Nice-Matin lauantaina 25.5.2023. ”Avautuuko Gare du Sud ennen kesää?”
Gare du Sud paraatijulkisivunsa puolelta viikko sitten (17.3.2023) kuvattuna. Entinen rautatieaseman laiturihalli ja nykyinen (suljettuna oleva) katettu ravintola- ja kauppahalli näkyy varsinaisen asemarakennuksen takana oikealla.
Nizzan Gare du Sud näyttää olevan edelleen ongelmien kourissa. Suurin odotuksin kolme vuotta sitten 1.6.2020 avattu entinen Eteläinen rautatieasema jatkaa kamppailuaan vaikeuksiensa kanssa.
Surullista, koska yli 130-vuotiaan teräskonstruktion uudelleenkäyttö on hyvä esimerkki kelvollisten, kauniiden ja kulttuurisesti merkityksellisten rakenteiden hyödyntämisestä sillä paikalla missä ne ovat, ilman järeitä uudelleenmuokkauksia tai kuljetuksia toiselle rakennuspaikalle.
Koko kevään 2020 koronaepidemia kuritti kansalaisia ja myös suunniteltuja avajaisia. Ranskassa liikkumisrajoitukset olivat niin ankaria, että ihmiset eivät juuri uskaltaneet liikkua. Ilman lupalappua kulkeva sai välittömästi santarmeilta muistaakseni 135 € sakot.
Ravintolat saivat avata ovensa vasta 1.6.2020. Yrittäjät taistelivat yleisökatoa vastaan jakamalla ovilla ilmaisia hengitysuojaimia ja käsidesipalveluja. Silti sekä yrittäjät että kävijät olivat vähissä.
Kesäkuun alussa 2020 arvelin, että paikan uusi henki oli viritetty hieman liian ylös, sanoisinko hienosti yläneljännekseen, kun paikan vanhan hengen mukaisesti olisi voinut tyytyä toiseen ja kolmanteen neljännekseen, koko kansan kuppilaan johon on helppo tulla miettimättä miltä siellä pitää näyttää tai käyttäytyä. Tuli mieleen Helsingin asemaravintoloiden sisustuksissa tehdyt kömmähdykset. Arvelin myös, että paljon riippuu siitä miten tulevat yrittäjät ottavat paikan ja sen hengen haltuunsa ja toimivat kuten vaistoavat yleisön haluavan, jos se heille sallitaan. Paikan henkeä kuvaavat parhaiten asemahallin kyljissä toimivat kala- ja hedelmätorit, jotka kuhisevat elämää. Klassista pöhinää ilman mainos- ja markkinointioppineiden tekeytymisiä.
En malta olla laittamatta tähänkin juttuun pientä merenelävien hintakatsausta kalatorilta. Villejä raakoja jättikatkarapuja vain 32 €/kg (kolme vuotta sitten olivat jopa 48 €/kg!), meribassi samaan kilohintaan, meriantura 35 €/kg.
Lohi 39 €/kg, pietarinkala 30 €/kg, turskafile 30 €/kg, St. Jacques simpukat 14 €/kg.
Seuraavaksi paikkaa koettelivat sisäilmaongelmat, kesällä liian kuuma, talvella liian kylmä. Tämän päiväinen Nice-Matin kertoo, että aloitetut korjaustoimet ovat kyllä vauhdissa, mutta useimmat pohtivat sitä, saadaanko paikka auki ennen kesää kuten pormestarin kanssa tehdyssä sopimuksessa on luvattu. Kirjoittelun tarkoituksena onkin paitsi kertoa tilanteesta niin myös kirittää projektia julkisuuden paineilla.
Mainio näytönpaikka ja tilaisuus myös osaavalle talotekniikkainsinöörille. Toivon menestystä!
Sattuneista syistä (joko taas?) plarasin Albert Edelfeltin kirjeitä äidilleen Kansallisarkiston suunnattoman ja pohjattoman arvokkaista kokoelmista Pariisin ajoilta. Sattui silmiin tämmöinen ajatusten purkaus, jossa on jotain tuttua.
”Pariisi 13 huhtikuuta 1888
…Muutoinkin poliittinen taivas näyttää hyvin pilviseltä ja uhkaavalta. Tuo Boulanger, joka suurin askelin pyrkii kohti diktatuuria, tekee kaikki ihmiset aivan hulluiksi. Hän on kaikkien mahdollisten seikkailijoitten, irtoväen (johon lasken kuuluvaksi kaikkien yhteiskuntaluokkien boulevardierit [bulevardeilla käyskentelijät]), roikaleiden, sotilaiden ja journalistien suosiossa, mikä on täysin käsittämätöntä. Hänen kansansuosionsa on ja pysyy, se on varmaa, ja kaikkien eri suuntauksien lehdet saattavat vain todeta sen. Jos hän tahtoo (ja hänhän tahtoo) jonakin päivänä kumota koko tasavallan ja siinä samassa parlamentarismin ja vapauden ja kaiken, niin hän voi sen tehdä paremmin kuin Bonaparte, ja, Luoja nähköön, Bonaparte oli sentään toisenlainen mies. Koskaan en olisi uskonut, että ranskalaiset (roskaväki, suuri enemmistö) olisi niin päätöntä ja orjamaista sukua kuin he näinä päivinä osoittavat olevansa.
Kuka maksaa viulut, sitä kysyvät kaikki järkevät ihmiset. Ja kaikkien näitten Boulanger’n kunniaksi julkaistujen luvuttomien lentolehtisten, sanomalehtien, piirustusten, laulujen täytyy tulla maksamaan satoja tuhansia. Työläisille jaetaan miljoonia kokardeja, joissa lukee “eläköön Boulanger”. Ja miksi, miksi nämä hirveät pilat vetoavat kansaan? Niin, sitä on mahdotonta tietää — sillä eivät kai ihmiset voi tosissaan uskoa, että hän pystyy tekemään kaiken sen mitä hän lupaa, tekemään työläiset onnellisiksi, ottamaan takaisin Elsass-Lothringenin ja toteuttamaan kaikki ne uudistukset, joiden on määrä muuttaa Ranska Eldoradoksi. Se on surkeaa ja naurettavaa. Merkillepantavaa on se, että minä en tunne yhtäkään boulangistia, mutta kaikki alemmat luokat ovat hänen kannattajiaan. Nykyään pilkataan avoimesti tasavaltaa “le parlamentarisme impuissantia”, “le gouvernement faiblea” [voimatonta parlamentarismia, heikkoa hallitusta] j.n.e. Jos Boulanger pääsee siihen aasialaismalliseen absoluuttiseen valta-asemaan, johon hän tähtää, niin meillä syttyy täällä sota. Preussi ja Saksahan olisivat hulluja, jolleivät ne yrittäisi nujertaa sellaista paasaajaa.
Me kärsimme psyykkisestä häiriöstä, tästä epidemiasta, joka on saanut boulangismin nimen, pystymättä tarkastelemaan sitä uteliaiden ja hämmästyneiden sivustakatsojien tapaan. Kuitenkin kiihtymys on niin suurta, että esimerkiksi Gallén ja Järnefelt melkein pääsivät hengestään eräässä olutpaikassa sen tähden, että he (typerää kyllä) olivat sanoneet jotain vähättelevää tästä rahvaan epäjumalasta. Järnefelt sai olutkolpakon kalloonsa ja Gallén tikariniskun kasvoihinsa — se ei onneksi ollut vaarallinen. 200 raivoavaa villiä kävi heidän päälleen ja joku noista roistoista oli sitä paitsi aseistettu. Ja jos tämä Boulanger edes olisi jotain. Hän on valehtelija, yksinkertainen olento, joka ei ole pannut rikkaa ristiin sen eteen, että hänestä tulisi todellinen ihmiskunnan sankari. Hyi millaista roskajoukkoa ihmiset ovatkaan! Mitä pidempään elän, sitä enemmän alan vihata tuota suurta enemmistöä, joka aina edustaa kaikkein alhaisinta, kurjinta, ruminta muutenkin jo rumassa ihmisluonnossa.
(Kansallisarkiston tarjoama konekäännös ruotsista ja ranskasta suomeksi)
Kirjeissään Edelfelt kertoo usein keskeneräisistä teoksistaan, tiedossa olevista tilauksista, tapaamistaan henkilöistä ja elinympäristöstään. Kiinnostavaa luettavaa. Tässä kirjeessä Edelfelt mainitsee työstävänsä teostaan miehen lailla vaikka itse niin sanookin (”arbetat som karl, fastän jag sjelf säger det”) ja sanoo olevansa tyytyväinen Lydian päähän (”Lydias hufvud är nu så godt som färdigt”). Kyseessä luonnos teokseen ”Horatius ja Lydia”, josta verkosta löytyy myös vuonna 1886 valmistunut öljymaalaus.
Georges Boulanger (suomeksi Yrjö Leipuri) oli ranskalainen kenraali, oikeistolainen populisti ja nationalisti, joka vastusti kolmatta tasavaltaa. Yhdeksän kuukautta Edelfeltin kirjeen jälkeen Boulanger valittiin tammikuussa 1889 (134 vuotta sitten) uudelleen edustajankamariin Pariisin vaalipiiristä ja voitti vastaehdokkaansa suurella enemmistöllä. Hän sai kuitenkin syytteen valtiopetoksesta, pakeni maasta ja teki itsemurhan Brysselissä vuonna 1891.
Katselipa itään tai länteen, pohjoiseen tai etelään tai myös armaaseen kotimaahamme, näkyy olevan boulangisteja liikkeellä. En ole taipuvainen synkistelyyn, mutta menoa voi hyvin katsella edelfeltiläisten mustien lasien läpi.
No kun ei kutsua lewenhaupteilta kuulu, kutsummepa itse itsemme paikallisen metropolin taiteilijaravintolaan ja katsotaan selviämmekö ilman kolpakoniskuja ja veitsenheilutuksia. Ruokailuvälineitä toki kutsutaan aseiksi ja sellaisina niitä on useinkin käytetty.
Ai niin, ne sattuneet syyt paljastuvat seuraavassa jutussa jos sen tässä melskeessä ehtii valmistella. 10 pistettä, jos arvaatte oikein.
Hömötiainen eli ”hömötintti” (Poecile montanus) on yksi oudoimpia linnun nimiä. Hömö tuo suomenkielessä mieleen vähän hömelön tai hölmön otuksen. Näyttö hömötintin hölmöydestä kuitenkin puuttuu. Eikä sitä varmaan koskaan saadakaan. Lintu on päinvastoin omaan elinympäristöönsä vuosisatojen kuluessa hienosti sopeutunut ja sitä taitavasti ja älykkäästi hyödyntävä.
Nimen etymologia on hämärän peitossa, koska sen antoi Johan August Malmberg (myöhemmin Aukusti Juha Mela) jo 1800-luvulla kirjassaan Fauna Fennica (1872) sen enempiä perustelematta. Hän kuitenkin etsi tarmokkaasti suomenkielisiä vastineita vieraskielisille linnuille. Innokas lintumies Samuli Haapasalo, jonka 1980- ja 1990-luvuilla tunsin paremmin liikenneministeriön hallitussihteerinä, arvelee, että sen ”äänellä ja päälakikalotilla täytyy olla vaikutus, erikoiseen suomen kielen erityisiä vokaaliominaisuuksia osoittavaan nimeen. Äänessä ja nimessä on vahva metsäinen öön korostus: hömötiainen!”
Hömötiainen kovertaa vaatimattomalla nokallaan pesäkolonsa lahoon lehtipuun kantoon tai pökkelöön. Lintu on vuonna 2019 luokiteltu Suomessa erittäin uhanalaiseksi, koska sopivia pesäpaikkoja on lähinnä avohakkuiden takia entistä vähemmän. Näin todetaan tuoreessa Oulun yliopiston tutkimuksessa, joka perustuu kymmeniä vuosia kestäneeseen seurantaan. 2000-luvulla hömötiaisen elinolosuhteet ovat taantuneet kovalla vauhdilla. Vielä 1960-luvun lopulla se oli peräti neljänneksi runsain lintulajimme. Avohakkuiden negatiivinen vaikutus voi kestää jopa 30 vuotta. Sama vaikutus on harvennushakkuilla, jos lahot lehtipuut ja pökkelöt eli hömötiaisen pesimäpuut samalla poistetaan. Koska hömötiainen on kohtuullisen pienen reviirin paikkalintu, sen elinpiirin tuhoutuminen näkyy heti siinä, että lintua ei maisemissa enää näy.
Pesintää voi avustaa nostamalla kaatuneita lahopuita pystyyn tai nojalleen toista puuta vasten. Tämäkin on ennallistamista.
Kaivoin omista lintukuvistani viimeiset hömötiaisen kuvat kesämökin ympäristöstä (Utista). Ne ovat vuodelta 2017. Kolme vuotta aiemmin vieressä kaadettiin vanha metsä useamman hehtaarin kokoisena avohakkuuna. Siinä menivät hyvät sieni- ja mustikkametsät ja aika suuri määrä hömötiaiselle tärkeitä lahokantoja ja pökkelöitäkin.
Hömötiainen järvenrantapöseikössä Utissa marraskuussa 2017. Viimeisessä kuvassa hömötiaispari. Hömötiaista on helppo kuvata, koska se on aika peloton, kuten muutkin tiaiset.
Hömötiaisen ulkoasu on minimalistinen, mutta tyylikäs. Mustaa, harmaata ja valkoista. Lintu ei väreillä koreile. Hömötintin päässä on musta baskeri tai baretti (joka edestä päin katsoen näyttää kalotilta), joka jatkuu niskapuolelle pitkähkönä huivina, lettinä tai ehkä leveänä nauhana vähän merimieslakin nauhojen tai davy crockett -hatun hännän tapaan. Kaulassa on tietysti tyylin sopiva musta rusetti tai solmuke, ehkä jopa silkkinen plastron. Selkäpuoli on keskiharmaa ja väri jatkuu siipiin ja pyrstöön, joissa on vaaleanharmaat juovat, aivan kuin saketin housuissa. Vatsapuoli on vaaleanharmaa, melkeinpä valkoinen. Puhtaan valkoiset posket tuovat mieleen valkoisen paidan pystykaulukset ja nostavat vieressä olevat harmaan eri värisävyt hyvin esiin. Gentleman tai gentlewoman!
Koiras ja naaras hömötiaiset eivät ulkonäöltään toisistaan juuri eroa tai ainakaan sellaista kuvausta en ole mistään lukenut. Mutta jos näkee muniaan hautovan hömötiaisen, tietää nähneensä naaraan. Zii zii zii.
lintukuvat: tekijä
kirjalliset ja nettilähteet:
Satu Kumpula, Emma Vatka, Markku Orell ja Seppo Rytkönen, Effects of Forest Management on the Spatial Distribution of the Willow tit (Poecile montanus), Forest Ecology and Management Vol 529, 1 Feb 2023.
Näin eilen ihmisiä telineillä. Siitäpä tulikin mieleeni, että Kaarlo (Kalle) Alvar Päätalo (11.11.1919–20.11.2000) julkaisi esikoisteoksensa ja samalla läpimurtoromaaninsa ”Ihmisiä telineillä” vuonna 1958. Päätalon käyttämänä romaanin työnimenä oli vaatimattomasti ja ei-niin-myyvästi ”Rakennustyömaan arkea”.
Eipä ollut helppo kirjailijan alkutaival. Paraatikustantamomme Otava ja WSOY hylkäsivät käsikirjoituksen tylysti. Perusteluina mm. tällaisia arvioita (wikipedian mukaan): muodoton möhkäle, joka kärsi ratkaisusta kuvata rakennustyömaata ammattilaisnäkökulmasta symbolisuuden asemesta. Seuraavaksi romaanin hylkäsi Tammi, jossa arvion teki kustannusvirkailija Kalevi Sorsa.
Sinnikkään yrittämisen jälkeen vihdoin jyväskyläläisen kustantamon Gummeruksen kaunokirjallisen osaston johtaja Ville Repo (Jyväskylän Lyseon matematiikan opettajani Yrjö Revon pikkuveli) teki myönteisen kustannuspäätöksen ja iski samalla kultasuoneen. Päätalo ei ehkä ollut tehokas myyjä, mutta se ei haitannut koska vastassa oli (sillä kertaa) oivaltava ostaja. Kalle Päätalosta tuli ilmiö ja Gummeruksen ikioma setelipaino. Muut saivat syyttää itseään jonkin tasoisesta osaamattomuudesta.
Nosturin purkutyömaa eilen 15.11.2022 Aleksis Kiven kadulla Helsingin Vallilassa.
Aivan kuten lähtötelineissään horisonttiin tuijottavan aitajuoksijan ei kannata liikaa vilkuilla sivuille, ei kirjailijankaan kannata lannistua mitatöivistä tai lyttäävistä arvosteluista. Viileä arviointi voi kuitenkin olla aloittelevalle kirjailijalle vaikeaa.
Ihmisiä telineillä, tarkemmin sanottuna kaksi rakennusnosturin purkajaa Aleksis Kiven kadulla eilen 15.11.2022.Purkajat tekevät työtään yli 60 metrin korkeudessa meren pinnasta ja noin 50 metrin korkeudella kadun pinnasta. Työpaikalta on pitkät ja isot näkymät, mutta en osaa sanoa kuinka paljon niistä ehtii nauttimaan. Rakennustelineet ja nosturit on kuitenkin tehty purettaviksi. Uusi työmaa ja uusi rakennusurakka odottavat jo jossain muualla. Tässä on juuri menossa nosturin ohjaamon purku. Nosturinkuljettaja saattaa olla edelleen yksi pikkupoikien, nyttemmin varmaan myös pikkutyttöjen toiveammatti. Miten mahtaisi sijoittua nosturin kokoajan ja purkajan työ? ”Kammiostaan korkeasta katselee hän maailman piirii” (Aleksis Kivi, Laulu oravasta).
Kalle Päätalo oli aika tarkkaan äitini ikäluokkaa (ikäero vain 5 päivää). Hän selvisi hengissä mutta pahasti haavoittuneena Kiestingin motista jatkosodassa kesällä 1941. Talvisotaan hän osallistui jo vapaaehtoisena. Tampereen rakennustöissä rakennusmestarina saadut kokemukset näkyvät esikoisteoksessa. Hinku tai kutsumus kirjailijaksi oli kova. Metsätöissä ollessaan hän kuulemma luki Taivalkosken osuuskaupan siivottomassa vessassa salaa Mika Waltarin opaskirjaa ”Aiotko kirjailijaksi?” (HS 20.11.2000)
Laitetaanpa nyt tähän lopuksi kuvat, jossa näkyvät molemmat tämän tarinan sankarit, Kalle Päätalo ja Ville Repo.
Vasemmalla Kalle Päätalo hieman lavastetun tuntuisessa ”rakennustelineympäristössään” ja oikealla Revon perhe koolla ja kuvattavana ehkä viimeisintä kertaa yhdessä. Ville Repo takarivissä oikealla, hänen vieressään veljesten vanhin ja matematiikanopettajani Yrjö Repo ja heidän edessään Yleisradion pääjohtaja Eino S. Repo. (kuvalähteet: Helsingin Sanomat muistokirjoitus 22 vuotta sitten 20.11.2000 ja Eino S. Repo, ”Pihlajanmarjat”, 1975)
Niin kauan kuin itäisen naapurimaamme nationalistis-narsistis-natsistinen eli selkosuomeksi sekopäinen johto jatkaa yhtä maailmanhistorian naurettavimmin perustelluista mutta samalla yhtä järkyttävää sotaa eteläistä naapurivaltiotaan vastaan, on syytä jatkaa kaikkien niiden kulttuuristen keinojen käyttämistä, joilla nämä pölvästit pyövelit osoitetaan naurunalaiseksi ja samalla osoitetaan se oikea paikka, mihin he tulevassa historiankirjoituksessa tulevat kuulumaan.
Olen pitänyt pientä taukoa tämän aiheen käsittelyssä, koska liika on liikaa tässäkin asiassa. Nyt syntyi kuitenkin hakematta tilaisuus palata asiaan. Kalenteri ja lasten hoksaavaisuus yhdistyivät. Sain eilen isänpäivän merkeissä ilahduttavan lahjan, t-paidan, johon on painettu nuoren ukrainalaisen taideopiskelijan, Denys Kulikovin ansiokas ja ajankohtainen teos.
Denys Kulikov asuu ja jatkaa opiskeluaan nyttemmin Puolan Koninissa, joka sijaitsee Puolan keskiosissa, noin Varsovan ja Poznańin puolessa välissä. Siellä hän piti tänä syksynä näyttelyn kaupungin, osittain EU-rahoilla uudistetussa kulttuurikeskuksessa ”OSKARD”. Näyttelyn nimi oli (puolaksi) ”Zostawiłem swoje serce w domu” eli ”Jätin sydämeni kotiin”. Esillä olivat ilmeisesti lähes kaikki hänen sodan alkamisen jälkeen maalaamansa teokset.
Denys Kulikov on syntynyt vuonna 2004, joten hän painii sarjassa nuoret ja lahjakkaat taiteilijat. Hän aloitti taideopinnot Zhytomyrin kulttuuri- ja taidelukiossa, Kiovan länsipuolella, jossa hän pystyi opiskelemaan siihen asti kunnes laajamittaiset sotatoimet Ukrainassa alkoivat.
Denys Kulikov tekee kuvansa pääasiassa tietokoneen ruudulla (mutta – ettei tulisi epäselvyyksiä – silloinkin hän kuitenkin ”piirtää” ja ”maalaa”, tietenkin virtuaalisilla kynillä ja siveltimillä). Hän kertoo piirtäneensä ennen sotaa, sen aikana ja tulee piirtämään senkin jälkeen kun sota on ohi.
Punainen pelsepuupi, jolta on tässä päättömässä touhussa, tietysti, irtoamassa jo pääkin, tokaisee ympärillään parveileville Z-tyypeille: ”пішли звідси мудакй” eli suomeksi suurin piirtein näin: Häipykää täältä, kusipäät. Kuvan alle Kulikov on varmuuden vuoksi kirjoittanut asialliset terveisensä kasvottomille ääliöille eli zetoille ”вам навіть у пеклі не раді” eli suomeksi: Ette ole tervetulleita edes helvettiin.
Kuvia näyttelyn avajaisista 10.9.2022 Yläkuvassa yleisön keskellä itse taiteilijakin. Kuvalähde: OSKARD–ARCHIWUM.
Postikorttikuvassa Denys Kulikov kertoo meille lisää terveisiä Ukrainasta (edelleen ukrainaksi): ”не дарма зерняток пріхопив!” eli suomeksi suurin piirtein näin: eipä turhaan siepannut siemeniä mukaansa!
Denys Kulikovin teoksia oli näytteillä taannoin myös Helsingissä Forum Boxissa Ruoholahdenranta 3:ssa, jossa Ukranian Charity Exhibitions piti näyttelyn otsikolla ”From the Pain to the Light”. Kuulemma t-paitoja ja kortteja – ja myös alkuperäisteoksia! – saattaa vielä saada ostettua – kannattaa katsoa Instagramin ja facebookin sivuja ao. otsikolla. Täältä ajantasaiset ja luotettavat tiedot: u.modernart@gmail.com.
Silloin kun tekee työtä itselleen tai lähipiirilleen, ei ole niin nokonuukaa työolosuhteista. Työturvallisuudestaan sitä huolehtii ehkä arkijärjen avulla, jos osaa. Työlainsäädäntö – ei taida tulla kyseeseen. Palkkaa, paskantyönlisää tai muita etuja ei nautita.
Tässä faktat:
työtilan koko: korkeus noin 0,5 m (vaihtelee välillä 0,4–0,7 m), leveys 2 m, pituus 6 m; matalapaikkatyötä
rakennusmateriaalit: 85 % kierrätyslasivillaa rullatavarana, paksuus 5 cm, leveys 120 cm, bitumivuorauspaperia tuulensuojaksi (rullatavarana, leveys 125 cm), ilmastointiteippiä, niittejä niittipistooliin, tähteeksi jääneitä rakennuspuutavaran kappaleita (nelosnelosta, kakkosnelosta, kakkosvitosta, ykkösvitosta ym., osa painekyllästettyä)
työmenekki hankintoineen: noin 12 henkilötyötuntia.
Lopputuloksena syntyi keittiön vesijohtojen suojaksi 10 cm paksuinen lisälämmöneriste reilun kolmen neliömetrin alueelle.
Muutaman kerran keittiön vesijohto on talvella jäätynyt ja nyt pitää kokeilla sitä, pääseekö siitä riesasta eroon tällä konstilla. Ensi kevättalvena nähdään onnistuiko. Jos ei onnistu, syynä voi olla liian tehokas alapohjan tuuletus.
Riesa on merkinnyt sitä, että on pitänyt puhaltaa hiustenkuivaajalla lämmintä (ei kuumaa) ilmaa tarkkaan suunnaten vesijohtojen suojaputkeen noin puolen tunnin verran. Vesijohto jakotukista keittiön vesialtaaseen rossipohjassa on noin 7 metriä pitkä ja jossain vaiheessa se altistuu pakkaselle. Saattaa olla rakennusvirhe. Todennäköisesti ongelmakohta on viimeisillä kolmella metrillä, mutta kukaan ei varmasti tiedä ilman rakenteiden avaamista. Sulatusmenetelmä on kuitenkin tepsinyt aina, mutta jos sitäkään viritystä ei tarvitse rakennella, elämä helpottuu.
Maapallo ei vieläkään pelastu, mutta sähköä hieman säästyy. Saa nähdä säästyykö hermot.
Rakennustarvikkeiden kokoonpano kuistin lattialla ennen asennusta. Alla bitumipaperi (levennetty jotta niittaaminen alapohjaan kävisi kätevämmin), päällä lasivilla.
Lisälämmöneristys asennettuna. Tukirakenteet rakennuspuutavarasta mitä kiinteistöllä sattui löytymään. Työtila lisälämmöneristämiselle on ryömintätilaa. Ei voi suositella ahtaanpaikankammoisille.
Pakko se on laittaa tämäkin edellisen arvion perään. Kun kerran näin virtuooseilla hemmotellaan helsinkiläisiä ja muitakin Musiikkitalon vierailijoita. Daniil Trifonovin piti tulla jo kaksi vuotta sitten konsertoimaan Helsinkiin. Pandemia tuli harmittavasti väliin. Hankitut liput sai onneksi korvattua uusilla.
Kaikki ei mennyt senkään jälkeen ihan putkeen. Konsertointi on ilmiselvästi riskibisnes. Pieni epäonni tai sattuma saattaa muuttaa kuviot täysin.
Tämän päiväiseen konserttiin saattoi ostaa liput jo viime huhtikuussa. Kun kuluu muutamia kuukausia, voi käydä niin, että unohtaa hankkineensa liput. Muistiin on jäänyt päällimmäiseksi vain konsertin peruutus ja niitähän pandemian aikana tuli vähän väliä. Kun en muistanut hankkineeni jo liput, ostin uudet. Onneksi sain kierrätettyä liput hyvälle ystävälle.
Tänään ilmoitettiin, että konserttiohjelma oli ”viime hetkellä” vaihdettu. Pelkäsin jo pahinta, mutta aika turhaan. Paikalla kuultujen kuulopuheiden mukaan konsertoijan kyynärpää oli kipeytynyt ja siksi piti vaihtaa pääosa ohjelmassa soitettavaksi aiotuista kappaleista toisiin. Taas piti pelätä pahinta.
Pjotr Tšaikovskin Lastenalbumi sai kuitenkin jäädä. Sepä olikin mielenkiintoinen ja miellyttävä 24-osainen tuttavuus. Siihen kuuluvat mm. osat Sairas nukke ja Nuken hautajaiset. Sen sijaan Robert Schumanin ja Wolfgang Amadeus Mozartin Fantasiat, Maurice Ravelin Gaspard de la nuit sekä Aleksandr Scriabin’in Pianosonaatti no 5 saivat väistyä. Tilalle tulivat Karol Szymanowskin Pianosonaatti no 3 ja Johannes Brahmsin Pianosonaatti no 3, molemmat fyysisesti aika raskaita soitettavia – näin amatöörin näkökulmasta ainakin. Niistä suoriutujalle kyynärpäävaivaisena pitäisi myöntää Tasavallan Presidentin myöntämä Taistelijan malja – ellei se olisi kulttuurisesti banaali ja muutenkin anakronistinen ele. Toinen tapa arvostaa suoritusta on todeta, että vain virtuoosinen pianonsoittajana kykenee siihen.
Daniil Trifonov kumartaa kohteliaasti yleisölle esityksensä päätteeksi. Ylimääräisenä kuultiin vielä Johann Sebastian Bachin klassikkohelmi Jesus bleibet meine Freude (kuva: PL)
Musiikkitalon poistuvaa yleisöä. Milloin seuraava virtuoosi? (kuva: PL)
Patricia Kopatchinskaja lähes vuosi sitten 26.11.2021 ja eilen 1.9.2022 samassa paikassa (Musiikkitalossa), mutta nähdäkseni eri viululla ja entistä paremmilla taidoilla. Virtuoosisesti.(kuvat: PL)
Eilen oli vuorossa barokkimusiikin (Vivaldin 1678–1741) ja kuuden italialaisen nykysäveltäjän (s. 1947–78) teoksien jännittävä kimara.
Patricia paranee vuosi vuodelta, jos mahdollista. Ja hän jos kukaan saa viululla aikaan sellaisia ääniä, jota ei uskoisi viulusta löytyvän. Nykymusiikkisäveltäjien tuotannosta löytyy sellaista kekseliästä äänimaisemaa, josta löytää helposti keskustelua ja muuta puhetta, jopa tarinointia. Kuiskauksia ja jupinaa. Hiekkaista rahinaa, rätisevää mekanismien resonointia ja vaikka mitä. Niiden lisäksi tietysti myös perinteisemmin linnunlaulua ja muita luontoääniä. Säveltäjillä luomisen iloa, kuulijalla löytämisen iloa.
Virtuositeetti on paljon käytetty ja kulunut käsite. Usein sitä käytetään (itse muiden mukana) hetken innostuksen vallassa ehkä liian kevein perustein. Olenko vielä eilisen lumoissa kun väitän Patriciaa virtuoosiksi? Niin vaivatonta, luontevaa ja pakottamatonta soittoa. Aivan kuin Patricia olisi syntynyt viulu ja jousi kädessään ja puhumisen sijasta päättänyt sanoa sanottavansa viululla. Sehän riittää. Muut saavat vapaaasti olla ihan muuta mieltä, jos kehtaavat.
Patricia Kopatchinskajan kanssa yhteistyössä oli italialainen barokkiorkesteri Il Giardino Armonico (Harmoninen puutarha), jonka kapellimestari Giovanni Antonini (oikealla) hallitsi johtamisen ohella myös eri kokoisten nokkahuilujen soiton, hänkin taiturillisesti. Esitetyistä nykysävellyksistä neljään kuului viulujen ohella nokkahuilu. (kuva: PL)
P.S. 3.9.2022. Hesarin musiikkikriitikko Hannu-Ilari Lampila kirjoitti tänään konserttiarviossaan Patricia Kopatchinskajan käyttämästä viulusta näin: ”Kopatchinskaja on tunteen hehkulla, taituruudellaan ja taikatempuillaan valloittava viuluvelho. Hän soitti ilmeisesti napolilaisen Ferdinando Caglianon [p.o. Gaglianon] noin vuonna 1780 rakentamalla viululla. Sen laaja sävyasteikko ulottuu salaperäisestä, pehmeästä laulavuudesta räväkkään forteen ja rätisevään tulitukseen.” Tämä viulu tosiaan mainitaan eräällä viulustista kertovalla nettisivulla, jossa se mainitaan hänen käyttämäkseen erityisesti periodimusiikin soittamisessa. Siitähän toissapäivänä juuri oli kysymys. Edellisenä vuonna Patricia käytti torinolaisen Giovanni Francesco Pressendan vuonna 1834 rakentamaa viulua, joka on helppo tunnistaa ulkonäkönsä perusteella (ks. jutun ensimmäisen kuvan vasemman puoleinen kuva). Lampila toteaa myös: ”Vivaldin konserttojen improvisoiduissa kadensseissa Kopatchinskaja päästi mielikuvituksensa ja rajattoman taituruutensa valloilleen ja harhaili joskus aivan outoihin, moderneihin sfääreihin, kerran Balkanillekin, ehkä synnyinmaahansa Moldovaan.” Huomasin ilahtuneena aivan saman balkanilaisen viittauksen. Hienoa, että barokkimusiikkiin on lupa kytkeä muitakin musiikkiperinteitä jopa jazzahtavia improvisointeja ilman nirppanokkaista arvostelua. Säännöt on luotu rikottaviksi.
P.S. 10.2.2023. Patricia Kopatchinskajan Musiikkitalossa tänään 10.2.2023 soittama György Ligetin viulukonsertto vahvisti entisestään moldovalaissyntyisen viuluvirtuoosin tämän hetkistä loistokautta. Sikäli kun pystyin tunnistamaan, tällä kertaa soittimena oli torinolainen Giovanni Francesco Pressendan vuonna 1834 rakentama viulu (kuvakaappaus YLE Areenan suorasta lähetyksestä).
Filmifestivaaleilla tuli käytyä hetken mielijohteesta. Kiinnosti nähdä ja kuulla miten Arvo Pärtin musiikki sopii elokuvamusiikiksi. Hyvin tuntui sopivan. Kysyin festivaalin kuraattorilta Kaarel Kuurmaalta, monessako filmissä Pärtin musiikkia on käytetty. Vastaus yllätti. Tarkkaa tietoa ei ole, mutta joka tapauksessa sadoissa, ehkä jopa yli tuhannessa! Kysyin myös millä perusteella filmit oli valittu. Selvisi, että haluttiin ensinnäkin merkittävien ohjaajien elokuvia, joissa on käytetty Pärtin musiikkia ja toiseksi yhteinen teema on, sattuneesta syystä, sota.
Näytetyt elokuvat olivat:
1. Paolo Sorrentino “This Must Be The Place” (2011)
2. Werner Herzog “Lessons of Darkness” (1992)
3. Jean-Luc Godard “Notre Musique” (2004)
Tapahtuma oli suunnattu etupäässä virolaisille, koska alustukset olivat pääosin viroksi (Godardin elokuvan toinen esittely englanniksi) ja filmien tekstitys vain viroksi. Muita suomalaisia en festivaalilla huomannut. Onneksi filmien ääni oli alkuperäisenä, kahdessa ensimmäisessä englanniksi, kolmannessa ranskaksi. Festivaalin osallistujia oli arviolta viitisen kymmentä per näytös.
Paolo Sorrentino, This Must Be the Place 2011 (kuvien lähde: IMDb)
Ensimmäisenä nähty elokuva Paolo Sorrentinon This Must Be the Place (2011) oli todellinen positiivinen yllätys. En muista lainkaan, miksi tämä filmi meni aikoinaan kokonaan ohi silmien? Näytettiinkö sitä Suomessa lainkaan teattereissa? Virossa kuulemma ei. Pelkästään Sean Pennin virtuoosinen suoritus entisenä rokkistarana etsimässä isänsä natsikiusaajaa ympäri Yhdysvaltoja on sen arvoinen, että filmi kannattaa kaivaa esiin ja katsoa – jos suinkin mahdollista. Koko leffa on hyviä tyyppejä ja roolisuorituksia täynnä. Ja runsaasti tarkkaan sommiteltuja laatukuvia akikaurismäkeläiseen tyyliin. Talking Headsin ja David Byrnen esittämä filmin nimipiisi This Must Be the Place (Naive Melody) on kuvattu kutkuttavasti niin, että alussa ei tiedä lainkaan mistä on kyse. Arvo Pärtin Spiegel im Spiegel puolestaan istui niin hyvin tarinassa (ainakin kolmessa kohtaa), että se olisi todennäköisesti mennyt huomaamatta ohi ellei olisi tiennyt odottaa. Yksi hauska repliikki rokkistaran suusta: ”Why did you let that architect write ”cuisine” on the kitchen wall? It’s silly. I know what the kitchen is”.
Werner Herzog, Lessons of Darkness 1992 (kuvien lähde: IMDb)
Werner Herzogin elokuva Lessons of Darkness oli karu dokumenttielokuva Kuwaitin sodan seurauksena syntyneistä öljykenttien paloista ja niitä sammuttavista erikoistyöntekijöistä. Voiko heitä kutsua palo- tai pelastustyöntekijöiksi, en tiedä. Sammutusteknologia on kiinnostava. Filmin katsominen aiheutti sekä henkistä että melkein fyysistä pahoinvointia. Kyse on teollisen yhteiskunnan fossiilisten polttoaineiden globaalibisneksestä ja sen raadollisista seurauksista. Maailmanlopun meininkiä ja samalla mahtavan vaikuttavia ja ”kauniita” kuvia. Arvo Pärtiltä soi eteerisen tintinnabulinen Stabat Mater.
Jean-Luc Godardin Notre Musique kuvaa Lähi-Idän (Israel-Palestiina) väkivaltaa kolmessa osassa Danten Jumalaisen näytelmän inspiroimana. Ensimmäisessä osassa (Helvetissä) kuvataan dokumenttien ja fiktion kautta sotaa ja väkivaltaa. Toisessa osassa (Kiirastulessa) Godard näyttelee itseään menossa Sarajevoon konferenssiin. Sarajevossa ja konferenssissa keskustellaan monella tasolla juutalaisten ja palestiinalaisten konfliktista, itsemurhasta ja itsemurhapommin kantajasta jonka poliisi ampuu, mutta jonka repussa onkin vain kirjoja. Kolmannessa osassa (Paratiisissa) kuljeskellaan kauniissa uimarantamaisemassa, jota vartioivat amerikkalaiset merisotilaat kivääreineen. Godardimaista tekstitykitystä ja ristiriitaisia kuvia. Kokoushuoneissa puhutaan, kuljetaan sisään ja ulos. Kuvan ulkopuolella paukkuvat ovet vähän väliä. Oivaltava tapa luoda arkkitehtuuria eli kolmiulotteista tilaa liikuttamatta kameraa. Onko sitten lukuisilla sanoilla ja paljolla puheella mitään merkitystä? Ehkä enemmän merkitystä syntyy varsin rujoa maailmankuvaa ”täydentävästä” Arvo Pärtin yliluonnollisen rauhallisesta ja kauniista teoksesta Silouan’s Song.
Laulasmaa ja Arvo Pärdi Keskus filmifestivaalin paikkana
Arvo Pärdi Keskus on erinomainen pienimuotoisten filmifestivaalien ja konferenssien paikka. Salissa on 150 istumapaikkaa. Nettisivujen perusteella keskuksen toiminta on yllättävän vilkasta. Kävelymatkan päässä on myös kylpylä, jossa voi yöpyä ja jossa kuulemma on myös Michelinin oppaassa suositeltu ravintola. Viime kerralla (3.11.2018) Arvo Pärdi Keskuksen hissi ei ollut vielä valmis. Nyt se oli, mutta epäkunnossa. Torniin pääsi kuitenkin kipuamaan metallisia verkkoportaita pitkin. Tornin ylätasanne on ainoa mahdollisuus nähdä hiekkaisella kankaalla kasvavien mäntyjen yli merelle, periaatteessa jopa Suomeen asti. Nyt tornista näkyivät Paldiskin majakka (Pakri tuletorn) ja tuulipuisto, Lohusalun satama, naapurissa oleva linjamerkki-linkkimasto ja Tallinnaan päin matkalla oleva rahtialus ”Powered by Natural Gas”. Uimarannalle ja dyyneille pääsee reippailemalla reilun kilometrin verran hiekkapohjaisen mäntykankaan läpi.
Arvo Pärdi keskuksen hissitorni Laulasmaalla (kuva: PL)Laulasmaan maakrapuja ja merikarhuja palveleva monitoimirakenne: linkkimasto ja linjamerkki (näkymä hissitornista) (kuva: PL)Paldiskin niemi ja sen tuulipuisto nähtynä Arvo Pärdi keskuksen hissitornista, oikealla lähellä niemen kärkeä majakka Pakri tuletorn (kuva: PL)Suomenlahden rahtiliikenne on vilkasta. Tällä kertaa näkyi tämä maakaasulla kohti itää kulkeva alus (kuva: PL)Reilun kilometrin kävelymatkan päässä Arvo Pärdi keskuksesta on hieno hiekkaranta, jossa tilaa riittää (kuva: PL) Tilannekuvia Arvo Pärdi Keskuksesta Filmifestivaalin aikaan 26.–28.8.2022 (kuvat: PL)
Kesälukemiseksi sopinee juttu suomalaisesta, ehkä hieman jopa kansainvälisestä filmitähdestä. Aihe on ajankohtainenkin, koska tänään 26.7.2022 tulee kuluneeksi tasan 95 vuotta siitä kun Lillan Järnefelt, sen ajan pieni kohujulkkis, lähti elokuvamoguli Erkki Karun ja muun filmiryhmän kanssa laivalla Sursaareen filmaamaan uutta menestysfilmiä Nuori luotsi. Lehdistöä oli valistettu niin, että se tiesi olla paikalla. Etukäteishaastattelut oli tehty jo hyvissä ajoin 22.7.1927.
Harva tietää, että silloisen kansallisen merkkimiehen Arvid Järnefeltin tytär Lillan Järnefelt oli siihen mennessä jo tehnyt useita filmirooleja ulkomailla.
Lillan Järnefelt tanskalaisen A. W. Sandbergin filmissä Taiteilijaelämää/Fra Piazza del Popolo (1925) ja Erkki Karun filmin Nuori luotsi (1927) loppukohtauksessa. (kuvalähteet: Det Danske Filminstitut ja KAVI)
Kuka oli Lillan Järnefelt? (faktaruutu)
Emmi Lilian kutsumanimeltään ”Lillan” tai ”Emsy” Järnefelt syntyi 2.6.1902 Lohjalla ja kuoli 39-vuotiaana ”vaikean sairauden jälkeen” jatkosodan aikana 15.11.1941 Helsingissä
myöhemmät sukunimet avioliittojen kautta: Aschberg ja Saxén
Lillanin isä ”Pappa” oli Arvid Järnefelt, juristi, kirjailija, filosofi (s. 1861 Pulkova, k. 1932 Helsinki)
Lillanin äiti ”Mamma” oli Emilia (Emmy) Fredrika o.s. Parviainen (s. 1865 Jyväskylä, k. 1937 Helsinki), jyväskyläläisen menestyneen kauppiaan tytär
Lillanin isän Arvidin sisaruksia eli Lillanin setiä ja tätejä olivat mm. taidemaalari Eero Järnefelt, säveltäjä Armas Järnefelt ja Aino Järnefelt, myöhemmin Sibelius
Lillanin sisarukset olivat veli ja diplomaatti Eero Järnefelt (1888-1970) sekä siskot Liisa Rosenlew, myöh. Piipponen (1893-1978), Anna Katarina Järnefelt (1898-1899) ja Maija Boldemann, myöh. Salo, kirjailijana Maija Järnefelt (1900-1986)
Lillanin aviomiehet olivat Olof Sture Aschberg (1899-1979) ja Volmar Ludvig Saxén (1891-1956)
Lillanin lapset: Olof, Lilian ja Ulle Aschberg sekä Erik Saxén
Oliko Lillan kansainvälinen filmitähti?
Lillan Järnefelt sai hienon lähdön Suomen elokuvamaailmaan näytellessään yhdessä nousevan tähden Joel Rinteen kanssa Erkki Karun elokuvassa Nuori luotsi (1927). Hänet esiteltiin lehdistössä heti ”filmitähtenä”. Miksi? No, Erkki Karu firmansa toimitusjohtajana tietysti mielellään halusi markkinoida Lillania filmitähtenä, mutta faktoja ei tarjottu paljon väitteen tueksi. Kun asiaa selvittelee tarkemmin, niin paljastuu – monille varmaan yllätyksenä – että hänellä todella oli jo kokemusta useista kansainvälisistä elokuvatuotannoista.
Kansallisen audiovisuaalisen instituutin (KAVIn) tietokannssa Lillan Järnefeltiä koskevat tiedot ovat niukat: ”Työskenteli avustajana Tanskassa ja pienessä osassa Saksassa. Mykän elokuvan aikana Ruotsissa, filmiopintoja Saksassa.” Suomen kansallisfilmografia 1:ssä (kattaa vuodet 1907–1935) Lillan Järnefelt mainitaan tietysti vain hänen ainoan suomalaisen elokuvansa ”Nuori luotsi” esittelyn yhteydessä (Uusitalo et al. 1996, s. 357–363).
Luettelen seuraavassa tiivistetysti selville saamani Lillan Järnefeltin kansainväliset elokuvaroolit ennen Nuorta luotsia vanhimmasta nuorimpaan, ikäperusteena ensi-illan ajankohta. Yhteenvedon faktat tässä järjestyksessä: elokuvan nimi, ohjaaja, valmistumisvuosi, ensi-illan ajankohta, tuottaja/jakelija, Lillan Järnefeltin rooli). Lillan Järnefeltin nimi on tässä yhteenvedossa kirjattu siihen muotoon kuin se on filmin omassa esittelyssä tai filmin tekstityksessä ja sen rinnalla siinä muodossa kuin se saatavilla olevissa tietokannoissa on haluttu esittää. Mykkäfilmien osalta tärkein ja autenttisin lähde on saksalaisen Gerhard Lamprechtin (1897-1974) kokoama, hänen jo koulupoikana aloittamansa, hämmästyttävän käsikortiston pohjalta laadittu saksalaisten mykkäfilmien painettu 11-osainen tietokanta. Tietoja hän on täydentänyt myös ulkomailta saamillaan saksalaisten mykkäfilmien tiedoilla. Vaikuttaa siltä, että kirjasarjan tietoja on siirtynyt sujuvasti mm. Saksan elokuva-arkiston (Deutsches Filminstitut und Filmmuseum) verkkosivujen tietokantaan ja IMDb:n (International Movie Database) vastaavaan kansainväliseen tietokantaan.
1. Prater, Die Erlebnisse zweier Nähmädchen tai Pratertraum (Prater, Kahden ompelijattaren tarina), ohjaaja Peter Paul Felner (Budapestissä syntynyt itävaltalaisunkarilainen ohjaaja, joka työskenteli Weimarin tasavallan aikaan Berliinissä), valmistui 1924, ensi-ilta Wienissä marraskuussa 1924, Berliinissä joulukuussa 1924, tuottajana Atlantic-Film/Westi-Film GmbH (Berlin). ”Lilian Järnefeld”in (IMDb:ssä ”Lilian Jaernefelt” tosin mainiten myös elokuvassa esitetty alkuperäisasu ”Lilian Järnefeld”) roolihenkilö: Gräfin Wy. Ei tiettävästi esitetty Suomessa.
2. Das Goldene Kalb tai unkariiksi Magdaléna két élete (Kultainen vasikka), ohjaaja Peter Paul Felner, valmistui 1924, ensi-ilta Wienissä tammikuussa 1925, Unkarissa ja Saksassa huhtikuussa 1925, tuottajana Atlantic Film, Westi-Film GmbH (Berlin). Lillan Järnefeltin rooli jää epäselväksi, koska häntä ei mainita filmin esittelyissä, julkisesti saatavilla olevissa tietokannoissa tai rooliluetteloissa, mutta Lillan mainitsi filmin itse lehdistön haastattelussa ennen Suursaareen lähtöä kesällä 1927 (Svenska pressen 23.7.1927, s. 2). Selitys nimen puuttumiseen saattaa olla se, että rooli oli niin vaatimaton, ettei se päässyt julkaistaviin tekijä- ja näyttelijäluetteloihin. Näin piiloon jääneitä tekijänimiä lisätään vanhojen elokuvien tietokantojen tekijäluetteloihin jatkuvasti otsikon ”uncredited” alle (mm. Sean Connery on tällainen elokuvassa ”Robin Hood: Prince of Thieves”). Ei tiettävästi esitetty Suomessa.
3. Die Perücke eli La perruque eli The Wig (Peruukki), ohjaaja Berthold Viertel (Wienissä Itävalta-Unkarissa 1885 syntynyt wieniläismodernistinen kirjailija ja elokuvaohjaaja, joka siirtyi 1918 ensimmäisen maailmansodan ja Itävalta-Unkarin jakamisen jälkeen teatteritöihin Dresdeniin, Saksan Weimarin tasavaltaan, sieltä Englantiin ja 1939 Yhdysvaltoihin, josta takaisin Iso-Britanniaan, Sveitsiin ja lopulta 1948 takaisin kotimaahansa Itävaltaan), valmistui 1924, ensi-ilta Berliinissä tammikuussa 1925, tuottajana Westi-Film GmbH (Berlin). ”Lilian Järnefelt”in (IMDb:n tietokannassa ”Jaernefelt”) roolihenkilö: Zofe. Ei tiettävästi esitetty Suomessa. Pikku-uutinen filmin valmistumisesta julkaistiin Filmiaitassa no 17-18 (1.12.1924) ja siinä mainitaan elokuvan nimi ja kaksi päänäyttelijää, mutta jostain syystä ei Lillan Järnefeltiä, joka IMDb:n tietokannassa mainitaan seitsemäntenä.
4. Taiteilijakohtaloita eli Fra Piazza del Popolo eli Mists of the Past, ohjaaja Anders Wilhelm Sandberg (tanskalainen elokuvapioneeri jo 1910-luvulta alkaen), valmistui 1925, ensi-ilta Tanskassa marraskuussa 1925, Suomessa 1.1.1926, tuottajana Nordisk Films Kompagni af (Tanska), ”Lilian Järnefeldt”in (IMDb:ssä ”Lilian Järnefelt”) roolihenkilö: Laura. Suomen Kuvalehti esitteli filmin joulun alla 19.12.1925 luvaten sitä teattereihinkin jo ”joulun aikana”, mutta sen ensi-ilta oli Suomen tettereissa näyttävästi ”suurfilminä” vasta 1.1.1926. Elokuva on toistaiseksi vapaasti nähtävissä Tanskan elokuvainstituutin (Det Danske Filminstitut) sivuilla.
Lillan Järnefeltin neljä kansainvälistä filmiä esimerkkikuvissa alkaen vasemmalta ylhäältä: Prater, Das Goldene Kalb, Die Perücke ja Fra Piazza del Popolo. Lillan ei esiinny muissa esimerkkikuvissa kuin viimeisessä.(kuvalähteet: Flickr, Filmportal.de, Filmportal.de, Stumfilm.dk)
Oliko Lillan Järnefelt kansainvälinen filmitähti? Ei ainakaan siinä mielessä, että hän olisi ollut kansainvälisesti tunnettu tai kuuluisa. Hän oli kuitenkin 1920-luvulla ainoa suomalainen filminäyttelijä, joilla oli takanaan kansainvälisistä filmiuraa – ja melko varmasti ensimmäinen suomalainen filmitähti, jolla oli myös kansainvälinen ura. Se, että Lillan nimettiin Suomessa jo varhain filmitähdeksi perustui ensinnäkin siihen, että hänellä oli vuosilta 1924–25 jonkin verran kansainvälistä elokuvanäyttelemisen kokemusta. Toiseksi, tähteys perustui siihen, että hänestä haluttiin filmitähti.
Lillan Järnefelt oli poikkeusilmiö ja uranuurtaja. Meni kolmekymmentä vuotta ennen kuin jollakin muulla suomalaisella näyttelijällä oli esittää jotain vastaavaa. Hekin ovat naisnäyttelijöitä. Taina Elg ja Anneli Sauli (Ann Savo) pääsivät 1950-luvulla useampaankin ulkomaiseen filmiin, edellinen hollywood-tuotantoihin vuodesta 1954 alkaen ja vähän myöhemmin Anneli Sauli nimellä Ann Savo yhteensä 15 länsisaksalaiseen elokuvaan vuosina 1958–65.
Filmitähdet olivat 1920-luvun kuuma ilmiö kaikkialla Euroopassa ja ennen kaikkea Yhdysvalloissa. Suomi kaipasi viimeistään 1920-luvun lopulla omia ”filmitähtiä” monien muiden maiden tapaan. Suurimpana esikuvana oli Yhdysvaltojen elokuvateollisuus ja sitä tukeva lehdistö, joka syötti markkinoille tosia ja epätosia juttuja filmitähdeistä. Pääosa suomalaistenkin elokuvalehtien jutuista ja kuvista koski amerikkalaisia filmitähtiä ja oli peräisin sikäläisistä julkaisuista. Heidän kuvistaan tehtiin keräilykorttisarjoja. Elokuvateollisuus keksi tähteydestä nerokkaan tavan kerätä yleisöä yhä uusien filmien ensi-iltoihin.
1920-luvun lopun ilmapiiriä leimasi maailmansodan jälkeinen taloudellinen nousukausi, elämäntapojen vapautuminen ja kansainvälisyys. Taide- ja muu kulttuurielämä keksi nopeasti uusia tapoja ilmaista vapautumista. Suomessa tätä ilmapiiriä kuvasi hienosti Mika Waltari läpimurtoromaanissaan Suuri illusioni (1928), jossa liikuttiin Helsingin ja Pariisin taiteilijapiireissä. Yhdysvalloissa vastaava romaani oli F. Scott Fitzgeraldin Kultahattu eli The Great Gatsby (1925), josta muuten tehtiin ensimmäinen mykkäfilmi jo seuraavana vuonna (Herbert Brenon 1926). Suomessa ei Fitzgeraldin romaania tai elokuvaa vielä 1920-luvulla tunnettu ja romaanikin suomennettiin (Osmo Mäkeläinen ja Marja Niiniluoto) vasta 1959 (Otava, Kultahattu). Suuri illusioni filmattiin vasta 1985 (ohjaajana Tuija-Maija Niskanen). Romaanissaan Waltari kuvaa aika osuvasti filmiteollisuutta, filmitähtiä ja heidän ihailijoitaan eli ”filmihulluja” ja samalla kytkee teoksensa otsikon elokuvateollisuuden luomiin illusioihin. Tarinan päähenkilö käy pikkuveljensä ja tämän tyttöystävän kanssa Helsingin Capitolissa katsomassa jotain ”Colleen Moore -filmiä” (ilmeisesti Nuoruus ja hulluus, jonka ensi-ilta oli 29.4.1928 Capitolissa ja jonka Waltari olisi hyvin ehtinyt nähdä ennen kuin lähti Pariisiin kirjoittamaan kirjansa luvut II-XIII). ”Koko joukon oli suggeroinut filmin huikea juoksu kankaalla, vaihtuvat kuvat ja filmitähtien illusoorinen viehkeys.” ”Ymmärsin noiden filmihullujen tunteet, kun he kirjoittivat kirjeitä ja pyytävät valokuvia ja nimikirjoituksia ja juoksevat illasta iltaan elokuvateatterista toiseen.” (Waltari 1928, s. 144-146). Pariisin jaksossakin Waltari mainitsee ”elokuvien kirjavat tulet” ja ”salaiset filmiteatterit” (Waltari 1928, s. 201, 242).
Joka maassa etsittiin omia filmitähtiä kuumeisesti ja niin teki Suomi-Filmin Erkki Karukin. Hän oli kaavaillut Lillan Järnefeltistä tähteä uuteen elokuvaansa Nuori luotsi. Elokuvasta tulikin kohtuullisen merkittävä tapaus, mutta ei jättimenestys. Lillanin roolisuoritusta kehuttiin, mutta ei suitsutettu. Amerikkalainen filmiteollisuus ja suuryhtiöt laskivat suurten katsojamäärien ja massajakelun varaan koska se mahdollisti suuremmat tuotantokustannukset, parhaat ammattilaiset, kalliimmat näyttelijät, näyttävämmät lavastukset, joukkokohtaukset jne. Amerikkalaiset pyrkivät myös valloittamaan maailman elokuvamarkkinat ja osittain onnistuivatkin. Euroopassa, jossa oli otettu elokuvan historian alkuaskeleet, seurattiin kateellisina. Ranskassa Lumièren ja Pathén veljekset vuodesta 1895 alkaen olivat kuitenkin kiinnostuneita lähinnä elokuvan teknologiasta eivätkä joko ymmärtäneet elokuvateollisuuden mahdollisuuksia tai piitanneet niistä. Euroopassa ja Suomessakin (erityisesti Elokuva -lehden toimesta) pyrittiin suojaamaan omia markkinoita jopa lainsäädännöllä ja säädettiinhän antitrustilakeja jo USA:ssakin.
Syystä tai toisesta Lillan Järnefelt ei saanut uusia elokuvarooleja Nuoren luotsin jälkeen ja vuosien mittaan hänen nimensä lähes unohtui. Syitä voi olla monia ja ne jäävät tässä arvailujen varaan.
Lillanin elokuvaurasta tai yksityiselämästä ei juurikaan kerrota myöskään sisko Maija Järnefeltin muistelmissa, vaikka pikkusisko Emmi siellä usein mainitaan – tietysti niiden tapahtumien yhteydessä jotka liittyvät Maijan omiin elämänvaiheisiin.
Yksi merkittävä syy Lillanin uran katkeamiseen voi olla äänielokuvan nousu 1920-luvun lopulta alkaen. Se pudotti ison joukon mykkäelokuvan tähtiä markkinoilta. Toinen syy voi olla näyttelijän oman kiinnostuksen hiipuminen ja kolmas syy perhetilanteen muutokset (ero ja uusi avioliitto sekä neljä pientä lasta). Saksassa ja Itävallassa tarjolla olevien roolien vähentyminen tai niiden liian läheinen liittyminen Natsi-Saksan nousuun viimeistään 1930-luvun alussa voi olla mahdollinen neljäs syy.
Lillanin isosiskon, Maija Järnefeltin miehen, saksalaisruotsalaisen pankkiirin Holger Boldemannin äiti (eli Maijan anoppi) oli puolanjuutalainen. Lillanin kanssa samassa filmissä (Pratertraum 1924) näytellyt Saksan sen ajan suurin filmitähti Henny Porten joutui uravaikeuksiin, kun propagandaministeri Joseph Göbbels vaati häntä eroamaan juutalaisesta miehestään jos halusi jatkaa elokuvauraansa. Porten selvisi pälkähästä vain ystävänsä Albert Göringin oveluuden avulla. Albert oli jyrkkä Hitlerin vastustaja mutta pystyi ovelasti käyttämään mm. veljensä Hermann Göringin kirjelomakkeita vakuuttaakseen viranomaisia tiettyjen henkilöiden luotettavuudesta. Porten sai haluamansa filmiroolin Itävallasta, mutta Lillanin mahdollisista jatkorooleista tai niiden estämisestä ei ole tietoa.
Lillan kuoli Helsingissä muutama kuukausi jatkosodan syttymisen jälkeen marraskuun 15. päivänä 1941 vaikeaan sairauteen. Lehtijuttujen sijasta oli vain omaisten kustantama kuolinilmoitus. Muistotilaisuus pidettiin viikon päästä 22.11.1941 krematoriokappelissa.
Lillan Järnefeltin elokuvauraa koskeva kollektiivinen muistinmenetys tuntuu jatkuvan. On tietysti ymmärrettävää, että ”suomalaisen elokuvan” historiassa ei käsitellä saksalaisia ja tanskalaisia elokuvia. Näin Lillan Järnefeltin filmeistä tulee pääosalle suomalaisista muistiinmerkityksi vain Erkki Karun elokuva Nuori luotsi.
Onneksi Erkki Karun pioneerityö Nuori luotsi ja Lillanin roolisuoritus esitellään Suomen kansallisfilmografiassa (Uusitalo et al. 1996) jopa viidellä sivulla, tosin mielestäni väärän vuoden (1928) kohdalla. Elokuvahan valmistui jo 1927. Sen kutsuvierasensi-ilta oli 22.12.1927 ja elokuva tarkastettiinkin 30.12.1927. Oletan, että elokuva on lokeroitu vuodelle 1928 koska sen ensi-ilta suurelle yleisölle oli uudenvuodenpäivänä 1.1.1928. Sekä wikipedian että IMDb:n tietokannan vuosilukutiedon (1928) korjasin joku aika sitten 1927:ksi, eikä sitä kukaan toistaiseksi ole kyseenalaistanut. Oikeastaan KAVIn (Kansallisen Audiovisuaalisen Instituutin) ”ensi-iltavuosi” -tietokin (1928) pitäisi korjata 1927:ksi, koska kutsuvierasensi-ilta oli 22.12.1927. Ainakin näin kertoo Helsingin Sanomien uutinen 24.12.1927 ja miksi emme sitä uskoisi?
Nuori luotsi oli muuten ensimmäinen kokoillan elokuva, joka pääsi vuonna 1972 alkaneen kansallisen nitraattifilmien pelastusoperaation kohteeksi. Opetusministeriön rahoilla ensimmäisen pelastustyön teki Suomi-Filmin elokuvalaboratorio. Merkittävä kunnianosoitus filmin tuottajalle ja ohjaajalle Erkki Karulle ja filmin päätähdille, Lillan Järnefeltille ja Joel Rinteelle.
Myös Yleisradio on kiitettävästi näyttänyt Nuoren luotsin em. pelastusoperaation jälkeen – jo kuusi kertaa. Ensimmäisen kerran filmi näytettiin 7.3.1984, jolloin se sai yli puoli miljoonaa katsojaa (KAVI) – paitsi ehkä ”uutuuttaan” niin myös siksi, että se näytettiin ykköskanavalla parhaaseen katseluaikaan, klo 19.05. Sen jälkeen filmiä onkin näytetty vain aika merkillisiin lähetysaikoihin (arkisin keskellä päivää tai yöllä) ja siirtämättä elokuvaa vapaasti katsottavaksi YLE Areenan puolelle. Viimeksi elokuva näytettiin maanantaina 8.2.2021 klo 13.15. Puutetta korvaa nyttemmin Elonetin mainio verkkopalvelu, jossa filmin voi katsella milloin tahansa, kunhan sen sieltä ensin löytää.
KAVIn sivuilla elokuvan filmografiset tiedot ovat kiitettävän tarkasti tarjolla. Kuvauspaikkoihin tekisin seuraavia lisäyksiä tai tarkennuksia: Suursaarella yksi kuvauspaikka on mainittujen kylä- ja rantakuvien lisäksi Pohjoiskorkia, yksi Suursaaren neljästä yli 100 metriä korkeasta vuoresta. Siellä vanha luotsi Rasi ja hänen Huldansa istuvat kahden ja toisessa kohtauksessa Hulda huiskuttaa huiviaan lähtevän laivan suuntaan. Ensin mainittu kohtaus on valitettavasti ainoa kohta jossa Suursaaren korkeat ja huikean pitkät maisemat pääsevät edes joten kuten esille.
Kolme kuvaa samasta Suursaaren Pohjoiskorkian upeasta noin 8 km pitkästä saarimaisemasta, jossa näkyvät jonossa kaikki Suursaaren 100-140 metriä korkeat vuortenhuiput (Pohjoiskorkia, Mäkiinpäällys, Haukkavuori ja Lounatkorkia) ja Suomenlahden rannaton ulappa oikealla. Ylin kuva elokuvasta Nuori luotsi 1927, keskellä oma kuvani vuodelta 2007 ja alinna Eliel Saarisen satumainen akvarelli vuodelta 1900 (teos Arkkitehtuurimuseon kokoelmissa, kuva PL 2012).
Nuoressa luotsissa on kolme mielenkiintoista mutta aika lyhytkestoista satamakuvausta. Ne kuvittavat tarinoita vanhan luotsin onnettomasta henkilöhistoriasta ja kuvaavat samalla luotsin työympäristöä. Kaikki näihin liittyvät sisä- ja ulkokuvat on kuvattu Helsingissä. Ensimmäinen satamakuvaus (ylin kuva) on Katajanokan laiturista, jossa vanhan luotsin merille lähtöä kuvataan satamamakasiinien edustalla s/s Capellan odottaessa laiturilla. Toisessa kuvassa vanha luotsi palaa meriltä omalla laivallaan kotisaarelleen, mutta kuvauspaikkana on edelleen Helsinki. Kuva on aika taitavasti rajattu jotta paikkaa ei tunnistaisi, mutta minusta näyttää selvältä, että taustalla näkyy Korkeasaaren tunnistettava kallio. Laivan puomi pressuineen peittää lähes kokonaan (muttei täysin) taustalla näkyvän helposti tunnistettavan luotsikasarmin, sittemmin merimuseon (joka muutti Hylkysaaresta Kotkaan jo vuosia sitten). Kuvauspaikka on hyvin todennäköisesti Pohjoissataman Halkolaituri, ei Sörnäisten satama niin kuin filmin taustatietoihin on kirjattu. Laivan sisäkuvat on kuvattu studiossa ja KAVIn tietojen mukaan kyseessä on Suomi-Filmin studio Helsingin Kruununhaassa, Vironkatu 9. Herätän myös kysymyksen: onko filmiin päässyt elokuvan luotsin omana laivana se sama ”Merihaukka”, jota Suomi-Filmi käytti mm. merikohtausten kuvaamisessa ”elokuvauskutterinaan”? Laivan nimi ei kuvassa erotu. Kolmas illalla kuvattu pätkä on aika lailla samasta paikasta Katajanokan satamalaiturilta kuin ensimmäinen kuva (ei siis Eteläsatamasta, kuten filmin taustatiedoissa on kerrottu). Kuvaussuunta on lähes suoraan etelään niin että Luoto eli Klippan torneineen näkyy rahtilaivan takana silhuettina ja sen takana vasemmalla Särkkä. NJK:n paviljonki jää kuvan oikealle puolelle. Nuori luotsi on tarinan mukaan töissä luotsaamassa rahtilaivaa jossain nimeämättömässä satamassa, mutta tässä dokumenttipätkässä laiva on menossa kohti Eteläsatamaa. Itse luotsaustapahtuma rahtilaivan laivasillalla on kuvattu Suomi-Filmin studiosssa Helsingin Kruununhaassa Vironkatu 9:ssä.
Miten Lillan Järnefelt joutui tai pääsi Erkki Karun elokuvaan ”Nuori luotsi” 1927?
Lillan Järnefeltin rooli Nuoren luotsin päätähtenä perustui tuottaja-ohjaaja Erkki Karun liiketoimintasuunnitelmaan. Juuri ennen kuin Nuori luotsi -elokuvaa alettiin filmata kesällä 1927 Suursaaressa, Lillan Järnefelt esiteltiin ”elokuvatähtenä” (Helsingin Sanomat 23.7.1927, s. 8) tai ”filmitähtenä” (Elokuva, näytenumero 1/1927). Se oli sikäli perusteltua, että edellisenä vuonna (1926) ensi-iltansa saanut tanskalainen Taiteilijakohtaloita -filmi oli varmaan vielä lehdistön muistissa.
Vielä ennen ensi-iltaa Filmiaitta 17.10.1927 muistutti tulevasta elokuvasta esittelemällä sen pääosan esittäjän Joel Rinteen koko sivun muotokuvassa, kuvatekstillä ”Suosittu helsinkiläinen näyttelijä Joel Rinne, joka usein on esiintynyt filmissä näyttelee pääosaa Suomi Filmin elokuvassa ’Nuori luotsi.’ Elokuvan on ohjannut Erkki Karu, Lilian Järnefeltkin on mukana”. Ilmeisesti varman päälle laskien Filmiaitta halusi vielä esitellä Nuoren luotsin lähinnä Joel Rinteen kautta, vaikka Lillanista oli jo puolisen vuotta leivottu elokuvan tähteä.
Elokuvatähteä synnytetään urakalla Suomen lehdistössä jo ennen kun elokuvaa aletaan filmata (vasemmalla Helsingin Sanomien uutisessa käytetty mielestäni hieman epäonnistunut kuva otsikoineen 23.7.1927). Lehdistö pääsi haastattelemaan tekijöitä juuri ennen kuin joukko lähti laivalla Helsingistä Suursaareen 26.7.1927 ja sieltä myöhemmin Porkkalaan. Yleisön odotuksia nostatetaan edelleen kun Helsingin Sanomat (toimittaja Volmar Neiro) teki 14.8.1927 isohkon jutun kuvauksista Porkkalan Järvössä. Jopa kutsuvierasensi-illasta 22.12.1927 tehtiin uutinen Helsingin Sanomiin 24.12.1927, viikkoa ennen julkista ensi-iltaa. Siinä toimittaja ”W” toteaa, että ”Lillan Järnefelt oli kuvankaunis, mutta neiti Sylviniin minä oikein rakastuin”. Myös Elokuva -lehden ensimmäisessä näytenumerossa joulukuussa 1927 julkaistiin juttu ennen yleistä ensi-iltaa. Sekä lehden kansikuva että sisäsivujen teksti perustellaan suorasukaisesti: ”esitelläksemme uuden filmitähden” Lillan Järnefeltin. Kansikuvassa on oikeutetusti myös nimiosan esittäjä Joel Rinne. Ensi-ilta oli 22.12.1927 kutsuvieraille Suomi-Filmin omassa teatterissa Hakasalmenkatu 1b kuudennessa kerroksessa, ja 1.1.1928 suurelle yleisölle Helsingin Kino-Palatsissa ja Kalevassa sekä useiden muiden kaupunkien teattereissa. Suomi-Filmin toimitilat ja oma kutsuvierasteatteri oli Eliel Saarisen vuonna 1920 piirtämässä komeassa tiilitalossa Hakasalmenkatu 1b (nykyisin Keskuskatu 1b), sen kuudennessa kerroksessa. Talo esiteltiin Arkkitehtilehdessä 6/1922 ”Kino-Palatsina”, vaikka tällä nimellä tunnettu Helsingin pramein elokuvateatteri olikin rakennuksen takana sisäpihalla ja pääsisäänkäyntikin Pohjoisen Esplanaadikadun puolella. Filmistä otettiin kymmenen kopiota jolloin sitä päästiin esittämään kaikissa isoissa kaupungeissa yhtäaikaa. Elokuvamainoksissa (mm. Helsingin Sanomat 1.1.1928, s. 3) Lillan on jo nostettu nimilistan ensimmäiseksi. Suomi-Filmin Erkki Karu odotti todennäköisesti suurempaa menestystä kuin mikä sitten toteutui. KAVIn tietojen ja arvion mukaan elokuva menestyi hyvin, vaikka sen vuoden kaikki muut näytelmäelokuvauutuudet menivät vielä paremmin.
Nuoren luotsin kuvausten aikaan Lillan Järnefelt asui aviomiehensä (liikemies Olof Sture Aschberg) kanssa isosiskonsa Maija Järnefeltin ja hänen miehensä, saksalais-ruotsalaisen liikemiehen Holger Boldemannin luona Tukholman Saltsjöbadenissa. Tätä kautta Lillanin tulemiseen Suomeen saatettiin liittää ylimääräistä kansainvälistä hohdetta. Sitä ruokki myös ruotsalainen aikakauslehti Nya Dagligt Allehanda, joka oli juuri tehnyt uutisen tähden Suomeen tulosta. Hesari siteerasi juttua, jonka mukaan ruotsalaiset valittelivat kun hänen kauniit kasvonsa ”katoavat joksikin aikaa tukholmalaisesta seuraelämästä”. Selvää tähtiainesta.
Lillan Järnefelt itse oli yllättävän vaatimaton aiemmista filmauskokemuksistaan. Elokuva -lehden toimittajien kysyessä varovasti ”Onko neiti ollut jo aikaisemmin elokuvanäyttelijänä?” Lillan oli uutisen mukaan vastannut ”Olen minä ollut jonkun kerran Tanskassa, tosin vain avustajana ja kerran pienehkössä osassa Saksassa”. Näyttää siltä, että Lillan oli saanut toimittajan (nimimerkki ”– k a”) pään pyörälle, koska tosiasiassa Lillan oli ollut filmituotannoissa jo kolme kertaa Saksassa ja Itävalta-Unkarissa sekä kerran Tanskassa. Noloille toimittajille oli selvinnyt myöhemmin sekin, että Lillan olikin jo rouva (Järnefelt-Aschberg) eikä neiti. Toimittajan tekemä haastattelu päättyy sanoihin ”vastasi Järnefelt melkeinpä kainosti ja suvaitsi meille hymyn, jonka näimme vielä unissakin” (Elokuva 1/1927).
Nuoren luotsin päätähdet Lillan Järnefelt ja Joel RinneSuursaaren rantamaisemissa. (kuvalähde: KAVI)
Elokuvalehden ensimmäisessä näytenumerossa 1927 filmitähden nimi kirjoitetaan kuten aiemmin päivälehdissäkin muodossa Lillan Järnefelt, vuotta myöhemmässä saman lehden numerossa (Elokuva 1/1928) jostain syystä muodossa ”Lilan Järnefelt”. Helsingin Sanomien elokuvamainoksessa 1.1.1928 nimi kirjoitetaan muodossa ”Lillian Järnefelt” ja mainitaan näyttelijöistä ensimmäisenä, ennen Joel Rinnettä. Aiemmin ensimmäisenä nimenä oli esitelty Joel Rinne. Lillanin tähteys oli julkisuudessa jo loksahtanut filmiteollisuuden haluamalle uralle ja se näkyi.
Lillan, Lilian, Lillian, Lilan, Emmi ja Emsy +Järnefelt, Järnefeld, Järnefeldt, Jaernefelt, Järnefelt-Aschberg ja Saxén
Mikä on filmitähden nimen oikea kirjoitusmuoto? Hänen isosiskonsa Maija Järnefelt käyttää muistelmissaan (1. osa 1982 ja 2. osa 1986) pikkusiskostaan jatkuvasti muotoa Emmi, mikä lieneekin hänen virallinen etunimensä, toisen nimen ollessa Lilian. Perheen kuopuksesta tulee luonnostaan perheen sisällä Lillan, jota sitten suomalainen lehdistökin enimmäkseen käyttää. Yksityisesti ja hänen omien lapsiensa parissa häntä kutsuttiin nimellä Emsy, kuten myös hänen kuolinilmoituksessaan. Filmimaailmassa oli jo silloin tavanomaista käyttää taiteilijanimiä ja sen lisäksi valmistusmaan ulkopuolisissa maissa (Saksa, Itävalta-Unkari, Tanska, Ruotsi) otettiin käyttöön sikäläisiin käyttökieliin sopivia nimenkirjoitusmuotoja. Näistä syistä Lillan Järnefeltistä löytyy julkisuudessa aika monta erilaista muotoa, etunimi muodossa Lillan, Lilian, Lillian, Lilan, Emmi ja Emsy, sukunimi ainakin muodoissa Järnefelt, Järnefeld, Järnefeldt, Jaernefelt, Järnefelt-Aschberg ja Saxén. Tietohakuja tämä nimen monimuotoisuus tietenkin hieman hankaloittaa. Käytän itse tässä ensin mainittuja vaihtoehtoja, jo jutun otsikkoonkin kirjattua muotoa.
Isosisko Maija kuvailee pikkusiskoaan näin: ”Emmi-siskokin oli kaunis. Hänen silmänsä olivat suuret niin kuin Mamman, mutta eivät siniset niin kuin Mamman vaan tummemmat ja harmaanvihreät. Emmi oli iloinen ja hyväntahtoinen ja kun hän iloitsi, hänen silmänsä kipinöivät ja tuikkivat kuin tähdet. Hän oli luonteeltaan lämpimän suloinen, suorasukainen, ja olemukseltaan sydämellinen.” (Järnefelt 1982, s. 51). Helsingin Sanomien toimittaja Simpura arvioi Lillanin ulkonäköä 23.7.1927 näin: ”Elegantti ilmestys: valkoista ja punaista, kevyttä ja ilmavaa, hametta vain hiukkasen enemmän kuin aavistus, ja korea päivänvarjo, pienoinen kuin nukella. Siro nukke koko olento. Mutta kasvot eloisat ja silmissä temperamentin tulta.” ”Kuvankauniiksi” Lillania kuvaa myös nimimerkki ”W.” Helsingin Sanomissa 24.12.1927. Ensi-illan jälkeen 13.1.1928 saman lehden nimetön arvostelija toteaa: ”Lillan Järnefelt sopii elokuvaan ulkomuotonsa puolesta. Olisi mitä toivottavinta nähdä, miten hän suoriutuu vaativammasta tehtävästä.”
Lillanin sukua Järnefeltien tilalla Lohjan Rantalan pikkuverannalla 1920-luvun alkupuolelta, todennäköisesti 1923, siis ennen Lillanin Saksan filmirooleja (1924). Tässä jo lähes filmitähdeltä näyttävä noin 21-vuotias Lillan istuu portailla etuoikealla. Pappa Arvid Järnefelt ja Mamma Emmy istuvat vasemmalla. Isosisko Maija ja poikansa Laci oikealla. Lillanin setä taidemaalari Eero Järnefelt seisoo rusetti kaulassaan äitinsä (Lillanin Mummin) kenraalitar Elisabeth Järnefeltin (syntyisin Clodt von Jürgensburg) vieressä. Portailla istuvat myös Lillanin ja Maijan vanhin sisko Liisa sekä Maijan puoliso, itsetietoisen näköisenä saksalaisruotsalainen liikemies Holger Boldemann. (Järnefelt 1982, s. 237)
Lillan Järnefeltin ensimmäinen suomalainen elokuvarooli oli siis toinen päärooli dramaattisessa Erkki Karun ohjaamassa saaristolaiselokuvassa Nuori luotsi, joka kuvattiin ja valmistui 1927 ja jonka ensi-ilta oli 22.12.1927 (suurelle yleisölle 1.1.1928).
Ohjaaja ja Suomi-Filmin tarmokas pomo Erkki Karu osasi yhdistellä uuteen filmiinsä kolme vetonaulaa: eksoottiset kuvausympäristöt (Suursaaren ja Porkkalan saaristolaismaisemat), romantiikkaa ja jännitystä tarjoavan käsikirjoituksen (Yrjö Veijolan kansannäytelmän vapaa sovitus) ja yleisöä kiinnostavat nousevat filmitähdet (Lillan Järnefelt ja Joel Rinne). Suursaari oli jo ehtinyt niittää matkailumainetta taiteilijoiden ja kesäturistien paratiisisaarena ja filmin kautta saari tulisi saamaan ylimääräistä mainosta. Kohtalon oikusta tai pikemminkin toisen maailmansodan kulusta johtuen sekä Suursaari että Porkkalan saaristo jäivät jatkosodan jälkeen Neuvostoliiton hallintaan. Suomalaisilla turisteilla ei niille ollut asiaa pitkään aikaan ja Venäjän haltuun jääneen Suursaaren osalta näyttää huonolta nytkin, Ukrainan sodan jälkeen.
Valitettavasti Karu ei oikein osannut käyttää Suursaaren upeimpia maisemakohtia filmissä. Arvioni perustuu omiin kokemuksiini, koska olen kolunnut tämän oman mummini kotisaaren merkittävät maisemakohteet moneen kertaan vuosina 2005, 2006 ja 2007. Voi olla, ettei jylhiä maisemia saatu luontevasti upotettua käsikirjoitetun tarinan käänteisiin. Henkeäsalpaavat näkymät yli 100 metriä korkeilta Suursaaren vuorilta jäivät pariin kolmentoista sekunnin pätkään ja nekin vähän päätarinan ulkopuolelta. Näissä lyhyissä otoksissa kuvitetaan vanhan luotsin tarinaa onnettomasta nuoruuden rakkaudestaan (Rasi ja Hulda istumassa vuorimaisemassa ja Huldan jäähyväishuiskutus lähtevälle laivalle, molemmat Pohjoiskorkian huipulta). Nekään eivät ole saaren uljaimmalta näköalapaikalta, Haukkavuoren laelta. Porkkalasta sentään saatiin mukaan näyttävä kohtaus Joel Rinteestä Rönnskärin majakan huipulla, mikä valmisteli filmin kohokohtaa. Nuori luotsi Eero Luotola tarkkailee kiikarillaan Annikin ja viekkaan taiteilijan veneretkeä lähisaareen ja lähtee vimmaisena moottoriveneellän perään.
Nuori luotsi (Joel Rinne) hurjana Rönnskärin majakassa.
Saaristolaiselämän karut elinolot ja eksotiikka tulevat esiin tarinan kulminaatiokohtauksessa, jossa mustasukkainen nuori luotsi (Joel Rinne) ajaa moottoriveneellä morsiamensa Annikin (Lillan Järnefelt) ja kilpakosija taiteilija Viklundin (Sven Hildén) soutuveneen päälle ja kaikki joutuvat merihätään. Kohtaus on tehty ohjaajan tahdosta ilman filmitrikkejä, sijaisnäyttelijöitä ja turvavälineitä. Elokuva 1/1927 kertoo, että Karu huusi kuvaaja Eino Karille ”Veivaa, veivaa, veivaa!” ja vasta kun tärkeät kuvat oli purkitettu ”Nyt pelastusrenkaat veteen ja paikalla!” Merivettä nielleet Järnefelt, Rinne ja Hildén olivat kuvausten jälkeen vakavina koko iltapäivän eikä vielä illallakaan leikkipuhe tahtonut luistaa. Elokuvan alkuaikoina tällaiset tapahtumasarjat eivät olleet hirveän harvinaisia, mutta joka tapauksessa Joel “Jopi” Rinne muisteli kauhulla kuvauksia Seura-lehdessä (5/1973) vielä kymmeniä vuosia filmauksen jälkeen: ”Porkkalassa sitä filmattiin ja ai juukeli, että se oli hengenvaarallista touhua niin kuin Erkki Karun ohjatessa yleensäkin. Karun periaatteena oli, että ’meidän filmeissä ei fuskata’. Ei käytetty sijaisnäyttelijöitä, vaan me esiintyjät jouduimme tarpeen vaatiessa menemään niin tuleen kuin veteenkin. [- -] Siellä me sitten räpiköimme keskellä aavaa ulappaa, minä, kilpakosijani Sven Hildén ja tavoiteltu neito Lillan Järnefelt. [- -] Pelastusrenkaista ei Karu välittänyt tuon taivaallista.”
Dramaattinen veneen yliajon kohtaus oli realistinen ja ilman sijaisnäyttelijöitä. Ennen filmausta Lillan kehaisikin lehtiväen kysymykseen ”Osaatteko uida”? näin: ”Kyllä. Vaikka kilpaa teidän kanssanne. Ja kaloja olen perkannut enemmän kuin kaikki helsinkiläistytöt yhteensä.”
Dramatiikka oli tarpeen, vaikka Erkki Karu muunsi elokuvan traagisen, lähes shakespearelaisen lopun myöhemmin tutuksi tulevaan ja perhe-elokuville paremmin sopivaan hollywoodilaiseen tyyliin eli onnelliseksi lopuksi. Kun petetyksi itsensä tunteva nuori luotsi päättää kuitenkin pelastaa Annikin hukkumasta hän kysyy tältä: ”Annikki – oletko sama kuin saareen mennessäsi?” Yrjö Veijolan alkuperäisessä näytelmässä Annikki vastaa kieltävästi, jolloin Eero päättää hukuttaa itsensä. Elokuvassa sen sijaan vastaus onkin ”Kuolema kasvojeni edessä vannon sinulle Eero, että olen viaton!”. Tällä Karun toteuttamalla häränpyllykäänteellä Eero ja Annikki voivat saada toisensa ja elokuvayleisö voi säilyttää uskonsa viattomuuteen ja puhtaan rakkauden voittoon. Erkki Karu oli paitsi elokuvaohjaaja niin ennen kaikkea yleisönsä tunteva liikemies. Suuremman joukon hyväksymä loppuratkaisu merkitsisi suurempia katsojamääriä ja lipputuloja.
Elokuvan päätähtenä oli Suomen ensimmäinen, kansainvälistä kokemusta saanut filminäyttelijä Lillan Järnefelt. Kun Nuorta luotsia filmattiin kesällä 1927, Emmi “Lillan” Järnefelt oli vasta 25-vuotias. Hän oli kuitenkin ollut mukana jo neljässä ulkomaisessa mykkäelokuvassa, kolmessa saksalais-itävaltalaisunkarilaisessa ja yhdessä tanskalaisessa.Osat olivat pienehköjä, mutta osia kuitenkin. Helsingin Sanomat nimesikin hänet muitta mutkitta “elokuvatähdeksi” jo ennen kuvauksien alkamista (HS/Simpura 23.7.1927, s. 8). Sittemmin Lillan Järnefelt on lähes täysin unohdettu. Nuorta luotsia esittävä Joel Rinne oli filmin tekovaiheessa juuri täyttänyt 30 vuotta, mutta ehtinyt näytellä jo useita vuosia teattereissa ja filmeissä. Hänestä Hesari ei tehnyt etukäteishaastattelua. Tähteys hänenkin osaltaan lähti alkuun tästä elokuvasta ja supertähti hänestä tuli viimeistään 1960-luvulla Komisario Palmu -elokuvien ansiosta. Hänestä leivottiin myöhemmin peräti akateemikko.
Lillan, oikealta nimeltään Emmi Lilian Järnefelt (1902-41) oli tunnetun suomalaisen juristin, fennomaanin ja kirjailijan, myöhemmällä iällään tolstoilaisuuteen heränneen Arvid Järnefeltin (1861-1932) nuorin tytär. Isä Arvidilla oli kahdeksan sisarta, heistä tunnetuimmat olivat taidemaalari Eero Järnefelt, säveltäjä Armas Järnefelt ja Aino Järnefelt, myöhemmin Sibelius. Superjulkkisten sukua siis.
Suomi-Filmin tarmokas johtaja Erkki Karu oli havainnut Lillanin lupaavan filmitaustan ja hän halusi elokuvaansa tähden. Karun lähettämässä sähkösanomassa Lillanin silloiseen asuinpaikkaan (siskonsa Maija Järnefeltin kotiin) Saltsjöbadeniin luki ytimekkäästi “Tulkaa! Heti!”. Ja Lillan tuli. Hänestä oli “oikein hauskaa vaihtaa Tukholman saaristo pariksi viikoksi Suursaareen ja Porkkalaan”. Samalla saattoi käydä tervehtimässä vanhempiaan (Arvidia ja Emmyä) lapsuuden kodissa Lohjan Virkkalassa. Lohjan talo oli maalaistalon ja kesäasunnon yhdistelmä, jossa Arvidilla oli tilaisuus kokeilla tolstoilaisia ideoitaan. Pienehkö kaupunkikoti, kahden huoneen, keittiön ja alkovin asunto Järnefelteillä oli Caloniuksenkatu 7 kolmannessa kerroksessa Helsingin Töölössä.
Filmiaitassa julkaistu Taiteilijakohtaloita -filmin mainos kertoi, että “Ulkomaiden sanomalehdet ovat arvosteluissaan mitä parhaiten ylistelleet tätä filmiä. Pääosissa Karina Bell ja Lilian Järnefelt” ja Hesari arvioi Lillanin suoritusta näin: “Näytteleminen on varmaotteista, luontevaa ja suloista. Hänen voi odottaa menevän pitkälle valkoisen kankaan taiteen palveluksessa”
Tähteys, elokuvateollisuus ja kultit
Elokuvatähdet olivat 1920-luvulla ainakin läntisen maailman suuria julkkiksia, sanoma- ja viikkolehtien kuvatuimpia kasvoja. Niitä haluttiin koko ajan lisää. Ja moni halusi itse filmitähdeksi. Elokuvalehdissä äänestettiin parhaimmista filmitähdistä. Näyttelijöiden osoitteita julkaistiin lehdissä vapaasti ihailijapostien ja valokuvapyyntöjen määrän lisäämiseksi.
Samaan aikaan kun Lillan Järnefelt kuvasi saksalaisia filmejään Berliinissä, eräs Greta Garbo filmasi Tukholman lähistöllä vielä Lillaniakin nuorempana (silloin 19-vuotiaana) suomalaissyntyisen Mauritz Stillerin elokuvassa Gösta Berlingin taru (1924). Siitä tuli Greta Garbon läpimurto. Nuorta luotsia filmattaessa (1927) Greta Garbo oli jo iso tähti Hollywoodissa. Ei ihme, että Erkki Karu haaveili menestysfilmeistä ja uusien tähtinäyttelijöiden löytämisestä. Koska ohjaaja Stiller oli helsinkiläissyntyinen, ajattelivat suomalaiset että miksei meilläkin.
Seuranäyttämöillä ohjauskokemusta kerännyt Erkki Karu tajusi elokuvan mahdollisuudet yhtenä ensimmäisistä. Tähtikultti mahdollistui kuitenkin vasta kun elokuvan tekeminen muuttui viihdeteollisuudeksi ja elokuvasta tuli massojen kulutustuote. Suurimmat markkinat ja tuotantolaitokset syntyivät Euroopassa ensin Ranskaan (Société Lumière 1892) ja sitten Saksaan (UFA 1917). Yhdysvalloissa filmibisnes lähti New Yorkista ja Los Angelesin Hollywoodista (Universal Film 1912, Paramount 1914, United Artists 1919, MGM 1924 jne). Keksijä ja tuotekehittäjä Thomas Alva Edison oli pioneeri laitteissa ja teattereissa, ei niinkään elokuvabisneksessä. Suomeen filmi- ja tähtikulttia istuttivat paitsi sanoma- ja aikakauslehdet niin erityisesti ensimmäiset elokuvalehdet Filmiaitta (1921-32) ja Elokuva (1927-31). Ne keskittyivät filmitähtiin ja heidän henkilökuviinsa, uutuuselokuviin ja elokuvastudioihin, erityisesti Hollywoodiin.
Elokuvateatterit, filmivuokraamot, maahantuojat ja elokuvalehdet olivat monin tavoin toisiinsa kietoutuneita liikeyrityksiä ja kaikki edistivät elokuvissa käyntiä. Esimerkiksi Erkki Karun Suomi-Filmi Oy teki eniten elokuvia, omisti parhaimmat teatterit ja toi maahan suosituimmat ulkomaiset elokuvat ja omisti myös aikakauslehden Elokuva. Lähes määräävä markkina-asema.
Elokuvalehdet löivät lisää löylyä tarjoilemalla filmitähtikortteja, kaivamalla esiin filmitähtien osoitteita ja järjestämällä äänestyksiä suosituimmista näyttelijöistä. Lehtijuttujen ja kuvituksen esimerkkejä Filmiaitasta ja Elokuvasta vuosilta 1925-31.
Lehtien ja elokuvien myyntiä lisäsivät erilaiset tähtien ympärille kehitetyt tarinat, sensaatiot ja skandaalit. Ensimmäisen maailmansodan ankeiden aikojen vastapainoksi 1920-luvulla syntynyt kauneuden, muodin, terveyden ja alastomuuden ihailu sopivat visuaalisuuteen perustuvaan filmimaailmaan aika helposti.
Alastomuuskultin tunnetuin edistäjä oli amerikkalainen tanssija Joséphine Baker, joka muutti Ranskaan samoihin aikoihin kun Erkki Karu, Lillan Järnefelt ja Joel Rinne filmasivat uutta elokuvaansa Suursaaressa. “Ja kun hän tulee, polvistuu Helsinki hänen jalkoihinsa. – Ei edes meidän kylmä, kankea mielenlaatumme voi vastustaa hänen lumoavaa viehätysvoimaansa” pohjusti Filmiaitta 1/1928 Joséphine Bakerin elokuvan “Tropiikkien viettelijätär” ensi-iltaa. Hän sai aikanaan (1937) Ranskan kansalaisuuden ja hänestä tuli pikkuhiljaa sikäläinen kulttihenkilö eli Ranskan kunnialegioonan ritari. Baker edisti monia yhteiskunnallisesti tärkeinä pitämiään asioita, kansojen ja rotujen tasa-arvoa, kulttuurien välistä yhteistyötä ja lasten adoptiota. Omaan “sateenkaariheimoonsa” hän oli adoptoinut 12 orpolasta eri puolilta maailmaa ja eri uskontokunnista. Joséphine Baker osallistui toisen maailmansodan aikana myös Ranskan vastarintaliikkeeseen ja lopulta (1975) haudattiin sotilaallisin menoin 21 tykinlaukauksen kera.
Ensimmäisen maailmansodan jälkeen 1920-luvulla elokuva- ja filmitähtikuume oli korkealla. Tähdistä kertovaan kuvalliseen julkaisuun oli helppo liittää sotakokemuksien täydellisiä vastakohtia, mm. muoti- ja kauneusteemoja. Tässä esimerkkinä Filmiaitan juttuja vuodelta 1928. Ylärivissä Gilbert Roland ja MGM:n elokuvan Timanttikuume -mainos päätähtenä Joan Crawford. Keskirivissä Filmiaitan artikkeli ihmiskehon kauneudesta lähtien Milon Venuksen ja Belvederen Apollon mitoista. Ihannevartalon ominaisuuksia vertaillaan joidenkin filmitähtien vastaaviin mittoihin. Vertailu perustuu “erään amerikkalaisen sanomalehtimiehen” tutkimuksiin (pituus, paino, rinnanympärys, lantio, pohje, jalkaterä). Esimerkiksi Joan Crawfordin kerrotaan olevan “meidän päiviemme Venus”, tosin sentin lyhyempi, ja peräti 16 kg kevyempi. Rinnan ja lantion ympärysmitat ovat Crawfordilla samoin viitisen senttiä pienemmät. “Liian kevyitä” elokuvatähtiä, toteaa jutun opastava otsikko. Parhaiten Venuksen mitat täyttää naisnäyttelijöistä Doris Kenyon (oli mm. Rudolf Valentinon vastanäyttelijä), Molly O’Day (joka jo muutaman vuoden päästä päätti vähentää kilojaan kauneusleikkauksilla) ja Phyllis Haver (jonka ura hiipui äänielokuvan myötä ja joka teki 1960 itsemurhan unilääkkeillä). Miesnäyttelijöistä Apollon mittoihin yltää vain muutama, “lyhyempiä on paljon”. Richard Arlen täyttää Apollon mitat kuulemma tarkimmin. Hän tuli tunnetuksi mm. sotalentäjän roolistaan William Wellmanin elokuvassa Siivet (The Wings 1927), yhdessä Clara Bown ja Gary Cooperin kanssa. (Filmiaitta 2 ja 7/1928, 13 ja 2/1928, 3 ja 1/1928 ja 6/1928 10.3.1928)
Suomessa tähteyteen ei vaadita Joséphine Bakerin ansioluetteloa. Riittää että on elokuvayleisön mielestä suositumpi kuin useimmat muut suomalaiset, eli tuo rahaa paikalliselle elokuvateollisuudelle. Useimmiten siihen tarvitaan hyvät näyttelijänlahjat, joskus myös kaunis tai karismaattinen linssiä ja selluloidia rakastava ulkonäkö. Bisnekseen sisältyvä riskejä kuvaa se, että henkilön fotogeneettisyyttä voi olla vaikea mitata tai ennustaa. Kauneus on katsojan silmässä, mutta kun pitäisi arvata rooliin ehdolla olevan näyttelijän tai tarinan vetovoima, se voi olla hankalaa muille kuin aika rutinoituneille ammattilaisille. Jos veikkaat oikein, se näkyy myönteisesti yrityksen liikevaihdossa ja saat ehkä jatkaa alalla, jos taas väärin, tulos on päinvastainen. On ehkä turvallisempaa tai helpompaa pyrkiä vaikuttamaan katsojien psyykeen (siihen mitä halutaan) kuin fyysiseen tuotteeseen eli elokuvan sisältöön ja muotoon eli näyttelijöihin tai tarinaan. ”Fiilmitähteys” on yksi tapa vaikuttaa siihen mitä yleisö haluaa.
Tähteyteen vaaditaan ainakin jonkinlaisia näyttelijänlahjoja ja siihen liittyvää karismaa tai vähintään hyvää ohjaajaa. Yleisöön vetoavaa ulkonäköä (“kauneus”, “komeus”, “viehättävyys”, jne.) voidaan muokata ja parannella monin keinoin ja se on myös kulttuurisidonnainen ilmiö. Kotimaiseksi tähdeksi pääsee usein helpommin sitä kautta, että on näytellyt ulkomaisissa elokuvissa. Ilmeisesti Lillan Järnefeltillä oli kaikkia näitä ominaisuuksia vuonna 1927, joten sillä perusteella Hesarin otsikko “Elokuvatähti” oli oikeutettu.
Suomi-Filmi Oy ja Erkki Karu
Erkki Karu oli paitsi suomalaisen elokuvan ehdoton pioneeri niin lievästi suuruudenhullu elokuvantekijä. Hän oli vuonna 1919 perustamassa aikakautensa merkittävintä suomalaista filmituotantoyhtiötä, joka toimi aluksi nimellä Suomen Filmikuvaamo Oy ja sittemmin nimellä Suomi-Filmi Oy. Yhtiö tuotti yhteensä 160 pitkää elokuvaa ja alkuvuosina noin puolet Suomen elokuvista. Ikävä kyllä 1920-luvun lopun pörssiromahdus ja talouslama yhdistyneenä siihen, että Karu kulutti kohtuuttomasti yhtiön aikaa ja varoja ison rakennusprojektinsa suunnitteluun, ajoivat firman kuilun partaalle.
Suomen ja Helsingin elokuvabisneksen keskus oli Hakasalmenkadun (myöhemmin Keskuskadun) ja Pohjoisen Esplanaadikadun kulmatontilla. Hakasalmenkatu 1b:n komeassa Eliel Saarisen 1920 piirtämässä kerrostalossa sijaitsivat mm. elokuvateattereita omistava Suomen Biografi Oy, joka esittäytyy rakennuksen päätymuraalissa ja Suomi-Filmi Oy, jolla oli oma elokuvateatterinsa talon 6. kerroksessa. Jälkimmäinen osti edellisen vuonna 1926. Saman tontin sisäosiin, tontille Hakasalmenkatu 1a, oli piilotettu Helsingin komein, jugendtyylinen ensi-iltateatteri Kino-Palatsi (vuosina 1911–19 nimellä Maxim), johon päästiin sekä Saarisen talon läpi Hakasalmenkadulta että korttelin nurkassa olevan vähän vanhemman rakennuksen Pohjoinen Esplanaadikatu 39 (Valter Jung ja Emil Fabritius 1911) pääsisäänkäynnin kautta. Jälkimmäinen näkyy oikeanpuolimmaisen kuvan oikeassa reunassa olevan kaarevan erkkerin alapuolella, kuvan etualalla olevien Ruotsalaisen teatterin ulkoportaiden takana. Erkki Karun Nuori luotsi -elokuvan molemmat ensi-iltapaikat näkyvät siis näissä kuvissa. Kutsuvierasensi-ilta oli Eliel Saarisen piirtämän talon kuudennessa kerroksessa 22.12.1927 ja yleisölle avoin ensi-ilta Valter Jungin ja Emil Fabritiuksen piirtämässä Kino-Palatsissa 1.1.1928. (kuvalähteet: Eric Sundström 1927 ja Olof Sundström 1933, osasuurennokset HKM:n alkuperäiskuvista)
Hakasalmenkadun ja Pohjoisen Esplanaadikadun kulmatontille Erkki Karu halusi rakentaa elokuvaimperiuminsa päämajaksi pilvenpiirtäjän – kansainväliseen tyyliin. Sen suunnittelijaksi valikoitui arkkitehti Väinö Vähäkallio. Ylärivissä rinnakkain kuvat ao. tontin rakennuksista suurin piirtein samasta perspektiivistä, ensin todellinen tilanne vuonna 1933 ja sen vieressä Väinö Vähäkallion perspektiivikuva (1928) jossa on mukana matalamman rakennuksen tilalle suunniteltu 17-kerroksinen pilvenpiirtäjä. Molemmissa kuvissa näkyy Eliel Saarisen vuonna 1920 piirtämä Suomen Käsityöläis-Osake-Pankin rakennus. Vuoden 1933 valokuvassa näkyy Kino-Palatsin päätyjulkisivussa UFA:n (Universum-Film Aktiengesellschaft) uuden elokuvan mainos Teistä tulee rouvani (Der Frechdachs 1932), jossa pääosaa näytteli saksalainen supertähti Willy Fritsch. Alarivin kuvissa ensin Eliel Saarisen suunnitelman julkisivu ja kolmannen kerroksen pohjapiirros sellaisena kun talon oli tarkoitus jatkua myös Pohjoisen Esplanaadikadun puolelle. Sen vieressä Stockmannin suunnittelijan Sigurd Frosteruksen suurin piirtein saman aikuinen kuvitelma Saarisen suunnitelman mukaisen rakennuksen vierestä Pohjoiselta Esplanaadikadulta kohti Stockmannia, jonka nurkalle Frosterus oli hahmotellut 19-kerroksista pilvenpiirtäjää. Kolmannessa kuvassa samasta suunnasta tilanne jossa Vähäkallion 17-kerroksinen pilvenpiirtäjä (1928) olisi toteutettu mutta ei Stockmannin tornia. Sekä Saarisen, Vähäkallion että Frosteruksen tai oikeastaan heidän toimeksiantajiensa (pankin, filmiyhtiön ja tavaratalon) suunnitelmat jäivät toteutumatta. Vasta 1960-luvulla korttelien nurkilla alkoi tapahtua. Tavaratalo Stockmann osti vuonna 1963 tontin ja halusi rakentaa kinopalatsin tilalle kirjapalatsin. Kino-Palatsin säilyttämisen puolesta nousi pienimuotoinen kansanliike mutta se ei tuottanut tulosta. Hieno jugend-teatteri hävitettiin ja tilalle tuli Akateeminen kirjakauppa, jonka komeat kattoikkunoiden lasiprismat ovat entisen Kino-Palatsin upean jugendkatsomon kristallikruunujen lasiprismojen paikalla. Stockmannilla oli valtit kädessään. Paitsi että oli tontin omistaja, niin Stockmann oli varmistanut suunnitelmansa läpimenon valitsemalla arkkitehdiksi Saaristakin kuuluisammaksi nousseen kansainvälisen tähtiarkkitehtimme akateemikko Alvar Aallon. Valokuva: Olof Sundström 1933, piirrokset: Arkkitehti 6/1922.
Vasemmalla: Suomi-Filmi Oy:n tarmokas pomo Erkki Karu haaveilemansa 17-kerroksisen pilvenpiirtäjän kipsisen pienoismallin (Vähäkallio 1928) äärellä. Tässä vaiheessa tornissa on selviä amerikkalaisten pilvenpiirtäjien vaikutteita. Oikealla: pari vuotta myöhempi 11-kerroksinen versio (Vähäkallio 1930), jossa puolestaan on selviä funktionalismin ja art decon vaikutteita. Kuvat: Elonet -sivusto ja Arkkitehtuurimuseo.
Voi olla, että ilman talouslamaa tai yhdistettynä muihin kaupunkirakentamishankkeisiin Karun pilvenpiirtäjä Pohjoiselle Esplanaadikadulle olisi totetunutkin. Hieman aikaisempi liikkeellelähtö olisi saattanut aiheuttaa sen, että Hotelli Torni olisi jäänyt toteutumatta ja Pohjoisen Esplanaadikadun ja Stockmannin vieressä komeilisi nyt Väinö Vähäkallion suunnittelema torni. Suunnitelman kariuduttua Karu joutui eroamaan mutta perusti melko nopeasti (1933) Suomen Filmiteollisuus Oy:n. Erkki Karun ura jäi pahasti kesken kun hän äkillisesti vuonna 1935 kuoli. Kaikkien tunteman SF-logon alla tuotettiin vajaat 250 pitkää elokuvaa. Niihin kuuluvat mm. suositut Niskavuori, Pekka Puupää ja Komisario Palmu -sarjat. Tämäkin yhtiö meni konkurssiin 1965 kun televisio rynnisti näyttämölle.
Miten Lillan Järnefelt päätyi elokuvauralle?
Lillan Järnefelt eli oikealta nimeltään Emmi Lilian Järnefelt oli Nuoren luotsin filmauksen aikaan jo naimisissa liikemies Olof Sture Aschbergin kanssa, siis virallisesti Emmy Lilian Aschberg. Hänellä oli tuolloin jo kaksi lastakin, 3-vuotias poika Olof ja 1-vuotias tyttö Lilian. Myöhemmin syntyi vielä Ulle Aschberg ja seuraavan aviomiehen kanssa Erik Volmar Saxén. Paljon tämän enempää Lillanin elämänvaiheista ei sitten tiedetäkään. Olof ja Lilian (Aschberg) olisivat nyt (vuonna 2022) 98- ja 96-vuotiaita, jos eläisivät. Heidän perillisiltään saattaisi saada tarkempaakin tietoa Lillanin elämästä.
Helsingin Sanomien jutusta 23.7.1927 ei selviä filmitähden uran aiemmat vaiheet lukuun ottamatta tuota mainintaa “mannermaisesta” elokuvakokemuksesta. Lillanin vuotta nuorempi serkku, taidemaalari Eero Järnefeltin tytär Sara Järnefelt oli tosin ehtinyt näytellä jo 19-vuotiaana eräässä Suomi-Filmin varhaisista melodraamoista Rakkauden kaikkivalta, Amor omnia (Konrad Tallroth 1922) joten suvussa oli jo hieman filmikokemusta.
Vuonna 1924 Saksassa ja Itävalta-Unkarissa filmatut elokuvat
Löysin eri lähteistä tietoja, joiden mukaan Lillan oli ollut vuonna 1924 Berliinissä ystäviensä tai isosiskonsa Maijan ja hänen silloisen saksalais-ruotsalaisen miehensä Holger Boldemannin luona Holgerin vanhempien omistamassa asunnossa ja “täysin sattumalta tavannut saksalaisen ohjaajan” mikä johti kutsuun koekuvauksiin. Tämä ohjaaja ei kuitenkaan välttämättä ollut saksalainen, vaan todennäköisemmin itävaltalaisunkarilailainen, joko Budapestissa syntynyt Peter Paul Felner tai niinä vuosina Weimarin tasavallan Berliinissä työskennellyt wieniläinen teatterimies Berthold Viertel, koska Lillan sai pienehköt osat molempien ohjaajien vuonna 1924 filmatuissa elokuvissa.
Näistä ehkä ensin valmistunut oli Felnerin Prater, joka kertoo tarinan ompelijasisaruksista, joista toinen nai Praterissa tapaamansa kreivin ja toinen veturinkuljettajan, ja jossa Lillanin rooli oli kreivitär Wy. Prater sai ensi-iltansa Wienissä 21.11.1924 ja Berliinissäkin 18.12.1924.
Suurin piirtein samaan aikaan eli tammikuussa 1925 sai ensi-iltansa Viertelin Kultainen vasikka (Das Goldene Kalb) Wienissä ja sen jälkeen Budapestissä 3.4.1925 ja Berliinissä 17.4.1925. Saatuaan osallistumisluvan mieheltään liikemies Sture Aschbergilta, mikä kuulemma ei ollut vaikeata (Svenska Pressen 23.7.1927), Lillan pestattiin pieneen rooliin elokuvassa Kultainen vasikka (Das Goldene Kalb 1925) ohjaajana Peter Paul Felner, mutta julkaistuissa näyttelijäluetteloissa (IMDb, 11 henkilöä) ei Lillania mainita. Siitä voi päätellä, että rooli on ollut aika pieni.
1920-luku oli Saksassa Weimarin tasavallan, Bauhausin ja uuden elokuvateollisuuden aikaa. Uraansa aloittelivat siellä tulevat elokuvan isot nimet ja studiot, erityisesti Ufa ja Fritz Lang (Metropolis valmistui juuri samana vuonna kuin Nuori luotsi 1927), Robert Siodmak, Billy Wilder ja Fred Zinnemann (Menschen am Sonntag 1929), Josef von Sternberg (Der Blaue Engel, 1930). Filminäyttelijäksi halukkaita riitti.
Lillanin kaksi vuotta vanhempi isosisko Maija oli mennyt lapsuudenkaverinsa saksalaisruotsalaisen liikemiehen Holger Boldemannin kanssa naimisiin ja he muuttivat Berliiniin. Holger oli setänsä pankkiiriliikkeessä töissä, mutta se mitä hän työssään oikeasti teki jäi Maijalle epäselväksi. Sitä kautta Berliini oli kuitenkin tullut tutuksi myös Lillanille. Tosin Maijan muistelmissa (julkaistu kahdessa osassa 1982 ja 1986) ei Lillanin (Emmin) Berliinin filmauksia mainita lainkaan, vaikka muuten pikkusisko Emmi esiintyy teoksessa tavan takaa ja Berliinin vuosistakin kerrotaan kaikenlaista. Myöskään Lillanin kuolemasta jatkosodan aikana Helsingissä ei mainita mitään, tosin silloin Maija jo asuikin Yhdysvalloissa, jonne hän muutti juuri talvisodan aattona. Saattaa olla, että Lillan on asunut kesällä 1925 sisarensa Maijan 7-huoneisessa asunnossa Berliinissä samaan aikaan kun isäntäväki itse on ollut kesänvietossa Suomessa Lohjan Virkkalassa kuten heillä oli tapana. Ehkä myös Lillanin isoäidin eli Arvidin äidin Elisabeth Clodt von Jürgensburgin baltiansaksalaisesta sukutaustasta oli apua.
Yksi näistä kolmesta vuonna 1924 tehdyistä Lillanin elokuvarooleista oli saksalaisessa komediassa Die Perücke (Peruukki) ohjaajana wieniläismodernisti Berthold Viertel, joka sittemmin joutui pakenemaan Hitlerin Saksasta 1933 Prahan ja Lontoon kautta Yhdysvaltoihin. Viertel yritti uraa Hollywoodissa mutta pettyi neljässä vuodessa, palasi takaisin Eurooppaan ja joutui pakenemaan 1933 Hitlerin Saksasta Prahan ja Lontoon kautta uudestaan USAhan, jossa toimi sekä New Yorkissa että Los Angelesissa. Hän sai Yhdysvaltain kansalaisuuden 1942, palasi kuitenkin sotien jälkeen 1947 Iso-Britanniaan, jossa ohjasi kolme filmiä. Viertel vältteli elämänsä loppuun asti Saksaa jossa joutui koko ajan kuulemaan valtakunnankanslerin tyyliä “überall den „Reichskanzleistil“ zu hören” ja kuoli Wienissä 1953. Elokuvan tarina kertoo antiikkikaupassa vanhan puuteroidun peruukin päähänsä asettelevasta miehestä, joka temmataan aikamatkalle entisen peruukinomistajan, 1700-luvun aatelismiehen pimeään valtataisteluun ja josta hän yrittää epätoivoisesti päästä takaisin omaan aikaansa. Filmissä näkyy wieniläismodernisteja ja kriittisiä modernisteja ihastuttanut ekspressionismi – kuten Robert Wienen Tohtori Caligarin kabinetissa (Das Cabinet des Dr. Caligari 1920). Lilian Järnefeltin roolihenkilön nimenä Peruukissa oli Zofe ja se on mainittu näyttelijäluettelon (IMDb) seitsemäntenä eli viimeisenä 7 näyttelijän luettelossa.
Lillan Järnefelt näytteli vuonna 1924 kolmessa elokuvassa. Mikä niistä oikeastaan filmattiin ensin tai valmistui ensin, ei ole tarkkaa tietoa. Paremman puutteessa filmien ”valmistuminen” ajoitetaankin elokuvan teatteriensi-illan päivämäärän mukaan. Esityspäivät yleensä tallentuvat joko uutisjuttuihin tai teattereiden ilmoituksiin.
Vuonna 1925 Tanskassa filmattu elokuva
Kohtuullisen iso sivurooli Lillanilla oli tanskalaisohjaajan A. W. Sandbergin filmissä Fra Piazza del Popolo, joka valmistui vuonna 1925. Roolihenkilö on nimeltään Laura ja elokuvatietokantojen elokuvaesittelyissä näyttelijä “Lilian Jaernefelt” tai “Lilian Järnefeldt” on mainittu yhdeksäntenä 15 näyttelijän luettelossa. Itse filmissä näyttelijät esitellään väliteksteissä sitä mukaa kun he astuvat valkokankaalle. “Lilian Järnefeldtin”) roolihenkilö Laura ilmestyy valkokankaalle 29 minuutin kohdalla myrskysateen läpikastelemana nuorena naisena kööpenhaminalaisen katulyhdyn alla. Sen jälkeen Laura saa esittää rooliaan peräti 17 minuuttia päähenkilön entisenä rakastettuna ja hyväksikäytettynä houkutuslintuna lavastetuissa tilanteissa, jossa pääparin suhde halutaan romuttaa.
Elokuva näytettiin myös Suomessa nimellä Taiteilijakohtaloita ja siinä mainostettiin olevan mukana “kolme suurta nimeä” joista yhtenä “suomalainen sulotar Lillan Järnefelt”. “Suurfilmin” ensi-ilta oli 1.1.1926 Helsingin Kino-Palatsissa ja Kalevassa, puolitoista vuotta ennen Nuoren luotsin filmaustöiden alkua.
Tanskan filmi-instituutti (Det Danske Filminstitut) on säilyttänyt ja digitoinut englanninkielisen version tästä filmistä nimellä ”Mists of the Past”. Sen voi katsoa verkosta toistaiseksi milloin tahansa.
Lillan Järnefeltin elokuvaura tiivistetysti
Lillan Järnefelt ei ollut kansainvälinen filmitähti muualla kuin Suomessa, ehkä hieman ja ohimenevästi myös Saksassa, Ruotsissa ja Tanskassa, mutta joka tapauksessa Suomen ensimmäinen kansainväinen filminäyttelijä. Nuoren luotsin toinen pääosa oli Lillanin ensimmäinen suuri rooli. Sen jälkeen elokuvaura syystä tai toisesta lopahti.
Lillanin avioliitto päättyi sittemmin eroon ja uusi aviomies oli keuruulainen Volmar Saxén. Lillan kuoli jo 39-vuotiaana jatkosodan aikana Helsingissä 15.11.1941 kuolinilmoituksen mukaan ”rauhallisesti vaikean sairauden jälkeen”.
Lillanin isän Arvid Järnefeltin sukutausta
Arvid Järnefeltin vaiheista tiedetään aika paljon. Hän meni naimisiin Jyväskylässä varakkaan kauppiaan Mikko Parviaisen tyttären Emilia (Emmy) Fredrika Parviaisen kanssa. Arvid Järnefelt oli yhteiskunnallisesti aktiivinen ja osallistui mm. Päivälehden (nykyisen Hesarin) perustamiseen yhdessä Eero Erkon ja Juhani Ahon kanssa. Arvid oli vakaumuksellinen fennomaani ja rauhanaatteen mies. Ahkera kirjailu ja lakityöt päättyivät kuulemma yhdessä yössä vuonna 1891 kun Arvid sai uskonnollis-tolstoilaisen herätyksen. Hän luopui lakimiesurastaan ja ryhtyi maanviljelijäksi Lohjan Virkkalaan, pukeutui haalareihin, pilkkoi puita jne. Samaan aikaan hän kuitenkin (ilmeisesti rahapulassaan) jatkoi kirjoittamistaan ja asui 1920-luvun lopulla pitkiä aikoja ulkomailla (Ranskassa, Saksassa ja Englannissa), samaan aikaan kuin hänen tyttärensä Lillan kehitti “mannermaista” elokuvauraansa. Kun Nuorta luotsia filmattiin kesällä 1927 Suomessa, Arvid oli palannut edellisenä keväänä Suomeen ja asui siitä lähtien talvet Helsingissä Caloniuksen katu 7:ssä ja kesät Lohjan Virkkalassa. Lillan kertoikin lehtiväelle käyvänsä ennen Suursaarelle suuntautuvaa filmausmatkaansa ensin kotonaan Lohjalla.
Arvidin isä August Alexander (Aleksander) Järnefelt oli Tohmajärvellä 1833 syntynyt suomalainen upseeri ja topografi, joka oli uransa alkuvaiheissa maailmankuulun tähtitieteiljän Friedrich Wilhelm Struven assistentti Pulkovan observatoriossa Pietarin eteläpuolella. Observatorio oli muuten rakennettu vähän aikaisemmin valmistuneen Helsingin observatorion mallia hyödyntämällä. Arvid syntyi juuri Pulkovassa. Aleksander Järnefelt oli geodeetti, topografi ja kenraaliluutnantti, jonka johdolla kartoitettiin 1870-luvulla Uudenmaan, Hämeen, Turun ja Porin läänit sekä Viipurin läänin eteläosa, siis Suursaarikin. Etelä-Suomen topografinen kartasto koostuu yhteensä 473 lehdestä. Kartat julkaistiin myös kirjana venäjäksi 1891, ranskaksi 1894 ja suomeksi 1901. Aatelissäätyyn kuuluva Aleksander Järnefelt meni naimisiin balttiansaksalaisen aatelisen Elisabeth Clodt von Jürgensburgin kanssa ja he saivat yhdeksän lasta, joista toiseksi vanhin oli Arvid.
Elokuvan Nuori luotsi ensi-ilta
Helsingin Sanomat julkaisi Nuori Luotsi -elokuvan virallisen ensi-iltamainoksen 1.1.1928, vaikka todellinen ensi-ilta oli ollut jo 22.12.1927, tosin vain kutsuvieraille Suomi-Filmin omassa teatterissa Hakasalmenkadulla (nykyisellä Keskuskadulla). Tilaisuudesta kertoi jouluaaton Helsingin Sanomissa nimimerkki “W.”, joka kehui paitsi elokuvan saaristomaisemia niin naispääosan esittäjää Lillan Järnefeltiä kuvankauniiksi. Nimimerkki W saattaa olla elokuvan käsikirjoittaja ja alkuperäisen näytelmän kirjailija Yrjö Veijola, jonka aiempi nimi Weilin on tullut tunnetuksi isänsä ja hänen Jyväskylän seminaarista tuntemansa ystävän K. G. Göösin yhteisen kirjankustantamon, kirjapainon ja kirjakaupan (Weilin+Göös sittemmin myös WeeGee) kautta.
Hakasalmenkadun (nykyisen Keskuskadun) ja Aleksanterinkadun kulma vuonna 1933 (kuva Olof Sundström, HKM), oikeassa reunassa komea punatiilinen talo Hakasalmenkatu 1b (Eliel Saarinen 1920), jonka päätyseinässä on Suomen Biografi Oy:n ja sen neljän elokuvateatterin (Kino-Palatsi, Scala, Kaleva ja Thalia) mainosmuraali. Vuonna 1926 Erkki Karun johtama Suomi-Filmi Oy osti Suomen Biografi Oy:n ja sai kaupassa em. neljän helsinkiläisteatterin lisäksi kuusi muuta elokuvateatteria Viipurissa, Turussa, Tampereella, Lahdessa ja Oulussa. Talon kuudennessa kerroksessa esitettiin 22.12.1927 Suomi-Filmin omassa teatterissa kutsuvierasnäytäntönä Erkki Karun Nuori Luotsi elokuva ensi-iltana. Virallinen ja yleisölle avoin ensi-ilta esitettiin 1.1.1928 saman talon sisäpihalla olevassa legendaarisessa Kino-Palatsin teatterissa. Aleksanterinkatu kulkee kuvassa keskellä olevan ns. Litoniuksen talon editse vasemmalta oikealle kohti Heikinkatua (nykyistä Mannerheimintietä) ja Stockmannin tavarataloa.
Elokuva on nyt ladattu KAVIn (Kansallinen AudioVisuaalinen Instituutti) verkkosivuille. Teko on lähes yhtä tärkeä tapahtuma kuin se, jolloin Nuori luotsi pelastettiin erittäin uhanalaisten nitraattifilmien kokoelmasta. Kopiointi tehtiin nitraattifilmien pelastusprojektin määrärahoilla sen ensimmäisenä työnä vuonna 1972 Suomi-Filmin elokuvalaboratoriossa (KAVI). KAVI jatkaa edelleen kansallisen muistimme tallentamista esimerkillisen hienosti.
Nuori luotsi -filmi on kiinnostava, koska sitä voi katsoa paitsi varhaisena modernina näytelmäelokuvana ja kolmiodraamana melko epätavallisessa ympäristössä niin myös pienimuotoisena dokumenttina esimerkiksi Suursaaren saaristo-olosuhteista 1920-luvulla. Suursaarta kutsuttiin silloin taiteilijoiden ja turistien keskuudessa Paratiisisaareksi. Kesäturistien määrä oli saarella 1920- ja 1930-luvuilla moninkertainen verrattuna asukkaiden (parhaimmillaan noin 900) määrään. Turismista tuli merkittävä elinkeino saarelaisille perinteisten kalastuksen ja hylkeenpyynnin lisäksi. Monet saarelaissuvut olivat toimineet lisäksi merenkulun ammattilaisina, majakanvartijoina (Suursaaressa ja sen “naapurisaaressa” Ruuskerissa) ja luotseina. Nuoren luotsin kuvauksilla Suursaarella oli oma kulttuurihistoriallinen perustelunsa, vaikkei elokuvassa juuri lainkaan näytetä niihin liittyvää työntekoa.
Suursaari menetettiin viime sotien seurauksena pariin otteeseen Neuvostoliitolle, mutta vallattiin aina takaisin. Jatkosodan loppuvaiheissa sitä jouduttiin puolustamaan myös saksalaisten maihinnousuyritystä (operaatio Tanne Ost) vastaan. Saksalaisille kävi siinä todella huonosti. He menettivät kymmenkunta laivaa ja sotilaita joko kuoli, haavoittui tai otettiin vangiksi 1 400. Suomalaisilta menehtyi noin 100 sotilasta. Suomalaiset pitivät saarensa siis loppuun asti, mutta sodan lopputulos ratkaisi sen kohtalon toisin.
Elokuvan Nuori luotsi Suurkylän kujanäkymä (pysäytyskuva keskellä) esiintyy myös saman ajan kuvataiteilijoiden töissä. Vasemmalla Suursaaren oman taiteilijan J. V. Mattilan 1927 ja oikealla Oskari Paatelan 1926 maalaamat kujanäkymät. Saarellahan vilisi taiteilijoita kesäisin, mm. Jalmari Ruokokoski, jonka poika päätyi jopa filmille onkimaan menossa olevana pikkupoikana (IMDb). (kuvalähteet: Taidekeskus Salmelan Galleria, KAVI ja Hagelstam & Co)
Erikoista sodan loppunäytöksessä (15.9.1944) oli se, että sodan viholliset Suomi ja Neuvostoliitto taistelivat nyt yhdessä Suomen alkuperäistä liittolaista Saksaa vastaan. Länsiliittoutuneiden Neuvostoliitolle antama lentokonetuki saksalaisten laivastoa pommitettaessa oli lopputuloksen kannalta merkittävä, mutta Suomen tykistön rooli laivojen upottamisessa oli ratkaiseva. Kun Suursaari näin saatiin pidettyä suomalaisten hallussa, se tehtiin vain siksi, että saataisiin luovuttaa se muutaman päivän kuluttua (Moskovan välirauhansopimus 19.9.1944) alkuperäiselle viholliselle. Lahja, jonka arvoa ei ehkä noissa olosuhteissa voitu arvottaa oikein ajatellen sotakorvausten suuruutta. Nyt tämä lahjoitettu suomalainen saari on Venäjän valtion rajavyöhykettä eikä sinne pääse ilman Venäjän turvallisuusviranomaisten eli FSB:n lupaa.
Elokuva Nuori luotsi kuvattiin heinäkuun lopulla ja elokuun alussa 1927 etupäässä kahdessa paikassa, Suursaaressa ja Porkkalan (nykyisen Kirkkonummen) Rönnskärissä ja Järvössä. Nämä tärkeimmät kuvauspaikat siirtyivät molemmat 1944 välirauhansopimuksen myötä Neuvostoliiton hallitsemiksi alueiksi. Edellinen alueluovutuksena, jälkimmäinen vuokra-alueena 50 vuoden vuokra-ajalla (palautettiin tosin 12 vuoden jälkeen ennen sopimuksen päättymistä tammikuussa 1956). Esirippu vedettiin suomalaisyleisön ja kuvauspaikkojen väliin niin pitkäksi ajaksi, että muistitieto niistä alkoi hämärtyä. Onneksi jäljellä ovat valokuvat, filmiaineisto sekä lukemattomat taideteokset.
Tapahtumapaikkojen salaperäisyyttä lisäsi se, että alueet olivat sotilasalueita ja rajavyöhykettä. Turun ja Helsingin välin junamatkustajille vedettiin puiset luukut ikkunoiden eteen Porkkalan läpi kuljettaessa. Muistan itsekin lapsena tirkistelleeni kapeista lautojen raoista pimennetyissä junanvaunuissa.
Elokuvaa Nuori luotsi ei suomalaisille näytetty ensi-iltavuosien jälkeen ennen kuin vasta vuonna 1984 (YLE TV 1 7.3.1984 klo 19.05). Silloin ei muistaakseni puhuttu mitään elokuvan filmauspaikoista tai ainakaan Hesarin elokuva-arvostelija Mikael Fränti ei niistä mitään kerro. Suursaaressa asuneita ei enää ollut montaa jäljellä eikä turismista saarelle edes haaveiltu. Vasta 20 vuoden kuluttua pääsi Suursaaressa käymään, silloinkin vain muutama pienehkö suomalaisturistiseurue kerrallaan (vuodesta 2004 vuoteen 2007).
Kun elokuvaakaan ei julkisesti esitetty ennen kuin vanhojen nitraattifilmien restaurointi aloitettiin, oli lähellä, että Suursaaren rooli suomalaisen elokuvan historiassa olisi hävinnyt kokonaan. Pelastusprojekti aloitettiin 1972 ja aivan ensimmäisenä restauroitiin Nuori luotsi. Nitraattifilmit ovat äärimmäisen tulenarkaa tavaraa ja monia elokuvateatteria on tuhoutunut filmin aiheuttamista tulipaloista. Pelastustyö jatkuu, koska nitraattifilmejä on KAVIn kallioluolissa restauroimattomina vielä kymmeniä tonneja (2019 TEM:n raportin mukaan 100 tonnia).
lähteet
Aamulehti, vuosikerta 1928
Aitta, vuosikerta 1928
Arkkitehti 6/1922
Arkkitehtuurimuseo, arkisto
Elokuva, vuosikerrat 1927-1930
Elonet -sivusto (maaliskuu 2021). Suomalaisen elokuvan vuosikymmenet/1919-1929. Suomalainen elokuvatuotanto 1919–1929 (Lauri Piispa & Jorma Junttila 2013). Erkki Karu ja hänen aikakautensa (Kari Uusitalo 1996).https://elonet.finna.fi/Content/suomalaisen-elokuvan-vuosikymmenet?p
Filmiaitta, vuosikerrat 1925-1931
Filmportal.de
Flikcr/Truus, Bob & Jan too!
Helsingin juhlaviikot/Kino Regina verkkosivut (maaliskuu 2021)
Helsingin Sanomat, vuosikerrat 1913, 1925-30, 1945, 1984, 2021
Iltalehti, vuosikerta 1927
IMDb (International Movie Database)
Maija Järnefelt, Muistelmia. Kirjayhtymä Helsinki 1982. 386 s.
Maija Järnefelt, Elämä on vuorelle nousua. Kirjayhtymä. Helsinki 1986. 277 s.
Gerhard Lamprecht, Deutsche Stummfilme, (10+1 osainen hakuteos), osa 1923–1926, Deutsche Kinemathek e.V. Berlin, ei painovuotta, mutta julkaistu 1966–1970
Museovirasto, Historian kuvakokoelma (Finna)
Järnefeltin koulu (Lohjan kaupunki), verkkosivut (maaliskuu 2021)
Karjalainen, vuosikerta 1928
Kari Uusitalo ym. (toim.). Suomen kansallisfilmografia 1, 1907-1935. Vuosien 1907-1935 suomalaiset kokoillan elokuvat. Edita ja Suomen elokuva-arkisto, Helsinki 1996. 690 s. ss. 357-363
KAVI, Kansallinen Audiovisuaalinen Instituutti, kirjasto (Antti Kalliola 4-7.6.2021) ja Finnassa julkaistut kuvat elokuvasta Nuori luotsi
Pekka Lahti 