Mietityttää tämä arkkitehtien ja yksinvaltiaiden kaipuu yhtenäiseen kaupunkikuvaan.
Otan muutamia esimerkkejä karkeassa aikajärjestyksessä (tarkat lähdeviitteet jutun lopussa):
Rooman keisari Nero ja Rooman polttaminen 64. Miten tämä muka liittyy aiheeseen? No siten, että se jolla on valta voi tuhota sen mikä ei miellytä tai vaikka senkin mikä miellyttää vaikka se olisi kuinka yhtenäistä ja upeaa. Jos kansalla on valta, kenellä se silloin on, kysyi Paavo Haavikko. Kansanvallan edustajat voivat estää ja todennäköisesti myös estävät kaikkien vähänkin suureellisempien kaupunkirakennustaiteellisten kokonaisuuksien toteuttamisen. Yksinvaltiaalla taas on taipumus juuri haluta niitä. (faktantarkistus koskien Rooman paloa vuonna 64: keisari Neron osallisuus Rooman paloon on tiettävästi ainakin osittain todistamatonta historioitsijoiden jälkikirjoittelua. Siitä riippumatta Nerolla oli, tiettävästi, taipumuksia mielivaltaisiin päätöksiin.)
Rooman palo Hubert Robertin maalauksessa 1785 (wikipedia: Rooman palo)
Carl Ludvig Engel ja Senaatintori 1800-luku. Senaatintorista ja sen rakennuksista on lukuisia aika ylistäviä kirjoituksia tai kuvauksia (kirjoittajista esimerkkeinä vaikkapa professorit Henrik Lilius ja Matti Klinge), mutta aika niukasti kritiikkiä. Arvostus on lähes jakamatonta, koska 1) paikalla on Suomen historiassa suuri merkitys, 2) torin ympäristön kokonaisuus hivelee useimpien maallikoidenkin silmiä (varsinkin kun he vertailevat sitä monen muun pääkaupungin keskustakortteleihin ja sulkevat silmänsä Pohjoismaiden Yhdyspankin konttorirakennuksen kohdalla tai silloin kun tori on täynnä turistibusseja ja markkinameininkiä) ja 3) antiikkiesineiden arvo kasvaa kun niitä on vain vähän tarjolla. Jos koko Helsingin niemi olisi Engelin empireä, kriitikoita voisi olla enemmän. Senaatintorin arvostusta ovat kasvattaneet myös Jukka Viikilän palkitut romaanit, Kuullut kaupungit (ntamo 2014) ja Akvarelleja Engelin kaupungista (Gummerus 2016).
Fredrik Tengströmin kivipiirros Senaatintorista vuodelta 1838 ennen kuin päävartio vuonna 1840 purettiin monumentaalisten pääportaiden tieltä.
Eliel Saarinen et co, Munkkiniemi-Haaga 1915. Kaupunkisuunnittelun historian yhdestä merkittävimmästä suunnitelmasta toteutettiin vain muutama rakennus: Hollantilaisentien mainio kaupunkirivitalo ja Laajalahdentien/Hollantilaisentien kulmauksen täysihoitola. Myös joitakin katulinjauksia ja kortteleiden paikkoja periytyy Saarisen suunnitelmasta. Lähes kaikki harmittelevat että näin kävi, mutta jos kaikki olisi toteutettu, monet itkisivät. Mikael Sundmanin sanoin: “Kaupunkirakenne on osin uuvuttavan tasapaksua jatkuvaa suljettua korttelirakennetta”. Rohkeasti sanottu, mutta totta.

Munkkiniemi-Haagan uuvuttavalta näyttävää korttelirakennetta ja otos Saarisen uupumatta kehittämistä rivitalotyypeistä (Saarinen et co 1915).
Ainoat Munkkiniemi-Haagan suunnitelmasta toteutetut rakennukset: Kadettikoulu, alunperin Munkkiniemen pensionaatti (1919-22), myöhemmin ilmavoimien esikunta (1941-73) ja valtion koulutuskeskus (1973-) ja Hollantilaisentien (alunperin Linnalle) kaupunkirivitalo (1920). Kuvat: Eric Sundström 1920 (HKM/Finna).
Miten sitten maailmanluokan arkkitehdin kaupunkisuunnitelma voi olla niin epäonnistunut juuri tässä suhteessa? Kaupunginhan tulee olla elävä ja monimuotoinen, vai kuinka? Yhtenäisyys on muuttunut tylsyydeksi mikä estää miellyttävän kaupunkikokemuksen ja sen jatkuvan rikastumisen.
Elävä ja kiinnostava kaupunkikuva syntyy harvoin jos koskaan yhden arkkitehdin aikaansaannoksena. Kaupunkikuvatoimikuntien tai vastaavien yhtenä tehtävänä tulisikin olla estää muutamaa taloa tai yhtä korttelia suurempia kokonaisuuksien joutuminen yhden arkkitehdin suunniteltavaksi.
Miksi Saarinen sitten aikoinaan tarjosi vain yhdenlaista kaupunkikuvaa? Tuskin tilaajat (maanhankintayhtiö Ab M. G. Stenius ja sen osakkaat) sitä vaativat. Ehkä siihen on muutama yksinkertainen selitys.
Ensinnäkin, Saarinen yritti tähän kunnianhimoiseen projektiin ladata parhaan osaamisensa niistä kokemuksista mitä hänelle oli vuosien varrella kertynyt kiertäessään eri kohteissa kotimaassa ja ulkomailla ja keskusteltuaan myös kollegoidensa kanssa. Luulen että englantilaisen puutarhakaupungin ideat tulivat Saariselle Gustaf Strengellin kautta, joka oli valmistuttuaan 1902 ollut jonkin aikaa (1903) töissä arkkitehtitoimistossa Lontoossa. Hänen Saarisen kirjaan kirjoittamassaan artikkelissa on kuvia Hampstead Garden Suburbista ja (ilmeisesti) Raymond Unwinin kirjoista.
Saarinen kehitti kaikkiaan 17 talotyyppiä, joista voisi koota hyvinkin monimuotoista kaupunkia. Joukossa myös englantilaistyyppisiä kapeatonttisia “työväen rivitalomalleja” joille tarkoitetut alueet oli nimetty “yhden perheen työväen asunnoille”.
Kuitenkin juuri tehokkaat kerrostalokorttelit hallitsevat Munkkiniemi-Haagan keskeisiä osia ja leimaavat koko suunnitelmaa. Voi olla että juuri näillä kortteleilla on Munkkiniemi-Haagaan saatu mahdutettua se määrä asukkaita, joka tyydytti kaikkia maanhankintayhtiön osakkaita.
Saarinen tarjosi varmasti parasta mitä tiesi ja minkä tiesi osaavansa. Pelkästään vaihtelun vuoksi ei kannata mukaan sotkea toiseksi tai kolmanneksi parasta.
Toiseksi: En hetkeäkään usko, että Saarinen olisi kuvitellut saavansa kaikki Munkkiniemi-Haagan talot toimistonsa suunniteltavaksi. Kun useammat arkkitehdit pääsevät näyttämään omaa parastaan, seuraa siitä väistämättä vaihtelua. Eliel Saarisen yksityiskohtia pursuavat ja graafisesti loisteliaat piirustukset kuten myös Loja Saarisen toteuttama valtava viisi metriä pitkä pienoismalli jossa on talojen kattolyhdyt, räystäät ja ikkunatkin paikoillaan, onkin siis ymmärrettävä lähinnä esikuviksi, malleiksi tai esimerkeiksi eikä esityksiksi siitä millainen lopputuloksen tulee olla.
Kolmas selitys on käytännöllinen: rajallisessa ajassa ja rajallisilla varoilla ei ole mahdollista suunnitella kaikkia kaupungin taloja räätälöiden ja yksilöllisesti vaan on pakko käyttää tiettyjä (ja parhaiksi arvioituja) malliratkaisuja ja niiden pieniä variaatioita.
Munkkiniemi-Haagan yhtenäinen kaupunkikuva onkin näistä syistä ehkä enemmän harhakuva kuin suunnittelijan “virhe”. Voi myös olla (neljäs selitys), että tällä menettelyllä (yhtenäisellä esitystavalla) Saarinen ja kumppanit ovat saaneet kätevästi riittävän hyväksynnän komealle ja yhtenäiselle suunnitelmalleen. Anteeksiannettavaa, ehkä? Silti takaraivoon jää epäilys siitä josko Eliel Saarinen sittenkin olisi tykästynyt tähän puutarhakaupunkiaatteen lanseeraamaan pikkuporvarilliseen yhtenäiskulttuuriin hieman liikaa ja ajatellut sen kelpaavan saman tien koko kansalle ja vuosikymmeniksi. Saarisen oppipoka O-I Meurman kuitenkin markkinoi avoimesti omakotiasumista parhaana asumismuotona ja rivitaloa vain välttämättömänä välivaiheena siirryttäessä kohti omakotitaloa, jossa isäntä voi “illalla kiertää kotitalonsa nurkat ennen kuin vetäytyy yöpuulle” (Nikula 2014, s. 102).
Adolf Hitler ja Albert Speer 1930-luku. Berliinin kokonaissuunnitelma Maailmanpääkaupungiksi Welthauptstadt Germania 1930-luvun loppupuolella. Suunnitelma jäi toteutumatta ja on Natsi-Saksan katastrofin jälkeen tietysti tuomittu suuruudenhulluksi haavekuvaksi. Mutta sen yhtenäisen kaupunkikuvan ymmärtäjiäkin löytyy.
Pienoismalli Albert Speerin johdolla laaditusta suunnitelmasta Welthauptstadt Germania (1939). Kuvassa näkyy hyvin suunnitelman kohokohta viisi kilometriä pitkä ja 120 metriä leveä puistokatu Prachtallee (Mahtipuistokatu) jonka päässä komeilee jättimäinen Volkshalle, jonka kuulemma luonnosteli Adolf Hitler itse. Speer sitten piirteli kuten johtaja käski. Kuva: Bundesarchiv, Bild 146III-373
Alvar Aalto: Helsingin Keskustasuunnitelma 1961, johon sisältyvät Töölönlahdella kulttuurirakennusten rivi, Terassitori ja Vapaudenkatu. Työ oli Helsingin kaupunginhallituksen suora toimeksianto. Suomen pääkaupungille piti saada uutta modernia arkkitehtuuria edustava keskusta jonka itse oikeutettu suunnittelija olisi maailmankuulu arkkitehtimme, akateemikko Alvar Aalto. Venäjän keisarikunnan aikaa edustavat Senaatintori ja kauppatorin ympäristö eivät siihen enää kelvanneet. Arkkitehtikunnasta toinen puoli kannatti ihaillen mestarin kynänjälkeä, toinen puoli joko hymyili ja kyräili tai kiroili. Kun riittävää kannatusta ei ole, homma pysähtyy tai ainakin mutkistuu. Työ jatkuikin harvinaisen monipolvisesti, Aallon itsensä piirtämällä riisutulla suunnitelmalla, epäonnistuneella jatkokilpailulla ja apulaiskaupunginjohtaja Korpisen nurmikoilla. Mukana olleiden tarinoita voi lukea esimerkiksi Pentti Muroleen mainioista blogeista seitsemän ja kolmen vuoden takaa. Ei syntynyt taaskaan yhtenäistä kokonaistaideteosta pääkaupunkimme keskustaan. Hullu arkkitehti Ilpo Aarnialakin huokaisi helpotuksesta.
Töölönlahden kulttuurirakennusten rivistö Alvar Aallon keskustasuunnitelman (1971) mukaisesti. Vesipeiliheijastukset ovat hyvä idea, mutta osittain nimeämättömien kulttuurirakennusten rivi on tylsä, vähintään samaa luokkaa kuin Saarisen Munkkiniemi-Haagan keskeisillä alueilla. Onneksi demokratian häröily voitti.
Akateemikko Alvar Aallolla oli jo aiempaa pyrkimystä kokonaisvaltaisiin kaupunkisuunnitelmiin. Otaniemen asemakaavakilpailun voitto vuonna 1949 oli avannut hänellekin Pandoran lippaan: mahdollisuuden suuren kaupunkirakennustaiteellisen kokonaisuuden luomiseen. Ehkä jopa pääsyn Eliel Saarisen mestariluokkaan.
Aalto olikin saada lähes yksinoikeuden sekä Teknillisen korkeakoulun että Valtion teknillisen tutkimuslaitoksen rakennusten suunnitteluun Otaniemessä. Tilaajana olisi toiminut valtio jota edusti rakennushallitus ja valtion hankkimaa aluetta hallinnoimaan perustettu Otaniemen hoitokunta.
Onneksi ihan niin ei käynyt. Otaniemestä tuli monipuolisempi ja monimuotoisempi. Em. kilpailussa jaetun toisen palkinnon saaneet arkkitehdit Kaija ja Heikki Siren saivat suunnitellakseen teekkarikylän asuntolarakennukset TKY 5 A, B ja C, ravintola Servin mökin sekä päänavaajana ja jatkosuunnitelmien ideariihenä toimineen rantasaunan. Otaniemen rakennukset saivat ensin palvella Helsingin olympialaisia vuonna 1952 ja vasta sitten teekkareita ja muita käyttäjiä (sama koski Alvar Aallon upeaa urheiluhallia).
Sirenien toimisto (Kaija ja Heikki Siren) sai myöhemmin suunnitella useita muitakin merkittäviä rakennuksia Otaniemeen, useita asuinkerrostaloja ja sykähdyttävän kauniin Otaniemen kappelin.
Ylioppilaskunnat lisäsivät vaihtelua järjestämällä arkkitehtikilpailut ylioppilaskuntataloistaan ja tilaamalla niiden tuloksena syntyneet suunnitelmat Reima Pietilältä (TKY:n Dipoli) ja Kurt Mobergilta (TF:n Urdsgjallar tai käytänössä “Täffä”). Sittemmin paikka on edelleen täydentynyt ja monimuotoistunut, mm. Aalto-yliopiston muodostamisen ja metroaseman ansiosta. Vasta aivan viime vuosina vähän uinailevasta yliopisto-kampuksesta on kehkeytynyt kohtuullisen vilkas, vaikkakin asukasrakenteeltaan aika yksipuolinen kaupunginosa.
Välikysymys: Miksei Bertel Jungia ja Gustaf Strengelliä mainita Munkkiniemi-Haagan kirjan otsikkolehdillä ja miksei kahta merkittävää Strengellin artikkelia mainita juuri missään lähdeluettelossa?
Kirjan kansilehdillä ja sitä kautta myös lukemattomissa lähdeluetteloissa yksin Eliel Saarisen teokseksi mainittu Munkkiniemi-Haaga 1915, sisältää painavia aineksia myös kahdelta muulta merkittävältä arkkitehdilta. Helsingin asemakaava-arkkitehti Bertel Jung vastasi suunnitelman selostuksesta ja Saarinen itse suunnitelmasta. Myös Strengellin kirjoittamat esseet ovat merkittävä osa kirjan tekstiosuudesta, yhteensä 33 sivua. Vähäisemmistäkin suorituksista on saanut nimensä kirjan kanteen. Ensimmäinen artikkeli aloittaa koko kirjan ja on otsikoltaan “Kaupunginjärjestelytaide, historiallinen katsaus” (s. 1–24). Toinen essee on otsikoltaan “Helsinki ennen kuin siitä tuli suurkaupunki” (s. 25–33). Artikkeleiden tekijä ilmenee vain sen lopussa olevasta nimen lyhenteestä. Asiaa voi jälkikäteen oikaista sillä, että liittää omissa lähdeluetteloissaan muutkin tekijät mukaan tekijöiksi (kuten tämän jutun lopussa). Mutta ketjureaktiovaikutus on valitettavasti jo tapahtunut: yli sata vuotta on kulunut ja edelleenkään Strengellin artikkeleita ei huomioida niin kuin pitäisi. Kunnia sille jolle kunnia kuuluu.
Helsingin kaupunkisuunnittelun pomo, sen ensimmäinen asemakaava-arkkitehti Bertel Jung ymmärsi Helsingin laajentumistarpeet ja -suunnat ehkä jo ennen Saarista ja havaitsi samalla myös Munkkiniemen ja Haagan antamat mahdollisuudet. Tämä näkyy hänen yleiskaavallisessa visiossaan vuodelta 1911, jonka rengasmaista puistovyöhykettä Mikael Sundman pitää nerokkaana (Sundman 2015). Juuri tämä keskuspuistoa ennakoiva puistovyöhyke yhdistää Munkkiniemen ja Haagan yksityiset esikaupunkialueet varsinaiseen Helsinkiin. Vastaavassa asemassa kuin Munkkiniemi ja Haaga ovat Jungin kartassa Pakila, Pukinmäki ja Kulosaari.
Se että Saarinen keskittyi näistä mahdollisista laajentumisalueista Munkkiniemi-Haagaan johtui yksinkertaisesti siitä, että Ab M. G. Stenius -maanhankintayhtiö (tai maakeinotteluyhtiö kuten Lars Sonck sitä nimittää), jossa Saarinen oli osakkaana, oli hankkinut ao. maat omistukseensa ja halusi vauhdittaa toteuttamista julkaisemalla siitä kunnianhimoisen ja perusteellisen suunnitelman. Työn rahoitti niin ikään yhtiön osakas ja Lauttasaaren omistaja, suurliikemies Julius Tallberg. Raha on ollut kaupunkisuunnittelun ja arkkitehtuurin ohella merkittävä liikkeellepaneva voima (tai ajuri kuten nykyään sanottaisiin).
Bertel Jung on kaiken järjen mukaan myös osallistunut Munkkiniemi-Haagan asemakaavasuunnitteluun, eikä vain laatinut suunnitelman selostuksen. Pitäisin myös yllättävänä jos Jung ei olisi osallistunut kirjassa esitetyn Helsinkiä koskevan väestöennusteen laatimiseen.
Epäselväksi minulle on jäänyt syy miksi akateeminen yhteisökään joka on tottunut lähdekritiikkiin ja tarkistamaan faktojaan, ei ole huomannut tuoda esille Strengellin merkittäviä artikkeleita esimerkiksi lähdeluetteloissaan. Ei kai voi olla niin, ettei niitä olis huomattu sen takia, että kirjan päätekijäksi tunnustetun Eliel Saarisen valo on sokaissut lukijat? Olisin odottanut, että Strengellin artikkelit olisi mainittu esimerkiksi seuraavissa teoksissa: 1) Arkkitehtuurimuseon arkkitehtiesittelyt, hakusanat Strengell ja Saarinen. Munkkiniemi-Haagan esittelyissäkään ei niitä mainita 2) Kimmo Sarjen laaja artikkeli “Gustaf Strengell and Nordic Modernism” ja 3) Wikipedian artikkelissa Gustaf Strengell, jossa mainitaan 15 kirjallista tuotetta, mutta ei näitä kahta.
Yhtenäisen kaupunkikuvan arviointia
Yhtenäisen kaupunkikuvan aihetta on käsitelty aiemminkin. Tässä muutamia sirpaleita.
Natsi-Saksan varusteluministerin ja itävaltalaissyntyisen Adolf Hitlerin lempiarkkitehdin Albert Speerin kaupunkisuunnittelua ja henkilöhistoriaa on ymmärtävästi ja henkilökohtaisella tasolla käsitellyt arkkitehti Olof Steniuksen tytär, arvostettu toimittaja-kirjailija Yrsa Stenius kirjassaan Jag älskar mig: Gåtan Albert Speer (Söderström 1980), suomennettuna Elämäni mies (Kirjayhtymä, 1981). Voiko taitavaa arkkitehtia ja yhtenäisen kaupunkikuvan luojaa arvostaa siitä huolimatta mihin hirveyksiin hän Natsi-Saksan palvelijana osallistui ja mitä despootin esteettisiä mieltymyksiä hän omassa narsismissaan ruokki? Tiivistän vastaukseni latteasti: Speer oli taitava arkkitehti, mutta homma ei toimi kun joku olennainen ratas hannaa.
Riitta Nikulan taidehistorian väitöskirja “Yhtenäinen kaupunkikuva 1900-1930” (1981) käsittelee juuri tämän jutun otsikon herkkää aihetta, tosin erityiskohteenaan rajattu aikaväli 1900-30 ja alueenaan Etu-Töölö ja Uusi Vallila. Rajauksesta huolimatta teoksesta voi tehdä joitakin johtopäätöksiä yhtenäisen kaupunkikuvan teemasta suomalaisessa keskustelussa.
Itävaltalaisen Camillo Sitten kirja Kaupunkirakentamisen taide jahtasi samaa yhtenäisen kaupunkikuvan saaliseläintä ja käytti taitavasti hyväkseen eurooppalaisen kaupunkikulttuurin parhaita perinteitä. Mallikkaat esimerkit ovat aina olleet hyvien oppikirjojen parasta antia. Teos onkin ollut käypänä oppaana monille 1900-luvun arkkitehdeille ja kaupunkisuunnittelijoille, mm. Eliel Saariselle, ja toimii vieläkin eräänlaisena mallikirjana perinteisen eurooppalaisen kaupungin parhaista kaupunkikuvallisista perinteistä. Camillo Sitten kirjoitusten salattu viesti saattaa olla se, että ei kannata keksiä sitä mikä on jo keksitty.
Itävaltalaissyntyinen, Iso-Britanniassa (Cambridgessä) väitellyt mutta vuodesta 1958 Yhdysvalloissa vaikuttanut arkkitehti ja professori Christopher Alexander poikkeaa kaikista edellä mainituista siinä, että hän ei ole monen teoksensa otsikosta huolimatta (ja poiketen arkkitehtien tyypillisistä mielihaluista) keskittynyt siihen mikä on hyvä muoto vaan siihen mihin se perustuu. Hänen klassikkoteoksiaan ovat Notes on the Synthesis of Form (1964), Community and Privacy yhdessä Serge Chermayeffin kanssa (1963), A City is Not a Tree (1965), A Pattern Language yhdessä Sara Ichikawan ja Murray Silversteinin kanssa (1968), The Nature of Order 1-4 (2002-04) ja The Battle for the Life and Beauty of the Earth (2012). Alexander on tässä mukana siksi, että hänen sanomansa on kaikkea muuta paitsi yhtenäistä kaupunkikuvaa tai jotain muuta muotoa, sen sijaan pyrkimystä ymmärtää kulttuurien moninaisuutta ja evoluution olemusta ja siinä toimimista.
Siis yhtenäisyyttä kiitos, mutta jotain rajaa
Voisiko nyt vihdoin jo luopua toiveesta saada aikaan (lopullisesti) yhtenäinen ja (kaikkien mielestä) kaunis kaupunkikuva, kokonaistaideteos jossa sen (lopullisesti) valistuneet asukkaat viihdyttävät itsensä (lopullisiksi) ihanneihmisiksi? Voisi ja kannattaisi, mutta epäilen onnistuuko. Ihmiselle luontainen säröily ja häröily nostavat yhä uudelleen halun korjata, paikata ja lisäillä, poistaa kaikenlaisia virheitä ja saada aikaan sopusuhtaisia kokonaisuuksia, siis jonkinlaista yhtenäisyyttä.
Kuka arkkitehdeistä pystyy vastustamaan oman näkemyksensä mukaisen kaupunkuvan toteuttamista niin laajalla alueella kuin mahdollista – jos siihen annetaan tilaisuus? Eikä tarvitse olla edes narsisti. Väistämättähän siitä syntyy yhtenäistä, mutta arveluttavan tylsää kaupunkirakennetta.
Herkkäuskoisen aikalaisen voi tietysti olla vaikea (onko edes halua?) irroittautua taitavien maestrojen luomasta hypnoottisesta vaikutelmasta. Näin kävi myös Olavi Paavolaiselle Albert Speerin suunnittelemia Kolmannen valtakunnan kulisseja ihastellessaan Nürnbergin puoluepäivien kutsuvierasaitiossa 1936.
Kuka arkkitehti pystyy vastustamaan varakkaita tilaajia ja sponsoreita? Unelmatilauksiin sisältyy riskejä. Mikael Sundman kertoo Eliel Saarisen ja kumppaneiden saaman toimeksiannon taustoista näin: “Valter Thomé piti Nya Argus -lehden numerossa 22 vuonna 1915 Helsingin raskasta luoteissuunnan laajentumista kyseenalaisena. Hän viittaa maakeinotteluyhtiön intresseihin ja hän tiesi Saarisen olleen osakkaana. Hän toteaa happamasti, että jos Brändö-yhtiö olisi antanut vastaavan toimeksiannon Lars Sonckille, kasvusuunta luultavasti olisi ollut idässä. Thomé ehdottaa, että Jung ja Saarinen yhdessä laatisivat yleiskaavaehdotuksen, joka olisi vapaana maanomistajan intresseistä. Hän antaa heille vuoden suunnitteluaikaa ja huudahtaa ‘Älkää säästäkö kustannuksia’” (Sundman 2015).
Varakkaiden yksityishenkilöiden tai yritysten lisäksi valtio on yksi parhaista ja anteliaimmista tilaajista. Sen edustajat kun eivät kuluta omia vaan veronmaksajien rahoja. Projektin koko, sen komealta kuulostava tarkoitus ja käytettävissä olevat rahavarat eivät sellaisenaan takaa kestävää ja laadukasta arkkitehtuuria.
Kun Stalin päätti lahjoittaa puolalaisille omaa esteettistä makuaan miellyttäneen kulttuuripalatsin Varsovan keskustaan, se nimettiin Stalinin lahjaksi Puolan kansalle. Nimi on hämäystä. Raha ei tullut Stalinin pussista vaan neuvostokansan karttuisista käsistä. Puolan kansalle se kelpasi lähinnä vitsin aiheeksi. Yritys yhtenäistää kaupunkikuvaa, tässä tapauksessa stalinistisen arkkitehtuurin keinoin. Samankaltaista kermakakkutyyliä on muuten monissa hieman aiemmin (1930-luvulla) rakennetuissa yhdysvaltalaisissa pilvenpiirtäjissä.
Welthauptstadt Germania ei päässyt juuri suunnitelmaa pitemmälle, joten sen mahdollista lopputulosta pitää arvioida piirustusten ja pienoismallin avulla (sama koskee Munkkiniemi-Haagaa). Mussolinin Italiassa uutta arkkitehtuurin näyttelyaluetta EUR (Esposizione Universale di Roma) ehdittiin rakentaa aika pitkälle 1930-luvun lopulla ja jopa jatkettiin sodan jälkeen. Sen oli tarkoitus juhlistaa Mussolinin 20-vuotista valtakautta vuonna 1942. Jotain tuli väliin. Antiikin Kreikasta ja klassismista vaikutteita saanutta kaupunginosaa oli suunnittelemassa useita arkkitehteja ja alkuperäisestä tarkoituksestaan huolimatta siitä on tullut hyödyllinen ja omalla tavallaan arvostettu arkkitehtoninen kokonaisuus.
Mussolinin 1930-luvulla perustama Rooman EUR (Esposizione Universale di Roma) ja sen keskeisiä osia, vasemmalla Museo Arti e Tradizioni Popolari ja Museo della Civiltà Romana ja oikealla Piazza Guglielmo Marconi, jossa on vilkas liikenneympyrä obeliskeineen. Alue päätettiin säilyttää ja hyödyntää mm. Rooman olympiakisoissa 1960. Sittemmin sitä on reippaasti täydennysrakennettu. Kuvat PL 28.3.2013.
Jos Senaatintorin rakennusten tilaajana on ollut Venäjän yksinvaltias keisari Aleksanteri I ja EURin tilaajana Italian diktaattori Benito Mussolini ja molemmissa on käytetty Antiikin Kreikasta ja Roomasta peräisin olevaa klassismiksi tai uusklassismiksi kutsuttua arkkitehtuurin estetiikkaa, niin missä on ero? Molemmissa on tavoiteltu yhtenäistä ja seremoniallista kaupunkikuvaa. Yhtenäisyyden asteessa on kuitenkin eroa. Suomen tapauksessa suunnittelijaksi palkattiin yksi preussilainen arkkitehti C. L. Engel ja Italian tapauksessa useita paikallisia arkkitehteja. EUR on selvästi monimuotoisempi ja roomalaiseen klassismiin sekoittui annos italialaista modernismia ja jopa futurismia. Senaatintori on ydinkeskustan tiukassa ruutukaavassa ja EUR esikaupunkialueen väljemmässä, vaikkakin symmetrisen muodollisessa katuverkossa.
Helsingin kauppatorin ja Senaatintorin nykytilanne
Helsingin Kauppatorin ympäristö ja Senaatintori ovat herättäneet paljon keskustelua. Arkkitehti ja pilapiirtäjä o.t.o. Kari Kuosma hauskuutti meitä muutama päivä sitten naamakirjassa ehdottamalla Kauppatorille naku-uimalaa ja lasiseinäisiä käymälöitä, koska sinnehän ne sopisivat “hullunpyörän” ja “lautakylpylän” viereen. Vakavasti puhuen Kuosman mielestä “kokonaisuus ei ole hanskassa” ja “kokonaisuus on täysin jäsentymätön mitä erilaisimpien rakennusten ja tyylien, ja muka aukio/tori/puisto sekametelisoppineen… miksei anneta yhden suunnittelijan tehdä laajempi hallittu suuri kokonaisuus, tulisi paljon parempi”.

Enpä jaksa uskoa, kun yksi arkkitehti ei näytä pystyvän edes yhden kelvollisen rakennuksen suunnitteluun tällä alueella. Esimerkkejä on: Alvar Aallon Enso-Gutzeitin toimitalo, Herzog & de Meuron Katajanokan hotelli ja Guggenheim -museon kilpailuvoittajat. Akateemikko Alvar Aallon on tyrmännyt kansa ja suuri osa kulttuurieliittiäkin, huutoäänestyksellä. Sekä arvostetun Pritzker-palkinnon voittajan Herzog & de Meuronin hotellin että Guggenheim -museon kilpailutuloksen tyrmäsi kaupunginvaltuusto kunnallisdemokratian mukaisella äänestyksellä. Pulinat pois.
Senaatintorin turistimylläkästä on siitäkin kirjoiteltu kauan. Turistibussien rumuutta ja paljoutta on paheksuttu, samoin erilaisia markkinatapahtumia. Viimeksi aiheesta kirjoitti Hesarin mielipidepalstalla (29.5.2020) “täysin palvellut historian professori” Matti Klinge, joka hänkin valittaa “lokkisyöttölöistä”, “sopimattomista rakenteista ja toiminnoista kokonaisuudesta välittämättä”. Klinge muistuttaa myös Kauppatorin ympäristön rumentajista, maailmanpyörästä, “surkuhupaisesta uimalasta” ja “Enson rehentelevästä kuutiorakennuksesta”, joka oli saanut “mielipidetiedustelussa toisen sijan kaupungin rumimpien rakennusten joukossa”. Kulttuurieliitti tervehtii kansan syviä rivejä. Lauri Nordberg säesti mielipiteellään 2.6.2020, viittaa Senaatintorille kaavailtuun “jättiterassiin” ja “hampurilaisravintolan” intoiluun ja käytti ilmaisua “tyylipuhdas, sopusuhtainen Senaatintori, jonka keskelle ei tule tunkea mitään”.
Kauppatorin-Senaatintorin alueen sekametelisoppaa. Monimuotoisuutta, hallitsematonta kaaosta vai luovaa tuhoa? Kuva PL 20.8.2017.
Charles Chaplinin Diktaattorissa (The Great Dictator 1940) saa nauraa maha kippurassa. Kilpakumppanit ja pikkudiktaattorit Edinoid Hynkel ja Benzino Napaloni pumppaamassa työtuoliaan toinen toistaan korkeammalle. Ja koska asia on vakava ja Chaplin lajinsa mestari, hän salli itselleen elokuvassa pateettisen loppupuheen. ”Soldiers! Don’t give yourselves to brutes, men who despise you, enslave you, who regiment your lives, tell you what to do, what to think, and what to feel!”
lähteitä
Kari Kuosma, pilapiirros Helsingin kauppatorin ympäristön uusista rakennushankkeista selitysteksteineen (fb 26.5.2020, Trevor Harrisin 26.5.2020 jakama)
Nikula, Riitta, Yhtenäinen kaupunkikuva 1900-1930: suomalaisen kaupunkirakentamisen ihanteista ja päämääristä, esimerkkeinä Helsingin Etu-Töölö ja Uusi Vallila. Väitöskirja. Societas scientiarum Fennica 1981.
Nikula, Riitta, Suomalainen rivitalo, työväenasunnosta keskiluokan unelmaksi. SKS 2014, 252 s.
Otaniemen keskeinen kampusalue, Kulttuuriympäristöselvitys, Livady Oy & Maisema-arkkitehtuuri MM, Espoon kaupunkisuunnittelukeskuksen julkaisuja 8/2014
Eliel Saarinen, Bertel Jung & Gustaf Strengell, Munkkiniemi-Haaga ja Suur-Helsinki, tutkimuksia ja ehdotuksia kaupunkijärjestelyn alalta. Lilius & Hertzberg, Helsinki 1915. 176 s. (kirjasta on myös ruotsinkielinen identtinen laitos “Munksnäs-Haga och Stor-Helsingfors, Stadsplansstudier och förslag”)
Kimmo Sarje, View of Gustaf Strengell and Nordic Modernism. The Nordic Journal of Aesthetics No. 35 (2008) pp 93-120.
Camillo Sitte, Kaupunkirakentamisen taide (Der Städte-Bau nach seinen künstlerischen Grundsätzen: Ein Beitrag zur Lösung moderner Fragen der Architektur und monumentaler Plastik unter besonderer Beziehung auf Wien, 1889), suomentanut Jarmo Kalanti. Rakennusalan kustantajat, Helsinki 2001.
Gustaf Strengell, Kaupunginjärjestelytaide, historiallinen katsaus (Saarinen 1915, s. 1–24)
Gustaf Strengell, Helsinki ennen kuin siitä tuli suurkaupunki (Saarinen 1915, s. 25–33)
Mikael Sundman, Munkkiniemen ja Haagan asemakaava 1915, Yhdyskuntasuunnittelu 2015:3 vol 53.
wikipedian artikkelit: Rooman palo, Senaatintori, Gustaf Strengell, Bertel Jung, Eliel Saarinen, Alvar Aallon keskustasuunnitelma, Esposizione Universale di Roma, The Great Dictator