Tiedemaailman narsismia

pasted-imageMichelangelo Caravaggio, Narkissos 1594–96. Kreikkalaisen mytologian mukaan Narkissos (Νάρκισσος) ihastui niin omaan kuvajaiseensa, että unohti kaiken muun ja kuoli janoon ja nälkään. Caravaggion maalaus on nähtävissä Rooman Kansallisessa Antiikin taiteen museossa (Galleria Nazionale d’Arte Antica).

Sattui eilen silmiini verkossa kiinnostavalta näyttänyt julkaisu saksalaisten sodanaikaisista kuvista Suomen Lapissa. No olihan se kiinnostava, mutta jäi lopulta sivuseikaksi.

Aluksi vaikutti siltä, ettei julkaisua niin vain ladatakaan. Julkaisun jakelijan mukaan piti täyttää kaavakkeita ja kyselyjä. Päätin piruuttani kokeilla siihen asti kunnes kysytään luottokortin tietoja.

Tieteellisten ja tutkimuksiin perustuvien artikkeleiden vesillä kalastelevat monenlaiset bisnekset. Näitä ovat mm. yhdysvaltalaiset Academia.edu ja ResearchGate.

Ensinmainittu yritys onnistui wikipedian mukaan rekisteröimään domain-nimekseen .edu ennen kuin se rajoitettiin vain korkeakoulutasoisille (postsecondary) laitoksille. Se saattaa siis akateemisuusimagollaan hämätä joitakin ao. yrityksen tuotteita ostavia. Vaan eipä kukaan käske uskomaan kaikkea mitä on kirjoitettu ja luulemaan, että firman nimessä on totuus.

Jälkimmäinen yritys pyrki vakuuttamaan asiantuntemustaan pyytämällä minulta näyttöä (proof) siitä, että olen oikea tutkija. Sinänsä hyvä juttu. Tämän saattoi tehdä lähettämällä joko jonkun julkaisuni tiedostona tai julkaisutoimintaani kuvaavan linkin. Annoin yritykselle sen hankalamman tehtävän: se sai luvan lukea yhden julkaisuni (14 sivua) ja päätellä siitä olenko tutkija vai en. En ole vielä kuullut analyysin tuloksia ja voipi olla etten koskaan kuulekaan.

Mainituilla yhdysvaltalaisilla yrityksillä on kuitenkin oman bisneksensä kannalta tärkein ammattitaito eli riittävästi osaamista tyrkyttämään itseään esim. google-hakulistojen kärkeen ennen akateemisten yhteisöjen itsensä tarjoamia, useimmiten uskoakseni maksuttomia palveluja. Näin asiakkaita saa haaviin enemmän.

Tutkimusjulkaisujen hakutuloksia selatessa ei kannata mennä helppoon tai lannistua, vaan hakea sellaisilla avainsanoilla joissa on mukana oletettuja akateemisia yhteisöjä ja julkaisijoita. Eipä sekään takaa tieteellistä laatua, mutta karsii ainakin puhtaasti kaupalliset ja feikkijulkaisut. 

Tietojen antaminen em. yrityksille on virhe, jos haluat päästä eroon roskapostista. Näihin luen ne, lähes paluupostissa muutaman tunnin sisällä tulevat lukuisat sähköpostit, jossa houkutellaan ao. yritysten etu (premium-)asiakkaaksi reilun 7 euron kk-maksulla (n. 90 euroa/v). Houkuttelukeinoina käytetään mainintoja siitä että nimesi on mainittu yli 200 julkaisussa tai että siihen on viitattu myös eräässä saman alan (similar) julkaisussa jonka juuri hait verkosta ja muuta vastaavaa. Etuasiakkaana näet missä julkaisuissa nimesi on mainittu ja kuka sinuun on viitannut. Sinua palvellaan, mutta siitä saat luvan maksaa. Näinhän yritykset toimivat. Tässä kohtaa yritykset vetelevät kehulle persojen asiakkaidensa narsisminaruista.

Sen verran jälkimmäisellä yrityksellä on kerättyä ihan oikeaa dataa, että osasi hakea välittömästi tiedostoistaan kymmeniä julkaisuja joita se ehdotti julkaisuikseni. Jouduin vastaamaan kyllä tai ei arviolta noin 50 ehdotukseen, yksitellen. Yllättävä oli se joukko julkaisuja joissa todella olin ainakin yhtenä kirjoittajana. Näitä bingoja oli ehkä 30 kpl. Lähes yhtä monta oli niitä, joissa kirjoittajana oli joku toinen jonka sukunimi oli sama, mutta etunimi ei. Joissakin etunimi alkoi samalla kirjaimella mutta toinen nimi ei. Joissakin molemmat etukirjaimet vääriä. Hakuvirheitä joiden taustalla pienehköjä (ehkä tahallisia?) algoritmivirheitä. Harmi, ettei tullut kirjoitettua muistiin näitä ehdotuksia. Niistä voisi ehkä päätellä jotain – ehkä sen mistä tiedot on noukittu, ketkä tutkijakollegoistani ovat jo mukana ao. yrityksen tiedostoissa tms.

Samoja naruja veteli joku vuosi sitten (2010-luvun alussa) amerikkalainen Marquis Who’s Who in the World kirjan julkaisija, joka kyseli cv-tietojani, jotta voisi julkaista ne maailmanlaajuisesti. Tyyli on seuraava: Tietojen antaminen ei sido sinua mihinkään, mutta varaamme sinulle kirjan jonka saat ennakkotilaajan etuna 40 % alennuksella. Yrityksellä oli kieltämättä kohtuullisen hyvä brandi: se oli julkaissut Who’s Who in America – menekkiteosta vuodesta 1899 alkaen. Kirjastot ja media käyttivät sitä säännöllisesti lähdeteoksena kun kysymyksenä oli: kukas tämä henkilö nyt taas onkaan?

Marquis Who’s Who oli haistanut uudet markkina-alueet (Euroopan, Aasian, koko maailman, tiedeyhteisön, terveysalan, amerikkalaiset naiset, yritysvaikuttajat jne.), jotka kaikki tarvitsivat oman Kuka Kukin on -kirjansa. Samaan aikaan uudet tiedotusalan tuulet puhalsivat: painetun tietokirjan asiakaskunta oli pysyvästi muuttunut ja kutistunut koska verkosta saattoi hakea asioita tai henkilöitä koskevia tietoja aika vapaasti käyttäjäyhteisön itsensä tarkistamina (wikipedia). Julkaisijayhteisön auktoriteettia ei välttämättä enää kaivattu. Perinteitä arvostaville oli kuitenkin edelleen markkinarako edustavalle kirjahyllykirjalle (punainen nahkaselkä, kullatut sivujen reunat, satiininen kirjanmerkkinauha), jossa sinut mainitaan. En ryhtynyt ennakkotilaajaksi. Enkä tiedä onko ao. teosta edes julkaistu.

Vastaavanlainen yrittäjä The International Biographical Centre ilmestyi markkinoille kuin sattumalta edellisen jälkeen. Tällä kertaa Englannista, maineikkaasta Cambridgestä. Kyse oli pääsystä kahden tuhannen 2000-luvun huomattavan älykön kokoelmaan (2000 Outstanding Intellectuals of the 21st Century). Lähestymistapa oli lyhennettynä seuraava: Sinut on valittu tähän 2000 älykön joukkoon, lähetä elämänkertatietosi meille ja asia on sillä selvä. Kirjaan pääsee mukaan vain kutsun ja ansioiden kautta, pääsyä ei voi “ostaa”. Uskomaton koukku. En nielaissut tälläkään kertaa.

Bisnesmalli on yksinkertainen: jos pidät itseäsi tärkeänä ihmisenä (aika moni pitää) ja haluat päästä arvostettuun joukkoon (aika moni haluaa), niin mikset lähettäisi tietojasi ja haluaisi myös nähdä lopputuloksen. Siksi moni liittyy kirjan ennakkotilaajaksi ja maksaa laskun. Mietin vain sitä, että olikohan tiedustelun tai tarjouksen ajankohta puhdas sattuma (hieman myttyyn menneen Marquisin tarjouksen jälkeen) vai oliko samoja potentiaalisten asiakkaiden yhteystietoja myyty useille yrityksille suurin piirtein samoihin aikoihin vai oliko tietoja vaihdettu jopa näennäisten kilpailijoiden kesken? En viitsinyt ryhtyä asiaa tai yritysten taustoja sen tarkemmin penkomaan. Ei ollut sen väärti. Ja lopultakin: jos haluat liittää nimesi joukkoon, jonka koostumuksesta ja sinne pääsyn kriteereistä sinulla ei ole edes vaaleanharmaata aavistusta, paras katsoa peiliin. Niin teki Narkissoskin – tosin liian rakastuneesti.

Ymmärrän tätä narsismia hyödyntävän markkinaraon logiikkaa myös siltä kannalta, että kun haluaa edistyä urallaan (tieteentekijänä tai tutkijana), ja kun hyviä työtilaisuuksia ei riitä kaikille, pitää väistämättä osallistua “kilpailuun” paremmuudesta ja kun sen mittareina ovat julkaisut, viittausten määrät, mediajulkisuuskin (vaikka se kiistettäisiinkin), vaikuttaa houkuttelevalta saada nimensä edes johonkin julkiseen ja arvostettuun listaan.

Narsismia on kaikilla elämänaloilla. Ikävä törmätä siihen myös tieteen ja tutkimuksen aloilla, joiden pitäisi perustua viileään ja objektiiviseen harkintaan. Itseään tyrkyttäviä ja itsensä muiden edelle asettavia kyynärpääihmisiä on tutkimusyhteisössä onneksi aika harvassa mutta he ovat harvinaisen vastenmielisiä. Olen varma, että jokainen tutkijana toiminut on törmännyt heihin työympyröissään. Helppo selitys 1: ihmisiä tutkijat ja tieteentekijätkin ovat (ehkä eivät kuitenkaan aina raadollisia muiden hyväksikäyttäjiä?). Helppo selitys 2: nykyinen menestykseen ja näkymiseen perustuva yhteiskunta edellyttää itsensä esille nostamista (ehkä ei kuitenkaan epärealistisia kuvitelmia itsestään tai muiden mollaamista?).

Niin paljon minä kuitenkin itseäni rakastan, etten salli roskapostien turmella mukavasti alkanutta eläkeläisen arkipäivääni. Siksi sanon “akateemisille” ja muillekin narsisteille: hei hei.

lähde: wikipedia, hakusanat Narkissos, jossa Caravaggion ao. maalaus ja Academia.edu

Mainokset

Claes Andersson Marraskuun liikkeen alkuvaiheista 26.4.2019

Psykiatri Claes Andersson kuoli tänään Helsingissä pitkäaikaiseen sairauteen 82-vuotiaana.

Andersson oli näkyvä vaikuttajahahmo 1960-luvun vasemmistolaisissa ja yhteiskunnallisen osallistumisen liikkeissä. Hänestä tuli myöhemmin Vasemmistoliiton yksi perustajista ja kulttuuriministeri. Ehkä vielä suurempi joukko tuntee hänet kirjailijana, aktiivisena keskustelijana ja jazz-pianistina.

Andersson tunnetaan myös erityisesti 1960-luvulla perustetusta Marraskuun liikkeestä, joka ajoi asunnottomien alkoholistien, mielisairaiden, vankien ja muiden päähänpotkittujen asiaa. Liikkeen alkuvaiheen tunnelmista Claes Andersson kävi puhumassa TKK:n arkkitehtiosaston valtauksen 50-vuotisjuhlaseminaarissa Otaniemessä 26.4.2019.  Tässä muutama tallentamani pätkä (yhteensä nelisen minuuttia) Anderssonin puheenvuorosta.

1960-luvun lopun nyt jo aika paljon unohtunut ilmapiiri tulee elävästi mieleen.

P1510712 Claes AnderssonP1510694 yleisöä eturivissä Lauri Törhönen Claes Andersson Osmo Lappo Aino Niskanen Tiina Valpola Vilhelm Helander

Why are fire engines red?

P1030667 FDNY paloauto rajattu
New York fire engine photographed by the author in March 2011.
 

This story is based on scientific deduction.

 

Why are fire engines red?

 

Fire engines have four wheels

And fire engines have eight firemen.

That makes twelve.

Twelve inches is a foot.

One foot is a ruler.

Queen Mary was a ruler

And Queen Mary is a ship

Ships sail on the ocean.

Fish swim in the ocean

And the fish have fins.

The Finns fight the Russians

The Russians are red.

That is why fire engines are red.

P1530003 copy

I heard this scientific deduction yesterday evening during our supper in local restaurant in Colomars village Côte d’Azur, France from my friend Carl Cohen, professor of philosophy in the Residential College of the University of Michigan in Ann Arbor, Michigan. He heard this deductive reasoning from his mother in New York in the 1940’s.

And this story is true.

 

Sininen tuoli

Kaupungin ikoniksi voi nousta arkinenkin asia tai esine jos kolme ehtoa täyttyy:

1) kaupunkilaisten pitää rakastaa sitä

2) siihen liittyy merkityksellisiä tapahtumia ja muistoja ja

3) asian tai esineen tulee olla riittävän yksinkertainen ja käytännöllinen.

Ensimmäinenkin ehto voi yksinäänkin riittää, koska rakkaudella on omat taustasyynsä ja todennäköisesti juuri ehtojen 2 ja 3 kautta. Toinen ehto syntyy todennäköisesti vasta vuosikymmenten kuluessa eli sitä ei ole helppo synnyttää tuosta noin vain jossakin design-toimistossa tai ajatuspajassa, vaikkapa kaupunginhallituksen tai pormestarin tilaustyönä. Kolmas ehto liittyy siihen, että kaupunkilaiset (kansalaiset, ihmiset) eivät jaksa innostua asioista tai esineistä jotka ovat vain kauniita mutta joilla ei ole muuta tarkoitusta.

Nizzan upea kaupunkibulevardi Promenade des Anglais on yksi kaupunkibulevardien klassikoista. Sillä riittää pituutta (7 km) vaativaankiin kuntoiluun ja flaneeraukseen.

Bulevardilla on jo 1920-luvulta alkaen (ks. esim. Jean Vigon filmi Á Propos de Nice 1929) ollut käytössä yksinkertaisia ja käytännöllisiä tuoleja, joilla voi paitsi levähtää niin ennen kaikkea tarkkailla muita kaupunkilaisia mielitouhuissaan: kävelemässä, istumassa, tapaamassa tuttuja, ulkoiluttamassa koiraa, ottamassa aurinkoa, uimassa, hölkkäämässä, pyöräilemässä, autoilemassa, nauttimassa ruokaa tai juomaa – ja aika usein vain näyttäytymässä.

Vigon filmissä tuolit ovat vielä ilmeisesti pajusta valmistettuja korituoleja, mutta aika lailla saman mallisia kuin nykyiset.

pasted-image-6

P1520260 Lido Plage siniset Nizza tuolit rajattuNizzan sinisten tuolien väri tulee tietenkin azurin sinisestä merestä (Côte d’Azur). Silmä lepää kanssaihmisten ja tapahtumien tarkkailun välillä meren rauhoittavissa sinivihreissä väripinnoissa.

P1520256 sininen aalto rajattupasted-image-7

Tuolimallit

Nizzan sinisissä tuoleissa kyse ei ole lepo- tai rantatuoleista vaan aivan tavallisesta katukalustuksen perustuoleista, jossa on tukevat selkä- ja käsinojat. Niissä voi istua, tarkkailla tai vaikka lueskella, mutta niihin ei ole helppo nukahtaa.

P1520236 Nizzan siniset tuolit rajattu

Nizzan sininen tuoli (La chaise bleue) syntyi 1930-luvulla sen jälkeen kun rantakadusta tuli suosittu kävelyreitti. Nykyisen tuolimallin ensimmäisen version suunnitteli Charles Tordo noin vuoden 1950 paikkeilla Tourrettessa. Tuolit olivat yksinkertaisia metalliputkista ja puukalikoista koottuja ja niitä tehtiin parikymmentä vuotta. Alkuperäistä mallia on vielä käytössä ainakin Cannesissa, tosin hieman eri värisenä. Nizzassa malli uusittiin 1970-luvulla, suunnittelijana Jean-Michel Wilmotte ja ne valmistettiin Haute-Loiressa. Teollinen mallisuoja on vuodelta 1998.

1024px-Les_chaises_bleues_de_la_Croisette_de_Cannes

1950-luvun tuolimallia (Charles Tordo) on säästetty alkuperäiskäytössä ainakin Cannesissa (kuva: Wikipedia). Tässä vanhassa mallissa käsinojat ovat päältä tasaisia ja ilman tukilautaa. Selkänojat ovat myös suorempia kuin nykyisessä, jossa on myös selkänojassa aukko kantamista varten. Kuvien perusteella Cannesin tuolit ovat lähinnä vihreän-turkooseja kun Nizzan tuolit ovat azurin sinisiä.

Nizzan tuolit ovat olleet niin suosittuja, että 2000:sta tilatusta tuolista pääosa vohkittiin yksityisasuntoihin. Nykyiset 300 tuolia on kytketty yhteen ja pultattu maahan. Siniset tuolit kuuluvat jo näilläkin perusteilla selvästi Nizzan ja Cannesin kulttuuriperintöön.

P1520245 Sabine Geraudie Sininen tuoli 2-ulotteisena copy

Sininen tuoli jalustalle. Rantabulevardilla on Sabine Geraudien kaksiulotteinen versio Nizzan ikonista, sinisestä tuolista (La Chaise de SAB, 2014).

P1330933 Nizzan rantatuolit Mod Tait Museon seinä 20 03 2018

Nizzan modernin taiteen museon julkisivussa on nizzalaisen kuvanveistäjän Arman’in satojen säästyneiden sinisten tuolien rykelmä (Camin dei ingles 2004) kulttuuriperinnöstä muistuttamassa.

Promenadien nimihistoriaa

Promenade des Anglais’in alkuperä on jo 1800-luvun alussa jolloin ”englantilaisten tie” (chemin des Anglais) johti Paillon-joen oikealta rannalta (rive droite) Marmoriristiksi kutsutulle esikaupunkialueelle (Croix de Marbre), nykyisen Magnanin aukion tienoille. Englantilaiset talvituristit laittoivat siis alulle paitsi rantapromenadin rakentamisen niin edelleen kukoistavan kävelykulttuurin. Toisaalta samaa reittiä kutsuttiin myös ”merienkeleiden tieksi”, sen kalan (Squatiniformes) mukaan jota merestä kalastettiin. Kalaa voisi kuvailla jonkinlaiseksi rauskun ja hain välimuodoksi ja täplämerienkeliä (Squatina oculata) esiintyy edelleen Välimeressä. Englantilaisten ohella myös merienkelin nimi on säilynyt Nizzan maantieteessä: Promenade des Anglais reunustaa merenlahtea nimeltä Baie des Anges (Enkelten lahti).

Nykyisin Paillon-jokikin on kokonaan katettu ja sen päällä on rantabulevardin lailla suosittu puisto ja kävelyalue Promenade du Paillon. Promenaadit Anglais ja Paillon kohtaavat juuri maan alle piilotetun Paillon-joen suulla, kohdassa jonka ranskalaiset halusivat vuonna 1917 nimetä Yhdysvaltain satamaksi (Quai des États-Unis), amerikkalaisten maailmansotaan liittymisen kunniaksi. Anglosaksit ovat näistä historiallisista syistä aika hyvin edustettuina Nizzan rannoilla.

Kuvat (ellei muuta mainittu): tekijä 9.5.2019 ja 20.3.2018.

P.S. 20.5.2019: Tiedonjanoisille: Sinisestä tuolista on tehty muutama vuosi sitten pieni kirjanen jota myydään 6 euron hintaan mm. Nizzan Kuvataidemuseossa (Musée des Beaux-Arts de Nice) aivan rantapromenadin tuntumassa: La véritable histoire de la ”premiere Chaise Bleue” kirjoittajana Charles Tordon pojantytär Gisèle Tordo. Kirjasta käy ilmi, että sinisen tuolin vuoden 1948 ja 1950-luvun versioissa oli jo puiset edestä kaareutuvat käsinojat ja selkänojassa neljä ergonomisesti kaarevaa puurimaa. Vuoden 1965 versiossa selkänojan puurimoja vähennettiin kolmeen ja kyynärnojan puiset rimat suoristuivat. Cannesin versiossa kyynärnojat pelkistyivät siitäkin: puurimat jätettiin kokonaan pois (ks. kuva yllä). Charles Tordo valmisti tuolejaan pienessä Tourretten pajassaan aluksi 16 päivässä, myöhemmin jopa 90 päivässä. Niitä myytiin tuhansittain pitkin Ranskan Rivieraa ja myös Biarrizissä. Charles Tordo (1914-2003) oli kenraali Joseph Tordon jälkeläinen ja mukana Toisen maailmansodan vastarintaliikkeessä. Tourretten kylässä, sinisen tuolin syntysijoilla ja kenraali Tordon mukaan nimetyllä kadulla on nykyisin ilmeisesti suvun jälkeläisten ylläpitämä Sinisen tuolin majatalo (Le Relais de la Chaise Bleue).

pasted-image

Hattujen ja viittojen vallankumous Arkkitehtiosastolla

Silmiin osui juttu Aalto University Magazinesta (no 24 April 2019). Siinä Alvar Aallon piirtämän TKK:n arkkitehtiosaston marmorikäytävillä marssii oudon näköisiä olentoja. He ovat Aalto University Executive Education -yrityksen (jonka toimitusjohtaja on työelämäprofessori Pekka Mattila) MBA-ohjelman mannekiineja uusissa valmistujais- eli graduaatiopuvuissaan. Outoja ovat marmoriseinätkin, ne näyttävät lehdessä taipuvan kuin Dalin kellot.

Imaisevatko marmoritelat ja sen takana odottava musta aukko singulariteeteiksi litistyneet mustakaavut sisuksiinsa tuotapikaa? 

1Kuva: Aalto University Magazine, no 24 April 2019, s. 30–31

Assosiaatioita virisi ja ne panivat hymyilyttämään.

Mikä näiden rituaaliasujen merkitys oikein on? Musta neliö vaan ei ympyrä leijuu pään päällä. Malli on anglosaksisesta maailmasta. Hattu ja viitta: Square academic hat with a cloak. Muistan nähneeni näitä ihmetyksiä jo 1950-luvulla Aku Ankassa. Myös kirkko- ja uskontojen historia tunkee tajuntaan. Liturgiset perusvärit musta ja violetti hallitsevat asuja.  Kasimir Malevitš huomasi tehdä mustasta neliöstä numeron vuonna 1915. Siitä ei kuvataiteiden saralla ole pidemmälle päästy. Muodon ja värin redusoinnin päätepiste. Minimalismin alku ja loppu. Modernismin ultimatumeista riippumatta perinteet ja näyttämisen halu tuntuvat jatkuvasti kiinnostavan.

Legendaarisilla 1960-luvun Jyväskylän kulttuuripäivillä ravintola Ilokiveen konsertin jälkeen sisään pyrkinyt kapellimestari Kari Rydman ei frakissaan päässyt portsarin ohi, koska “ei tänne pingviininpuvussa voi tulla” (perinnetieto, totta tai ei).

Mieleen nousevat tietysti myös tapahtumat tuolla samalla marmorikäytävällä tasan 50 vuotta sitten 14.4.1969.     

pasted-imagepasted-image-2pasted-image-3pasted-image-4

Kuvat dokumenttifilmistä “Arkkitehtiylioppilaiden vallankumous 1969 …vai hyvät bileet”. Itse esiinnyn järjestysmiehenä ja filmin stunttina kahdessa ylimmässä kuvassa pukeutuneena Istanbulista edellisenä vuonna ostamaani mustaan nahkatakkiin. Luulin jo ettei siitä kunnon kuvaa löydy, mutta tämä pelastettu filmi onneksi dokumentoi sen.

Arkkitehtikillan järjestämät Koulutuspäivät 14-15.4.1969 pidettiin koska arkkitehtiylioppilaiden mielestä opetuksen taso oli osastolla vajonnut surkeaksi. Professoreita ei välttämättä osastolla näkynyt, ja elintärkeinä pidettyjen harjoitustöiden ohjaus oli sekin aika puutteellista. Osastolla järjestettiin jo viikkoja ennen Koulutuspäiviä yleinen mies ja ääni -periaatteella toiminut osastonkokous. Se julisti ottaneensa osastokollegin tehtävät itselleen. Osallistuin itse innokkaana kokoukseen. Vallankumous!

Seinät täyttyivät näinä huhtikuun päivinä banderolleista ja iskulauseista. Katolla liehuivat punaiset ja mustat liput, moniarvoisuuden nimissä jopa kukkaislippu. Osaston julkisivussa roikkui 10 metriä pitkä juliste “Rakennamme vasta kapitalismin raunioille”. Osaston marmoriseinät täyttyivät myös monenkirjavista “vapaan kuvailmaisun seminaarin” tuotteista. Seminaareja, paneelikeskusteluja ja kiivastakin väittelyä osaston luentosaleissa, käytävillä ja piirustussaleissa. Tuore rokki ja blues soivat, elokuvia näytettiin ja alastomuus-happening järjestettiin.

Koulutuspäivien kruunuksi vallattiin osasto, mikä tarkoitti sitä, että jätettiin yksinkertaisesti noudattamatta koulutuspäiville annettu lopetusaika (klo 23). Bileet jatkuivat aamuyöhön.

Korkeakoulu lähetti mittavan siivouslaskun tilaisuuden järjestäjälle eli lähes varattomalle Arkkitehtikillalle, joka kuitenkin onnistui saamaan maksajaksi Arkkitehtiliitto SAFAn. Ammattikunta osoitti solidaarisuuttaan.

Valtauksesta kerrottiin päivälehtien etusivuilla ja korkeakoulun hallinto havahtui. Hallintokollegi hyväksyi koulutuspäivien jälkeen yksimielisesti arkkitehtiosaston uuden opetusohjelman jossa oli mukana valinnaisuus ja suorituspistejärjestelmä. Siitä tuli sittemmin peruskauraa lähes kaikessa korkeakoulutasoisessa opetuksessa Suomessa.

Niille joita 1960-luvun radikalismi kiinnostaa: 50 vuotta sitten tapahtuneen “vallankumouksen” ja emansipaation kunniaksi järjestetään muistelutilaisuus entisellä arkkitehtiosastolla (Otakaari 1) perjantaina 26.4 klo 13. Alla tilaisuuden lennäke, ilmoittautua voi la 23.4.2019 mennessä tähän Matti Muoniovaaran osoitteeseen: masa@kotikone.fi.

Tilaisuudessa näyteään myös maailmanensi-iltana vallankumouspäivistä tehty dokumenttielokuva (josta yllä olevat neljä pysäytyskuvaa).

A-1969

p.s. 22.4.2919 yllä oleva lennäke päivitetty uuteen jatkopaikan vaihtumisen vuoksi.

Euroopan hullu vuosi 1968, 50 vuotta sitten OSA IV 31.3.2019

(OSA I 21.8.2018OSA II 5.10.2018, OSA III 8.2.2019)

50 vuoden ympyrä sulkeutui marraskuussa 2018 kun tapasimme Jyväskylässä. Puoli vuosisataa sitten huusimme “Hyvästi Jyväskylä!” Kirkkopuiston kohdalla.

Nyt 50 vuotta myöhemmin totesimme samassa paikassa Kirkkopuistossa: Kiva nähdä taas, Jyväskylä!

KSML 23 02 2019 Meidän juttu

Tapahtuman dokumentoi myös paikallinen maakuntalehti Keskisuomalainen Meidän juttu -palstallaan (Keskisuomalainen 23.2.2019, s. 52). Kuva on tekstistä poiketen otettu kamerallani ja liipasinta painoi satunnainen, tuntemattomaksi jäänyt ohikulkija.

Pari huomiota lehtijutusta:

1) Kuvan peruselementit olivat samalla paikalla jo 30.7.1968 kun retkemme alkoi. Taustalla komeilee keskustan merkittävin maamerkki jo vuodesta 1880 alkaen, kaupunginkirkko (L. I. Lindqvist). Hieman varjoon kuvassa jää valitettavasti hieno,  nuorta Minna Canthia esittävä pronssipatsas (Pauli Koskinen 1962).

pasted-image-2

Vasemmalla Minna Canth noin 21-vuotiaana vasta naimisiin mentyään valokuvassa noin vuodelta 1865 Jyväskylän seminaarin aikoina. Oikealla aika lailla samanhenkinen Pauli Koskisen patsaan Minna Canth, joka on nimetty ”Nuoreksi uneksijaksi”. Koskisen patsasta on syytä kehua. Uneksijan lisäksi katseesta löytyy myös itsetietoisuutta ja näkijää. Jyväskylän seminaaria käydessään Miinu Johnson, sittemmin Minna Canth oli saman ikäinen kuin me vuonna 1968. Kasvokuvat ovat tässä osasuurennoksia alkuperäisistä (lähteet: wikipedia ja Jyväskylän taidemuseo)

2) Keskisuomalainen viittaa otsikossaan ”lyseolaisiin”, koska paikalliset ovat syystäkin ylpeitä ”maailman vanhimmasta suomenkielisestä oppikoulustaan”, nyt jo 160-vuotiaasta Suomen Ateenan keskeisestä instituutiosta. Mutta mitä tekee Jyväskylän kaupunki 117-vuotiaalle rakennukselle? En tiedä, mutta tietääkö kukaan mukaan? Nyt jo yli viisi vuotta rakennus on ollut lähes täydellisessä paitsiossa, käyttämättömänä. Jyväskylän Lyseon lukion opetus on sisäilmaongelmien takia siirretty jo vuoden 2014 alusta väistötiloihin (ks. myös juttuni 26.11.2018). Voiko sisäilmaongelma olla niin erityinen että se paranee vain hautomalla ja odottamalla? Toivottavasti olen turhaan huolissani.

Lumi – siitä suomalaiset (kaupunkilaisetkin) tykkää

Tilannekuva

Lunta on alkuvuonna tullut enemmän kuin lapset osasivat edes uneksia. Jouluaaton Lumiukko-animaatio alkoi herätä eloon monen tajunnassa. Lumipalloja lensi, lumiukkoja, -linnoja ja -lyhtyjä alkoi syntyä pihoille. Pulkkamäet viriteltiin entisiin maisemiin. Hiihtoladut kunnostettiin. Hip huraa!

Kaupungin oma aurauskalusto teki töitä lähes vuorotta. Lumenauraustilauksia tuli taloyhtiöiden huoltoyhtiöiltä yksityisille yrityksille enemmän kuin moniin vuosiin. Bobcatit, aurausautot, kauhakuormaajat ja kuorma-autot pörräsivät kaduilla. Lumenpudottajille riitti keikkahommia niin, että allakasta ja lompakosta loppui tyhjät tilat. Parin viikon aikana meidänkin kalliolaisen talon katolta pudotettiin lumia kolmeen eri kertaan. Aiempina vuosina on yleensä riittänyt yksi kerta vuodessa. Taloyhtiöt maksoivat hampaita kiristellen mutta bisnes kukoisti. Elävä kaupunki. Kaikki hyvin?

pasted-image-1pasted-image-1bLumensyvyys Suomessa ja Helsinki-Vantaan lentokentällä tämän vuoden alussa (Ilmatieteen laitos). Alkuvuonna 2019 tuli lunta epätavallisen reippaasti.

pasted-image-2

pasted-image-4pasted-image-3

Kaupungin lumenaurausautot ja kiinteistöjen huoltoyhtiöt siirtelivät lumikasoja toisilleen. Jalankulkijat saivat hypellä lumikasojen ja -vallien yli jos pystyivät. Autoilijat saivat lapiohommia, mutta sehän on tervettä liikuntaa. Näissä tammi-helmikuun kuvissa on luovaa rinnakkaispysäköintiä, suojatien päälle pysäköintiä, ajoneuvojen väistämättömiä lähisiirtoja. Kuvat PL 17.1.–20.2.2019.

Ongelmia?

Täydellisessä sopusoinnussa kaikki ei kuitenkaan suju. Kun kaupungin aurausauto huristelee keskellä katua, se kasaa lumivallit pysäköityjen autojen viereen. Pakkautuneen tiiviin lumilevyn sirpaleet saattavt seuraavana yönä jäätyä valliksi, jonka hajoittamiseen tarvitaan rautakankea. Hankala tapaus muille kuin kuin hyväkuntoisille kävelijöille ja autoilijoille.

Taloyhtiön tai sen huoltoyhtiön tilaama pikkutraktori voi tehdä saman operaation jalkakäytävällä – jos kalusto siihen sopiva. Isot koneet eivät kapeille jalkakäytäville mahdu ja lapiohommiin huoltoyhtiöt eivät rupea. Minibarrikadit syntyvät pysäköityjen autojen toisellekin puolelle.

Myös lumenpudottajat saattavat jättää lumikasojaan jalkakäytäville. Jalankulkijan on näillä kohdilla pakko hyppiä vallien ja kasojen yli ja ajotielle jotta pääsisi eteenpäin. Ei kovinkaan turvallista eikä ainakaan kivaa. Entä lastenvaunujen ja rollaattoreiden kanssa? Entä huonojalkaiset? Taitavat näillä keleillä pysyä sisätiloissa, jos suinkin mahdollista.

Entäs sitten ne autoraukat lumivallien välissä? Kuulenko jo pidäteltyjä naurun tyrskähdyksiä? No, mitäs tulivat tänne kaupunkiin ihmisten elämää pilaamaan.

Kun lumikasoja ei ehditä poistaa, saatetaan silmänlumeeksi (sic) jättää puomit ja varoituskyltit katolta putoavasta lumesta ja jäästä. Oikeasti se tehdään korvausvastuun välttämiseksi, mutta onhan se myös kätevä tapa siirtää hommia tuonnemmaksi tai välttää ne kokonaan. Näin tapahtui meidän taloyhtiömme kohdalla.

Kun kaupunki ja taloyhtiö ovat tehneet omat hommansa, “jonkun muun” tehtäväksi jää lumivallien ja kasojen siirtäminen jalkakäytäviltä tai siltä harmaalta vyöhykkeeltä ajoradan keskikaistan ja jalkakäytävän välistä “jonnekin muualle”. Jos “joku muu” on edelleen taloyhtiö, riippuu sen isännöitsijän tai huoltoyhtiön tarmokkuudesta ja bisnesetiikasta, kuinka ripeästi katukäytävät saadaan kulkukelpoisiksi tai saadaanko ollenkaan. Huoltoyhtiöt kippaavat lumet kaikkiin mahdollisiin vapaisiin ja läheisiin paikkoihin. Helpoimpia ovat ne paikat joista pysäköity auto on aiemmin siirtynyt pois. Dominoteorian mukaan valtatyhjiö pyrkii täyttymään. Kuka ensiksi ehtii.

Missä on “jonnekin muualle”? Useimmmiten kasat ja vallit siirtyvät henkilöautojen takakontissa olevilla lumilapioilla jalkakäytäviltä tai autojen renkaiden tieltä takaisin ajoradalle tai pysäköityjen autojen väliin. Minnekäpä muualle. Harvalla on mahdollisuus urakoida lumia kottikärryillä tai traktorilla lähimmälle joutomaatilkulle.

Monet jalkakäytävät näyttävät jäävän viikoiksi oman onnensa nojaan. Silloin ainoa kulkureitti on jalankulkijoitten tallaama mutkitteleva polku keskellä umpihankea. Tämä tilanne on useimmiten, valitettavasti juuri niillä jalkakäytävillä, jotka ovat kaupungin omalla hoitovastuulla, esimerkkinä vaikkapa Pengerkatu Torkkelinpuiston eteläreunassa. Suomen tiheimmin asutun alueen jalkakäytävä puiston reunassa on vuodesta toiseen huonossa hoidossa tai hoidotta. Useimmat osaavat välttää sitä reittiä ja kiertävät muuta kautta.

Veroeurot eivät huippukysynnän aikaan tahdo riittää “vähempiarvoisten” katu- tai muiden väyläosuuksien hoitamiseen. Kun pääkadut ja muut joukkoliikennekadut on hoidettu (useimmiten kiitettävän nopeasti kuten pitää) ja ylityöbudjetit paukkuvat, muut “vähempiarvoiset” hommat saavat luvan odottaa.

Priorisointi on tehty ja sitähän on pakko tehdä. Hyväksyn perustelut tiettyyn rajaan asti. Tärkeysjärjestyksestä voidaan kuitenkin keskustella. Yksi perustelu pitäisi olla hyödyn saajien tai haitan kärsijöiden määrä. Onko arvioita tehty ja perustuvatko ne tietoon vai luuloon? Vai meneekö homma niin, että suuriäänisin valittaja kiilaa jonossa muiden edelle?

Ehkä me lumen kanssa (muka) elämään tottuneet suomalaiset kuitenkin kestämme muutaman viikon lumikaaoksen, jotta verotusastetta ei tarvitsisi taas korottaa. Vai?

Parannusehdotuksia

Esitän seuraavassa muutamia sellaisia parannusehdotuksia, jotka eivät lisää kustannuksia, vaan päinvastoin vähentävät niitä ja samalla parantavat kaupunkiympäristön laatua.

  1. Kaupunki sopii kiinteistönomistajien kanssa käytännölliset lumenkasauspaikat niin, ettei kasausta improvisoida joka talvi eri tavalla ja traktorinkäyttäjien mieleenjuolahduksien perusteella? Samalla kaupunki antaa kiinteistölle luvan tiettyjen yleisten alueiden käyttöön lumenkasausta varten.
  2. Asukaspysäköintilupaan voidaan liittää ehto ajoneuvon väliaikaisesta pakkosiirtämisestä tietyiltä liikenemerkein merkityiltä alueilta väliaikaista lumenkasausta varten (vai onko se siellä jo?). Kaupungin liikenne- ja katusuunnittelijat sekä katujen kunnossapitovastaavat voivat yhdessä etukäteen suunnitella ja määritellä ao. lumenkasauspaikat. Myös autoilijat tietäisivät tällöin jo etukäteen, mille alueille lunta kasataan ja minne ei kannata autoaan pysäköidä, ei ainakaan silloin kun isompia lumisateita on odotettavissa.
  3. Lumenkasauspaikat merkitään tarvittaessa liikennemerkein. Ne kadunvarren pysäköintipaikat, joita koskee tilapäinen pysäköintikielto merkitään lisäkilvillä esimerkiksi näin: “Ajoneuvojen tilapäinen lähisiirto lumenajon takia asukaspysäköintitunnuksen X haltijoille kaupungin erikseen ilmoittamina päivinä”. Pysäköintimittarit voitaneen tarvittaessa ohjelmoida niin, että ne näyttävät pysäköintikieltoa tietyllä aikavälillä.
  4. Jos sopimismenettely ei onnistu, voidaan kaupunkisuunnittelussa ja asemakaavassa varata tilapäiset lumenkasausalueet niin, että tietty lumikertymä per talvi (Helsingissä vaikkapa 60 cm) voidaan hoitaa kaupunginosittain, tarvittaessa vaikka kortteleittain.
  5. Lumia ei enää kuljeteta pois kaupungista vaan tehdään vain lähisiirtoja. Kevään aikana lumet sulavat pois itsestään, luonnonmukaisesti. Alueita voidaan osoittaa kaupunkipuistoista ja -metsistä sen mukaan mikä on tarve. Tiloja pitää olla riittävästi, periaatteessa niin paljon ettei lunta tarvitse kuljetella pois kaupungista lainkaan. Kallis, epäekologinen ja osittain vaarallinenkin lumen poiskuljetusralli kaupungin kaduilla jää kokonaan pois.

pasted-image-5Lumen luonti on luovaa toimintaa. Traktoristi saa käyttää mielikuvitustaan ja vapaata ilmaisuvoimaansa. Esimerkki Kallion Torkkelinmäeltä muutama viikko sitten (kuva PL 20.1.2019). Katu on aurattu yhdellä ajolla keskeltä ja samoin jalkakäytävät. Sujuvaa ja tehokasta muttei loppuun asti ajateltua saati ohjeistettua. Ylimääräinen lumi on ripoteltu pikkukasoihin tyhjille kadunvieruspaikoille molemmin puolin katua niin, että yhteensä noin 15 pysäköintipaikasta on jäänyt jäljelle kolme. Samaan aikaan kaupunkipuiston alue on lähes koskematonta hankea. Lumet olisi voitu täsmälleen samalla vaivalla kasata puiston reunaan. Onko kaupunki kieltänyt lumen kasaamisen puistoalueelle ja jos on niin miksi?

Mitä tuli sanottua muutama vuosi sitten?

Kahdeksan vuotta sitten (15.12.2010) olin haastateltavana Yleisradion Ykkösaamussa Pasilassa (haastattelijana Marja Ala-Kokko). Samassa ohjelmassa oli puhelinhaastattelussa Helsingin apulaiskaupunginjohtaja Pekka Sauri. Aiheena lumen aiheuttamat ongelmat kaupungeissa, erityisesti Helsingissä.

Talvi 2010-11 oli runsasluminen ja lumi sekotti jälleen kerran suurkaupungin arkea, erityisesti liikennettä. Lumenauraus ja -kasaus erilaisille satunnaisille ja periaatteessa väliaikaisille paikoille kuten suojateille ja katuvarteen pysäköityjen ajoneuvojen viereen, haittasi jalankulkua ja ajoneuvojen pysäköintiä. Sekä julkinen että yksityinen liikenne häiriintyivät lumen takia väärin pysäköidyistä autoista. Esitin suorassa lähetyksessä ajatuksen, että lumenkasaustilat varattaisiin jo kaupunkisuunnittelussa.

Sama ajatus on tullut mieleen lähes joka talvi silloin kun lumenkasaus ja poiskuljetusralli alkaa.

Massenet’in koukuttava korvamato

Jules Massenet onnistui säveltämään käsittämättömän kauniin viulusoolon oopperaansa Thaïs. Tämä tapahtui jo 125 vuotta sitten. Jonkinlainen juhlavuosi siis tälläkin.

pasted-image-1pasted-image-2

Thaïs esitettiin ensimmäisen kerran tässä Pariisin Garnier’in oopperatalossa (Le Palais Garnier Opéra National de Paris) 1894. Talo oli rakennettu vajaat pari kymmentä vuotta aiemmin (arkkitehti Charles Garnier 1875). Marc Chagallin kattomaalaus on tehty vuosina 1963–64. Kuvat PL 19.1.2016.

pasted-image-3

Eilen ooppera esitettiin Suomen Kansallisoopperan näyttämöllä ja sen saattoi seurata suorana myös verkossa, jos taloudessa sattui olemaan Hesarin digiversion tilaaja. Nimiosan esitti kanadalainen sopraano Marianne Fiset, hienosti. Viulusoolo esitetään tavanomaiseen tapaan orkesterimontusta, jolloin kunniatehtävän saanut orkesterin konserttimestari Jukka Merjanen valitettavasti jää muiden solistien varjoon, myös oopperan esittelyssä verkkosivuilla ja nauhoitteen alkuteksteissä (ei mitään mainintaa). Onneksi sentään kapellimestari nostatti loppukumarrusten aikana viulustin ylös aplodeja varten. Kuva Suomen Kansallisoopperan sivuilta

Hittipiisi jäi päähän soimaan niin että tänä aamulla herätessäni päässä soi edelleen sama melodia. Kirotun ihana korvamato.

Sama tapahtui 10 vuotta sitten Metropolitanin versiossa. Silloin viulusoolon esitti David Chan ja silloinkin (20.12.2008) esitys oli suoratoisto.

pasted-image-4

Thaïs’in esitys New Yorkin METistä nähtiin suorana Helsingissä 20.12.2008. Nimiosan esitti yhdysvaltalainen huippusopraano Renée Fleming. MET-oopperoiden suorat teräväpiirtoesitykset oli juuri aloitettu joissakin eurooppalaisissa elokuvateattereissa, mm. Helsingin Maximissa. Kuva Finnkinon esitteen kannesta 20.12.2008.

Voi olla (en tiedä), että säveltämistapahtumat menivät niin päin, että ensin oli jumalattoman kaunis melodia, sitten sen ympärille sävelletty viuluteos (muutaman minuutin pituinen kuten hittipiisille sopii) ja vasta viimeksi sen ympärille rakennettu ooppera, kehystarinoineen. Voisin kuvitella (tätäkään en tiedä), että Jules Massenet tunnisti sävellyksensä hittipotentiaalin ja etsi oopperan tarinaksi taistelun maallisen ja taivaallisen rakkauden ristiriidasta. Libreton pohjaksi löytyikin muutamaa vuotta aiemmin julkaistu Anatole Francen samanniminen romaani (Thaïs 1890, suomennettu 1911 Otava). Se sopi mainiosti vaikka juttuun ei saanutkaan ympättyä Massenetin rakastamia suuria kuoro-osuuksia tai balettikohtauksia.

Viulupiisi on sijoitettu keskelle oopperaa, sen kulminaatiopisteeksi. Toisen näytöksen puolessa välissä päähenkilö kurtisaani Thaïs käy henkisen kamppailun omien maallisten rakkauksiensa ja munkki Athanaël’in hänelle tuputtaman jumaluskon välillä. Henkien taistelua kuvaa juuri tämä petollisen kaunis viulusoolo, joka kestää tulkinnasta riippuen 4,5–7 minuuttia. Yli kuuden minuutin versiot ovat ehkä ottaneet kappaleen nimen hieman liian tosissaan ja ovat vaipumassa soittamisen sijasta omiin ajatuksiinsa. Kappaletta kutsutaan nimellä Meditaatio/Meditation. Paremmin tarinaan istuva nimitys olisi Huume/Drug.

Tarina jatkuu niin, että Thaïs taipuu munkin tahtoon, luopuu omaisuudestaan ja vetäytyy erämaaluostariin. Mikä tragedia. MUTTA: Munkki tuleekin itse synnintuntoon ja paljastaa valehdelleensa koko stoorin ikuisesta elämästä ja taivaasta siksi että himoitsi itse Thaïsia. Thaïs ei enää toistamiseen usko munkin tarinoihin, vaan jatkaa taivasnäkyjensä parissa. Munkki jää nuolemaan näppejään. Rangaistus on oikeutettu, mutta Thaïsia käy sääliksi. Muistutus menneestä eli meditaatio-melodian teema toistuu kolmannessa näytöksessä muutaman kerran.

Jos haluat kokea miltä ihanan koukuttava korvamato tuntuu, käy kokemassa ooppera Töölönlahden rannalla. Viimeinen esitys on helmikuun lopussa ja ainakin viimeiseen esitykseen on saatavilla ihan hyviäkin paikkoja. Myös eilisen oopperan nauhoite on katseltavissa Hesarin digitilaajille. Tai kuuntele jokin saatavilla oleva kaupallinen äänite (vinyyli, CD, video, DVD, mp3, suoratoisto tai mitä niitä nyt onkaan) tai paremman puutteessa jokin niistä kelvollisista tai kelvottomista youtube-versioista mitä verkosta löytyy.

Kopioita tallennetuista konserttiversioista Meditaatiosta löytyy ainakin seuraavilta viulisteilta: Janine Jansen (tukena Berliner Philharmoniker, johtajana Neeme Järvi) , Anne-Sophie Mutter ja Maxim Vengerov. Ensinmainitusta on siitäkin useita eritasoisia kopioita. Esitykset vaihtelevat pituudeltaan, kuvan- ja äänenlaadultaan. Arabella Steinbacherin laadukas pianosäestetty live-versio ei ole konserttitaltiointi vaan videoitu ilmeisesti jossain musiikkiluokassa Hampurissa. Pisin löytämäni versio on Anne-Sophie Mutterin 13-vuotiaana Berliinin Filharmonikkojen ja Herbert von Karajanin edessä esittämä 7-minuuttinen. Video on vanhahko (1976), melko suttuinen ja rätisevä, mutta ehkä kiinnostaa historiallisena dokumenttina.

Pidän itse kaikesta rahinasta huolimatta Itzhak Perlman’in ryhdikkäästä versiosta, joka kestää alle viisi minuuttia ja jossa ei vaivuta hetkeksikään sentimentaaliseen siirappiin, toisin kuin kaikissa niissä sekalaisissa videokuvituksissa, joita tähän vanhaan ääniraitaan youtubessa on päälleliimattu ja joita löytyy varmaan toista kymmentä. Näistä syistä en laita linkkiä. Jos kuitenkin törmäät, sulje silmäsi ja kuuntele.

LOPUKSI VAKAVA VAROITUS: Voit jäädä koukkuun!

Euroopan hullu vuosi 1968, 50 vuotta sitten OSA III 8.2.2019

(OSA I 21.8.2018, Osa II 5.10.2018, OSA IV 31.3.2019)

Hämärät arkistot avautuivat jälleen hieman: löytyi kaitafilmin pätkä jossa matkailuautomme Volkswagen kurvaa uuden onnellisen omistajansa ajamana pihaansa Jyväskylänkadulla (nykyisin Yliopistonkadulla) syyskuussa 1968.

Filmihän on lähes yhtä dramaattinen kuin Lumière -veljesten ja koko elokuvahistorian yksi ensimmäisistä kinematografi-leffoista, jossa juna saapuu La Ciotat’n asemalle 1896. Mykkäfilmejä molemmat.

Historiallinen eurooppalainen tapahtumasarja päättyy oven paukahdukseen (jonka voi vain kuvitella). Tässä linkissä muunnos GIF-videoksi.

pasted-image-3

Kuvattu 8 mm kaitafilmille Leicina 8 V kameralla (kuvaaja joko M. tai P. Lahti).

pasted-imagepasted-image-21

Kameralla olimme kuvanneet jo vuodesta 1965 alkaen mm. Jyväskylän Suurajoja (yläkuvassa) ja se oli mukanani myös Prahan matkalla 1969 (alakuvassa).

pasted-image-22Laitanpa tähän vielä tuoreen kuvan Lumièren kinematografista juuri siltä vuodelta (1896) kun junan saapuminen asemalle on kuvattu (kuva Pariisin Pathé -museosta, PL 29.1.2019).

9.2.2019 täydennys leffahulluille: wikipediassa otsikolla L’Arrivée d’un train en gare de La Ciotat oleva Lumièren elokuvaversio väittää olevansa vuodelta 1895, mutta ei historiantutkijoiden Michelle Aubert & Jean-Claude Seguin mukaan ole edes vuodelta 1896, vaan vasta kesältä 1897. Pikaselauksen perusteella näyttää siltä, että useimmiten netissä esitetyt tämän klassikkofilmin vuosiluvut ovat vääriä, koska ilmeisesti virhettä on toistettu loputtomasti ilman lähdekritiikkiä. Sen lisäksi on uskomattoman paljon suttuisia youtube-versioita joihin on saatu myytyä mainoksia tai jotain kovaäänistä säestystä. Lumièren veljeksillä (Auguste ja Louis) on junan saapumisesta itse asiassa kolmekin versiota ja yleisimmin esillä on ymmärrettävistä syistä se kuvanlaadun kannalta paras eli vuoden 1897 versio. Siinä kinematografi on sijoitettu lähemmäksi rataa, jolloin vaikutelma kohti katsojaa syöksyvästä junasta on tehokkaampi. Vaikuttavuuteenhan Lumièret selvästi pyrkivät, koska jo 1930-luvulla heillä oli jo näyttää 3D-versio (!), jonka esityksessä osa katsojista säntäsi pakoon luullessaan junan ajavan kohta päälle. Se varhaisin versio (johon yllä viittasin) on mitä ilmeisimmin vuoden 1896 tammikuussa kuvattu ja esitetty filmi. Se on päätelty paitsi vuodenajoista niin filmillä esiintyvien tunnettujen lasten iästä ja elokuvasta julkaistuista still-kuvista ajankohdan päivä- ja tiedelehdissä. Lumièren veljesten alkuvuosien (1895–97) töistä on pengottu aika hyvin esiin kaikki löytyneiden filminpätkien ja stillkuvien ajankohdat ym. tiedot (ks. L’œuvre cinématographique des frères Lumière). Veljekset olivat paitsi innoissaan niin todella ahkeria. Ennen vuosisadan vaihdetta he olivat avustajineen kiertäneet ja dokumentoineet arkipäiväisiä tapahtumia joka puolella maailmaa tuloksena satoja filmejä. Mukana tietenkin useita kaupunkeja Ranskasta, Italiasta ja Saksasta, mutta myös Venäjältä Pietari ja Pietarhovi ja Krasnoje Selo, Moskova ja Baku (mutta valitettavasti Suomen alueelta vain Kyyrölä  eli Krasnoje Selo Karjalan kannakselta ja nekin 7 filminpätkää vain sotilasparaateista), Ruotsista Tukholma ja Avestan kosket, Belgiasta Antwerpen, Englannista Lontoo ja Liverpool, Irlannista Dublin, Kingstown, Drogheda ja Dunmurry, Itävalta-Unkarista Wien, Budapest, Pula ja Sibenik, Sveitsistä Bern ja Geneve, Côte d’Azurista Nizza, Villefranche-Sur-Mer, Menton ja Monaco, Turkista Konstantinopoli ja Damaskus, Pohjois-Afrikasta Algeria, Egypti ja Tunisia, Japanista Tokio, Kioto ja Osaka, Ranskan Indokiinasta Saigon, Phnom Penh ja Angkor, Australiasta Melbourne, Länsi-Intiasta Martinique, Lähi-Idästä Beetlehem, Jaffa, Jerusalem, Beirut, Pohjois-Amerikasta New York, Boston, Chicago, Meksikon Guadalajara. Uskomaton lista muutamassa vuodessa.

pasted-image-2

Istanbulin matkan kunniaksi tässä linkki Lumièren veljesten tuottamaan filminpätkään Kultaisen sarven sillalta, silloisesta Konstantinopolista vuodelta 1897. Tuttu paikka. Taustalla tässäkin Sulttaani Ahmedin moskeija (Sultanahmet camii). Kuvaajana Alexandre Promio.

 

.

Hullu arkkitehti Ilpo Aarniala lähti

Aina se tulee yllättäen. Vastahan me viime kesänä Hullun arkitehdin saaressa ihailimme vesilintujen pesintää ja poikasten ensitouhuja. Ilpo Aarniala oli mielipaikassaan, Itäisen Suomenlahden Sarvikarissa yhtä kotonaan kuin vesilinnut. Munarosvot piti tietysti pitää kurissa.

Ja vastahan marraskuussa Hullu arkkitehti ihasteli blogissaan Lauttasaaren rantojen kivirakennelmia, jotka joku muu (tuntematon) hullu oli värkännyt.

Viikko sitten (20.1.2019) Ilpo Aarniala lähti tuonpuoleiseen. Harvinaisen fiksu ja sympaattinen mies. Eikä huumorintajusta ollut puutetta. Mielelläni olisin edelleen lukenut hänen virkistäviä oivalluksiaan ja katsellut tarkkanäköisiä piirroksia tai muita kuvia.

Sarvikarilta näkyy sekä saaria että rannaton ulappa, jostain nurkalta Haapasaaret, jostain toiselta Suursaari, Kaunissaari ja Ristisaari. Kauas näkemistä helpottavat toisinaan virkeästi muuttuvat kangastukset.

Saareen pääsee vain veneellä. Laiturikalliolla tepastelivat kesäkuun lopulla peukalonpään kokoiset lapintiiranpojat ja emon hyökkäyksiä vastaan piti kyyristellä sateenvarjon alle. Saarta kiersivät ahkerasti tukkakoskelot, isokoskelot, kyhmyjoutsenet, heinäsorsat, valkoposkihanhet. Kaikilla oli jo poikaset, kalalokilla pesä muutaman metrin päässä mökin ovesta. Yksi sen poikasista kuoriutui sinä aikana kun olimme saarella Ilpon vieraana. Poikastilannetta seurattiin myöhemminkin kesällä sähköposteilla.

pasted-image

Ilpo esittelee meille ympäröivän luonnon peruselementtejä ja vieressä oleva isokoskelo (Mergus merganser, naaras) esittelee pojalleen tähystämisen alkeita. Perspektiiviopin käytännön harjoitukset. Ilpo oli perspektiiviopin taituri ja opetti sitä minullekin TKK:ssa 1960-luvun lopulla.

pasted-image-4

Horisontti tällä kertaa kirkkaana, oikealla Pyhtään Kaunissaari ja keskellä (lähisaaren takaa pilkistäen) Ristisaari.

pasted-image-3

23 kilometrin päässä olevat Haapasaaret eivät tällä kertaa osaa päättää millä kohtaa horisonttia oikein pitäisi olla jotta näkyisi hyvin Sarvikariin. 

pasted-image-7

Suursaaren näkeminen aina säväyttää. Etäisyys on tästä kohtaa 37 km.

pasted-image-11pasted-image-12pasted-image-13

Kalalokin lisääntymisen vaiheita. Ylinnä hylätty munankuori. Keskimmäisessä kuvassa juuri kuoriutunut poikanen (se oikeanpuoleinen). Alimmassa ruokapöytä katettu, olisko nuo kilkkejä?

pasted-image-8

Lapintiira (Sterna paradisaea) kirkuvan punaisine nokkineen vakituisella tankkauspaikallaan. 

pasted-image-2

Tukkakoskelo (Mergus serrator, koiras) ja sen naaraan mielestä näyttävä takatukka. Höyhenpuku on minunkin mielestäni komea.

pasted-image-10

Ilpo selittää rakennuksen filosofiaa. Mietin että jos Ilpo Aarniala olisi vesilintu, olisiko hän lapintiira (Sterna paradisaea) vai tukkakoskelo (Mergus serrator).

“Paratiisitiira”, joka muuttaa joka vuosi Suomesta ja jopa Lapista Etelänapamantereelle ja takaisin (paratiisista toiseen), kuulostaa hyvältä vaihtoehdolta paratiisisaaren asukkaalle. Tiira, ruotsiksi tärna, englanniksi tern, vanhaksi englanniksi stearn, on sanana pohjoismaista alkuperää. Hyvä vaihtoehto.

Tukkakoskelo Mergus serrator on Linnaen jo vuoden 1758 Systema Naturaessa määrittelemä “Sahaava vesilintu”. Ei hassumpi vaihtoehto sekään meren saareen mökkiään rakentavalle arkkitehdille. Meri ja kallioisen luodon olosuhteet eri vuodenaikoina on rakennuksissa otettu tarkkaan huomioon. Luonnon kestokykyä on myös ajateltu kun rakennusmateriaalit ovat lähes poikkeuksetta kierrätettyä tavaraa.

pasted-image-5

Paratiisisaaren kartta Ilpon jo vuonna 1980 tarkasti dokumentoimana. Saari on pohjois-eteläsuuntaisella viivottimen viivalla jaettu kahteen yhtä suureen osaan. Länsipuoli on Pyhtäätä, itäpuoli Kotkaa. Se ei asumista ole sanottavammin haitannut. 

Loppuun tietysti yksi monista hullun arkkitehdin ajatelmista:

“Heti kun olen

saanut ratkaistuksi

tämänpuolisen ongelman

alan ratkaista 

tuonpuolisen ongelmaa” 

(Ilpo Aarniala, Muistihäiriöitä, Mietteitä. 2017, s. 20)

Näkemisiin!