:

• Helsinki, Kaivopuiston nosturilava = 3,856 * √150 = 3,856 * 12,3 = 47,2 km ja
• Tallinna, Toompean Tuomiokirkon tornin ylimmät ikkunat (taso +76 m
  kellotaulun alla) = 3,856 * √76 = 3,856 * 8,71 = 33,6 km eli
• horisonttietäisyydet yhteensä = 80,8 km

Laskelman mukaan kaikki Tallinnassa suurin piirtein Toompean etäisyydellä olevat vähintään 76 metriä korkeat rakennelmat eli käytännössä rakennusten tornit, savupiiput ja mastot näkyvät (yläosastaan) Kaivopuiston nosturilavalle. Tällaisia ovat ainakin seuraavat rakennukset (suurin piirtein lännestä itään): Merisotakoulu (TTÜ Eesti Mereakadeemia, Kopli 101), Kadaka tee 181 voimala, Mustamäen voimala, Pohjois-Viron keskussairaala, TTÜ Infotehnoloogine Maja, Tuomiokirkko (Toomkirik), Aleksanteri Nevskin katedraali, Nigulisten kirkko, Jaani kirik (tornin huippu), Pikk Hermann, Olevisten kirkko, Kaarlen kirkko (Kaarli kirik) Radisson Blu Hotel Olümpia, Viru hotelli, Radisson SAS hotelli, Maakri 36 asuintorni, Swissotel, City Plaza, asuintornit Neli kodus, Laagna tee Neli kodus, Fahle maja, toimistorakennukset Lõõtsa 2 ja Sepapaja 5, asuinkerrostalot Pae 51, Kalevipoja 17, Raadiku 3, Kärberi 3, 5,15, 25 ja 41, Ümera 54, 58a, Sinnimäe 3, 5 ja 11, Kivila 15 ja 19, Eesti mereakadeemia (Linnamäe tee), Virbi 7, Jaan Koorti 12-16, Tallinnan TV-torni, Iru voimalan piippu, Tallinna Elektrijaam OÜ piippu.

Tallinnan TV-torni on rakennettu kaupungin itälaidalle, mäelle jonka kohdalla maasto on noin 32 metriä merenpinnasta. Lähistöllä on kuitenkin jonkin verran korkeampiakin maastokohtia, TV-tornin länsipuolella (sektorissa pohjoinen-kaakko) reilun kilometrin päässä on useita noin 42–47 m korkeita kohtia. TV-tornin mäki on siis yllättäen vain noin puolet Toompean korkeudesta, mutta ymmärrettävistä syistä TV-tornia ei vanhan kaupungin paraatipaikoille ole rakennettu (toisin kuin esimerkiksi Berliinissä, Fernsehturm Alexanderplatzin vieressä, rakennettu 1969). Nelisen kilometriä TV-tornista kaakkoon mäki nousee tosin vielä noin metrin korkeammalle ja sielläkin on pari korkeaa rakennelmaa, molemmat energialaitosten savupiippuja. Sekä TV-torni että Irun kombivoimalan piippu näkyvät Helsinkiin. Näkyvyyttä helpottaa myös se, että TV-torni on muita korkeita kohteita lähempänä Helsinkiä. Etäisyys Ullanlinnan mäeltä TV-tornille on 2,5 km vähemmän kuin Toompealle, 78,3 km.

Mistä kaikkialta Helsingistä Tallinnaan näkee?

Mitä korkeammalta katselee sitä todennäköisemmin Tallinnaan näkee. Jos liikkuu maan pinnalla, kannattaa hyviä, korkealla sijaitsevia tarkkailupaikkoja etsiä etukäteen Helsingin topografisista kartoista. Näkymiseen vaikuttaa tietysti myös se, kuinka kaukana Tallinnasta katselupaikka sijaitsee. Etelässä, eli lähempänä merenrantaa kuten Kaivopuistossa ei tarvitse kavuta niin korkealle kuin pohjoisessa, lähellä Vantaan rajaa. Myös itä-länsisuunnassa liikuttaessa etäisyys Tallinnaan muuttuu: Vuosaaresta on suurempi etäisyys kuin Munkkiniemestä.

Kartta Helsingin hyvistä pitkien merinäköalojen katselupaikoista, ml. muutama rakenteilla/suunnitteilla oleva rakennus ja hieman Itä-Espoota.

Lyhin maantieteellinen etäisyys Helsingin mantereelta Tallinnaan oli ennen mittavia merentäyttöjä Kaivopuiston rannasta suurin piirtein siitä missä on kahvila Ursula (1800-luvulta vuoteen 1942 nimeltään Veduta). Täyttöjen jälkeen eteläisin kohta siirtyi 1920-luvun lopulla Hernesaareen, joka liitettiin mantereeseen kapealla kannaksella. Täyttöjen jatkuessa erityisesti 1950–70-luvuilla, Hernesaaresta on tullut merkittävä uusi Helsingin kaupunginosa (Jätkäsaaren tapaan). Etäisyys Hernesaaren nykyisestä eteläkärjestä Tallinnan TV-torniin on 75 km, Tallinnan vanhan kaupungin Toompealle 79,5 km, ja esimerkiksi Olevisten kirkolle 79 km. Helsingin edustan saarilta parhaita tarkkailupaikkoja tarjoavat Suomenlinna, Vallisaari, Kuninkaansaari ja Isosaari. Ulkosaarilta etäisyydet lyhenevät jopa 62 km:iin, mutta luodot ovat lähes meren pinnan tasossa.

Etäisyydet Tallinnan TV-torniin

Parhaiten Helsinkiin näkyy Tallinnan TV-torni, koska se on 314 metriä korkea ja sijaitsee 24 m korkealla mäellä. Maston huippu on siis tasolla noin +338 m.

Etäisyydet Tallinnan TV-torniin Helsingin hyvistä tarkkailupaikoista vaihtelevat seuraavasti (lyhimmästä pisimpään 0,5 km tarkkuudella):

1. maastokohdat (suluissa maastokohdan huipun korkeus noin metrin tarkkuudella): Länsiluoto 62 km (1), Halliluoto 63 km (1), Päntäri 67,5 km (2), Katajaluoto 69,5 km (8), Isosaari 70 km (12), Kuninkaansaari (30) ja Vallisaari 73,5 km (35), Suomenlinna/Kustaanmiekka 74,5 km (21), Hernesaaren eteläkärki 75 km (3), Kaivopuisto Ullanlinna mäki 76 km (20), Kaivopuisto/kahvila Ursula 76 km (3), Käpylän Taivaskallio 83,5 km (57 m) , Malminkartanon täyttömäki 87 km (90), Paloheinän täyttömäki 87 km (60), Kivikon kalliot (Hgin korkein luonnollinen maastokohta) 87,5 km (63), Jakomäen kalliot 88 km (61), Heikinlaakson kalliot 90 km (62), Ultunan mäet 91–97 km (50).
2. rakennukset (suluissa rakennuksen arvioitu korkeus ilman koristeita, antenneja yms. merenpinnasta, metrin tarkuudella): Helsingin majakka/kasuuni (majakka Helsingin aluemerellä) 53,5 km (28), Harmajan majakka 70,5 km (28), Suomenlinnan kirkko/majakka 75,5 km (55), Jätkäsaari/Verkkokauppa 76 km (46), Jätkäsaari/hotelli Clarion 76,5 km (81), Agricolan kirkko 76,5 km (103 m vai 91 m kuten kirkon lähteessä), Ruoholahti/Itämeren torni 77 km (70), Johanneksen kirkko 77 km (95), paloasema 77 km (65), hotelli Torni 77,5 km (kattotasanne 65, yläterassi 61), Helsinki SkyWheel 77,5 km (40), Tuomiokirkko 78 km (76), Rautatieaseman torni 78 km (52), Kansallismuseon torni 78,5 km (68), HTY:n Paasitorni 79 km (47), Kallion kirkon torni 79,5 km (91), Stadionin torni 79,5 km (84), Meilahden tornisairaala 79,5 km (70), Kalasataman Redi/Majakka 80 km (134), Linnanmäki 80 km (Kingi 114, Panoraama 90, maailmanpyörä 76, vuoristorata 65), Pasilan virastotalo 81 km (62), Pasilan TV-torni 81,5 km (146), Itä-Keskus/Maamerkki-Helmitorni 82 km (74), Vuosaari/Cirrus 83 km (101).

Espoon osalta vastaavia kohteita ovat: Haukilahden vesitorni 77 km (77), Kivenlahden Meritorni 77 km (72), Kivenlahti/Reimarintorni ja Reimantorni 77 km (70 ja 67), Matinkylä/Matinkatu 22 tornit 77 km (64), Tapion torni 78,5 km (60), Keilaniemi/Kone Oy 78,5 km (76), Keilaniemi/Neste-Fortum 79 km (84 tai 90 Google Earthin mukaan), Leppävaaran Panorama Tower 83 km (helikopteritaso 87) ja Leppävaaran Torni 83 km (75).

Tulevaisuudessa hyviä tarkkailupaikkoja tulee lisää: esimerkkeinä jo rakenteilla olevat Kalasataman Redin Majakka ja sen viereiset tornit (134 m ja 80,5–123 m) sekä suunnitteilla olevat Keski-Pasilan Triplan tornit, Vuosaaren Aromikujan ja Espoon Keilaniemen neljä pyöreää tornia (127 m). Muuallekin on suunniteltu lisää torneja.

Näkymä Jätkäsaaren Clarion hotellin ravintolakerroksesta 20.10.2016 klo 13.11. Viron puolelta näkyvät Irun voimalan piippu ja TV-torni. Näiden puolessa välissä sijaitseva Tallinna Elektrijaam OÜn piippu jää hieman horisontin alapuolelle.

Seuraavaksi voidaan vertailla katselupaikkoja eri rakennuksista. Kaikkiin ei ole vapaa pääsy. On syytä erotella kolme eri tyyppistä rakennusta: 1) yksityiset tilat kuten asunnot ja yritysten ym. yhteisöjen omistamat toimitilat, 2) julkiset tai kaupalliset tilat kuten hotellit, ravintolat, tavaratalot ja näkötornit (kuten Hotelli Torni, Hotelli Clarion, HTY:n Paasitorni tai Linnanmäen maailmanpyörä) ja 3) muut rakennelmat kuin varsinaiset rakennukset, kuten Pasilan TV-torni, näkötornit kuten Stadionin torni, Helsingin energian voimaloiden savupiiput, vesitornit, rakennusnosturit jne. Yksityistilojen osalta rakennusten tai muiden rakennelmien (tapaukset 1 ja 3) ylimpiin kerroksiin, katselutasanteille tai vaikkapa katoille pääsee yleensä vain tilojen omistajien luvalla. Julkisiin tai kaupallisiin tiloihin (tapaus 2) pääsee tilojen aukioloaikoina.

Vuorokauden ajan ja sään vaikutus eli miten Tallinnan TV-torni näkyy Helsinkiin eri olosuhteissa?

Olosuhteet vaikuttavat ratkaisevasti näkyvyyteen. Ja sen huomaa tarkkailemalla Tallinnan suuntaan eri aikoina. Välillä TV-torni näkyy selvästi, välillä hämärästi ja välillä (useimmiten) ei lainkaan. Lisäksi TV-tornin visuaalinen sijainti suhteessa horisonttiin tai välissä oleviin Suomen (Helsingin) rannikon kiinteisiin kohteisiin muuttuu em. sääolosuhteista riippuen. Ilmiö ei ole uusi, mutta hieman voi tarkastella sitä millaisella vaihteluvälillä muutoksia on ilmennyt.

Vaihtelun huomaa jos edes muutaman kerran eri aikoina katsoo kohti Tallinnaa. Havaintojen vertailukelpoisuutta lisää, jos katsoo aina täsmälleen samasta paikasta ja samalta korkeudelta, dokumentoi havainnot ja vertailee tuloksia keskenään. Tallinnan TV-tornin näkymisen suhteen havaintoihin vaikuttavat ainakin nämä: valon määrä (vuoden- ja vuorokauden aika), auringonvalon suunta (käytännössä Helsingin näkökulmasta joko sivuvalo tai vastavalo, tornin ja sen taustan kontrastisuus sekä suoran auringonvalon ja merenkilon aiheuttama häikäisy), meren pinnan taso (vedenkorkeus), aallokko (tuulisuus) sekä säätila (ilman kosteus, ilman lämpötila ja erityisesti lämmön jakauma eri ilmakerrosten välillä sekä ilman väreily). Paras vuorokauden aika on yleensä joko aamu/aamupäivä tai iltapäivä/ilta, jolloin valo tulee torniin joko vasemmalta (idästä) tai oikealta (lännestä). Tällöin kontrasti on suurimmillaan ja torni erottuu taustastaan parhaiten. Keskipäivällä, varsinkin syksyllä-talvella-keväällä kun aurinko on aika matalalla, joutuu katsomaan vastavaloon ja häikäisy ja merenpinnan kiilto (auringonkilo) vaikeuttavat havainnointia. Tarkastelupaikan ja kohteen välillä olevat kohteet jotka imevät runsaasti auringonsäteilyä kuten Helsingin kaupungin alueella olevat tummat kattopinnat ja asfaltti aiheuttavat ilman väreilyä, joka estää kohteen tarkan piirtymisen. Tornin muoto saattaa hiukan vääristyä. Pilvisellä säällä tätä ongelmaa ei juuri ole. Pimeän aikaan TV-tornin huipun punaiset valot erottuvat helposti tummasta taivaasta, mutta itse tornia ei juurikaan pysty näkemään.

TV-tornin visuaalinen sijainti eli suhteellinen korkeus suhteessa horisonttiin vaihtelee sen mukaan kuinka paljon valo taittuu ilmakehän alimmissa kerroksissa. Sama koskee tietysti muita horisontissa siintäviä kohteita ja esimerkiksi samassa maisemassa olevan Helsingin matalan majakkaa. Helsingin majakka sijaitsee noin 20 km:n päässä Helsingistä Tallinnan suunnassa.

Seuraavassa muutama valikoitu otos viimeisen 22 kuukauden aikana. Kuvausajankohtaan on vaikuttanut paitsi se, että on sattumalta itse ollut paikalla kameran kanssa niin se, että ilma on sattunut olemaan riittävän kirkas.

Yllä kaksi kuvaa iltahämärässä 10.11.2015 ja alkuyöstä 5.6.2016. Tallinnan TV-tornin valot erottuvat molemmissa kuten myös “Helsingin matalan” majakkavalo. Pikkukuvassa netistä löytynyt yökuva TV-tornin läheltä, josta näkee paremmin miten tornin valot on asemoitu suhteessa toisiinsa. Alin eli ylhäältä laskien neljäs valo (oikeasti vaakatasossa oleva maston ympärillä oleva renkaanmuotoinen valorivistö) on välittömästi näköalatasanteen yläpuolella ja kätevästi Helsingin kuvauspaikasta katsoen hiukan horisontin yläpuolella. Tässä tapauksessa se heijastuu tuplana horisonttiviivan alapuolella, ei tavanomaisempana pintaheijastuksena vaan alapuolisena kangastuksena aivan meren pinnalla olevan lämpimän ilmakerroksen vuoksi. Syksyllä merivesi on vielä ilmaa lämpimämpää aiheuttaen alapuolisen kangastuksen.

Kuvasarja, jossa meren pinnan näennäinen taso vaihtelee melkoisesti johtuen meren pinnalla olevan lämpimän ilmamassan määrästä. Kuvauspäivät ovat 29.12.2015, 25.2.2016 ja 14.2.2017. Viimeisessä kuvassa TV-torni näkyy melko heikosti johtuen autereisesta säästä. Lämmin ilmamassa oli juuri 14.2.2017 poikkeuksellisen suuri johtuen föhn-tuulesta, joka vyöryi Norjan kölivuorten ja Ruotsin yli koko Suomen alueelle. Meren yläpuolella oleva lämmin ilmakerros taittaa vaakatasossa eteneviä valonsäteitä alaspäin jolloin katsojan näkökulmasta etualalla oleva meri kohoaa näennäisesti ylöspäin nostaen samalla esimerkiksi Helsingin matalan majakkatornia. Tornin yläosa on pysynyt lähes (mutta ei täysin) entisellä paikallaan koska sillä tasolla (noin 25 m merenpinnan yläpuolella) lämpötilaerot ovat ilmeisesti jo tasoittuneet eikä valon taittumista enää juuri tapahdu. Helsingin matalan majakkatorni on siis lyhentynyt pääosin alapäästään, kaikkiaan jopa alle puoleen normaalimitastaan!

Vertailemalla eri ajankohtina otettuja kuvia on helppo päätellä, että säätilanteesta riippuen TV-tornin korkeustaso horisonttilinjaan tai kaupunkitalojen kattolinjoihin verrattuna vaihtelee aika paljon. TV-tornin näköalatasanne toimii kuin lämpömittari: mitä lämpimämpää on maan/meren pinnalla (suhteessa muuhun ilmamassaan), sitä korkeammalle nousee näköalatasanne. Samalla kun torni nousee, nousevat yleensä myös muut maisemaelementit, horisontissa näkyvät majakat, merellä kulkevat laivat ja koko Suomenlahti.

Pelkästään horisonttilinjaan vertaaminen ei kuitenkaan riitä, koska sen oma korkeustaso vaihtelee samoista sääilmiöistä johtuen. Mitä lähempänä katselupistettä kohde sijaitsee sitä paremmin se pysyy paikoillaan eri säätilanteissa. Kuvissa esiintyvät Etelä-Helsingin kerrostalojen kattolinjat eivät tällä katselulinjalla kovin paljon muutu, koska etäisyys katselupisteen ja talojen välillä on suhteellisen lyhyt (noin 3 km). Etäisyys Helsingin matalan majakkaan sen sijaan on jo lähes 10-kertainen eli noin 27 km, jolloin hyvässä lykyssä kangastusilmiö voi sen korkeusasemaan vaikuttaa paljonkin. Yllä olevissa kuvissa tämä näkyy harvinaisen havainnollisesti. Kovin usein ei näin voimakasta tornin lyhentymistä näe.

Miten Tallinnan TV-tornista näkyy Helsinkiin?

Parin vuoden aikana on ollut mahdollista käydä kaksi kertaa myös Tallinnan TV-tornissa. Kummallakaan kerralla sää ei ole ollut riittävän kirkas Helsinkiin asti näkymisen kannalta.

Tornissa käynti kannattaa kuitenkin jo siellä olevan näyttelyn/museon takia. Kuvausmahdollisuudetkin yllättivät positiivisesti. Ikkunat ovat puhtaat ja näköalatasanteelta pääsee myös ulkoterassille, jolloin voi kuvata ilman väliin tulevia lasi-ikkunoita. Talvisaikaan ei tosin avoimella terassilla kylmyyden ja viiman takia kauan viihdy.

Tornin sisätiloissa on lattiaan merkitty isoin kirjaimin Helsingin suunta ja etäisyys (83 km), tosin mainitsematta mihin täsmälliseen Helsingin kohtaan se on mitattu. Kännyn kompassiversiolla voi itse kukin myös tarkistaa tähystyspaikkansa koordinaatit. Vierailuni aikana sain seuraavat koordinaattilukemat: 59°26’15”P, 24°53’13”I ja Helsingin kompassisuunnan noin 17 astetta (ei vaikuttanut ihan uskottavalta, mutta mittausväline ja -asetelma eivät ehkä olleet kovin luotettavia). Siinä suunnassa voi kiikarein ja kameran teleobjektiivein tarkastella näkyykö horisontissa Helsinkiä. Kuten sanottu itseäni ei onnistanut. Sillä kertaa näkyi muutama rahtilaiva Suomenlahden puolivälissä, juuri ja juuri.

Ketä kiinnostaa?

Kauniit näköalat, pitkät näkymät, merinäköalat ja korkeat paikat ovat aina kiinnostaneet ihmisiä. Kauas näkymisellä on käytännöllisiä ja esteettisiä perusteita. Maailmankuvan rakentamisessa, maantieteellä, tähtitieteellä, merenkulussa on olennaista tietää missä ympäristönsä tarkkailija on suhteessa ympärillä näkyviin kohteisiinsa, vaikkapa naapureihinsa tai oletettuihin vihollisiinsa. Tarvitaan karttoja, kaukoputkia, sekstantteja. Säilyneistä luolamaalauksista päätellen ihmistä ovat ensiksi kiinnostaneet ympäristössä liikkuneet saaliseläimet ja vasta paljon myöhemmin muut luonnonmaiseman elementit ja ihmisen itsensä tekemät rakennelmat. Esteettinen suhde maisemaan on kuvataiteessa kuitenkin jäänyt pysyväksi ilmiöksi. Kaunis näkymä halutaan luoda uudelleen, tallettaa muistiin, kertoa muille.

Tilastomatemaattisin vertailuin on moneen kertaan todettu, että merinäköala nostaa selvästi asuntojen hintoja Helsingissä. Korrelaatio hintojen ja hienojen ikkunanäkymien välillä on “tilastollisesti merkitsevä”. Se tarkoittaa sitä, että keskimäärin asunnon ostajat ovat valmiita maksamaan enemmän kuin sellaisesta jossa sitä ei ole. Tästä johtuu se, että kapeakin merikaistale saattaa riittää asukkaalle ja varsinkin asunnon myyjälle tai sen välittäjälle kertomaan että asunossa on “merinäköala”. Se ei tarkoita sitä, että kaikki olisivat siitä valmiita maksamaan. Osalle merinäköalalla ei ole juuri mitään merkitystä, osa pitää enemmän kaupunki-, puisto-, metsä- tai vaikka peltonäkymästä. Pariisilaisella kattomaisemallakin on oma ihailijajoukkonsa.

Jälkitarkastelu 6.11.2017

Osku Raunio arveli, että kolmen kuvan sarjassa oleva tornien ja horisonttien suuri korkeusvaihtelu voisi johtua meren päällä olevasta sumupatjasta, joka vain näyttää mereltä.

“Olipa mielenkiintoinen kirjoitus taas. Katsoin tuota kolmen kuvan kokoelmaa. Siinä yhdessä kuvassa horisontti on todella korkealla, mutta utuinen, ja savupiippu jatkuu horisontin alapuolelle. Savupiippu ja TV torni ovat kuitenkin Helsingin maakohteisiin verrattuna identtiselä korkeudella. Olisiko kyseessä sumun muodostama horisontti, eikä merenpinta?”

Hyvä huomio! Periaatteessa täysin mahdollista, mutta oliko juuri 14.2.2017 sellainen säätila, että sumupatja olisi syntynyt ja olisiko se sekoittunut visuaalisesti näin hyvin mereen?

Tarkistin vähän tilannetta. Kolmen kuvan sarjan viimeisin kuva on otettu 14.2.2017 klo 16.09. Silloin horisontti näytti todella nousseen epätavallisen korkealle. Itse asiassa tilanne oli sama jo tuntia aiemmin (klo 14.57, josta alla oleva toinen kuva). Aamulla klo 9.30 tilanne oli ollut aivan toinen. Ihmettelin jo silloin nopean muutoksen syitä ja tarkistin saman tien Ilmatieteen laitoksen säätiedoista ao. ajankohdan meren pinnan korkeudet, aallonkorkeudet, lämpötilat, kosteudet ja tuulisuudet. Alla olevissa kuvissa vertailutilanteet ao. päivältä valokuvina ja säätietoina klo 9.30 ja 14.57. Löysin myös yhden aiemman kuvan (10.2.2015), jossa horisontti oli vielä tätäkin korkeammalla ja liitin sitä vastaavan korkeusviivan tähän samaan tarkasteluun. Ihan poikkeuksellisesta sääilmiöstä ei siis ole kyse, vaikka harvinaisesta varmaankin.

Näkymät Tallinnan TV-tornin suuntaan 14.2.2017 ja vastaavan ajankohdan säätiedot Ilmatieteen laitoksen verkkosivuilta.

Tiistaina 14.2.2017 merenveden korkeus laski Helsingissä päivän aikana 5 cm ja merkitsevä aallonkorkeus noin 25 cm. Meri pakeni kohti etelää ja tuuli tyyntyi. Visuaalisesti tarkastellun horisontin olisi siis pitänyt pikemminkin laskea kuin nousta. Tosin horisonttietäisyydellä (kuvauspaikasta vajaan 27 km etäisyydellä eli suurin piirtein Helsingin majakan kohdalla) vaikutus on tuskin havaittava, ja sen voi todeta vertailemalla keskivedenkorkeuden mitattua enimmäisvaihteluväliä, noin 2,5 m, esimerkiksi samassa kuvassa näkyvään Helsingin majakan korkeuteen. Majakan korkeus mitattuna meren pinnasta sen helikopteritasolle on noin 30 m, josta merenpinnan maksimikorkeusvaihtelu on alle 10 %. Vaikutus on siis havaittava mutta pieni.

Valokuvista voidaan kuitenkin todeta, että ao. päivänä horisonttiviiva nousi jopa noin 50 % verrattuna majakan normaalikorkeuteen (joka näkyy esim. ao. kuvasarjan keskimmäisessä kuvassa), eli majakan paikkeilla meri olisi noussut peräti 15 m. Se ei tietenkään ole mahdollista, jolloin selitystä pitää hakea muualta. Havaintojeni mukaan on täysin normaalia ja jopa tavanomaista, että kangastus eli valon taittuminen vaikuttaa horisonttiviivan korkeuteen. Vaihtelu on päivittäistä, koska myös lämpötilat ja tuulet vaihtelevat päivittäin. Tuulettomana ja pilvisenä päivänä lämpimän ilman kerrokset saattavat pysyä paikoillaan pitkäänkin ja valon taittuminen pysyy lähes vakiona. Auringon lämmittävä vaikutus ja tuulisuus muuttavat tilannetta enemmän tai vähemmän hitaasti.

Entä ilman kosteus, lämpötila ja tuulisuus? 14.2.2017 ilman kosteus nousi Helsingin Harmajan mittausasemalla päivän mittaan 66 %:sta 69 %:iin ja kastepiste -1,1 C:sta -0,9 C:een. Tuulen nopeus oli ao. päivänä aika normaali, luoteistuulta iltapäivällä 5–6 m/s. Lämpötila samaan aikaan +4…+5 C eli 5-6 astetta korkeammalla kuin kastepiste. Vesihöyryn pitäisi olla niissä oloissa näkymätöntä. Säätila on ollut melko vakaa ja muutokset suhteellisen pieniä. Visuaalisesti tarkasteltuna näkyvyys oli koko päivän kohtuullisen hyvä. Se näkyy myös valokuvissa. Ilmatieteen laitoksenkin mittaustavan mukaan näkyvyys oli hyvä ja parantui vielä klo 14.20 ja 15.00 välillä 38 km:stä 48 km:iin. Luoteistuuli (tuo “taivaan luuta”) oli ilmeisesti työntänyt senkin vähäisen kostean ja lämpimän ilman mitä alueella oli Viron suuntaan.

Näillä tilastotiedoilla ja havainnoilla ei vaikuta uskottavalta, että lämpimän ilman patja olisi samentanut Suomenlahden päällä olevaa ilmaa niin, että se olisi sekottunut lähes saumattomasti meren tummaan ominaisväriin.

Kallistun siis edelleen perinteisen kangastuksen eli valon taittumisen suuntaan. Alkuperäisen kolmen kuvan sarjan ylimmässä kuvassa on klassinen (alapuolinen) kangastus koska sekä TV-torni että Helsingin majakka ”leijuvat ilmassa”. Meri heijastaa taivasta (oikeasti: meren pinnalla oleva lämmin ilma taittaa valoa joka tulee horisontin yläpuoliselta taivaalta) ja näennäinen ”horisonttiviiva” putoaa alas. Alimmassa kuvassa on puolestaan päinvastainen (yläpuolinen) kangastus. Valo taittuu alaspäin jolloin nähdään teoreettisen horisontin taakse. Mertakin näkyy silloin pidemmälle ja horisonttiviiva nousee ylös. Myös lähempänä oleva eli Helsingin  majakan edessä oleva merialue nousee ylös ja lyhentää tornia alapäästään.

Todella yllättävää on, että majakan yläosa ei nouse vaan päinvastoin laskee. Siitä johtuen majakan näennäinen korkeus lyhenee lähes puolella! Sen on pakko johtua siitä, että lämpimän ilman patja ei ole kuin parikymmentä metriä paksu. Majakan korkeus on noin 30 m ja sen yläosa on patjan yläpuolella kylmemmässä ilmassa. Silloin valo siis taittuu ylöspäin ja majakan yläosa siirtyy alaspäin. Tilanne näkyy ehkä paremmin alla olevista suurennoksista. Lämmin ilma kerääntyi ilmeisesti melko nopeasti päivän aikana meren päälle eikä tuuli ihme kyllä ehtinyt sitä hajottaa.

Kuvapari 14.2.2017 otetuista kuvista. Vasen kuva klo 9.30 ja oikea klo 14.57. Vaakasuuntaisilla apuviivoilla kuvat on kohdistettu samalle korkeustasolle. Meren pinta näyttäisi nousseen noin puolella siitä mikä on Helsingin majakan korkeus eli 15 m:llä! Majakka kuvien oikeassa reunassa puolestaan on lyhentynyt reilussa viidessä tunnissa noin puoleen. Mielenkiintoista.

Tällä meteorologisella tietämyksellä en voi väittää olevani oikeassa, mutta paremmintietävät korjatkoot.

Lopuksi vielä kuvasarja Tallinnan TV-tornin valoista noin kuukautta myöhemmin iltahämärässä 15.3.2017. Siinä näkyy kuinka TV-maston neljä valopistettä nousevat huomattavan korkealle, monistuvat ja sirtyvät aika villisti paikasta toiseen valon taittumisen takia. Videona ilmiö olisi vielä havainnollisempi. Tyynellä ilmalla eri lämpöiset ilmakerrokset liikkuvat ja sekoittuvat toisiinsa melko hitaasti ja valo ehtii taittumaan välillä alas, välillä ylös.

Kuvasarja Tallinnan TV-tornin punaisista valoista 15.3.2017 klo 19.04–19.08. (vrt. jutun alkupuolella oleviin yökuviin). Lämpötila +4,4 C, vedenkorkeus -5 cm verrattuna keskivedenkorkeuteen. Ao. päivänä Suomenlahden päällä oli lämmin ja kostea ilmapatja, joka näkyy myös kuvassa tummana vyöhykkeenä (paksuus merkitty valkoisella katkoviivalla) juuri samalla alueella kuin TV-tornin valot ovat. Patja on kuitenkin selvästi vaaleampi kuin meri ja tumma väri voi tietysti johtua myös kauempana taustalla olevasta pilvimassasta. Oikeassa reunassa vertailun vuoksi samaan korkeusasemaan asetettu kuva 6.6.2016, jossa vedenkorkeus ja TV-tornin korkeusasema ovat lähempänä normaalia eikä vastaavaa ilmapatjaa tai kangastustakaan ole.

Meteosatin kuvat ao. päivän iltana osoittavat, että 15.3.2017 juuri klo 18 jälkeen Lounais-Suomen päältä siirtyi lämmin ja kostea ilmapatja Suomenlahden päälle. Helsingin ja Tallinnan välillä se oli tiheimmillään vasta klo 21–24 välillä.

Metosat-satelliitin pilvikuvia Pohjois-Euroopasta 15.3.2017 klo 17–20. “Matalat pilvet” erottuvat harmaina. Helsinki-Tallinna merialue merkitty punaisella neliöllä. Tiedoista ei käy ilmi kuinka alhaalla “matalien pilvien” ala- ja yläreunat ovat eli se millaisina ne näkyisivät maan päältä vaakasuuntaan tarkasteltuna.

Ali Baba ja 40 trollia

Turvallisuuskomitea trollaa, asiantuntijat trollaavat, presidentti trollaa, Hesari trollaa, trallalaa

Presidentinvaalitaisto alkaa pikkuhiljaa lämmetä. Ja saman tien ollaan menossa jo ylikierroksille. Trollauksesta on rutiininomaisesti syytetty Venäjää, mutta nyt trollaajiksi on jo nimetty puolustusministeriön Turvallisuuskomitea (sen noin 40-henkinen asiantuntijaverkosto) ja jopa Tasavallan presidentti. Unohtiko joku syyttää Hesaria samasta piilovaikuttamisesta?

Ali Baba ja 40 trollia. Kuka on se köyhä puunhakkaaja Ali Baba ja ketkä ovat ne noin 40 asiantuntijaa, jotka on kutsuttu puolustusministeriön asiantuntijaverkostoon ja jotka ovat keskenään sopineet etteivät paljasta henkilöllisyyttään? Veikkaan että Ali Babaksi paljastuu suomalainen veronmaksaja ja ne 40 trollia löytyvät hyvä veli- ja mulle-sulle-verkostoista. 

Hesarin uutinen 28.10.2017

Hesari viritti perjantaina 28.10.2017 sivuillensa ajastetun miinan. Se räjähti suunnitellusti 30.10.2017 EVAn järjestämässä, ensimmäisessä lähes kattavassa presidentinvaaliväittelyssä. Uutisen ydin oli Venäjän mahdolliset trollausyritykset seuraavissa Suomen presidentinvaaleissa ja Suomen Natoon liittyminen, taitavasti juuri ennen ensimmäistä presidentinvaalien väittelyä.

Vaaliväittely ja sen kommentointi 30.10.2017

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö totesi vaaliväittelyssä 30.10.2017 ärtyneesti: “Tänään saatiin hyvä esimerkki trollauksesta, kun trollausta ehkäisevän komitean asiantuntijaporukka antoi omia mielipiteitään julki” “Niinistö epäilee, että arvioiden julkaisemisessa on ollut jokin taka-ajatus.”

Myös entinen ulkoministeri, demareiden Erkki Tuomioja älähti samana päivänä naamakirjassaan: “ ‘Turvallisuuskomitean kokonaisturvallisuuden ennakointiverkosto’ on pohtinut sitä mitä kaikkea naapuri voisi tehdä vaikuttaakseen Suomen vaaleihin. Paperin viimeinen kohta vaikuttamisen tavoitteista on: ‘Viranomaisten uskottavuuden heikentäminen’. Ei sellaiseen tarvita rajan takaa tulevaa vaikuttamista. Siihen riittää ihan supisuomalainen joukko Turvallisuuskomiteaan koottuja pahauskoisia hölmöjä.”

Uutisoinnin yhtenä virallisena selkänojana käytettiin oikeusministeriön järjestämää tilaisuutta eduskuntapuolueille, jossa käytiin läpi vaaleihin kohdistuvaa vaikuttamista sekä kyberturvallisuutta. Se oli kuitenkin pidetty jo syyskuussa eikä siitä mitään sen raflaavampaa irronnut. Jutun varsinainen ydin ja uutinen olikin lehden käsiinsä saama “Turvallisuuskomitean asiantuntijaverkoston arvio”, jota ei suomettumisen pölyinen menneisyys vaivannut. Arvion avulla saatiin Venäjä tuotua näyttävästi esiin ja kun samaan aikaan vaikuttamismahdollisuuksien ääripäinä mainitaan jopa salamurha ja terrori-isku, skuuppi oli valmis. Paperi oli syytä “vuotaa” julkisuuteen, varsinkin kun sattumalta seuraavana maanantaina oli tulossa EVAn vaalitilaisuus, jossa Hesarin uutisoima asia taatusti nousisi esiin. Jatkoklikkauksia tulee takuuvarmasti.

Demarien presidenttiehdokas Tuula Haatainen totesikin vaaliväittelyssä: “Turvallisuuskomitean ulos vuodettu tai laitettu tiivistelmä raportista helposti synnyttää sellaista, että ihmiset alkavat pelätä ja luodaan hysteeristä suhtautumista.” Enpä oikein usko, että kyse oli aidosta “vuodosta”, koska ao. asiantuntijaverkoston noin 40 jäseneen kuuluu myös median edustajia, mitä todennäköisimmin myös Hesarin edustus. Siinä tapauksessa omia asioitaan vuotivat.

Salamurhaskenaariosta puolustusministeri, persujen/sinisen tulevaisuuden Jussi Niinistö totesi lakonisesti: ”Aika raflaava”. “En ole tätä tutkimusta nähnyt enkä voi sitä näin ollen kommentoida“. “Tämä on turvallisuuskomitean sihteeristön hybridianalyysiverkoston tekemä. Se toimii valtioneuvoston kanslian tilannekeskuksen hybridianalyysityön tukena, Niinistö sanoi”.

Hallituspuolueiden mastermindit pääministeri Juha Sipilä, ulkoasiainministeri Timo Soini tai valtionvarainministeri Petteri Orpo eivät käsittääkseni asiaa ole vielä kommentoineet. Heille kuuluu Suomessa suurin valta ja luulisi että asiakin kiinnostaisi.

Turvallisuuskomitea ehti pääsihteerinsä Vesa Valtosen suulla jo 30.10. toteamaan, että “mediassa on viitattu raporttiin” mutta että kyseessä on kuitenkin vain “työpaperi, kokoelma asiantuntijoiden näkökulmista, joita Turvallisuuskomitea hyödyntää viranomaisarviossaan.” Lähteenä käytetyn paperin matalasta statuksesta ei Hesarin uutisessa mainittu mitään. Hämärtämällä se ja puhumalla juhlallisemmin “asiantuntijaverkoston arviosta”, syntyy tehokkaammin se mielikuva minkä haluttiinkin syntyvän. Siitä riippumatta minulle kuitenkin syntyi mielikuva, että joko Hesarilla on agenda, jonka se varmaan edelleen kieltää (Venäjällä pelottelu ja Natoon liittymisen edistäminen) tai sitten uutis- ja klikkauskilpailussa mopo karkasi käsistä. Mopon karkailu tuntuu kuitenkin jatkuvan ainakin vielä tänään.

Lukijoidensa omaa arvostelukykyä hienosti kunnioittaen Iltasanomat julkaisi koko kohumuistion (tällä kertaa käyttäen määrittelyä: “koosteen raportista”) saman tien 30.10. klo 14.41 sanasta sanaan.  Nyt on kaikkien helpompi arvioida mikä on ao. muistion sisältö ja merkitys. Monien asiallistenkin riskiarvioiden ohella taustalla tuntuu haahuilevan Venäjä-fobia ja Nato-lobbaus. Kiteyttävin “asiantuntija-arvio” löytyy IS-uutisesta: “Asiantuntijat arvioivat, että Venäjä voi toivoa nykyisen presidentin jatkavan presidenttinä.” Niinistöä lyödään nyt sekä Venäjä- että Nato-kortilla – onko Sauli Niinistö niin ylivoimainen ja ovatko Nato-intoilijat jo nyt näin epätoivoisia?

Hesari ja YLE TV1 A-studio jatkavat 31.10.2017

Tänään 31.10.2017 Hesarin talouden ja politiikan toimituksen esimies Kalle Silfverberg  huolestuu presidentti Niinistön reaktiosta siteeraamalla erään “tyrmistyneen sotilaan” (Tuomo Rusila) twiitttiä: “Voinemme varmaan luopua valtiojohdon turvallisuusjärjestelyistä, jos esim. poliittisen väkivallan uhkan mainitseminen on vain trollausta?” Tämäkin veto vaikuttaa aika epätoivoiselta elkeeltä, mutta on samalla melkeinpä peitelty uhkaus istuvaa presidenttiä kohtaan. Joka tapauksessa toimittaja itse syyttää presidentti Niinistöä samasta mistä presidentti oli syyttänyt Turvallisuuskomitean asiantuntijoita (eli trollauksesta): “ISTUVANA presidenttinä varsinkin Niinistön lausumilla on voimaa. Yhteen ääritapaukseksi kuvailtuun asiaan takertuminen on nimenomaan trollausta, varsinkin kun listalla on monta ilmiselvästi aiheellista huolta.” Pieni positiivinen seikka: jutun loppuun on liitetty koko asiantuntijamuistion teksti – se sama mikä oli Iltasanomissa jo edellisenä päivänä, vähän myöhässä mutta kuitenkin. Nyt saa Hesarinkin lukija tilaisuuden arvioida itse, mistä ao. paperissa on kyse. (lisähuomautus aamulla 1.11.2017 kun olen lukenut Hesarin paperiverion: huomaan että tekstiä on ansiokkaasti tiivistetty ja ettei lehdessä olekaan mukana digiversiossa siteerattua asiantuntijaverkon muistiota. Lukija jää edelleen paitsi tätä alkuperäistä lähdetietoa ja joutuu turvautumaan toimittajien tulkintoihin. Vedän siis positiivisesta kommentistani vähintään puolet takaisin.)

Edelleen tänään (31.10.2017 klo 21) TV1 A-studio haastatteli kahta asiantuntijaa Turvallisuuskomitean asiantuntijaa, valtioneuvoston viestintäjohtajaa Markku Mantilaa ja Aalto-yliopiston kyberturvallisuuden professoria Jarmo Limnélliä. Edellinen on entinen maakuntalehtien päätoimittaja ja ulkoministeriön työntekijä. Jälkimmäinen on ehkä myös tämän kohutun Turvallisuuskomitean asiantuntijaverkoston jäsen, mutta sitä hän ei kysyttäessäkään kommentoinut, koska tieto on sovittu salaiseksi (“Jäsenten kanssa on sovittu, ettei nimilista ole julkinen”, toteaa Valtonen Turvallisuuskomitean omilla sivuilla). Molemmat vähättelevät yhteen ääneen ao. muistion merkitystä pitäen sitä “tupakka-askin kanteen piirrettynä” ja “keskeneräisenä” ja tulevat samalla vähätelleeksi sekä Tasavallan presidentti Sauli Niinistön että Erkki Tuomiojan kriittisiä näkemyksiä. Omalla asiallaanko hekin? Jarmo Limnélliä on muuten kuvattu “täydelliseksi sotilaaksi” ja hänen armeijaa, Yhdysvaltoja ja Natoa kohtaan tuntemansa sympatiat tulevat selkeästi esiin esim. hänestä tehdyssä Ylioppilaslehden henkilöjutussa vuodelta 2010.

Tunkkaiselta vaikuttaa. Pölyvillakoiran ydin on se, että puolustusministeriön yhteydessä toimivan Turvallisuuskomitean ennakointiverkoston mielestä seuraavissa presidentinvaaleissa pitää varautua “erityisesti Venäjän informaatiovaikuttamiseen”. Onhan se Venäjä meille tärkeä, mutta eikö maailmassa ole muita maita, joita Suomeen vaikuttaminen kiinnostaa ja eikö presidentillä ole muitakin tehtäviä? ”Verkosto mainitsee erikseen Nato-keskusteluun vaikuttamisen yhtenä vaikuttamistapana … Esimerkiksi Venäjän uusi Suomen-suurlähettiläs Pavel Kuznetsov on jo sanonut Ilta–Sanomien haastattelussa, että Suomen mahdollinen Nato-jäsenyys johtaisi automaattisesti Venäjän vastareaktioihin.”

Jos vaalitaisto jää pyörimään tämän saman teeman ympärille, käy sääliksi sekä Sauli Niinistöä että Erkki Tuomiojaa, jotka lähes ainoina näyttävät joutuvan vastaamaan näiden puskista laukovien asiantuntijoiden (ihan aitojen trollien) aivokummituksiin.

Lähteet linkattu ao. tekstikohtiin

Valokuvat wikipediasta ja ao. henkilöiden työpaikkaorganisaatioiden julkisisilta sivuilta.

————-

P.S. Tässä vielä uutisen keskiössä olevan Turvallisuuskomitean jäsen- ja asiantuntijaluettelo komitean omilta sivuilta. ”Asiantuntijaverkoston” jäsenluettelo on edelleen salainen.

P.S.2 (2.11.2017) Tänään postiluukusta tipahtanut huomiselle päivätty Suomen Kuvalehti kertoo haastatelleensa Turvallisuuskomitean pääsihteeriä Vesa Valtosta. Hän paljasti sen mitä jo olin edellä epäillyt. Hesari oli saanut komitean muistion uutisensa pohjaksi: ”annoimme hyvää hyvyyttämme tämän työpaperin [Hesarin] käyttöön” (SK 3.11.2017 Suoraan sanoen, Vappu Kaarenoja). Hyvää hyvyyttäänhän lehtihenkilötkin uutisiaan sorvaavat.

Toinen päivän uutinen (TV1 Uutiset klo 18) oli presidentti, rauhannobelisti ja natointoilija Martti Ahtisaaren kimpaantuminen siitä, että vaalitaistossa oli kyseenalaistettu Natoon liittymisen ihanuutta, vaikka se suorastaan on ”läntisen demokratian” velvollisuus. ”Suomi on läntinen demokratia ja meidän pitäis kuulua kaikkiin niihin organisaatioihin, joihin läntiset demokratiat kuuluvat. Piste. … Täytyy käyttäytyä niin kuin läntinen demokratia käyttäytyy”. Edellä on lihavoitu ne sanat joiden kohdalla Ahtisaari takoi pöytää kämmen syrjällään niin, että mikrofonikin reagoi.

P.S.3 (14.11.2017) (Moneen kertaan palkitun Suomen ja Pohjoismaiden historian professorin Markku Kuisman kolumni Seura -lehdessä 9.11.2017, huomaa viimeinen kappale!):

”Suomi on osannut trollata myös itseään

Suomalaiset ovat vaatimatonta väkeä. Muut kykenevät vaikuttamaan mielipiteisiin, mutta me seisomme avuttomina, ihan rehellisyyttämme. Silti Suomen valtio- ja sodanjohto on kyennyt alan huippusuorituksiin. Goebbels kadehtisi.

Venäjän Neuvostoliitto-vaiheen taidot tiedämme ja niille oikeutetusti nauramme. Kuka on koskaan uskonut Mainilan laukauksiin? Entä O. W. Kuusisen johtaman Terijoen kansanhallituksen nauttimaan kansan kannatukseen? Tikku on helppo havaita toisen silmässä, malkaa omassa ei oikein mitenkään.

Joukossamme elää yhä ihmisiä, jotka rehellisesti uskovat Suomen käyneen vapaussotaa keväällä 1918 Venäjää vastaan. Ei käynyt. Tai sitten sanalle on annettava uusi sisältö. Miksi ihmeessä harhainen käsite otettiin käyttöön?

Valkoisen armeijan päällikkö Mannerheim paljasti 1930 syyn Kai Donnerille. Lausuma on edelleen tallella Donnerin kokoelmassa Kansallisarkistossa. Siinä Mannerheim selittää: ”Tulisi tähdentää, että se oli vapaussota. Puhe sisällissodasta (tuottaa) liian paljon katkeruutta. Me emme koskaan olisi saaneet niitä talonpoikia mukaamme, jos olisimme sanoneet, että käymme punaisten kimppuun.”

Mitä tästä päättelemme, on toinen asia, samoin se, kuinka hyväksyttävää harhaanjohtaminen tilanteessa oli. Itse en astu Mannerheimin kivittäjäksi. Mutta valheessa, vaikka valkoisessa, ei kannata loputtomiin roikkua.

Vapaussota-kampanja onnistui hyvin. Toinen esimerkki tehokkaasta infosodasta liittyy kesän 1941 suurhyökkäykseen. Asia on Mauno Jokipiin ja Tuomo Polvisen tutkimuksissa ajat sitten todettu ja nyt eversti Pekka Visurin kääntämissä saksalaiskenraali Erfurthin päiväkirjoissa vahvistuksen päälle vahvistettu.

Kyllä Suomen sotakone oli viimeisen päälle viritetty Saksan Barbarossan osaksi. Tavoitteena oli vallata, tuhota ja ryöstää idästä niin paljon kuin voimat sallivat. Erfurth-keskustelujen mukaan Mannerheimin ja Rytin suurin huoli oli, miten hyökkäys näyttäisi puolustukselta ja valloitukset vain revanssilta, jonka kansa hyväksyi.

Siinä onnistuttiin yli odotusten. Homma meni putkeen tavalla, jota maamme turvallisuuskomitean trolliarmeija muotoili Venäjän toimia ennakoidessaan viikko pari sitten: ”Informaatiovaikuttaminen voi olla pidempi kampanja, jolla pyritään muuttamaan mielialaa ja mielipiteitä. Se voi olla hyvin tehokasta, jos kansalaisten päähän saadaan ajettua joku tietty ajatus.”