Kuolleet lehdet, Les Feuilles Mortes

Syksy saa ja lehdet kuolevat.

DSCN2712 korj

En muista kovin hyvin Henry Theelin vuonna 1951 levyttämää kappaletta Kuolleet lehdet. Todennäköisesti olen sen kuullut useitakin kertoja koska levytysvuonna olin jo kolmevuotias ja radiota kuunneltiin sen aikaisissa suomalaisperheissä aika säännöllisesti vähintään kymmenen vuotta sen jälkeen, ja ainakin siihen asti kun televisio valtasi olohuoneet.

Ranskalaisen ikivihreän Les Feuilles Mortes tekijöinä ovat legendaariset Joseph Kosma (sävellys) ja Jaques Prévert (sanoitus). Kappaleen esitti ensimmäisen kerran Yves Montand aika lailla unohduksiin painuneessa Marcel Carnén elokuvassa Yön portit (Les Portes de la Nuit 1946). Montand oli elokuvan miespääosassa vastanäyttelijänään Nathalie Nattier. Elokuva tehtiin aika ripeästi toisen maailmansodan jälkeen ja sen käsikirjoitti elokuvan hittipiisin sanoittaja Jacques Prévert.

DSCN2711 korj

Maailmansota oli ja on edelleen ranskalaisille traumaattinen kokemus, koska Natsi-Saksa miehitti Ranskan melko nopeasti, marssi omistajan elkein ranskalaisen vallan ytimeen Pariisiin, pystytti Vichyn nukkehallituksen ja koska vastarintaliikekin osoittautui lopulta aika tehottomaksi. Ranska vapautui natsivallasta vasta kiivaiden taisteluiden jälkeen kun liittoutuneet päättivät aloittaa Normandian maihinnousun vuonna 1944.

On inhimillistä kuvata mennyttä aikaa värillisin sävyin, muistellen elämää kannattavia asioita ja unohtaen epämiellyttäviä juttuja.

DSCN2704 korj

Elokuvan ja muiden fiktiivisten keinojen avulla kansakuntien selviytymistarinoita on tuettu maassa kuin maassa jälkikäteen kiitettävästi. Yön portit -elokuvan tarinassakin Ranskan vastarintaliikkeen kiemurat sekoittuvat suurta yleisöä kiinnostaviin yksilöllisiin kohtaloihin ja melodramaattisiin rakkaustarinoihin.

Kuolleet lehdet on ikivihreä, koska se vielä yli 70 vuoden jälkeenkin soi kollektiivisessa tajunnassa. Kiitos upean sävellyksen ja siihen sopivan sanoituksen.

DSCN2699 kuuraa korj

Yves Montandin jälkeen sen ovat Ranskassa levyttäneet mm. Charles Aznavour, Juliette Gréco ja Edith Piaf. Myös Yhdysvalloissa se on nimellä Autumn leaves levytetty lukemattomia kertoja, mm. Jo Stafford (1950), Nat King Cole (1956) ja Frank Sinatra (1957). Yksi hienoimmista on Eva Cassidyn versio (1992).

Suomessa tietysti Olavi Virta (1958), Tutta Jew (1961) ja Eino Grön (1969) – ja lukemattomat muut. Kuolleet lehdet on myös kuolematon jazzstandardi.

DSCN2701 kuuraa korjattu

Kuuraantuneiden kuolleitten lehtien kuvat: tekijä syksyn alkaessa 20.9.2019.

 

Kuvaajasta riippumaton kuvan objekti?

Tämän aamun kuva-arvoituksia ihmetellessä, päädyin (tällä kertaa) tällaiseen ajatelmaan: yllättävimmät ja usein mielenkiintoisimmat kuvat ovat niitä, joissa kuvaaja (subjekti) ei tiedä mikä on kuvan lopullinen kohde (objekti), sen määrää sattuma tai sanoisko enemmän kuitenkin objektiivi kuin subjektiivi.

DSCN2652 varis hiiri tai rotta nokassa 1 rahtilaiva vaakaDSCN2653 varis hiiri tai rotta nokassa 2 rahtilaiva vaaka

Esimerkki 1. Eteläinen Helsingin merihorisontti tänään klo 8.09. Näkyvissä tankkeri Arion, joka on lähtenyt varhain aamulla Venäjän Laukaansuun satamasta (Ust-Lugasta) kohti Hollannin Antwerpeniä. Tiedot löytyvät kohtuullisen helposti meriliikenteen seurantasivuilta, edellyttäen että laiva tai vene on kytketty AIS-järjestelmään (Automatic Identification System), joka voidaan liittää normaaliin aluksen VHF-radioon. Järjestelmä vastaa lentokoneiden paljon puhuttua toisiotutkavastainta eli transponderia (transmitter-responder). Juuri sillä kohtaa kamera tarkentuikin välimaastossa olevaan kerrostalon piippuun, jossa lymyili varis saalis nokassaan.

DSCN2652 varis hiiri tai rotta nokassa 1 rahtilaiva zoomDSCN2653 varis hiiri tai rotta nokassa 2 rahtilaiva zoom

Harmaatakkinen varis ja hiirenharmaa hiiri. Kuvan harmaat kohokohdat, ihan sattumalta.

DSCN2641 luotsivene Pilot L244 Uspenski neliöksi rajattu

Toinen esimerkki. Uspenskin katedraali nousevan auringon kultaamissa kupoleissaan. Samaan kuvaan tunkee vasemmalta luotsivene L244, jolla muuten AIS ei ole päällä (tai sen tiedot puuttuvat nettikartasta). Sen pystyy kuitenkin tunnistamaan kun vertaa kuvaa aiempiin luotsiveneiden arkistokuviin. Alhaalta kuvaan tunkee komea tuuliviiri Kruununhaasta, Pohjoisranta 4:n (”Standertskjöldin talon” 1885) kulmatornin huipulta ja ylhäältä pari lentävää varista ja yksi lokki (todennäköisesti harmaalokki). 

DSCN2650 purkkari Tallinnan TV Vuorimiehenk 1 neliöksi rajattu.jpeg

Kolmas esimerkki. Purjevene tulossa aika vauhdikkaasti lännestä kohti Helsinkiä ja ohittaa juuri Tallinnan TV-tornin (Tallinn Teletorn). Suurin osa huviveneistä on ilman AIS-järjestelmää (ja VHF-radiota), joten veneen nimi ja malli jäivät salaisuudeksi. Oikealla Selim. A. Lindqvistin (yhdessä E. Heikelin kanssa) 1897 suunnittelema uusgoottilainen kerrostalo Vuorimiehenkatu 1 (”Bobrikovin talo”). Välissä Eteläsataman Olympialaiturin kohdalla oleva valaisintorni. Horisontin takaa nousemassa Viron päällä olevia komeita cumulus-pilviä. Mikä onkaan kuvan varsinainen kohde (objekti)? Mikä ketäkin (subjektia) kiinnostaa?

Kuvat on kaikki otettu kahden minuutin sisällä tänään 14.9.2019 klo 8.08 ja 8.09 välillä.

P.S. 14.9.2019 klo 18. Kiitos tarkkaavaisen lukijan ja rakennustaiteen tietäjän (Micke Sundman), Vuorimiehenkadun talon tyylisuunta on yllä korjattu uusgotiikaksi, siis erääksi jäljittelytyyliksi. Talo on toki tehty jugend-aikakaudella, mutta tyyli on vanhempaa perua. Samalla opin sen, että kyseessä on ”valtiontalo nro 1”.

 

Peiliin katsomisen paikka, taas

Peiliin katsominen kannattaa kunhan ei omaan kuvaansa liikaa ihastu (vrt. edellinen juttuni).

Erinomainen, arvostetun teollisen muotoilijan Ulla-Kirsti Junttilan täydennys  Hesarissa aiemmin julkaistuun, yhtä arvostetun toimittajan Unto Hämäläisen aloitteeseen tutkia Stalinin vainoissa 1930-luvulla tapettuja suomalaisia, joita arvellaan olleen jopa 20 000.

Kun valtakunnan päälehti antaa isosti tilaa entisen tähtitoimittajansa jutulle ja kun Tasavallan Presidentti ja pääministerikin kannattavat aloitetta, sopii toivoa, että asiaa nyt sitten tutkitaan. Ettei jäisi puheeksi.

Pelkäämättä sitä, mitä Stalinin kuvan takaa saattaa paljastua.

pasted-image-2

Kuvamontaasin lähteenä on oikeassa reunassa em. Hesarin jutussa käytetty Stalinin propagandajuliste vuodelta 1935, jossa Neuvostoliitto esitellään maailman työläisten mallimaana (lähde: Fine Arts Images) ja vasemmassa reunassa John Heartfieldin (alunperin saksalainen Helmut Herzfeld) irvaileva klassikkojuliste 1930-luvulta Hitlerin propagandan kääntöpuolesta ”Millionen stehen hinter mir”.

Suomen päättäjien oma osuus Neuvostoliittoon paenneiden kommunistien kohtalossa on periaatteessa yhtä arvokas osa historian valkeiden läiskien avaamisessa kuin Neuvostoliiton. Se mikä oli kenenkin osuus, selvinnee tutkimuksessa. Stalinin aikaa ja toimintaa on viime vuosina tutkittu ja julkaistu kiitettävästi. Erikseen on syytä mainita Kimmo Rentolan kirjat (esimerkiksi Stalin ja Suomen kohtalo, Otava 2016, 240 s., ks. juttuni vuosi sitten).

Josef Stalinin käyttämät propagandavälineet ovat niitä samoja kuin Adolf Hitlerillä ja nykyisillä valtaan päässeillä populisteilla: omassa tai samanmielisten hallinnassa olevia massatiedotusvälineitä, taitava sanankäyttö, puheenpito ja kuvanteko. Siinä kartetaan ja muunnellaan tosiasioita, ja tarvittaessa keksitään niitä itse.

Propagandan ja manipulaation menetelmät ovat nyt ja tulevat olemaan 2020-luvullakin perusteiltaan samoja kuin 1920-  ja 1930-luvuilla. Massamedian ratsujoukkoon on viime vuosina näyttävästi karauttanut aluksi aivan viattomalta näyttänyt sosiaalinen media. Se ratsastaa yksilöllisyydellä ja henkilökohtaisella räätälöitävyydellään. Se tuntuu taipuvan nöyrästi mitä kummallisimpiin mielihaluihin ja näyttäytyy yksilön palvelijana yhteiskunnallista eliittiä vastaan. Todellisuudessa yksinkertaisia höynäytetään taas. Heidät eriytetään pelehtimään omiin kupliinsa, tietämättömiksi vallankäyttäjien puuhista.

Arvelen että sosiaalinen media osoittautuu kaikkia aikaisempia massamedioita tehokkaammaksi ja sen näkymättömästä voimasta johtuen tähän astisista katalimmaksi. Poliittista manipulaatiota on syytä tutkia sekä Suomessa että muualla, paitsi 1920- ja 1930-luvuilla niin myös nykymaailmassa.

Tiedemaailman narsismia

pasted-imageMichelangelo Caravaggio, Narkissos 1594–96. Kreikkalaisen mytologian mukaan Narkissos (Νάρκισσος) ihastui niin omaan kuvajaiseensa, että unohti kaiken muun ja kuoli janoon ja nälkään. Caravaggion maalaus on nähtävissä Rooman Kansallisessa Antiikin taiteen museossa (Galleria Nazionale d’Arte Antica).

Sattui eilen silmiini verkossa kiinnostavalta näyttänyt julkaisu saksalaisten sodanaikaisista kuvista Suomen Lapissa. No olihan se kiinnostava, mutta jäi lopulta sivuseikaksi.

Aluksi vaikutti siltä, ettei julkaisua niin vain ladatakaan. Julkaisun jakelijan mukaan piti täyttää kaavakkeita ja kyselyjä. Päätin piruuttani kokeilla siihen asti kunnes kysytään luottokortin tietoja.

Tieteellisten ja tutkimuksiin perustuvien artikkeleiden vesillä kalastelevat monenlaiset bisnekset. Näitä ovat mm. yhdysvaltalaiset Academia.edu ja ResearchGate.

Ensinmainittu yritys onnistui wikipedian mukaan rekisteröimään domain-nimekseen .edu ennen kuin se rajoitettiin vain korkeakoulutasoisille (postsecondary) laitoksille. Se saattaa siis akateemisuusimagollaan hämätä joitakin ao. yrityksen tuotteita ostavia. Vaan eipä kukaan käske uskomaan kaikkea mitä on kirjoitettu ja luulemaan, että firman nimessä on totuus.

Jälkimmäinen yritys pyrki vakuuttamaan asiantuntemustaan pyytämällä minulta näyttöä (proof) siitä, että olen oikea tutkija. Sinänsä hyvä juttu. Tämän saattoi tehdä lähettämällä joko jonkun julkaisuni tiedostona tai julkaisutoimintaani kuvaavan linkin. Annoin yritykselle sen hankalamman tehtävän: se sai luvan lukea yhden julkaisuni (14 sivua) ja päätellä siitä olenko tutkija vai en. En ole vielä kuullut analyysin tuloksia ja voipi olla etten koskaan kuulekaan.

Mainituilla yhdysvaltalaisilla yrityksillä on kuitenkin oman bisneksensä kannalta tärkein ammattitaito eli riittävästi osaamista tyrkyttämään itseään esim. google-hakulistojen kärkeen ennen akateemisten yhteisöjen itsensä tarjoamia, useimmiten uskoakseni maksuttomia palveluja. Näin asiakkaita saa haaviin enemmän.

Tutkimusjulkaisujen hakutuloksia selatessa ei kannata mennä helppoon tai lannistua, vaan hakea sellaisilla avainsanoilla joissa on mukana oletettuja akateemisia yhteisöjä ja julkaisijoita. Eipä sekään takaa tieteellistä laatua, mutta karsii ainakin puhtaasti kaupalliset ja feikkijulkaisut. 

Tietojen antaminen em. yrityksille on virhe, jos haluat päästä eroon roskapostista. Näihin luen ne, lähes paluupostissa muutaman tunnin sisällä tulevat lukuisat sähköpostit, jossa houkutellaan ao. yritysten etu (premium-)asiakkaaksi reilun 7 euron kk-maksulla (n. 90 euroa/v). Houkuttelukeinoina käytetään mainintoja siitä että nimesi on mainittu yli 200 julkaisussa tai että siihen on viitattu myös eräässä saman alan (similar) julkaisussa jonka juuri hait verkosta ja muuta vastaavaa. Etuasiakkaana näet missä julkaisuissa nimesi on mainittu ja kuka sinuun on viitannut. Sinua palvellaan, mutta siitä saat luvan maksaa. Näinhän yritykset toimivat. Tässä kohtaa yritykset vetelevät kehulle persojen asiakkaidensa narsisminaruista.

Sen verran jälkimmäisellä yrityksellä on kerättyä ihan oikeaa dataa, että osasi hakea välittömästi tiedostoistaan kymmeniä julkaisuja joita se ehdotti julkaisuikseni. Jouduin vastaamaan kyllä tai ei arviolta noin 50 ehdotukseen, yksitellen. Yllättävä oli se joukko julkaisuja joissa todella olin ainakin yhtenä kirjoittajana. Näitä bingoja oli ehkä 30 kpl. Lähes yhtä monta oli niitä, joissa kirjoittajana oli joku toinen jonka sukunimi oli sama, mutta etunimi ei. Joissakin etunimi alkoi samalla kirjaimella mutta toinen nimi ei. Joissakin molemmat etukirjaimet vääriä. Hakuvirheitä joiden taustalla pienehköjä (ehkä tahallisia?) algoritmivirheitä. Harmi, ettei tullut kirjoitettua muistiin näitä ehdotuksia. Niistä voisi ehkä päätellä jotain – ehkä sen mistä tiedot on noukittu, ketkä tutkijakollegoistani ovat jo mukana ao. yrityksen tiedostoissa tms.

Samoja naruja veteli joku vuosi sitten (2010-luvun alussa) amerikkalainen Marquis Who’s Who in the World kirjan julkaisija, joka kyseli cv-tietojani, jotta voisi julkaista ne maailmanlaajuisesti. Tyyli on seuraava: Tietojen antaminen ei sido sinua mihinkään, mutta varaamme sinulle kirjan jonka saat ennakkotilaajan etuna 40 % alennuksella. Yrityksellä oli kieltämättä kohtuullisen hyvä brandi: se oli julkaissut Who’s Who in America – menekkiteosta vuodesta 1899 alkaen. Kirjastot ja media käyttivät sitä säännöllisesti lähdeteoksena kun kysymyksenä oli: kukas tämä henkilö nyt taas onkaan?

Marquis Who’s Who oli haistanut uudet markkina-alueet (Euroopan, Aasian, koko maailman, tiedeyhteisön, terveysalan, amerikkalaiset naiset, yritysvaikuttajat jne.), jotka kaikki tarvitsivat oman Kuka Kukin on -kirjansa. Samaan aikaan uudet tiedotusalan tuulet puhalsivat: painetun tietokirjan asiakaskunta oli pysyvästi muuttunut ja kutistunut koska verkosta saattoi hakea asioita tai henkilöitä koskevia tietoja aika vapaasti käyttäjäyhteisön itsensä tarkistamina (wikipedia). Julkaisijayhteisön auktoriteettia ei välttämättä enää kaivattu. Perinteitä arvostaville oli kuitenkin edelleen markkinarako edustavalle kirjahyllykirjalle (punainen nahkaselkä, kullatut sivujen reunat, satiininen kirjanmerkkinauha), jossa sinut mainitaan. En ryhtynyt ennakkotilaajaksi. Enkä tiedä onko ao. teosta edes julkaistu.

Vastaavanlainen yrittäjä The International Biographical Centre ilmestyi markkinoille kuin sattumalta edellisen jälkeen. Tällä kertaa Englannista, maineikkaasta Cambridgestä. Kyse oli pääsystä kahden tuhannen 2000-luvun huomattavan älykön kokoelmaan (2000 Outstanding Intellectuals of the 21st Century). Lähestymistapa oli lyhennettynä seuraava: Sinut on valittu tähän 2000 älykön joukkoon, lähetä elämänkertatietosi meille ja asia on sillä selvä. Kirjaan pääsee mukaan vain kutsun ja ansioiden kautta, pääsyä ei voi “ostaa”. Uskomaton koukku. En nielaissut tälläkään kertaa.

Bisnesmalli on yksinkertainen: jos pidät itseäsi tärkeänä ihmisenä (aika moni pitää) ja haluat päästä arvostettuun joukkoon (aika moni haluaa), niin mikset lähettäisi tietojasi ja haluaisi myös nähdä lopputuloksen. Siksi moni liittyy kirjan ennakkotilaajaksi ja maksaa laskun. Mietin vain sitä, että olikohan tiedustelun tai tarjouksen ajankohta puhdas sattuma (hieman myttyyn menneen Marquisin tarjouksen jälkeen) vai oliko samoja potentiaalisten asiakkaiden yhteystietoja myyty useille yrityksille suurin piirtein samoihin aikoihin vai oliko tietoja vaihdettu jopa näennäisten kilpailijoiden kesken? En viitsinyt ryhtyä asiaa tai yritysten taustoja sen tarkemmin penkomaan. Ei ollut sen väärti. Ja lopultakin: jos haluat liittää nimesi joukkoon, jonka koostumuksesta ja sinne pääsyn kriteereistä sinulla ei ole edes vaaleanharmaata aavistusta, paras katsoa peiliin. Niin teki Narkissoskin – tosin liian rakastuneesti.

Ymmärrän tätä narsismia hyödyntävän markkinaraon logiikkaa myös siltä kannalta, että kun haluaa edistyä urallaan (tieteentekijänä tai tutkijana), ja kun hyviä työtilaisuuksia ei riitä kaikille, pitää väistämättä osallistua “kilpailuun” paremmuudesta ja kun sen mittareina ovat julkaisut, viittausten määrät, mediajulkisuuskin (vaikka se kiistettäisiinkin), vaikuttaa houkuttelevalta saada nimensä edes johonkin julkiseen ja arvostettuun listaan.

Narsismia on kaikilla elämänaloilla. Ikävä törmätä siihen myös tieteen ja tutkimuksen aloilla, joiden pitäisi perustua viileään ja objektiiviseen harkintaan. Itseään tyrkyttäviä ja itsensä muiden edelle asettavia kyynärpääihmisiä on tutkimusyhteisössä onneksi aika harvassa mutta he ovat harvinaisen vastenmielisiä. Olen varma, että jokainen tutkijana toiminut on törmännyt heihin työympyröissään. Helppo selitys 1: ihmisiä tutkijat ja tieteentekijätkin ovat (ehkä eivät kuitenkaan aina raadollisia muiden hyväksikäyttäjiä?). Helppo selitys 2: nykyinen menestykseen ja näkymiseen perustuva yhteiskunta edellyttää itsensä esille nostamista (ehkä ei kuitenkaan epärealistisia kuvitelmia itsestään tai muiden mollaamista?).

Niin paljon minä kuitenkin itseäni rakastan, etten salli roskapostien turmella mukavasti alkanutta eläkeläisen arkipäivääni. Siksi sanon “akateemisille” ja muillekin narsisteille: hei hei.

lähde: wikipedia, hakusanat Narkissos, jossa Caravaggion ao. maalaus ja Academia.edu

Claes Andersson Marraskuun liikkeen alkuvaiheista 26.4.2019

Psykiatri Claes Andersson kuoli tänään Helsingissä pitkäaikaiseen sairauteen 82-vuotiaana.

Andersson oli näkyvä vaikuttajahahmo 1960-luvun vasemmistolaisissa ja yhteiskunnallisen osallistumisen liikkeissä. Hänestä tuli myöhemmin Vasemmistoliiton yksi perustajista ja kulttuuriministeri. Ehkä vielä suurempi joukko tuntee hänet kirjailijana, aktiivisena keskustelijana ja jazz-pianistina.

Andersson tunnetaan myös erityisesti 1960-luvulla perustetusta Marraskuun liikkeestä, joka ajoi asunnottomien alkoholistien, mielisairaiden, vankien ja muiden päähänpotkittujen asiaa. Liikkeen alkuvaiheen tunnelmista Claes Andersson kävi puhumassa TKK:n arkkitehtiosaston valtauksen 50-vuotisjuhlaseminaarissa Otaniemessä 26.4.2019.  Tässä muutama tallentamani pätkä (yhteensä nelisen minuuttia) Anderssonin puheenvuorosta.

1960-luvun lopun nyt jo aika paljon unohtunut ilmapiiri tulee elävästi mieleen.

P1510712 Claes AnderssonP1510694 yleisöä eturivissä Lauri Törhönen Claes Andersson Osmo Lappo Aino Niskanen Tiina Valpola Vilhelm Helander

Why are fire engines red?

P1030667 FDNY paloauto rajattu
New York fire engine photographed by the author in March 2011.
 

This story is based on scientific deduction.

 

Why are fire engines red?

 

Fire engines have four wheels

And fire engines have eight firemen.

That makes twelve.

Twelve inches is a foot.

One foot is a ruler.

Queen Mary was a ruler

And Queen Mary is a ship

Ships sail on the ocean.

Fish swim in the ocean

And the fish have fins.

The Finns fight the Russians

The Russians are red.

That is why fire engines are red.

P1530003 copy

I heard this scientific deduction yesterday evening during our supper in local restaurant in Colomars village Côte d’Azur, France from my friend Carl Cohen, professor of philosophy in the Residential College of the University of Michigan in Ann Arbor, Michigan. He heard this deductive reasoning from his mother in New York in the 1940’s.

And this story is true.

 

Sininen tuoli

Kaupungin ikoniksi voi nousta arkinenkin asia tai esine jos kolme ehtoa täyttyy:

1) kaupunkilaisten pitää rakastaa sitä

2) siihen liittyy merkityksellisiä tapahtumia ja muistoja ja

3) asian tai esineen tulee olla riittävän yksinkertainen ja käytännöllinen.

Ensimmäinenkin ehto voi yksinäänkin riittää, koska rakkaudella on omat taustasyynsä ja todennäköisesti juuri ehtojen 2 ja 3 kautta. Toinen ehto syntyy todennäköisesti vasta vuosikymmenten kuluessa eli sitä ei ole helppo synnyttää tuosta noin vain jossakin design-toimistossa tai ajatuspajassa, vaikkapa kaupunginhallituksen tai pormestarin tilaustyönä. Kolmas ehto liittyy siihen, että kaupunkilaiset (kansalaiset, ihmiset) eivät jaksa innostua asioista tai esineistä jotka ovat vain kauniita mutta joilla ei ole muuta tarkoitusta.

Nizzan upea kaupunkibulevardi Promenade des Anglais on yksi kaupunkibulevardien klassikoista. Sillä riittää pituutta (7 km) vaativaankiin kuntoiluun ja flaneeraukseen.

Bulevardilla on jo 1920-luvulta alkaen (ks. esim. Jean Vigon filmi Á Propos de Nice 1929) ollut käytössä yksinkertaisia ja käytännöllisiä tuoleja, joilla voi paitsi levähtää niin ennen kaikkea tarkkailla muita kaupunkilaisia mielitouhuissaan: kävelemässä, istumassa, tapaamassa tuttuja, ulkoiluttamassa koiraa, ottamassa aurinkoa, uimassa, hölkkäämässä, pyöräilemässä, autoilemassa, nauttimassa ruokaa tai juomaa – ja aika usein vain näyttäytymässä.

Vigon filmissä tuolit ovat vielä ilmeisesti pajusta valmistettuja korituoleja, mutta aika lailla saman mallisia kuin nykyiset.

pasted-image-6

P1520260 Lido Plage siniset Nizza tuolit rajattuNizzan sinisten tuolien väri tulee tietenkin azurin sinisestä merestä (Côte d’Azur). Silmä lepää kanssaihmisten ja tapahtumien tarkkailun välillä meren rauhoittavissa sinivihreissä väripinnoissa.

P1520256 sininen aalto rajattupasted-image-7

Tuolimallit

Nizzan sinisissä tuoleissa kyse ei ole lepo- tai rantatuoleista vaan aivan tavallisesta katukalustuksen perustuoleista, jossa on tukevat selkä- ja käsinojat. Niissä voi istua, tarkkailla tai vaikka lueskella, mutta niihin ei ole helppo nukahtaa.

P1520236 Nizzan siniset tuolit rajattu

Nizzan sininen tuoli (La chaise bleue) syntyi 1930-luvulla sen jälkeen kun rantakadusta tuli suosittu kävelyreitti. Nykyisen tuolimallin ensimmäisen version suunnitteli Charles Tordo noin vuoden 1950 paikkeilla Tourrettessa. Tuolit olivat yksinkertaisia metalliputkista ja puukalikoista koottuja ja niitä tehtiin parikymmentä vuotta. Alkuperäistä mallia on vielä käytössä ainakin Cannesissa, tosin hieman eri värisenä. Nizzassa malli uusittiin 1970-luvulla, suunnittelijana Jean-Michel Wilmotte ja ne valmistettiin Haute-Loiressa. Teollinen mallisuoja on vuodelta 1998.

1024px-Les_chaises_bleues_de_la_Croisette_de_Cannes

1950-luvun tuolimallia (Charles Tordo) on säästetty alkuperäiskäytössä ainakin Cannesissa (kuva: Wikipedia). Tässä vanhassa mallissa käsinojat ovat päältä tasaisia ja ilman tukilautaa. Selkänojat ovat myös suorempia kuin nykyisessä, jossa on myös selkänojassa aukko kantamista varten. Kuvien perusteella Cannesin tuolit ovat lähinnä vihreän-turkooseja kun Nizzan tuolit ovat azurin sinisiä.

Nizzan tuolit ovat olleet niin suosittuja, että 2000:sta tilatusta tuolista pääosa vohkittiin yksityisasuntoihin. Nykyiset 300 tuolia on kytketty yhteen ja pultattu maahan. Siniset tuolit kuuluvat jo näilläkin perusteilla selvästi Nizzan ja Cannesin kulttuuriperintöön.

P1520245 Sabine Geraudie Sininen tuoli 2-ulotteisena copy

Sininen tuoli jalustalle. Rantabulevardilla on Sabine Geraudien kaksiulotteinen versio Nizzan ikonista, sinisestä tuolista (La Chaise de SAB, 2014).

P1330933 Nizzan rantatuolit Mod Tait Museon seinä 20 03 2018

Nizzan modernin taiteen museon julkisivussa on nizzalaisen kuvanveistäjän Arman’in satojen säästyneiden sinisten tuolien rykelmä (Camin dei ingles 2004) kulttuuriperinnöstä muistuttamassa.

Promenadien nimihistoriaa

Promenade des Anglais’in alkuperä on jo 1800-luvun alussa jolloin ”englantilaisten tie” (chemin des Anglais) johti Paillon-joen oikealta rannalta (rive droite) Marmoriristiksi kutsutulle esikaupunkialueelle (Croix de Marbre), nykyisen Magnanin aukion tienoille. Englantilaiset talvituristit laittoivat siis alulle paitsi rantapromenadin rakentamisen niin edelleen kukoistavan kävelykulttuurin. Toisaalta samaa reittiä kutsuttiin myös ”merienkeleiden tieksi”, sen kalan (Squatiniformes) mukaan jota merestä kalastettiin. Kalaa voisi kuvailla jonkinlaiseksi rauskun ja hain välimuodoksi ja täplämerienkeliä (Squatina oculata) esiintyy edelleen Välimeressä. Englantilaisten ohella myös merienkelin nimi on säilynyt Nizzan maantieteessä: Promenade des Anglais reunustaa merenlahtea nimeltä Baie des Anges (Enkelten lahti).

Nykyisin Paillon-jokikin on kokonaan katettu ja sen päällä on rantabulevardin lailla suosittu puisto ja kävelyalue Promenade du Paillon. Promenaadit Anglais ja Paillon kohtaavat juuri maan alle piilotetun Paillon-joen suulla, kohdassa jonka ranskalaiset halusivat vuonna 1917 nimetä Yhdysvaltain satamaksi (Quai des États-Unis), amerikkalaisten maailmansotaan liittymisen kunniaksi. Anglosaksit ovat näistä historiallisista syistä aika hyvin edustettuina Nizzan rannoilla.

Kuvat (ellei muuta mainittu): tekijä 9.5.2019 ja 20.3.2018.

P.S. 20.5.2019: Tiedonjanoisille: Sinisestä tuolista on tehty muutama vuosi sitten pieni kirjanen jota myydään 6 euron hintaan mm. Nizzan Kuvataidemuseossa (Musée des Beaux-Arts de Nice) aivan rantapromenadin tuntumassa: La véritable histoire de la ”premiere Chaise Bleue” kirjoittajana Charles Tordon pojantytär Gisèle Tordo. Kirjasta käy ilmi, että sinisen tuolin vuoden 1948 ja 1950-luvun versioissa oli jo puiset edestä kaareutuvat käsinojat ja selkänojassa neljä ergonomisesti kaarevaa puurimaa. Vuoden 1965 versiossa selkänojan puurimoja vähennettiin kolmeen ja kyynärnojan puiset rimat suoristuivat. Cannesin versiossa kyynärnojat pelkistyivät siitäkin: puurimat jätettiin kokonaan pois (ks. kuva yllä). Charles Tordo valmisti tuolejaan pienessä Tourretten pajassaan aluksi 16 päivässä, myöhemmin jopa 90 päivässä. Niitä myytiin tuhansittain pitkin Ranskan Rivieraa ja myös Biarrizissä. Charles Tordo (1914-2003) oli kenraali Joseph Tordon jälkeläinen ja mukana Toisen maailmansodan vastarintaliikkeessä. Tourretten kylässä, sinisen tuolin syntysijoilla ja kenraali Tordon mukaan nimetyllä kadulla on nykyisin ilmeisesti suvun jälkeläisten ylläpitämä Sinisen tuolin majatalo (Le Relais de la Chaise Bleue).

pasted-image

Hattujen ja viittojen vallankumous Arkkitehtiosastolla

Silmiin osui juttu Aalto University Magazinesta (no 24 April 2019). Siinä Alvar Aallon piirtämän TKK:n arkkitehtiosaston marmorikäytävillä marssii oudon näköisiä olentoja. He ovat Aalto University Executive Education -yrityksen (jonka toimitusjohtaja on työelämäprofessori Pekka Mattila) MBA-ohjelman mannekiineja uusissa valmistujais- eli graduaatiopuvuissaan. Outoja ovat marmoriseinätkin, ne näyttävät lehdessä taipuvan kuin Dalin kellot.

Imaisevatko marmoritelat ja sen takana odottava musta aukko singulariteeteiksi litistyneet mustakaavut sisuksiinsa tuotapikaa? 

1Kuva: Aalto University Magazine, no 24 April 2019, s. 30–31

Assosiaatioita virisi ja ne panivat hymyilyttämään.

Mikä näiden rituaaliasujen merkitys oikein on? Musta neliö vaan ei ympyrä leijuu pään päällä. Malli on anglosaksisesta maailmasta. Hattu ja viitta: Square academic hat with a cloak. Muistan nähneeni näitä ihmetyksiä jo 1950-luvulla Aku Ankassa. Myös kirkko- ja uskontojen historia tunkee tajuntaan. Liturgiset perusvärit musta ja violetti hallitsevat asuja.  Kasimir Malevitš huomasi tehdä mustasta neliöstä numeron vuonna 1915. Siitä ei kuvataiteiden saralla ole pidemmälle päästy. Muodon ja värin redusoinnin päätepiste. Minimalismin alku ja loppu. Modernismin ultimatumeista riippumatta perinteet ja näyttämisen halu tuntuvat jatkuvasti kiinnostavan.

Legendaarisilla 1960-luvun Jyväskylän kulttuuripäivillä ravintola Ilokiveen konsertin jälkeen sisään pyrkinyt kapellimestari Kari Rydman ei frakissaan päässyt portsarin ohi, koska “ei tänne pingviininpuvussa voi tulla” (perinnetieto, totta tai ei).

Mieleen nousevat tietysti myös tapahtumat tuolla samalla marmorikäytävällä tasan 50 vuotta sitten 14.4.1969.     

pasted-imagepasted-image-2pasted-image-3pasted-image-4

Kuvat dokumenttifilmistä “Arkkitehtiylioppilaiden vallankumous 1969 …vai hyvät bileet”. Itse esiinnyn järjestysmiehenä ja filmin stunttina kahdessa ylimmässä kuvassa pukeutuneena Istanbulista edellisenä vuonna ostamaani mustaan nahkatakkiin. Luulin jo ettei siitä kunnon kuvaa löydy, mutta tämä pelastettu filmi onneksi dokumentoi sen.

Arkkitehtikillan järjestämät Koulutuspäivät 14-15.4.1969 pidettiin koska arkkitehtiylioppilaiden mielestä opetuksen taso oli osastolla vajonnut surkeaksi. Professoreita ei välttämättä osastolla näkynyt, ja elintärkeinä pidettyjen harjoitustöiden ohjaus oli sekin aika puutteellista. Osastolla järjestettiin jo viikkoja ennen Koulutuspäiviä yleinen mies ja ääni -periaatteella toiminut osastonkokous. Se julisti ottaneensa osastokollegin tehtävät itselleen. Osallistuin itse innokkaana kokoukseen. Vallankumous!

Seinät täyttyivät näinä huhtikuun päivinä banderolleista ja iskulauseista. Katolla liehuivat punaiset ja mustat liput, moniarvoisuuden nimissä jopa kukkaislippu. Osaston julkisivussa roikkui 10 metriä pitkä juliste “Rakennamme vasta kapitalismin raunioille”. Osaston marmoriseinät täyttyivät myös monenkirjavista “vapaan kuvailmaisun seminaarin” tuotteista. Seminaareja, paneelikeskusteluja ja kiivastakin väittelyä osaston luentosaleissa, käytävillä ja piirustussaleissa. Tuore rokki ja blues soivat, elokuvia näytettiin ja alastomuus-happening järjestettiin.

Koulutuspäivien kruunuksi vallattiin osasto, mikä tarkoitti sitä, että jätettiin yksinkertaisesti noudattamatta koulutuspäiville annettu lopetusaika (klo 23). Bileet jatkuivat aamuyöhön.

Korkeakoulu lähetti mittavan siivouslaskun tilaisuuden järjestäjälle eli lähes varattomalle Arkkitehtikillalle, joka kuitenkin onnistui saamaan maksajaksi Arkkitehtiliitto SAFAn. Ammattikunta osoitti solidaarisuuttaan.

Valtauksesta kerrottiin päivälehtien etusivuilla ja korkeakoulun hallinto havahtui. Hallintokollegi hyväksyi koulutuspäivien jälkeen yksimielisesti arkkitehtiosaston uuden opetusohjelman jossa oli mukana valinnaisuus ja suorituspistejärjestelmä. Siitä tuli sittemmin peruskauraa lähes kaikessa korkeakoulutasoisessa opetuksessa Suomessa.

Niille joita 1960-luvun radikalismi kiinnostaa: 50 vuotta sitten tapahtuneen “vallankumouksen” ja emansipaation kunniaksi järjestetään muistelutilaisuus entisellä arkkitehtiosastolla (Otakaari 1) perjantaina 26.4 klo 13. Alla tilaisuuden lennäke, ilmoittautua voi la 23.4.2019 mennessä tähän Matti Muoniovaaran osoitteeseen: masa@kotikone.fi.

Tilaisuudessa näyteään myös maailmanensi-iltana vallankumouspäivistä tehty dokumenttielokuva (josta yllä olevat neljä pysäytyskuvaa).

A-1969

p.s. 22.4.2919 yllä oleva lennäke päivitetty uuteen jatkopaikan vaihtumisen vuoksi.

Euroopan hullu vuosi 1968, 50 vuotta sitten OSA IV 31.3.2019

(OSA I 21.8.2018OSA II 5.10.2018, OSA III 8.2.2019)

50 vuoden ympyrä sulkeutui marraskuussa 2018 kun tapasimme Jyväskylässä. Puoli vuosisataa sitten huusimme “Hyvästi Jyväskylä!” Kirkkopuiston kohdalla.

Nyt 50 vuotta myöhemmin totesimme samassa paikassa Kirkkopuistossa: Kiva nähdä taas, Jyväskylä!

KSML 23 02 2019 Meidän juttu

Tapahtuman dokumentoi myös paikallinen maakuntalehti Keskisuomalainen Meidän juttu -palstallaan (Keskisuomalainen 23.2.2019, s. 52). Kuva on tekstistä poiketen otettu kamerallani ja liipasinta painoi satunnainen, tuntemattomaksi jäänyt ohikulkija.

Pari huomiota lehtijutusta:

1) Kuvan peruselementit olivat samalla paikalla jo 30.7.1968 kun retkemme alkoi. Taustalla komeilee keskustan merkittävin maamerkki jo vuodesta 1880 alkaen, kaupunginkirkko (L. I. Lindqvist). Hieman varjoon kuvassa jää valitettavasti hieno,  nuorta Minna Canthia esittävä pronssipatsas (Pauli Koskinen 1962).

pasted-image-2

Vasemmalla Minna Canth noin 21-vuotiaana vasta naimisiin mentyään valokuvassa noin vuodelta 1865 Jyväskylän seminaarin aikoina. Oikealla aika lailla samanhenkinen Pauli Koskisen patsaan Minna Canth, joka on nimetty ”Nuoreksi uneksijaksi”. Koskisen patsasta on syytä kehua. Uneksijan lisäksi katseesta löytyy myös itsetietoisuutta ja näkijää. Jyväskylän seminaaria käydessään Miinu Johnson, sittemmin Minna Canth oli saman ikäinen kuin me vuonna 1968. Kasvokuvat ovat tässä osasuurennoksia alkuperäisistä (lähteet: wikipedia ja Jyväskylän taidemuseo)

2) Keskisuomalainen viittaa otsikossaan ”lyseolaisiin”, koska paikalliset ovat syystäkin ylpeitä ”maailman vanhimmasta suomenkielisestä oppikoulustaan”, nyt jo 160-vuotiaasta Suomen Ateenan keskeisestä instituutiosta. Mutta mitä tekee Jyväskylän kaupunki 117-vuotiaalle rakennukselle? En tiedä, mutta tietääkö kukaan mukaan? Nyt jo yli viisi vuotta rakennus on ollut lähes täydellisessä paitsiossa, käyttämättömänä. Jyväskylän Lyseon lukion opetus on sisäilmaongelmien takia siirretty jo vuoden 2014 alusta väistötiloihin (ks. myös juttuni 26.11.2018). Voiko sisäilmaongelma olla niin erityinen että se paranee vain hautomalla ja odottamalla? Toivottavasti olen turhaan huolissani.

Lumi – siitä suomalaiset (kaupunkilaisetkin) tykkää

Tilannekuva

Lunta on alkuvuonna tullut enemmän kuin lapset osasivat edes uneksia. Jouluaaton Lumiukko-animaatio alkoi herätä eloon monen tajunnassa. Lumipalloja lensi, lumiukkoja, -linnoja ja -lyhtyjä alkoi syntyä pihoille. Pulkkamäet viriteltiin entisiin maisemiin. Hiihtoladut kunnostettiin. Hip huraa!

Kaupungin oma aurauskalusto teki töitä lähes vuorotta. Lumenauraustilauksia tuli taloyhtiöiden huoltoyhtiöiltä yksityisille yrityksille enemmän kuin moniin vuosiin. Bobcatit, aurausautot, kauhakuormaajat ja kuorma-autot pörräsivät kaduilla. Lumenpudottajille riitti keikkahommia niin, että allakasta ja lompakosta loppui tyhjät tilat. Parin viikon aikana meidänkin kalliolaisen talon katolta pudotettiin lumia kolmeen eri kertaan. Aiempina vuosina on yleensä riittänyt yksi kerta vuodessa. Taloyhtiöt maksoivat hampaita kiristellen mutta bisnes kukoisti. Elävä kaupunki. Kaikki hyvin?

pasted-image-1pasted-image-1bLumensyvyys Suomessa ja Helsinki-Vantaan lentokentällä tämän vuoden alussa (Ilmatieteen laitos). Alkuvuonna 2019 tuli lunta epätavallisen reippaasti.

pasted-image-2

pasted-image-4pasted-image-3

Kaupungin lumenaurausautot ja kiinteistöjen huoltoyhtiöt siirtelivät lumikasoja toisilleen. Jalankulkijat saivat hypellä lumikasojen ja -vallien yli jos pystyivät. Autoilijat saivat lapiohommia, mutta sehän on tervettä liikuntaa. Näissä tammi-helmikuun kuvissa on luovaa rinnakkaispysäköintiä, suojatien päälle pysäköintiä, ajoneuvojen väistämättömiä lähisiirtoja. Kuvat PL 17.1.–20.2.2019.

Ongelmia?

Täydellisessä sopusoinnussa kaikki ei kuitenkaan suju. Kun kaupungin aurausauto huristelee keskellä katua, se kasaa lumivallit pysäköityjen autojen viereen. Pakkautuneen tiiviin lumilevyn sirpaleet saattavat seuraavana yönä jäätyä valliksi, jonka hajoittamiseen tarvitaan rautakankea. Hankala tapaus muille kuin kuin hyväkuntoisille kävelijöille ja autoilijoille.

Taloyhtiön tai sen huoltoyhtiön tilaama pikkutraktori voi tehdä saman operaation jalkakäytävällä – jos kalusto siihen sopiva. Isot koneet eivät kapeille jalkakäytäville mahdu ja lapiohommiin huoltoyhtiöt eivät rupea. Minibarrikadit syntyvät pysäköityjen autojen toisellekin puolelle.

Myös lumenpudottajat saattavat jättää lumikasojaan jalkakäytäville. Jalankulkijan on näillä kohdilla pakko hyppiä vallien ja kasojen yli ja ajotielle jotta pääsisi eteenpäin. Ei kovinkaan turvallista eikä ainakaan kivaa. Entä lastenvaunujen ja rollaattoreiden kanssa? Entä huonojalkaiset? Taitavat näillä keleillä pysyä sisätiloissa, jos suinkin mahdollista.

Entäs sitten ne autoraukat lumivallien välissä? Kuulenko jo pidäteltyjä naurun tyrskähdyksiä? No, mitäs tulivat tänne kaupunkiin ihmisten elämää pilaamaan.

Kun lumikasoja ei ehditä poistaa, saatetaan silmänlumeeksi (sic) jättää puomit ja varoituskyltit katolta putoavasta lumesta ja jäästä. Oikeasti se tehdään korvausvastuun välttämiseksi, mutta onhan se myös kätevä tapa siirtää hommia tuonnemmaksi tai välttää ne kokonaan. Näin tapahtui meidän taloyhtiömme kohdalla.

Kun kaupunki ja taloyhtiö ovat tehneet omat hommansa, “jonkun muun” tehtäväksi jää lumivallien ja kasojen siirtäminen jalkakäytäviltä tai siltä harmaalta vyöhykkeeltä ajoradan keskikaistan ja jalkakäytävän välistä “jonnekin muualle”. Jos “joku muu” on edelleen taloyhtiö, riippuu sen isännöitsijän tai huoltoyhtiön tarmokkuudesta ja bisnesetiikasta, kuinka ripeästi katukäytävät saadaan kulkukelpoisiksi tai saadaanko ollenkaan. Huoltoyhtiöt kippaavat lumet kaikkiin mahdollisiin vapaisiin ja läheisiin paikkoihin. Helpoimpia ovat ne paikat joista pysäköity auto on aiemmin siirtynyt pois. Dominoteorian mukaan valtatyhjiö pyrkii täyttymään. Kuka ensiksi ehtii.

Missä on “jonnekin muualle”? Useimmmiten kasat ja vallit siirtyvät henkilöautojen takakontissa olevilla lumilapioilla jalkakäytäviltä tai autojen renkaiden tieltä takaisin ajoradalle tai pysäköityjen autojen väliin. Minnekäpä muualle. Harvalla on mahdollisuus urakoida lumia kottikärryillä tai traktorilla lähimmälle joutomaatilkulle.

Monet jalkakäytävät näyttävät jäävän viikoiksi oman onnensa nojaan. Silloin ainoa kulkureitti on jalankulkijoitten tallaama mutkitteleva polku keskellä umpihankea. Tämä tilanne on useimmiten, valitettavasti juuri niillä jalkakäytävillä, jotka ovat kaupungin omalla hoitovastuulla, esimerkkinä vaikkapa Pengerkatu Torkkelinpuiston eteläreunassa. Suomen tiheimmin asutun alueen jalkakäytävä puiston reunassa on vuodesta toiseen huonossa hoidossa tai hoidotta. Useimmat osaavat välttää sitä reittiä ja kiertävät muuta kautta.

Veroeurot eivät huippukysynnän aikaan tahdo riittää “vähempiarvoisten” katu- tai muiden väyläosuuksien hoitamiseen. Kun pääkadut ja muut joukkoliikennekadut on hoidettu (useimmiten kiitettävän nopeasti kuten pitää) ja ylityöbudjetit paukkuvat, muut “vähempiarvoiset” hommat saavat luvan odottaa.

Priorisointi on tehty ja sitähän on pakko tehdä. Hyväksyn perustelut tiettyyn rajaan asti. Tärkeysjärjestyksestä voidaan kuitenkin keskustella. Yksi perustelu pitäisi olla hyödyn saajien tai haitan kärsijöiden määrä. Onko arvioita tehty ja perustuvatko ne tietoon vai luuloon? Vai meneekö homma niin, että suuriäänisin valittaja kiilaa jonossa muiden edelle?

Ehkä me lumen kanssa (muka) elämään tottuneet suomalaiset kuitenkin kestämme muutaman viikon lumikaaoksen, jotta verotusastetta ei tarvitsisi taas korottaa. Vai?

Parannusehdotuksia

Esitän seuraavassa muutamia sellaisia parannusehdotuksia, jotka eivät lisää kustannuksia, vaan päinvastoin vähentävät niitä ja samalla parantavat kaupunkiympäristön laatua.

  1. Kaupunki sopii kiinteistönomistajien kanssa käytännölliset lumenkasauspaikat niin, ettei kasausta improvisoida joka talvi eri tavalla ja traktorinkäyttäjien mieleenjuolahduksien perusteella? Samalla kaupunki antaa kiinteistölle luvan tiettyjen yleisten alueiden käyttöön lumenkasausta varten.
  2. Asukaspysäköintilupaan voidaan liittää ehto ajoneuvon väliaikaisesta pakkosiirtämisestä tietyiltä liikenemerkein merkityiltä alueilta väliaikaista lumenkasausta varten (vai onko se siellä jo?). Kaupungin liikenne- ja katusuunnittelijat sekä katujen kunnossapitovastaavat voivat yhdessä etukäteen suunnitella ja määritellä ao. lumenkasauspaikat. Myös autoilijat tietäisivät tällöin jo etukäteen, mille alueille lunta kasataan ja minne ei kannata autoaan pysäköidä, ei ainakaan silloin kun isompia lumisateita on odotettavissa.
  3. Lumenkasauspaikat merkitään tarvittaessa liikennemerkein. Ne kadunvarren pysäköintipaikat, joita koskee tilapäinen pysäköintikielto merkitään lisäkilvillä esimerkiksi näin: “Ajoneuvojen tilapäinen lähisiirto lumenajon takia asukaspysäköintitunnuksen X haltijoille kaupungin erikseen ilmoittamina päivinä”. Pysäköintimittarit voitaneen tarvittaessa ohjelmoida niin, että ne näyttävät pysäköintikieltoa tietyllä aikavälillä.
  4. Jos sopimismenettely ei onnistu, voidaan kaupunkisuunnittelussa ja asemakaavassa varata tilapäiset lumenkasausalueet niin, että tietty lumikertymä per talvi (Helsingissä vaikkapa 60 cm) voidaan hoitaa kaupunginosittain, tarvittaessa vaikka kortteleittain.
  5. Lumia ei enää kuljeteta pois kaupungista vaan tehdään vain lähisiirtoja. Kevään aikana lumet sulavat pois itsestään, luonnonmukaisesti. Alueita voidaan osoittaa kaupunkipuistoista ja -metsistä sen mukaan mikä on tarve. Tiloja pitää olla riittävästi, periaatteessa niin paljon ettei lunta tarvitse kuljetella pois kaupungista lainkaan. Kallis, epäekologinen ja osittain vaarallinenkin lumen poiskuljetusralli kaupungin kaduilla jää kokonaan pois.

pasted-image-5Lumen luonti on luovaa toimintaa. Traktoristi saa käyttää mielikuvitustaan ja vapaata ilmaisuvoimaansa. Esimerkki Kallion Torkkelinmäeltä muutama viikko sitten (kuva PL 20.1.2019). Katu on aurattu yhdellä ajolla keskeltä ja samoin jalkakäytävät. Sujuvaa ja tehokasta muttei loppuun asti ajateltua saati ohjeistettua. Ylimääräinen lumi on ripoteltu pikkukasoihin tyhjille kadunvieruspaikoille molemmin puolin katua niin, että yhteensä noin 15 pysäköintipaikasta on jäänyt jäljelle kolme. Samaan aikaan kaupunkipuiston alue on lähes koskematonta hankea. Lumet olisi voitu täsmälleen samalla vaivalla kasata puiston reunaan. Onko kaupunki kieltänyt lumen kasaamisen puistoalueelle ja jos on niin miksi?

Mitä tuli sanottua muutama vuosi sitten?

Kahdeksan vuotta sitten (15.12.2010) olin haastateltavana Yleisradion Ykkösaamussa Pasilassa (haastattelijana Marja Ala-Kokko). Samassa ohjelmassa oli puhelinhaastattelussa Helsingin apulaiskaupunginjohtaja Pekka Sauri. Aiheena lumen aiheuttamat ongelmat kaupungeissa, erityisesti Helsingissä.

Talvi 2010-11 oli runsasluminen ja lumi sekotti jälleen kerran suurkaupungin arkea, erityisesti liikennettä. Lumenauraus ja -kasaus erilaisille satunnaisille ja periaatteessa väliaikaisille paikoille kuten suojateille ja katuvarteen pysäköityjen ajoneuvojen viereen, haittasi jalankulkua ja ajoneuvojen pysäköintiä. Sekä julkinen että yksityinen liikenne häiriintyivät lumen takia väärin pysäköidyistä autoista. Esitin suorassa lähetyksessä ajatuksen, että lumenkasaustilat varattaisiin jo kaupunkisuunnittelussa.

Sama ajatus on tullut mieleen lähes joka talvi silloin kun lumenkasaus ja poiskuljetusralli alkaa.