Kävin läpi niitä kirjeitä ym. dokumentteja (laskuja, kuitteja yms.), jotka aukeavat nettiselaimella toivoen, että joukosta löytyisi edes yksi Gallen-Kallelalle lähetetty kirje, josta näkyisi hänen Pariisin ateljeensa osoite keväällä 1909. Se varmistaisi oman ”sherlockholmes-tyyppisen” päättelyn tuloksena löytämäni osoitetiedon 71 Avenue de la Bourdonnais. Faktantarkistusta siis, jälleen kerran.
No löytyihän se vihdoin!
Piti käydä läpi Kansallisarkiston kirjekokoelmaa jotka on verkossa järjestetty sen mukaan, kuka on kirjeen tai kortin lähettänyt. Nipussa, jossa ovat kirjeet, kortit, laskut, kuitit yms. lähettäjiltä Viktor Ek, Emil Wikström, … Wäinönheimo on talletettu yhteensä 732 dokumenttia. Kun olin päässyt dokumenttiin no 603, syttyi valo lampussa. Bingo!
Kuvanveistäjä Emil Wikström on lähettänyt 26.4.1909 ”Monsieur Akseli Kallela”lle postikortin osoitteeseen ”Av. Bourdonnais 71, Paris”. Wikström kirjoittaa ytimekkäästi ja keskittyy tärkeimpiin: ”Kiitos kutsusta! Olen nyt täällä ja valmis ajamaan absintin kanssasi. Missä tavattais? Osoite Hotel d’Osborne 4 Rue St. Roch. Veli Wikka”
Löydössä on myös mukana onnea, koska ylivoimainen enemmistö dokumenteista (kirjeistä) sisältää vain varsinaisen kirjeen eikä lainkaan kirjekuorta, jossa se kaivattu osoitetieto olisi. Kirjekuoret on ehkä hävitetty tai myyty postimerkkien keräilijöille, en tiedä. Onneksi mukana on muutama postikortti, josta kaikista postimerkkiä ei ole leikattu irti. Kuvapuolen lisäksi on säästynyt osoitetieto.
Tekstistä saa hyvin selvää ja se on suomeksi. Aiemmin Wikström lähetti, välillä hyvin pitkätkin kirjeensä ruotsinkielellä, enimmäkseen mustekynällä mutta joskus myös kosmoskynällä kirjoitettuna. Tuklkintataitoa piti kartuttaa.
Tässä vielä kortin kuvapuoli – Eiffel-torni kuinkas muuten!
Talletetut dokumentit pitää käydä yksitellen läpi jos haluaa löytää jotain tiettyä tietoa. Selauksen aikana pitää tulkita pääasiassa käsinkirjoitettuja kaunokirjoitustekstejä, kääntää ruotsin- tai muunkielinen teksti mielessään suomeksi. Tulkinta tarkoittaa tässä aivoissa tapahtuvaa visuaalista hahmontunnistusta ja samanaikaista käsialantulkintaa. Kansakoulussa 1950-luvulla opittu ja sen jälkeen omakohtainen kaunokirjoittelu auttaa asiaa.
Konenäköön ja -lukuun perustuva hahmontunnistus (pattern recognition) skannatun käsinkirjoitetun tekstin pohjalta sekä tekoälyyn perustuva tekstin ”automaattinen” tuottaminen on jo mahdollista, mutta tässä tapauksessa siihen ei ollut mahdollisuutta eikä oikeastaan tarvettakaan. Jos osoiteongelma ei olisi ratkennut, olisi pitänyt harkita asiaa uudelleen. Lisäksi tekoäly olisi pitänyt opettaa tähän tapaukseen soveltuvalla aineistolla. Ilman opetusta tulokset ovat hataria. Ihmisen aivot suoriutuivat tästä tehtävästä nopeammin ja kivuttomammin. Ei mennyt kuin muutama päivä. Tunteja en laskenut. Silmien ja aivojen yhteistoiminnassa tapahtuva tulkinta vaatii jonkin verran harjaantumista, jotta tulkinta osuu oikeaan. Harjaantuminen nopeuttaa.
Kertauksen vuoksi: Gallen-Kallelan ateljeetaloa ei ole enää olemassa. Se on purettu jo ennen toista maailmansotaa. Sen vieressä kadulta päin katsottuna vasemmalla puolella oleva talo sen sijaan on pystyssä ja ilmeisesti pysyykin paikoillaan toistaiseksi, koska talolle on haettu ja saatu useita korjauslupia viime vuosina. Paikka siis löytyy, jos sen haluaa käydä katsomassa.
Hyvä uutinen on kai sekin, että vihdoin tänään 18.10.2026 myös Googlen tekoäly löysi ao. osoitteen, tietysti kirjoittamastani blogista. Siihen meni siis reilu viikko. Tällä saatteella: ”Pitkään mysteerinä ja taidehistorioitsijoille pähkinänä ollut katuosoite on selvinnyt.”
Huom! Akseli Gallen-Kallelan kirjeitä ym. aineistoja on digitoitu verkkoon satoja tai tuhansia. Osa niistä on lähes kenen tahansa katseltavissa verkkoselaimen kautta. Katseluun tarvitaan kuitenkin vahva tunnistautuminen. Osa aineistosta on lisäksi katseltavissa vain Kansallisarkiston toimipaikkojen asiakaskoneilla, ilmeisesti koska ao. dokumentit sisältävät suojattavia henkilötietoja.
(Huom! Juttua on 12.10.2016 hieman täydennetty ja mm. lisätty muutamia kuvia ja niitä koskevia tietoja AGK-museon hienosta näyttelystä ”Aurinkoa ja elämäniloa – 1910-luvun väritaidetta” 12.6.–18.10.2026. Vielä ehtii!)
Muutama viikko sitten sattui silmiini Akseli Gallen-Kallela -museon (AGK museon) fb-sivuilla ollut pieni tarina Akseli Gallen-Kallelan Pariisin ateljeesta keväällä 1909. Huomioni kiinnittyi ensin jutussa mukana olleeseen kolmen valokuvan sarjaan, joissa ateljeen suuressa avonaisessa ikkunassa paistattelevat kirkkaassa auringonvalossa taiteilijan lisäksi myös muut perheenjäsenet: aviopuoliso Mary (o.s. Slöör), tytär Kirsti ja poika Jorma.
Akseli Gallen-Kallelan ateljee Pariisissa Avenue de la Bourdonnaisin varrella keväällä 1909.Paikalla missä kuvan ottaja on seissyt oli yhdeksän vuotta aiemmin menneet Pariisin maailmannäyttelyn sensaatiomainen liikkuva jalkakäytävä ja sähköjuna päällekkäin.Kuva: AGK museo. [Tämä kuva vaihdettu kuva-alaltaan hieman laajempaan versioon, joka oli esillä AGK-museon näyttelyssä ”Aurinkoa ja elämäniloa – 1910-luvun väritaidetta” 12.6.–18.10.2026 esillä olleeseen.]
Missä tuo rakennus sijaitsi? Missä muualla Gallen-Kallela Pariisissa asui ja työskenteli? Tässä kysymyksiä itselleni ja tässä jutussa joitakin vastauksiani.
Valokuvat ovat peräisin Gallen-Kallelan perheen ja nykyisin siis museon kokoelmista, mutta fb-sivulla julkaistu lyhyt teksti on pääosin lainattu Hufvudstadsbladetin Pariisin kirjeenvaihtajan nimimerkki ”Alienuksen” (tiettävästi Julius Wenzel Hagelstamin) artikkelista ”Axel Gallén-Kallela i Paris” (HBL 9.5.1909). Artikkeli oli kuvaton ja teksti keskittyy Gallen-Kallelan taiteilijuuteen, hänen kesken oleviin teoksiinsa, näkemyksiinsä nykytaiteesta ja matkasuunnitelmiinsa.
Ihmettelin ensin, että miksei jutussa viitata lainkaan viimeisiin Pariisin maailmannäyttelyihin (1889 ja 1900), joissa Gallen-Kallelalla oli merkittävä rooli. No, toisaalta mitäpä sitä mennyttä maailmaa kertaamaan kun edessä on uusi ja tuntematon, vieläpä eksoottinen ja pimeä Afrikka. Alla artikkeli kokonaisuudessaan kopioituna Kansalliskirjaston kokoelmista.
HBL:n nimimerkki ”Alienuksen” lehtiartikkelin otsikossa taiteilijan nimi oli hauskasti vielä puoliksi alkuperäisessä muodossaan Axel Gallén ja puoliksi taiteilijan viimeistään jo edellisenä vuonna(syyskuussa 1908)käyttöön ottamassa suomenkielisessä muodossaan Akseli Gallen-Kallela. HBL:n toimituksessakaan ei ehkä vielä 1909 ollut varmuutta siitä, mihin Axel Gallén nimensä kirjoitusmuodossa päätyy. Lähteet: Kansalliskirjasto, digitaaliset sanomalehdetja Kansallisarkisto/Astia/Gallen-Kallelan kirjeet
Etsin jutusta heti innokkaasti ateljeen osoitetta, jotta paikkaa voisi käydä katsomassa kun tai jos Pariisissa vielä tulee käytyä. Onhan sitä muutama vuosi sitten tullut Albert Edelfeltinkinateljeen paikka tarkistettua. HBL:n jutussa oli todellakin mainittu ateljeen sijainti Avenue de la Bourdonnaisin varrella… mutta mutta – valitettavasti ilman tarkempaa talon numeroa. Myöskään muista lähteistä en löytänyt tarkkaa osoitetta ja tekoälykin osoittautui yllättävän tietämättömäksi. Tai olihan se tietävinään, että ”tarkkaa katunumeroa Avenue de la Bourdonnais -kadulla ei tunneta varmuudella” ja että ”tarkka rakennus on jäänyt historiankirjoissa pelkän kadun nimen varjoon”.
No, pakkohan se on ainakin yrittää selvittää. Kadun voisi joko kävellä päästä päähän molemmin puolin tai tarkistaa mahdollisista valokuvista talo talolta, löytyisikö kuvassa esiintyvä ateljeetalo tai sen naapuritalot. Katu on kilometrin pituinen ja sen molemmin puolin on istutetut puurivit. Parin kilometrin kuntokävelyllä asia voisi selvitä. Tässä tapauksessa parempi tai ainakin nopeampi tapa on kuitenkin ensin perehtyä Google Mapsin (GM) katutason (Street View) kuviin, joita on otettu noin 10 metrin välein. Paikan tunnistamiseksi käytännössä ja näköesteidenkin takia jokainen kadun varrelta otettu still-kuva pitää tarkistaa. Silti tulos voi olla olematon, koska taloja on purettu tai muutettu niin paljon, ettei kohde enää löydy.
Siis töihin ja taloa etsimään.
Sitä ennen hieman Avenue de la Bourdonnaisin historiasta, asemasta Pariisin kaupunkirakenteessa ja maailmannäyttelyissä. Katu sijaitsee lähellä Eiffel-tornia juuri sen puiston reunalla, jossa pidettiin Pariisin edelliset maailmannäyttelyt 1889 ja 1900. Paikka oli hyvin todennäköisesti Gallen-Kallelallekin tuttu, koska hän oli paikalla ja merkittävissä rooleissa molemmissa.
Luulen nyt löytäneeni Gallen-Kallelan ateljeen sijainnin. Osuinko oikeaan, sen voinevat päättää ne jotka löytävät paremmin sopivan ehdokkaan. Parasta olisi, jos jostain löytyisi ihan oikea tieto ao. osoitteesta. Luulisi sellaisen löytyvän esimerkiksi Gallen-Kallelalle Pariisiin alkuvuonna 1909 lähetetystä kirjeestä tai postikortista. En ole törmännyt, mutta sitä faktaa odotellessa [fakta sitten löytyi, ks. seuraava juttu].
Kuvayhdistelmä GM:n nettikartan tuoreesta (2026) näkymästä ja Gallen-Kallelan ateljeen kuvasta 1909. Vanhaa kuvaa olen hieman värittänyt jotta se istuisi paremmin nykytilannetta esittävään kuvaan. Kuvien aikaero on siis 117 vuotta. Ilmeistä on, että ateljeerakennus on purettu, mutta vasemmalla eli lännen/luoteen puolella oleva talo on edelleen olemassa. Se on rakennettu 1889 (eli samana vuonna kuin Eiffel-torni) ja sen julkisivun yksityiskohdista on sen verran säästynyt, että on mielestäni turvallista päätellä, että ateljeen paikka on löytynyt. Uuteen GM-kuvaan olen merkinnyt vanhassa kuvassa näkyvän alueen valkoisella pisteviivalla. Vanhan kuvan keskellä olevan Gallen-Kallelan ateljeen osoite on 71 Avenue de la Bourdonnais. Sen oikealla puolella oleva matala rakennus (no 73) on myös purettu ja korvattu uudella. Molempiin kuviin olen jalkakäytäviin merkinnyt myös naapuritalojen katunumerot.
Saapa nähdä, löytääkö tekoäly Gallen-Kallelan Pariisin ateljeen katuosoitteen tämän jutun julkaisun jälkeen.
Löysin vanhojen, Pariisin kaupungin historiakirjaston tietokannassa olevien postikorttien joukosta muutaman 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa otetun valokuvan, joista Gallen-Kallelan ateljeerakennus voidaan juuri ja juuri erottaa. Tässä niistä ehkä parhaat, Avenue de la Bourdonnaisia pitkin vastakkaisiin suuntiin otetut kuvat, joihin olen merkinnyt ao. talon nuolella. Ylemmän kuvan vasemmassa reunassa on puistovyöhyke, jonka perällä kuvarajauksen ulkopuolella noin 800 metrin etäisyydellä kuvauspaikasta on Eiffel-torni. Katu päättyy horisontissa Seine-jokeen ja sen takana olevaan vuoden 1878 maailmannäyttelyä varten rakennettuun Trocadéron palatsiin(purettu 1935). Alemmassa kuvassa on saman puistovyöhykkeen reunassa vielä puutaloja, joiden tilalle rakennettiin 1912 kivitalot. Eiffel-torni on tässä kuvassa noin 400 metriä kuvaajan selän takana oikealla puolella. Vuoden 1900 maailmannäyttelyn aikaan molempia katunäkymiä leimasivat noin 7 metrin korkeudessa liikkuvan jalkakäytävän ja sähköjunan siltakannet (viaduktit). Sähköjuna tosin laskeutui parissa kohtaa matalammalle tasolle jotta mahtuisi liikkuvan jalkakäytävän alle. Näissä kuvissa ao. rakennelmista ei näy jälkeäkään.
Gallen-Kallelan vesivärimaalaus Eiffel-tornista 1909 kuvattuna AGK-museon näyttelystä 11.10.2026. Pariisin maailmannäyttelyiden 1889 ja 1900 aikaan, jolloin Gallén oli paikalla, en tunne yhtään hänen teostaan, joissa näkyisi maailmannäyttelyn hämmästyttäviä rakennelmia, mutta näköjään vuoden 1909 käynnillään hän on ainakin yhden sellaisen tehnyt. Mielenkiintoinen sekin. Teos on AGK-museon kokoelmissa.
Pariisin kiinteistötietojärjestelmästä (cadastre) ja rakennuskantatiedoista selviää, että ainakin tällä hetkellä Gallen-Kallelan ateljeekiinteistöllä on kaksi osoitetta ja myös kaksi taloa: 71 ja 73 Avenue de la Bourdonnais. Sama tosiasia näkyy edellä esitetyistä valokuvista. Nykyiset rakennukset on rakennettu 1915–1939. Gallen-Kallelan vuonna 1909 ateljeenaan käyttämä rakennus ja myös sen naapuri on siis purettu viimeistään ennen toista maailmansotaa. Nykyisetkin rakennukset kaipaavat jo korjaustoimia, esimerkiksi julkisivun korjaukselle (la ravalement de mur pignon) on haettu ja saatu rakennuslupa 2010. Kaupunkirakenteen muutos jatkuu.
Gallen-Kallelan aiemmat osoitteet ja monimuotoiset Pariisin vaiheet
Axel Gallén oli matkustanut Pariisiin opiskellakseen maalaustaidetta parhaimpien aikalaistaiteilijoiden opastuksella (Académie Julian ja Fernand Cormon’in yksityisstudio) ja kansainvälisessä taiteilijayhteisössä. Taito kasvoi ja vaikutteita myös saatiin.
Gallen-Kallelan maalauksia Pariisista alkaen vasemmalta ylhäältä: Takapihanäkymä 1884, Pariisin bulevardi 1885, Démasquée 1888 ja Pariisin kahvila 1909. Kuvassarja havainnollistaa minusta hyvin Gallénin/Gallen-Kallelan muutosta realistis-naturalistisesta ympäristön havainnoijasta impressionisnistisen hetkellisen näkymän ja tunnelman kuvaajan ja kulttuuriboheemin radikaalismin kautta kohti lähes ekspressionistista kokija-näkijää. [Viimeisen maalauksen signeerauksen alla lukee ”Paris 1909″ja se mainitaan myös teoksen wikipediatiedoissa viitatussa huutokauppaluettelossa, mutta paikka ja aika ovat ristiriidassa AGK-museon näyttelyssä ”Aurinkoa ja elämäniloa – 1910-luvun väritaidetta” 12.6.–18.10.2026 olevan tämän maalauksen luonnoksen otsikon ”Kahvila Budapestissa 1908” kanssa. Ehkä Budapestissa 1908 tehdyn luonnoksen lopullinen versio on tehty 1909 Pariisissa (vaikkakin Budapestin kahvilasta?).] Maalaukset ovat todellisuudessa eri kokoisia, korkeudet vasemmalta ylhäältä lukien: 28 cm, 52,5 cm, 65,5 cm ja 34,5 cm. Maalauksien omistukset ja sijaintipaikat ovat samassa järjestyksessä: Kansallisgalleria/Ateneum, Turun taidemuseo, Kansallisgalleria/Ateneum ja yksityisomistus.
Pariisista tuli vähitellen Gallénille tuttu paikka, koska hän kävi kaupungissa vuosittain alkaen 19-vuotiaasta taideopiskelijasta (1884). Jo ensimmäisellä käynnillään ja ollessaan sairaana hän maalasi naturalistisen, lähes impressionistisen mutta samalla ja varmaan olosuhteiden pakosta aika synkän joulukuisen takapihanäkymän 21 Rue Fontainen (virallisesti Rue Pierre-Fontainen) asunnostaan. Tiettävästi samassa talossa asui myös samana vuonna Montmartreen muuttanut Henri de Toulouse-Lautrec ja naapuritalossa (no 19) asuvalla Edgar Degasilla oli työhuone pihan perällä. Saattaisi Degasin työhuone näkyä Gallénin maalauksessakin, jos sen siitä osaisi erottaa, en tiedä. Näistä mahdollisista taiteilijakohtaamisista olisi hauska tietää enemmän, mutta sen rönsyn tutkiminen jääköön tästä jutusta pois. Ateljeet Pariisissa vaihtuivat ja vuonna 1885 Gallén asui norjalaisen taiteilijaystävänsä Carl Adam Dørnberger’in kanssa osoitteessa 73 Rue des Batignolles, Montmartren länsinaapurissa.
Vuosina 1885–1886 Gallén vuokrasi studion Emil Wikströmin kanssa osoitteessa 9 Rue Ménessier (nykyisin Rue Aristide Bruant). Seuraavana vuonna (1887) Gallén vuokraa Montmartesta studion yhdessä Louis Sparren kanssa, ilmeisesti osoitteessa 22 Rue de la Tour-d’Auvergne. Vuonna 1888 Gallén maalaa useita tauluja Pariisin katu- ja boheemielämästä (mm. Démasquéen). Seuraavana vuonna 1889 hän maalasi Sparren entisessä ateljeessa Rue de Douailla, joka on noin neljän kilometrin päässä Eiffel-tornista ensimmäisen version Aino-triptyykistä, joka oli kolmen muun maalauksen ohella esillä Pariisin maailmannäyttelyssä 1889 ja sai siellä hopeamitalin.
Pariisilaiskokemusten ja kansainvälisten taidevirtausten keskellä Gallén koki omaa kansallista heräämistään. Fennomania ja karelianismi olivat Venäjän keisarikuntaan kuuluvassa ja omasta autonomiastaan taistelevassa Suomen suuriruhtinaskunnassa suuressa arvossa. Gallén otti Suomen asian omakseen ja tahtoi jopa johtaa suomalaisen taiteen nousua. Tilaisuus tarjoutui hänelle mm. Pariisin maailmannäyttelyissä 1889 ja 1900. Juuri samaan aikaan tsaari Aleksanteri III aloitti Suomen sortotoimet siirtämällä 1890 Suomen postilaitoksen Venäjän postin alaisuuteen ja tsaari Nikolai II julistama helmikuun manifesti aloitti varsinaisesti Suomen sortokaudet 1899 juuri ennen Pariisin maailmannäyttelyä 1900. Gallén/Gallen-Kallela koki toimet sekä Suomessa että Pariisissa.
Suomalaiskansallinen kulttuuri ja valtiolliset itsenäisyyshaaveet sekä kalevalaisen maalaustavan tai -tyylin etsiminen alkoivat pikkuhiljaa viedä Gallénin/Gallen-Kallelan ajasta yhä suuremman osan. Hän teki sitä varten myös maalausretkiä Itä-Suomeen ja Vienan-Karjalaan (mm. Paanajärvelle) vuosina 1890 ja 1892. Samaan aikaan hän teki täysin erilaisia ja nopeita impressionistisia tai ekspressionistisia pariisilaismaalauksia. Onko tässä ristiriita? Ei minusta, vaan kohtuullisen tavanomaista taiteilijuuden rimpuilua erilaisten vetovoimien kentässä.
Vuoden 1889 maailmannäyttelyssä Axel Gallénia oli kehuttu Aino-triptyykistä ja vuoden 1900 maailmannäyttelyssä hän joutui hikoilemaan päiväkausia Kalevala-aiheisen kupolifreskon kimpussa merkittävien teknisten ja aikataulupaineiden alaisena. Maailmannäyttelyn 1889 aikaan Gallen-Kallela maalasi Aino-triptyykkiään entisessä Louis Sparren ateljeessa Rue de Douailla Montmartrella. Maailmannäyttelyn 1900 aikana hänen teoksensa eli kattofreskonsa valmistuivat suoraan näyttelypaviljongissa eli aika lähellä Eiffel-tornia ja Avenue de la Bourdonnaisia.
Axel Gallénin maalaama ensimmäinen versio Aino-tarusta Pariisin vuoden 1889 maailmannäyttelyyn. Gallénilla oli vaikeuksia löytää Ainon osaan sopiva suomalaiselta näyttävä malli, mutta se löytyi ja olikin sitten ”niin kiltti, että poseerasi jopa luotolla”. Lopputulosta kehuttiin sekä Pariisissa että Suomessa, mutta taiteilija itse ei ollut siihentyytyväinen. Kun Suomen senaatti päätti tilata teoksesta toisinnon, syntyi Gallénille tilaisuus maalata uusi versio. Siitä tulikin selvästi parempi. Ensimmäisen version osti professoriEdvard Neovius, mutta nykyisin triptyykki on Suomen Pankin omistuksessa.
Aino-triptyykin toinen ja lopullinen versio valmistui 1891 taiteilijan Helsingin kodissa ja ateljeessa Malmilla. Tällä kertaa Ainon mallina oli taiteilijan vaimo Mary, joka sai kuulemma välillä poseerata myös Väinämöisen tamineissa. Teos kuuluu Ateneumin kokoelmiin.
Palataan Pariisiin vuonna 1909. HBL:n kirjeenvaihtaja kuvailee ateljeen pöydällä olevia keskeneräisiä teoksia. Yksi niistä saattaa olla Aallottaret.
Akseli Gallen-Kallela, Aallottaret (1909) on todennäköisesti se maalaus, johon nimimerkki Alienus viittaa alussa mainitussa lehtiartikkelissaan seuraavasti: ”Yksi kiehtovimmista luontokuvista, joita hän parhaillaan työstää, on kuvaus tytöistä, jotka kylpevät villisti järven rannalla, jonka pohjalla on kultaista hiekkaa ja veden pinnalla hohtaa taivaansininen” (suomennos minun). Pariisilaista impressionismia parhaimmillaan? Teos on Kansallisgalleriassa. [Kuva vaihdettu AGK-museon näyttelyssä 11.10.2026 ottamaani kuvaan, koska siinä näkyy taiteilijan siveltimenvedot tarkemmin]
Aallottarien kanssa samanhenkinen ja samaan aikaan maalattu on kalevalainen Väinämöisen venematka (1909), mutta paljon suurempi (179 cm leveä). Järven pinnalla näkyvät Gallen-Kallelan muistakin maalauksista tutut luonnonilmiöt, joita kutsutaan Väinämöisen veneenjäljiksi. Suomalaiskansallisesta tarinastaan ja taustastaan huolimatta mitä pariisilaisin impressio, vai mitä? Tämäkin teos on Kansallisgalleriassa [tätä kirjoittaessa tosin AGK-museon näyttelyssä Tarvaspäässä].
Albert Edelfelt kertoi kirjeessään 13.4.1900 äidilleen Alexandralle Gallénista:
”Bertha, neiti Brunow, rouva Flodin [ilmeisesti tunnustettu kuvataiteilija ja mm. Auguste Rodinin oppilas Hilda Flodin], Elsa [von] Born ja monet muut ovat tehneet töitä Suomen paviljongissa – minä myös. Gallén on ollut kaiken kruununa ja tehnyt siellä kaikkea, kaikkea mitä Runeberg ei voi tehdä ja mitä Sparren olisi pitänyt tehdä. Mutta siksi siitä tuleekin hyvä! Kaikki sanovat yhteen ääneen, että Suomen paviljonki on koko näyttelyn vetonaula. Eikö olekin hauskaa?! Kun sain Anatole Francen artikkelin toissapäivänä, minun on sanottava, että yksinäisyydessäni puhkesin pieneen isänmaalliseen iloiseen kyynelvirtaan. Jopa ruhtinatar Tenisheff [Мария Тенишева, täydellisempi ja nykymuotoinen kirjoitusasu Maria Tenisheva, tunnettu venäläinen taidemesenaatti, mm. Ilja Repinin ja Mihail Vrubelin tukija, joka vallankumouksen jälkeen muutti Pariisiin] sanoo, että se on parasta näyttelyssä – Kuvittele, kuinka he [venäläiset] haluaisivat varastaa sen itselleen!” (lähde: Kansallisarkisto, suomennos minun)
Kaikesta päätellen Gallen-Kallela on käyttänyt runsaasti aikaansa Suomen paviljongin kuntoon saattamiseen, siis omien taideteoksiensa valmistamisen ohella. Avajaiset olivat Edelfeltin kirjeen kirjoittamista seuraavana päivänä 14.4.1900.
Gallen-Kallelan käsitys ”modernista” ja hinku Afrikkaan
Voi olla, että Akseli Gallen-Kallela kuitenkin sai jotain merkittäviä vaikutteita monilla Pariisin käynneillään. Vuoden 1909 keväällä kun hänellä oli ateljeensa Avenue de la Bourdonnaisilla, hän avasi HBL:n toimittajalle jotain ajatuksiaan ”modernista taiteesta”. Ranskalaiselle modernistille elämä on nyt Gallen-Kallelan mukaan hankalaa, koska kilpailu on kovaa ja vain ”harvat taidemaalarit…ovat näkyvällä ponnistelulla onnistuneet löytämään jotain uutta, mutta nämä uudet asiat voivat enintään olla sitä, mitä mitäänsanomaton iskusana ’moderni’ tarkoittaa, mutta eivät koskaan taidetta jolla on kestävä arvo.” Ranskalaiset taiteilijat joutuvat suurten tehtävien sijasta usein tyytymään ”porvariston vastaanottotilojen” ’pieniin asioihin’”, eivätkä amerikkalaisetkaan enää osta taidetta entiseen malliin.
Kritiikkinsä jälkeen Akseli Gallen-Kallela kertoi lehtimiehelle ehkä hieman yllättäen, että: ”Minulle Pariisi on tällä kertaa ollut vain pysähdyspaikka matkalla mustimpaan Afrikkaan. Olen menossa sinne alas villien luo ikimetsään, leijonien, strutsien ja sarvikuonojen luo, Kilimanjarolle ja Victorianjärvelle, missä on aurinkoa ja puhdasta elämäniloa ja vain alkuperäisiä sanoja, mutta ei kieltä ajatusten peittämiseksi! Siellä on luultavasti jäljellä jokin Kalevalan kansan haara, vaikka se on kuollut sukupuuttoon Suomessa. Siellä voit olla oma itsesi ja antaa ’modernille’ piut ja paut!” (HBL 9.5.1909, suomennos minun)
Puhe ei ollut leikkiä vaan täyttä totta. HBL:n jutun mukaan Gallen-Kallela aikoo lähteä toukokuun 15. päivä 1909 perheensä kanssa Marseillesta laivalla Kilindilin satamaan Mombasaan Keski-Afrikan länsirannikolle. Lehtitiedot olivat kertoneet, että Yhdysvaltojen entinen presidentti [Theodore eli ”Teddy”] Roosevelt oli menossa samalle alueelle metsästämään leijonia. Tarina piti paikkansa ja Rooseveltin safarista tehtiin 1910 jopa dokumenttifilmi. ”Gallen aikoo tehdä hänelle kunniaa hurjalla tavalla, jos tilaisuus tulee. Viidelläkymmenellä punnalla voi ampua kaksi leijonaa, kaksi norsua, kaksi sarvikuonoa ja kirahveja, seeproja ja strutseja niin paljon kuin haluaa.” (HBL 9.5.1909, suomennos minun)
Voista [Voi on pieni kaupunki Keniassa] Gallenit aikovat tehdä karavaanimatkan vedettömän aavikkoalueen halki Tavetan ikimetsiin Kilimanjaron juurelle. Sitten he vierailevat Brittiläisen Itä-Afrikan pääkaupungissa Nairobissa, josta he matkustavat alas Victorianjärvelle. Kuumuutta koskevaan kysymykseen Gallén vastaa: ”Mombasassa keskilämpötila on viisikymmentä celsiusastetta, mutta emme viivy siellä kauaa, ja kun pääsemme vuorille, ilmasto on hyvä; siellä vuodenaika kestää toukokuusta lokakuuhun. Minun täytyy mennä sinne tietääkseni varmasti, että elän. Junasta, joka kulkee erämaan halki, voi nähdä tuhansien kirahvien, seeprojen, gnuiden ja antilooppien laumoja, norsuja, strutseja ja lukemattomia outoja lintuja täyttämässä ilman ja preeriat… Ymmärrätkö, että minun on nähtävä se – ja maalattava?” (HBL 9.5.1909, suomennos minun)
Akseli Gallen-Kallelan Afrikan-matkallaan 1909–1910 tekemiä maisemakuvia (Mount Kenia, Jokilaakso ja Auringonlasku aavikolla). Voi olla että eksoottinen maisema on innostanut taiteilijaa, mutta toisaalta kuvista näkyy se sama rentous ja ilmaisun vapautuminen, joka leimasi hänen Pariisissa 1909 tekemiään suomalaiskansallisia teoksia (esimerkiksi Aallottaria). Ehkä voidaan päätellä, että Gallen-Kallela oli jo Pariisissa päättänyt siitä uudesta suunnasta, minkä hän aikoo ottaa kunhan pääsee sitä toteuttamaan haaveilemallaan Afrikan matkalla. [Lisätty (12.10.2026) toinen kolmen kuvan sarja Afrikka-aiheisista maisemakuvista tekijän kuvaamina AGK-museon hienossa Tarvaspään näyttelyssä 11.10.2026, vasemmassa reunassa Ilta-aurinko Ukamban arolla 1909 ja Keniavuori pilvissä 1909-10 sekä oikealla Etelänristi Afrikan taivaalla 1909.] Teokset Kansallisgalleriassa ja yksityisomistuksessa.
Pariisin maailmannäyttely 1900
Suomen paviljonki (arkkitehtitoimisto Armas Lindgren, Herman Gesellius ja Eliel Saarinen) Pariisin maailmannäyttelyssä (Exposition Universelle de Paris 1900). Aika monissa paviljongista julkaistuissa kuvissa kuvan vasemmassa reunassa näkyvä liikkuvan jalkakäytävän siltarakenteet on häivytetty pois, mutta tässä kuvassa ne näkyvät aika hyvin. Suomen paviljonki ei sijainnut paraatipaikoilla vaan toisessa rivissä Seine-joelta katsoen, mutta sen ansiosta rakennus pääsi aivan liikkuvan jalkakäytävän ja sähköradan viereen, mikä toi runsaasti, ehkä satunnaisiakin näyttelyvieraita Suomen paviljonkiin.Kuva: Museovirasto.
Suomen paviljonki ei syntynyt vain taiteilijoiden tai näyttelykomissaarien ansiosta. Sitä olivat tekemässä mm. Sörnäs Snickeri Ab’n (myöh. Sörnäs Ab) puusepät, jotka näkyvät vasemman kuvan keskushallissa Gallen-Kallelan keskuskupolin freskojen alla. Keskellä olevassa lasivitriinissä oli näytteillä Porvooseen edellisenä vuonna 12.3.1899 pudonnut yli 300 kiloinen ns. Bjurbölen meteoriitti. Oikeanpuoleisessa kuvassa rakennusmiehet paviljongin takana Liikkuvalle jalkakäytävälle johtavilla, tässä vielä hieman keskeneräisillä portailla, ylinnä rakennusmestari Anders Jansson. Alimmassa kuvassa ”suomalaista henkilökuntaa” paviljongin katolla, jossa näkyvät myös Emil Wikströmin veistämät karhupatsaat. Ilmeisesti kipsiset (ks. Severi Blomstedtin ja Erkki Fredriksonin mielipidekirjoitus HS 7.10.2026) karhut tuhoutuivat paviljongin purun yhteydessä vuoden 1900 lopulla, mutta ilmestyivät aika lailla saman oloisina ensin Eliel Saarisen kilpailuehdotukseen Helsingin rautatieasemasta 1904 ja sen jälkeen Eva Gyldénin graniittiin 1913 veistäminä Gesellius-Saarisen suunnitteleman Viipurin rautatieaseman (1908–1913) pääoven yläpuolelle, josta ne puolestaan räjäytettiin alas kun neuvostojoukot vetäytyivät ja suomalaiset lähestyivät kaupunkia elokuussa 1941. Karhut löytyvät ilmeisesti tänäkin päivänä eri puolilta Viipuria. Kuvat: Museovirasto.
Pariisin maailmannäyttelyn 1900 opaskartta. Olen korostanut kartassa muutamia jutussa esitettyjä kohteita ja lisännyt selitystekstejä. Orientoitumista auttanee hieman myös kompassiruusu, joka löytyy kartan vasemmasta ylänurkasta otsikon alta. Pohjoinen on noin kello 7 suunnassa.
Maailmannäyttelyalueen ”renkaan” sisäreunassa kulkeva Gallen-Kallelan ”ateljeekatu” Avenue de la Bourdonnais on kiinnostava arkkitehtuurin ja kaupunkisuunnittelun kannalta. Katu on perustettu jo 1700-luvulla ja se johtaa viivasuorana Seine-joen rannasta Ludvig XV:n perustaman Sotilasakatemian nurkalle. Alunperin katu oli 41,5 metriä leveä, mutta NapoleonIII:n ja prefekti Haussmannin nimiin laitetun Suuren Kaupunkiuudistuksen (1852–1870) jälkeen katu kavennettiin valtion ja kaupungin välisellä sopimuksella 25 meriin, mikä oli Haussmannin uusien bulevardien keskileveys (vaihteluväli 20–30 m).
Pariisin maailmannäyttelyn 1900 aikana kaupunkirakennetta ja -liikennettä haluttiin uudistaa useilla kiinnostavilla keinoilla. Metrokin haluttiin rakentaa, koska toimivia esimerkkejä oli (Euroopassakin Lontoo, Glasgow ja Budapest). Ensimmäinen linja kulki itä-länsisuunnassa Porte de Vincennesistä Boulognen metsän koillisnurkalle. Metron tarkoitus oli palvella samanaikaisesti sekä maailmannäyttelyä että kesäolympialaisia. Molemmat suurtapahtumat houkuttelivat Pariisiin satoja tuhansia vierailijoita. Ensimmäisen heinäkuussa 1900 avatun metrolinjan päätepiste idässä (metroasema Porte de Vincennes) oli kesäolympialaisten päätapahtumapaikka Bois de Vincennes. Sieltä metrorata kulki länteen Champs-Élysées’in alla ja jatkoi radan läntiselle päätepisteelle (Porte Maillot) Boulognen metsän nurkalla. Asemia oli silloin kaikkiaan kahdeksan. Myöhemmin saman vuoden lopulla asemia oli rakennettu jo kymmenen lisää.
Maailmannäyttelyä varten rakennettujen taidepalatsien (Grand Palais ja Petite Palais Seinen oikealla rannalla) edustalla oli metroasema Porte des Champs-Élysées (nykyisin Champs-Élysées-Clémenceau). Taidepalatsien välistä yleisö pääsi Seinen rantaan ja Aleksanteri III siltaa pitkin Seinen vasemmalle rannalle, jossa oli mm. polkupyörätallit ja heti niiden vieressä näyttelytapahtuman uutuuksien, liikkuvan jälkakäytävän ja sähköjunan pysäkit. Raitiovaunulinjojahan alueella risteili jo entuudestaan useampia.
Vasta Aleksanteri III -sillalta alkavat oikeastaan näyttelyn merkittävimmät ja kiinnostavimmat vierailukohteet eli kansakuntien paviljongit. Suomenkin paviljonki oli Seinen vasemmalla rannalla Aleksanteri III:n ja Alman siltojen välissä. Näyttelypaviljonkien keskittymät olivat kolmessa kohdassa: Seine-joen rannoilla, Eiffel-tornia ympäröivässä Champ de Mars’in kentällä ja Gare des Invalides rautatieasemaan päättyvässä Esplanade des Invalides -puistossa.
Eräs Pariisin ihmeistä: Liikkuvat jalkakäytävät
Näyttelyvieraiden liikkumisen helpottamiseksi varsinaisen näyttelyalueen lähelle rakennettiin kaksi erityistä ja näyttävää mekaanista liikennejärjestelmää, liikkuva jalkakäytävä (le trottoir roulant) ja maasilloille eli viadukteille nostettu sähkörata (chemin de fer electrique). Molemmat kulkivat noin 3,6 km pitkää, lähes identtistä rengasrataa vastakkaisiin suuntiin noin 7 metrin korkeudessa, mutta junien osalta myös välillä maan tasossa. Jalankulkijat pääsivät sillalle pysäkkien kohdalla olevia portaita tai luiskia pitkin. Liikkuvan jalkakäytävän suunnittelivat amerikkalainen arkkitehti Joseph Lyman Silsbee ja insinööri Max E. Schmidt, jotka olivat ensimmäiset versionsa toteuttaneet jo Chicagon maailmannäyttelyn satamalaiturilla 1893. Heillä oli myös patentti omaan ratkaisuunsa. Chicagon liikkuva laituri oli tosin vain tekninen näytekappale, koska liikenteellistä hyötyä sen käytöstä ei tuolla paikalla ollut.
Pariisin ”liikkuva jalkakäytävä” (Le trottoir roulant) eli vaihtoehtoisilta nimiltään ”liikkuva laituri” (Plate-forme mobile) tai ”tulevaisuuden katu” (Rue de avenir) sen sijaan oli todella hyödyllinen. Se kuljetti parhaimmillaan 70 000 matkustajaa päivässä näyttelyalueelta toiselle. Maailmannäyttely oli kehämäisesti järjestetty ja sähköiset liikennevälineet kulkivat näyttelyalueen keskelle jäävien asuntokortteleiden reunoja pitkin. Jutun alussa mainittu Gallen-Kallelan vuoden 1909 ateljeerakennus oli aivan ratojen varrella. Aivan uudesta teknisestä keksinnöstä tai ilmiöstä ei kuitenkaan ollut kyse, koska pienessä mittakaavassa (alle 500 metrin pituisia) liikkuvia jalkakäytäviä oli ollut näytteillä Euroopassakin jo aiemmin, mm. Pariisissa ja Berliinissä.
Liikkuva jalkakäytävä ja sillalla kulkeva sähköjuna kulkivat aivan Gallen-Kallelan tulevan (1909) ateljeetalon ohi Avenue de la Bourdonnaisia pitkin. Olisi hauska tietää käyttikö Gallen-Kallela noita välineitä aiemmilla käynneillään ja oliko hänellä muuta kokemusta tai mielipiteitä niistä – tai koko maailmannäyttelystä erilaisine paviljonkeineen. Mutta en löydä dokumenteista mitään sen suuntaistakaan. Ehkä joku löytää? Gallen-Kallela taisi olla niin täynnä kansallista taidetehtäväänsä, ettei ylimääräistä vapaa-aikaa tai kiinnostusta juuri jäänyt. Hän taisi olla muutenkin enemmän kiinnostunut ulkoilmaelämästä, hiihtämisestä yms. kuin tekniikasta ja uusimmista keksinnöistä.
Albert Edelfeltiltä sentään löydän lyhyen mutta samalla aika mielenkiintoisen kriittisen kuvauksen näyttelyalueen arkkitehtuurista pari viikkoa ennen 14.4.1900 pidettäviä avajaisia (kirje 28.3.1900):
”Itse asiassa Seinen varrelle on rakennettu kokonaan uusi kaupunki, Venetsia, joka ulottuu niin pitkälle kuin silmä kantaa. Se on erityisen lumoava yöllä, koska silloin ei näe monia barbaarisia yksityiskohtia. Kokonaisuus näyttää satukaupungilta, omituiselta ja viehättävältä, mutta se ei kestä viileää taiteellista arviota. Se näyttää lopultakin pankkiiriaikakauden arkkitehtuurilta. Ihan sama mitä tehdään, kunhan se tuntuu hämmästyttävältä ja rikkaalta. Uh, millaista aikaa me elämme! Kaukana Hotel des Invalidesin julkisivusta ratsastaa Ludvig XIV. Hän on aina ollut häiriö nakökentässäni, le roi soleil [aurinkokuningas], mutta nyt, kun hänen kiviset silmänsä ja minun silmäni sattuivat kohtaamaan, kun katselimme kaikkea tätä loistoa samalla halveksunnalla, tunsin jonkinlaista myötätuntoa häntä kohtaan, joka kuitenkin loi Versailles’n ja ymmärsi arvostaa Molièrea.” (lähde: Kansallisarkisto, Edelfeltin kirjeet, suomennos minun)
Oliko sitten joku muu merkittävä taiteilija kiinnostunut Pariisin maailmannäyttelyn erikoisuuksista? Ehkä aihetta on joku tutkinut, mutta itse en löydä kuin kaksi muuta pariisilaistaiteilijaa, jotka ovat uhrannet pari visuaalista ajatusta liikkuvalle jalkakäytävälle. Eiffel-tornista oltiin hieman kiinnostuneempia. Georges Seurat, Paul Signac ja Maurice Utrillo olivat ehkä ainoita tunnetuista impressionisteista/uusimpressionisteista, jotka maalasivat Eiffel-tornin edes kertaalleen ja Seurat jopa vähän ennen sen valmistumista 1889. Robert Delaunay maalasi ensimmäisen Eiffel-torninsa vasta loppuvuonna 1909 ja upeat kubistiset variaationsa vuodesta 1910 eteenpäin.
Parin pariisilaistaiteilijan huomioita maailmannäyttelyn pop-ilmiöstä, liikkuvasta jalkakäytävästä. VasemmallaFelix Vallotton’in (1865-1925) puupiirros ja oikeallaMaurice Denis’in (1870-1943) vesiväri/guassiteos. Molemmat on otsikoitu ytimekkäästi ”Le trottoir roulant” ja kuuluvat Musée d’Orsayn kokoelmiin, eli teokset ovat päätyneet muutaman sadan metrin päähän alkuperäisistä kuvauskohteistaan vuonna 1900.
Pariisin maailmannäyttelyn liikkuva jalkakäytävä, joka kuvassa tulee takavasemmalta Avenue de la Bourdonnaisilta kohti aivan oikeassa reunassa olevaa Sotilasakatemian korttelin nurkkaa ja kaartaa sen jälkeen vasemmalle Avenue de la Motte-Piquetille. Jalkakäytävä kulkee siis rengasradallaan vastapäivään kun taas sähköjuna (kuvien vasemmassa reunassa) kulkee myötäpäivään. Gallen-Kallelan tuleva ateljeetalo jää kuvassa kuvaajan selän taakse noin 300 metriä takavasemmalle.
Liikkuva jalkakäytävä koostui kolmesta rinnakkaisesta kaistasta: paikallaan oleva, hitaasti liikkuva ja nopeasti liikkuva. Kaistoilta vaihdettiin toiselle liikkeessä. Vasen kuva on otettu Quai d’Orsayn Port des Invalides ”pysäkiltä” lähellä Italian prameaa näyttelypaviljonkia. Oikea kuva on otettu radan kaarteessa lähellä Eiffel-tornia.
Jalkakäytävät pysyivät jatkuvassa liikkeessä niiden alla olevien toisiinsa kytkettyjen, laitureita liikuttelevien sähkömoottoreiden avulla. Koko 3,6 km pituisen reitin kiertämiseen kului 26 minuuttia, mutta radalta voi poistua ja siihen kiivetä milloin ja missä tahansa ja jatkaa matkaansa kävellen. Liikkuvan laiturin nopeus ei ole päätä huimaava (joko 4 km/h tai 8 km/h) ja tarvittaessa jalankulkija voi ottaa tukea punapallopäisistä pylväistä, joita radalla on muutaman metrin välein. Samaa liikennekäytävää ja reittiä pitkin kulkevaan sähköjunaan, joka näkyy oikeanpuoleisen kuvan keskellä voi sen sijaan päästä tai siltä poistua vain asemilla, joista yksi näkyy valtavan Galerie des Machines -näyttelyhallin päädyn edessä. Katu on juuri se, jolla Gallen-Kallelan ateljee vuonna 1909 sijaitsi osoitteessa 71 Avenue de la Bourdonnais. Talo on jonkin verran keskellä näkyvästä korkeasta savupiipusta eteenpäin kadun oikealla puolella, mutta häviää kuvan epätarkkuuteen.
Pariisin maailmannäyttelyn 1900 ajankohtaan liittyi myös uusi elävien kuvien teknologia. Alan kehittäjät, ensisijaisesti ranskalaiset Louis ja Auguste Lumiére sekä Georges Méliès, mutta myös suuria liiketoiminnan mahdollisuuksia haistellut amerikkalainen Thomas Alva Edison (tai hänen yhtiönsä) olivat kärppinä paikalla. Tässä elävää dokumentaatiota liikkuvasta jalkakäytävästä, ensin lyhyt pätkä Lumiérilta, sitten pitempi pätkä Edisonilta. Happening 126 vuotta sitten.
Käytetyt kuvalähteet ovat julkisia ja avoimia, mutta useimmat on silti mainittu kuvatekstien lopussa. Suurin osa postikorttikuvista on Pariisin kaupungin historiakirjaston kuvatiedostoista.
Kuuntelin ja katselin eilen YLEn Areenasta edellisenä päivänä (9.9.2026) nauhoitetun konsertin Musiikkitalosta. Se juhlisti Yleisradion 100-vuotista taivalta hienolla tavalla.
Se, etten ollut esityspaikalla Musiikkitalossa, ei haitannut laisinkaan, koska Yleisradio toteuttaa budjettileikkaustenkin keskellä upeasti yhtä perustehtäväänsä eli taltioi ja tuo kaiken kansan saataville laadukkainta musiikkia mitä on saatavilla. Arenasta katsottuna näkee myös erinomaisia esittäjien haastatteluja ym. taustatietoja, joita ei konerttitilanteessa vielä näe. Jos haluatte verorahoillenne kunnon vastinetta, katsokaa Areenan kansainvälisestikin huippuhyvää tarjontaa, suorana tai nauhoitettuna. RSO:n kapellimestari Nicholas Collon oli valinnut juhlapäivn konserttiohjelmaan, ei ehkä niinkään yllättäen, itäisten naapurimaidemme säveltäjien merkittäviä teoksia.
Karol Szymanowski (1882–1937) oli puolalainen, mutta Ukrainassa jo 1700-luvun lopussa Puolasta paenneeseen perheeseen syntynyt pianisti ja varhaismodernisti säveltäjä. Perhe muutti muutaman sukupolven ja noin sadan vuoden jälkeen takaisin Puolaan, jossa Szymanovski opiskeli Varsovassa ja sittemmin myös Berliinissä. Hän kuoli 54-vuotiaana Lausannessa Sveitsissä. Szymanovski oli kiinnostunut monista musiikin perinteistä, lajeista ja elämänalueista, kuten impressionismista, Tatra-vuoriston kansanmusiikista, tanssista ja arkkitehtuurista, orientalismista, atonaalisuudesta jne. Konsertin aluksi kuultiin hänen jo 23-vuotiaana säveltämänsä läpimurtoteos Konserttialkusoitto.
Sofija Gubaidulina (1931–2025) on tatarstanilainen viime vuonna 94-vuotiaana kotonaan Hampurissa kuollut säveltäjä. Saksaan hän oli muuttanut Nevostoliiton hajoamisen jälkeen 1992. Tatarstan on suurinpiirtein Moskovan ja Jekatirinburgin puolivälissä. Sen viralliset kielet ovat tataari ja venäjä ja suurimmat uskonnot sunni-islam ja ortodoksinen kristinusko. Suomalaisille ja helsinkiläisille maahanmuuttaja-tataarit ovat tulleet tutuiksi jo 1800- ja 1900-luvun vaihteessa erityisesti matto-, turkis- ja kangasalan kauppiaina. Gubaidulinalta kuultiin harvoin kuultu merkillinen ja kiehtova Alttoviulukonsertto. Sen esitti 1700-luvun alttoviulu-Stradivariuksellaan ranskalainen virtuoosi ja RSO:n uusi residenssitaiteilija Antoine Tamestit.
Sergei Prokofjev (1891–1953) oli itäisen Ukrainan alueella Jekaterinoslavin kuvernementissa Asovanmeren rannalla syntynyt säveltäjä. Hänen kotiseutunsa on monille nykyisin ikävällä tavalla tuttu kaupungeista Dnipro, Donin Rostov ja Mariupol. Pokfviev kuoli lähes 62-vuotiaana Neuvostoliiton Moskovassa. Hän ehti saada lukuisia Stalinin palkintoja ja kuolikin samana päivänä kuin Josif Stalin. Kuolinpäivänä häntä ei sattuneesta syystä ehditty juurikaan muistella. Prokofjevilta esitettiin uskomattoman hieno Nicholas Collonin valitsema sarja noin parituntisesta Romeon ja Julian balettimusiikista. Mestariteos on klassisen orkesterimusiikin juhlaa ja kokoelma ilmeisesti mahdollistaa lukemattomia, toinen toistaan kiinnostavampia yhdistelmiä.
Yksi oli juhlista poissa?
Satuin konsertin jälkeen muistamaan, että Yleisradio juhlisti itäisen naapurimaamme musiikkijulkaisun Krugozorin kanssa yhdessä Neuvostoliiton 50-vuotisjuhlaa vuonna 1972 julkaisemalla yhteisen tupla-LP:n, jossa on mielenkiintoinen kooste SNTL:n (Sosialististen NeuvostoTasavaltojen Liiton) 50-vuotiselta taipaleelta. Taival päättyikin sitten aika yllättäen vuonna 1991, kun mailmanhistoriallisesti ainutlaatuinen ja traaginen sosialistinen valtiokokeilu päättyi romahdukseen. Kokeilun meneillään oleva jälkinäytös, jota voisi luonnehtia roistovaltiokapitalistiseksi valtion turvallisuuspoliisin johtaman nomenklatuurin valtiokaappaukseksi, jatkaa jos mahdollista vieläkin traagisempaa valtiohistoriaa, varmaankin siihen asti kunnes katastrofi alkaa kypsyä.
Neuvostoliittolaisen kirjallisuus- ja musiikkilehden Krugozorin ja Suomen Yleisradion yhteisjulkaisun, tupla-LP:n ja musiikkijulkaisun kansi vuodelta 1972.
Valittuja otteita musiikkijulkaisun sisällöstä: keskiaukeama, äänilevyn sisältö ja muutamia mielenkiintoisia sitaatteja (Lenin ja NKP -sitaatit lisätty 12.9.2026), vähintäänkin historiasta kiinnostuneelle mutta myös yleissivistykseen kuuluvia.
Historiallisesti merkittäviä äänidokumentteja, Vladimir Iljitš Leninin puheenpätkä Punaiselta torilla marraskuun lopussa 1919 ja kosmonautti JuriGagarinin puhelinkeskustelu avaruuslentojen pioneerin, raketti-insinöörin Sergei Koroljovin kanssa 12.4.1961. Kyseessähän oli ensimmäinen miehitetty avaruuslento ja aluksen nimi oli Vostok 1 (Itä 1).
Jotkut historialliset tapahtumat ja ilmiöt kestävät aikaa paremmin kuin jotkut toiset.
”On tämä saatananmoista elämää, haluaisin pois maalle työskentelemään”, totesi Jean Sibelius (1865–1957) opiskelijatoverilleen Adolf Paul’ille Helsingissä joulukuussa 1898.
Jean Sibelius noin vuonna 1899, samana vuonna kun hän muutti Helsingistä Keravalle (kuvaaja Daniel Nyblin, lähde: Museovirasto, kuvaa rajattu)
Vähän perspektiiviä: Suomi oli silloin osa Venäjän keisarikuntaa, jossa oli näkyvissä lopun enteitä – jos vain osasi nähdä. Keisarikunnan itsevaltiaana ja sittemmin viimeiseksi osoittautuneena Romanovin dynastian edustajana oli tsaari Nikolai II (1868–1917), joka helmikuussa 1899 allekirjoitti pahamaineisen helmikuun manifestin. Sillä pyrittiin venäläistämään tsaarin mielestä jo liian itsenäiseksi lipsahtanut Suomen suuriruhtinaskunta. Ajanjakson nimeksi vakiintui myöhemmin sortovuodet. Hyvä tsaari oli vaihtunut pahaksi tsaariksi. Jätin aiemmassa jutussani pahat tsaarit vähemmälle huomiolle. Paikkaan sitä aukkoa nyt hieman.
Alvar Aalto oli Sibeliuksen lausahduksen aikaan vasta 10 kuukautinen vauva Kuortaneella ja Urho Kekkonenkin syntyi Kainuussa vasta 1900, molemmat siis jo lapsena aidoissa sortovuosien liemissä kastettuja. Sama kohtalo koski sitä isovanhempieni ikäluokkaa, jotka olivat siinä vaiheessa jo kouluikäisiä, ja joiden piti viimeistään oppikoulussa opetella venäjänkieltä. Pakkoruotsin lisäksi tuli pakkovenäjä. Vastarinta syntyi luonnostaan, ilman pakkoa. Aika monissa kodeissa riippui seinällä jäljennös Edvard Iston vuonna 1899 maalaamasta Hyökkäyksestä, jossa Venäjän kaksipäinen kotka yrittää riistää lakikirjaa Suomi-neidolta. Omaan sukutarinaanikin sisältyy mutkan kautta seiskarilainen kertomus tunnetusta vastarintamiehestä, joka kuljetti Iston maalauksen jäljennöksiä veneellä Tukholmasta Suomeen.
Nikolai II halusi itseään kutsuttavan venäläisittäin tsaariksi eikä länsimaisittain keisariksi. Hänet ja hänen länsimainen vaimonsa Aleksandra (Hessen-Darmstadtin prinsessa Alix) kruunattiin virallisesti 26. toukokuuta 1896 Uspenskin katedraalissa Moskovassa. Kuka olikaan yksi neljästä Nikolaita kruunajaisiin saattaneista keisarillisen armeijan upseerista? Tsaaria vain vajaan vuoden vanhempi chevalierkaartin suomalainen ja ”länsimainen” luutnantti Carl Gustaf Emil Mannerheim (1867–1951). Suomalaisuutta ja ”länsimaisuutta” edusti juhlissa myös se, että kruunajaispäivällisillä tarjottiin suomalaista taimenta, ehkäpä juuri Langinkosken keisarilliselta kalamajalta pyydettyä.
Jean Sibelius joutui seuraamaan läheltä venäläistämistoimia Helsingin kodissaan. Elämä oli myös kallista eikä työnteosta tahtonut tulla mitään. Sibelius sai onneksi viettää kesiään osaksi Järnefeltien Lohjan kodissa. Sibeliusta muutaman vuoden nuoremmalla ja Helsingin Musiikkiopistossa tutuksi tulleella Armas Järnefeltillä (1869–1958) oli Sibeliukseen huomionsa kiinnittänyt sisko Aino Järnefelt (1871–1969), josta tuli Sibeliuksen puoliso 1892 parin vuoden ”salakihlauksen” jälkeen. Sibelius pääsi kuitenkin pois Helsingin kurimuksesta kun sai alivuokralaiskämpän Keravan aseman läheltä, Sollbackasta, neiti Mimmi Lundgrenin huvilasta. Maaseudun rauhassa hän viimeisteli 1. sinfoniansa ja Ateenalaisten laulun. Vähän väljemmät tilat Sibelius löysi sitten kesällä 1899 Keravalta reilun kilometrin verran pohjoisempaa Mattilan talosta, jonka 4 huoneen ja keittiön (tai ruokasalin) uudehkossa asunnossa syntyivät sitten 1. sinfonian uusi versio, viimeisteltiin 2. sinfonia ja Tulen synty sekä muutamia tunnettuja lauluja (Svarta rosor, Timantti hangella ja On hanget, korkeat nietokset). Finlandia hymni syntyi kuulemma saman pihapiirin aitassa. Mattilan talon asuntoon mahtuivat nyt myös aviopuoliso ja kolme tytärtä. Suuren osan ajasta (1899–1902) Sibelius tosin vietti aivan muualla, mm. Berliinissä ja Wienissä.
Keravan vanha pappila vanhassa lehtileikkeessä ja nykytilanteessa (osoite Hakalantie 6, Kerava). Lähteet: Museovirasto ja Google Maps.
Mattilan talo Keravalla, nykyinen osoite Kytömaantie 59. Vastaavan näkymän saa kuitenkin esiin hakemalla Google Mapsista osoitteen Kirstinkatu, Kerava. lähteet: Sibelius-klubi ja Google Maps, tilanne huhtikuu 2026.
Sibelius konsertti Keravan kirkossa 26.8.2026
HMO:n (Helsinki Metropolitan Orchestra) konsertoi eilen 26.8.2026 Keravan kirkossa. HMO on mielenkiintoinen uusi lisä Helsingin ja Suomen orkesterikenttään. Se on perustettu 2017, joten ensi vuonna tulee 10 vuotta täyteen. Silloin myös juhlistetaan Leevi Madetojan merkkivuotta. Orkesterissa on pääkaupunkiseudun ammattimuusikoita, musiikinopiskelijoita ja kokeneita harrastajia. Se tähtää kunnianhimoisiin orkesteriprojekteihin taiteellisena johtajanaan kapellimestari Sasha Mäkilä. HMO järjestää myös vuosittain kapellimestarikurssin, mikä on varmasti tervetullut uusi mahdollisuus nuorille lahjakkaille muusikoille. Vuodenvaihteessa 2018–2019 orkesteri teki laajan Kiinan kiertueen, joka huipentui konserttiin Shanghaissa.
En ollut jostain syystä käynyt aiemmin Keravan kirkossa. Sibeliuksen ensimmäinen asuinpaikka Mimmi Lundgrenin huvila on aivan kirkon lähellä. Osa Sibeliuksen sävellystyöstä on syntynyt juuri sillä paikalla, jossa sitä nyt esitettiin.
Noin 180° panoraama, jossa näkyvät vasemmalla Keravan kirkko ja oikealla entinen Mimmi Lundgrenin huvila, sittemmin Keravan vanha pappila, nykyisinkin seurakunnan käytössä. Panoraamaa voi itse kukin katsella ja pyöritellä hakemalla Google Mapsista osoite Hakalantie 6, Kerava.
Kirkon on suunnitellut 64 vuotta sitten 1962 taloudellisesta ja konstailemattomasta arkkitehtuuristaan tunnettu arkkitehti Ahti Korhonen (1921–2010). Rakennus valmistui 1963 ja se istuu hyvin metsäisellä kumpareella. Eilisessä ilta-auringossa se oli ehkä parhaimmillaan. Jotkin julkisivumateriaalit ja pinnoitteet tosin ovat vähän kärsineet ajan saatossa.
Ulkokuvia Keravan kirkon puiston ja sisäänkäynnin puoleisista julkisivuista.
Sisäkuvia kirkkosalista.
Ahti Korhonen toimi paitsi yksityisessä arkkitehtitoimistossaan niin virassa Otaniemessä TKK:n asemakaavaopin apulaisprofessorina ja yhdyskuntasuunnittelun professorina. Hän valvoi diplomityöni ja oli toinen lisensiaatintyöni tarkastaja. Näistä tapaamisista ei muistaakseni ja totta puhuakseni jäänyt paljon korin pohjalle. Ahti Korhonen oli tunnetusti harvasanainen ja joskus vaikeaselkoinen. Ehkä en varsinaista ohjausta odottanutkaan.
Konsertin ohjelmalehtisestä poimittua.
Konsertin ohjelmassa oli eilen rautaisannos Sibeliusta: Finlandia (1899), Rakastava (1894/1911–1912) ja 5. sinfonia (1915/1919), ylimääräisenä Valse triste (1903). Suomalaiselle kieltämättä aika tuttuja, mutta aina yhtä vaikuttavia sävelteoksia. Rakastavaa op. 14 en tosin muista kuulleeni aiemmin. Käsiohjelman mukaan Sibelius muokkasi 1894 säveltämänsä kuoroteoksen sarjaksi jousiorkesterille, triangelille ja patarummuille lokakuussa 1911 Pariisissa. Viimeistely tapahtui sitten Ainolassa 1912. Kiehtova ja yllätyksellinen tuttavuus!
Konsertin teoskokonaisuus toi jännittävästi kaikuja yli 120 vuoden takaa, nimen omaan kuultuna Keravalla jossa Sibelius asui 1899–1902 mm. Finlandian (alunperin nimellä ”Suomi herää”) säveltäessään.
Kirkkosaliin oli saatu mahtumaan kokonainen sinfoniaorkesteri penkkirivien ja urkulehterin väliin. Kuulipa nyt kerrankin sinfoniaorkesteria tarpeeksi läheltä, aivan kuin soittajien joukossa, jopa tutun viulistin ja konserttimestarin takana.
Ansaittujen aplodien jälkeen HMO:n kapellimestari ja konserttimestari kiittävät.
Merkittävä ja myös odotettu uutinen tuli sitten eilen 26.7.2026 Etelä-Korean Busanista, jossa Unescon maailmanperintökomitea hyväksyi 48. istunnossaan Aallon arkkitehtuurikohteiden sarjan yhdeksi maailmanperintökohteeksi. Kohteita on nykyisessä luettelossa yhteensä 1248, joista ns. kulttuurikohteita on 972, näistä valtaosa arkkitehtuurikohteita.
Otsikolla ”Aalto Works” oleva kokonaisuus koostuu kolmestatoista Aaltojen suunnittelemasta modernin arkkitehtuurin kohteesta eri puolilla Suomea. Ytimekkään otsikon ”Aalto Works” taustalla on tietysti arkkitehtikolmikko Alvar, Aino ja Elissa Aalto.
Kohteet ovat aakkosjärjestyksessä (paikannimissä mukana myös alkuperäisiä, myöhemmin lakkautettuja kuntia):
Alvar Aallon ateljee, Helsinki,
Alvar Aallon kotitalo, Helsinki,
Finlandia-talo, Helsinki,
Jyväskylän yliopiston Aalto -kampus, Jyväskylä,
Kansaneläkelaitoksen päätoimitalo, Helsinki,
Kolmen Ristin kirkko, Vuoksenniska/Imatra,
Kulttuuritalo, Helsinki,
Muuratsalon koetalo, Muurame/Jyväskylä,
Paimion parantola, Paimio,
Seinäjoen hallinto- ja kulttuurikeskus, Seinäjoki,
Sunilan asuinalue, Kymi/Karhula/Kotka,
Säynätsalon kunnantalo, Säynätsalo/Jyväskylä ja
Villa Mairea, Noormarkku/Pori
(Olisin mielelläni nähnyt luettelossa ja suorastaan itseoikeutettuna myös Viipurin kirjaston, mutta ymmärrän hyvin, että nykyisin Venäjällä sijaitsevan kohteen sisällyttäminen olisi ollut ehkä jonkinlainen riski.)
Alvar Aalto perusti toimistonsa Jyväskylään 1923 ja heti seuraavana vuonna hänen toimistoonsa tuli töihin arkkitehti Aino Marsio (vuodesta 1924 alkaen Aino Aalto), joka oli mukana kaikissa tärkeimmissä toimiston suunnittelutöissä kuolemaansa (1949) asti. Niistä tärkeimpiä ovat Paimion parantola, Villa Mairea Noormarkussa ja Kansaneläkelaitoksen päätoimitalon kilpailuehdotus Helsinkiin.
Arkkitehti Elsa Mäkiniemi (vuodesta 1952 alkaen Elissa Aalto) puolestaan oli Aallon toimistossa Alvarin tärkeänä kumppanina vuodesta 1949 alkaen toimiston loppuun asti ja oli mukana mm. Jyväskylän yliopiston, Säynätsalon kunnantalon ja Finlandia-talon suunnittelussa.
Uutinen on merkittävä monella tapaa. Maailmanperintöluettelossa on tähän mennessä ollut vain yksi vastaava modernin arkkitehtuurin kokonaisuus, Le Corbusierin 17 kohdetta, jotka sijaitsevat seitsemässä maassa (Argentiina, Belgia, Intia, Japani, Ranska, Saksa ja Sveitsi). Nyt valittu perintökohde Aalto works sijaitsee kokonaan Suomessa. Aaltojen töitä on toki muissakin maissa (ainakin Italiassa, Saksassa, Tanskassa, Venäjällä, Virossa ja Yhdysvalloissa), mutta maailmanperinnön kannalta olennaisen rakennus- ja ympäristösuojelun hallinnoinnin ja onnistumisen kannalta saattaa olla parempi, että nyt valitut 13 kohdetta sijaitsevat samassa maassa ja kohtuullisen yhtenäisessä kulttuurisessa ympäristössä.
Muita modernin arkkitehtuurin kohteita maailmanperintöluetteloon sisältyy lähinnä yksittäisinä rakennuksina tai rakennusryhminä. Tällaisia olen tähän poiminut noin tusinan verran (ehkä jopa kaikki?), karkeassa ikäjärjestyksessä:
Rjukan-Notodden vesivoimateollisuus, Norja (Norsk-Hydro 1900-luvun alku),
Skogskyrkogården hautausmaa-alue, Tukholma, Ruotsi (Gunnar Asplund ja Sigurd Lewerentz 1917–1920),
Bauhausin alue, Weimar, Dessau ja Bernau, Saksa (Walter Gropius, Hannes Meyer ym.1919–1933),
Kaunasin modernin optimismin kaupunki, Liettua (1919–1939),
Luis Barragánin talo ja studio, Meksiko (Luis Barragán 1948),
Sydneyn oopperatalo, Australia (Jørn Utzon, kilpailuvoitto 1957, vihkiminen 1973)
Alvar Aallon toimiston suunnittelemat ja nyt maailmanperintöluetteloon liitetyt kohteet on suunniteltu ja rakennettu 1930-luvulta 1970-luvulle, joten mukana on nyt myös nuorempia kohteita kuin aiemmat arkkitehtuurikohteet.
Le Corbusieriin ja Alvar Aalto Works’iin rinnasteinen kokonaisuus on Frank Lloyd Wrightin arkkitehtuuriperintöä koskeva kohde ”The 20th-Century Architecture of Frank Lloyd Wright”, johon sisältyy yhteensä kahdeksan rakennusta. Ne kaikki sijaitsevat Yhdysvalloissa, pääosa itärannikolla New Yorkin ja Chicagon ympäristössä, mutta pari myös länsirannikolla Kaliforniassa ja Arizonassa. Kuuden suuren yksityistalon lisäksi joukossa on yksi temppeli ja yksi taidemuseo (Solomon R. Guggenheim museo New Yorkissa) ja ne on rakennettu aikavälillä 1906–1959.
Voidaanko nyt Unescon asiantuntijayhteisön päätöksen jälkeen vihdoin ja ilman kotiinpäinvetoa todeta, että Alvar Aalto on yksi kahdesta tai kolmesta suuresta 1900-luvun arkkitehdistä koko maailmassa? Nämä suuret nimet ovat
Alvar Aalto (unohtamatta Aino ja Elissa Aallon roolia), Suomi
Le Corbusier (Charles-Édouard Jeanneret-Gris, unohtamatta hänen pikkuserkkunsa Pierre Jeanneretin roolia), Sveitsi ja Ranska sekä
Frank Lloyd Wright, Yhdysvallat.
Muuten: Näistä yksi eli Le Corbusier ei ollut suorittanut muodollista arkkitehtuuritutkintoa tai edes käynyt asiaankuuluvaa koulua, vaan oli täysin itseoppinut arkkitehti. Se ei himmennä hänen työnsä arvoa tai tuloksien vaikutusta 1900-luvun arkkitehtuuriin ja kaupunkisuunnitteluun. Vaikutus on kiistämättä ollut suuri, kuten on ollut Alvar Aallon ja Frank Lloyd Wrightinkin.
Vaikea on kiistää sitäkään tosiasiaa, että on varmaan isokin joukko ihmisiä, joiden mielestä kukaan näistä kolmesta ei välttämättä kuulu Vuosisadan Suurten Arkkitehtien joukkoon, vaan tilalle pitäisi laittaa esimerkiksi Antonio Gaudi, Frank Gehry, Walter Gropius, Victor Horta, Ludwig Mies van der Rohe, Eliel Saarinen, Louis Sullivan tai joku muu. Mutta todennäköisesti hyvin vaikea olisi saada merkittävää enemmistöä asiantuntijoista tai yleisöstä sellaisen nimen taakse.
Kouluaikana, oppikoulussa ollessani Jyväskylän Lyseossa, olin hyvin tietoinen siitä, että Alvar Aalto oli käynyt samaa koulua ja tullut sieltä ylioppilaaksi. Koulun täyttäessä 100 vuotta (lokakuussa 1958), juhlallisuuksiin osallistuivat Tasavallan Presidentti Urho Kekkosen ja akateemikko V. A. Koskenniemen lisäksi Alvar Aalto. Siitä on tietysti valokuviakin. Vilaukselta nämä kuuluisuudet silloin nähtiin. Ei siis ole mikään ihme, että kuvaamataidosta ja matematiikasta kiinnostunut koululainen ajatteli, että ehkäpä minustakin voisi tulla arkkitehti.
Jyväskylä Lyseon 100-vuotisjuhlat 4.10.1958. Oikealla eturivissä akateemikko Alvar Aalto ja Elissa Aalto, heistä vasemmalle Helsingin yliopiston kansleriEdwin Linkomies ja kapellimestari Jussi Jalas. Kuvan vasemmassa reunassa Tasavallan PresidenttiUrhoKekkonenja vaimonsaSylvi Kekkonen. Heidän takanaan mm. professoriPäivö Oksalaja koulumme rehtoriMartti Saraste. (kuva: Antti Pänkäläinen). Lyseolla vieraili 100-vuotisjuhlien merkeissä melkoinen joukko muitakin kansakunnan merkkihenkilöitä.*)
Lopuksi pari omakohtaista tarinaa tai muistikuvaa Alvar Aallosta.
Finlandia-talon valmistuttua, arkkitehtiliitto järjesti jonkin seminaari tai vastaavan, johon pyydettiin juhlapuhujaksi tietysti akateemikko Aalto. Tilaisuus pidettiin Finlandia-talossa. Muistan kuinka silloin jo useita vuosia eläkeiässä ollut Alvar Aalto nousi hitaasti estraadille ja aloitti puheensa pitkällä tauolla ja totesi: ”En oikein tiedä – mitä minun pitäisi sanoa”. Sen jälkeen tuli taas pitkähkö tauko, jonka aikana ajattelin myötähäpeää tuntien, että mikähän skandaali tästä nyt oikein tulee. No ei tullut. Alvar Aalto osasi ottaa vanhalla rutiinilla yleisönsä ja puhe tai tarinointi oli muistaakseni aivan mainio. Sen sisältöä en tosin muista lainkaan.
Alvar Aallolla oli aikamoinen maine omalaatuisena ja erikoisena persoonana. Juttuja riitti jyväskyläläisillä kerrottavaksi. Eräs niistä liittyi Säynätsalon kunnantalon seinään ilman arkkitehdin lupaa kiinnitettyyn valomainokseen. Sen Alvar Aalto kävi kuulemma kivittämässä alas. Toinen juttu liittyi aikaan jolloin Aino Aalto oli yllättäen ja traagisesti kuollut. Alvar oli kuulemma ottanut asian niin raskaasti, että oli valvonut kotonaan vaimonsa ruumiin äärellä yökausia kynttilänvalossa. Ei niin ihmeellistä ja jälkikäteen ajatellen aika ymmärrettävää.
Suunnitellessani Keravan kirjastoa Kaupunkisuunnittelu Oy:ssä 1967–1968, sen akustikoksi palkattiin arkkitehti Alpo Halme, joka oli samalla myös Finlandia-talon akustikko. Kirjaston työmaakokouksissa käydessämme meillä oli matkalla aikaa jutella. Sain kuulla, että hänellä oli hieman kriittisiä näkemyksiä akatemikko Alvar Aallon tavasta ottaa huomioon akustikon toivomuksia. Pääsuunnittelijan ja maailmankuulun arkkitehdin kanta konserttisalin akustisesta muotoilusta yleensä voitti. Alpo Halme ei ennustanut hyvää lopputulosta ja niinhän siinä sitten kävi. Akustiikkaa jouduttiin elektronisesti korjailemaan eikä siitä hyvä tainnut tulla sen jälkeenkään. Talon vihkiäisissä 2.12.1971 muuten toinen silloinen akateemikko Joonas Kokkonen totesi, että ”vasta kahden vuoden jälkeen tiedetään, että talon sointi on maailman paras” (HS 3.12.1971).
[Lisäänpä tähän väliin vielä tuoreeltaan tänään 27.7.2026 saamani palautteen johdosta hauskan tarinan Alvar Aallon ja akustikko Alpo Halmeen välisistä viileähköistä suhteista: Aallon toimistossa pidetyn Finlandia-talon akustiikkapalaverin jälkeen Alvar oli todennut happamesti ”Herra, joka käyttää mustaa kapeaa nahkakravattia ei ole minun akustikkoni”.]
Aallon toimiston suunnittelemia rakennuksia itse kukin on kiertänyt katsomassa ja kuvaamassakin varmaan lukuisia kertoja. Laitan tähän lopuksi oman kuvasarjani Aallon tuotannon varsinaisesta helmestä, Villa Maireasta (kuvat PL 5.8.2005).
*) Jyväskylän lyseon 100-vuotisjuhliin osallistuivat kuvassa näkyvien lisäksi mm. Wäinö Aaltonen, Eero Fredriksson, Martti Haavio, Tauno Hannikainen, Yrjö Ilvessalo, Jalmari Jäntti, Yrjö Kilpinen, V. A. Koskenniemi, R. H. Oittinen, Erik Palmén, Lauri ”Tahko” Pihkala, Rurik Pihkala, L. A. Puntila, Paavo Ravila, A. I. Virtanen ja Mika Waltari. Monilla heistä oli myös oma roolinsa juhlaohjelmassa, Alvar Aallolla se oli juhlaesitelmän pito pääjuhlassa sekä juhlamitalin suunnittelu. Arkkitehti Aulis Blomstedt (koulun entinen oppilas hänkin, kuten myös vanhempi veljensä Pauli Blomstedt) puolestaan oli suunnitellut koulun lipun ja juhlapostimerkin. (lähteet: Jyväskylän lyseon vuosikertomus CI 1958–1959, 40 s.; Olavi Wanne, Jyväskylän lyseon satavuotismatrikkelit, K. J. Gummerus Oy, Jyväskylä 1958, 570 s.; Jyväskylän lyseo 1858–191/1008, juhlajulkaisu viisikymmenvuotisen toiminnan muistoksi, K. J. Gummerus Oy, Jyväskylä 1908, 354 s.; Jyväskylän lyseo 1858–1983, toimittanut Eero Mikkola, JYLY ry, K. J. Gummerus Oy, Jyväskylä 1983, 540 s.; Helsingin Sanomat 3.10.1958, s.5, 4.10.1958, s. 5 ja 5.10.1958, s. 9; Leena Ilmari, Akatemian yrttitarha, Suomen Kuvalehti no 41/1958, 11.10.1958, s. 18–23).
Paremman puutteessa tämmöinen hieman levoton, juuri päättyneeseen juhannusaattoyöhön sopiva juttu.
Tähän vuodenaikaan keskiyölläkin taivas on aika vaalea. Näkee aika yllättäviäkin asioita ja taas kerran sattumalta.
Onko Linnanmäen 75-vuotisjuhlavuoden kuuraketti jo rakennettu ja kuulento jo tehty? Tätä kysymystä voi pohtia esimerkiksi tämän viime öisen valokuvan pohjalta. Pakko on näinä aikoina samalla huomauttaa, että kuva ei ole tekoälyn tuottama. Teksti sen sijaan on pelkästään inhimillisen älyn ja/tai sen puutteen tuottama.
Viime yönä näkyi läntisessä horisontissa mm. Linnanmäen 75-v juhlavuoden kuuraketti tai ehkä sen lähtöteline keskiyön aikaan? Itse raketti lienee piilossa kuvan alapuolella tai sitten matkalla Kuuhun tai sieltä takaisin. Siis olisiko raketti ehtinyt jo käydä Kuussa, koska Linnanmäen punainen 75-vuotisjuhlalippu näyttäisi olevan jo isketty Kuun kamaraan jossain Anaksimandroksen kraaterin tienoilla, Maasta katsoen pohjoisnavan vasemmalla puolella, kuun(maan)tieteen sanastossa Kuun (Maahan näkyvän puolen) luoteisreunassa?
Rafaelin (1483–1520) maalauksessa ”Ateenan koulu” 1509–1510 esiintyvät kaikki tunnetut kreikkalaiset filosofit. Anaksimandros on todennäköisesti vasemmassa alanurkassa oleva hahmo, joka kopioi opettajansa Pythagoraan kirjoitusta hänen olkapäänsä takaa. Freskon keskeisimmässä osassa portaiden yläpäässä ovat rinnakkain Platon (Leonardo da Vinci) ja Aristoteles. Sokrates on heistä vasemmalle oleva vihertävässä kaavussa oleva hahmo. Freskon löytää Vatikaanin Apostolisesta palatsista.
Anaksimandros (Ἀναξίμανδρος, noin 610-546 eaa) oli kreikkalainen tähtitieteilijä ja ns. esisokraattinen filosofi. Hänen sanotaan laatineen ensimmäisen maailmankartan. Anaksimandroksen maailmankuva rajoittui luonnollisista syistä Välimereen ja sen ympäristöön. Välimeren ympäristö jakautui kolmeen sektoriin: pohjoisessa Eurooppaan, idässä Aasiaan ja lännessä Libyaan. Pidetään myös mahdollisena, että Anaksimandros esitti tunnetuimmassa teoksessaan ”Luonnosta” (Peri fyseōs, Περί φύσεως) ajatuksen, että ihmiset ja eläimet ovat syntyneet mutaatioiden tuloksena, ihminen alunperin vesieläimistä. Varmuutta ei ole, koska Aleksandrian kirjaston tuhoutumisen takia hänen teoksiaan tunnetaan lähinnä sitaattien perusteella. Anaksimandros kehitti myös käsitteen ääretön (apeiron, ἄπειρον). Tiedon epävarmuudesta ja epätarkkuudesta huolimatta todennäköisesti kuitenkin varsin vallankumouksellinen tiedemies ja ajattelija.
Mistä nämä ikuiset juttuni Kuusta ja kuuraketeista?
Kiinnostukseni Kuuhun ja kuuraketteihin periytyvät Jyväskylän keskuskansakoulun alakoulun toisen luokan (II H) ajoilta. Silloin (1955) ilmestyi Walt Disneyn Mikki Hiiren kuuraketti Tammen Kultaiset Kirjat -sarjassa. Sen luettuani muistaakseni useana jouluna esitin puolivakavissani ainoan joululahjatoiveeni: kuuraketti. Ja JOS sitä ei ole mahdollista hankkia, ”niin ainakin apina”. Selitin vanhemmilleni, että olin sedältäni (joka oli entinen merimies) kuullut, että apinoita saa satamasta helposti kun viitsii vain kysyä merimiehiltä – ja tässä perustelussani olin ihan tosissani.
En muista, että mikä muu lapsille tarkoitettu fiktio/satukirja olisi kiihoittanut lapsen mielikuvitusta enemmän kuin Disneyn Mikki Hiiri ja kuuraketti. Tarjolla oli toki Grimmin veljesten satuja hurjine kertomuksineen ja vielä hurjempine kuvineen. Kuvia oli siinä kirjassa kuitenkin harvassa ja luettavaa liian paljon 7-vuotiaalle. ”Tuhat ja yksi yötä” (Arvi A. Karisto 1927) oli sen sijaan kiinnostava, koska siinä oli järkyttävän hienot kuvat (irlantilainen kuvittaja René Bull), mutta palataan siihen joskus toiste. Sodanjälkeisissä suurissa ikäluokissa oli kysyntää helppolukuisista ja jännittävistä tarinoista, joissa olisi mukana paljon värikkäitä kuvia. Disney iski siihen markkinarakoon täydellä teholla.
Alkuperäinen Disneyn teos oli muuten nimeltään ”Mickey Mouse And His Spaceship”, mutta Kuuhun siinäkin matkattiin. Mikki Hiiren lisäksi tarinassa olivat mukana kaikki tärkeimmät suosikkihahmot, Minni Hiiri (Minnie Mouse), Aku Ankka (Donald Duck), Iines Ankka (Daisy Duck), Hessu (Goofy) sekä Jopi jalkapuoli (Pegleg Pete). Tarinan kulminaatio eli jännittävin kohta oli tietysti se, missä rakettiin salamatkustajaksi piiloutunut Jopi jalkapuoli paljastuu lymypaikastaan pyssy kädessään. Siitä kuka tai ketkä Disneyn studiolla kuvituksen 1950-luvulla piirsivät, ei liene tarkempaa tietoa.
Hyvää juhannusta ja Kuun katselua kirkkaina kesäöinä (puolikuu on parin päivän päästä)!
Tänään 11.1.2026 oli tunnetun colomarsilaisen ravintola-hotelli Redierin terassilla Belletin viinien ja tryffelien markkinat. Opin jotain uuttakin.
Redierin terassi tryffeli- ja viinitapahtuman esittelypöytä. Oikeassa reunassa tryffelin etsinnässä tarpeelliset kaverit: koirat, kärpäset ja karjut.
Varokaa vääriä tryffeleitä!
Seuraavat perusjutut kannattaa pitää mielessä, jos/kun ostaa tuotteita, joissa sanotaan olevan tryffeliöljyä.
Ensinnäkin: tryffeliöljyä ei ole olemassa. Jos tuotteessa sanotaan olevan tryffeliöljyä, se öljy on jostain muualta kuin tryffelistä. Makuaineina voi olla oikeaa tryffeliä, mutta paljon useammin keinotekoisia tryffeliaromeja.
Toiseksi: Tryffeli mätänee öljyssä muutamassa viikossa.
Kolmanneksi: tryffelissä on vettä ja jos tryffeli pakastetaan, häviävät samalla kaikki tryffelin aromit.
Neljänneksi: Tryffelin voi kuivapakastaa ennen öljyyn lisäämistä, mutta silloinkin sen aromit katoavat.
Viidenneksi: kaikki kaupalliset tryffeliöljyt sisältävät synteettisiä (vaikka ehkä ”luonnontuotteista” peräisin olevia) aromeja, myös ne joissa on oikeita tryffelin palasia.
Tuottajien esittely- ja myyntipöydällä talvitryffelin (Tuber melanosporum) hinta on laadusta riippuen pyöreästi 100 €/100 g eli euron per gramma. Paljon harvinaisempi ja kalliimpi on valkoinen tryffeli (Tuber magnatum). Sen hinta on pyöreästi 4–5 €/gramma.
Ranskalaiset tryffelinkasvattajat ovat laatutietoista ja omanarvontuntoista väkeä. He kehittävät alaa ja jakavat tietoa. Oikealla opastaulu tryffeliajikkeista Alpes-Maritimes alueella. Vasemmalla ylhäällä tyypillinen musta eli talvitryffeli (Tuber melanosporum), vasemmalla alhaalla arvokkain valkoinen tryffeli (Tuber magnatum). Tarkempia kuvia löytyy em. tuottajien nettisivuilta.
Mikä tryffeli on?
Tryffeli on arvokas maan alla kasvava sieni, joka elää symbioosissa tryffelipuun kanssa. Isäntäpuu ja sieni hyödyttävät toisiaan. Välittäjänä toimivat sienirihmastot eli mykoritsat, aivan samaan tapaan kuin suomalaistenkin sienten osalta. Tryffelinkasvattajat istuttavat ja huolehtivat isäntäpuusta, joka alkaa kasvattaa tryffeleitä yleensä noin viiden vuoden ikäisenä. Nyt juuri on mustan tryffelin korjuuaika.
Lopuksi lyhyt video paikallisen orkesterin (Le Galuchou) vierailusta viini- ja tryffelimarkkinoilla.
Ranskan Antibesissa oli tänään 3.1.2026 viimeistä päivää auki näyttely, joka kiinnosti. Piti käydä pikaisesti katsomassa. Paikka on mitä mainioin Albert Camus mediateekki (Médiathèque Albert Camus Antibes). Rakennus on kirjasto ja laajemmin ymmärrettynä mediateekki, joka on suunniteltu jo 20 vuotta sitten. Kun itse suunnittelin aikoinani yli 50 vuotta sitten eli 1967–1968 Keravan kirjastoa ja sen jälkeen vielä Keravan uutta yhteiskoulua 1970–1971, oli ”mediateekki” uusi ja kuuma käsite. Kirjojen säilyttämisen ja lainaamisen lisäksi mukaan tuli voimakkaasti musiikin kuuntelu ja äänitteiden lainaaminen, myös kouluissa. Se laittoi aivosoluihin pientä vipinää. Sittemmin kirjastojen repertuaariin on liitetty myös kuvataide, elokuvat ja muut kuvatallenteet, jopa monia kodin käyttöesineitä tai laitteita.
Albert Camus mediateekin suunnittelivat arkkitehdit Pierre Riboulet (1928–2003) ja Bruno Huerre (s. 1962). Rakennus on funktionalismin ja modernismin hyviä perinteitä jatkava, yhtäaikaa sekä kaunis että kelpoisa käyttöesine.
Talon esittelyyn en tässä jutussa sen syvällisemmin mene, koska suunnittelijaparivaljakon nuorempi jäsen Huerre esittelee taloa hyvin omilla sivuillaan. Tämän jutun pääaiheena on siellä ollut grafiikkanäyttely.
Ranskassa kameran kanssa liikkuviin henkilöihin on suhtauduttu jo vuosia hyvin vakavasti. Meinasin Pariisissa saada kerran turpiini, kun kuvasin oman seurueeni ravintolaympäristöä. Sen jälkeen olen keskittynyt näyttävästi vain ruoka-annoksien kuvaamiseen. Sillehän ei voi mitään, että samalla tulee mukaan hieman myös ympäristöä. Kun esitin mediateekin henkilökunnalle kysymyksen, kuka rakennuksen on suunnitellut, siihen ei heti vastattu, vaan minulta kysyttiin kuka ja mistä minä olen, ja mistä lehdestä ja onko minulla kuvauslupa. Vähän Ihmettelin liutaa vastakysymyksiä kun kyseessä on sentään julkinen tila. Samalla he kyllä totesivat että näyttelyä saa kyllä kuvata. Joka tapauksessa he päättivät hakea talon johtajan paikalle, joka olikin hyvin ystävällinen ja avulias. Kertoi myös talon suunnittelijan nimen Pierre Riboulet (ei maininnut kollegaa), ja sen että hän oli kuollut 20 vuotta sitten ja että tämä rakennus oli hänen viimeinen suunnittelutyönsä. Kiitin ja poistuin. Olin ehtinyt kuvani jo ottaa.
Muutama kuva sisääntulokerroksessa sijaitsevista näyttelytiloista. Suuret ikkunapinnat tuovat valoa ja mielenkiintoisia katunäkymiä, mutta lasilla suojattujen kehystettyjen teosten katseleminen aurinkoisella säällä edellyttäisi vähintään valoverhojen käyttöä.
Näyttelyssä esillä ovat Lyonissa 1950 syntyneen antibesilaisen Alain Combier’in arkkitehtuuripiirustukset ”Architectures d’Alain Combier”. Tekijä ei ole itse arkkitehti, vaan graafikko ja osittain myös puutarhasuunnittelija. Hän on selvästi viehättynyt kolmiulotteisista ja vanhan maailman futuristisista arkkitehtonisista näkymistä, sekä todellisista että kuvitelluista rakenteista. Italialainen graafikko Giovanni Battista Piranesi (1720–1778) tulee etsimättä mieleen.
Arkkitehtuurin historia tuntee suuren joukon ihanneyhteisöjä suunnitelleita, Platonista, Thomas Moren ja Ebenezer Howardin kautta Eliel Saariseen, Archigram-ryhmään jne. Niiden tarkoituksena on mahdollistaa ihmisyhteisöjen kaikinpuolinen menestys. Ikävä kyllä pelkkä fyysinen muoto ei takaa yhteisön onnellisuutta tai menestystä. Silti näitä yrityksiä on tehty. Itse kehittelin oman utopiani 1969 arkkitehtiosaston harjoitutyönä. Siinä hylkäsin fyysisen muodon ratkaisuyrityksen kokonaan.
Baabelin (Babylonian) torni on tämän aihepiirin klassikko, johon Raamattukin viittaa ja Alain Combierilläkin on siitä oma versionsa. Merenkulku ja laivat ovat selvästi toinen häntä kiinnostava aihepiiri. Seuraavassa joitakin kuvia näyttelystä.
Ikävä kyllä kaunis aurinkoinen ilma heijastui käyntipäivänä lasipinnoista joskus häiritsevästi, mitä pyydän anteeksi. Tämän parempia kuvia en onnistunut saamaan. Combierin grafiikasta ei myöskään ole saatavilla painettua kirjaa – netistä jokunen kuva löytyy. Luulen toivorikkaasti kuitenkin, että tekijän lennokkaista ajatuksista ja grafiikan taidoista saa riittävän käsityksen tästä huolimatta.
Alain Combier’in versio Baabelin tornista. Kuvasarjassa mukana luonnoksia tai harjoitelmia sekä zoomaus tornin huippuun ja juurelle. Yksityiskohtia riittää.
Kirjasto (Bibliotheque 1991)
Kivilaiva (Le bateau de pierre 1983). Uskomaton ilmestys.
Funikulaari (Le Funiculaire 1988), jolla nostetaan tai lasketaan laivoja kanavan tasolta toiselle. Todella vaikuttava visio, jossa tärkeintä on vahva näkemys, ei niinkään sen tekniikan perusteleminen. Valitettavasti juuri tämän grafiikan kuvaamisen onnistuminen oli heijastusten takia lähes mahdotonta.
Tiilikirkko (La cathédrale de brique 1979)
Trooppinen julkisivu (Les Ravenalas 1985).
An Hinkinou, kalastajien tapaamispaikalla (An Hinkinou, Au rendez-vous des pêcheurs 2004). Kysessä lienee kuvitteellinen kalastajaravintola, joka on saanut nimensä bretagnelaisen hiusvaatteen mukaan.
Ympyräkaupungit 1 ja 2 (La Ville Rondie 1983).
Kokoelma merenkulkuun ja laivoihin liittyviä grafiikoita.
Muutamia puutarhasuunnitelmia. Ylemmässä kuvassa tapaus, jossa vasemmassa reunassa kuva lähtötilanteesta ja siitä oikealle toteutuskuvia. Tästä voi ottaa mallia, jos joutuu suunnittelemaan puutarhaa kiviseen ja jyrkkään rinteeseen. Alemmassa kuvasarjassa istutusesimerkkejä.
Graafikon välineitä näyttelyvitriinissä.
Näyttelyssä jaettiin yhden sivun opasmonistetta jossa kuvataan lyhyesti taiteilijan käyttämät grafiikkatekniikat ja työvaiheet. Tässä niistä luettelo englanniksi ja suluissa oma suomennokseni: intaglio printing (syväpaino), dry-point (kuivaneula), etching (etsaus), line-engraving (viivasyövytys), aquatint or mezzotint (akvatinta tai mezzotinto), mixed-technique (sekatekniikka), finishing (viimeistely), inking (värin levitys), printing (painaminen), numbering (numerointi). Kaikesta päätellen melko monipuolinen, taitava ja tuottelias graafikko.
Joulukuun 20. päivä avattiin Nizzan satamassa (Port Lympia) kiinnostava näyttely ”Brigitte, Mylène & Michèle, Les Petites Chéries de la Côte d’Azur”. Vain etunimiltään mainitut henkilöt ovat tietysti tunnettuja saman ikäluokan filmitähtiä Brigitte Bardot, Mylène Demongeot ja Michèle Mercier. He kaikki ovat 1930-luvulla syntyneitä. Näyttely on auki tämän vuoden huhtikuun 12. päivään asti. Suosittelen.
Muutamia kuvia Nizzan sataman Port Lympian näyttelypaviljongista 30.12.2025. Näyttelyvieraita oli aika kohtuullisesti, koska ao. päivänä näyttelyn piti olla kiinni, mutta sattuneesta syystä paikka olikin auki. Alimmaisessa kuvassa vasemmalla etualalla olevassa kuvassa BB ottaa tanssiaskelia juuri Port Lympian satamamuurilla. Kuvat: tekijä.
Näyttelyn yhteydessä julkaistiin myös kirja. Runsaasti kuvitettu 144-sivuinen kirja maksaa sisäänkäynnin kioskilla 32 euroa. Kuva: tekijä.
Ranskan Rivieran pienet kullanmurut
Kaikki tuntevat Brigitte Bardotin, tuttavallisesti BB:n, mutta monet eivät välttämättä tiedä tai muista kahta muuta.
Näyttelyn tähdet Renault 4:n eli tipparellun (Guido Palmero 2020) takaikkunassa, vasemmalta Mylene Demongeot, Brigitte Bardot ja Michèle Mercier. Kuva: tekijä.
Nizzalainen Mylène Demongeot (1935–2022), jonka äiti oli muuten ukrainalainen näyttelijä Harkovasta, oli aikansa kulttinäyttelijä mm. Fantômas-filmeissä ja itse muistan hänet keväältä 1962 jyväskyläläisen 14-vuotiaan koulupojan kokemana filmistä ”D’Artagnan ja kolme muskettisoturia”. Elokuva julkaistiin Ranskassa 1961. Mylène Demongeot oli siinä kuvankauniina Miladynä. Mylène Demongeotista tehtiin 2007 Ranskan tasavallan Ordre des Arts et de Lettres -ritarikunnan komentaja ja 2017 jopa kunnialegioonan ritari (Chevalier).
Michèle Mercier (s. 1.1.1939) puolestaan oli suositun Ludvig XIV-aikaan sijoitetun historiallisen ja romanttisen Angelika (Angelique)-sarjan tähti. Niitä elokuvia en nähnyt, mutta muistan isäni lukeneen filmien pohjana ollutta Sergeanne Golonin hittikirjasarjaa siinä missä Mika Waltarin vastaavia romaaneja, kaiken muun ohella. Kirjasarjasta suomennettiin vuosina 1957–1985 peräti 13 osaa ja siinä huumassa Mika Waltari saattoi jäädä toiseksi myytyjen historiallisten romaanien sekä suomalaisissa että kansainvälisissä menekkiluvuissa. Viisi ensimmäistä huippusuosittua Angelika -elokuvaa tehtiin vuosina 1964–1968, pääosassa Michèle Mercier, ohjaajan tyttöystävä.
Näyttelyn itseoikeutettu päätähti on kuitenkin Brigitte Bardot (1934–2025). BB kuoli kotonaan Saint-Tropezissa 91-vuotiaana, kolme päivää sitten 28.12.2025. Näyttely Nizzan satamassa oli ollut avattuna vasta kahdeksan päivää. Myös BB:stä tehty elämänkertaelokuva ”Bardot” (Alain Berliner ja Elora Thevenet 2025) oli aika tuore ja julkaistiin elokuvateattereissa vasta joulukuun 3. päivä. Cannesin filmijuhlilla se oli tosin näytetty ammattilaiskatsojille keväällä 2025.
Kuolinpäivänä yleisesti Ranskan ikoniksi nimetystä Brigitte Bardotista tuli Ranskan Rivieran alueen BFMTV-kanavalla tuntikaupalla suoraa lähetystä alkaen heti uutisen tultua julki aamulla. Haastateltiin BB:n ystäviä ja tuttuja, journalisteja (mm. Paris Matchin elokuvatoimittaja Fabrice Leclerciä), kirjailijoita ja elokuvaohjaajia (mm. Claude Lelouchia). Taustalla pyöri lähes tauotta Bardotiin liittyviä dokumenttifilmejä. Valtakunnallisella TV-kanavilla illan pääuutisissa Bardotin kuolema ja muistelu veivät ajasta arviolta 80 %. Suomen TV1:n pääuutisissa BB:lle riitti minuutti ja 53 sekuntia – mutta erinomaisesti tiivistettynä.
Ranskan BFMTV:n suorassa monituntisessa TV-lähetyksessä näytettiin myös presidentti Emmanuel Macronin tekstiviestiä, jossa hän muistutti Brigitte Bardotin olleen paitsi Ranskan kansallissymbolin Mariannen malli niin myös vapauden tai sen säilymisen (vie de liberté) ilmentymä. Molemmat Macronin viittaukset haluavat muistuttaa ranskalaisia Ranskan vallankumouksen ja tasavallan saavutuksien arvostamisesta.
Emmanuel Macronin tekstiviesti, jossa hän viittaa Brigitte Bardotin rooliin vapaustaistelijana (vapaasti tulkiten) ja Ranskan Marianne -ikonina (kuva: tekijä). Oikealla Alain Aslanin tekemä rintakuva, joka on yhdistelmä Bardotin näköispatsaasta ja Ranskan perinteisestä Mariannesta päässään fryyginen myssy (kuva alkuperäisen teoksen hartsijäljennöksestä, jota myydään Pariisin Grand Palaisissa hintaan 350 €, Réunion des musées nationaux, Grand Palais).
Brigitte Bardot todella toimi kuvanveistäjä Alain Aslanin (Alain Gourdonin, 1930-2014) Marianne-mallina vuosina 1964-1968. Kohuttu rintakuva oli BB:n lahjoitus kotikaupunkinsa Saint-Tropezin kaupungintalolle (Mairie de Saint-Tropez). Taiteilija Aslan rikkoi tietoisesti vallitsevaan Marianne-kuvastoon liittyviä taiteellisia tapoja ja normeja kytkemällä vanha kansallinen ikoni uuden ajan filmi-ikoniin. Kuvaustavan valinta liittyi tietenkin samalla ajankohtaiseen 1960-luvun seksuaalista vapautumista ajaneisiin liikkeisiin.
Rintakuvasta teetettiin useita kopioita ja niitä lahjoitettiin useille Ranskan kaupungeille. Jotkut ottivat lahjan vastaan, jotkut eivät. Surkuhupaisaa kyllä, BB-Mariannen kohtalona oli myös hänen kotikaupunkinsa kaupungintalolla ilmeinen mutta outo kuurupiilo. Kukaan ei tunnu tietävän, missä BB:n kaupungille lahjoittama Marianne tällä hetkellä on. Tai siis nettihauilla sitä ei sieltä löydy ja tekoälykin (ChatGPT) luovutti je kehoitti kysymään suoraan kaupungintalolta tai käymään siellä.
Brigitte Bardotin kanssa samaan ikoniseen asemaan Ranskan tasavallan ja vapauden symbolina eli Mariannena ovat sittemmin päässeet myös mm. Michèle Morgan, Mireille Mathieu ja Catherine Deneuve. Elokuvatähtien ja laulajien lisäksi seuraavina jonossa lienevät influensserit ja muut somettajat – toivottavasti ei kuitenkaan (sanoo sisäinen konservatiivini)?
Ranskan Rivieran ”virallinen päivälehti” Nice-matin julkaisi 29.12.2025 yhteensä 12 sivua Brigitte Bardotin kuolemaan ja historiaan liittyvistä tapahtumista ja kommenteista. Se oli 30 % koko lehden sivumäärästä ja 50 % lehden toimituksellisesta sisällöstä (ilman mainoksia ja ilmoituksia). Yllä ao. lehden etu- ja takakannet. Lisäksi Nice-matin julkaisi 24-sivuisen ”Éternelle BB” erillislehden, jota myydään lehtikioskeissa 2 €:lla.
Tämänpäiväinen (31.12.2025) Nice-matin kertoi vielä, että presidentti Emmanuel Macron on useiden virkamiesten pyynnöstä tarjonnut BB:n perikunnalle kansallisen muistotilaisuuden järjestämistä (samaan tapaan kuin Johnny Hallidaylle 2017), mutta hänelle ei ole tarjoukseen vastattu. Pari vuotta sitten Brigitte Bardot lähetti valtionpäämiehelle vihaisen kirjeen hänen toimimattomuudestaan, pelkuruudestaan ja Ranskan kansaa kohtaan tuntemastaan halveksunnasta koskien toimenpiteitä eläinten kärsimysten lopettamiseksi. Saint-Tropezissa 7.1.2026 pidettäviin hautajaisiin kuitenkin todennäköisimmin poliitikkoja osallistuu, puolueista ainakin Kansallinen Liittouma eli oikeisto (RN) ja Marie Le Pen on näin ilmoittanut.
Totuus Brigitte Bardotista?
Kuulostaa aika pateettiselta tai vähintään lattealta puhua ”totuudesta” Brigitte Bardotin kohdalla. Onhan BB tyyppiesimerkki julkisuusmyllyn perusteellisesti läpikäymästä julkiseen rooliin halunneesta tai joutuneesta, taiteellisesti lahjakkaasta henkilöstä. Siinä silppurissa totuus on usein ensimmäinen uhri. Harvalla on hallussaan edes asian tosia yksityiskohtia totuuskuvan kokonaisuudesta. Paparazzi-kuvia lukuun ottamatta. Yritän kuitenkin.
Totuus Brigitte Bardotista? Yksi näyttelyssä olleista julisteista (Henri-Georges Clouzot’n filmistä La Vérité Totuus 1960). Lasista heijastuvat paitsi kuvaaja niin vastapäisellä seinällä olleet teokset. Useampia päällekkäisiä totuuksia. Kuva: tekijä.
BB:n kokonaiskuvaan kuuluvat myös elämäniloinen kepeys ja huumori. Senpä takia tässäkin näyttelyssä esillä olleen karikatyyritaiteilijan kohtuullisen tuoreita piirroksia ja hartsiveistos (Alin 2025). Kuvat: tekijä.
Paljastuiko totuus sitten uuden aallon kulttiohjaaja Jean-Luc Godardin elokuvassa Le Mépris (Suomessa aluksi yleisöä aliarvioiden kosiskelevasti ”Sen täytyi tapahtua”, sitten ”Keskipäivän aave”, 1963)? Filmin otsikkohan on suoraan käännettynä Halveksunta. Kannattaa huomata, että Bardot käytti itse samaa käsitettä puhuessaan vuonna 2024 Ranskan valtionpäämiehestä eli Emmanuel Macronista. Paljastiko hän siinä myös Godardin totuuden? Ehkä, mutten olisi niin varma. Sen verran monimielisesti vanha kettu ja illusionisti Godard aihettaan ja yleisöään pyörittelee. Kuva Port Lympian näyttelyesineestä: tekijä.
Väitän, että Brigitte Bardot ei ollut ensisijaisesti seksuaalisen vapauden pehmeitä keinoja käyttävä naispuolinen ritari vaan lähinnä kivikova sotasukupolvea vapauttava sissiamatsoni, taisteleva antitaistelija. BB oli yksi niistä julkisista hahmoista, jotka vapauttivat meidät 30-vuotisesta maailmansotien (yhteispituudeltaan 1914–1945) päättymättömältä ja toivottomalta näyttäneestä henkisestä erämaavaelluksesta. Kun yhdestä virheellisessä tietoisuudessa elävästä ja luupäisestä diktaattorista päästiin eroon, tuli tilalle toinen samanmoinen tai pahempi. Vuonna 1945 ja pitkälti 1950-luvullekin näytti vihdoinkin siltä, että se painajainen on nyt loppu ja että ”me kaikki” haluamme ettei tämä hulluus enää jatku. Nie wieder.
(no paljastuipa sekin harhaluuloksi, mutta siitä sitten mahdollisissa myöhemmissä jutuissa)
Eugène Delacroix, Vapaus johtaa kansaa (La Liberté guidant le peuple) 1830. Teos kuvattuna restauroinnin jälkeen 2024. Voisiko BB olla tuo teoksen keskeinen henkilö? Eugène Delacroix itse silinterihatussaan vapauden trikoloria heiluttelevan naisen vasemmalla puolella saattaisi hyvinkin hyväksyä ajatuksen. Kuva: Musée du Louvre.
Kuulun itse suuriin ikäluokkiin eli lapsiin jotka syntyivät heti toisen maailmansodan jälkeen. Sekä vapaaehtoisina (kuten isäni) että pakolla sotaan joutuneet miehet pääsivät monivuotisen, fyysisesti kuluttavan, rapaisen ja hikisen sekä henkisesti kapean, tyhmistyttävän ja turhauttavan sotimisen jälkeen 1945 kiinni ns. normaaliin elämään. Perheen, ystävien ja tuttujen läheisyyden kokeminen sekä mielekäs työ vapauttivat mielen ja vapauttajia katsottiin suopeasti ja kiitollisina. Kauneimpia, komeimpia ja kiinnostavimpia tuijotettiin mielellään pitempäänkin. Esittävän taiteen osaajista kuten filmitähdistä tuli helposti kansalaisten esikuvia, olivatpa heidän yksityiset mielipiteensä melkeinpä mitä tahansa.
Brigitte Bardot 1960-luvun kauneusikonina. Jostain syystä tätä kuvaa en ole nähnyt yhdessäkään niistä lukemattomista muistelujutuista, mitä olen nähnyt BB:n kuoleman jälkeen. Minusta tämä on kuitenkin yksi parhaimmista valokuvista, mitä hänestä on otettu ja julkaistu kautta aikojen. Kuvaa on käytetty ainakin tuoreen dokumenttielokuvan ”Bardot (2025)” julisteessa, tosin peilikuvana. Alkuperäinen kuva: Variety 2022, Getty Images.
BB radikaali-aktivistina
Brigitte Bardot pettyi ja tympääntyi hänestä luotuun julkisuuskuvaan jo alle 40-vuotiaana ja vetäytyi kokonaan filmityöstä. Yli puolet aikuiselämästään hän käytti ansiokkaasti lähes kaiken tarmonsa ja suuren osan siihen mennessä kertyneestä varallisuudestaan eläinten suojeluun, ryhtyi erilaisten kampanjoiden aktiiviseksi keulakuvaksi ja vastusti mm. maatilaeläinten kuljetuksia näyttävin tempauksin.
BB näyttelyasetelmassa kahdessa pääroolissaan, filmitähtenä ja eläinten oikeuksien puolustajana. Kuva: tekijä.
Tulokset eivät aina syntyneet riittävän nopeasti jolloin kärsimättömyys tuotti uusia pettymyksiä. BB:n ajattelu radikalisoitui ja oikeistolaistui. Syyllisiksi hän haki mm. maahanmuuttajia ja myös rotuperäisiä syitä. Äkkipikaisia lausuntojaan hän myöhemmin katui ja pyysi anteeksi. Tämä tulee ilmi mm. elämänkertadokumentissa Bardot (2025), jota filmattiin tammikuussa 2025 BB:n kotihuvilalla Madraguessa Saint-Tropezissa.
Loppukevennys
Kun nyt Ranskassa ollaan, niin ajattelin näyttää ranskalaisille esimerkkiä lumipuvun ja maastonmuotojen hyväksikäytössä Simo Häyhän tyyliin. Ranskalaisethan ovat tänä ja viime vuonna perusteellisesti tutustuneet tähän maailmanmainetta saavuttaneeseen tarkka-ampujaamme ja samalla muidenkin talvisodan veteraanien urotekoihin Olivier Norekin Talven soturit (Les guerriers de l’hiver 2024) menestysromaanin kautta. Voisimmeko välttää seuraavan katastrofin varautumalla kaikenlaiseen ja kaikin mahdollisin keinoin? Taidot ovat tarpeen jos/kun on odotettavissa tunnuksettomien maahantunkeutujien maahyökkäys. Kun lunta ei ole eikä keinoluntakaan helposti järjestettävissä, tapahtuu opetus kirjallisena ja simuloiden. Kuvat: ystäväni Ranskan Pirkko ja tekijä.
Loistakoon teille päättymätön valo. Sitä Wolfgang Amadeus Mozartin Requiem meille tarjoaa, erityisesti näin syksyn pimenevessä illassa. Lupaus valosta herätetään jo teoksen alkusanoissa (Introitus): ”Requiem aeternam dona eis, Domine, Et lux perpetua luceat eis.” (Herra, anna heille ikuinen lepo, ja ainainen valkeus loistakoon heille). Tilaustyönä 1791 sävelletty Requiem (kuolinmessu) jäi kesken, koska säveltäjä kuoli traagisesti. Osa sävellyksestä esitettiin kuitenkin jo Mozartin hautajaisissa.
Eikä kyse ole vain näköaistimuksista. Mozartin sävellyshän on hunajaa erityisesti korville ja mielelle. Teoksen kulminaatio on lyyrinen ja mielettömän kaunis Lacrimosa, jonka keskeisestä melodiasta lähes väistämättä tulee loppuillan korvamato. Voi olla, että tämä koko teoksen musiikista johtuva ja voimalla lähestyvä nirvana sekoittaa kuulijan selviksikin luulemat ajatukset, mutta sillehän ei voi mitään.
Temppeliaukion kirkossa (2.11.2025) joitakin tunteja sitten päättyneen konsertin ohjelmalehtisestä tähän lainatuilla sivuilla kerrotaan, että Requiemin esittävät Suomen Laulu ja Helsinki Metropolitan Orchestra. Edellinen on perustettu 1900 ja jälkimmäinen 2017. Mainio yhdistelmä.
Helsinki Metropolitan Orchestra (HMO) etualalla ja Suomen Laulu taaempana kiittävät. Pyöreästi satakunta musiikin taitajaa (joukossa myös viulisti-ystäväni) ja muutama sata musiikin kuulijaa samassa tilassa ja tunnelmassa.
Timo ja Tuomo Suomalaisen omaperäiseen kilpailuvoittoon (vuonna 1961) perustuva ja rakentamisvaiheessa vielä paikkaan ja tilanteeseen hienosti säädetty arkkitehtuuri toimii edelleen mainiosti. Ja miksei toimisi? Tässäpä kerrankin esimerkki, jossa ajatukset ovat kiveen hakattuja.
Päättymätön valo valuu taivaalta kattoikkunoiden kautta – ajankohdasta riippuen eri tavalla annosteltuna. Näillä leveysasteilla ja tähän vuodenaikaan luonnonvaloa on aika säännösteltynä, mutta kesällä ja valkeiden öiden aikaan vaikutelma on vaikuttavimmillaan.
Akustiikan erinomaisuuden toteamiseen ei tarvita asiantuntijaa. Konserttitilanteessa sen voi kokea kuka tahansa.
Arkkitehtuurihan on valon lisäksi myös äänen ja ajatuksen leikkiä tilassa. Temppeliaukion kirkossa sen (leikkien yhteispelin) kokemiseen on harvinaisen hyvä tilaisuus. Tai mitä niistä leikeistä nyt on jäljellä kun ihminen niitä aistivaikutelmiensa jälkeen tajunnassaan käsittelee, kukin tietysti omalla tavallaan. [Sven Hesselgren oli muuten kovin kiinnostunut Human perception ja Language of architecture käsitteistä, mutta en nyt muista kuinka paljon hänellä oli tätä aistien ja niiden tuottamien kokemusten yhteispeliä (tai leikkiä) mukana. Ehkä jollakin muulla arkkitehtuurin teoreetikolla?] Voisiko leikistä muodostaa aistikokemusten ja niiden yhteispelin päälle oman, täydentävän teoriansa? Miksei voisi? Voi kuitenkin olla, että otsa rypyssä väännetystä teoriasta leikistä katoaa sen olennaisin olemus, vapaus ja kahleettomuus.
Veljekset Suomalainen olivat kiinnostuneet arkkitehtonisten ratkaisujensa alkuperästä ja arvelivat, että heidän synnyinsaarellaan, Suursaaren kallioilla ja kivillä oli siinä aika ratkaiseva rooli. Se on helppo uskoa saarella käydessä. Tätä arkkitehtien ajatusta sekä saarta ja sen kivikuntaa muistellessani, liitän tähän muutaman aika satunnaisen kuvan kirkon kivipinnoista, juuri ennen konsertin alkua otettuja. Ei tarvita kummallistakaan mielikuvituksen lentoa, kun ajatusten leikki alkaa.