Hatunnosto ja ruusuja Hesarin pääkirjoitustoimittajille 2.8.2017

Hesarin pääkirjoitus 2.8.2017 ”Länsimetro korjaa historian virheitä. Helsingin seudun kuntien yhdistyminen on tapahtunut vaivihkaa suurten liikennehankkeiden avulla.”

pasted-image

Onnittelut Hesarille! Hatunnostoa saa tässä edustaa Tarton Paavalinkirkon (Eliel Saarinen 1911) tornin huipulla oleva “arkkitehtoninen hattu”. Ruusuja puolestaan saa edustaa kärsimyskukka (vai pitäisikö olla intohimon kukka, passion hedelmä, Passiflora edulis) niitä hyödyntävine elukoineen. (Kuvat: PL 2017)

Tästä tulee lyhin plokini tähän mennessä. On helppo yhtyä kaikkeen mitä HS:n pääkirjoituksessa sanotaan Helsingin ja sen ympäristökuntien suunnittelusta Länsimetron suunnitellun avaamispäivän (15.8.2016) vuosipäivän johdosta. Länismetron tapausta mainiosti hyväksi käyttäen Hesari palauttaa mieleen pääkaupunkiseudun suunnittelua vuosikymmeniä vaivanneet ongelmat, tehdyt virheet ja niiden tekijät: lyhytnäköiset ja omia kunnallispoliittisia tai taloudellisia intressejä ajavat poliitikot, rakennusliikkeet ja muut lobbarit. Asianajon keppihevosina on käytetty seksikkäiksi koettuja ideologioita, kuten puutarhakaupunkiaatetta.

Lehti muistaa myös mainita monet karille ajaneet tai “murskatut” kuntaliitos- ja yhteishallintomallihankkeet. Nehän olisivat kätevästi ratkaisseet nämä turhanaikaiset rajan yli potkimiset ja muut kissanhännänvedot, mutta sehän ei ole käynyt (eikä muuten edelleenkään käy) paikallisdemokratia-aatteella ratsastaville kyläpäälliköille. Lehti nostaa myös ansiokkaasti esiin kaupunkisuunnittelijoiden ajamat joukkoliikennehankkeet, Länsimetron lisäksi M-junan (siis Martinlaakson radan), HSL:n perustamisen (kannattaisi tietysti mainita sen kaikki edeltäjätkin), kehäradan ja Raide-Jokerin. Näillä on kyetty sentään saamaan hallintaan yksi tärkeimmistä kaupunkiseutukokonaisuuden toiminnallisesta perustasta: miljoonan asukkaan ja lisäksi lukemattomien täällä käyvien vierailijoiden arkiliikkuminen asuntojen, työpaikkojen ja palvelujen välillä.

Yksi sitaatti sallittaneen:

“Kaupunkien välinen kilpailu tuli seudulle kalliiksi. Jos Helsingin seudun etua olisi ajateltu kokonaisuutena, kasvu olisi ohjattu alkamaan Helsingin rakennetuista alueista ulospäin ja raiteiden varrelle. Etelä-Suomessa voisi olla nyt ­ kansainvälisten yritysten silmissä huomattavasti nykyistä hajanaista kaupunkiseutua kilpailukykyisempi metropoli.

Kustannuksissakin olisi säästetty. Kun asutus hajautettiin tiettömien taipaleiden päähän, julkista rahaa tuhraantui moottoriteiden, katujen ja muun infrastruktuurin rakentamiseen. Samalla luotiin pohja seuturakenteelle, jota määrittelevät työpaikkojen, asuinalueiden ja kauppojen väliset pitkät maantieteelliset etäisyydet.”

Saatan olla asiasta ennenkin jotain maininnut.

Kaupunkikuva säpäleiksi päivässä eli pommitukset Kalliossa 9.7.1941 OSA 2: Hakaniemi, Linjat, Porthaninkatu

pasted-image-1

Pommituksessa loukkaantuneen naisen kuljetus ambulanssilla Hämeentien alkupäässä. Taustalla Hakaniemen halli. Kaupunkikuva tällä kohtaa on pysynyt lähes ennallaan.

Tässä pieni täydennys aiempaan katsaukseen 9.7.1941 pommituksista Kalliossa, niiltä osin mitä muita ao. päivän kuvia SA-Kuvien arkistosta vielä löysin. Yhteensä SA-Kuvia on verkossa julkaistu 147 kpl vain tältä yhdeltä pommituspäivältä ja Helsingistä. Pommituhoja on valokuvin dokumentoitu Helsingin Kalliossa Alppiharjun ja Harjun lisäksi myös ainakin Hakaniemestä, Linjojen alueelta ja Porthaninkadulta.

Näidenkin kuvien ottopaikat ovat aika viitteellisesti dokumentoituja. Muutama kuva jopa harhaanjohtavasti. Useimmiten otsikoinnissa on mainittu vain Helsinki tai Kallio. Tarkkoja tapahtumapaikkoja saa siis etsiä aika tavalla ja ilman paikallistuntemusta se olisi todella työlästä. Nykytilanteen (värilliset) vertailukuvat ovat tekijän ottamia kesä-heinäkuulta 2017.

Kotikaupunginosan katuja on miellyttävä tallailla, mutta kun suuri määrä vuoden 1941 taloja on jo hävinnyt, paikkojen tunnistaminen voi olla vaikeaa. Otsikolla “V linjan pommituksesta n:o 7” on kymmenkunta kuvaa, mutta niistä osa on kuitenkin Porthaninkadulta Kolmannen ja Neljännen linjan väliltä eli pari sataa metriä Viidennen linjan eteläpuolelta. Otsikossa oleva “n:o 7” ei viittaa 7. pommitukseen vaan kadunnumeroon.  Viides linja 7 oli pommituksen kohteena sekin.

Kuvien ottopaikkoja voi selvittää käymällä läpi muita arkistokuvia samoilta alueilta. Kuvia löytyy mm. Helsingin karttapalvelusta (erityisesti ilmakuvat, vanhat opaskartat ja kaupunkimittauksen osoitekartat), Helsingin kaupunginmuseon sivuilta Finnan kautta ja museoviraston kokoelmista. Rakennusten ikätietoja (rakennusvuodet) löytyy useimmiten vapaalla haulla monista eri lähteistä.

pasted-image-2pasted-image-3pasted-image-4pasted-image-5

Pommeja putoili Hakaniemen hallin nurkalle ja viereisen Hakaniemen torikadun kortteliin, jossa puutalot syttyivät tuleen. Vuonna 1941 Hakaniemen torille kulki vielä satamaradan häntä pitkin Sörnäisten rantatietä – siksi tasoristeyksen varoitusmerkki hallin nurkalla. SA-Kuva/Frisk, Frisk, Neittamo ja Frisk.

pasted-image-6korj2

Hakaniemeen, Linjoille ja Porthaninkadulle pudotettujen pommien tuhoja koskevat SA-kuvat kattavat ilmakuviin 1932, 1943 ja 2016 punaisella värillä merkityt alueet.

pasted-image-7

Porthaninkadun varteen putosi pommeja siten, että aivan uuden (1940 rakennetun) kerrostalon Porthaninkatu 5 seinään syntyi yli neljän kerroksen korkuinen reikä. Pommikoneen tulosuunta on tässä tapauksessa ollut pohjoisesta tai luoteesta. Yläpohja ja vesikatto säästyivät hämmästyttävästi jopa niin, että yläkerrosten asuntojen kattoon kiinnitetyt kattolamput säilyivät ehjinä. Välipohjat ja -seinät sen sijaan romahtivat pahoin ja tuhoutuneita osia piti ryhtyä raivaamaan välittömästi. Jos tuon rauniokasan ja sen takana olevien puutalojen läpi näkyisi, 100 metrin päässä erottuisi Neljäs linja 3–5:ssa olleet Elannon jakeluautojen varikko ja polttoainevarasto, joiden tilalle 1945 rakennettiin Elannon työntekijöille uusi kerrostalo (synnyinkotini). Oli sattumaa ja onnekasta, ettei pommi osunut polttoainevarastoon. SA-Kuva/Neittamo.

pasted-image-8

Porthaninkatu 5:een osuneen pommin tuhojen raivausta. Kuvat on otettu 4. kerroksen tasolta Porthaninkadun suuntaisesti, vasemmanpuolinen kohti etelää, oikeanpuolinen kohti pohjoista. Edellisessä kuvassa näkyy kadun päässä kortteli, jonka tilalle rakennettiin myöhemmin ns. ympyrätalo. Jälkimmäisessä näkyy kadun päässä Kallion kirjasto ja sen takana Agricolankatu 5:n ylimmät kerrokset. SA-kuva/Lehtinen.

pasted-image-9

Porthaninkatu 5 raivaustöitä, jossa näkyy myös kadun vastapuolella oleva puutalo Porthaninkatu 6:ssa ja siinä oleva Elannon myymälä Neljännen linjan kulmassa. SA-Kuva/Lehtinen. Tämä kuva on virheellisesti merkitty “V Linjan” pommituskohteeksi, vaikka Viides linja on kuvauspaikasta noin 200 metriä ylämäkeen oikealle.

pasted-image-10

Porthaninkatu 8:n kansakoulun tai oikeastaan sen apukoulurakennuksen viereen putosi pommi, mutta itse rakennus säästyi lähes ehjänä. SA-Kuva/Frisk.

pasted-image-11

Porthaninkatu 5 tuhoa. Kaaos on täydellinen, mutta koira ei halua lähteä kodistaan. Kodittomiksi joutuneet ihmiset joutuvat kuitenkin ajattelemaan myös arkijärjellä. SA-Kuva/Frisk ja Lehtinen.

pasted-image-12pasted-image-13

(korjattu kuvateksti 20.7.2017 klo 15). Selvisihän se tämänkin talon sijainti, vaikka sen julkisivuista ei ole ainuttakaan kunnon kuvaa. Kyseessä on Viides linja 7. Käynti talon porrashuoneessa varmisti asian. Yhdistin talon tuhot myös viereiseen puistoon Ässärykmentin patsaalle kokoontuneisiin kodeistaan paenneihin ihmisiin. Nämäkin kuvat ovat samalta päivältä 9.7.1941. SA-Kuva/Lehtinen.

pasted-image-13bpasted-image-13cpasted-image-13dpasted-image-13e

(lisätyt kuvat 20.7.2017 klo 15). Viides linja 7 pommituhot 9.7.1941 ja talosta paenneet asukkaat Ässärykmentin patsaalla (Alli Tryggin puisto). Porrashuoneessa käynti varmisti, että kyseessä on sama talo kuin edellä esitetty (SA-Kuva/Lehtinen) – osasuurennus Lehtisen kuvasta porrashuoneen kohdalta alinna.

pasted-image-14

Todennäköisesti Kolmas linja 6:n eteen Porthaninkadun kulmaan pysäköity auto kärsi pommituksessa ja Porthaninkatu 5:een osuneen pommin aiheuttamista sirpaleista. Talossa oli pesula (puh. 75105), sähköliike (puh. 72940) ja parturi miehille ja naisille. Nykytilanteen värikuva on tässä tapauksessa poikkeuksellisesti Google Mapsin StreetView kuva vuodelta 2009, koska tällä hetkellä talo on korjausten vuoksi huputettuna. SA-Kuva/Neittamo.

pasted-image-15

Helsinkiä pommitettiin tietysti myös muualla kuin Kalliossa, esimerkiksi keskustassa. Mutta SA-kuvien joukossa on tältä päivältä vain yksi kuva Kallion ulkopuolelta: Rauhankatu 7 (tosin sekin on merkitty sijaitsevan Kalliossa). SA-Kuva/Neittamo.

Lopuksi

Olen ilmoittanut SA-Kuvien verkkosivujen palautelomakkeilla kaikki löytämäni tarkemmat sijaintitiedot ja korjannut samalla huomaamani epätarkkuudet tai virheet.

En aio jatkaa tätä sarjaa, muualta Suomesta tai muilta pommituspäiviltä. Poikkeuksena ehkä Helsingin suurpommitukset helmikuulta 1944. Saa nähdä.

Kaupunkikuva säpäleiksi päivässä – 9.7.1941 pommitukset Kalliossa ja Harjussa

pasted-image1

Tuntemattomia pommituksen uhreja ja pelastajia Vaasankadulla 9.7.1941. Pienimmät lapset eivät vielä oikein tajua mistä on kyse, veljeksistä isoveli on jo tulevaisuudesta ja ehkä omasta vastuustaankin huolissaan. Pikkuveljen katsetta voidaan verrata Eero Järnefeltin kaskenpolttajien (Raatajat rahanalaiset eli Kaski 1893) tytön kuuluisaan syyttävään katseeseen.  Nuorissa aikuisissa on käytännön selviytyjiä ja auttajia, vanhukset joutuvat miettimään miten oma kotitalous hoituu hajonneen asunnon jälkeen. (SA-Kuva/ Sjöblom ja Neittamo, tässä tekijän rajaamina)

pasted-image2

Pommitusten tuhoja Helsingissä Kustaankadulla 9.7.1941 TK-kuvaajien tallentamina (SA-Kuva/Neittamo). Oikealla palavaa taloa filmaa myöhemmin hyvinkin tunnetuksi tullut elokuvaohjaaja ja kuuluisan filmitähden Helena Karan puoliso Hannu Leminen.

pasted-image3

Ilmapommituksen jälkiä Helsinginkujan, Kustaankadun ja Helsinginkadun rajaamalla korttelialueella 9.7.1941. (SA-Kuva/Sjöblom)

Keskellä kesää, jatkosodan alkuviikkoina kesä-heinäkuussa 1941 Neuvostoliitto pudotti Helsinkiin satoja pommeja, jotka tuhosivat useita taloja ja ajoivat asukkaat kadulle. Kaupunkikuva meni kertaheitolla pirstaleiksi, koteja ja liikehuoneistoja tuhottiin. Raunioita dokumentoivat Suomen armeijan TK-kuvaajat. Valokuvat ovat verkossa avoimesti kenen tahansa katseltavissa ja uudelleen jaettavissa.

Tämä juttu perustuu SA-Kuvan valokuviin, jotka on otettu yhden päivän, keskiviikon 9.7.1941 aikana Kallion kaupunginosassa tai sen liepeillä. Niiden rinnalle olen lisännyt muutamia kuvia nykypäivän tilanteesta, jotka kertovat, että pinnalta katsoen juuri mikään ei viittaa tasan 76 vuotta sitten tapahtuneeseen pommitukseen.

Kannattaa kuitenkin muistaa, että kesän 1941 pommitukset olivat vasta alkusoittoa. Vielä massiivisemmat pommitukset koettiin Helsingissä jatkosodan loppupuolella helmikuussa 1944. Nämä “Helsingin suurpommitukset”  toteutettiin pirullisen suunnitelman mukaan ajallisesti lähes matemaattisella tarkkuudella tasan kymmenen päivän välein, aina keskellä talviyötä 6–7, 16–17 ja 26–27 helmikuuta 1944. Suunnitelman laati Stalin ja sen “allekirjoittivat” Yhdysvaltojen Roosevelt ja Iso-Britannian Churchill jo Teheranissa syksyllä 1943. Neuvostoliiton (ja liittoutuneiden) tarkoitus oli lannistaa sinnikkäiden suomalaisten puolustustahto lopullisesti ja irroittaa Suomi Saksan johtamista sotaoperaatioista. Ilmahyökkäyksissä mukana oli myös Yhdysvalloista aseapuna saatuja pommikoneita B-25 Mitchell ja A-20 Havoc sekä Douglas DC-3 matkustajakoneesta tehtyjä pommikoneversioita. Helsingin puolustuksella puolestaan oli käytössä saksalaisia tykkejä, tutkia ja tulenjohtolaskijoita. Suurvaltojen hiekkalaatikolla oltiin. Miksi sitten Helsingin ja muiden Suomen kaupunkien pommitus aloitettiin kesällä 1941? Siitä lyhyt yhteenveto jutun lopussa.

Kesähelvetti Helsingissä 1941

Keskiviikkoaamu 9.7.1941 oli Helsingissä tavallinen ja aurinkoinen kesäpäivän aamu. Neuvostoliiton mielestä se oli kuitenkin mitä sopivin aika pudotella neuvostotyöläisten valmistamia pommeja helsinkiläisten niskaan ja erityisesti työläiskaupunginosa Kallioon.

Suomen armeijan kuvakokoelmissa on paljon kiinnostavia sota-aikaisia kaupunkikuvia juuri näiden pommitusten jäljistä 9.7.1941 ja Kalliosta. Olen lisännyt näihin SA-kuviin tunnistamisen helpottamiseksi katu- ja talonumerotietoja. Vertailun vuoksi olen joihinkin liittänyt myös nykyisiä tilannekuvia samoilta paikoilta. Ne puolestaan on otettu kesä-heinäkuun vaihteessa 2017.

pasted-image4

pasted-image5

Pari yleiskuvaa 9.7.1941 pommitusten seurauksista Kallion ja Harjun alueella (SA-Kuva/Mäkinen ja Lehtinen). Ylempi kuva on otettu Aleksis Kiven koulun yläkerroksesta, jonne myös putosi pommi. Alempi kuva on SA-Kuva-arkistossa ilmeisesti virheellisesti merkitty päivälle 1.7.1941, vaikka Porvoonkatu 1:n talot (ns. Sadanmarkan villojen kulmatalot) paloivat vasta 9.7.1941 pommitusten seurauksena.

 

pasted-image6c

pasted-image6a

pasted-image14Vaasankadun puutalokortteliin osuneiden pommien aiheuttama tulipalo Vaasankatu 10:ssä. Korttelin sisällä paloi myös muita taloja. Naapuritalossa (Vaasankatu 12) tyhjennetään jo varmuuden vuoksi asuntoja irtaimistosta (SA-kuva, Neittamo). Puutalojen tilalla Vaasankatu 10:ssä on nykyisin opiskelija-asuntola.

pasted-image7

Pommituksen jälkeen 9.7.1941 on useissa taloissa meneillään asuntojen tyhjennys ja irtaimiston pelastus, joka näkyy myös naapurikaduilla, tässä Harjukatu 4:n edessä. (SA-kuva, Neittamo)

pasted-image8

Ilmakuvat Kallion ja Alppiharjun kaupunginosien alueelta vuosilta 1932, 1943 ja 2016 (Helsingin kaupunkimittaus). Kaksi ensimmäistä kuvaavat tilanteita ennen ja jälkeen vuoden 1941 pommitusten ja viimeinen nykytilannetta. Tässä jutussa esitetyt kuvat ovat punaisella väritetyiltä alueilta. ”Sadanmarkan villat” näkyvät välittömästi Porvoonkadun pohjoispuolella.

SA-kuvia on 9.7.1941 erityisen runsaasti Vaasankadulta, Fleminginkadulta ja Kustaankadulta, koska niiden varrella oleviin taloihin osui runsaasti pommeja. Kuvissa näkyvät usein myös läheiset kadut Helsinginkatu, Helsinginkuja, Harjukatu, Porvoonkatu ja Aleksis Kiven katu. Näillä kaduilla kivitalojen osia sortui, puutaloja syttyi tuleen ja taloissa olevaa irtaimistoa siirrettiin vauhdilla kadulle. Asukkaat jäivät vartioimaan omaisuuttaan kadulle. Armeijan viralliset taistelukuvaajat eli “TK-kuvaajat” (Neittamo, Sjöblom, Mäkinen, Frisk, Lehtinen ja Leminen) löysivät sieltä tallentamisen arvoisia kuvauskohteita. Mainitut kadut kuuluvat oikeastaan ja virallisesti pääosin nykyisen Alppiharjun kaupunginosan Harjun osa-alueeseen, mutta useat mieltävät alueen edelleen Kallion osaksi. 

pasted-image9

Fleminginkatu 18 yläkerroksiin osunut pommi synnytti yli kahden kerroksen korkuisen reiän (SA-kuva, Neittamo). Koska koneet ja pommit lensivät idästä länteen, vauriot näkyvät useimmiten kattojen ja ullakkokerrosten lisäksi talojen itäjulkisivuissa. Vain pieni ero ikkunajaossa erottaa vanhan ja uuden tilanteen. 

 

pasted-image10

Aivan lähellä Fleminginkatu 18 pommitettua taloa Fleminginkadun ja Porvoonkadun kulmassa palaa kolme “Sadanmarkan villoihin” kuuluvaa puutaloa. Idyllinen työväen pientaloyhdyskunta käsitti yhteensä 27 tiiviisti rakennettua useanperheen pientaloa. Varhaista kaupunkimaista ”matalaa ja tiivistä”. Niistä kolme paloi pommituksen seurauksena. (SA-Kuva/Neittamo 9.7.1941)

pasted-image11pasted-image13

Sadanmarkan villat (Aleksis Kiven katu, Fleminginkatu, Porvoonkatu) 9.7.1941 (SA-Kuva/Frisk ja Mäkinen), jolloin palavien talojen ja osittain myös naapuritalojen irtaimisto piti pelastaa kadulle (Aleksis Kiven kadulle ja Porvoonkadulle) ja nykytilanne (2017) samalta paikalta

pasted-image12

Haavoittuneita kuljetettiin ambulanssilla hoitoon Fleminginkadun ja Helsinginkadun risteyksestä. SA-kuva/Neittamo 9.7.1941. Alakuvassa tilanne tänään.

Miksi?

Sosialististen Neuvostotasavaltojen liitto (Neuvostoliitto) pommitti Helsinkiä jatkosodan alettua kesällä 1941 useita kertoja, koska näin yritettiin nujertaa Hitlerin Saksan tukena toimivien suomalaisten taistelutahto kertarysäyksellä sen jälkeen kun Neuvostoliitto oli todennut saksalaisten aloittaneen hyökkäyssodan Puolassa olevia neuvostokohteita vastaan. Läpihuutojuttuna se ei ihan mennyt. 

Suomen pommitukset alkoivat välittömästi juhannuksen jälkeen aamuvarhaisella 25.6.1941 ja jatkuivat rajumpina heinäkuussa, mm. 9.7.1941. Puna-armeija hyökkäsi Suomen kaupunkeihin noin viidensadan lentokoneen voimin. 

Pommitusten tausta

Yllätyksenä Helsingin pommituksia ei kuitenkaan voi pitää. Merkit tulevasta olivat näkyvillä jo keväällä 1941. Välirauhan aikana Suomi oli jo ehtinyt liittoututua Saksan kanssa ja SS-joukkoihin lähtevien suomalaisten sotilaiden värväys alkoi Helsingissä 21.4.1941. Suomen korkeinta sotilasjohtoa vieraili 25.5.1941 Saksan pääesikunnassa Salzburgissa kuuntelemassa saksalaisten suunnitelmia hyökätä Neuvostoliittoon. Suomea pyydettiin sitomaan Neuvostoliiton joukkoja rajoillaan, mutta osallistumisesta Leningradin hyökkäykseen suomalaiset kieltäytyivät. Saksalaisia joukkoja oli kesäkuussa 1941 ennen operaation alkua Rovaniemen lähistöllä yli 40 000 sotilasta.

Saksa aloitti hyökkäyksensä (operaatio Barbarossan) itään 22.6.1941, hyödyntäen myös liittolaisensa Suomen aluetta. Norjan kautta Suomen läpi kuljetettiin joukkoja turvaamaan Saksalle elintärkeitä Petsamon nikkelikaivoksia. Saksan sodanjohto julisti avoimesti Suomen käyvän sotaa liitossa Saksan rinnalla. Neuvostoliitto tulkitsi oikeutetusti, että Suomi on sodassa sitä vastaan. Tätä suomalaiset pitivät kiusallisena, koska ei haluttu esiintyä hyökkäävänä osapuolena. Suomi halusi pitää julkisivunsa puolueettomana ja lausui ryhtyvänsä sotaan vain jos sitä kohtaan hyökättäisiin. Samaan aikaan Suomella oli kuitenkin takataskussa suunnitelmansa valloittaa takaisin Talvisodassa menetetty Karjala – Saksan avulla.

Neuvostoliitto puolestaan esitti vain varustautuvansa Saksan tulevaan hyökkäykseen. Siihen nähden hämmästyttävän nopeasti (lue: suunnitelmallisesti) Neuvostoliitto “reagoi” Saksan aloitteeseen: saman sunnuntain aamuna kuin Barbarossa alkoi Puolassa (22.6.1941 kello 3.15), Neuvostoliitto jo pommitti suomalaisia aluksia ja linnakkeita (Sottungan alueella kello 6.05, Alskärissä kello 6.15 ja Korppoossa kello 6.45). Heti perään kello 8 tienoilla Hangon vuokra-alueelta alkoi Neuvostoliiton tykistötulitus lähiympäristöön. Kaikki kohteet olivat puhtaasti suomalaisia, eivät saksalaisia. Neuvostoliitto ei siis tehnyt eroa saksalaisten ja suomalaisten välillä. Näin alkoi jatkosota Suomen osalta.

Kuka sitten oli hyökkäämässä ja mihin ja millä oikeutuksella? Aloitetaan suurvalloista. Saksa toimeenpani operaatio Barbarossan 22.6.1941 tavoitteenaan vallata Neuvostoliitto. Se oli mukamas tarpeen saksalaisten välttämättömän elintilan kasvattamiseksi. Tämän Hitler oli julkilausunut jo vuosia aiemmin omissa suunnitelmissaan. Neuvostoliitto, jossa hyvin tiedettiin Saksan suunnitelmista, oli itse varustautunut hyökkäämään sekä Suomeen että Saksaan. Tämänhän toteaa myös Mauno Koivisto teoksessaan Venäjän idea 2001. Stalinin suunnitelmissa puolestaan väikkyi kapitalismin kukistaminen ja lopulta maailman herruus. Neuvostoliiton piti oikeastaan aloittaa jatkosota vasta heinäkuussa 1941, mutta Hitler ehti ensin ja Stalinin piti aientaa operaatioitaan. Suomi oli Saksan liittolainen ja siksi Neuvostoliiton piti hyökätä myös Suomeen. Pienehköjen aloituspommitusten jälkeen Turun ympäristössä 22.6.1941 laajamittainen suomalaisten kaupunkien pommitus alkoi 25.6.1941. Kohteina olivat mm. Helsinki, Turku, Hanko, Kotka, Porvoo, Heinola, Varkaus ja Lahti.

Suomen tavoitteena oli vallata takaisin talvisodassa menetetyt alueet. Talvisodan oli marraskuun lopussa 1939 aloittanut Neuvostoliitto eikä sitä tietenkään Suomessa voitu pitää oikeutettuna. Neuvostoliitto perusteli hyökkäystään Leningradin puolustusvyöhykkeen kapeudella ja sillä ettei Suomi suostunut sen leventämiseen edes aluevaihtojen kautta. Saksan uhka ja Leningradin haavoittuvuus olivat kiistämättömiä tosiasioita, mutta ne olivat samalla myös käteviä verukkeita aloittaa Suomen valloitus ja jopa liittäminen Neuvostoliittoon Suur-Suomen neuvostotasavaltana (tällainenkin haave Stalinilla oli). Saksan uhasta huolimatta Neuvostoliitolla oli siihen tilaisuus, koska se oli juuri tehnyt hyökkäämättömyyssopimuksen Saksan kanssa. Neuvostoliitto tarvitsi näet lisäaikaa varustautuakseen ennakoimaansa Saksan hyökkäykseen. Siksi tehtiin pahamaineinen hyökkäämättömyyssopimus, jonka allekirjoittivat 23.8.1939 ulkoministerit Molotov ja von Ribbentrop. Se oli hyödyllinen sekä Saksalle että Neuvostoliitolle, koska sen turvin Saksa saattoi edetä Puolassa ja Länsi-Euroopassa, ja Neuvostoliitto puolestaan Itä-Euroopassa ja Suomessa ilman että toinen osapuoli puuttuisi tilanteeseen. Sen salaisessa lisäpöytäkirjassahan Suomi luettiin Neuvostoliiton etupiiriin. Näistä syistä Neuvostoliitto katsoi voivansa aloittaa talvisodan – sodan joka oli niin kiusallinen maan historiankirjoituksen näkökulmasta, ettei sitä vuosikymmeniin ollut edes olemassa.

pasted-image16pasted-image17

Tässä vielä tasapuolisuudenkin vuoksi muutama kuva Suomen johtajista ja saksalaisista aseveljistä aivan samaan aikaan (1–9.7.1941). Ylärivissä presidentti Risto Ryti astumassa ulos Metropolista (nykyinen Kinopalatsi)  ja suunnittelemassa Itä-Karjalan valloitusta everstiluutnantti Slöörin kanssa. Seuraavassa rivissä saksalaisia aseveljiä rautatientorilla ja jalkapallojoukkueena Malmin kentällä. Alarivissä asevelijuhla Helsingin konservatoriossa (sittemmin Sibelius-Akatemiassa joka nykyisin on Eduskunnan väliaikainen kokoontumispaikka). SA-Kuva/Sjöblom, V. Pietinen ja Lehtinen

Vaikkei Suomea saatukaan vallattua talvisota kuitenkin tuotti Neuvostoliiton kannalta hyödyllisen lopputuloksen: Karjalan kannas vallattiin ja Leningrad saatiin turvattua. Lisäksi saatiin Suomelta Hangon vuokra-alue, josta käsin voitiin valvoa Suomenlahden meriliikennettä ja saada elintärkeä sillanpääasema Etelä-Suomen suurten asutuskeskusten hallitsemiseksi tulevissa koitoksissa.

Suomen kannalta Saksan johdolla aloitettu hyökkäyssota saikin puolustussodan luonnetta heti kun Neuvostoliitto aloitti 25.6.1941 massiiviset ilmahyökkäyksensä Suomeen. Siitä riippumatta Suomi hyökkäsi itärajansa yli vallatakseen menetetyn Karjalan ja eteni lopulta jopa yli entisen itärajansa. Se retki päättyi kuitenkin kirvelevään tappioon, kuten kaikki tietävät.

Onko maailma muuttunut paremmaksi ja sodat lopetettu? Onko toisen maailmansodan jälkeinen iskulause “Nie wieder!” toteutunut? No, ainakin Merkelin Saksa on nykyisin aivan toista maata kuin Hitlerin Saksa. Mutta, kaikki tietävät että sodat maailmassa ovat harmaata arkipäivää. Suurvallat neuvottelevat nykyisinkin maailmantilanteesta sillä mielellä, että turvaavat omat etunsa ja elintilansa. Suurvaltojen johtajienkin järjen valoa voidaan epäillä. Siksi sotia käydään esimerkiksi Syyriassa ja muualla Lähi-idässä.

pasted-image15

Venäjän presidentti Vladimir Putin ja Yhdysvaltojen presidentti Donald Trump neuvottelivat 8.7.2017 Saksan Hampurissa. Mistä nyt sovittiin? Kaksi irakilaisnaista raunioiksi pommitetun Mosulin raunioilla viime heinäkuussa (kuvat: Reuters, HS 9.7.2017)

Fillarikommunistit ja punavihreät kuplat

P1060878 copy

Fillaristi (ties vaikka kommunisti?) punavihreiden ydinalueella Helsinginkadulla 21.6.2016

Kunnallisvaalien tulokset valmistuivat varhain tänään aamuyöllä ja ne päivitettiin viimeksi YLEn vaalisivuilla klo 02.50. Tämä tarkastelu perustuu näihin YLEn julkaisemiin, erittäin kattaviin ja yksityiskohtaisiin tuloksiin. Tuloksista voi valita kiinnostuksen kohteensa kunnittain, äänestysalueittain ja ehdokkaittain. Tuloksista on valmiiksi laskettuina havainnolliset värilliset pylväskaaviot joihin on liitetty numeeriset tulokset prosentin kymmenesosan tarkkuudella. Hienoa avoimuutta ja tarkkuutta! Faktat ovat pöydässä ja tila postfaktuaaliseen harhautukseen pienenee.

Jokaista varmaan kiinnostaa koko maan tilanteen ohella oman asuinkuntansa ja lähipiirinsä tulokset. Niin minuakin. Perustelut: Olen syntynyt Kalliossa ja asunut alueella viimeiset 19 vuotta. Sitä ennen 31 vuotta muualla Helsingin kantakaupungissa, Töölössä ja Ullanlinnassa. Kouluajat vietin Jyväskylässä. Zoomaan siis näihin alueisiin.

Kuka voitti Helsingissä ja koko maassa?

Kunnallisvaalien tuloksista suurimpana uutisena markkinoi hesari etusivullaan näin: “Vapaavuori siivitti kokoomuksen voittoon”. Jutun ingressissä tietenkin selviää, että kyse on “vain” Helsingin tuloksesta. Hesarilla on tietysti täysi vapaus nostaa pääuutiseksi Helsingin vaalitulos ja “kokoomuksen voitto”, vaikka 1) lehti pitää itseään valtakunnan ykköslehtenä, 2) vihreät voitti Helsingissä enemmän kuin kokoomus ja 3) vihreät oli lisäksi valtakunnan tasolla ylivoimainen voittaja ja kokoomus menetti ääniosuuttaan 1,3 %.

Mitähän tästä pitäisi ajatella? Onko hesarilla joku sellainen agenda, jota tosiasiat eivät täysin tue?

Lehden vaalitulossivuilta selviää, että kokoomuksen ääniosuus kasvoi Helsingissä 1,5 %-yksikköä. Siis siltä osin “kokoomus voitti”. Mutta todellakin: vihreiden äänisaalis kasvoi sitäkin enemmän eli 1,8 %. Näillä faktoilla hesari olisi voinut mieluummin otsikoida “Vihreät voittoon Helsingissä”. Epäilemättä hesari on soveltanut “voiton” ja “voittajan” käsitteeseen sitä tulkintaa, jossa suurin puolue on aina voittaja vaikka se olisi menettänyt ääniä. Lisäksi hesari voi puolustella otsikointiaan sillä, että puolueen menestyksestä Helsingissä vastasi nimen omaan “pormestarivaalien” ääniharava Jan Vapaavuori. Henkilöjutut ovat kieltämättä usein kiinnostavampia kuin puoluejutut.

Otsikoiksi olisi Helsingin osalta myös voinut nostaa nämä faktat: 1) persut menettivät 2,7 %-yksikköä ja 2) demarit menettivät 3,0 %-yksikköä. Muutokset ovat tuplasti suurempia lukemia kuin kokoomuksen tai vihreiden voittoprosentit.

“Kokoomuksen voitto” Helsingissä on siis vain osittain faktaa ja isompiakin muutoksia olisi voinut nostaa esille. Entä sitten muualla maassa?

Hesarin sisäsivuilla (A14–15) selviää, että koko maan tasolla voittajapuolueen kokoomuksen äänisaalis on vähentynyt edellisistä kunnallisvaaleista 1,3 %-yksikköä. Vain persut menettivät enemmän. Vihreät sen sijaan lisäsivät ääniosuuttaan 3,8 %-yksiköllä. Otsikoksi onkin nostettu faktaan tukeutuen “Vihreille tuli selvä vaalivoitto”.

Jyväskylä

Melkoisen kova uutispommi valtakunnallisestikin on ollut se, että Jyväskylässä vihreät kahmaisivat reippaan äänisaaliin (19,8 % äänistä) ja muutos aiempaan oli peräti 8,8 %-yksikköä, kasvua hämmästyttävät 80 %. Samalla puolueesta tuli kaupungin suurin puolue. Voittajia siis kaikilla perusteilla. Uutisoinnilla on vahva faktaperuste.

Fillarikommunistit ja punavihreät kuplat

Persujen johtava ajattelija Timo Soini tölvi suurta joukkoa äänestäjiä vaalikampanjansa aikana nimittelemällä heitä itse keksimillään mielestään huvittavilla (HEH HEH HEH) leimoilla. Loanheitto alkoi jo lähes vuosi sitten plokissaan “Haastamalla horjutetaan – punavihreät kyykkäsivät” 17.5.2016. Ikävä kyllä joudun siteeraamaan hänen tekelettään:

“Eduskuntavaalit ovat kolmen vuoden ja runsaan 1000 päivän päästä. Viimeksi punavihreät lyötiin lättäjalaksi kolmen ja puolen viikon kirillä. Haastamalla kunnolla ja ilmat lähti höttöpallosta. Me parannamme kuin sika juoksua. Haastetaan fillarikommunismi, pakolliset kasvisruokapäivät, tarpeettomat kaupunkibulevardit, tuhoisat tietullit, turpeenkäytön rajoitukset, turkistarhauksen tuhoamisvimma, kotiäitien kyykyttäminen, pakkopaitafeminismi… Ja tarjotaan lohduksi jouhimatotikkari. Luonnonmukainen lohtu. Vastaan asettumisen aika on nyt.”

Kunnallisvaalit tulivat ennen eduskuntavaalia. Miten kävi punavihreiden ja fillarikommunistien näissä vaaleissa? Kuka paransi juoksua ja kuka lyötiin lättäjalaksi?

pasted-image

Helsingin äänestysalueet  ja valitsemani tarkastelualueet

Helsingin ja koko maan tulokset tuli jo mainittua. Zoomataan seuraavaksi punavihreiksi kupliksi nimitettyihin äänestysalueisiin. Tällaisina ovat tulleet mainituiksi ainakin Kallio ja Punavuori. 

Kallion kaupunginosassa on kuusi äänestysaluetta (Siltasaari, Linjat, Kallio A, B, C ja D). Helsinginkadun pohjoispuolella olevaan Alppiharjun kaupunginosaan kuuluvat Harjun ja Alppilan alueet, jotka yhdessä muodostavat äänestysalueet Alppila A, B, C ja D. Hämeentien itäpuolella taas on Sörnäinen, joka sekin on hyvin samantapaista aluetta kuin varsinainen Kallio. Laskin näiden 11 äänestysalueen eli ”Suur-Kallion” (nimitys on omani) yhteistulokset. Sen lisäksi katsoin vielä miten Alppiharjuun liittyvässä Vallilassa (Vallila A ja B) kävi.   

pasted-image-2

pasted-image-3

Kunnallisvaalien 2017 tulokset valituilla Helsingin äänestysalueilla “punavihreä kupla” korostettuna. Piirakka koskee koskee koko ”Suur-Kalliota” (Siltasaari, Linjat, Kallio, Alppiharju ja Sörnäinen), pylväskaavio lisäksi Vallilaa. Vihreiden osuus on suurimmillaan äänestysalueella Kallio D eli Torkkelinmäki (39,1 %), vasemmiston alueella Alppila A (22,0 %) ja demarien alueella Linjat (11,9 %). Koko punavihreä kupla on suurimmillaan Vallila B:ssa (69,9 %).

Tulosten perusteella nämä 13 aluetta ovat todellakin aika tavalla toistensa kaltaisia ja punavihreitä kuplia, jos niin halutaan. Alueen yhteenlaskettu äänioikeutettujen määrä on 42 634 henkilöä, mikä on puolet enemmän kuin esimerkiksi Keravalla. Tämän “Suur-Kallion” viherpunaisen kuplan (Vihreät + Vasemmisto + SDP) osuus alueen äänimäärästä on aika dominoiva, 65 %, neljällä äänestysalueella jopa 2/3 enemmistö. Alueittaiset erot eivät ole kovin suuria, kuplan osuus vaihtelee karkeasti välillä 61…70 %. Voi olla, että näillä alueilla liikkuessa kannattaa miettiä kaksi kertaa miten vastaantulijaa nimittelee.

Punavuorta (5A ja B, kartassa rajaus violetilla) on sen sijaan aivan suotta nimitelty punavihreäksi kuplaksi. Siellä kuplan osuus “vain” 44 %. Aivan yksinkertaista enemmistöä ei sillä vielä saavuteta.

Sinimustat kuplat

Eteläisen Helsingin äänestysalueet Kaartinkaupunki (3A), Ullanlinna (7 A, B ja C) ja Eira (5 C) ovat toisenlaisia kuplia, sanottakoon niitä tässä nyt vaikka sinimustiksi kupliksi (kartassa rajaus sinisellä): Kokoomuksella on yksin enemmistö (50,1 %) alueella 3A, johon kuuluu myös Kaivopuisto. Eirassa kokoomuksella on 42,7 % ja Ullanlinnassa osa-alueesta riippuen 37,3–44,2 %. Jos kokoomus ja RKP lasketaan yhteen, kuplan osuus menee kaikilla näillä alueilla reilusti yli 50 %:n, muutamilla yli 60 %:n. Kulosaari (42 A) ja Etu-Töölön alueet A ja C (13 A ja C) kuuluvat myös samaan kategoriaan (kokoomus ja RKP yhdessä yli 50 %). Kruunuhaassa (1 A ja 2 A) taas jäädään hieman alle 50 %:n.

Erikseen on syytä mainita Munkkiniemen alueet A ja B  (30 A ja B), jotka ovat Kaartinkaupunki/Kaivopuiston kanssa samassa kuplassa, eli kokoomuksen kannatus yksin yli 50 %.

Jatka, Kaurismäki, jatka

Ehdinpä kirjoittaa ja julkaista tämän jutun ennen kuin Berliinin filmijuhlien vuoden 2017 palkinnot myöhemmin tänään jaetaan. Sen jälkeen ei enää voisi sanoa mitäs minä sanoin.

pasted-image-9

Itävalta-Unkarissa syntynyt natseja Amerikkaan (“the first”) paennut juutalainen Billy Wilder sen sanoi: “You know, once you have to the audience…, once you get them captured, playing the game with the people on the screen. This is like you get them by the throat, you can’t let it go, just  squeeze a little more and more and more. Dont let them escape. Don’t let them suddenly… Don’t wake them up. Don’t let them realize… ‘look this is only a movie’ that they are seeing. It’s very very important. You know, very few pictures do that and certainly very few of my pictures do that.”

Tämä elokuvan perusehto on aina ollut totta ja niin se on yhä edelleen. Lukemattomat elokuvantekijät eivät sitä silti tunnusta. Heillä lienee muita taiteellisia periaatteita. (BTW: Wilderin mielestä ensimmäisessä aallossa Amerikkaan paenneet eurooppalaset tulivat  tekemään taidetta, toisessa aallossa, joihin hän itse kuului, tulivat pelastaakseen henkensä). Joutavissa elokuvissa on runsaasti kohtauksia tai jaksoja, jotka voisi kokonaan poistaa elokuvan kärsimättä pätkääkään. Jos aiheellisen saksien käytön jälkeen elokuvasta ei enää ole paljon jäljellä, se joutaa romukoppaan.

Yksi maailman kuuluisimmista ja suosituimmista elokuvaohjaajista Wilder oli kuitenkin etupäässä käsikirjoittaja. Jo Berliinin aikoinaan hän oli käsikirjoittanut 21 elokuvaa. Yhdysvalloissa tahti jatkui mutta ohjaajan roolista tuli sitäkin merkittävämpi. Wilderin ammattitaito tunnustettiin lukemattomilla Oscar-ehdokkuuksilla ja seitsemällä Oscarilla. On siis syytä uskoa Wilderin sanoihin.

Aki Kaurismäen tuore “Toivon tuolla puolen” kilpailee siis tänään Berliinin filmijulhlien pääpalkinnosta. Toivon menestystä, eli tällä kertaa täysosumaa. Cannesissahan Kaurismäen Mies vailla menneisyyttä (2002) sai jo Grand Prix’in joka on toinen kilpailun pääpalkinnoista.

Toivon tuolla puolen täyttää Wilderin perusehdon loistavasti. Tarina pitää koukussa alusta loppuun. Välillä todella tuntuu, että ohjaaja puristaa katsojaa kurkusta. Siinä ei ole yhtään turhaa kohtausta tai vuorosanaa. Elokuva on tarinana jännittävä, humoristinen ja humaani. Mitä muuta koukuttavalta tarinalta voisi toivoa? Kertomisen tapa on yksinkertaisuudessaan erinomaisen kaunis. Vuorosanat ovat kaurismäkiläisittäin lakonisia. Siinä on myös sopivasti nostalgisia viittauksia “menneeseen aikaan”, joita itse kukin voi noukkia matkan varrelta.

Kehunko jo liikaa? Kaikkia näitä piirteitä voidaan ainakin pitää Aki Kaurismäen tuttuna tyylinä tai tavaramerkkinä. Niistä joko pitää tai ei pidä.

Tarinan lavastus on Kaurismäen tapaan yksityiskohtia myöten harkittu. Sommittelu ja värit ovat upeita. Kuvista syntyy ajankohtaa ja maailmantilaa kuvastavia laatukuvia. Ennustan, että useista pysäytetyistä kuvista tulee alansa klassikkoja, edwardhoppereita.

pasted-image.png

Traileriinkin valittu kahden iskun nyrkkeilykohtaus jää mieleen paitsi vuorosanojen niin iskujen pysäytyskuvina. Ensin pakolaista näyttelevä  Sherwan Haji osuu kaupparatsu Sakari Kuosmasta nenään ja sitten jälkimmäinen vastaa samalla mitalla. Ystävyksiksi kuitenkin päätyvät.

Toivon tuolla puolen, toivon jo tällä puolen – menestystä ja jatkoa!

Julia & Clara Kuperberg, Billy Wilder – kukaan ei ole täydellinen (dokumentti)

EDIT 18.2.2017 klo 20.55: Berliini palkitsi Aki Kaurismäen parhaana ohjaajana!

EDIT 2: Jälkikirjoitus 20.2.2017 klo 14 Jokainen voi valita kuplansa

Hesarissa tänään (20.2.2017) Veli-Pekka Lehtonen suitsuttaa: Aki Kaurismäki nousi voitollaan suurten elokuvaohjaajien joukkoon. Hän viittaa myös aiempaan juttuunsa “Etukäteen arvioin, että Kaurismäen ulottuvilla oli Berliinistä kaksi hyvää palkintovaihtoehtoa, muut laskin jämäkategoriaan”. Pitää ilmeisesti kaivaa alkuperäinen Lehtosen teksti, jossa näin olisi väitetty. Paperihesarista tai sen näköispainoksesta sitä ei löydykään, vaan nettiversiosta, joka on julkaistu päivitettynä 18.2.2017 klo 18.06  eli kolmisen tuntia ennen pääpalkinnon julkistamista (yllä olevan plokini julkaisin samana päivänä klo 13.34).

Lehtosen jutussa referoidaan elokuvakriitikkojen etukäteisäänestystä ja englantilaista Screen -lehden äänestystä, joissa molemmissa Kaurismäki oli johdossa. Sitä on siis melko turvallista veikata voittajaksi. Mutta Lehtonenpa toteaa:  “Eikö voitto ole nyt sitten jo kirkossa kuulutettu? Valitettavasti ei.” Seuraa arvio päätuomari Paul Verhoevenin todennäköisistä makumieltymyksistä. Loppuarvio kuitenkin osui ja upposi: “Uskon että Kaurismäki saa jonkun palkinnon jurylta. Se on minusta jopa erittäin todennäköistä. Palkinto voi tulla esimerkiksi ohjauksesta.”

Häntä ei voi siis syyttää jälkiviisaudesta, vaikka varmuuden vuoksi hänkin viittasi jo aiemmassa jutussaan (14.2.2017) useampaan kertaan suomalaisiin epäilijöihin: “Suomessa Kaurismäen odotetaan myös uudistuvan elokuvantekijänä” ja jopa siteerasi jotain nimeltä mainitsematonta suomalaista elokuva-ammattilaista: ”Onhan se surullista, että suomalaisen elokuvan uudistaja ei pysty itse uudistumaan.” Lehtonen antaa tekstissään runsaasti tilaa näille kriitikoille vertailemalla Suomea ja muuta maailmaa tai itse asiassa “Kaurismäki-maailmaa” ja muita. Elokuvafestivaalitkin ovat osa tätä kuplaa, “Festivaaliyleisö ja tapahtumasta raportoiva media ovat usein kulttuurin eliittiä, lähempänä alan sisäpiiriä kuin tavallista elokuvankatsojaa.” No tätä kuplakeskustelua nyt riittää, varsinkin Trumpin yllättävän vaalivoiton jälkeen. Sillä voidaan selittää kaikki pieleen menneet ennustukset. Lehtonen kuitenkin tuntuu ymmärtävän enemmän Kaurismäkeä ja hänen fanejaan kuin näitä “uudistumis”-vaatimusten esittäjiä. Se onkin journalistin tulevaisuuden kannalta viisasta, koska ei voi koskaan tietää, miten lopulta käy. Viimeisinkin erävoitto meni kuitenkin komeasti Kaurismäelle ja hänen kannattajilleen. Paremmintietäjät eivät tästä tietenkään piittaa, he nostavat päänsä puskista seuraavassa sopivassa tilaisuudessa. Takuuvarmasti.

Keitä nämä paremmintietäjät ja ammattilaiset sitten ovat? Yksi heistä on ainakin Hesarin elokuvakriitikko Leena Virtanen (itsekin elokuvantekoon lähinnä käsikirjoittajana osallistunut), joka todellakin lyttäsi Kaurismäen elokuvan heti tuoreeltaan 3.2.2017. Silloin Hesarin “elokuva-arvostelun” pääotsikko (käytän tässä paperihesarin versiota) oli isolla fontilla kahdella rivillä: “Toistamisen taidetta vai ideat vähissä?”. Alaotsikko keskisuurella fontilla: “Aki Kaurismäen uusin elokuva on koottu kierrätysmateriaalista ja muunnelluista faktoista”. Itse tekstissä sanottiin mm. näin: “Elokuvasivistynyt Kaurismäki viittaa uusimmassaan vain omiin elokuviinsa. Toivon tuolla puolen vetäytyy kuoreensa. Siitä välittyy väsymystä ja ideoiden puutetta. Dialogista puuttuvat helmet.” Hesari/Leena Virtanen syyttää siis Kaurismäen elokuvaa (sen tekijöitä) sekä valehtelusta (käyttäen vakiintunutta kiertoilmaisua “muunneltu fakta”) että laiskuudesta tai taiteellisen luomisvoiman ehtymisestä (“välittyy väsymystä ja ideoiden puutetta”). Pahempaa lyttäystä ei voi kuvitella. Katastrofaalista juuri pari viikkoa ennen suurta elokuvafestivaalia, jossa filmi kisaa pääpalkinnosta.

Hesarista voi siis lukea yhdestä elokuvasta kahdenlaisia, lähes vastakkaisia arvioita. Jokainen voi valita edelleen oman kuplansa ja oman vaihtoehtosiin faktoihin perustuvan totuutensa. Jippii.

EDIT 3: Jälkikirjoitus 18.3.2017 Hesarin pieni korjausliike

Hesari julkaisi tänään (sivulla C 10) uutisen ”Kaurismäen elokuva myyty 81 maahan”(digiversiossa hieman pitempi otsikointi).

Jutussa Vesa Sirén hieman paikkaa hesarin aiempaa nuivaa suhtautumista kertomalla elokuvan uusista menestysaskeleista maailmalla. Sitä on tähän mennessä myyty jo 81 maahan, mikä on Kaurismäen oma ennätys. Ranskan ensi-iltaviikolla filmi oli saanut keskimäärin 4,3 tähteä viidestä mahdollisesta. Noloin vaihe hesarin linjanvedossa on alkuperäinen “elokuva-arvostelu” 3.2.2017 (Leena Virtanen), joka oli käytännössä elokuvan lyttäys (ks. EDIT 2). Berliinin filmijuhlilta 1420.2.2017 raportoinut toimittaja Veli-Pekka Lehtonen oli tasapainoisempi mutta antoi oudon runsaasti palstatilaa myös näille kotikutoisille ”elokuva-ammattilaisille”. Tällä kertaa oman lehtensä linjasta Vesa Sirén huomauttaa pidättyväisesti, että “arviossa elokuva sai kolme tähteä”.

EDIT 4: Jälkikirjoitus 7.6.2017 The Guardian haastattelee

The Guardian haastatteli Aki Kaurismäkeä Helsingissä. The Other Side of Hope menee Briteissä parhaillaan ja Australiassa 11.6.2017 alkaen. Lehti antaa 4 tähteä viidestä. Ja mikä parasta Kaurismäki kuittaa aiemmat lopettamispuheensa kädenheilautuksella: “I always say that.”

Savelan Arska, Björkö, Kerava ja Konttiklinikka

Aina kun kuulen radiosta Frank Sinatran My Wayn, mieleeni tulee eräs mieltä lämmittävä tilanne vanhassa puisessa purkkarissa (olikohan se folkkari?) Läntisellä Suomenlahdella matkalla Helsingistä Björkön kautta Airiston majalle Turkuun. Samassa veneessä mutta omilla teillään istuivat onnellisena Savelan Arska, pikkuveljensä Pertsa ja minä. Olimme juuri nauttineet Arskan tulisesti (vahingossa) cayenne-pippurilla maustamaa minestrone pussikeittoa ja nauttineet lasilliset johnnywalkerin mustaleimaista. Pullon olin tuonut rapakon yli vähän aiemmin samana vuonna. Nyt se oli menossa päinvastaiseen ilmansuuntaan mutta paljon hitaammin. Kesä oli aurinkoisimmillaan ja vuosi oli 1970. Istuin pinna kainalossa takatuhdolla kun radiosta pärähti Frankie-boy komealla esityksellään. Oli melkein pakko laulaa mukana. Arska hymyili leveästi pentterin puolelta.

Iltapäiväksi ehdimme Björköseen, kuvankauniiseen kallioistaan ja koivuistaan tunnettuun ulkosaareen jolla on hämmästyttävä oma iso sisäjärvensä. Riitävän kovalla länsituulella matalan kalliokannaksen yli lyövät suolaiset itämeren aallot jotka sekoittuvat järven makeaan veteen. Aika saaressa meni huomaamatta, mutta ehdimmepä kuitenkin huomata nousevan myrskyrintaman. Äkkiä veneeseen ja purjeet ylös. Pimeä yllätti jo puolessa välissä matkaa, mutta “valoilla” navigoitiin. Sumukin tiheni niin, että sain tarkkasilmäisenä mennä keulaan vahtimaan lähestyviä merimerkkejä. Hyvällä tuurilla ja hyvillä tuulilla selvisimme juuri ennen valomerkkiä Airiston majalle. Jotain syötävääkin keittiöstä vielä irtosi. Maja oli jostain syystä tupaten täynnä iloista väkeä, meripoikia ja minihameisia tyttöjä.

bjo%cc%88rko%cc%88

Björkön saaren länsiosa Paraisten kunnassa Turusta noin 70 km etelälounaaseen (satelliittikuva: Google Maps 2017)

Arkkitehti Arno Savela kuoli 23.12.2016 Helsingissä, kuolinilmoitus oli HS:ssa viime viikolla 4.2.2017. Hän oli syntynyt Heinolassa 26.1.1935 ja asui viime vuotensa Lohjalla. En ole tavannut entistä pomoani Arskaa sitten 1970-luvun. Toivottavasti joku paremmin tietävä kirjoittaa nekrologin koska tämä ei sellainen ole. Halusin kuitenkin muistaa Arskaa pienellä kirjoituksella niistä ajoista (1966–71) jotka meitä yhdistävät.

Arno Savela oli yhtenä TKK:n arkkitehtiosaston karsintakurssien vetäjänä vuonna 1966, jolloin pääsin sisään (itselleni muuten täydellisenä yllätyksenä ja vielä huippupistein). Kun ekan vuosikurssin lopulla (keväällä 1968) rahat olivat loppu, piti hakea töihin. Soitin ensimmäiseen toimistoon, joka mieleeni tuli, Arkkitehtitoimisto Salonen-Savelaan – varmaan juuri siitä syystä, että Arno Savela oli jäänyt mieleeni karsintakurssien ajoilta. Taas yllätys: minut otettiin ystävällisesti heti töihin, vaikkei minulle sopivia hommia juuri silloin olisi ollutkaan, juoruttiin minulle myöhemmin.

Karsintakursseja veti muuten monta muutakin tunnettua (tosin jyväskyläläispojalle silloin täysin tuntematonta) nuorta arkkitehtia: Juhani Pallasmaa (jonka lennokkaat tehtävien esittelyt saivat arkkitehtuurin tuntumaan ylimaallisen mystiseltä taiteelta), Jan Söderlund (joka vuosi sitten kysyi: “Minäkö sinut päästin arkkitehtiosastolle?”), Erkki Juutilainen (joka oli ottanut talteen yhden pahvisen karsistyöni ja palautti sen minulle joskus 10–20 vuotta myöhemmin) ja Pentti Piha (symppis kaveri, jonka johdatuksista en aina päässyt perille). Oli ehkä vielä joku muukin. Arno Savela oli se ystävällinen ja kohtelias herrasmies, joka pysähtyi kesken Otaniemen lehmuskujan piirtämistehtävän kyselemään, mitä meille kuului. Toimistolla häntä kutsuttiin joko Arskaksi (miehet) tai Arseksi (naiset).

Arkkitehti Arno Savela toimistonsa esitteessä vuonna 1982, oikeassa kuvassa Topeliuksenkatu 1 toimiston kokoushuoneessa.

Sain kuitenkin kiitettävästi ja jopa ylenmäärin tehtäviä ja vastuuta, kiitos erityisesti Arno Savelan ja Jaakko Salosen. Se oli siihen aikaan arkkitehtitoimiston orjan normikohtalo. Pysyin toimiston palkkalistoilla sittemmin vain kolme vuotta, ennen kuin halusin siirtyä tutkimushommiin. Arno Savelasta tuli myöhemmin 1970-luvulla Suomen johtava koulusuunnittelija jonka merkittävimpänä työnä sillä saralla pidetään Martinlaakson yhteiskoulua (1973–76). Se oli ensimmäinen uuden peruskoulun mukaisen opetussunnitelman mukainen moderni koulurakennus. Ennen Salonen-Savela toimistoa hän oli ollut mm. Viljo Revellin toimistossa, jossa oli saanut suunnitella mm. Puolustusvoimille Kaartin kasarmin korttelin sisäpihalle hienon pihapaviljongin (jota ei juuri kukaan koskaan pääse näkemään). Keskityn tässä vain niihin töihin joita Arno Savela suunnitteli Salonen-Savela/Kaupunkisuunnittelu Oy:n aikana ja joissa minulla oli vähintään pieni rooli.

kaartin-kasarmin-piharakennus-savela

Kaartin kasarmin sisäpiha ja siellä oleva paviljonkimainen ruokala (arkkitehti Arno Savela, 1968) paljastuvat Kaartinkujalta yllättäen Google Mapsin katukuvasta (kesäkuulta 2009) kun portti on sattumalta auki. En tiedä meneekö talon suunnittelu Revellin vai Savelan nimissä. Oikealla näkyy Revell & Castrén’in toimistossa suunniteltu 1961–65 rakennettu toimistotalo, joka näkyy hyvin Fabianinkadulle. (EDIT: täydensin tähän tiedot rakennuksen käyttötarkoituksesta ja rakennusvuosista 13.2.2017 klo 22, tieto löytyi helposti wikipediasta)

Keravan uusi yhteiskoulu

Koulusuunnittelua harjoiteltiin Savelan johdolla tosissaan jo aivan 1970-luvun alussa, vanhan oppikoulun opetussuunnitelman mukaan. Keravan uusi yhteiskoulu suunniteltiin 1970–72 (työnimenä oli alussa “Keravan oppikoulu”). Nuori nouseva tähti, arkkitehti Jyrki Tasa teki koulun ensimmäiset luonnokset ennen kuin siirtyi omaan toimistoonsa (Casagrande & Tasa), myöhemmin Katrakseen (Helin-Raimoranta-Siitonen-Tasa) ja sen seuraajaan NRT (Nurmela-Raimoranta-Tasa). Arno Savela siirsi Jyrkin tekemät luonnokset pöydälleni ja sain luvan jatkaa pääpiirustus- ja työpiirustusvaiheiden vetäjänä. “Projektipäälliköiksihän” meitä silloin komeasti nimiteltiin, vaikka aika noviiseja arkkitehtiylioppilaita meistä moni vasta olikin.

Työni oli lähinnä pohjapiirustusten jumppaamista, julkisivujen designia ja koko suunnitteluryhmän ja sivukonsulttien työn koordinointia. Kävin piirustuksen kanssa myös kouluhallituksessa legendaarisen yliarkkitehti Myyrinmaan vastaanotolla Eteläesplanadilla (sittemmin liikenneministeriön/LVM:n talossa). Tutustuin valtionhallinnon lähes tsaarinaikuiseen byrokratiaan lattiatasolta ja olin silmät pyöreinä. Siihen aikaan koulujen piirustukset piti vielä hyväksyttää pölyisessä kouluhallituksessa. Arskan antamasta vastuullisesta asemasta johtuen hoidin myöhemmin kaikki neuvottelut koulun mm. rehtorin ja eräiden äkkiväärien erikoisopettajienkin kanssa. Pieni sota syntyi siitä kun veistonopettaja sai pienimuotoisen raivarin siitä, että löysi toimistomme seinältä ison ärsyttävänpunaisen Mao Tse Tung -julisteen. Arkkitehtitoimisto oli hänen mielestään julkista tilaa, jossa ei voi olla poliittisia julisteita. Toimistossa taisi siihen aikaan soida lähes tauotta radion musiikkiohjelmat, joskus turhan kovaakin, varsinkin jos Afrodite’s Child (Demis Roussos) veti Marie Jolien, joka oli koulun suunnittelussa mukana olleen Olli Railon erityissuosikki. Koulun sunnittelutyössä olivat mukana myös Ville Vainikainen (työpiirustusten taituri) ja Mauno Vesterinen (rakennustapojen ja rakennusselitysten mestari).

keravan-uusi-yhteiskoulu-sisa%cc%88perskis-1970

Keravan uusi yhteiskoulu (työnimeltään Keravan oppikoulu), Perspektiivikuva luokasta, opettajaksi piirsin säyseän karikatyyrin Arno Savelasta (P. Lahti 1970)

Keravan kirjasto

Suurimman työn Arno Savelan projekteissa tein kuitenkin ennen yhteiskoulua, Keravan kirjaston suunnittelussa (1967–68). Sen puolestaan sain perintönä arkkitehtiylioppilas Simo Joensuun muutaman vuoden takaisesta luonnostelusta, joka oli pantu jäihin Keravan kaupungin rahapulan takia. Nyt rahaa oli löytynyt muttei taaskaan tarpeeksi. Tilaohjelmaa piti supistaa, reilusti yli 1 000 neliömetrin suunnitelma piti typistää alle 800 neliöön. Pohjapiirroksen ja tilaohjelman jumppaamista taas kerran. Jouduin aluksi opiskelemaan kirjastosuunnittelun perusteita. Lopuksi hoidin myös kaikki työmaakokoukset. Kirjastoa pidän varsinaisena diplomityönäni.

Sain käsiini erinomaisen käytännönläheisen kirjastosuunnittelun oppaan Tanskasta, Sven Plovgaardin Folkebiblioteksbygningen (1967). Siitä sain paljon kaipaamiani käytännön suunnitteluun vaikuttavia ohjeita, esimerkiksi hyllyjen mitoituksesta ja tarvittavista etäisyyksistä. Toimistollahan ei ollut ketään jolla olisi ollut kokemusta kirjaston suunnittelusta. Aika paljon piti luoda tyhjästä. Jäi vähän sellainen mielikuva, että arkkitehdin pitää osata suunnitella talo kuin talo, käyttötarkoituksesta riippumatta. En muista, että kukaan olisi puhunut Alvar Aallosta ja Viipurin kirjastosta. Se minua jonkin verran kummastutti. Luulen että siitä asenteesta on suureksi osaksi päästy eroon.

avotakka-1-1972

Avotakan numerossa 1/1972 julkaistiin 4-sivuinen artikkeli Keravan “maisemakirjastosta” ja jutun teossa oli mukana kirjaston sisustusarkkitehti Pekka Perjo. Tässä jutun ensimmäinen aukeama. Jutun pääpaino oli lehden profiilin mukaan sisustuksessa, valituissa kalusteissa (Yrjö Kukkapuro ja Eero Aarnio) ja kirkkaissa väreissä.

Tilaajasuhteet olivat tässä tapauksessa aika paljon yksinkertaisemmat, pääosissa Keravan kaupungin kirjastolautakunta, kirjaston johtaja Anna-Liisa Suvanto ja kaupunginarkkitehti Heikki Komokallio. Työmaavaiheessa tietenkin rakentaja ja vastaava mestari. Kirjastolautakunnan rooli supistui käytännössä siihen, että se teki muodollisen päätöksen kirjastoon hankittavasta taideteoksesta. Kaupungillahan oli Suomessa täysin poikkeuksellinen mutta erinomainen päätös siitä, että julkisiin rakennuksiin tuli sijoittaa taidetta jonka arvo olisi noin 1 % rakennuskustannuksista. Käytännössä taideteoksen valinnan runnoin minä läpi, koska olin tykästynyt Eino Ruutsalon avangardistisiin elokuviin ja mobileihin. Olin soittanut Ruutsalolle ja kysellyt mahdollisuudesta tehdä mobile kirjaston ikkunaan – sellainen joka näkyisi sekä sisä- että ulkopuolelle. Hän kutsui käymään ateljeessaan. Kävin ja hämmästyin. Ruutsalolla oli studiossaan täydellinen elokuvateatteri ja musiikkivehkeet, taustalla soi vaikuttava musiikkiteos (muistaakseni modernia jazzia). Lopputulos oli, että hän “myi” minulle yhden valmiin teoksensa, joka oli ollut jo näyttelyssä esillä. Hyväksyin mielessäni ehdotuksen, koska se sopi täydellisesti juuri siihen ikkunaan, jota olin ajatellut.

Eino Ruutsalo oli ilmeisen hyvä myyntitykki ja minä riittävän vastaanottava “ostaja”. Esittelin ideani Savelan Arskalle ja hän hyväksyi sen muitta mutkitta. Vielä piti ylipuhua Keravan kirjastolautakunta. Taktiikkani oli yksinkertainen: kerroin että minusta kirjastotilaan ei sopinut mikään perinteinen taideteos (taulu tai pysti), koska tila on hyvin rajattu, läpinäkyvä ja ehkä hieman levotonkin. Sitäpaitsi Ruutsalon ikkunaan sijoittuva kaksipuolinen mobile palvelisi asukkaita aina, myös kirjaston aukioloaikojen ulkopuolella. Siihen ei päästäisi myöskään luvattomasti käsiksi, koska se oli kirjaston ikkunoiden sisäpuolella. Lautakunta kutsui Ruutsalon kokoukseensa ja kävi muistaakseni vielä hänen ateljeessakin ennen lopullista tilausta.

kirjasto-yo%cc%88lla%cc%88

Keravan kirjaston lähestymisjulkisivu 1971. Sisäänkäynnin oikealla puolella Eino Ruutsalon kolmiosainen kineettinen valoveistos.

Toinen miellyttävä yllätys oli dipl.ins. Keijo Uutun saaminen talon rakennesuunnittelijaksi. Hän oli Arska Savelan vanha tuttu aiemmista projekteista. Keijo keksi yläpohjalaataksi merkillisen uutuuden, kauniin ja innovatiivisen AS-laatan. Kirjainyhennys tulee kehittäjän nimestä Asko Sukula. Hänellä oli insinööritoimistonsa jossain Etelä-Haagan kulmilla, lähellä ravintolaa Musta Hevonen. Muistan sen siitä, että juuri tässä toimiston vakiolounaspaikassa kävin yhden legendaarisimpia konsulttineuvottelujani. Se venyi pitkäksi vaikka koskikin alunperin vain elementin ominaisuuksia ja valintaa. Mukana oli myös firman myyntitykki, joka sittemmin tuli tunnetuksi erään toisen yrityksen kyseenalaisista liiketoimista. Asko Sukula halusi ao. “neuvottelun” päätteeksi palkata minut omaan toimistoonsa. En suostunut.

AS-elementti oli 3 m * 3 m kokoinen neliönmuotoinen vohvelilaatta, joka perustui kolmitasoiseen hierarkiseen palkistoon. Elementit valettiin teräsmuottiin. Reunoilla oli korkeimmat palkit (ehkä noin 40 cm?), sitten yhdeksän noin 1 m * 1 m kokoisten ruutujen reunoissa seuraavaksi korkeimmat ja lopuksi aivan matalat palkit. Pienimmät ruudut olivat kooltaan noin 30 cm * 30 cm. Neliömäiset laatat kootaan yhtenäiseksi väli- tai yläpohjalaataksi kuin palapeli esijännitettyjen paikallavalettujen välipalkkien varaan. Laatta pysyy ylhäällä saapaspalkkien varassa. Rakenteen ansiosta varsinainen laatta voitiin ohentaa noin 2 cm paksuksi ja tarvittaessa jättää vaikka kokonaan pois. Keravan kirjastossa keskimmäinen ruutu avattiinkin 1 m * 1 m kokoisille kattoikkunoille ja muissa kohdin laatan läpi mentiin muista syistä. Kattoikkunoihin asennettiin lämpövastukset kylmän ilman valumisen estämiseksi.

AS-laatan menestystarina jäi valitettavan lyhyeksi. Sen ongelmaksi muodostui todennäköisesti pohjapiirrosten sommittelun kannalta karkea ja jäykkä 3 m * 3 m ruudukko, johon oli vaikea sovittaa tiheärakeisia pohjapiirroksia ja väliseiniä. Saattaa olla että kallis hintakin vaikutti menekkiin. Keravan kirjaston maisematilaan ja valitulle urakoitsijalle se sopi kuitenkin hyvin.

Arno Savelan kiistämättömäksi ansioksi lasken Keravan kirjaston suunnittelussa periaatteen avoimesta ja läpinäkyvästä kirjastotilasta (vastakohtana umpiseinillä kopitettuun vanhan liiton kirjastoon), konstruktöörin ennakkoluulottoman valinnan sekä täyden tuen ja kannustuksen nuoren arkkitehtiylioppilaan työlle. Arska oli lopultakin aika käytännönläheinen arkkitehti. Hän jätti korkealentoiset arkkitehtuurin palopuheet suunnittelutyön ohjauksessa kokonaan väliin. Keskustelut ja käännytystyöt asiakkaan kanssa ovat eri juttu. Arkkitehtuurin estetiikasta voidaan olla monta mieltä, mutta minusta se noudatteli ajalle tyypillistä, kohtuullisen eleganttia hilavitkutuslinjaa. Minäkin menin aika sujuvasti virran mukana.

kirjaston-sisa%cc%88kattomaisema

Keravan kirjaston sisäkattomaisemaa, avointa ja läpinäkyvää arkkitehtuuria.

Keravan kaupunginarkkitehti Heikki Komokallio (sittemmin vasemmistoliiton valtuutettu ja kaupungin ääniharava) kävi pari kertaa toimistolla tarkistamassa suunnittelun tilannetta. Kymmenkunta minuuttia vihelleltyään kuvien äärellä, hän murahti pari vaikeasti tulkittavaa lausetta, kerran ainakin tutkijahuoneiden ikkunamuodosta. Keravan kirjaston johtaja ei puuttunut suunnitteluun mitenkään. Kerran hän kuitenkin epäili miten sisustusarkkitehdin suosittelemat metalliset hyllyt sopivat kirjaston hiljaiseen äänimaisemaan. Ihan aiheellinen kysymys. Myös akustikko arkkitehti Alpo Halme taisi puoltaa metallihyllyistä luopumista. Kuitulevypohjaiset hyllyt sitten valittiinkin.

Keravan kirjaston sisätiloja vähän rakennuksen valmistumisen jälkeen 1971. Aarniota, Kukkapuroa, muovia ja kirkkaita värejä.

Outo tapahtumaketju johti kirjaston hävittämiseen 2010-luvun alussa. Keravan kaupungissa taistelivat useita vuosia kirjaston säilyttämisen ja purkamisen osapuolet. Lisätilaa kuitenkin tarvittiin ja esiin nousi kokonaan uuden talon rakentaminen. Sitä varten pidettiin arkkitehtikilpailu v. 2000 ja sen tuloksien perusteella rakennettiin uusi kirjasto v. 2003. Vanhan kirjaston kohtalo jäi kuitenkin siinä yhteydessä ratkaisematta ja se saikin nököttää paikoillaan vielä vuoden 2011 lopulle. Kaupungin projektiarkkitehti Risto Kostia kannatti uuden kirjaston rakentamista mutta pelkäsi arkkitehtikilpailun aikana, että rakennuksen suojeluvaatimukset voisivat torpata koko jatkosuunnittelun. Jo monta vuotta aiemmin (1996 ja 1997) kirjasto oli päätetty säilyttää kun Uudenmaan liitto ja maakuntamuseo katsoivat osayleiskaavan lausunnossaan, että sekä kirjasto että koulu ovat säilyttämisen arvoisia. Kaupungin virkamiehet suhtautuivat kuitenkin säilyttämiseen nihkeästi. Kaupunginarkkitehti Lea Piistari-Niemelä totesi että “jos kaikki 70-luvun rakentaminen pitää säilyttää, ei kaupunkia voi kehittää”. Näissä olosuhteissa rakennus luisui väistämättä purku-uralle. Rakennusta yritettiin kaupata mm. Kelalle ja hotelliyrittäjille porkkanana mm. huomattava lisärakennusoikeus samalle tontille. Purkajat lopulta voittivat. Ex-kaupunginjohtaja Rolf Paqvalin oli etunenässä heiluttamassa moukaria kun kirjaston lasiseinät ensimmäisenä rikottiin (Maila Hölttä 25.11.2011). Mihin lie joutunut julkisivun lasiseinässä kiinni oleva Eino Ruutsalon kineettinen veistos? Pirstaleiksi ainakin romuttuivat yläpohjan todella harvinaiset ja erikoiset Asko Sukulan kehittämät betonielementit. Onko niitä jossain muualla vielä nähtävillä?

Purkamisen taustalla oli a) kirjaston kiistämätön lisätilantarve, jota kaupungin johto ei katsonut voivansa toteuttaa entisen talon lisärakentamisena, vaikka sellaisenkin 1 860 m2 suuruisen suunnitelman oli vuonna 1985 Arno Savela ehtinyt tehdä ja b) kaupungin johdon mielestä liian arvokas tontti vuonna 1971 rakennetulle 1-kerroksiselle kirjastorakennukselle. Rakennusoikeutta myymällä saataisiin kätevästi kaupungin kassaan muutamia miljoonia euroja. Tontille kaavailtiin jopa kolmea tornitaloa. Niitä vastustettiin ja taloja jouduttiin höyläämään matalammiksi. Torneja ei sitten lopulta tullut lainkaan, vaan tuli melko tavanomainen neliömäinen 5-kerroksinen asuin- ja liikerakennus. Kaavaan merkittiin tontin rakennusoikeudeksi 6 850 k-m2 eli 7-kertainen verrattuna aiempaan.

Konttiklinikka

konttiklinikka-perskis-pl-1968

Konttiklinikan koontiperiaatetta havainnollistava perspektiivipiirros (P. Lahti 1968)

Kansaneläkelaitoksella oli 1960-luvulla jo käytössään Autoklinikka eli liikkuva pieni lääketieteellinen tutkimus- ja hoitoyksikkö. Bussi, joka oli sisustettu klinikaksi. En muista toimeksiannon taustaa tarkemmin, mutta Kelan autoklinikasta vastuussa oleva lääket.lis. (myöhemmin prof.) Olli P. Heinonen halusi tutkia mahdollisuutta rakentaa yhtä bussia suurempi liikkuva sairaalayksikkö, joka voisi tarpeen tullen siirtyä tapahtumapaikalle – sen sijaan että iso määrä asiakkaita joutuisi matkustamaan tutkimuksiin tai hoitoihin kymmenien tai satojen kilometrien päähän. Heinonen ja Savela olivat ymmärtääkseni ideoineet klinikan yhdessä jossain aiemmassa tilaisuudessa.

konttiklinikka-pl-kokoamiskaaviot-pienoismallikuva-1968

konttiklinikka-pohja-leikkaukset-ark-6-1968Konttiklinikan asennus- ja kokoamiskuvia (P. Lahti), pohjapiirrokset ja leikkaukset sekä pienoismallikuva. (Arkkitehti 6/1968)

Konttiklinikan suunnitteluun palkattiin Kaupunkisuunnittelu Oy:n Arno Savela ja minä pääsin yhdeksi avustajaksi. Tutkin lähinnä kuljetus-, pysäköinti- ja klinikan pystytystapahtumien tilavaatimuksia, tein perspektiivikuvia ja muita havainnollistavia kaavioita. Suunnitteluryhmässä oli toimistolla ennen minua ollut myös arkkitehti-yo Esko Miettinen. Pienoismallia kokosi arkkitehti Wille Mikkola.

Suunnittelun tuloksena oli teollisuuskontin mittoihin sovitettu klinikkaelementtien kokonaisuus, “konttiklinikka”. Sen siirtely paikasta toiseen olisi yhtä helppoa kuin minkä tahansa teollisuuskontin. Klinikkayksikkö koottaisiin konteista yksinkertaisella liitoselementillä, jossa kaksi kontin päissä olevaa oviaukkoa yhdistetään joustavalla ilmatäytteisellä kumimakkaralla. Klinikassa voidaan tämän jälkeen liikkua osastolta toiselle sisätiloissa. Periaatteesa näin voidaan koota vaikka kuinka iso klinikka. Kontit seisovat maastoon sovitettuna omilla teleskooppijaloillaan, jotka säädettiin yksi jalka kerrallaan halutulle korkeustasolle. Ne myös mahdollistivat konttien purun ja kokoamisen kuljetusalustoiltaan ilman nostureita.

Suunnitelmaa ei Kelan rahoituspäätöksen puutteessa koskaan toteutettu. Se sai kuitenkin kohtuullisesti julkisuutta. Suunnitelma julkaistiin Arkkitehtilehdessä 6/1968 ja se oli myös näytteillä Suomi Rakentaa 4 -näyttelyssä 1970 (Aleksanterinkadun yläpuolella riippuvissa paneeleissa ja Taidehallin näyttelyssä, näyttelykomissaarina Juhani Pallasmaa). Ajatus sopi hyvin 1960-luvun lopulla kehittyneeseen liikkuvan elämänmuodon ihanteeseen (mobile homes, walking cities jne.).

Lopuksi

Suunnittelukokemukset Arno Savelan johdolla olivat aloittelevalle arkkitehtiopiskelijalle opettavaisia ja rohkaisevia, sen lisäksi intensiivisiä ja monella tavalla mieleenpainuvia. Ainoa tie arkkitehdin ammattiin näytti kokemuksieni mukaan olevan työpaikkaharjoittelu, ei opiskelu Otaniemen arkkitehtiosastolla. En olisi voinut kuvitella parempaa työssäopiskelupaikkaa arkkitehtuurin ensimmäisten vuosikurssien opiskelijalle.

lähteet:

Arkkitehti 6/1968

Avotakka 1/1972

Helsingin Sanomat, 18.10.1996, 13.3.1997, 15.2.2002, 1.12.2004, 25.5.2007, 4.2.2017

Keski-Uusimaa 4.10.2011

omat arkistot

Oy Kaupunkisuunnittelu Ab, Arkkitehtitoimisto, Architects and Planners 1982 (esite)

Suomi rakentaa 4, Helsinki 1970 (esitelty 144 kohdetta, ei sivunumeroita).

Muut lähteet linkattu ao. tekstikohtiin

Hiiliveroa ja alppijuustoa, kiitos

Muutama uutisjuttu ja naamakirjakeskustelunpätkä innostivat kirjoittamaan tämän.

p1000656-copy2

Alppimaidon luomutuottajia elementissään Sveitsin alpeilla.

UUTINEN 1. YLE Uutiset julkaisi kolme päivää sitten (7.2.2017) nettisivuillaan uutisen, jonka mukaan ympäristöjärjestö WWF (World Wide Fund for Nature, ent. World Wildlife Fund) on julkaissut Lihaoppaan. Mainio juttu ja askel oikeaan suuntaan! Otsikosta huolimatta ao. opas käsittelee jonkin verran myös muita elintarvikkeita kuin lihaa, mm. juustoja. Ne on luokiteltu karkeasti neljään eri ryhmään: vältettävät (punainen leima), harkiten käytettävät (oranssi), kohtuudella käytettävät (vaalean vihreä) ja suosittavat (tumman vihreä). Jutun mukaan esimerkiksi kotimainen tehotuotettu sianliha ja broileri ovat “vältettäviä”, mutta luomua “voi syödä kohtuudella”.

Kohtuudella voi WWF:n mukaan syödä myös luomusikaa, -broileria ja luonnossa laiduntavaa nautaa ja lammasta sekä luomukananmunia ja -juustoa. Edellytyksenä on ettei rehuna ole käytetty “vastuutonta soijaa”. Suositusten kriteereinä on käytetty ilmastoa, monimuotoisuutta, torjunta-aineita ja rehevöitymistä. Ensinmainittu liittyy aiheutettuihin kasvihuonekaasupäästöihin. Tarkemmat suositukset tuotantoalueittain ja kriteereittäin voi katsoa WWF:n nettisivuilta.

Samoin kohtuullisesti voi WWF:n mukaan syödä myös riistaa eli hirveä, metsäkaurista ja valkohäntäkaurista. Monet pitävät ilman WWF:n opastakin ja useimmiten perustellusti riistaa mainiona ja ympäristöä rasittamattomana luomuruokana, mutta siitä näkökulmasta oppaan riistaosasto on valitettavan lyhyt. Sieltä puuttuvat mm. jänis ja rusakko. Metsäkanalinnuista todetaan, että niiden “kannat ovat suuressa osassa Suomea taantuneet voimakkaasti”. Ilmeisesti suositusta ei tästä syystä ole rohjettu antaa. Varmaan samasta syystä mikään sorsalintu ei ole mukana, koska ryhmässä on “mukana uhanalaisia sorsalintulajeja”. Vuonna 2015 Suomen riistasaalis oli tärkeimpien lajien osalta karkeasti seuraava (kpl): hirvet 75 000, jänikset 200 000, vesilinnut 400 000, metsäkanalinnut 200 000 ja muut riistalinnut 300 000.  Yhteensä 8 miljoonaa kiloa riiistalihaa, joista suosituksia kaivataan – muidenkin kuin hirvieläinten osalta.

Porosta opas toteaa lakonisesti “poro ei ole riistaa”. Tämäkö riittää kuluttajalle? Poroja on Suomessa noin 200 000 kpl (monien mielestä liikaa suhteessa jäkälän ja muun luonnon kulutukseeen) ja niiden teurastusmäärä on noin 75 000 kpl (2 miljoonaa kiloa) vuodessa.  Talviruokinnassa käytetyn säilörehun takia poron lihaa ei ehkä voi pitää ihan täytenä luomuna?  Suositusta tästäkin kuitenkin kaipaisin.

WWF on jo aiemmin julkaissut erinomaiset Ruokaoppaan ja Kalaoppaan. Kalaoppaassa on muuten mukana myös simpukoita ja äyriäisiä. Nyt on muuten madeaika. Suosittelen matikkasoppaa ja mateenmätiä blinien kera.

Hämmennystä aiheuttaa se, että Lihaoppaassa juustot on sijoitettu kaikkiin kolmeen ensinmainittuun ryhmään, mutta ei viimeiseen, siis suosittaviin. Vältettäviä ovat muissa EU-maissa kuin Suomessa ja Ruotsissa tuotetut juustot. Tämä suositus herättää kysymyksiä, koska siinä on samaan koriin heitetty hyviä ja huonoja juustoja. Ratkaiseva suositusperuste ei voi olla tuotantomaa, vaan tuotantotapa. Myönnän: olen tottunut suosimaan alppijuustoja (kuten gruyère tai appenzeller), jotka valmistetaan kesämaidosta esimerkiksi Sveitsin tai Italian alppiniityillä laiduntavien lehmien pastöroimattomasta maidosta ja kypsytetään ilman lisäaineita kallioluolissa. Samassa asemassa ovat Jura-vuoristossa laiduntavat ranskalaislehmät, joiden kesämaidosta tehdään parhaat 3-vuotiset comte-juustot. Lehmät laiduntavat ja hoitavat alppiniittyjä noin puolet vuodesta ja nauttivat sinä aikana useiden satojen erilaisten aromikkaiden yrttien ja kukkien biomassaa. Näin syntynyttä juustoako pitäisi välttää?

UUTINEN 2. toinen uutinen oli Kauppalehden nettiversiossa jo 25.12.2015 , Talouselämässä lyhyempänä jo 16.12.2015 , mutta joku uudelleen jakeli sen muutama päivä sitten (en enää muista kuka, enkä sitä linkkiä edes löydä, koska FB on katsonut parhaimmaksi hävittää sen aikajanaltani, en tiedä miksi). Onneksi googlaamalla löytyy kun muistaa oleelliset avainsanat.

Hieman sensaationhakuiselta vaikuttavan jutun otsikko oli “Laskelma: Salaatin syöminen tuhoaa ympäristöä kolme kertaa enemmän kuin pekoni.” Uutinen perustui The Telegraph -lehden julkaisemaan juttuun Carnegie Mellon Universityn tutkimuksesta, jossa vertailtiin eri ruokalajien aiheuttamia kasvihuonekaasuja niiden tuottamaa 1 000 kaloria kohti. Raflaava ero johtuu siitä, että salaatinkerässä on suurin piirtein saman verran kaloreita kuin yhdessä pekonisiivussa. Mutta kenelle ne ovat vaihtoehtoja? Mielenkiintoista tietoa toki juttuun ja tutkimukseen sisältyy: salaatinkerän tuottamisessa, kuljetuksessa ja hävikissä syntyy yllättävän paljon kasvihuonekaasupäästöjä. Vihanneksissa ja hedelmissä yleensä hävikki on jopa 40 %. Pakasteut äyriäiset olivat vertailussa suurimpia päästölähteitä, siis tuotettua kaloria kohti.

UUTINEN 3. kolmas hiiliuutinen oli samoin 7.2.2017 julkaistu YLEn uutisjuttu, jonka mukaan St1:n hallituksen puheenjohtaja Mika Anttonen antaa ymmärtää, että hallitus ja insinöörit ovat saamattomia ilmastomuutoksen torjunnassa. Käynnissä on toimenpiteitä jotka ovat “ ‘lillukanvarsia’, maksavat valtavasti, eivätkä johda mihinkään”. “Anttonen pitää myös Suomen 30 prosentin velvoitetta biopolttoaineesta kansantalouden kannalta ‘dorkana’ ”. “Anttonen haastaa aluksi Aalto-yliopiston, VTT:n ja liikenne- ja viestintäministeriön mukaan saarnaamaan, ettei hän olisi ainoa.“  

Aika moni on varmaan samaa mieltä Anttosen kanssa, että ilmaston lämpenemisen torjunta etenee aivan liian hitaasti. Jotain muuta kuin nykyiset toimenpiteet pitää tehdä. Olen jo vuosia ollut sitä mieltä, että asia ei etene ennen kuin hiilivero otetaan käyttöön – ensiksi kaikissa teollisuusmaissa, sitten myös muualla. Niin, että kuluttaja näkee välittömästi valintojensa vaikutukset ilmakehän hiilitaseeseen – kukkarossaan. Samalla tarvitaan myös entistä parempaa ja halvempaa teknologiaa. Siihen taas tarvitaan tutkimusta ja kehitystyötä. Tutkimuksen kokonaisrahoitusta ei tarvitse lisätä, suunnataan sitä vain ihmiskunnan elintärkeitä etuja edistävään suuntaan. Lisäisin itse Anttosen mainitsemien unilukkareiden joukkoon ainakin Sitran ja Tekesin, jotka voisivat ruuvata rahoitushanojaan siihen asentoon, että energiatehokkuuden lisäämistä ja kasvihuonekaasupäästöjen vähentämistä edistävät härpäkkeet ja jipot saisivat huomattavasti enemmän tutkimus- ja kehittämisrahoitusta kuin ennen. Painopisteinä olisivat vain ne hankkeet joilla on globaalia merkitystä, koska päästöjen siirtely maasta toiseen ei johda toivottuun tulokseen.

Olen hyvin tietoinen siitä, että nykytilantessa hiiliveroa koskevan kansainvälisen sopimuksen aikaansaaminen on aika utopistista. Mutta mikä onkaan vaihtoehto? Toimivia ideoita kaivataan.

Missä pihvi?

Pointti ei ole siinä, että pähkäiltäisiin sitä, pitäisikö salaatin tai katkarapujen syöminen korvata pekonilla, vaan siinä, että tietäisimme edes suurin piirtein millainen hiilijälki eri elintarvikkeilla. Ruokavaliosta ja mieltymyksistä riippuen syntyy itse kullekin summavaikutus, joka on hyvä tietää. Sitä voi sitten ruveta säätämään jos tuntee tarvetta.

WWF:n julkaisemia opastietoja voidaan käyttää summittaisina ohjeina, mutta kovin pitkälle ei niilläkään pötkitä. Suositukset tulisi olla kaikki tuoteryhmät ja tuotantoalueet kattavia.

Ostaessaan tuotteita tai palveluja nykykuluttajalla ei ole niiden hiilijäljestä mitään tietoa – tai ehkä valistuneimmilla on niistä harmaa aavistus. Se johtuu siitä, että tuotetiedoissa ei ole mukana valmiiksi laskettuja hiilijälkilukemia. Jo nykyisellä tiedolla voidaan karkeita arvioita tehdä tuotekohtaisesti ja se on nimen omaan tuottajien tehtävä. Tietoja tarkennetaan kun tieto lisääntyy. Viranomainen voi tuoteselosteet tarkistaa kuten tähänkin asti ja lopuksi sertifioida. Tuotteen ostajan valistuneisuudesta sitten riippuu, vaikuttaako tämä tiedon lisäys ostopäätöksiin. Jos ei vaikuta tai ei vaikuta tarpeeksi, pitää ottaa käyttöön järeämmät aseet.

Järeämpi askel on tuotteille asetettu hiilivero. Ajatus on yksinkertainen. Joka tuotteelle sen tuottaman ja käyttämän hiilen (elinkaariperusteinen) erotuksen mukainen vero (euroa, dollaria, ruplaa, jeniä, juania, jne/per tuotekilo). Palvelut maksavat omat hiiliveronsa käyttämiensä tuotteiden mukaan ja se siirtyy automaattisesti palvelun hintaan. Kuluttajan tarvitsee katsoa vain ostamansa tuotteen laatua ja hintaa, kuten tähänkin asti. Ei tarvitse pähkäillä, arvuutella ja tuntea syyllisyyttä. Eikä tarvitse opetella hankalia laskureita, muuten kuin omaksi ilokseen ja tiedonintressistä. Tuottaja laskee hiililaskureilla nettohiilivaikutuksen (tai tarkemmin khk-päästövaikutuksen) ja viranomainen edelleen sertfioi – ja kerää hiiliveron. Siinä kaikki. Haitan aiheuttaja (viime kädessä kuluttaja) maksaa ja kun hinta on tarpeeksi korkea, tuote ei mene kaupaksi ja khk-päästöt lähtevät laskuun.

On myös ehdotettu (yhdysvaltalainen ilmastotutkija James Hansen, kiitos vinkistä Jussi Lahti), että tuottajan ja erityisesti fossiilisten polttoaineiden tuottajan pitää maksaa hiilivero ja kootut rahat jaettaisiin sitten kuluttajille. Hän pitääkin fossiilisen energian tuottajia pääsyyllisinä ilmastomuutokseen ja koska teollisuusjohtajat toimivat tietoisesti, heidät tulisi asettaa syytteeseen toiminnasta ihmiskuntaa ja luontoa vastaan. Toimisiko tuo? Mutta eikö tämä ole selvä: kulutus aiheuttaa päästöjä ei tuottaja. Miksikö? Koska jos kukaan ei osta tuotteita, ei kukaan tuota. Kuluttaja on syyllinen halutessaan tavaroita ja palveluja, joiden tuottamisessa syntyy khk-päästöjä. Enemmän ostava aiheuttaa enemmän ja on syyllisempi. Tämä ei ole moralisointia vaan arkiajattelua. Päästöihin vaikuttava vipu pitää sopia suoraan kuluttajan käteen, ei tuottajan.

Loppukevennys: Alppimaito ja alppijuustot

Tutustuimme alppimaitoon muutama vuosi sitten patikkaretkellä Sveitsin Alpeilla Müstairissa. Ryystimme ystäviemme kanssa raakamaitoa suoraan tuottajan vartioimattomalta maitoasemalta pientä korvausta (1 Sveitsin frangi per muki) vastaan. Tämä ei ollut retken tarkoitus, mutta tuli kaupan päälle. Majapaikassa oli tarjolla muitakin paikallisia luonnontuotteita, kuten kukista (chrüter), luumuista (pflümli) ja kirsikoista (kirsch) valmistettua perinnejuomaa, vahvuudeltaan 37,5 %. Muutama kuva retkeltä alla.

Kuvia Sveitsin Alpeilta (Müstair) 18.6.2010. Pieni otos niittyjen kukka- ja eläinkirjosta. Viimeisessä kuvassa 0,5–3-vuotiaat sveitsiläiset, italialaiset ja ranskalaiset alppijuustot (käsittelyssä gruyère) ovat 9.2.2017 jo päätyneet Hakaniemen halliin asiantunteviin käsiin (Lentävä Lehmä).

Lähteet on linkattu ao. tekstikohtiin.

Kuvat: P. Lahti 18.6.2010 Müstair ja 9.2.2017 Helsinki

Nikola Tesla – mistä kotoisin?

Hesari kertoi eilen 15.1.2017 B8-sivullaan menneistä ennustuksista ja totesi, että “Nikola Tesla oli amerikanserbialainen keksijä. Hän näki jo vuonna 1926 internetin tulon ja kännykän – kokoa­ myöten.”  Loistava ennustus ja hyvä juttu, mutta mistä Nikola Tesla oikeasti oli kotoisin? Tämä on sitä paitsi mainio tekosyy tarkastella hieman lähemmin sekä Nikola Teslan elämäntyön että kansallisuuskysymyksen merkitystä. 

tesla-hlo%cc%88kuvat

Nikola Tesla 24- ja 34-vuotiaana (noin vuosina 1880 ja 1890), ennen ja jälkeen Yhdysvaltoihin muuton.

Mietin Teslan kansallisuuskysymystä jo vuoden 2009 keväällä käydessäni Serbian pääkaupungissa Belgradissa olevassa, kohtuullisen mielenkiintoisessa Nikola Tesla -museossa. Merkkihenkilön syntymäpaikka oli museon esittelytauluissa asianmukaisesti mainittu (Smiljanin kylä), mutta mistään en löytänyt tietoa missä ao. paikka oikein sijaitsee. Jäin miettimään syytä ja tausta valottuikin heti kun selvisi, että kylä sijaitsee Kroatian alueella ja kohtuullisen kaukana nykyisen Serbian alueelta. Välissä ovat Bosnia-Hertsegovina ja Montenegro, osittain myös Kosovo.

Wikipedian mukaan myös Smiljaniin on (tietenkin!) rakennettu Teslan elämäntyötä esittelevä museo.  Siellä en ole käynyt.

kartta-ja-museo

Vasemmalla Smiljanin sijainti Kroatiassa ja Belgardin sijainti Serbiassa. Oikealla Nikola Teslan museo 500 asukkaan Smiljanissa Kroatiassa. Teslan syntymän aikoihin kylässä oli vielä 2 000 asukasta. Karttapohja ja valokuva Wikipediasta.

Wikipediankin mukaan tämä legendaarinen neropatti oli ”amerikanserbialainen”, joka syntyi 1856 Smiljanin kylässä (silloisessa Itävalta-Unkarissa, nykyisessä Kroatiassa) ja hänen isän isänsä oli pappi Milutin Tesla joka oli syntynyt Medicissa, Likassa (Kroatiassa). Isän puoleisen suvun alkuperä on Tara-joen laaksossa, nykyisen Montenegron alueella. Isän äiti puolestaan oli serbialaisen papin tytär Đuka Mandić, myös Likasta ja osittain Banovinasta (molemmat Kroatiaa) kotoisin. Miksi siis serbialainen?

Nikola Teslan tarina

Nikola Tesla muutti Smiljanista 6-vuotiaana (1862) perheensä mukana Gospićiin (Kroatiaan) ja sieltä Karlovaciin (Kroatiaan), jossa kävi ensimmäisen koulunsa (neljä luokkaa kolmessa vuodessa). Siihen aikaan Habsburgien Itävalta-Unkarin tässä osassa hallitsivat unkarilaiset, mutta Kroatia sai autonomisen aseman 1868, mikä säilyi aina ensimmäiseen maailmansotaan asti. Huolimatta alueen serbialaisesta hallintoeliitistä vielä 1900-luvun alussakin Lika oli yksi Itävalta-Unkarin kroatialaisseparatismin kuumimmista alueista. Kaikissa näissä vaiheissa ollaan siis selkeästi Kroatiassa. Tesla jatkoi monivaiheisia opintojaan Grazin teknillisessä korkeakoulussa ja Prahassa Kaarlen yliopistossa, jossa sai luvan olla vain kuunteluoppilaana. Välillä hän oli töissä mm. Budapestin puhelinkeskuksessa ja opetti kotiseudullaan sekä Pariisissa Continental Edisonin yhtiössä. Mutta Serbiassa hän ei ilmeisesti asunut tai tehnyt töitä päivääkään!

Myöhemmin (1884) eli 28-vuotiaana Nikola Tesla muutti Yhdysvaltoihin (ensin juuri Edisonin palvelukseen), jossa hän loi varsinaisen uransa. Hänen lapsuudenhaaveensa oli Niagara putousten voiman valjastaminen sähköenergiaksi. Yhdysvaltain kansalainen hänestä tuli vasta 1891, 35-vuotiaana. Yhdysvalloissa hän myös kuoli 86-vuotiaana vuonna 1943. MIT:n sähkötekniikan professori J. G. Trump (muuten: juuri valitun Yhdysvaltain presidentin Donald Trumpin setä) sai tehtäväkseen arvioida Teslan tutkimusjäämistön arvo. Kolmen päivän arvioinnin tuloksena Trump päätyi siihen, ettei mitään sellaista ole, joka voisi olla ulkopuolisten käsissä vaarallista. Hänen mielestään Teslan työn tulokset “viimeisten 15 vuoden aikana olivat enimmäkseen spekulatiivisia, filosofisia ja jossain määrin markkinointiluonteisia ja liittyivät usein voiman langattomaan siirtoon, eivätkä sisältäneet uusia, kokonaisia, toimivia periaatteita tai menetelmiä, joilla sen voisi toteuttaa” (käännös kirjoittajan). 

Nikola Tesla oli koko ikänsä naimaton eikä hänelle jäänyt perillisiä. Teslan omasta mielestä pidättyvyys oli hyödyksi hänen tieteellisille kyvyilleen. Tesla nukkui myös hyvin vähän, omien sanojensa mukaan vain pari tuntia vuorokaudessa. Kolleegat kertoivat samaa. Hän eli siis lähes täysin tutkimus- ja kehittämiskohteensa takia. Merkittävä poikkeus: kaupunkikyyhkysten syöttäminen oli yksi hänen tärkeimpiä harrastuksiaan ja yhtä valkoista kyyhkystä hän piti jopa rakastettunaan. Tesla kulutti suuria summia sen hoitamiseen ja vammojen parantamiseen. Haastattelussa hän totesi, että valkoisen kyyhkysen ansiosta hänen elämällään oli tarkoitus.

Nikola harrasti myös uhkapelejä (jo Euroopan aikoina), biljardia ja shakkia sekä oli bakteeri- ja lääkärikammoinen. Loppuvuosinaan hänestä tuli kasvissyöjä, joka nautti ainoastaan maitoa, leipää, hunajaa ja kasvismehuja. Elämäntavat olivat säntillisiä, työtä klo 9–18 (tai pidempään), päivällinen tasan klo 18.10, aina samassa paikassa (New Yorkin aikana Delmonico’s tai Waldorf-Astoria) ja yksin. Kuntoa ylläpitääkseen Tesla käveli 13–16 km (8–10 miles) joka päivä. Varpaitaan hän litisti sata kertaa joka ilta, koska se stimuloi aivosoluja. Tesla oli koko elämänsä hoikka, pituus 188 cm ja paino 64 kg. Hän pukeutui siististi ja tyylikkäästi. Lihavista ihmisistä hän ei pitänyt. Nikola Tesla asui pelkästään hotelleissa. Taksikuskin ajettua 81-vuotiaan Teslan kumoon New Yorkissa, hän ehdottomasti kieltäytyi lääkärinhoidosta ja kärsi onnettomuusvaurioista useita kuukausia.

Nikola Teslan maailmankatsomus perustui tietoon, ei uskomuksiin. Artikkelissaan “A Machine to End War” (1937) Tesla kiteytti näkemyksensä näin: “There is no conflict between the ideal of religion and the ideal of science, but science is opposed to theological dogmas because science is founded on fact. To me, the universe is simply a great machine which never came into being and never will end. The human being is no exception to the natural order. Man, like the universe, is a machine. Nothing enters our minds or determines our actions which is not directly or indirectly a response to stimuli beating upon our sense organs from without. Owing to the similarity of our construction and the sameness of our environment, we respond in like manner to similar stimuli, and from the concordance of our reactions, understanding is born. In the course of ages, mechanisms of infinite complexity are developed, but what we call ‘soul’ or ‘spirit,’ is nothing more than the sum of the functionings of the body. When this functioning ceases, the ‘soul’ or the ‘spirit’ ceases likewise”. 

Nikola Tesla oli lahjakas sähkötekniikan keksijä, jolla oli kolmisen sataa patenttia. Sähkön siirrossa Thomas Alva Edison kannatti tasavirtaa, Tesla vaihtovirtaa. Tesla voitti. Lähes koko maailma on sittemmin sähköistetty vaihtovirran avulla. Kolleegat Edison ja Tesla kisasivat muutenkin etevämmyydestä vuosikausia ja joidenkin mielestä kumpikaan ei saanut Nobelin palkintoa juuri tämän keskinäisen mitätöinnin tuloksena. Nikola Tesla oli myös huomattava radiotekniikan uranuurtaja. Guglielmo Marconin järjestämä ensimmäinen Atlantin ylittävä radioyhteys hyödynsi 17 Teslan patenttia. Teslan erityiskiinnostuksen kohteena oli langaton sähkön ja energian siirto. Hän järjesti näytöksiä, joissa sytytti lamppuja, joita ei ollut kytketty sähköverkkoon ja johti itsensä läpi sähkövirtoja. Myös suuritehoiset aseet, kuolemansäteet, jotka poistaisivat kokonaan sodankäynnin tarpeen, olivat hänen suosikkikohteenaan.

tesla-ja-sa%cc%88hko%cc%88purkaukset

Kaksoisvalotuksella tehty valokuva Nikola Teslasta istumassa Coloradon koelaboratoriossaan vuonna 1901, jossa hän kokeili erittäin suurien jännitteiden (miljoonia voltteja) muodostamista, tässä jopa 7 metriä pitkinä kaarina.

Tavaramerkki Tesla

Nikola Teslan nimestä tuli ennen pitkää väistämättä tunnettu ja seksikäs. Magneettivuon tiheyden yksikkö on vuodesta 1960 alkaen ollut “tesla”. Tsekkoslovakian sähkötekniikan teollisuusjätti Elektra oli vuodesta 1946 alkaen Tesla. Se hajosi 1990-luvulla useiksi pieniksi yrityksiksi, joista osan nimessä Tesla on edelleen mukana. Myös Kroatiassa on yritys nimeltä Ericsson Nikola Tesla. Ilmeisesti Tesla-nimeä voisi edelleenkin käyttää yrityksen nimessä riippumatta olevista Tesla-yrityksistä.

tesla-lasimosaiikki-ja-radio

Teslan lasimosaiikkinen radiomainos Prahan Světozor kauppakujan päädyssä ja Tesla 308U Talisman radio vuosilta 1953–58.

Teslan lukemattomat tuotteet kuten radiot, levysoittimet (Lenco) elektroniikkakomponentit ja lamput tulivat aikoinaan tutuiksi myös suomalaisille. 1980-luvun lopulla yritys valmisti myös henkilökohtaisia tietokoneita “Tesla PMD 85-1”.

Tällä hetkellä ehkä tunnetuin tavaramerkki, jossa on hyväksikäytetty kuumaa Teslan nimeä on yhdysvaltalainen Tesla Motors. Serbialaiskroatialaisitävaltalaisamerikkalaiskeksijän sukunimi on kelvannut tavaramerkiksi edistyksellistä huipputeknologiaa ja haluttavaa muotoa edustavalle sähköautolle. Urheilullisten poikamies- tai hupiautojen lajityypissä Tesla uhkaa jo Ferrarin ja Lamborghinin asemaa. Punainen väri ei ole sattuma.

tesla-motors-autot

Teslan kuumat sähköautomallit vuosilta 2006 ja 2016. Kuvat: Tesla Motors Inc ja P. Lahti 2016.

Oliko Nikola Tesla serbialainen?

Käsite “amerikanserbialainen” on ilmeisesti muodostettu samalla periaatteella kuin “amerikansuomalainen” tai “ruotsinsuomalainen”. Jälkimmäisissä alunperin suomalainen on muuttanut johonkin toiseen maahan tai on sellaisen jälkeläinen. Ovatko Suomesta Amerikkaan muuttaneet amerikansuomalaisia siitä riippumatta oliko lähtömaa muuttoaikaan Suomi tai Venäjä (tai Neuvostoliitto)? Vai onko osa heistä amerikanvenäläisiä? Kuuluisivatko he silloin nykyisen Venäjän valtion suojelukseen?

Wikipedian mukaan “Amerikansuomalaiset ovat Pohjois-Amerikassa asuvia suomalaisia.” Siis Etelä-Amerikkaan muuttaneet eivät olisi amerikansuomalaisia. Arkijärki sanoo muuta. Erilaisiin ihanneyhdyskuntiin Suomesta muuttaneita on sekä Pohjois-Amerikassa (Kanadassa ja Yhdysvalloissa) että Keski- ja Etelä-Amerikassa. Eniten “alkuperänsä suomalaiseksi ilmoittaneita” on wikin mukaan Yhdysvalloissa 680 000 ja sen jälkeen Kanadassa 140 000 ihmistä. Etelä-Amerikkaan muutti Suomesta 1900-luvun alkupuolella muutama sata siirtolaista mm. Brasiliaan, Argentiinaan ja Paraguayhin, mutta varmaankin vähäisen lukumäärän takia takia heitä ei pidetä “amerikansuomalaisina”.

Ruotsinsuomalaisten osalta tilanne on mutkikkaampi. Suomen- ja meänkielisiä on asunut nykyisen Ruotsin alueella jo esihistoriallisella ajalla ja tietenkin myös silloin kun Suomi kuului Ruotsiin. He eivät ole maahanmuuttajia sen enempää kuin maassa asuneet saamelaisetkaan, mutta heitä voidaan silti pitää ruotsinsuomalaisina. Ruotsiin Suomesta muuttaneissa on myös paljon äidinkieleltään ruotsinkielisiä. Heitä voitaneen silti pitää ruotsinsuomalaisina, vaikkeivät puhuisi juuri lainkaan suomea. Ruotsin Statistiska centralbyrån selvityksen mukaan Ruotsissa asui vuoden 2008 lopussa noin 675 000 suomalaistaustaista eli suurin piirtein yhtä paljon kuin Yhdysvalloissa. Pelkästään vuosina 1960–1979 tehtiin noin 322 000 muuttoa Suomesta Ruotsiin

Nikola Teslan vanhemmat olivat serbialaisia ja kuuluivat myös serbian ortodoksikirkkoon. Sillä perusteella perhe oli etnisesti serbialainen. He asuivat kuitenkin Kroatian alueella ja olivat sitä kautta kroatianserbialaisia. Vähän niin kuin Suomessa asuvat venäläiset ovat suomenvenäläisiä (ja samalla usein myös ortodokseja). Siitä riippumatta ovatko he (tai heidän vanhempansa) muuttaneet tänne Venäjältä viime vuosina, Neuvostoliitosta muutama vuosikymmen sitten tai ovatko asuneet täällä jo silloin kuin Suomi oli osa Venäjää (1809–1917).

Serbialaisuus herättää intohimoja

Pari päivää sitten kerrottiin myös toinen Serbiaan liittyvä STT:n välittämä uutinen, tosin ei Hesarissa (ks. mm. Ilta-Sanomat 14.1.2017 ja YLE Areena/Yle Nyheter 14.1.2017, Turun sanomat 15.1.2017 ja Ilkka 15.1.2017): “Pääkaupungista Belgradista kohti Kosovon pohjoisosaa liikkeelle lähtenyt ensimmäinen junavuoro pysähtyi lauantai-iltana ennen Kosovon rajaa. Junan kyljessä oli useilla kielillä teksti, jonka mukaan Kosovo on Serbiaa. Kosovon presidentti Hashim Thaci oli vaatinut Serbiaa pysäyttämään junan, koska se hänen mukaansa loukkaa Kosovon itsemääräämisoikeutta. Serbian pääministeri Aleksandar Vucic kertoi määränneensä junan pysähtymään ennen Kosovon rajaa, koska hänen mukaansa oli aihetta pelätä junaan kohdistuvaa hyökkäystä. Kosovon erikoisjoukot valmistautuivat räjäyttämään radan, Vucic sanoi BBC:n mukaan. Kosovo kiistää hyökkäysaikeet. Kosovo julistautui itsenäiseksi 2008, mutta Serbia ei ole tunnustanut itsenäisyyttä.” Helsingin Sanomat, joka viime aikoina muuten on ollut hyvässä vireessä, ei ole toistaiseksi julkaissut ao. uutista, ei paperi- eikä nettiversiossaan.

Suurin Serbian lipuin ja serbianortodoksisymbolein koristellun junan oli tarkoitus ajaa Kosovon pohjoisosiin Mitrovicaan, jossa valtaosa Kosovon serbivähemmistöstä asuu. Kosovo pitää junavuoroa suunniteltuna provokaationa ja Serbia puolestaan syyttää Kosovon johtajia ja albaaniväestöä paitsi etnisten serbialaisten alistamisesta niin jopa sodanlietsomisesta. Serbian presidentti Nikolic käyttää tutunkuuloista retoriikkaa kun kertoo maansa joutuvan puolustamaan kansaansa ja territoriotaan (siis Kosovossa).

Ovatko kosovonserbialaiset Mitrovicassa samassa asemassa kuin ukrainanvenäläiset Krimillä ennen kuin Venäjä päätti järjestyttää siellä kansanäänestyksen ja liittää alueen Venäjään? Ei näytä siltä. Wikipedian mukaan Mitrovican eteläosassa asuu noin 70 000 albaania (97 % sen väestöstä) ja 14 serbiä kun taas pohjoisosassa asuu 11 000 serbiä ja muita kansallisuuksia (93 % sen väestöstä) ja 900 albaania. Uskontotaustoiltaan jako on yhtä selvä: albaanit ovat lähes kaikki muslimeja ja serbit pääosin ortodoksikristittyjä. Tilanne Kosovon pohjoisosassa ja Mitrovicassa on aivan toinen kuin Krimillä.

Uutinen perustuu alunperin BBC:n 14.1.2017 julkaisemaan juttuun, mutta Serbian suunnitelmasta tiedottivat uutistoimisto AP ja Washington Post jo 13.1.2017. Omat uutisensa ovat jo 14.1.2017 laatineet myös esim New York Times, Yahoo ja MSN sekä eurooppalaisista mm. Daily Mail ja Dagens Nyheter 14.1.2017, GuardianFrankfurter Allgemeine 15.1.2017 ja Le Monde 16.1.2017.

Kansallisuus muuttuu yhä hämärämmäksi käsitteeksi

Kansainvaellukset ovat tärkeä osa ihmiskunnan historiaa ja myös osa sen menestystarinaa. Sen lisäksi myös pienemmät joukot (kuin kansat) ja yksilöt ovat päätyneet muuttamaan asuinsijansa kotimaan ulkopuolelle. Suomalaisilla on siitä varsin todistusvoimasta kokemusta lähtien siirtymisestä jääkauden jälkeen nykyisen Suomen alueelle, siirtolaisuudesta Amerikkoihin 1900-luvun alussa ja Ruotsiin 1960-luvulla. Nykyinen aivovuoto eli yliopistoväen siirtyminen ulkomaisiin akateemisiin instituutteihin on näihn verrattuna aika vaatimatonta.

Myös Paul Gauguinia askarrutti kysymys, mistä tulemme, keitä olemme, minne menemme (D’ou Venons Nous, Que Sommes Nous, Où Allons Nous). Näin nimettyä teostaan hän pitää päätyönään, eräänlaisena testamenttinaan. Gauguin oli tahitinranskalainen taidemaalari, joka muutti 1891 Ranskasta Polynesian saarille jossa myös kuoli 1903. Hänen muuttonsa syinä pidetään taloudellisia ongelmia ja pettymyksiä Euroopan (Ranskan) taidemaailman rajoittuneisuuteen. Suuri menestys tuli, kuten monella muullakin taiteilijalla, vasta hänen kuoltuaan ja hänen tauluillaan ansaitsivat lähinnä välittäjät ja sijoittajat. Osasyynä menestykseen on rohkeaksi ja kadehdittavaksi katsottu pako primitiivisen kulttuurin pariin. Gauguin ilman “tahitilaisranskalaisuutta” olisi paljon vähemmän tunnettu.

gauguin-1897

Paul Gauguin (1848–1903), D’ou Venons Nous, Que Sommes Nous, Où Allons Nous. Tahiti 1897–98. Suurikokoisen maalauksen nimi on kirjoitettu sen vasempaan ylänurkkaan, ilman kysymysmerkkejä. Teos on nähtävissä Bostonin taidemuseossa.

gauguin-hauta-atuona

Tänne tahitinranskalainen Paul Gauguin päätyi, Marquesas-saarille Hiva Oan saaren Atuonan kaupungin hautausmaalle Tyynenmeren näköalapaikalle. Kuva P. Lahti 1998.

Nopeaa ja hidasta piirtämistä sekä lisättyä todellisuutta

Nopea piirtäminen

Nopea piirtäminen ja ahmiminen on ranskaksi croquer. Siitä on periytynyt suomenkin kieleen “krokiin” (croquis) piirtäminen ja perunakrokettien rouskuttaminen. Esimerkiksi Helsingin Taidehallissa käy piirtämässä “elävää mallia” kymmeniä alan harrastajia, jotkut kerran viikossa, jotkut harvemmin. Taidekouluissa croquis on peruskauraa. Ammatttaiteilijat piirtelevät ”nopeita” luonnostellessaan kohdettaan. Karikatyyritaide on eräänlaista croquis’ta. Nopeiden piirtäjien “elävä malli” tarkoittaa yleensä alastonta ihmistä, joka vaihtaa asentoaan esimerkiksi kymmenen minuutin väliajoin.

pl-croquis

Melko tyypillinen ”nopea”, viiden minuutin punaliitu-croquis (PL 1989)

Alaston ihmisvartalo on sopiva nopean piirtämisen kohde, koska ihmissilmä havaitsee herkästi “väärin” muotoillut kohdat, mutta sallii silti erilaisia tulkintoja. Väärätkin asennot ovat mahdollisia ja uskottavia. Kuvasta saattaa tulla siedettävä vaikkei olisikaan ihan näköinen. Voimakkaastikin tyylitelty kuvaus voi olla näköinen. Ihmiskasvot ovat huomattavasti vaikeampi kohde, koska “näköisyysvirheet” sattuvat heti silmään. Näköispiirustuksen tai -veistoksen tekeminen on harvinainen erityislahjakkuuden laji. Silti “näköispatsaiden” tekijöitä katsotaan nykyisin enimmäkseen alaviistoon, outoa.

Taidehallissa aloitetaan useimmiten 15 minuutin piirroksilla ja sitten kiihdytetään nopeutta asteettain ainakin 5 minuuttiin, joskus jopa 3 minuuttiin asti. Tapa taitaa olla aika perinteinen. Tähän tyyliin ohjeisti myös Taidehallin intendentti Seppo Niinivaara piirtäjäjoukkoa ja alastonmallia silloin vuosia sitten kun hän itse piirsi joukon mukana. Tällä menettelyllä kokeneenkin piirtäjän sekä silmä että käsi ehtivät sopeutua uuteen tilanteeseen.

Arkkitehtien kesäisillä “taideleireillä” (joita pidettiin vuosina 1981–2012) niiden ensimmäinen ohjaaja taidemaalari (sittemmin professori) Mauri Favén kertoi parikin kertaa tarinan ranskalaisesta Jean-Auguste-Domingue Ingres’istä, joka kuulemma väitti, että taiteilijan pitää osata painaa mieleensä hetkessä se näky, minkä ikkunasta putoava ihminen jättää hänen verkkokalvoonsa. Sen jälkeen hän piirtääkin päässään olevasta mallista. Tarina on hyvä. En ole yrittänyt tarkistaa pitääkö se paikkansa. Sen totuusarvo on toissijaista.

ingres-luonnos-ja-detsku

Esimerkki Ingresin luonnoksista tekeillä olleeseen muraalimaalaukseen Kulta-aika (L’Age d’or 1862) ja yksityiskohta valmiista koulutyöstä Alastoman miehen harjoitelma (Academid study of a male torso, 1801). Ingres luonnostelee ja maalaa käsiä, jotka ovat viimeinen ratkaiseva lenkki hyvän kuvan syntymisen ketjussa.

Hidasta taidekäsityötä

Jean-Auguste-Domingue Ingres oli tunnettu äärimmäisen viimeistellyistä maalauksistaan. Sen edellyttämä käsityö on hidasta ja vaativaa.

Ingres pyrki maalauksissaan tavoittamaan mallinsa puhtaan (aidon) muodon. Siksi lopputuloksena syntynyttä maalausta ei voi pitää totuudenmukaisena ahtaasti ymmärrettynä. Se on jotain enemmän. Monien aikalaisten mielestä jopa totuutta vääristelevää. Suuren odaliskin mittasuhteet olivat kuulemma pielessä, jalat liian pitkiä, vasen käsi liian lyhyt ja selkänikamiakin mitattiin olevan jopa kuusi liikaa. Mitä väliä jos kuvan kohteena oleva naisvartalo koetaan ihanteellisen kauniiksi? Postfaktuaalista kauneutta.

Kuvataide onkin sekä virtuaalista että lisättyä todellisuutta ja oli niitä jo kauan ennen kuin digihärpäkkeet mahdollistivat ne siinä erikoisessa muodossa, jossa todellisuutta jäljittelevään kolmiulotteiseen kuvaan on liitetty keinotekoisia (keksittyjä) kolmiulotteisia elementtejä. Eksyinkö jo aiheesta?

ingres-grande-odalisque

Lisättyä todellisuutta? Jean-Auguste-Domingue Ingres’in maalaus La Grande Odalisgue 1814.  Teos löytyy Louvresta.

Taidemaalarin maalaus on subjektiivinen näkemys kohteesta. Kuva voi miellyttää katsojaa tai olla miellyttämättä. Kysymys ei ole objektiivisesta ja vielä vähemmän absoluuttisesta totuudesta. Paraskaan fotorealisti ei yritä jäljentää todellisuutta, vaan tehdä kuvan joka näyttää todelliselta. Valokuvaaja pyrkii samaan. Todellisuuden ja kuvan välissä ovat kameran linssit, tallennustason valoherkän filmin tai valokennon sisäinen rakenne, tallenteen muunnos (prosessointi) silmälle näkyväksi tuotteeksi, paperikuvaksi, kankaalle tai kuvaruudulle heijastetuksi kuvaksi. Kuvaa voidaan manipuloida monin tavoin niin, että lopputulos voi etääntyä alkuperäisestä kohteestaan paljonkin, usein katsojaa miellyttääkseen.

ingres-ja-gallen-kallela

Kahdenlaista todellisuutta ja niiden kuvaustapaa: turkkilainen ja suomalainen sauna. Ingresin idealisoituja naisvartaloita (1862) voidaan verrata Gallen-Kallelan realistisiin saunojiin (1889). Molemmat yhtä totta.

Tavoittaako nopea piirtäminen kohteensa idean tai tosiolemuksen paremmin kuin päiväkausia hiottu ja moneen kertaan korjattu maalaus? Kyllä tai ei, riippuu tekijän taidoista.

Leonardo da Vinci korjasi La Giocondaa moneen kertaan. Hän oli siihen tyytyväinen vasta vuosikausien (ehkä jopa 13 vuoden) työn jälkeen. Läpivalaistun teoksen analyysin mukaan naisen pää oli aluksi liian iso ja kädet väärin. Korjausten jälkeen syntyi ehkä maailman kuuluisin ja ihanteellista naiskauneutta ylistävä muotokuva Mona Lisa (1503–16, valmistumisvuosi on epäselvä). Kasvojaan hartaasti meikkaavaa nykynaista (tai miestä) saattaa hämmästyttää se, että tällä joviaalilla (jocund, giocondo) Mona Lisalla ei ole kulmakarvoja eikä silmäripsiä.

Kuva on vähintään yhtä totta kuin kohteensa. Tämän hauskuuden huomasi myös belgialainen René Magritte, joka maalasi kuvan piipusta (1929) ja kirjoitti sen alle “Ceci n’est pas une pipe” (Tämä ei ole piippu). Samainen kuva on ollut minulla lahjaksi saadussa hiirimatossa vuosikausia. Suomalainen arvoitus: Valehiiri valepiipun päällä tekemässä valejälkiä valetodellisuuteen, mikä se on?

Todella nopeaa piirtämistä

Omaksi huvikseni harjoittelin itse aikoinani todella nopeaa piirtämistä junan ikkunasta. Maisema vilahtaa ohi sekunneissa. Siinä on pakko keskittyä olennaisiin maiseman osiin. Junan pysähtyminen asemilla tuo sopivaa vaihtelua ja tarpeellisen hengähdystauon. Silloin aikaa on sentään muutama minuutti. 

pl-junapiirrokset-10-kpl

Esimerkkejä “todella nopean piirtämisen itseopiskelukurssilta” junassa välillä Helsinki-Tampere-Helsinki vuosina 1981–82. Tein piirroksia neljällä työmatkalla, jos satuin saamaan rauhallisen ikkunapaikan. Tekniikkana jonkinsorttinen ingressiläinen näkeminen.

pl-punaliitu-croquis-6-kpl

pl-tussi-croquis-5-kpl

Esimerkkejä croquis-piirustuksistani Taidehallilla vuosina 1983–1991. Useimmiten olen käyttänyt punaliitua, mutta joskus myös mustaa tussikynää tai -sivellintä. Päivämäärän lisäksi kuviin on merkity piirustusaika minuuteissa (useimmat 5 minuutin kuvia). Paljon yli viittä minuuttia ei juuri kannata yhtä asentoa piirtääkään, tulos ei siitä yleensä parane, ehkä käy päinvastoin.

Täytyy lopuksi kehaista muutamaa arkkitehtikolleegaa ja hyvää ystävääni, jotka ovat erinomaisia nopean piirtämisen taitajia, aakkosjärjestyksessä: Tapani Kajaste, Kalevi Karlsson ja Pertti MaisalaMuitakin virtuooseja tietysti on. Arkkitehdiksi pyrkiväthän useimmiten luulevat (ilman parempaa tietoa) päätyvänsä kokopäivätaiteilijan hommiin. Niin ei kuitenkaan juuri koskaan käy, vaan taiteilu pitää hoitaa vapaa-ajalla tai sitten luopua leipäarkkitehdin töistä. Poikkeuksiakin on. Kahdelta ensinmainitulta alla pari esimerkkiä lahjaksi saaduista töistä.

Pertti Maisalan töistä on yksi hieno muistikuva: A0-kokoon piirretty alastonmallipiirustus selkäpuolelta kuvattuna. Se roikkui Otaniemen arkkitehtiosaston piirustus- ja kuvanveistosalin takaseinällä oikeassa reunassa koko sen ajan kun itse siellä joko piirsin tai muovailin ja joka kerta ihmettelin sitä kuka kumma täällä mahtaa olla noin taitava piirtäjä. Ei mennyt vuottakaan kun olin samassa toimistossa alan hommissa, sattumalta. Unto Pusa oli halunnut ao. piirustuksen koulun kokoelmiin ja sinne se jäi – eikä Pertillä ole kertomansa mukaan siitä tai sen säilytyspaikasta sen parempaa tietoa. Jos se siellä jossain on, kannattaa käydä vilkaisemassa.

kajaste-ja-karlsson

Vasemmalla Tapani Kajasteen muotokuva sukulaispojastaan 2012 ja oikealla Kalevi Karlssonin karikatyyri tämän kirjoittajasta 2015.

Lähteet

Mona Lisan arvoitus (Secrets of The Mona Lisa), Britannia 2016 

wikipedia, hakusanat: Jean-Auguste-Domingue Ingres, Akseli Gallen-Kallela, Leonardo da Vinci, Mona Lisa, René Magritte.

kuvalähteet, ellei muuta mainittu: omat arkistot

P.S. 1.5.2017:

”Hullu arkkitehti” Ilpo Aarniala on tänään vappupäivänä blogannut Pertti Maisalan töistä kivan jutun, jossa on mukana myös kolme A1-kokoista alastonmallitutkielmaa. Ne on tehty vuonna 1960 arkkitehtiosaston ”piirustuksen, maalauksen ja kuvasommittelun” opettajan Unto Pusan aikana. Erinomainen täydennys koska minulla ei ollut tarjota kuin muistikuva Pertin työstä. Ilpon esittelemät työt ovat tosiaan A1 kokoisia, kun minun muistikuvani oli suurempi eli A0.  Hiilipiirrokset tehtiin ainakin 1967 sitä varten Wulffilla myynnissä oleville hiilipiirrospaperille, jonka koko on hieman A0-kokoa (noin 84 cm * 119 cm) pienempi eli 72 cm * 104 cm. A1-koko puolestaan on 59 cm * 84 cm.

Ilpo Aarnialallakaan ei näytä olevan tietoa, ovatko Pusan ”takavarikoimat” työt jossain jäljellä. Sitä pitäisi tietysti kysyä tiloista vastaavilta tahoilta Aalto-yliopistolta. Asia kiinnosti minua sen verran, että jo tammikuussa oman plokini julkaisun jälkeen kävin vahtimestarin opastuksella katsomassa, miltä Otaniemen piirustus- ja kuvanveistoateljeessa (design by Alvar Aalto) näyttää. Olisiko siellä kenties jonkinlainen arkisto? Paljastui, että ateljeen ja koko entisen arkkitehtiosaston ovat vallanneet ns. ARTS-väki eli Arabianrannasta Otaniemeen siirretyt entiset ”taikkilaiset”. Arkkitehtiopiskelijat on siirretty yli kilometrin päähän tylsänpuoleiseen toimistorakennukseen Miestentielle. Mikähän kumma tähänkin pakottanut tai miten arkkitehtuurin opettajat ja opiskelijat ovat siihen suostuneet? Muistelen, että arkkitehtiosasto vallattiin 1969 huomattavasti vähäisemmästä syystä.

No, ahkerassa työntouhussa näyttivät taiteen opiskelijat olevan vierailunikin aikana ja ateljee lähes pursusi opiskelijoiden keskeneräisiä töitä. Iskin silmäni muutamaan piirustuslaatikostoon, jotka lojuivat tilassa käyttämättömän näköisenä. Laatikoiden koko oli sitä luokkaa, että niihin mahtuisi hyvin A0-kokoisia kuvia. Kurkkasin muutamiin laatikoihin, mutta tyhjiä olivat. Kysymys siitä, missä ovat Unto Pusan talteen ottamat opiskelijatyöt, jäi toistaiseksi ratkaisematta.

pasted-image

pasted-image-2

Alvar Aallon suunnittelema ateljeetila nykyisessä Aalto-yliopiston ARTS-väen käytössä tammikuussa 2017. Ymmärtääkseni myös arkkitehtuurin opiskelijoille järjestetään heille räätälöityjä ARTS-kursseja – toivottavasti juuri näissä tiloissa.

Mirabeaun silta – Seine virtaa

p1020180-mirabeaun-silta-oikealta-rannalta

Mirabeaun silta nähtynä Seinen oikealta rannalta alajuoksun puolelta. Terässilta on 120-vuotias, mutta edelleen sekä rakenteeltaan että estetiikaltaan moderni. Etualalla yksi neljästä pääsiltapilareihin liitetyistä pronssiveistoksista (Jean-Antoine Injalbert), joka kuvaa Pariisin kaupunkia.

Käyttöohje:

  1. nautitaan ensin Vieno Saariston hieno esitys KOM-teatterin levyltä
  2. luetaan Apollinairen runo, haluttaessa vertaillaan eri suomennoksia
  3. kuunnellaan ehkä muitakin esityksiä, niiden eri versioita levyiltä, nauhoilta tai netistä
  4. tutustutaan lopuksi siltarakennustaitoon ja -taiteeseen
  5. voidaan samalla nauttia muustakin arkkitehtuurista ja vaikkapa lasillisesta mietoa punaviiniä.

1. Vieno Saariston esitys

Vieno Saaristo kuoli tämän kuun alussa. Äänitteiden ansiosta hän varmaankin meitä aina silloin tällöin muistuttaa menneistä kokemuksistamme ja siitä että Seine jatkaa virtaamistaan, hitaasti Mirabeaun sillan alla.

levykannet

Vieno Saariston veto Guillaume Apollinairen runosta Mirabeaun silta on yksinkertaisen upea. Esityksen vankkana perustuksena on tietysti vähintään yhtä teräksinen sävellys, jonka Eero Ojanen teki KOM-teatterin näytelmään Jules ja Jim vuonna 1992. Siinä heijastellaan sadan vuoden takaisia pariisilaistunnelmia. Ojasen musiikki ja varsinkin Saariston laulu ovat samettisen karheita. Tunnelmassa yhdistyy romanttinen haikeus selväjärkiseen realismiin. Rakkaudet menevät, elämä virtaa, minä jään.

apollinaire-tynni-ojanen-saaristo

Neljän lahjakkaan tekijän yhdistelmänä voi syntyä yksi klassikko. Vasemmalta ranskalainen runoilija Guillaume Apollinaire, syntyisin Wilhelm Albert Włodzimierz Apolinary Kostrowicki (25.18.1880–9.11.1918), suomalainen (Inkerissä syntynyt) runoilija, kääntäjä ja Lontoon 1948 olympialaisten lyriikan kultamitalisti Aale Tynni (3.10.1913–21.10.1997), suomalainen säveltäjä ja pianisti Eero Ojanen (s. 3.1.1943), sekä suomalainen näyttelijä ja laulaja Vieno Saaristo (14.8.1936 – 1.12.2016). Kuvat wikipedia, Elvis r.y. ja Eero Liesmaa/Iltalehti.

2. Apollinairen runo “Mirabeaun silta” (Le Pont Mirabeau)

Apollinairen runon ensimmäinen säkeistö on pronssiin valettuna Mirabeaun sillan länsipäässä, oikenpuolimmaisen kuvan taustalla näkyvän portaikon yläpäässä.

Aale Tynni käänsi runon kolmeen kertaan, kerta kerralta paremmin. Tässä Aale Tynnin viimeisin (1974) ja mielestäni selvästi paras suomennos (se sama versio, jonka Vieno Saaristo laulaa) ja rinnalla alkuperäinen (1912) Apollinairen runo:

runot-taitettuna

Apollinaire julkaisi runonsa ensimmäisen kerran itse perustamassaan pariisilaisessa kirjallisuuslehdessä Les Soirées de Paris 1912.

Heti seuraavana vuonna (1913) hän julkaisi sen kokoelmassaan Alcools (Se suomennettiin 1977, kääntäjänä Jukka Kemppinen, mutta siinä oleva versio Mirabeaun sillasta on minusta runona kankea)

Aale Tynnin ensimmäinen suomennos julkaistiin 1957 kokoelmassa “Tuhat laulujen vuotta” ja toinen versio ranskalaiseen moderniin runouteen keskittyvässä kokoelmassa “Tulisen järjen aika” joka ilmestyi 1962. Kolmannen kerran suomennos ilmestyi kokoelman “Tuhat laulujen vuotta” toisessa laajennetussa (yli 1 100 sivuisessa) painoksessa 1974 ja siinä lähes kaikki runot olivat Tynnin suomennoksia. Mirabeaun sillan käännös kehittyi joka vaiheessa. Vuoden 1962 versiossa Tynni oli jo muuttanut kertosäkeen löysän preesensin “tulee yö kello soi, menevät päivät minä jään” uhmakkaammaksi imperatiiviksi: “tulkoon yö lyököön kello, menkööt päivät minä jään”. Vieno Saariston esityksestä ymmärtää heti miksi muutos oli välttämätön. Viimeisessä 1974 kokoelman versiossa muuttui vielä yksi yksityiskohta: kankeahko “minun tuleeko mielessä pitää” vaihtui iskevämmäksi “pitääkö sellaista muistaa”.

Ei kai ole sattuma, että Aale Tynnin suosituin oma runo on juuri Kaarisilta vuodelta 1949. Sekin on sävelletty, laulettu ja levytetty (Kaj Chydenius, Taru Nyman, Texicalli Records KC 74, TEXCD 120, 2013).

Mitä kaikkea lienee alunperin liikkunut reilun kolmekymppisen Apollinairen muistilokeroissa runoa sepittäessään? Sen voi ehkä aavistaa. Mistä silta putkahti hänen runonsa keskushenkilöksi? Tuskin syynä olivat sillan edistyksellinen muotoilu tai insinööritekniikka. Syy taisi olla siinä, että Apollinaire asui Seinen oikealla rannalla Auteuil’issa, aika kaukana Montparnassen taiteilijaystävistä ja erityisesti muusastaan, taidemaalari Marie Laurencin’istä. Hän joutui ylittämään joen aika usein. 

rousseau-1909-apollinaire-ja-laurencin

Henri Rousseau 1909, Muusa inspiroi runoilijaa (Apollinairen ja Marie Laurencin’in muotokuva).

Sillan ylittäminen kävellen vie suurin piirtein saman ajan kuin runon lukeminen. Eero Ojasen sävellyksen ja Saariston laulun aikana, noin kolmessa minuutissa, flaneerauksen voi suorittaa edestakaisin ja välillä ihailla vaikka Eiffel-tornia, joka näkyy sillalle komeasti. Kävelyn aikana Seinen väsynyt aalto (l’onde si lasse) ehtii huuhdella reilusti siltarakenteita ja vanhoja muistoja aivosolujen hämäristä välittäjäaineista.

3. Muita versioita

Verkosta löytyy hämmästyttävä versio, yli satavuotias äänite (ehkä vuodelta 1913). Siinä Guillaume Apollinaire lausuu itse runonsa Mirabeaun silta. Tallenteesta voisi päätellä, että runo olisi syytä lausua alavireisesti ja hieman kohtalonomaisesti. Apollinaire tuo joka tapauksessa aika hyvin esiin runonsa perusajatuksen, elämänkulun vastustamattomuuden ja siihen pyytämättä kuuluvat pettymykset.

Vaikka sata vuotta on kulunut Apollinairen ajoista, niin edelleenkin Ojasen sävellys ja Saariston esitys tuovat minusta onnistuneesti esiin juuri tuon, alkuperäiseltä tuntuvan ajatuksen ja tunnelman. Seine virtaa, minä jään.

apollinaire-et-co-10-s-mykka%cc%88filmissa%cc%88-n-1913

Herra Apollinairesta löytyy myös lyhyt noin 10 sekunnin filminpätkä ystävänsä seurassa vuodelta 1914, mutta valitettavasti rusettikaulaisten velmuilevien herrasmiesten tallenne on mykkä. 

Runosta on monia muitakin tulkintoja, sekä lausuttuna että laulettuna. Léo Ferré, monacolainen anarkisti levytti runon hitaaksi valssiksi sovitettuna 1953. Netistä löytyy tästä versiosta myös paljon tuoreempia 2000-luvun esityksiä. Valssina sen vetävät myös Yvette Giraud ja Michel Delpech. Chanson taitaja Bernard Lonjon levytti kuulemma kappaleen yli 60 kertaa!

Lausuttuun runoon tuntuu sopivan kohtuullisen karhea ääni, hidas ja harkitsevaksi rytmitetty tempo. Tätä linjaa edustavat ainakin Serge Reggiani tai Gilles-Claude Thériault (2011).

4. Sillanrakennuksesta

Mirabeaun teräskaarisilta valmistui 1896. Siltainsinööri Paul Rabel (1848–1899) oli päävastuussa avantgardistisen rakenteen suunnittelusta. Sillan pisin, keskimmäinen jänneväli oli omana aikanaan hämmästyttävän pitkä, jopa 96,5 metriä.

Ehkä vielä merkittävämpää on se, että kaarisillaksi se on erittäin loiva. Sillan pituuden ja korkeuden suhdeluku on 16, aikansa ennätys. Jänneväliltään se ei kuitenkaan ollut ennätyspitkä, koska Gustave Eiffel oli jo vähän aiemmin suunnitellut ja toteuttanut (1877) pitemmän ristikkorakenteisen ja takorautaisen Maria Pia -rautatiesillan Douro joen yli Portossa. Sen pisin jänne oli jopa 160 m. Sitä paitsi Mississippi joen ylittävä (suunnittelijansa mukaan nimetty) Eads Bridge St. Louisissa valmistui jo 1874 ja sen pisin jänne oli 158 m.

Mirabeaun sillan suunnittelussa mukana olivat myös tie- ja siltainsinöörit Amédée Alby ja Jean Resal, jotka muutamaa vuotta myöhemmin (1900) venyttivät pisintä jännettä Aleksanteri III:n sillassa (Grand Palais’n edessä) vielä 107 metriin. Muut kaksi jänneväliä ovat 34 metriä kumpikin. Vertailun vuoksi: Turun Aurajoelle vuonna 1970 rakennetun, epäonnistuneen ja sittemmin puretun ja yksiaukkoisen Myllysillan pituus oli 93 m (jänneväli ehkä noin 80 m) ja uuden 2011 rakennetun Myllysillan jänteet ovat huomattavasti lyhyempiä: 27 + 36 + 27 m.

Silta on usein merkittävä kaupunkirakenteellinen elementti.  Se muuttaa asukkaiden kulkureittejä ja käyttäytymistä. Se synnyttää samalla uuden maiseman. Liikenneverkon solmu ja kaupunkirakenteellinen maamerkki yhdessä paketissa. Lisäksi se voi olla onnistuneesti muotoiltu, siis kaunis, kuten Mirabeaun silta. Näistä syistä silta tuottaa väistämättä uusia kaupunkilaiskokemuksia. Siihen liitetään jopa elämäntarinoita. Pont Neufin rakastavaiset muistetaan. Jotkut (sanoisin ääliöt) haluavat muistuttaa meitä omista tarinoistaan kiinnittämällä sillan rakenteisiin säälittäviä  lukkoja. Pieni lukkomäärä vielä menisi, mutta joukkoliikkeenä siitä tulee mahdoton. Suosittelen viranomaisille pikaista rautasahan käyttöä ennen kuin liian moni sydän herkistyy. 

Paljon muitakin hienoja siltoja on maailmalla. Niiden ylittämisestä tai alittamisesta syntyy elämys, jonka muistaa pitkään. Paraatiesimerkkeinä Ponte Vecchio (Firenze), Ponte di Rialto (Venetsia), Brooklyn Bridge (New York), Golden Gate (San Francisco), Puente Viejo (San Juan de Las Abadesas). Niistä joskus myöhemmin enemmän, ehkä.

san-juan-de-las-abadesas-silta-kokonaan-12-05-1998

Esimerkki hienosta sillasta Kataloniassa: Puente Viejo San Juan de Las Abadesas. 1100-luvulla rakennettu kivisilta korjattiin 1400-luvun maanjäristyksen jälkeen goottilaiseen tyyliin. Espanjan sisällissodassa dynamiitilla räjäytetty silta rakennettiin entiseen malliin vielä kerran uudelleen 1976

5. Lähistöllä on muutakin katsottavaa

Mirabeaun silta yhdistää kaksi kaupunginosaa. Metro vie aivan sillan juurelle (oikean rannan asema Mirabeau). Sen länsipuolella on pariisilaisten suosima mahtava ulkoilualue Boulognen metsä (Bois de Boulogne), tunnettu tennisareena Roland Garros ja heti sen eteläpuolella muutama merkittävä, mutta aika vähän tunnettu 1920-luvun loppupuolen arkkitehtuurin kohde, tekijöinä mm. Le Corbusier (kuvat alla). Varhaista funktionalismia, kubismia ja art decoa.

p1020129-le-corbusier-villa-cook-1926

Taiteilijoiden Lipchitz ja Miestchaninoff kotitalot ja ateljeet (valkoinen ja punainen), Le Corbusier 1927 (yläkuvat) sekä kolmen yksityistalon (Maison Collinet, Robert Mallet-Stevens, 1927, Villa Cook, Le Corbusier 1926 ja Maison Suzanne Dubin, Louis-Raymond Fischer 1926–29) jännittävä valkoinen yhdistelmä (alakuva).

Vasemmalla Villa Ternisien, Georges-Henri Pingusson 1936. Kerrostalon pohjalla on Le Corbusierin taiteilija Paul Ternisienille suunnittelema 2-kerroksinen yksityistalo vuodelta 1927, josta Pingusson halusi säästää teräväkulmaisen nurkkaosan etualalla. Oikealla kubistinen taitelija Alfred Lombardille suunniteltu yksityistalo ja ateljee Villa Lombard, Pierre Patout 1928.

p1020185-copy

p1020189-copy

Sillan itäpäässä on suosittu Citroën puisto. Sen nurkalta lähtee uusi kehäratikka T3, jolla pääsee nykyisin jo lähes Pariisin ympäri, Porte de la Chapelleen asti – ehkä noin 70 % täydestä ympyränkaaresta. Ja rakennustyö jatkuu.

lähteet

Vieno Saariston esitys: Alkuperäinen äänite löytyy Johannan kustantamalta singleltä Pyramid RAMS 571 (1992), jonka toisella puolella on myös Ojasen säveltämä Musette-valssi. Helpoimmin se löytynee parilta kokoomalevyltä: tupla-CD “KOM teatteri, 35 vuotta lauluja” (LXCD 648, Siboney 2006), tai Eero Ojasen CD “Opi perusasiat” (Love LXCD 639, 2002). 

Discogs database 

wikipedia: hakusanat Guillaume Apollinaire, Pont Mirabeau, Aale Tynni, KOM teatteri, 35 vuotta lauluja

kuvat tekijän, ellei muuta lähdettä esitetty: 6.3.2010 Pariisi ja 12.5.1998 San Juan de Las Abadesas