Timo ja Tuomo Suomalainen – Temppeliaukion kirkko, alku- ja omaperäiset ideat

Tänään sattui silmiin arkkitehti Timo Suomalaisen kuolinilmoitus viime sunnuntain Hesarista. Hän oli kuollut vapunpäivänä, joten ikävä uutinen oli tätä kautta jo kaksi ja puoli kuukautta vanha.

Kuolinilmoitus Helsingin Sanomissa su 11.7.2021 s. C16.

Suursaarelaisen kuolema Nyky-Suomesssa on uutinen

Kun Suursaaressa syntynyt suomalainen kuolee vuonna 2021, se on todella harvinainen tapaus. Viimeksi suomalaisia syntyi Suursaaressa ennen sotia enkä usko, että Neuvostoliiton ja Venäjän sotilassaarella on syntynyt sen jälkeen minkään muunkaan maan kansalaisia. Vielä harvinaisempaa on suursaarelaisen arkkitehdin kuolema. Timo ja pikkuveljensä Tuomo, joka kuoli jo 1988, olivat näitä harvinaisia. He syntyivät Suursaaren Suurkylässä 1928 ja 1931.

Suomalaisten veljeksien lisäksi on ilmeisesti vain yksi suursaarelainen arkkitehti, Kiiskinkylässä syntynyt Vilho Penttilä (1868-1918), joka hänkin oli merkittävästi Suomen arkkitehtuuriin vaikuttanut henkilö. Pieneltä ulkosaarelta kolme merkittävää arkkitehtia. Penttilän kanssa samassa pienessä kylässä 1888 syntynyt mummini oli Penttilöiden perhetuttu. Reilusti alle tuhannen asukkaan ulkomeren saarelta kolmekin arkkitehtia on jo tilastollisesti poikkeuksellinen määrä.

Temppeliaukion kirkon laakean kupolin vaikuttavat säteettäiset kannatinpalkit (kuvat 28.8.2016)

Temppeliaukion kirkko on moneen kertaan todettu akustiikaltaan erinomaiseksi. Tässä konserttitilanne ”Pop-up Kaupunkiklasaria” 28.8.2016.

Timo ja Tuomo Suomalainen ovat olleet sitä mieltä, että heidän arkkitehtuuriinsa ja erityisesti Temppeliaukion kirkkoon ovat voimakkaasti vaikuttaneet saaren karut olosuhteet, erityisesti kallioiden, siirtolohkareiden ja rantakivien monimuotoinen runsaus, myös saaren kirkon kiviaita.

Timo ja Tuomo Suomalaisen alku-ja omaperäiset ideat

Kirkon maailmanmaineeseen ovat omasta mielestäni kuitenkin enemmän vaikuttaneet 1) sen poikkeuksellinen sijainti kallion sisällä ja 2) erityisesti sen onnistunut laakea ohuilla kuparinauhoilla päällystetty kupoli, jota kannattelevat kapeat säteettäiset palkit. Ensinmainittu tulos pohjautuu veljesten alkuperäiseen hienoon ideaan heidän kilpailuehdotuksessaan 1961. Toinen vähintään yhtä tärkeä tulos on rakennuksen varsinaisen suunnittelun yhteydessä hioutunut omaperäinen ratkaisu kattorakenteesta. Poikkeuksellisen laakea kupoli tiheine ja kapeine kannatinpalkkeineen luo sisätilassa vaikutelman hieman mystisestä, lähes kosmisesta rakenteesta, joka arvoituksellisesti mutta kuitenkin turvallisesti leijuu katselijan päällä. Lähes poikkeuksetta kirkossa ensi kertaa käyvä vierailija jää tuijottamaan kattorakennetta.

Temppeliaukion kirkon vaikuttava sisätila (kuva: wikipedia, artikkeli Timo Suomalainen) 

Veljekset perustivat yhteisen toimiston kun voittivat Temppeliaukion kirkon suunnittelukilpailun vuonna 1961. Kirkon valmistuttua se julkaistiin ainoana suomalaisena kohteena vaikuttavassa Flavio Contin 8-osaisessa kirjasarjassa Maailman nähtävyydet (WSOY 1979-82). Suomalaiseen arkkitehtuurikaanoniin Suomalaisten teos mahtui paljon myöhemmin.

Kuvia Suursaaren kivikunnasta elokuulta 2007. Vasemmalla ylhäällä hurjia näkymiä yli 140 metriä korkealta Haukkavuorelta. Oikeassa yläkulmassa länsirannikon hiidenkirnuja. Alarivillä jääkautisia hiotuneita rantakivikkoja eli suursaarelaisittain ”somerikkoja” ja vesirajaan jääneitä siirtolohkareita. On helppo uskoa, että tämänkaltainen lapsuuden ympäristö vaikuttaa arkkitehdiksi valmistuvan mielikuviin siitä miten luonnonympäristö ja miten myös rakennettu ympäristö voi rakentua.

Temppeliaukion kirkko valmistui vuonna 1969 kimuranttien vaiheiden jälkeen. Siihen kuuluivat mm. kateellisten kollegoiden mitätöintiyritykset (ks. esim. eräs aiempi juttuni ”Assosiaatioita ja analogioita II” 3.9.2018 ja Maila Mehtälän kirjoitukset), kirkon päättävien elimien epäröinti ja uskonnollisesti ja yhteiskunnallis-eettisesti kapinoivan nuorison pienehkö vandalismi eli suurien BIAFRA -tekstien maalaaminen vielä keskeneräisen kirkon betonijulkisivuihin. 

Veljekset pahoittivat näistä vastoinkäymisistä mielensä mutta erityisesti arkkitehtikollegoiden ymmärtämättömyys oli heille kova pala. Tästä kertovat Maila Mehtälän kirja ja kirjoitukset. Arkkitehdit eivät kuitenkaan lannistuneet vaan selvisivät ”ulkosaarelaisten sitkeydellä”. Sitäpaitsi suuren yleisön ja kansainvälisen median sympatiat olivat Suomalaisten arkkitehtuurin puolella ja kirkosta tuli yksi Suomen suosituimmista matkailunähtävyyksistä. Puoli miljoonaa kävijää vuodessa. Suosio oli niin suuri, että turistibusseista tuli Temppeliaukion asukkaiden riesa moniksi vuosiksi. Aivan kuten Senaatintorilla hieman myöhemmin.

Kävin opiskeluni alkuvaiheissa kesällä 1968 kuvaamassa Temppeliaukion kirkon rakennustyömaata. Tämä tapahtui muuten vähän ennen legendaarista Euroopan läpiajoa, josta olen aiemmin joitakin juttuja julkaissut). Tässä muutamia, taatusti aiemmin julkaisemattomia kuvia Temppeliaukion kirkon syntyvaiheista.

Temppeliaukion rakennustyömaa kesällä 1968. Betonivaluista suurin osa tehty. Kuuluisasta laakeasta kupolista ei näy vielä merkkejä. Muutamissa kuvissa näkyy betoniseinään vähän aiemmin maalatut Biafra -tekstit. Niillä maalarit halusivat paheksua kirkon tuhlailevaa rakennustoimintaa samaan aikaan kun Afrikan Biafrassa oli nälänhätä, jonka avustaminen olisi ollut paljon tähdellisempää.

Varusmiesaikainen arkkitehtuurikokemus

Aika erikoinen sattuma oli se, että jo ennen arkkitehtuurin opiskeluaikojani olin perehtynyt konkreettisella ja positiivisella tavalla Suomalaisten veljesten arkkitehtuuriin. Se tapahtui vajaan neljän kuukauden aikana kesällä 1967, kun suoritin asevelvollisuuteni loppuosan Keuruun Kalettomassa. Useimmille varmaan täysin tuntematon Kaleton sijaitsee Keuruun kunnassa Jyväskylä-Haapamäki radan varressa ja siellä on sijainnut Pioneerivarikko 1940-luvun alusta. Sotilas- ja puolustustaktisesti hyvin valittu paikka oli sopivan syrjäinen armeijan ja erityisesti pioneerien tarvitsemien räjähteiden ja ammusten valmistamiseen sekä varastointiin, mutta samalla helposti saavutettava junaradan ansiosta. 

Pidin lottovoittona pääsyä Korian tympeän aliupseerikoulun jälkeen Kalettoman varuskuntaan, vartioimaan laajoja räjähdysainevarastoja. Kasarmin vieressä oli myös moderni räjähde- ja ammustehdas ns. Lataamo, mutta sinne ei varusmiehiä päästetty. Tuli siellä tietysti luvattomasti käytyä. Moneen kuukauteen ei ollut muuta tekemistä kuin valvoa joka viides yö vartiopäällikkönä. Se tarkoitti vastaamista puhelimeen vartiomiesten kierrokseltaan soittamiin muutamiin puheluihin ja niistä pöytäkirjan pito. Muun ajan saattoi käyttää haluamallaan tavalla. Joutessani ja muistakin syistä maalailin vartiotuvassa tauluja öljyväreillä. Vapaapäivät saattoi käyttää lukemiseen, uimiseen, auringonottoon ja muihin nuorisolle tavallisiin harrastuksiin. Lavatansseja taisi kohdalle osua kaksi tai kolme. Sitä ennen ja sen jälkeen nolla. Voiko varusmiesaikaansa paremmin käyttää?

Kalettoman pioneerikasarmi, Timo ja Tuomo Suomalainen, n. 1963. Oikeassa alakulmassa marssitetaan pioneereja vartiomieshommiin tien toisella puolella olevalle Varikkoalueelle. Kuva vartiopäällikön rakennuksen ikkunasta (kesä 1967).

Timo ja Tuomo Suomalaisen 1960-luvun alussa piirtämä modernistinen ja tyylikäs kasarmi tuli viiden vartiopäällikön eli alikessun ja parinkymmenen vartiomiehen eli pioneerin väliaikaiseksi kodiksi toukokuusta elokuuhun 1967. Siirryimme varusmiesten asumismuodoista äärimmäisyydestä toiseen: Korian 1800-luvun venäläisistä tiilikasarmeista 1960-luvun tyylikkääseen tummalla puulla verhoiltuun betonikasarmiin. Siisti, puhdaslinjainen ja toimiva rakennus, joka oli istutettu kauniisti harjun rinteeseen. Alarinteen puoleinen kahden kerroksen korkuinen pääjulkisivu oli ohikulkevan tien suuntaan, ylärinteen puolella oli kasarmin ja tupien vaivihkainen sisäänkäynti. Sieltä minäkin lähdin ilta- ja muille lomille, usein luvattoman myöhään, ovesta tai ikkunasta.

Paikkakunnalla ei juuri ollut muuta toimintaa kuin kasarmi ja räjähde- ja ammustehdas. Ei kahvilaa tai baaria puhumattakaan ravintolasta. Ei edes sotilaskotia. Lähimmät palvelut Keuruulla. Kasarmin ruokala ja upseeri/aliupseerikerho olivat ainoita tapaamispaikkoja varsinaisen työajan ulkopuolella, molemmat ihan eri porukoille. Niinpä kasarmilla työskentelevä toimisto- ja muu henkilökunta, jopa heidän rivitaloasuntonsa (luulen että myös ne olivat Suomalaisten veljesten suunnittelemia) ehtivät tulla tutuiksi. Ruokalan henkilökunta kertoi pari vuotta aiemmin kasarmilla olleesta Antti Hammarbergistä, joka soitti keittössä tytöille kitaraa ja lauloi kuulemma kovinkin herkästi. 

Kalettoman vartiopäälliköiden leppoista palvelus- ja vapaa-ajan arkea sekä luovaa toimintaa (kesä 1967).

——-

P.S. Digi-Hesarin lukeminen ulkomailla on peräti hankalaa ja välillä vastentahtoista. Pienessä ruudussa kursorilla ja suurennussuhteilla edestakainen räplääminen ja ”selaaminen” vie aikaa ja kuluttaa hermoja. Paperihesarin selaaminen on lastenleikkiä. Tästä syystä vasta nyt sain kahlattua viime sunnuntain lehden näköispainoksen ja huomasin kuolinilmoituksen.

Digiversiota ei voi lukea ”kannesta kanteen” selaamalla, vaan pitää tietää mitä hakee. Ja niin jää huomaamatta juuri ne sattuman sanelemat mielenkiintoiset jutut, joita ei löydy hakemalla vaan selailemalla. Kuplaantuminen etenee, yleissivistyksen kasvu hidastuu.

En ole edes varma löytyykö eri versioista samat jutut vai pitäisikö jotain tiettyä asiaa tai aihetta metsästääkseen varmuuden vuoksi tarkistaa molemmat versiot. Vasta vuodesta 2018 alkaen esimerkiksi kuolinilmoitukset ovat olleet luettavissa myös digiversiosta. Nytkin pitää tietää, että ne löytyvät alavalikosta ”Muistot”, miten lie ensi vuonna?

lähteet ellei tekstissä mainittu:

Arkkitehtuurimuseo, Arkkitehdit, Timo Suomalainen ja Tuomo Suomalainen (verkkojulkaisu)

Maila Mehtälä, Temppeliaukio – kirkko Suursaaresta länteen. WSOY 2003. 299 s. 

Maila Mehtälä, Temppeliaukio – oikaisu kirkon suunnitteluhistoriaan. 12.11.2007 (pdf)

Maila Mehtälä, Suursaari – Temppeliaukion kirkon alkukuvissa, maaliskuu 2010. (pdf)

wikipedia, artikkelit Timo Suomalainen, Tuomo Suomalainen, Vilho Penttilä

kuvat ellei tekstissä muuta mainittu: tekijä

P.S. 2 (22.7.2021): Hesari julkaisi Paula Holmilan kirjoittaman muistokirjoituksen Timo Suomalaisesta tänään 22.7.2021. Siinä todetaan mm. näin ”Ajan merkkinä Temppeliaukion kirkon betonissa on säilynyt Biafra-graffiti. Timo Suomalainen otti raskaasti Temppeliaukion kirkon vastustamisen ja varsinkin kollegojen kritiikin eikä päässyt siitä koskaan ylitse.” Varsin raskas muisto loistavasti onnistuneen kirkon suunnitelleille arkkitehdeille. Tiettävästi se säilytetty Biafra-teksti (ehkä joku noista kuvissani näkyvistä?) on sisällä seurakuntatiloissa, mutta itse en ole sitä käynyt katsomassa. Tärkeä dokumentti.

Euroopan hullu vuosi 1968, 50 vuotta sitten OSA V 28.4.2021

(OSA I 21.8.2018, OSA II 5.10.2018, OSA III 8.2.2019, OSA IV 31.3.2019)

Arkistot ovat taas hieman auenneet. Vanhempien tyhjennettävästä kellarikomerosta löytyi hirveä määrä vanhoja postikortteja. Sinnikkään työn tuloksena sieltä löytyi myös yhdeksän korttia jotka olimme lähettäneet matkaltamme Jyväskylä-Istanbul-Jyväskylä 30.7.–30.8.1968. Niistä palautui monia unohtuneita asioita mieleen. Sen lisäksi saattoi tarkistaa matka-aikataulun postikorttien päiväyksistä ja postileimoista. Facts matter.

Tässä tulos säntillisessä aikajärjestyksessä. Korteista on tässä esillä vain kuvapuolet, joiden päälle on siirretty kopiot käsinkirjoitetuista tekstipuolen päiväyksistä. Kuvan alle olen lisännyt parhaat palat taustapuolen teksteistä kirjoitusvirheineen.

Postikortin kuva: Rosenborgin linna.

Postileima: “København 31 JUL 1968.” 

“Köpis 31.7.-68,

Ollaan jo täällä. Auto ei oo lojahtanut. Jatkuu seur. no:ssa.”

Postikortin kuva: vanhan kaupungin tori (Rynek) Bazyliszecin kapakan (ks. juttu OSA II) oven edestä. 

Postileima: “Warszawa  3.8.1968”. 

“Warsova 2-3.8.68,

Tultiin tänne eilispäivänä [2.8.] ja nukuttiin yhden varsovalaisen kaverin luona. Meillä on 3 päivän viisumi joten lähdetään huomenna pois”

Postikortin kuva: Oravan linna (Oravský Podzámok hrad)

Postileima (paikkaa ei näy): “7 VIII 68”.

“Dolny Kubin 6.8.68,

Tultiin Tšekkoslovakian puolelle viime yönä” [5/6.8.] ja jatketaan läpi maan suoraan Itävaltaan. Unkari on niin kallis rajan ylityspaikka että me kierretään se.”

Postikortin kuva: Ringstrasse, vasemmalla Parlamenttitalo, taaempana Raatihuone ja Burgtheater.

Postileima “Wien 7- 8 1968”.

“7.8.68 Wien,

Auto käy joten kuten. Huomenna [8.8.] ehkä jo Jugoslaviassa. Sieltä Romaniaan tai Bulgariaan. Sateli Bratislavassa mahottomasti. Tiet oli sortuneet ja metri jossain tiellä vettä”

Postikortin kuva: Wienin Valtionoopperasta (Staatsoper), edessä Ringstrasse (Opernring) oikealla Kärntner Strasse.

(toinen kortti Wienistä, isovanhempien kesäosoitteeseen) 

Postileima: puuttuu. 

“7.8.68 Wien,

Kierros on ollut seuraavanlainen: Tukholma, Kööppenhamina, Varnemÿnde, Berliini, Varsova, Bratislava, Wien. Seuraava etappi joko Romania tai Bulgaria. Sitten jos rahat riittää Kreikka ja Turkki.”

Postikortin kuva: Belgradin Modernin taiteen/Nykytaiteen museosta (ks. juttu OSA II)

Postileima: “Beograd 9-VIII 1968”

“9.8. -68 Beograd, 

Belgrad on iso kaupunki – juu. Meillä on yksi alkuasukas oppaana. Matka jatkuu.”

Postikortin kuva: Suleimanin moskeija eli Suleiman I Suuren moskeija. (Süleymaniye Camii) 1557. Arkkitehti Mimar Sinan joka haudattu moskeijaan. Taustalla Kultainen sarvi ja yksi sen silloista. (vrt. juttu OSA II)

Postileima: “Istanbul 13.8.68”

“13.8.-68 Istambul,

Auto on jaksanut tänne hyvin. Itävallassa vain korjailtiin sytytys. Eilen [12.8.] saavuttiin tänne ja ehkä huomenna [14.8.] lähdetään pois Kreikan kautta. Uitiin eilen melkein koko päivä Marmarameressä.” Istanbul oli kuitenkin niin kiehtova, että tosiasiasa lähdettiin vasta 15.8.1968.

Postikortin kuva: Perinneasuisia kreikkalaisia miehiä munanrikkomisrituaalissa.

Postileima: “Thessaloniki 16 VIII 68”

“Thessaloniki 16.8.-68, 

Kreikassa ollaan, Mennään Jugoslaviaan. Uitiin Aegeian meressä. Vaihdettiin eturenkaat taakse kun ne oli niin kuluneet”

Postikortin kuva: Dubrovnikin vanha kaupunki.

Postileima: “Dubrovnik 23-VIII 1968”

“Dubrovnik, 23.8.68,

Tänne saakka ollaan päästy vasta nyt. Me ollaan paraikaa VW-korjaamossa, meillä sipahti laturi. Nyt me ostettiin toinen vanha akku ja koetetaan päästä Itävaltaan jossa varaosien hinta on murto-osa täkäläisistä. 800 km Itävaltaan! Tämä on oikea turistikonnien maa, yrittävät huijata joka paikassa. Kerran jo onnistuivatkin. Saa nähdä riittävätkö rahat. Muilla on jo kiire syyskuuksi sinne.”

Postikortin kuva: Nürnberg, Schönen Brunnen mit Frauenkirche.

Postileima: “Nürnberg 27.8.68″

”27.8.-68 Nürnberg,

Ostettiin juuri laivaliput Lyypekki-Helsinki. Finnpartner lähtee huomenaamuna [28.8.] klo 9. Ollaan ehkä Jyväskylässä perjantai-iltana.” Niin oltiinkin (30.8.)!

Mitä tästä opimme?

Vanhemmillani oli taipumus säästää kaikkea mahdollista, jota voi tulevaisuudessa tarvita. Sen käyttäytymistavan olen oppinut. Siitä voi olla pientä vaivaa ja haittaa, mutta joskus yllättävää hyötyä. Taas kerran tämä vanhan kansan ”pula-ajan” periaate osoittautui hyödylliseksi. Ei vain siksi että sillä tavalla löytyy kadonneita faktoja, vaan myös siksi että näin on myös mahdollista tarkistaa omia käsityksiään ja huomata omien muistikuviensa muuntuminen matkan varrella. Monta “varmaa” muisti- ja mielikuvaa on osoittautunut virheelliseksi luuloksi. Lopullista “totuutta” ei tietenkään, vieläkään selvinnyt mutta hieman sitä taas lähestyttiin.

Korttien päiväyksistä ja postileimoista saattoi tarkistaa aiemman matka-aikataulun oikeellisuuden. Kiva oli huomata, että vaikeimmat reittiä ja ajoitusta koskevat pähkinät oli ratkaistu aika hyvin. Reittiin ei postikorttiaineisto aiheuttanut muutoksia. Kaupungit joissa käytiin pysyivät samoina. Päivämäärät tärkeimmissä vierailukohteissa pysyivät nekin ennallaan. Tarkistuksia piti kuitenkin tehdä niiden matkakohteiden päivämääriin, jotka olivat pitkien siirtymätaipaleiden varrella. 

Jugoslaviassa tapahtunut auton laturin käämien palaminen aiheutti ylimääräistä ajankulua laskeuduttuamme Montenegron (nykyisen Kosovon) vuorilta Adrianmeren rannikolle. Aikaa kului pari päivää enemmän kuin halusi jälkeenpäin uskoa. Laturin uudelleenkäämityksen epäonnistuttua Ivangradissa piti pärjätä ostamalla käytettyjä akkuja ja yrittämällä selviytyä sammutetuin lyhdyin Itävaltaan, jossa vasta saimme merkkikorjaamosta kohtuuhintaisen uuden laturin. Tärvääntynyt aika piti kuroa umpeen loppumatkalla. Tosin Tšekkoslovakian rajalla puolet porukasta oli sitä mieltä, että ei tässä hätää ole, odotellaan vain ja yritetään keksiä keino ylittää raja. Kiireisimmät meistä halusivat kuitenkin opiskelupaikoilleen viimeistään 1.9. Se ratkaisi loppuaikataulun. Suuntasimme Lyypekkiin.

Kun postikortista selvisi, että olimme ostaneet laivaliput Nürnbergissa 27.8., ratkesi Länsi-Saksan läpiajon todellinen aikataulu. Tsekkoslovakian suljetulla rajalla norkoilu täsmentyi samalla koska sieltä oli vain alle kahden tunnin ajo (runsas 120 km) Nürnbergiin. Muistimme, että Länsi-Saksan läpiajo oli melkoista vauhtiajoa. Se mielikuva osoittautui oikeaksi. Loppumatka (Nürnberg-Lyypekki, noin 700 km) taittui reilusti alle vuorokaudessa. Ajoimme läpi yön. Osa nukkui, osa ajoi. Jos automme olisi hajonnut sillä matkalla vielä jostain muusta paikasta, emme olisi ehtineet Suomeen ennen syyskuun alkua. 

Kaikki tiesimme, että kytkin oli jo siinä pisteessä, että se olisi voinut milloin tahansa matkamme keskeyttää. Jyväskylään asti se kuitenkin kesti.

Tässä hieman korjattu reittikartta ja -aikataulu korjattuine päivämäärineen. Vanha versio saa puolestani lymyillä OSAn I lopussa. Vertailkoon ken haluaa.

Amanda Gorman’s message

Joe Bidenin virkaanastujaiset oli melko pakko katsoa suorana lähetyksenä. 

Jo pelkästään sen takia, että kyseessä oli se historiallinen hetki, jolloin Amerikan Yhdysvaltojen kansalaiset vapautettiin pitkän piinan jälkeen presidentistä, jota he eivät olleet ansainneet. 

Monesti toistettuja fraaseja ovat nämä: ”kansa ansaitsee aina omat johtajansa” tai “sitä saa mitä tilaa”. Olenpa itsekin pitänyt niitä varteen otettavina totuuksina. Tällä kertaa on oltava hieman eri mieltä.

Patologinen valehtelija ja härski oman edun tavoittelija on presidenttinä henkilö, jota mikään kansa ei ansaitse. Siitäkään huolimatta, että kansa itse on hänet demokraattisissa vaaleissa paikalleen valinnut. Henkilön nimeä en tähän kirjoita koska haluan, että hakukoneet löytävät hänet yhä harvemmin.

Se miksi kansa hänet virkaansa valitsi, on oma juttunsa. Tapahtumasarja on ns. länsimaisen demokratian, ilmaisuvapauden ja vapaan yritteliäisyyden “mielenkiintoinen” ristisiitos (understatement). Mutta en sotke sitä nyt tähän juttuun.

Yleisradio välitti virkaanastujaiset suorana lähetyksenä eilen 20.1.2021. Saman tekivät lukemattomat muut televisiokanavat, julkiset ja yksityiset. Siksi siitä ei Yleisradiolle ropise erityispisteitä. Eikä ropise ainakaan siitä, että juuri kun tilaisuuteen esiintymään kutsutut viihdetaiteilijat aloittivat esityksensä, Yleisradio katsoi paremmaksi näyttää studiokeskustelua, jota johti uutisankkuri jokseenkin yhdentekevien ja moneen kertaan käsiteltyjen aiheiden parissa.  

Yleisradion sijasta oli pakko vaihtaa kanavaa eli katsoa netistä muiden uutismedioiden lähetyksiä. Sain kuunnella mm. Jennifer Lopezin hienon version Woody Guthrien legendaarisesta folkviisusta “This Land is Your Land”, …”from California to the New York Island” jne. Sen loppupuolelle oli taidokkaasti istutettu pätkä laulusta “America the Beautiful”. Tämä vanha lauluhan on Yhdysvalloissa jopa suositumpi kuin virallinen kansallislaulu Tähtilippu, Stars Spangled Banner, jonka Lady Gaga veti komeasti tilaisuuden alkupuolella. 

Ilahduttavin esitys oli kuitenkin 22-vuotiaan runoilijan Amanda Gormanin runo “The Hill We Climb”. Poikkeuksellinen sekoitus tulevaisuususkoa ja realistista tilanneanalyysiä. Kirkkain silmin ja hillityllä koreografialla. Nautittavaa englanninkieltä, alkusointuja ja kekseliästä sanaleikkiä. “…what ‘just’ is isn’t always justice”. Se ei välttämättä avaudu ellei kuuntele.

Suonette varmaan mielellänne anteeksi, etten edes yritä kääntää runoa tähän. Alkukielisenä parempi. Versio on kopioitu The Guardianin eilisestä uutisesta, mutta varmistin tekstin oikeellisuuden kuuntelemalla CNN:n videonauhoituksen läpi tekstin kanssa. 

When day comes, we ask ourselves where can we find light in this never-ending shade?
The loss we carry, a sea we must wade.
We’ve braved the belly of the beast.
We’ve learned that quiet isn’t always peace,
and the norms and notions of what “just” is isn’t always justice.
And yet, the dawn is ours before we knew it.
Somehow we do it.
Somehow we’ve weathered and witnessed a nation that isn’t broken,
but simply unfinished.
We, the successors of a country and a time where a skinny Black girl descended from slaves and raised by a single mother can dream of becoming president, only to find herself reciting for one.

And yes, we are far from polished, far from pristine,
but that doesn’t mean we are striving to form a union that is perfect.
We are striving to forge our union with purpose.
To compose a country committed to all cultures, colors, characters, and conditions of man.
And so we lift our gazes not to what stands between us, but what stands before us.
We close the divide because we know, to put our future first, we must first put our differences aside.

We lay down our arms so we can reach out our arms to one another.
We seek harm to none and harmony for all.
Let the globe, if nothing else, say this is true:
That even as we grieved, we grew.
That even as we hurt, we hoped.
That even as we tired, we tried.
That we’ll forever be tied together, victorious.
Not because we will never again know defeat, but because we will never again sow division.

Scripture tells us to envision that everyone shall sit under their own vine and fig tree and no one shall make them afraid.
If we’re to live up to our own time, then victory won’t lie in the blade, but in all the bridges we’ve made.
That is the promise to glade, the hill we climb, if only we dare.
It’s because being American is more than a pride we inherit.
It’s the past we step into and how we repair it.
We’ve seen a force that would shatter our nation rather than share it.
Would destroy our country if it meant delaying democracy.
This effort very nearly succeeded.
But while democracy can be periodically delayed,
it can never be permanently defeated.
In this truth, in this faith, we trust,
for while we have our eyes on the future, history has its eyes on us.
This is the era of just redemption.
We feared it at its inception.
We did not feel prepared to be the heirs of such a terrifying hour,
but within it, we found the power to author a new chapter, to offer hope and laughter to ourselves.
So while once we asked, ‘How could we possibly prevail over catastrophe?’ now we assert, ‘How could catastrophe possibly prevail over us?’

We will not march back to what was, but move to what shall be:
A country that is bruised but whole, benevolent but bold, fierce and free.

We will not be turned around or interrupted by intimidation because we know our inaction and inertia will be the inheritance of the next generation.
Our blunders become their burdens.
But one thing is certain:
If we merge mercy with might, and might with right, then love becomes our legacy and change, our children’s birthright.

So let us leave behind a country better than the one we were left.
With every breath from my bronze-pounded chest, we will raise this wounded world into a wondrous one.
We will rise from the golden hills of the west.
We will rise from the wind-swept north-east where our forefathers first realized revolution.
We will rise from the lake-rimmed cities of the midwestern states.
We will rise from the sun-baked south.
We will rebuild, reconcile, and recover.
In every known nook of our nation, in every corner called our country,
our people, diverse and beautiful, will emerge, battered and beautiful.
When day comes, we step out of the shade, aflame and unafraid.
The new dawn blooms as we free it.
For there is always light,
if only we’re brave enough to see it.
If only we’re brave enough to be it.

Vaikka “sanassa sanotaan” (“Scripture tells”) viittaa raamatullisiin sanomiin, Amandalla tuntuu riittävän sanomista ja ruutia omastakin takaa.

Vielä kerran: ansaitsiko ja ansaitseeko Amerikan kansa johtajansa? Voi olla että nykyiset sukupolvet ja erityisesti edellisen presidentinvaalikierroksen äänestäjät eivät saa ihan ansionsa mukaan. Seuraavat sukupolvet joutuvat maksamaan laskuja. Amanda Gorman toteaa viileästi: “we know our inaction and inertia will be the inheritance of the next generation”.

Pienestä patetiasta huolimatta lainaan vielä tähän Amandan viimeiset säkeet: “For there is always light, if only we’re brave enough to see it. If only we’re brave enough to be it.”. Pallo on ja pysyy meillä.

Jerenperintö

Kuusi erilaatuista kohtaamista vuosien varrelta

Neljä Jere Maulan akvarellia SAFAn taideleirien 25-vuotisjuhlanäyttelyssä aika tarkkaan 15 vuotta sitten eli marraskuussa 2005 Kaapelitehtaalla. Vasemmassa alanurkassa oleva teos valittiin myös näyttelyjulisteen pohjaksi. Juhlanäyttelyn teokset sai kukin itse valita omasta tuotannostaan eikä niiden tarvinnut olla taideleireillä tuotettuja. Minusta nämä neljä esimerkkiä kuvaavat hyvin Jeren asennetta luovaan työhön, jota myös hänen varsinainen ammattialansa arkkitehtuuri, yhdyskuntasuunnittelu, opetus ja tutkimus ovat. Nopeita, rohkeita ja näkemyksellisiä kiteytyksiä. Niissä ei eksytä pikkutarkan kuvailun tai lavertelun poluille, vaan syöksytään suoraan asian ytimeen. Syteen tai saveen.

1. Jere yllättää (1973)

Joskus keväällä 1973 istuimme tutkijakollegani Torsti Kivistön kanssa junassa Helsingistä Tampereelle ja mietimme, mitä kysymyksiä ottaisimme esille tapaamisessa Jere Maulan kanssa. 

Tämä tapaaminen oli suunniteltu etukäteen ja sovittu Jeren ja hänen tutkijaystäviensä juuri perustamaan tutkimusyksikköön jossain Hatanpäänvaltatien tuntumassa, jos muistan oikein. Olimme kuulleet ja lukeneet mielenkiintoisesta monitieteisestä tai peräti tieteidenvälisestä kaupunkitutkimusyksiköstä, jota Jere veti.

 Paikan muuten muistin oikein. Se selvisi “uudistuvan elinympäristön tutkimusaseman” tutkimussuunnitelmasta, jonka Hannu Maula löysi pari päivää sitten arkistoistaan. Yllä kuva sen kannesta. Suunnitelmasta selvisi sekin, että “tutkijat ovat solmineet 30.03.1973 valtion yhteiskuntatieteellisen toimikunnan kanssa tutkimussopimuksen, jonka vastike on yhteensä 572 000 markkaa”. Poikkeuksellisen suuri summa yhdyskuntasuunnittelun tutkimukseen vastaa nykyrahassa lähes 670 000 euroa. Luulen että tämä onnistuminen kiritti muitakin alan tutkijoita vastaaviin pyrkimyksiin. Kolmivuotisen tutkimushankkeen hakijoina oli yhteensä kymmenen tutkijaa Tampereen yliopiston sosiologian ja psykologian laitoksilta sekä Tampereen teknillisen korkeakoulun rakennus- ja yhdyskuntasuunnittelun toimialoilta. Yliopistosta kärkiniminä olivat professorit Tapio Nummenmaa ja Seppo Randell, TTKK:sta tekniikan lisensiaatti Jere Maula. Jeren lisäksi ryhmässä oli kolme muuta arkkitehtiä. Tutkimussuunnitelman kannessa vilisti pieni leppäkerttu, josta syystä tutkimusta sitten kutsuttiinkin “leppäkerttututkimukseksi”

Halusimme keskustella yhteistyöstä. Ajatus uuden tyyppisestä korkeakoulujen ja yliopistojen ulkopuolisesta tutkimusyksiköstä kiihotti mieltä. Meillä oli Torstin kanssa samankaltaisia ajatuksia kun olimme rakentamassa omaa tutkimusyhteisöämme VTT:lle Otaniemeen. Itse olin haaveillut isommista tutkimuskokonaisuuksista siitä lähtien kun tulin VTT:lle vuonna 1971. Olin päässyt jo aiheen makuun kun sain vuonna 1972 olla Jaakko Tuttujewin opettaman kaavatalouden assistenttina tai oikeastaan sijaisopettajana Arkkitehtiosastolla ja kirjoitin samaan aikaan myös yhdyskuntataloutta koskevia lukuja Rakennustekniikan käsikirjaan (Tammi 1973). Torstilla puolestaan oli insinööritoimisto Viatekin ajoiltaan ja diplomityöstään (1970) alkaen jo parin vuoden menestyksekäs konsulttikokemus kaavatalouden selvityksistä, mm. Turun aluevertailussa (1970). 

Vuonna 1973 Torsti onnistui myymään rahoituksen isohkolle kaavatalouden tutkimushankkeelle silloiseen kuntatason kaavoitusta ylimpänä viranomaisena ohjaavaan sisäasiainministeriöön. Siellä yskän ymmärsi nopeasti tutkimustoimiston päällikkö Jouko Kajanoja, jolla oli oma taustansa Helsingin kaupunkisuunnitteluviraston tutkimustoimiston päällikkönä. Osallistuin näihin “myyntineuvotteluihin” työpaikallani Otaniemessä, vaikka asetelma herätti (kuten kuulin myöhemmin) pientä paniikkia VTT:n keskijohdossa, koska neuvotteluosapuolena oli “äärivasemmistolaiseksi” huhuttu Kajanoja. Sittemminhän hän oli mm. työvoimaministerinä 1981-82 Mauno Koiviston II hallituksessa ja SKP:n puheenjohtaja 1982-84. Sisäasiainministeriö oli Kajanojan mukaan valmis rahoittamaan tutkimuksemme vain sillä ehdolla että tutkimus tehtäisiin VTT:llä, ei yksityisessä konsulttitoimistossa. Tilaaja sai tahtonsa läpi ja Torsti siirtyi vuonna 1973 Viatekista VTT:n palvelukseen, kollegakseni. Työtä valvoi sitten käytännössä Kajanojan jälkeen toimistopäälliköksi nimitetty Sirkka Hautojärvi ja hänen esimiehenään rakennusneuvos Mikko Mansikka.

“Kaavatalous kuntatasolla” -tutkimushanke oli jo hyvässä vauhdissa kun päätimme matkustaa Jereä tapaamaan Tampereelle. Voisiko tapaamisesta syntyä yhteistyökuvio? Vastaan saman tien: Ei syntynyt. Ehkä kuitenkin jotain uutta suomalaiseen kaupunkitutkimukseen? No, sitä ehkä syntyi, kun innokkaita tutkimusryhmiä oli sekä Otaniemessä että Tampereella – onneksi molemmille osapuolille. 

Syy miksi yhteistyötä ei syntynyt selvisi aika nopeasti. Jere Maula oli 1970-luvun alussa rakentanut TKK:n arkkitehtiosaston Yhdyskuntasuunnittelun laitoksella (YSL) aika toimivan yhteistyökuvion erityisesti maantieteen ja sosiologian tutkijoiden suuntaan. Tämä lähinnä Kaupunkitutkimus 70:ssä syntynyt perinne jatkui nyt Tampereella eikä sitä haluttu vaarantaa. Se, että yhteistyö suuntautui erityisesti maantieteilijöiden ja sosiologien suuntaan johtui siitä, että kun haluttiin selittää kaupunkien muutosta joka ei aina mennyt kuten yhdyskuntasuunnitteloiden pöydillä oli kaavailtu, tarvittiin avuksi yhteiskuntatieteellisiä selitysmalleja. 

Jere Maula ja Marjatta Mäenpää, Keskisuurten suomalaisten kaupunkien ja kaupunkisuunnittelun tila ja tulevaisuudennäkymät 1970-luvun alkaessa. TKK YSL Kaupunkitutkimus 70 julkaisu 6/1971, 121 s.

Kaupunkitutkimus 70 -hankkeen maantieteellinen osa (Pentti Viitala ja Mauno Kosonen,  K 70 julkaisu 1/1971) tuntui saavan erityistä vastakaikua arkkitehtien ja yhdyskuntasuunnittelijoiden parissa. Se saattoi johtua siitä luonnollisesta syystä, että maantieteessä kaupunki ja sen muutos tai kasvu nähtiin lähinnä fyysisenä ilmiönä ja sitä kuvattiin “formaalisena rakenteena”. Tässä tutkimushankkeessa kaupunkia kuvattiin neljännesneliökilometrin ruudukossa ja liikenneverkkoon sovitetuissa sektorivyöhykkeissä. Kaupunkialueen rajaamiskriteerinä käytettiin muuten yksinomaan ruutuihin kiinnitettyjä aluetehokkuuslukuja (kerrosalaa per maa-ala), koska “muut rekisteritiedot eivät tuo oleellista parannusta rajaamiskriteereihin ”. Aluetehokkuuskäsite oli perinteinen kaavoittajien suunnittelutyökalu. Tulevaa kehitystä arvioidessaan maantieteilijät käyttivät kuitenkin mieluummin ruutukohtaista asukastiheyttä (asukkaita/maakm2). Simuloidessaan “formaalisten kaupunkien” tulevaa kasvua, tutkijat joutuvat toteamaan, että “kyse ei ole ennustamisesta” ja että “Itse asiassa useimpien kaupunkien kasvu kymmeneksi vuodeksi eteenpäin on kaavoitustoimenpitein jo varsin pitkälle lukkoon lyöty”. Merkittävä realistinen reunahuomautus.

Kovin korostunut markkinatalouden ja amerikkalaispainotteisen kaupunkimaantieteen rooli eivät kuitenkaan sopineet sellaisenaan suomalaiseen julkisen vallan ohjaamaan kaupunkisuunnitteluun. K 70-tutkimuksen synteesiraportin (Jere Maula ja Marjatta Mäenpää, julkaisu 6/1971) yhteenvetoa edeltävässä luvussa 4 “Kaupunkisuunnittelu 1970-luvulla” tutkijat toteavat tarpeen irtautua markkinoiden ohjauksesta ja hyödyntää myös muita tieteenaloja: “spontaani kaupunkikehitys puhtaasti taloudellisten sijaintilakien perusteella johtaa huonoon tulokseen. Kaupunki olisi nähtävä myös toiminnollisena kokonaisuutena, missä toimintojen tasapainoinen sijainti ja palvelukykyinen liikennejärjestelmä on osa viihtyisyyttä. … Yhdyskunnan kokonaisvaltaisen kehityksen varmistamiseksi sen toimintojen, talouden ja maankäytön suunnittelun on tapahduttava rinnakkain. … Automaattinen tietojenkäsittely tarjoaa tulevaisuudessa paremmat mahdollisuudet eri ratkaisuvaihtoehtojen vertailuun ja niiden seurausvaikutusten selvittämiseen. Ratkaisujen pohjana voivat olla suuremmassa määrin yhdyskuntasuunnittelua sivuavien tieteenalojen, kuten ekologian, sosiologian, psykologian ja taloustieteiden tutkimustulokset”. Järkeenkäypää tekstiä myös silloisen kaava- tai yhdyskuntatalouden tutkijan näkökulmasta.

Julkaisujen perusteella olimme kuitenkin päätelleet, että Tampereen tutkimusryhmältä puuttuu riittävä yhteiskuntataloudellinen osaaminen jota meillä olisi tarjota.

Tampereen junassa tunnelma oli odottavan innostunut. Olin pyöritellyt aika laajaa kokonaisuutta parissa artikkelissa Rakennustekniikan käsikirjassa (1973) ja valmisteilla olevassa diplomityössäni (valmistui 1974) joka koski yhdyskuntasuunnittelun ja talouden keskinäisyhteyksiä. Junassa luonnostelin huopakynällä paperille yksinkertaisen kaavion, jota olin kehitellyt. Kaavio päätyi lähes sellaisenaan pari vuotta myöhemmin Sisäasiainministeriön kaavoitusohjeita 3/1974 -julkaisun “Kaavatalous kuntatasolla” kansikuvaksi. Jere oli, sattumalta, Torstin jälkeen ensimmäinen ulkopuolinen joka kaavion näki. Reaktio oli hieman yllättävä. Hän suorastaan hätkähti nähdessään luonnokseni ja tokaisi saman tien: “Ahaa, onhan meilläkin tehty erilaisia kaavioita!”. Samassa hän kävi pöydältään hakemassa jonkin ryhmässään kehitellyn kaavion – en nyt muista minkä. Keskustelua jatkettiin niiden pohjalta, välillä aika korkealentoisesti.

Tapaamisemme aikana Jere myös esitteli tutkimusyhteisönsä tiloja ja erityisesti kokolattiamatolle viritettyä toimisto-golfia. Sitä kuulemma käytettiin silloin kun tutkimuksessa syntyi luovia taukoja. Huomiotani herätti kuitenkin golf-rataa enemmän se, että tutkimusryhmä toimi vakiintuneiden laitosten ulkopuolella myös fyysisesti (paikkaa kutsuttiin “tutkimusasemaksi” josta tuli ensimmäisenä mieleen tutkimusmatkailijoiden tukikohta) ja pyrkimys oli aitoon tieteidenvälisyyteen. Jere selvästi halusi synnyttää mielikuvan luovasta, vapaasta, riippumattomasta ja vuorovaikutteisesta tutkijajoukosta, jossa ei paljon piitata hallinnollisista tai tiedekuntien rajoista, tai ainakaan niiden byrokratiasta tai muusta akateemisesta ryönästä. Tuntui hienolta. Toimiko se todella? Ulkopuolisen on sitä vaikea arvioida.

2. Pieni episodi Kirmo Mikkolan väitöstilaisuudessa (1984)

Toisen kerran, yli kymmenen vuotta myöhemmin, tiemme kohtasivat Otaniemessä arkkitehtiosastolla Kirmo Mikkolan väitöstilaisuudessa 14 kesäkuuta 1984, Alvar Aallon ikonisessa luentosalissa. Kirmo Mikkolan väitöksen aihe oli “Eliel Saarinen aikansa kaupunkisuunnittelunäkemysten tulkkina – Suomen aika”.  

Yhdyskuntasuunnittelun professori Jere Maula toisena vastaväittäjänä (FM Riitta Nikula oli toinen) tapansa mukaan halusi hämmentää soppaa ja herättää keskustelua. Hänen kommenttinsa olikin suunnattu vähintään yhtä paljon väitöstä seuraavalle yleisölle kuin väittelijälle. Jere totesi, että väitöskirjassa on edetty hyvään suuntaan kun on vihdoin siirrytty “kuulopuheista dokumentoituun tietoon”, mutta heitti saman tien retorisen kysymyksen että “uskalletaanko vieläkään tarttua Eliel Saariseen karkeilla kourilla muistaen hänen ‘liikemiesroolinsa’ ja kysyä mikä esimerkiksi Munkkiniemi-Haagassa oli Saarisen omaa jälkeä, kun bulevardin asuntoneliötkin on (Raymond) Unwinilta ja suunnitelman pohjoisosa puoliksi puutarhakaupunkia”. 

Kirjoitin huomautuksen muistiin koska se kuvastaa minusta aika hyvin Jeren tapaa suhtautua kaupunkisuunnittelun kiiltokuvamaisiin totuuksiin. Jeren teekupposen äärellä ei välttämättä kuvia kumarreltu.

Tilaisuus oli sekä väittelijän että mainioiden vastaväittäjien ansiosta harvinaisen mielenkiintoinen ja leppoisa jonka ansiosta kaksi ja puoli tuntia vierähti nopeasti. Oli kuitenkin aikaa piirtää pieni karikatyyri väittelijästä. Valitettavasti vastaväittäjät eivät ehtineet kuvaan mukaan.

Kirmo Mikkola, Eliel Saarinen aikansa kaupunkisuunnittelunäkemysten tulkkina – Suomen aika. TKK YJK julkaisu A14, 1984. 123 s., otsikkolehti muistiinpanoineen 14.6.1984.

3. Jeremiadi ja nolostuminen (1985)

Kolmannen kerran törmäsin Jeren tutkimushankkeisiin kun vedin VTT:llä itse monitieteistä ja tieteidenvälistä hanketta, jonka otsikoksi tuli “Yhdyskuntarakenteen kehitysnäkymät, erityisesti yhdyskuntatekniikan ja teknologian kehityksen näkökulmasta” (Suomen Kaupunkiliiton julkaisu C 109 vuodelta 1985). 

Myös siinä (kuten K 70:ssä) tehtiin aika perusteellinen asiantuntijahaastattelu (haastattelijana VK Heimo Tolsa), vieläpä niin että haastattelujen tuloksena laaditun väliraportin perusteella kysyttiin vielä kirjallista palautetta siitä miltä tulokset vaikuttavat ja onko vastauksia tulkittu oikein. Haastateltavina olivat professori Lauri Hautamäki (HY aluetiede) , professori Ilkka Heiskanen (HY yleinen valtio-oppi), professori Pertti Hemanus (TamY tiedotusoppi), assistentti Riitta Jallinoja (HY sosiologia), professori Jere Maula (TTKK yhdyskuntasuunnittelu), apulaisprofessori Jeja-Pekka Roos (HY sosialipolitiikka), professori Risto Sänkiaho (TamY yhteiskuntatieteiden metodologia), professori Paavo Uusitalo (HY sosiologia), laboratorioinsinööri Pertti Vuorela (TKK sosiologia) ja tutkija Ari Ylönen (TamY sosiologia). Kaksi haastateltavista oli siis em. leppäkerttututkimuksen tekijöitä. Yritimme taas punoa yhteistyön lankoja. 

Jere pohti toisen kierroksen vastaustaan kauan ja tuotti viisi sivua pitkän tiheällä rivivälillä koneella kirjoitetun vastauksen. Sen sisältö oli mielestäni lähes jeremiadi tai ainakin jeremäisen yllättävä. Jere oli syvästi pettynyt kollegoidensa vastauksiin tai niistä tehtyihin tulkintoihin. “Ilmeisesti piilotendenssi asiantuntijoiden valinnassa oli tuottanut todella nynnyn joukon taivastelijoita – oikein nolottaa olla yksi niistä”. Avoin, kriittinen ja samalla myös hiukan itsekriittinen arvio säväytti.

Jeren perusteellinen vastaus ansaitsisi pitemmän arvioinnin – ehkä joskus myöhemmin.

4. Jere herkistelee (1986 ja 2005)

Neljännen kerran törmättiin SAFAn taideleirillä Karjalankannaksen dyyneillä 1986. Se taisi olla jo järjestyksessä kuudes vastaava taideleiri ja satuimme silloin osallistumaan samalle leirille. 

Muutamia kuvia Karjalankannaksen dyynien taideleiriltä heinäkuun lopulta 1986. Neljässä ensimmäisessä kuvassa mukana myös Jere. Leiri pidettiin kannaksen hienoilla hiekkadyyneillä Rajajoen tuntumassa. Majoituimme paikalliseen lomahotelliin, jonka yläterassilla pidettiin loppunäyttely (viidennessä kuvassa sitä arvioi Mauri Favén). Näyttelyseinältä muuten vohkittiin varkaalle mieluisat työt, minultakin yksi ja kuulemma Jaakko Kaikkoselta yksi hänelle tärkeä karjalainen kuutamomaisema joutsenineen, ehkä myös Jereltä, en muista. Kesä oli kuuma, yöt valoisia kuutamouinteineen, illanvietot hauskoja kuten aina taideleireillä. Alarivillä kuva taideleirien 25-vuotisjuhlista Kaapelitehtaalla 8.11.2005 (oikealla Jere ja Marna Maula, kuva: Esko Eerola) ja juhlanäyttelyn “Vettä Väriä Vuosia” juliste jossa oli Jeren sähäkkä akvarelli.

Ahkeran opiskelun ja maalaamisen ohessa ehdittiin käväistä myös Terijoella, nykyisessä Zelenogorskissa (Зеленогорск) ja Siestarjoella nykyisessä Sestroretskissä (Сестроре́цк), Ilja Repinin uudelleenrakennetulla huvilalla Penatyssä Terijoen Kuokkalassa, nykyisessä Repinossa (Репино) ja myös pikaisesti Viipurissa ja sattuneesta syystä eräät meistä jopa Leningradissa. 

Taideleiri oli kaikille mieleenpainuva kokemus, kuten aiemmatkin, kiitos erityisesti päävastuun järjestelyistä kantaneelle Tapani Kajasteelle. Hieno perinne jatkui Karjalankannaksen leirin jälkeen lähes samalla perusidealla ainakin 20 vuotta ja senkin jälkeen vuosittain vaihtelevissa muodoissa eri paikoissa. Jere osallistui dyynien jälkeen useammallekin taideleirille.

5. Jeren kirjaa lukiessa (1987)

Viides kohtaaminen oli puhtaasti virtuaalinen. Luin luultavasti vuonna 1987 Rakennuskirjan tiettävästi vuonna 1987 julkaisemaa Jere Maulan kirjaa otsikoltaan “Tulevat kaupungit”. Luultavasti ja tiettävästi koska kirjassa ei jostain syystä ole lainkaan painovuotta – en tiedä onko se ollut vahinko vai kirjailijan tai kustantajan tahto, mitkä kaikki vaihtoehdot olisivat omituisia. Ehkä joku muu tietää, mutta tieto ei tämän jutun kannalta ole olennaista. 

Jere Maula, Tulevat kaupungit. Rakennuskirja Oy Helsinki (todennäköisesti) 1987, 79 s. kansi ja etulieve.

Kirja oli jatko aiemmille opetusmonisteille “Menneet kaupungit” (1983) ja “Nykyiset kaupungit” (1985). 

Yleensä luen kirjoja kynä kädessä. Tähänkin olen merkinnyt tai kommentoinut joitakin kohtia. Yritän nyt palauttaa mieleeni mitä kirjasta silloin oivalsin. Harvinaisen vähän viisastelevia reunahuomautuksia tällä kertaa. Jotain kuitenkin. Olen ollut eri mieltä ”järkiperäisyyden ongelmallisuudesta” ja nähnyt siinä mieluummin väärinkäsityksiä. En pitänyt Mies van der Rohen rasteriarkkitehtuuria tai nauhakaupunkia rationaalisuuden ilmentyminä vaan seurauksena sen väärinkäytöstä tai puutteesta. Jeren toteamus nykyhetken ohimenevistä tai odotettua vähäisemmistä vaikutuksista (hieno pilvivertaus) toisaalta viehättää, toisaalta arveluttaa. Mutta näiden kysymysten herättäminen onkin Jeren kirjoitusten parhainta antia.

Jerellä oli mielessään kaupunkikehityksen suuren kuvan ymmärtäminen. Millaisia kaupunkimme oikeastaan ovat ja miksi ne ovat sellaisia kuin ovat? Kaupunkien historiaa ja analyysejä on luettu. Silmään pistää saksankielisten lähdeviitteiden lukuisa määrä. Ernst Egli, Preussin kaavoituslaki, DDR:n Städtebau -oppikirja, Friedrich Tamms & Wilhelm Wortmann, Reinhard Baumeister, Joseph Stübben, Camillo Sitte, Hans-Bernhard Reichow. Monille varmaan aika tuntemattomia nimiä. Nykyisin lukeneisuutta osoitetaan lähes pelkästään anglosaksisen kielialueen kirjallisuudella. Weimarin yliopiston Gropius-professuurin hoitajana hyvä saksankielen taito on ollut ilmeinen perusedellytys mutta se on samalla luonut tilaisuuden saksalaisen kielialueen tärkeimpien alan teoksien tuomisen suomalaiseen keskusteluun. Tampereella yhdyskuntasuunnittelua opiskelleille ja luulisin myös että kollegaopettajille tämä on ollut ylimääräinen ja kadehdittava etu.

Arkkitehtuurin ja yhdyskuntasuunnittelun professorit eivät yleensä ole tuhlanneet aikaansa luentomonisteiden tai oppikirjojen kirjoittamiseen. Otaniemen outo perintö. Tampereen Jere muutti kurssia. Hänen kirjoittamiaan opetusmonisteita on korkeakoulun julkaisusarjassa aika monta sataa sivua: Ajatuksia kuntasuunnittelusta 1 (1971), Yhdyskunnan suunnittelu I, II ja III (Tampere 1971–72), Kaupunki teollistuvassa Euroopassa (1976), Yhdyskuntasuunnittelun perusteet (1978) ja Kolme kaupunkia: eräs koe kaupunkisuunnittelun opettamiseksi (1987). Tampereella opiskelevat arkkitehtiylioppilaat ovat olleet onnekkaita.

6. Suunniteltu maalausleiri Suursaareen (noin 2014)

Kuudes kohtaaminen oli myös virtuaalinen. Olin viettänyt kolmena kesänä (2005-2007) muutamia viikkoja Suursaarella, mummini kotisaarella, lähinnä vain tutustumassa maisemiin ja paikkoihin. Otin enimmäkseen valokuvia, mutta tulipa jokunen hätäinen akvarellikin tehtyä. Saaren poikkeukselliset upeat maisemat olivat houkutelleet satamäärin suomalaisia taiteilijoita ja turisteja erityisesti 1920- ja 1930-luvuilla. Halusin järjestää taideleirin Suursaarella ja kyselin kiinnostuneita. Ilahduin kun Jere vastasi aika nopeasti olevansa kovastikin kiinnostunut, mutta valitteli saman tien, että sen kesän ohjelma oli jo sovittu ja että seuraava kesä olisi parempi. No, monista syistä johtuen leiri ei toteutunut sinä eikä seuraavinakaan kesinä.

—–

Eivät tässä tietenkään kaikki kohtaamiset ole, mutta ehkä muistikerrosten päällimmäiset. Jutunaiheita löytyisi myös monista seminaareista joissa Jere on hieman räiskähdellyt ja kommentoitavan korvat samaan tahtiin punertuneet. Samaan tapaan virkistäviä lehtijuttuja tai haastatteluja on myös koko joukko.

Entä se Jerenperintö?

Jere oli oman lajinsa valistusaatteen jatkaja. Sen ytimessä ovat tieto, sitä tuottava tutkimus ja tulosten aulis jakaminen. Konkreettinen ja käytännönläheinen hyöty ja tavallisen asukkaan maanläheinen näkökulma olivat ilmiselvästi Jeren sydäntä lähellä, kaupunkikehittämisessä nyt vallalla oleva bisneshenkinen kiinteistöjalostus ja monet muotikotkotukset yhtä kaukana. Yllättävien löydöksien esiin houkuttelemiseksi hän halusi ylläpitää innostavaa keskusteluilmapiiriä, harrastaa väittelyä ja kinastelua. Otollisessa tilanteessa voi esiin hypätä ”jokin keskustelussa leiskahtanut repliikki”, josta saattaa seurata yllättäviä juttuja. ”Ajatukset vain karkaavat omille teilleen” (Jere Maula, Tulevat kaupungit, s. 7). Onneksi joskus karkaavat, kuin pilvet.

Jere Maula syntyi 26.10.1936 Joensuussa ja kuoli 1.11. 2020 Tampereella.

Kuvat, ellei erikseen mainittu: PL

Kuu

Nyt on taas täydenkuun aika. Täsmällinen aika on 2.9.2020 klo 8.22, mikä tarkoittaa sitä, että käytännössä täydenkuun voi havaita yhtä hyvin ensi yönä kuin sitä seuraavanakin yönä, säästä riippuen tietysti. Paras aika on puolenyön paikkeilla etelätaivaalla kun kuu on korkeimmillaan ja muu taivas pimeimmillään. Sääennusteen mukaan ensi yönä pitäisi olla kohtuullisen hyvä näkyvyys lähes koko Suomessa, vaikka sumua saattaakin esiintyä. Pilvisyys lisääntyy huomisesta alkaen.

Paljain silminkin näkyy tanskalaisen Tyko Brahen mukaan nimetty, yksi Kuun nuorimpiin kuuluva törmäyskraateri Kuun eteläisissä osissa. Sen tunnistaa mahtavista säteistä jotka ulottuvat jopa 1 500 km:n päähän kraaterista kattaen lähes koko Kuun eteläisen pallonpuoliskon. Kraateri syntyi nykyisen tiedon mukaan reilu 100 miljoonaa vuotta sitten, kun noin 10 km:n läpimittainen asteroidi iskeytyi Kuun pintaan – samaan aikaan kuin maapallolla tallustelivat dinosaurukset. Isku roiskaisi valtavat määrät Kuun pintakiveä ympäristöön ja jäljet näkyvät edelleen.

Viimeöinen lähes täysikuu kuvattuna Helsingin Kalliosta klo 24.16. Alaosassa noin kello 7 suunnassa erottuu kirkkaana Tyko (Tycho) törmäyskraateri pitkine säteineen. Yläreunassa erottuu pienempi samasta syystä syntynyt kraateri Pythagoras, josta tässä sivuvalaistuksessa näkyy myös kraaterin keskellä oleva noin 1,5 km:n korkuinen vuori (sen kaksihuippuisuus ei sentään kuvassa erotu).

Kuuhulluutta on monta lajia. Minulla se on lievää tähtitieteellistä tai maailmankaikkeudellista alalajia. Iso kuva on aina ollut se kiinnostavin juttu ja siinä kuu on tietenkin vain pienenpienen pikselin kokoinen juttu. Mutta nurkasta se isokin kuva alkaa. Kuu on kiehtonut ihmistä erityisesti siksi, että se on avaruuden kohteista lähin, helposti havaittava ja sitä kautta helpoimmin tutkittavissa.

Retki Kuuhun suomenkielen avulla

Kuuhulluuteni alkoi Jyväskylän Lyseon keskikoulun viimeisen luokan (V A) suomenkielen oppitunneilta, lukuvuonna 1962-63. Koska tähtitiede ei kuulunut oppikoulun opetusohjelmaan, tiedot piti hankkia muuta kautta.

Maailman ensimmäisessä suomenkielisessä oppikoulussa (perustettu “Jyväskylän yläalkeiskouluna” 1858) suomen kieli on alusta alkaen ollut erityisen arvostetussa asemassa. Opetuksen päätarkoitus on ollut saada suomen kielen ilmaisu hiottua mahdollisimman virheettömäksi, ilmaisuvoimaiseksi ja omaperäiseksi, sekä kirjallisesti että suullisesti. Ylioppilaskirjoituksissa vahdittiin tarkasti koulun suorituskykyä erityisesti äidinkielen kokeen eli “ainekirjoituksen” laudaturien määrällä. Jos niitä ei tullut tarpeeksi oli se koululle häpeäksi.

Kokeeseen valmistauduttiin käytännössä jo keskikoulussa mutta erityisesti lukiossa kirjoittamalla vähän väliä “aineita”, jotka minun tapauksessani, keskikoulun viimeisillä luokilla tuntiopettaja Pentti Laurio ja lukiossa rehtori Martti Saraste, arvostelivat punakynillään, tiukasti mutta ammattitaidolla. Ei vain oikeakielisyyttä vaan myös aiheen käsittelyä ja kielellistä ilmaisua. Jos kirjoitti aineen “abraktista taiteesta” (kuten kaverini teki) opettaja totesi tylysti, että ei kannata kirjoittaa aiheesta jota ei tunne. Jos on pakko käyttää sivistysanoja, kannattaa ensin opetella niiden oikeinkirjoitus.

Aineissa annettiin kirjoitettavaksi vaihtoehtoisia otsikoita, esitelmien aiheet sai itse vapaasti valita.

Löperöä ilmaisua ei suosittu. “Hämärästi sanottu on hämärästi ajateltu” jäi takaraivoon eikä se sieltä mihinkään ole lähtenyt. Kiitän siitä. Se on tehokas sanansäilän isku edelleen. Eikä ainetta nyt perkele saanut aloittaa ainakaan “jo roomalaiset muinoin” eikä lopettaa “sitten minä heräsin”. Kuluneimmat fraasit ja epätoivoisimmat kikat muuntaa mielikuvitustarinat asia-aineiksi karsiutuivat armotta. Sarasteen lausahduksista on jäänyt mieleen hänen vastauksensa omaan kysymykseensä “mikä maistuu todella pahalta? – no, lämmin olut!” Olut ei siinä vaiheessa vielä kuulunut mielijuomien joukkoon, joten outo heitto kummastutti.

Kukaan ei halua joutua noloihin tilanteisiin. Oli pikkupakko opetella asiallinen kieli ja perusteltu tapa kuljettaa ymmärrettävää päättelyä. Kieli ja ilmaisu paranivat väkisin.

Mutta takaisin kuuhun.

Esitelmä kuusta

Vuosittain piti laatia ja sen lisäksi kateederilta esittää “esitelmä”, onneksi kuitenkin itse valitsemastaan aiheesta (alemmilla luokilla kyhäiltiin vielä runoilija ja lehtori Einari Koveron johdolla “sepitelmiä”).

Keskikoulussa olin jo ehtinyt innostua tähtitieteestä, joten siirtyminen tarinoista asia-aineisiin sujui helposti. Suomenkielen opetuksen ja asia-aineiden myötä opin pitämään lyhyistä otsikoista ja lauseista. Synteesinä näistä viidennen luokan esitelmän aiheeksi ja otsikoksi valikoitui “Kuu”. Sen lyhyempään otsikkoon en ole vieläkään päässyt. Toistan siis historiaa tässä jutussa.

Esitelmäni Kuu Jyväskylän Lyseon VA -luokalla lukuvuonna 1962–63 (tarkkaa päivämäärää ei ole merkitty). Olin tuolloin 14–15-vuotias.

Esitelmäni alkoi lyhyellä virkkeellä “Kuu on kuollut maailma, selittää tähtitieteilijä.” Olin aika tyytyväinen iskevään aloitukseeni, siinähän tuli jo heti alussa selväksi se, että tiede selittää maailmaa, ja myös se, että välissä on kuitenkin aina se ihmisen tulkinta, “tähtitieteilijän selittäminen”.

Esitelmöintihetki jännitti sietämättömällä tavalla. En ole luonteeltani esiintyjä. Oivalsin, että ainoa keino päästä sen yli on valmistella esityksen sisältö niin hyvin, että siihen on vaikea kenenkään puuttua. Tarkista faktat. Se on ollut pätevä ja paras valmistelun ohjenuora senkin jälkeen. Kuu-esitelmän pito onnistuikin kohtuullisen hyvin. Tärkeintä oli, ettei naurunpyrskähdyksiä kuulunut (suurin vaara oli tosin aiemmin ollut se, että kun huomasi kesken esityksen että jutusta taisi tulla aika hölmö, itseä rupesi naurattamaan – ja erään kerran naurusta ei meinannut tulla loppua lainkaan). Ei tainnut tulla kysymyksiä tai vastaväitteitäkään – se ei varmaan kuulunut tapoihin. Muistaakseni vasta lukiossa esitelmiin tuli mukaan joku toinen oppilas, nimettynä “opponenttina”. Akateemisten käytäntöjen opettelua siis.

Omaksi huvikseni olin jo aiemmin lainannut kirjastosta tähtitieteen perusteoksia, mm. noin tuhatsivuisen V. Heiskasen Tähtitiede I-II:n. Koneella kirjoitettuun 8-sivuisen esityksen lopussa oli myös asianmukainen lähdeluettelo, jossa oli Heiskasen I osan lisäksi kuusi muuta teosta. Harrastukseni tueksi hankin samoihin aikoihin kesäansioillani pienen, kukkarolleni sopivan japanilaisen kaukoputken (Zuiho), mutta sen linssien laatu ei ollut järin kehuttava.

Yötaivaan tarkkailua varten jouduin laatimaan oman tähtikartan koska sellaista ei Jyväskylän kirjakaupoista siihen aikaan löytynyt. Kirjoihin painetut taas olivat surkean pienikokoisia ja sisälsivät vain kirkkaimmat tähdet. Tarkemman kartan teko onnistui kopioimalla amerikkalaisesta lähdeteoksesta pohjoisen tähtitaivaan tähtikuviot yksi kerrallaan pohjaksi piirtämääni taivaankannen koordinaatistoon. Tähdet valoisuuseroineen tussilla valkoiselle kartongille ja tähtikuviot ja paikannimet erilliselle kuultopaperille sen päälle. Erikseen kuuta koskevia kirjojakin löytyi muutamia. Näillä eväillä esitelmä syntyi.

Muistaakseni näytin esitykseni aikana joitakin lähdekirjoissani esiintyvistä kuun valokuvista, piirroksista ja kartoista.

Kuun kartat

Ensimmäisen kuun kartan oli jo vuoden 1600 paikkeilla laatinut englantilainen fyysikko ja lääkäri William Gilbert paljain silmin havaittavista kohteista. Gilbertin mielestä vaaleat kohdat olivat meriä ja tummat maata, eli päinvastoin kun sittemmin yleisesti päätettiin. Hän nimesi 13 kohdettaan kuvailevilla maantieteellisillä sanoilla, joissa oli usein ilmansuunnat mukana kuten Suuri Itäinen alue (Regio magna Orientalis) tai Suuri Lahti (Sinus Magnus) tai Välimeren vastineena hauskasti Mare Medilunarium. Mukana oli kuitenkin yksi erisnimi, “Britannia”. Lojaalisuus kuningaskuntaa ja sen hallitsijaa kohtaan piti osoittaa jos halusi menestyä eikä halunnut ikävyyksiä.

Vanhimmat tunnetut kuukartat: englantilaisen William Gilbertin aika karkea esitys (ennen vuotta 1603) joka on tehty ilman optisia apuvälineitä ja hollantilaisen Michiel Florent van Langren’in “Luna vel Lumina Austriaca Philippica” (1628) joka perustui jo kaukoputken käyttöön. Kumpikin kartta jäi julkaisemattomaksi käsikirjoitukseksi ja löydettiin vasta myöhemmin. van Langren sai sitten vuonna 1645 julkaistua jo paljon yksityiskohtaisemman kartan satoine paikannimineen.

Vajaa kymmenen vuotta William Gilbertin jälkeen 1608 hollantilaisten kaukoputkien kehitystyön tuloksena kuuta kyettiin tarkkailemaan yksityiskohtaisemmin.

Muiden muassa englantilainen Thomas Harriot ja italialainen Galileo Galilei saivat tietää hollantilaisten optikoiden keksinnöstä ja hankkivat pikaisesti kaukoputken käyttöönsä. Harriotilla oli käytössään 6-kertaa suurentava hollantilainen teleskooppi vuonna 1609. Sen avulla tekemistään havainnoista hän laati ensimmäiset kuukarttansa, mutta ne tulivat julkisuuteen vasta myöhemmin kuin Galileon saman vuoden marraskuussa julkaisemat. Galileo kehitti itse omia kaukoputkiversioitaan, päätyen jopa 30-kertaiseen suurennussuhteeseen. Galileo tutki kaukoputkellaan myös kuuta, mutta ei, syystä tai toisesta, nimennyt havaitsemiaan paikkoja.

Ensimmäisten kaukoputkien käyttäjien joukossa sattui olemaan hollantilainen Michiel Florent van Langren (1598-1675) ja siitä syystä hänen nimensä jäi maailman (tai ainakin Maapallon ja Kuun) historiaan.

Maailmanhistorian ensimmäinen julkaistu jo varsin yksityiskohtainen kuukartta, tekijänä hollantilainen Michiel Florent van Langren 1645: “Plenilunii Lumina Austriaca Philippica” (käännettynä ilmeisesti jotakuinkin näin: Itävallan Filipin valo, täysikuu; selitys otsikolle voi olla se, että muodollisesti Espanjan kuningas Filip IV oli Habsburgin suvun edustajana edelleen Alankomaiden hallitsija).

Vuonna 1645 van Langren laati ja painatti ensimmäiset tarkat kuukarttansa satoine paikannimineen. Nämä 325 nimettyä paikkaa olivat tärkeä osa van Langren’in vaikuttamistoimia. Kartan avulla hän lobbasi Espanjan kuningas Filip IV:aa jotta saisi lisää rahoitusta projektilleen. Tästä syystä kartan nimistössä kumarrettiin syvään hallitsijoiden ja katolisen kirkon suuntaan, esimerkkinä kartan keskellä sijaitseva “Katolinen salmi” (Fretum Catholicum). Siinä ohessa hän häpeilemättä nimesi erään komeimmista kraatereista itsensä mukaan “Langreni” – ja saman tien muutamia pienempiä kavereilleen (ainakin yhdeksän heistä on tunnistettu).

van Langren’in kollegoja eli matemaatikkoja tai tähtitieteilijöitä löytyy kartasta yhteensä 79 kpl, runoilija-taidemaalareita vain yhdeksän. Useimmat näistäkin ovat nykykatsannossa melko tuntemattomia. Itse tunnistin taidemaalareista vain Rubensin, jolle oli omistettu pieni kraateri Rubenii (Rubens latinankielen genetiivissä) kartan lounaiskulmalla. Rubens oli joka tapauksessa hyvin ajankohtainen koska kuoli kartan valmistumisen aikoihin ja oli taatusti ajankohdan vaikutusvaltaisin ja myös ruhtinaallisesti rahoitettu maalari Euroopassa.

Langren’in kraateri on kuitenkin ainoa hänen nimeämistään paikannimistä joka on säilynyt (nimellä Langrenus) tähän päivään asti, ehkä kuitenkin ansaitusti. Sekin on törmäyskraateri jossa on säilynyt noin kilometrin korkuinen keskusvuori. Muut Langren’in nimeämät paikannimet ovat saaneet väistyä myöhempien nimityskierrosten pyörteissä. Kuun paikkojen nimeämistä harrastivat hieman myöhemmin mm. italialainen Giovanni Battista Riccioli. 

Hieman täysikuun (6.7.2020) jälkeen 7.7.2020 klo 01.27.48 otettu kuva kuusta, jossa näkyy selvästi kuun yön ja päivän (valon ja varjon) välinen rajavyöhyke kuun itäreunalla. Hollantilaisen van Langrenin mukaan nimetty suuri kraateri kello neljän paikkeilla erottuu juuri tässä vaiheessa hyvin. Tätä van Langren käytti hyväkseen tarkentaakseen maan pituuspiirien määrittelyä.

Paikannimet vaihtuvat kun ajat vaihtuvat

Kuun (kuten myös Maan) paikannimet ovat kuin patsaita. Kun valta on vaihtunut, uusi valta katsoo asiakseen pystyttää uudet muistomerkit itsensä ja edustamansa aatteen kunnian ikuistamiseksi. Väljähtyneet ja hyödyttömät patsaat ja paikannimet joutavat kaatopaikalle tai enintään kierrätykseen.

van Langrenin paikannimet olivat tärkeitä ensisijaisesti Alankomaiden ja katolisen kirkon näkökulmista. Joukkoon kuuluvat erilaisissa hierarkioissa ylähyllyille kanonisoidut henkilöt (hallitsijat ja kirkonmiehet, kuten edellisenä vuonna paaviksi valittu Innocentius X) ja myös maapallon tärkeät paikat. Kuussa sijaitsivat van Langrenin mukaan Rooma (Roma), Pariisi (Parigi), Amalfi, Venetsian meri (Mare Venetum), Atlantin lahti (Sinus Atlanthicus) ja Itävallan vuoret (Monte Austriaci). Merkittävin osa paikannimistä viittasi tieteen merkkihenkilöihin, eturivissä ymmärrettävästi tähtitieteilijät ja matemaatikot kuten Ptolemaios, Pythagoras, Galilei, Kepler, Kopernikus ja Brahe. Heitä on yhteensä 79 kpl. Taiteilijat eivät ilmeisesti ylittäneet van Langrenin arvoasteikossa riittävän merkittävyyden kynnystä, koska heitä löytyy vain 9 kpl.

Pohjoismaisesta näkökulmasta katsellen van Langrenin nimityskierros tuotti aika laihan tuloksen. Tanskalaisen tähtitieteilijä Tyko Brahen lisäksi kartasta löytyy Tanskan kuningas Kristian IV (Christierni IV, Reg. Daniae), samoin Ruotsin kuningatar Kristiina (Reg. Suec.) sekä nimi Oxensterni, jolla viitatataan ruotsalaiseen valtiomieheen Axel Oxenstiernaan (1583-1654). Hänen suuhunsa on pantu ansiokas ja paljon viitattu lausahdus pojalleen siitä kuinka vähäisellä järjellä maailmaa hallitaan. Oivallus on ollut kestävää laatua. Ruotsalainen valtakunnankansleri Oxenstiern on sittemmin kuitenkin vaihdettu hollantilaiseen matemaatikko Snelliukseen. Ansiokas matemaatikko varmaan, mutta pesuveden mukana meni jonkin sortin aforistikko, o.t.o.

Miksi van Langren oli kiinnostunut kuun pinnanmuodoista?

Michiel van Langren ei ollut kuun kartoituksessaan liikkeellä pelkästä tiedon (tieteen) intressistä. Hänellä oli mielessään selvä maanpäällinen hyöty- ja turvallisuusnäkökohta. van Langren ajatteli käyttää kuun pinnanmuotojen varjonmuodostusta maan pituuspiirien määrittelyyn.

Maapallon pinnalla olevista eri havaitsemispaikoista katseltuna kuun pinnalla näkyvä yön ja päivän rajaviiva näyttää mahdollistavan maan pituuspiirien määrittelyn. Kun varjon tarkka kohta havainnoidaan kahdesta eri paikasta ja lasketaan havaitsemisaikojen ero, on mahdollista määrittää paikkojen pituuspiirien erot. Tämä on tärkeää erityisesti merenkulussa, jossa rannattomilla ulapoilla laivan sijainnin määrittäminen on tärkeää. Tämä hyöty- ja turvallisuusnäkökulma kiinnosti yhtä hyvin hallitsijoita kuin kauppalaivastojakin. van Langren aloitti karttasarjan teon, mutta ehti julkaista siitä vain edellä esitetyn kartan vuonna 1645.

Lähteet

Peter van der Krogt & Ferjan Ormeling, Utrecht University, Faculty of Geosciences, Michiel Florent van Langren and Lunar Naming, ONOMÀSTICA, BIBLIOTECA TÈCNICA DE POLÍTICA LINGÜÍSTICA. DOI: 10.2436/15.8040.01.190 

wikipedia, hakusanat: Brahe, Galilei, Kristiina IV, Kristian IV, van Langren, Oxenstiern, Rubens

Gimis Stadin Ässät

Yhtye Alan Miehet levytti vuonna 1980 mielenkiintoisen sinkun. Sen otsikkona oli “Niin gimis on Stadi”. Mistä oli kysymys ja mikä on gimis Stadi? 

Vuonna 1980 julkaistu Finnlevyn single “Alan Miehet, Niin gimis on Stadi”. Levyn olen saanut 40 vuotta sitten uunituoreena suoraan yhdeltä yhtyeen jäseneltä. 

Ensiksi yhtyeestä. Alan Miehet oli suosionsa huipulla “Kyllä maalla on mukavaa” (1978) levyn jälkeen. Yhtyeen jäsenet olivat sitä paitsi jo tunnettuja muista yhteyksistä: Petri Hohenthal Cumuluksesta, Hannu Karlsson Pihasoittajista ja Finntriosta, Vesa Nuotio Finntriosta ja monista Yleisradion viihdeohjelmista (kuten Ilkamat ja Ällitälli). Nuotion nimi oli tietysti monille suomalaisille tuttu jo 1950-luvun alusta hänen isänsä, Kipparikvartetin kirkasäänisen tenorin Auvo Nuotion ansiosta.

Sitten nimikappaleesta “Niin gimis on Stadi”. Kappale on omassa lajissaan klassikko. Se on kirjoitettu stadin slangilla ja oman versionsa siitä on 1984 levyttänyt myös Stadin Kundiksi vuonna 2014 valittu Jussi Raittinen, tällä kertaa sen alkuperäisellä otsikolla Stadin kundin kaiho. 

Alan Miesten sinkussa kappaleen tekijäksi ilmoitetaan: “Säv. ja san. Jussi Isomeri, sov. Petri Hohenthal”. Kuka tai ketkä ovat oikeat tekijät ja kuka on ollut missäkin roolissa?

Laulun sanoittaja on pioneeri Veikko Lehmuksela, entä säveltäjä?

Veikko Lehmuksela (1908-2003) oli Ässärykmentissä jatkosodasa palvellut esikuntakomppanian pioneeri, joka oman kertomuksensa mukaan sodan aikana 23.1.1941 Karhumäessä kirjoitti laulunsa sanat. Tarinan on Lehmuksela itse kertonut Helsingin Sanomissa 5.3.1981. Sen mukaan laulua ei siis ole kirjoitettu joulun alla 1942, kuten monissa lähteissä väitetään.

Veikko Lehmukselan mielipidekirjoitus ja alkuperäinen runo Hesarissa 5.3.1981.

Laulun sanat kirjoitti omaan muistivihkoonsa myös hänen asetoverinsa Valtteri “Valtsu” Sorsa ja kopioita runosta saivat myös pari muuta Lehmukselan asetoveria. Joissakin kopioissa laulun otsikoksi oli muuten kirjoitettu Ässän kaiho.

Valtsu Sorsa kertoi kappaleen tarinan itse trubaduuri ja rokkiveteraani Jussi Raittiselle tämän esittäessä Valtsulle tuttua kappaletta Vallilan Viidessä Padassa. Oletan, että siinä vaiheessa Jussi Raittinen esitti oman tulkintansa Alan Miesten vuonna 1980 lanseeraamasta laulusta. Raittisen sen jälkeen vuonna 1984 levyttämän kappaleen tekijöiksi on merkitty netistä löytyvän diskografian mukaan joko ”Jussi Isomeri/Veikko Lehmuksela” tai “Jussi Isomeri/Veikko Lehmuksela/Eero Lupari”.

Lehmukselan runoon perustuu myös toinen Jussi Raittisen levyttämä slangipiisi Gartsan gundi. 

Sanoituksen alkuperä on siis melko kiistaton. Sävel tuli mukaan myöhemmin. Mutta kuka sävelsi ja millaisen version? Helsingin Laulun (joka myös on levyttänyt ao. laulun kuorosovituksena) verkkosivuilla kerrotaan Kauko Niemen kirjoittamana, että laulu syntyi alunperin “…Karjalan kannaksella v. 1941 … joulurunoksi, joka sai apteekkari Jussi Isomeren sävelasun vasta reilut kymmenen vuotta myöhemmin.” ja että “Helsingin Laulun sovituksen on tehnyt erityisesti kuorosäveltäjänä tunnettu Jaakko Mäntyjärvi”. Mutta sovitushan on eri juttu kuin sävellys.

Rytmimusiikin syke -verkkosivuilla ja erityisesti Jussi Raittisen Slangimusa -levyosuuden esittelyn kohdalla puolestaan kerrotaan, että “Myöhemmin runo sai ympärilleen sävelen ja laulusta muodostui Ässärykmentin epävirallinen tunnuslaulu”. Syntyikö siis sävel kuitenkin jo jatkosodan aikana Ässärykmentin piirissä vai vasta sodan jälkeen ja miten se syntyi? Kysymys jää tässä pitävän lähdetiedon puutteessa vastaamatta. Ehkä joku valistaa?

Vasemmalla sanat alkuperäisessä Veikko Lehmukselan kertomassa muodossa ja oikealla Alan Miesten/Jussi Isomeren versio sellaisena kun se on vuoden 1980 singlellä kuultavissa:

Alkuperäistä sanoitusta on Alan Miesten levytyksessä hieman muunneltu, varmaankin paremmin rytmiin ja esittäjien suuhun sopivaksi. Tähän Lehmuksela itse viittaa Hesarin kirjoituksessaan “Minä sen laulun tein” ja toteaa, että “Runsas vuosi sitten kopsasi Jussi Isomeri sanoitukseni hieman muunnellen ja julkaisi sen omanaan levyllä ’Niin gimis on stadi’. Kävin asiasta neuvotteluja levyn kustantajan kanssa ja sain poistettua sanoitusoikeudesta Jussi Isomeren nimen”. Oikeus on siis ilmeisesti tapahtunut tekijänoikeuksien osalta. Teostokorvausten osalta minulla ei ole tietoa.

Tekijäsekoiluista riippumatta Alan Miesten sanoituksen muunnelma ja sovitus ovat ammattilaisten, alan miesten ansiokkaasti tekemiä. Piisi on hyvä. Asettuu samaan rivistöön muiden slangiklassikkojen ja niiden esittäjien joukossa: Georg Malmsten, Arvo Turtiainen, Jussi Raittinen, Tuomari Nurmio.

Tekijätiedoissa mättää ja mätää?

Diskografioissa luetellut tekijätiedot eivät nekään ole virallisia totuuksia, koska sivuja pidetään verkossa yllä aika paljon vapaaehtoisin voimin. Lopullista totuutta joudutaan joskus lähestymään oikeussalien kautta.

Veikko Lehmukselan nimi näyttää kuitenkin päässeen mm. Jussi Raittisen diskogarfiaan, ansaitusti. Sen sijaan esimerkiksi Alan Miesten Discogs -tiedoissa Lehmukselaa ei edelleenkään näy. Discogs on amerikkalainen musiikkialan suurin tekijätietokanta, mutta sekin on vain rekisteröityjen käyttäjien itse ylläpitämä sivusto, eikä tietoja sivusto itse millään tavalla korjaa.

Yksi tapa saada aikaan korjauksia on julkisuus, mikä pakottaa ainakin osan alan ihmisistä pysymään totuudessa tai ainakin lähellä sitä. Sekään ei takaa oikeuden toteutumista, koska varsinkin rahakkaassa musiikkibisneksessä riittävän varakas taho voi ostaa varattomamman hiljaiseksi. 

Netistä löytyy esimerkiksi Stadin kundin kaihosta monenlaisia sanoitusversioita. Ne muistuttavat alkuperäisiä, mutta muunnelmien tekijöitä ei välttämättä mainita. Avoimeen verkkoon ladatut versiot lähtevät helposti liikkeelle “alkuperäisinä” ja sen jälkeen näitä loppumattomia virheketjuja ei kukaan pysty katkomaan.

Bitti-, tietokone-, tekoäly- ja nettimaailmassa melkein kaikki näyttää olevan mahdollista, mutta tämä tuntuu olevan liian vaikea ongelma kaikkivoipaisten tietokonevirtuoosien ratkottavaksi?

Stadin slangi rakastaa d:tä ja g:tä

Tämänkin laulun sanoista huomaa, että stadin slangi rakastaa d:tä ja g:tä. Jos jostain päin löytyy lainasana, jossa on d tai g, se otetaan oitis käyttöön.

Tähän sanoitukseen niitä on otettu jopa 18 kappaletta: gimis (kiva, erikoinen), Stadi (Helsinki), kundi (asiakas, mies, kaveri), tsiigata (katsella), Hagis (Hakaniemi), Valga (Vallila), griinata (hymyillä), friidu (tyttö, nainen), sungata/sjungata (laulaa), kungata (keinua), globo (pallo, pää), studata (pelätä), glasari (lasi), guta (hyvä, kiva), goisia (nukkua), skruudata (syödä), gartsa (katu), luudata (kulkea, kuljeskella).

Laulun ytimessä todelliset vastuunkantajat eli Ässärykmentti, kotiinsa kaipaavat Stadin kundit

Ässärykmentti eli Jalkaväkirykmentti 11 koottiin jo talvisotaan Sörkan ja Kallion kundeista tai “Kurvin kundeista”, virallisemmin Sörnäisten, Harjun, Kallion ja Vallilan kaupunginosista. Joukko-osastotunnus oli S, siis Ässä. Talvisotaan heistä osallistui 2 900 miestä ja elävinä takaisin pääsi vain 850. Stadin kundit maksoivat talvisodassa kovan hinnan.

Tunnettuja ässärykmenttiläisiä olivat mm. Kauko Käyhkö, Hannes Häyrinen, Aarne Saarinen, Väinö Leskinen, Sten Suvio ja Vili Vesterinen. Alan miehiä kaikki.

Ässärykmentin legendaarista mainetta on lisännyt tarina, että matkaan lähdettiin perjantaina 13. päivänä Harjun ruumishuoneen asemalta ja pääteasemana oli Kuolemajärvi. Tosiasiassa lähtöpäivä oli toinen ja tapahtui Vallilan tavara-asemalta, tosin Harjun paarihuoneen raiteelta ja pääteasemana oli Johannes.

Jatkosotaan koottu Ässärykmentti eli Jalkaväenrykmentti 26 koottiin saman alueen reserviläisistä. Talvisodan menetysten jälkeen rekrytointi oli todella raskas toimitus. Syksyllä 1941 Ässärykmentti oli kuitenkin mukana valtaamassa Petroskoita ja joulukuussa 1941 Karhumäkeä, jonka jälkeen miehet kieltäytyivät siirtymästä rintamavastuuseen muualle. Lopenväsyneet miehet vaativat riittävää lepotaukoa. Juuri Karhumäessä Veikko Lehmuksela kirjoitti Niin gimis on Stadi -laulunsa sanat. Kun vielä joskus pääsisi Stadiin takaisin!

Talvisodan jälkeen pystytetty Ässärykmentin muistomerkki (kuvanveistäjä Aarre Aaltosen obeliski 1940) sijaitsee Helsingin Kalliossa Alli Tryggin puistossa lähellä paikkaa johon osui heti jatkosodan alussa 9.7.1941, runsaasti viholliskoneiden pommeja, varhain kauniin kesäpäivän aamuna, tasan 79 vuotta sitten. Viereinen katu on nimetty Ässärinteeksi. Vasemmassa kuvassa olevaan vaaleampaan kerrostaloon osui pommi talon Viidennen linjan puolelle (osuma ei näy kuvassa) ja asukkaat ovat kantaneet huonekalujaan turvaan Ässärykmentin muistomerkin viereen (SA-kuva, Frisk 9.7.1941). Alemmissa kuvissa näkyy pommituhoja Viides linja 7 talon ullakolla ja porrashuoneessa (SA-kuva,  Lehtinen 9.7.1941).

Lähteet (linkattu ao. tekstikohtiin)

 

Suomen lipun alkuperästä

Juhannuksen lähestyessä ja vierailla mailla jo 14 viikkoa lorvittuani ajattelin hieman varustautua Suomen lipun kohtaamiseen. Mistä siniristilipun muoto, rakenne ja värit ovat peräisin? Missä ja kenen toimesta lippua tai sen eri versioita on ensimmäiseksi esitelty? Miten niitä on perusteltu? Mitä muita tapahtumia lipun kehittymiseen liittyy? Hiukan pengoin enemmän tai vähemmän luotettavia verkkosivuja. 

Siniristilipun mahdollisia esikuvia vasemmalta: Portugalin ensimmäisen kuninkaan Afonso Henriquesin lippu, joka oli käytössä 1095–1143, Venäjän keisarillisen laivaston lippu 1700-luvun alusta ja suomalaisten pursiseurojen varhaisin virallisesti hyväksytty malli, NJK:n (Nyländska jaktklubben) lippu 1861. Pursiseurojen lipussa tuli olla yläkulmassa ao. maakunnan vaakuna, jonka avulla saatiin lippuun mukaan keisarin kruunu.

Jos halutaan kaivaa esiin vanhimpia mahdollisia esikuvia, mitä lippujen historiasta tunnetaan, yksi vaihtoehto on Portugalin historian varhaisin lippu. Portugalin ensimmäinen kuningas Afonso Henriques otti käyttöönsä tyylikkään yksinkertaisen siniristilipun 1100-luvulla.

Siihen aikaan maan pääkaupunkina oli Coimbra, jossa on yksi Euroopan vanhimpia yliopistoja – ja hieno kirjasto. Lippu oli kuitenkin käytössä vain viitisenkymmentä vuotta ja aika kaukana Suomesta, Etelä-Euroopassa Atlantin rannalla, joten on vaikea on osoittaa, miten sen malli olisi siirtynyt 700 vuotta myöhemmin 3 000 kilometrin päähän Itämeren perukoille.

Suomen siniristilippu on ollut valtiollisena lippuna vuodesta 1918 alkaen. Eduskunta hyväksyi sen toukokuussa 1918 puoli vuotta kestäneen sekavien vaiheiden ja pitkän keskustelun jälkeen. Sen suorana esikuvana pidetään useimmiten suomalaisten pursiseurojen lippuja, jotka – todellakin – olivat olleet käytössä yleisesti jo yli 50 vuotta sinä aikana kun Suomi oli vielä osa Venäjän keisarikuntaa, tosin autonomisena suuriruhtinaskuntana. Asia ei kuitenkaan ole ihan niin yksinkertainen.

Venäjän keisarikunnan pursiseurat

Ensimmäiseksi Venäjän tsaarin (Aleksanteri II:n) hyväksymäksi suomalaisen pursiseuran lipuksi ehti NJK:n (Nyländska Jaktklubben) ehdottama lippu, jonka lopullisen asun suunnitteli Venäjän meriministeriö Pietarin (Nevan) jokipursiseuran mallin (1860) ja sen edeltäjän Pietarin Keisarillisen Pursiseuran (1846) lipun mukaan. Lipussa oli sininen suorakulmainen ja symmetrinen pystyristi valkoisella pohjalla. Muitakin suomalaisia pursiseuroja (ainakin Porissa vaikuttanut Suomen vanhin pursiseura Segelföreningen i Björneborg) oli samalla asialla jo aiemmin, mutta NJK ehti hyvien suhteidensa, kuulemma jonkun laivastoupseerin, ansiosta avulla ensin maaliin (Rautapää ja Vanhanen 2020). Lobbausta on harrastettu ennenkin.

Samaan aikaan Suomen kenraalikuvernöörinä (1854–61) oli kreivi von Berg, jota suomalaiset eivät varsinaisesti rakastaneet, mutta toisaalta hänellä oli Uudenmaan läänin kuvernöörinään entinen Viipurin pormestari, Rantasalmella syntynyt Samuel Henrik Antell, jolla oli vaikutusvaltaa kenraalikuvernööriin ja sitä kautta keisariin. Juuri Uudenmaan läänin vaakunahan tuli NJK:n lipun ylänurkkaan. Vaakunaa koristi ylimpänä keisarin kruunu ja sitä kautta NJK:n lippukin osoitti kunnioitusta keisarille.

Suomalaisten pursiseurojen lippujen välittömät esikuvat ovat siis Pietarissa Nevan rannoilla. Ketjua on kuitenkin syytä purkaa edelleen.

Suomesta (NJK:sta) lähtenyt ehdotus oli ilmeisesti aika samanlainen kuin Venäjän meriministeriön ja Aleksanteri II:n lopulta 4.3.1861 hyväksymä, mutta Uudenmaan maakunnan vaakunan sijasta yläkulmassa oli luultavasti vain yksinkertainen, vaakunassakin esiintyvä peräsimellinen vene punaisella suorakaidepohjalla (Strandström 1997). Tämä on aika uskottava olettamus, koska meriministeriön on ilmeisen helppo hyväksyä ehdotus joka muistuttaa jo käytössä ollutta pietarilaisen pursiseuran lippua kunhan siihen lisätään keisariin viittaava läänin vaakuna. Olisi tietysti kiva löytää suomalaisten (sekä NJK:n että BSF:n) Pietariin lähettämien ehdotusten alkuperäiset asiakirjat tai niiden kopiot.

Purjehdusseura NJK:n Helsingin Valkosaaressa sijaitsevan paviljongin salossa liehuva lippu näkyy vanhoissa valokuvissa jo 1890-luvulla. Lippu oli tässä vaiheessa ollut käytössä jo yli 30 vuotta. Kuvat: ylinnä Daniel Nyblin 1890 (Åbo Akademin arkistokokoelmat) ja alinna K. E. Ståhlberg 1890-luku, osasuurennos (HKM).

Pietari Suuren perintö

Jatketaan ketjua taaksepäin. Mikä on Pietarin Keisarillisen Pursiseuran siniristilipun alkuperä? Vahvat vaikutteet ovat ilmeisesti tulleet sekä värien että ristisymbolin puolesta Venäjän keisarikunnan laivaston lipusta, jossa oli ollut sininen vinoristi (Pyhän Andreaksen risti) valkoisella pohjalla jo vuodesta 1712 alkaen.

Pietari Suuri halusi Venäjälle lisää valtaa ja Itämerellä sitä oli saatavilla vain voimakkaan laivaston avulla. Siksi hän perusti Itämeren laivaston 1703 ja ennen pitkää sille tarvittiin lippu, Englannin ja Hollannin malliin. Sekä kauppa- että sotalaivat edustavat merillä omaa maataan tai hallitsijaansa ja se pitää näyttää. Saman idean jatkumoa on myös ns. Pietari Suuren merilinnoitus eli Suomenlahden rannikkoa kiertävä linnoitus- ja rannikkotykistösarja, joka rakennettiin pääosin 1900-luvun alussa, 200 vuotta Pietari Suuren jälkeen.

Yläkuvassa Abraham Storck’in (Sturckenburchin) maalaus (alkuperäinen Amsterdamin museossa) Pietari Suurelle vuonna 1697 järjestetystä meritaistelunäytöksestä, jossa oikealla puolella Hollannin laivastoa ja vasemmalla Venäjän laivastoa, jossa kuvan toisella laivalla vasemmalta Pietari Suuri oli itse mukana. Sen suurena perälippuna valko-sini-punaraitainen trikolori, jonka keskellä kaksipäinen kultainen kotkavaakuna. Alakuvassa Adriaan Schoonebeekin kaiverrus vuodelta 1701, joka kuvaa Venäjän ensimmäistä taistelulaivaa Гото Предестинация (Goto Predestinatsia eli ”Huolehtiva Jumala”), joka oli Asovanmeren laivaston lippulaiva. Aluksen lipuissa on sekä vinoristi että vaakasuuntaiset raidat. 

Venäjän laivaston lipun sininen vinoristi on myöhemmissä purjehdusseuran lipuissa yksinkertaisesti käännetty suoraksi. Ei suomalaisissa eikä myöskään venäläisissä pursiseuroissa välttämättä haluta näyttää sotaisilta mutta ollaan kuitenkin lojaaleja hallitsijalle. Ristilippua ehdottaessaan suomalaiset pursiseurat kuitenkin ottivat jonkinmoisen riskin, koska lippu vaikkakin perustui Pietarin jokipursiseurojen ja luotsilaitoksen siniristilippuihin, muistutti samalla arveluttavasti muiden pohjoismaiden lippuja. Ne puolestaan kaikki periytyvät Tanskan Dannebrogista joka oli ollut Itämerelläkin käytössä jo satoja vuosia. 

Venäjän laivaston sotalaivojen haluttiin erottuvan muista kuten kauppalaivoista ja siksi niiden lipuissa eli “jackeissa” on sinisen vinoristin lisäksi punainen tausta tai tarkemmin sanottuna Tanskan lippua muistuttava punavalkoinen ristilippu. Tämä yhdistelmä (Venäjän laivasto + Tanskan lippu) onkin jo aika lähellä 1700-luvun Iso-Britannian lippua, jonka Pietari Suuri oli varmasti Euroopan matkoillaan nähnyt.

Pietari Suuren 27-vuotiaana piirtämäksi väitetyt Venäjän keisarikunnan lippuhahmotelmat vuodelta 1699 (vasemmalla). Lisäsin niihin asianmukaiset ja piirustuksessa mainitut värit (oikealla). Venäjän laivaston sininen vinoristi toteutui sitten muutaman vuoden kuluttua mutta Venäjän keisarikunnan trikolori oli jo ollut käytössä (kuten näkyy mm. edellä olleesta Abraham Storck’in maalauksesta).

Lippukeskustelu oli Suomessa vilkasta heti itsenäisyysjulistuksen jälkeen 6.12.1917 ja kesti kevääseen 1918 ainakin siihen asti kun eduskunta päätti lipun muodosta 29.5.1918. Reilu puoli vuotta Suomi oli ilman virallista lippua ja liputuskäytäntö oli siitä johtuen kirjavaa. Käyttämällä tiettyä lippumallia saattoi kätevästi osallistua keskusteluun.

Tässä maalauksessa on ukkini Rymättylän kotitalon lippusalossa muodoltaan yksi ehkä kaikkein yksinkertaisimpia sinivalkoisia lippuvaihtoehtoja, vaakaraitainen lippu, jossa alempi raita on sininen ja ylempi valkoinen. Lippu on kuitenkin perussuorakaiteesta hieman muunnettu viirimäinen versio, koska sen uloin reuna näyttää olevan sisäänpäin koverrettu. Väritys vastaa ns. Marstrandin lippua, joka kehitettiin äkkipäätä suomalaisille kilpaveneille kesällä 1862 kun piti Ruotsin länsirannikon purjehduskilpailussa erottua muista kansakunnista. Maalaus on Mikael (Mikko) Stanowskyn (1883-1935) todennäköisesti juuri kuuman lippukeskustelun (syksy 1917 – kevät 1918) aikoihin tekemä öljyvärimaalaus ja ehkä myös joko kuvassa näkyvän Peltolan talon tai taiteilijan kannanotto lippukeskusteluun. Stanowsky oli tiettävästi (Taiteen mestarit fb-sivut) Käkisalmesta tsaarin kutsuntoja Turkuun ja Ahvenanmaalle pakoon lähtenyt itseoppinut taiteilija. Hän signeerasi työnsä useimmiten salanimellä, joka tässä taulussa on Helvi S. Muita hänen käyttämiään salanimiä olivat Eugen Stanowsky (jota hän käytti Ahvenanmaalla asuessaan), Eugen Bondin (myydessään teoksiaan Ruotsiin) ja H. Bjerke (Norjaan myydessään). Taiteilijan nimitiedot ovat peräisin taidevälittäjä Wentzel Hagelstamilta. Kuvan maalaus on kirjoittajan suvun hallussa ja sen maisemat hyvin tuttuja lapsuuteni kesiltä Rymättylässä. Kuva PL 6.10.2001.

Miettiessään Venäjän lipun muotoa 1700-luvun alussa Pietari Suuri on luonnoskuvista päätellen puntaroinut lähinnä kahta vaihtoehtoa: joko vaakasuuntaista trikoloria (päällekkäiset raidat ylhäältä alas: valkoinen, sininen ja punainen) tai sinistä vinoristiä valkoisella pohjalla, kuten laivaston lipussa – tai niiden yhdistelmää. Ainakin hänen piirtämäkseen väitetyssä luonnoksessa  molemmat vaihtoehdot esiintyvät jopa päällekkäin.

Sekä väreille että muodoille on järkeenkäypä selitys. Pietari Suuri oli 1600-luvun lopussa nuorukaisena muutaman vuoden opettelemassa (käytännössä vakoilemassa) laivanrakennusta Hollannissa ja Englannissa.  Alankomaiden lippuhan oli jo 1500-luvulta alkaen ollut trikolori juuri samoilla väreillä, tosin värit eri järjestyksessä ylhäältä: punainen, valkoinen ja sininen.

Ison-Britannian lippu rakentui historiallisista ja uskonnollisista syistä vinoristin pohjalle. Lipun suora perillinen on Union Jack, joka hyväksyttiin Yhdistyneiden Kuningaskuntien lipuksi 1801. Koska Englannin ja Skotlannin lisäksi liittoumaan tuli yksi jäsen (Irlanti) lisää niin sen seurauksena lippuun lisättiin myös yksi risti. Yhdistyneen kuningaskunnan lipussa onkin sitten ristiä moneen lähtöön: Englannin vaaka-pystysuuntainen punainen risti (Pyhän Yrjön risti) valkoisella taustalla päällimmäisenä, Irlannin punainen vinoristi (Pyhän Patrickin risti) sen takana ja vielä sen takana Skotlannin valkoinen vinoristi (Pyhän Andreaan risti) sinisellä taustalla.

Itämerellä purjehti Venäjän lisäksi myös Tanskan laivasto. Mielikuvitus voi niiden lipuista tehdä yhdistelmän, josta tulee mieleen Iso-Britannian lippu. Tätäkin lippuversiota on esitetty käytetyn tai ainakin ehdotetun Venäjän lippuhistoriassa (kuvat alla).

Venäjän lippuhistoriassa on esitetty monenlaisia, sekä ehdotettuja että käytössä olleita lippuvariaatioita.

Näistä molemmista saattaa tulla mieleen jopa Yhdysvaltain sisällissodan toisen osapuolen, Amerikan konfederaation eli ”Etelävaltioiden” lippu (The Second Confederate Navy Jack, 1863–1865). Tämä ajatusleikki ja vertailu ehkä osoittaa, että jostain syystä sininen, punainen ja valkoinen ovat olleet erityisen suosittuja lipun värejä ja suorat tai vinot ristit yhtä suosittuja lippukuvioiden perusmuotoja.

Ristilipun esikuva kristinuskon perinteessä on ilmeinen ja se näkyy uskonnollisessa taiteessa monin tavoin. Tässä esimerkki ortodoksisen kirkon perinteistä 1400-luvun lopun ikonissa Novgorodista: Jerusalemin Jakob, Nikolai Ihmeidentekijä ja Ignatius Jumalankantaja, kaikilla kaavuissaan selkeät ristitunnukset (Иаков Иерусалимский, Николай чудотворец и Игнатий Богоносец), Venäläisen taiteen museo, Pietari (kuva: PL 27.2.2020).

Zachris Topelius oli Suomen väreiksi ehdottanut sinistä ja valkoista jo vuonna 1854 lastenlehti Eos’iin kirjoittamassaan jutussa “Linnake Suomen puolustus”.  Matti Klingen mukaan lojalisti Topelius kannatti sinistä ja valkoista mahdollisesti juuri sen takia, että Venäjän keisarikunnan laivaston lipussa oli siniristi valkoisella pohjalla.

Suomen virallisen siniristilipun muoto, vaakasuuntainen suorakaide jossa risti on hieman epäsymmetrisesti pystyviiva hieman lähempänä lipputankoa kuin ulointa reunaa, koettiin itsenäisyyden alun aikana poliittisesti hyväksi malliksi erityisesti sen takia, että muoto yhdisti meidät muihin “pohjoismaihin”, käytännössä Skandinaviaan. Portugalin siniristilipusta ei vuosikymmeniä kestäneessä lippukeskustelussamme taidettu mainita mitään. Ei myöskään Kreikan lipusta, josta oli vastaavia, nekin symmetrisiä siniristiversiota aina 1400-luvulta alkaen.

Ristiaihe sinänsä on ikivanha, yksinkertainen ja tehokas graafinen symboli, jonka suosio kasvoi kristinuskon leviämisen myötä. Ristejä on ollut eri lipuissa ja vaakunoissa pilvin pimein, suorana ja vinossa ja eri värisinä.

Pohjoismaisten ristilippujen perinnemuoto, ristin epäsymmetrinen sijainti, periytyy tiettävästi maailman vanhimmasta käytössä olevasta valtiollisesta lipusta Tanskan Dannebrog’ista, joka tosin ensimmäisenä liehui nykyisten Pohjoismaiden ja Skandinavian ulkopuolella, Tanskanlinnassa eli Tallinnassa. Siinä sivujen suhteet ovat noin 3:4, tarkasti 28:37 eli 0,757. Lähellä samoja suhteita on historiallisista syistä Norjan lippu 16:22 eli 0,727. Muissa Pohjoismaissa sivujen suhteet ovat hieman jyrkemmät, Suomessa kaikista jyrkimmät 11:18 eli 0,611. Ruotsin lipun sivujen suhteet ovat 10:16 eli 0,625 ja Islannin 18:25 eli 0,72. Kenellekään näistä ei ole kelvannut kultaisen leikkauksen, mukamas kaikkein kauneimmat suhteet 0,707.

Pohjoismainen yhtenäisyys ei siis lippujen muodonkaan osalta ole täydellistä. Venäjän ja Alankomaiden lipuissa suhteet ovat yllättäen täsmälleen samat 2:3 eli 0,667. Yhdistyneiden Kuningaskuntien lippu Union Jack poikkeaa muodoltaan kaikista muista Euroopan maiden lipuista sillä sen sivujen suhteet ovat jyrkimmät ja “matemaattisesti yksinkertaiset” 1:2 eli 0,5. Sveitsin lippu on tietysti yksinkertaisuudessaan ylittämätön: neliö (suorakaiteen sivujen suhteet 1:1).

Itsenäisen Suomen lippu

Itsenäisyysjulistuksen 6.12.1917 jälkeen Suomessa alkoi kiivas keskustelu valtiolipun muodosta ja väreistä. Sinivalkoinen ja punakeltainen olivat päävaihtoehdot, mutta variaatioita oli paljon.

Eduskunta asetti lippukomitean jonka jäseninä olivat kauppaneuvos Lars Krogius, arkkitehti Eliel Saarinen ja filosofian tohtori Uuno T. Sirelius. Komitea päätyi 8.12.1917 punakeltaiseen vaakunalippuun, jota senaattikin kannatti, mutta joka eduskunnassa kohtasi niin paljon vastustusta, että päätettiin julistaa suunnittelukilpailu taiteilijoille. Ehdotuksia tuli kuitenkin niin hitaasti ja väliin tuli vielä kansalaissotakin ettei päätöstä saatu aikaan. Taitelijoilta oli muuten asiaa kysytty jo Taitelijaseuran joululehdessä 1895 ja silloin sinivalkoisen kannalle asettuivat Topeliuksen lisäksi mm. Santeri Alkio ja Minna Canth. Punakeltaista kannattivat puolestaan Albert Edelfelt ja Axel Gallen. Tunnetut kirjallisuusihmiset kannattivat sinivalkoista ja kuvataiteilijat punakeltaista, mitä tästä voimme päätellä?

Liputuskäytäntö oli itsenäisyyden alkukuukausina sekavaa ja melko mielivaltaista. Silloin eduskunta päätti, että toukokuun alkuun 1918 asti käytetään lippua, joka koostui kahdesta päällekkäin olevasta suorakaiteesta, joista ylempi oli sininen ja alempi valkoinen. Yllä kuvatussa Stanowskyn maalauksessa esiintyykin tämä lippu, tosin ylösalaisin.

Myös taiteilija Akseli Gallen-Kallelalta kysyttiin mielipidettä ja tällä kertaa hän kannatti lippua, jossa on valkoinen risti sinisellä pohjalla. Se hylättiin, koska voi sekoittua Ruotsin lippuun. Lopulta tehtävä annettiin sotilaspukukomitean piirustustoimiston taiteilijoille Eero Snellman ja Bruno Tuukkanen. Ilmeisen hyvä päätös, koska eduskunta hyväksyi heidän erinomaisen ehdotuksensa 28.5.1918.

Kun valtiolipuksi hyväksyttiin 1918 siniristilippu joka oli muunnelma pursiseurojen jo laajasti ja yli 50 vuotta käyttämästä ja vähintään Itämerellä hyvin tunnetusta lipusta, halusivat pursiseurat säilyttää oikeutensa omaan lippuun. Siksi NJK ja Suomen Purjehtijaliitto tekivät aloitteen (Salanterä 2020), jonka tuloksena säädettiin asetus helmikuussa 1919, joka kumosi vuoden 1910 keisarillisen säädöksen joka koski “uusien piirustusten vahvistamista …kaikkien pursiklubien ja purjehdusseurain, paitsi Keisarillisen Pietarin pursiklubin ja Nevan pursiklubin, kirjoissa olevain alusten lippuja varten” 34/1910.

Purjehdusyhdistysten lippu saatiin kätevästi lisäämällä uuden valtiolipun sinisen ristin päälle kapea valkoinen risti ja ylänurkkaan kunkin seuran oma tunnuskuvio. Koska kansainvälisessä merenkulussa on sovittu, että maan rajojen ulkopuolella aluksessa pitää olla kansallisuustunnus, piti samalla hyväksyä se tosiasia, että pursiseuran lippu vastaa edelleen kansallista lippua. Tästä oli tietysti seurauksena pieniä sekaannuksia, koska kaikki veneet eivät kuuluneet veneilyseuroihin tai vaikka kuuluivat niillä saattoi olla perässään normaali Suomen lippu.

Suomen virallinen kansallislippu ja purjehdusyhdistysten lippu, joka huvialuksilla vastaa kansallislippua. Viranomaistahojen käyttämässä valtiolipussa on kansallislipun siniristin keskellä valtion punakeltainen vaakuna.

Kansainvälisillä vesillä liikkui lippupäätöksien seurauksena ja liikkuu edelleen suomalaisia huviveneitä kahdenlaisilla maatunnuksilla: Suomen kansallislipulla ja pursiseuran lipulla varustettuja. Siihen ovat joutuneet sopeutumaan myös viranomaiset kuten rajavartijat, tulli, merivoimat, poliisi, luotsi ja pelastusväki.

Mistä sininen väri ja millainen sininen?

Topelius määritteli 1854 Suomen väreiksi “sinisen ja valkoisen” tekemättä värisävyjen laadusta sen tarkempia määrittelyjä. Valkea ja sininen edustivat Topeliukselle ”pohjoiset meret sulkevan jään ja avoimen veden värejä”. Vuoden 1918 (29.5.1918) laki määritteli lipun seuraavasti: “Suomen valtiolippu on suorakaiteen muotoinen vaate, jossa on valkealla pohjalla meren- (ultramariini-) sininen risti”. “Merensininen” ja “ultramariini” olivat jo merkittäviä täsmennyksiä värisävyyn. Valkoista ei kai katsottu tarpeelliseksi sen tarkemmin määritellä.

Se, että sininen väri viittaa lakitekstissäkin enemmän mereen kuin taivaaseen, saattaa tulla monelle yllätyksenä. Niin tiheään on rallateltu siitä, että ”taivas on sininen ja valkoinen” tai että ”pilvet, nuo lampaat taivaan sinisen” jne. Vielä harvemmin taitaa valkoisesta tulla mieleen jää tai lumi, vaikka onhan Jukka Kuoppamäen laulussa pilvien lisäksi myös ”valkeat hanget”.

Ymmärrettävistä syistä todellisissa lipuissa käytetyt siniset värisävyt vaihtelivat sen mukaan millaista kangasta oli saatavilla, mitä väripigmenttiä kankaan ja lankojen värjäykseen oli käytetty ja miten ne ajan saatossa ovat kestäneet haalistumatta. Eikä vanhoista lipusta tarkkaa värimäärittelyä tai ainakaan sen dokumenttia ole säilynyt. Suomen lipun vuoden 1925 värisävymäärittelytkin perustuivat “mallivärien näytteisiin” (valtioneuvoston päätös 200/25), jotka ajan kuluessa haalistuivat.

Laki Suomen lipusta (26.5.1978/380) määrittelee värit yksinkertaisesti näin: “valkoisella pohjalla sininen risti” mutta toteaa samalla, että “Suomen lipun väreistä antaa tarkemmat määräykset valtioneuvosto” (7 §). Nykylipuissa värisävyt voidaan jo määritellä hieman tieteellisemmin, jolloin Suomen lipun sininen väri on valtioneuvoston päätöksessä 827/1993 määritelty varmuuden vuoksi kolmella värijärjestelmällä ja kansainvälisen valaistuskomission CIE:n (Commission Internationale de l’Eclairage) suosituksen mukaisella tavalla. Päätös kumosi aiemman mallivärinäytteisiin perustuvan päätöksen 200/25. Värisävy määritetään nyt käyttämällä CIE:n standardivalolähdettä D65, spektrometriä Minolta CM-1000 ja optista geometriaa d/2°.

Pantonen värijärjestelmässä sävy 294C on Suomen lipun sinisen hyvä likiarvo. Valtiolipun vaakunassa esiintyvän punaisen värin hyvä likiarvo on puolestaan Pantone 186C (sama kuin Tanskan lipun punainen) ja keltaisen 123C. Venäjän lipussa sinisen ja punaisen värisävyt ovat erilaiset: sininen 286C, punainen 485C.

Jos haluat tarkistaa oman Suomen lippusi sinisen värisävyn, voit vertailla sitä esimerkiksi Pantonen väriviuhkan värimalliin 294C, netistä löytyvään värimalliin (sillä varauksella, että näyttöruutusi värisäädöt ovat kohdallaan) tai tilata vaikka verkosta 10-20 dollarilla Pantonen 294C värimallin, paperiarkkina tai muovilevynä.

––––

Tänään yli kolmen kuukauden Ranskan koronakaranteenin ja viiden peruutetun paluulennon jälkeen näyttää siltä, että ehdin nipin napin takaisin Suomeen juhannukseksi. Tuntuu aika kivalta ellei suorastaan juhlalliselta tarkistaa millaisia versioita Suomen lipusta erilaisissa julkisissa ja yksityisissä saloissa juhannuksena hulmuaa. Täsmällisistä värisävyistä riippumatta: liehu siniristi, liehu!

P.S. 19.6.2020 klo 21: Sanonta ”näyttää siltä” oli edellä toiveajattelua. Juhannuslippujen ihailu jää tänä vuonna väliin. Samoin lentolippujen.

P.S.2 20.6.2020: Tässä Pekka Vuorisen kommentissaan 19.6.2020 esittämä idea uudesta Suomen lipusta ainakin yhtenä versiona:

P.S.3 20.6.2020: Eilen 19.6.2020 tuli tieto että Dame Vera Lynn oli kuollut 103-vuotiaana juuri samana päivänä (18.6.2020) kun julkaisin yllä olevan juttuni. Yksi hänen hiteistään on upea ”(There’ll Be Bluebirds Over) The White Cliffs of Dover” (1941). Sattumaa tietysti, mutta siinäpä on taas yksi luontovertaus lisää siniselle ja valkoiselle.

P.S.4 26.6.2020: Kaupunkilipuista. Severi Blomstedt huomasi, että Marseillen lippu on myös siniristilippu. Totta. Wikipedian mukaan Marseillen lippu on peräisin keskiajalta ja siinä on siniristi keskellä lippua symmetrisesti. Lippu on peräisin ristiretkien ajoilta (1000-1200-luvuilta), jolloin sitä käytettiin sellaisen sataman merkkinä, josta oli turvallista lähteä Pyhään maahan. Nykyisin se on vain siviilikäyttöön ja esimerkiksi Marseillen kaupungintalolla liehuu ainoa Ranskan virallinen lippu eli se tunnettu valtion trikolori ja laivoissa se voi olla vain sekundaarimastossa eli ns. kohteliaisuuslippuna. Väri on  mainittu vaalean siniseksi. Sen Pantone-koodia en löytänyt, mutta kolmessa muussa värijärjestelmässä ao. vaaleansininen on määritelty näin: Hex #38A6D8, RGB (56, 166, 216), CMYK 0.740, 0.231, 0, 0.152. Matkalla Välimereltä Itämerelle huomasin Viron juhannusaattona 23.6.2020 Pärnun kohdalla toisenkin mielenkiintoisen kaupunkilipun. Pärnun kaupunkilippu on ikäänkuin käänteinen Suomen lippu: valkoinen risti sinisellä pohjalla – ehkäpä lähellä sitä, mitä Gallen-Kallela ehdotti yhdessä vaiheessa Suomen lipuksi (ja joka hylättiin siksi, että se sekoittui liian helposti Ruotsin lippuun). Pärnun lipun ikää en helposti verkosta löytynyt, mutta kaupunkina Pärnusta on ensimmäiset maininnat 1200-luvulta. Pärnun lipun sininen on Pantone 300V eli jonkun verran vaaleampi kuin Suomen lipussa. Lippu on muodoltaan kapeampi ja myös ristikuvio on kapeampi kuin Suomen lipussa. Alla Marseillen (vasemmalla) ja Pärnun (oikealla) kaupunkiliput.

Viron ja Pärnun liput rinnakkain Pärnun kaupunginvaltuuston (Linnavalikogu) talolla juhannusaattona 2020. Virossa kaupunkilipulla näyttää siis olevan jopa virallista asemaa. Kuva PL 23.6.2020.

(Lisäys 21.9.2020: Tietämättä tarkemmin Pärnun lipun syntyhistoriaa tai taustaa, on mielenkiintoista huomata, että pohjoismaissa on ollut laajempaakin kannatusta lipulle jota Gallen-Kallela Suomelle ehdotti 1918 eli lipulle jossa on valkoinen risti sinisellä pohjalla. Kun Islannin lipusta keskusteltiin 1900-luvun alussa, ehdolla oli myös Pärnun lippua läheisesti muistuttava versio ”hvítbláinn”  eli valkosininen. Se hylättiin osittain samasta syystä kuin Suomessa: lippu voi sekoittua Ruotsin lippuun, varsinkin merellä kun näkyvyys on heikkoa. Edelleen: sama lippu on käytössä myös Skotlantiin kuuluvilla Shetlannin saarilla, jossa halutaan näin osoittaa vanhoja pohjoismaisia tai skandinaavisia (erityisesti norjalaisia) yhteyksiä. Shetlannin saarien nimistä valtaosa on edelleen muinaisnorjan kielisiä. Saarien valtuuston vaakunassa lukee norjalaisista maakuntalaeista peräisin oleva periaate ”Með lögum skal land byggja”.)

Lähteet

Asetus purjehdusyhdistysten lipuista (kumottu) 17/1919.

Hagelstam, Wentzel, Antiikin lumoissa, Pelkistettyjä värejä, realistisia merimaisemia (Turun Sanomat 16.4.2005)

История российского государственного флага. П.И. Белавенцев 27.09.2013

K Koskeva uusien piirustusten vahvistamista, nykyään määrättyjen sijaan, kaikkien pursiklubien ja purjehdusseurain, paitsi Keisarillisen Pietarin pursiklubin ja Nevan pursiklubin, kirjoissa olevain alusten lippuja varten (kumottu) 34/1910

Laki Suomen lipusta 1918.

Purjehdusseurojen lipusta valtiolipuksi (Digi Nautic/Samuli Salanterä)

Jorma Rautapää ja Timo Vanhanen, Suomen pursilipun evoluutio, SMK:n nettisivut (5.3.2020)

Strandström 1997, Suomen pursilipun evoluutio.

Valtioneuvoston päätös Suomen lipun väreistä.

wikipedia artikkelit: Portugali, Pietari Suuren merilinnoitus, Флаг России, Suomen lippu, Tanskan lippu, Alankomaiden lippu, Norjan lippu.

Gare du Sud, Nice ja ympäristö 3.6.2020

Nizzan (entisen) eteläisen rautatieaseman (Gare du Sud) korjaus- ja uudistusvaihe on saatu päätökseen. Ja koronapandemian suhteen tilanne on se, että alkuviikosta eli maanantaina 1.6.2020 ravintolat saivat avata ovensa, terassit ja torit täyttyivät asiakkaita. Kaupunkielämä on palannut lähes entisille raiteille.

Vertailen tässä eilistä (3.6.2020) tilannetta siihen mitä se oli vajaa kolme vuotta sitten 20.9.2017.

Aseman edessä oleva aukio Place du Général de Gaulle on kuin ennen. Aukiolla patsasteleva Charles de Gaulle näyttää pitävän edelleen ranskalaisen historian lankoja käsissään. Olisiko ote kuitenkin hieman herpaantunut?

Torimyynti jatkuu entiseen tapaan vilkkaana. Kalojen ja merenelävien myyjien rivi oli jos mahdollista entistäkin pitempi. Virusepidemia näkyy siinä, että kasvomaskeja edelleen käytetään ja kalakauppiaan edessä jonotetaan kohtuullisen kuuliaisesti omaa vuoroa säädetyillä etäisyyksillä (ympyrät maassa).

Seuraava tarjonnan ja torihintojen katsaus kiinnostanee erityisesti meri- ja äyriäisruuan ystäviä.

Daurade Royalen (kultaotsa-ahvenen) hinta on noussut kolmessa vuodessa 10 eurosta 12-15 euroon per kilo. Sesongin vaihe ja saaliin määrä tietysti vaikuttaa päivän hintoihin

Skottilainen punaleimainen (ranskalainen laatuluokitus) lohi 28 e/kg (norjanlohta en myynnissä havainnut). Pietarinkala 28 e/kg, kampela 24 e/kg.

Barrakuda 12 e/kg, bonita eli sarda 12 e/kg

Kalmari 15 e/kg.

Satulasargi 7 e/kg.

Sinisimpukat 7-8 e/kg (halvemmat Italiasta ja Espanjasta, kalliimmat Ranskasta), vongole simpukat 22 e/kg, elävät kotilot 20 e/kg,

Katkaravut raakoina 48 e/kg, keitettyinä (Madagaskarista) 35 e/kg, keitetty bulotkotilo 14 e/kg.

Rautatieaseman entisen laiturihallin ja katoksen uudistus paljastui uudentyyppiseksi kauppahalliksi, jossa on sekaisin ravintoloita, kahviloita, designputiikkeja ja muitä myymälöitä. Selvisi myös se, että katos ei ole olekaan Eiffelin itsensä suunnittelema vaan hänen innoittamansa suunnitelma (korjasin samalla faktan aiempaan juttuuni).

Katos tehtiin alunperin Pariisin maailmannäyttelyyn 1889, mutta tuotiin sieltä 1891 Nizzaan rautatieaseman katokseksi. Kunnostus- ja uudistustoimet on toteutettu moitteettomasti. Työn jälki on siistiä, ehkä hieman liiankin puleerattua. Jos käyttöaste nousee tavoitellulle tasolle, kulutus tulee tietysti hiomaan pinnat. Avara ja kaunis sisätila. Paikan lopullisen hengen ja suosion ratkaisevat kuitenkin yrittäjät. Millaista palvelua ja hintatasoa siellä tullaan tarjoamaan, sellaista tulee olemaan asiakaskuntakin.

Juuri nyt osa hallikauppiaista tuntuu epäröivän kauppojensa avaamista koronaviruksen tartuntapelon takia ja osa puodeista näyttikin olevan vielä pystytysvaiheessa. Asiakkaita oli ainakin eilen lounasaikaan vähemmän kuin henkilökuntaa.

Hallin ovella jaettiin varmuuden vuoksi ilmaisia kasvomaskeja ja tarjolla oli myös käsidesiä niin kuin monessa muussakin paikassa.

Wow-arkkitehtuuria Nizzaankin

Aivan lähellä tapahtuu jotain paljon suurempaa, pääarautatieaseman kylkeen rakennetaan uutta wow-arkkitehtuuria, 80 miljoonan euron Hilton hotellin ja ostarin yhdistelmää Gare Thiers-Est (arkkitehteinä Studio Daniel Liebeskind ja February Carré Architectes, kiinteistösijoittaja Fondimmo ja maisema-arkkitehti Jean Mus). Nizzalaiset  odottavat mielenkiinnolla. Niin minäkin.

Arkkitehtuuri näyttää olevan melko muodikasta kiiltävää kidemuodostelmaa. 3D-CAD- ohjelmilla kaiken tällaisen suunnittelu ja rakentaminen on tullut mahdolliseksi tai ainakin huomattavasti helpommaksi kuin ennen.

Luulisin ja uskon, että ao. ohjelmilla voidaan hallita myös kaikki ne moniulotteiset ja todennäköisesti myös häikäisevät auringonheijastukset, joita nuo pinnat ympäristöönsä heijastelevat. Ongelmiksi saattavat muodostua varsinkin ne pinnoista jotka ovat kallellaan horisonttitasosta alaspäin eli katutasolle.

Yhtenäisen kaupunkikuvan kaipuu – turhaa ja tarpeetonta

Mietityttää tämä arkkitehtien ja yksinvaltiaiden kaipuu yhtenäiseen kaupunkikuvaan.

Otan muutamia esimerkkejä karkeassa aikajärjestyksessä (tarkat lähdeviitteet jutun lopussa):

Rooman keisari Nero ja Rooman polttaminen 64. Miten tämä muka liittyy aiheeseen? No siten, että se jolla on valta voi tuhota sen mikä ei miellytä tai vaikka senkin mikä miellyttää vaikka se olisi kuinka yhtenäistä ja upeaa. Jos kansalla on valta, kenellä se silloin on, kysyi Paavo Haavikko. Kansanvallan edustajat voivat estää ja todennäköisesti myös estävät kaikkien vähänkin suureellisempien kaupunkirakennustaiteellisten kokonaisuuksien toteuttamisen. Yksinvaltiaalla taas on taipumus juuri haluta niitä. (faktantarkistus koskien Rooman paloa vuonna 64: keisari Neron osallisuus Rooman paloon on tiettävästi ainakin osittain todistamatonta historioitsijoiden jälkikirjoittelua. Siitä riippumatta Nerolla oli, tiettävästi, taipumuksia mielivaltaisiin päätöksiin.)

Rooman palo Hubert Robertin maalauksessa 1785 (wikipedia: Rooman palo)

Carl Ludvig Engel ja Senaatintori 1800-luku. Senaatintorista ja sen rakennuksista on lukuisia aika ylistäviä kirjoituksia tai kuvauksia (kirjoittajista esimerkkeinä vaikkapa professorit Henrik Lilius ja Matti Klinge), mutta aika niukasti kritiikkiä. Arvostus on lähes jakamatonta, koska 1) paikalla on Suomen historiassa suuri merkitys, 2) torin ympäristön kokonaisuus hivelee useimpien maallikoidenkin silmiä (varsinkin kun he vertailevat sitä monen muun pääkaupungin keskustakortteleihin ja sulkevat silmänsä Pohjoismaiden Yhdyspankin konttorirakennuksen kohdalla tai silloin kun tori on täynnä turistibusseja ja markkinameininkiä) ja 3) antiikkiesineiden arvo kasvaa kun niitä on vain vähän tarjolla. Jos koko Helsingin niemi olisi Engelin empireä, kriitikoita voisi olla enemmän. Senaatintorin arvostusta ovat kasvattaneet myös Jukka Viikilän palkitut romaanit, Kuullut kaupungit (ntamo 2014) ja Akvarelleja Engelin kaupungista (Gummerus 2016).

Fredrik Tengströmin kivipiirros Senaatintorista vuodelta 1838 ennen kuin päävartio vuonna 1840 purettiin monumentaalisten pääportaiden tieltä.

Eliel Saarinen et co, Munkkiniemi-Haaga 1915. Kaupunkisuunnittelun historian yhdestä merkittävimmästä suunnitelmasta toteutettiin vain muutama rakennus: Hollantilaisentien mainio kaupunkirivitalo ja Laajalahdentien/Hollantilaisentien kulmauksen täysihoitola. Myös joitakin katulinjauksia ja kortteleiden paikkoja periytyy Saarisen suunnitelmasta. Lähes kaikki harmittelevat että näin kävi, mutta jos kaikki olisi toteutettu, monet itkisivät. Mikael Sundmanin sanoin: “Kaupunkirakenne on osin uuvuttavan tasapaksua jatkuvaa suljettua korttelirakennetta”. Rohkeasti sanottu, mutta totta.

Munkkiniemi-Haagan uuvuttavalta näyttävää korttelirakennetta ja otos Saarisen uupumatta kehittämistä rivitalotyypeistä (Saarinen et co 1915).

Ainoat Munkkiniemi-Haagan suunnitelmasta toteutetut rakennukset: Kadettikoulu, alunperin Munkkiniemen pensionaatti (1919-22), myöhemmin ilmavoimien esikunta (1941-73) ja valtion koulutuskeskus (1973-) ja Hollantilaisentien (alunperin Linnalle) kaupunkirivitalo (1920). Kuvat: Eric Sundström 1920 (HKM/Finna).

Miten sitten maailmanluokan arkkitehdin kaupunkisuunnitelma voi olla niin epäonnistunut juuri tässä suhteessa? Kaupunginhan tulee olla elävä ja monimuotoinen, vai kuinka? Yhtenäisyys on muuttunut tylsyydeksi mikä estää miellyttävän kaupunkikokemuksen ja sen jatkuvan rikastumisen.

Elävä ja kiinnostava kaupunkikuva syntyy harvoin jos koskaan yhden arkkitehdin aikaansaannoksena. Kaupunkikuvatoimikuntien tai vastaavien yhtenä tehtävänä tulisikin olla estää muutamaa taloa tai yhtä korttelia suurempia kokonaisuuksien joutuminen yhden arkkitehdin suunniteltavaksi. 

Miksi Saarinen sitten aikoinaan tarjosi vain yhdenlaista kaupunkikuvaa? Tuskin tilaajat (maanhankintayhtiö Ab M. G. Stenius ja sen osakkaat) sitä vaativat. Ehkä siihen on muutama yksinkertainen selitys.

Ensinnäkin, Saarinen yritti tähän kunnianhimoiseen projektiin ladata parhaan osaamisensa niistä kokemuksista mitä hänelle oli vuosien varrella kertynyt kiertäessään eri kohteissa kotimaassa ja ulkomailla ja keskusteltuaan myös kollegoidensa kanssa. Luulen että englantilaisen puutarhakaupungin ideat tulivat Saariselle Gustaf Strengellin kautta, joka oli valmistuttuaan 1902 ollut jonkin aikaa (1903) töissä arkkitehtitoimistossa Lontoossa. Hänen Saarisen kirjaan kirjoittamassaan artikkelissa on kuvia Hampstead Garden Suburbista ja (ilmeisesti) Raymond Unwinin kirjoista.

Saarinen kehitti kaikkiaan 17 talotyyppiä, joista voisi koota hyvinkin monimuotoista kaupunkia. Joukossa myös englantilaistyyppisiä kapeatonttisia “työväen rivitalomalleja” joille tarkoitetut alueet oli nimetty “yhden perheen työväen asunnoille”.

Kuitenkin juuri tehokkaat kerrostalokorttelit hallitsevat Munkkiniemi-Haagan keskeisiä osia ja leimaavat koko suunnitelmaa. Voi olla että juuri näillä kortteleilla on Munkkiniemi-Haagaan saatu mahdutettua se määrä asukkaita, joka tyydytti kaikkia maanhankintayhtiön osakkaita.

Saarinen tarjosi varmasti parasta mitä tiesi ja minkä tiesi osaavansa. Pelkästään vaihtelun vuoksi ei kannata mukaan sotkea toiseksi tai kolmanneksi parasta.

Toiseksi: En hetkeäkään usko, että Saarinen olisi kuvitellut saavansa kaikki Munkkiniemi-Haagan talot toimistonsa suunniteltavaksi. Kun useammat arkkitehdit pääsevät näyttämään omaa parastaan, seuraa siitä väistämättä vaihtelua. Eliel Saarisen yksityiskohtia pursuavat ja graafisesti loisteliaat piirustukset kuten myös Loja Saarisen toteuttama valtava viisi metriä pitkä pienoismalli jossa on talojen kattolyhdyt, räystäät ja ikkunatkin paikoillaan, onkin siis ymmärrettävä lähinnä esikuviksi, malleiksi tai esimerkeiksi eikä esityksiksi siitä millainen lopputuloksen tulee olla.

Kolmas selitys on käytännöllinen: rajallisessa ajassa ja rajallisilla varoilla ei ole mahdollista suunnitella kaikkia kaupungin taloja räätälöiden ja yksilöllisesti vaan on pakko käyttää tiettyjä (ja parhaiksi arvioituja) malliratkaisuja ja niiden pieniä variaatioita.

Munkkiniemi-Haagan yhtenäinen kaupunkikuva onkin näistä syistä ehkä enemmän harhakuva kuin suunnittelijan “virhe”. Voi myös olla (neljäs selitys), että tällä menettelyllä (yhtenäisellä esitystavalla) Saarinen ja kumppanit ovat saaneet kätevästi riittävän hyväksynnän komealle ja yhtenäiselle suunnitelmalleen. Anteeksiannettavaa, ehkä? Silti takaraivoon jää epäilys siitä josko Eliel Saarinen sittenkin olisi tykästynyt tähän puutarhakaupunkiaatteen lanseeraamaan pikkuporvarilliseen yhtenäiskulttuuriin hieman liikaa ja ajatellut sen kelpaavan saman tien koko kansalle ja vuosikymmeniksi. Saarisen oppipoika O-I Meurman kuitenkin markkinoi avoimesti omakotiasumista parhaana asumismuotona ja rivitaloa vain välttämättömänä välivaiheena siirryttäessä kohti omakotitaloa, jossa isäntä voi “illalla kiertää kotitalonsa nurkat ennen kuin vetäytyy yöpuulle” (Nikula 2014, s. 102).

Adolf Hitler ja Albert Speer 1930-luku. Berliinin kokonaissuunnitelma Maailmanpääkaupungiksi Welthauptstadt Germania 1930-luvun loppupuolella. Suunnitelma jäi toteutumatta ja on Natsi-Saksan katastrofin jälkeen tietysti tuomittu suuruudenhulluksi haavekuvaksi. Mutta sen yhtenäisen kaupunkikuvan ymmärtäjiäkin löytyy.

Pienoismalli Albert Speerin johdolla laaditusta suunnitelmasta Welthauptstadt Germania (1939). Kuvassa näkyy hyvin suunnitelman kohokohta viisi kilometriä pitkä ja 120 metriä leveä puistokatu Prachtallee (Mahtipuistokatu) jonka päässä komeilee jättimäinen Volkshalle, jonka kuulemma luonnosteli Adolf Hitler itse. Speer sitten piirteli kuten johtaja käski. Kuva: Bundesarchiv, Bild 146III-373

Alvar Aalto: Helsingin Keskustasuunnitelma 1961, johon sisältyvät Töölönlahdella kulttuurirakennusten rivi, Terassitori ja Vapaudenkatu. Työ oli Helsingin kaupunginhallituksen suora toimeksianto. Suomen pääkaupungille piti saada uutta modernia arkkitehtuuria edustava keskusta jonka itse oikeutettu suunnittelija olisi maailmankuulu arkkitehtimme, akateemikko Alvar Aalto. Venäjän keisarikunnan aikaa edustavat Senaatintori ja kauppatorin ympäristö eivät siihen enää kelvanneet. Arkkitehtikunnasta toinen puoli kannatti ihaillen mestarin kynänjälkeä, toinen puoli joko hymyili ja kyräili tai kiroili. Kun riittävää kannatusta ei ole, homma pysähtyy tai ainakin mutkistuu. Työ jatkuikin harvinaisen monipolvisesti, Aallon itsensä piirtämällä riisutulla suunnitelmalla, epäonnistuneella jatkokilpailulla ja apulaiskaupunginjohtaja Korpisen nurmikoilla. Mukana olleiden tarinoita voi lukea esimerkiksi Pentti Muroleen mainioista blogeista seitsemän ja kolmen vuoden takaa. Ei syntynyt taaskaan yhtenäistä kokonaistaideteosta pääkaupunkimme keskustaan. Hullu arkkitehti Ilpo Aarnialakin huokaisi helpotuksesta. 

Töölönlahden kulttuurirakennusten rivistö Alvar Aallon keskustasuunnitelman (1971) mukaisesti. Vesipeiliheijastukset ovat hyvä idea, mutta osittain nimeämättömien kulttuurirakennusten rivi on tylsä, vähintään samaa luokkaa kuin Saarisen Munkkiniemi-Haagan keskeisillä alueilla. Onneksi demokratian häröily voitti.

Akateemikko Alvar Aallolla oli jo aiempaa pyrkimystä kokonaisvaltaisiin kaupunkisuunnitelmiin. Otaniemen asemakaavakilpailun voitto vuonna 1949 oli avannut hänellekin Pandoran lippaan: mahdollisuuden suuren kaupunkirakennustaiteellisen kokonaisuuden luomiseen. Ehkä jopa pääsyn Eliel Saarisen mestariluokkaan.

Aalto olikin saada lähes yksinoikeuden sekä Teknillisen korkeakoulun että Valtion teknillisen tutkimuslaitoksen rakennusten suunnitteluun Otaniemessä. Tilaajana olisi toiminut valtio jota edusti rakennushallitus ja valtion hankkimaa aluetta hallinnoimaan perustettu Otaniemen hoitokunta.

Onneksi ihan niin ei käynyt. Otaniemestä tuli monipuolisempi ja monimuotoisempi. Em. kilpailussa jaetun toisen palkinnon saaneet arkkitehdit Kaija ja Heikki Siren saivat suunnitellakseen teekkarikylän asuntolarakennukset TKY 5 A, B ja C, ravintola Servin mökin sekä päänavaajana ja jatkosuunnitelmien ideariihenä toimineen rantasaunan. Otaniemen rakennukset saivat ensin palvella Helsingin olympialaisia vuonna 1952 ja vasta sitten teekkareita ja muita käyttäjiä (sama koski Alvar Aallon upeaa urheiluhallia).

Sirenien toimisto (Kaija ja Heikki Siren) sai myöhemmin suunnitella useita muitakin merkittäviä rakennuksia Otaniemeen, useita asuinkerrostaloja ja sykähdyttävän kauniin Otaniemen kappelin.

Ylioppilaskunnat lisäsivät vaihtelua järjestämällä arkkitehtikilpailut ylioppilaskuntataloistaan ja tilaamalla niiden tuloksena syntyneet suunnitelmat Reima Pietilältä (TKY:n Dipoli) ja Kurt Mobergilta (TF:n Urdsgjallar tai käytänössä “Täffä”). Sittemmin paikka on edelleen täydentynyt ja monimuotoistunut, mm. Aalto-yliopiston muodostamisen ja metroaseman ansiosta. Vasta aivan viime vuosina vähän uinailevasta yliopisto-kampuksesta on kehkeytynyt kohtuullisen vilkas, vaikkakin asukasrakenteeltaan aika yksipuolinen kaupunginosa.

Välikysymys: Miksei Bertel Jungia ja Gustaf Strengelliä mainita Munkkiniemi-Haagan kirjan otsikkolehdillä ja miksei kahta merkittävää Strengellin artikkelia mainita juuri missään lähdeluettelossa?

Kirjan kansilehdillä ja sitä kautta myös lukemattomissa lähdeluetteloissa yksin Eliel Saarisen teokseksi mainittu Munkkiniemi-Haaga 1915, sisältää painavia aineksia myös kahdelta muulta merkittävältä arkkitehdilta. Helsingin asemakaava-arkkitehti Bertel Jung vastasi suunnitelman selostuksesta ja Saarinen itse suunnitelmasta. Myös Strengellin kirjoittamat esseet ovat merkittävä osa kirjan tekstiosuudesta, yhteensä 33 sivua. Vähäisemmistäkin suorituksista on saanut nimensä kirjan kanteen. Ensimmäinen artikkeli aloittaa koko kirjan ja on otsikoltaan “Kaupunginjärjestelytaide, historiallinen katsaus” (s. 1–24). Toinen essee on otsikoltaan “Helsinki ennen kuin siitä tuli suurkaupunki” (s. 25–33). Artikkeleiden tekijä ilmenee vain sen lopussa olevasta nimen lyhenteestä. Asiaa voi jälkikäteen oikaista sillä, että liittää omissa lähdeluetteloissaan muutkin tekijät mukaan tekijöiksi (kuten tämän jutun lopussa). Mutta ketjureaktiovaikutus on valitettavasti jo tapahtunut: yli sata vuotta on kulunut ja edelleenkään Strengellin artikkeleita ei huomioida niin kuin pitäisi. Kunnia sille jolle kunnia kuuluu.

Helsingin kaupunkisuunnittelun pomo, sen ensimmäinen asemakaava-arkkitehti Bertel Jung ymmärsi Helsingin laajentumistarpeet ja -suunnat ehkä jo ennen Saarista ja havaitsi samalla myös Munkkiniemen ja Haagan antamat mahdollisuudet. Tämä näkyy hänen yleiskaavallisessa visiossaan vuodelta 1911, jonka rengasmaista puistovyöhykettä Mikael Sundman pitää nerokkaana (Sundman 2015). Juuri tämä keskuspuistoa ennakoiva puistovyöhyke yhdistää Munkkiniemen ja Haagan yksityiset esikaupunkialueet varsinaiseen Helsinkiin. Vastaavassa asemassa kuin Munkkiniemi ja Haaga ovat Jungin kartassa Pakila, Pukinmäki ja Kulosaari.

Se että Saarinen keskittyi näistä mahdollisista laajentumisalueista Munkkiniemi-Haagaan johtui yksinkertaisesti siitä, että Ab M. G. Stenius -maanhankintayhtiö (tai maakeinotteluyhtiö kuten Lars Sonck sitä nimittää), jossa Saarinen oli osakkaana, oli hankkinut ao. maat omistukseensa ja halusi vauhdittaa toteuttamista julkaisemalla siitä kunnianhimoisen ja perusteellisen suunnitelman. Työn rahoitti niin ikään yhtiön osakas ja Lauttasaaren omistaja, suurliikemies Julius Tallberg. Raha on ollut kaupunkisuunnittelun ja arkkitehtuurin ohella merkittävä liikkeellepaneva voima (tai ajuri kuten nykyään sanottaisiin).

Bertel Jung on kaiken järjen mukaan myös osallistunut Munkkiniemi-Haagan asemakaavasuunnitteluun, eikä vain laatinut suunnitelman selostuksen. Pitäisin myös yllättävänä jos Jung ei olisi osallistunut kirjassa esitetyn Helsinkiä koskevan väestöennusteen laatimiseen.

Epäselväksi minulle on jäänyt syy miksi akateeminen yhteisökään joka on tottunut lähdekritiikkiin ja tarkistamaan faktojaan, ei ole huomannut tuoda esille Strengellin merkittäviä artikkeleita esimerkiksi lähdeluetteloissaan. Ei kai voi olla niin, ettei niitä olis huomattu sen takia, että kirjan päätekijäksi tunnustetun Eliel Saarisen valo on sokaissut lukijat? Olisin odottanut, että Strengellin artikkelit olisi mainittu esimerkiksi seuraavissa teoksissa: 1) Arkkitehtuurimuseon arkkitehtiesittelyt, hakusanat Strengell ja Saarinen. Munkkiniemi-Haagan esittelyissäkään ei niitä mainita 2) Kimmo Sarjen laaja artikkeli “Gustaf Strengell and Nordic Modernism” ja 3) Wikipedian artikkelissa Gustaf Strengell, jossa mainitaan 15 kirjallista tuotetta, mutta ei näitä kahta.

Yhtenäisen kaupunkikuvan arviointia

Yhtenäisen kaupunkikuvan aihetta on käsitelty aiemminkin. Tässä muutamia sirpaleita.

Natsi-Saksan varusteluministerin ja itävaltalaissyntyisen Adolf Hitlerin lempiarkkitehdin Albert Speerin kaupunkisuunnittelua ja henkilöhistoriaa on ymmärtävästi ja henkilökohtaisella tasolla käsitellyt arkkitehti Olof Steniuksen tytär, arvostettu toimittaja-kirjailija Yrsa Stenius kirjassaan Jag älskar mig: Gåtan Albert Speer (Söderström 1980), suomennettuna Elämäni mies (Kirjayhtymä, 1981). Voiko taitavaa arkkitehtia ja yhtenäisen kaupunkikuvan luojaa arvostaa siitä huolimatta mihin hirveyksiin hän Natsi-Saksan palvelijana osallistui ja mitä despootin esteettisiä mieltymyksiä hän omassa narsismissaan ruokki? Tiivistän vastaukseni latteasti: Speer oli taitava arkkitehti, mutta homma ei toimi kun joku olennainen ratas hannaa.

Riitta Nikulan taidehistorian väitöskirja “Yhtenäinen kaupunkikuva 1900-1930” (1981) käsittelee juuri tämän jutun otsikon herkkää aihetta, tosin erityiskohteenaan rajattu aikaväli 1900-30 ja alueenaan Etu-Töölö ja Uusi Vallila. Rajauksesta huolimatta teoksesta voi tehdä joitakin johtopäätöksiä yhtenäisen kaupunkikuvan teemasta suomalaisessa keskustelussa. 

Itävaltalaisen Camillo Sitten kirja Kaupunkirakentamisen taide jahtasi samaa yhtenäisen kaupunkikuvan saaliseläintä ja käytti taitavasti hyväkseen eurooppalaisen kaupunkikulttuurin parhaita perinteitä. Mallikkaat esimerkit ovat aina olleet hyvien oppikirjojen parasta antia. Teos onkin ollut käypänä oppaana monille 1900-luvun arkkitehdeille ja kaupunkisuunnittelijoille, mm. Eliel Saariselle, ja toimii vieläkin eräänlaisena mallikirjana perinteisen eurooppalaisen kaupungin parhaista kaupunkikuvallisista perinteistä. Camillo Sitten kirjoitusten salattu viesti saattaa olla se, että ei kannata keksiä sitä mikä on jo keksitty.

Itävaltalaissyntyinen, Iso-Britanniassa (Cambridgessä) väitellyt mutta vuodesta 1958 Yhdysvalloissa vaikuttanut arkkitehti ja professori Christopher Alexander poikkeaa kaikista edellä mainituista siinä, että hän ei ole monen teoksensa otsikosta huolimatta (ja poiketen arkkitehtien tyypillisistä mielihaluista) keskittynyt siihen mikä on hyvä muoto vaan siihen mihin se perustuu. Hänen klassikkoteoksiaan ovat Notes on the Synthesis of Form (1964), Community and Privacy yhdessä Serge Chermayeffin kanssa (1963), A City is Not a Tree (1965), A Pattern Language yhdessä Sara Ichikawan ja Murray Silversteinin kanssa (1968), The Nature of Order 1-4 (2002-04) ja The Battle for the Life and Beauty of the Earth (2012). Alexander on tässä mukana siksi, että hänen sanomansa on kaikkea muuta paitsi yhtenäistä kaupunkikuvaa tai jotain muuta muotoa, sen sijaan pyrkimystä ymmärtää kulttuurien moninaisuutta ja evoluution olemusta ja siinä toimimista.

Siis yhtenäisyyttä kiitos, mutta jotain rajaa

Voisiko nyt vihdoin jo luopua toiveesta saada aikaan (lopullisesti) yhtenäinen ja (kaikkien mielestä) kaunis kaupunkikuva, kokonaistaideteos jossa sen (lopullisesti) valistuneet asukkaat viihdyttävät itsensä (lopullisiksi) ihanneihmisiksi? Voisi ja kannattaisi, mutta epäilen onnistuuko. Ihmiselle luontainen säröily ja häröily nostavat yhä uudelleen halun korjata, paikata ja lisäillä, poistaa kaikenlaisia virheitä ja saada aikaan sopusuhtaisia kokonaisuuksia, siis jonkinlaista yhtenäisyyttä.

Kuka arkkitehdeistä pystyy vastustamaan oman näkemyksensä mukaisen kaupunkuvan toteuttamista niin laajalla alueella kuin mahdollista – jos siihen annetaan tilaisuus? Eikä tarvitse olla edes narsisti. Väistämättähän siitä syntyy yhtenäistä, mutta arveluttavan tylsää kaupunkirakennetta.

Herkkäuskoisen aikalaisen voi tietysti olla vaikea (onko edes halua?) irroittautua taitavien maestrojen luomasta hypnoottisesta vaikutelmasta. Näin kävi myös Olavi Paavolaiselle Albert Speerin suunnittelemia Kolmannen valtakunnan kulisseja ihastellessaan Nürnbergin puoluepäivien kutsuvierasaitiossa 1936.

Kuka arkkitehti pystyy vastustamaan varakkaita tilaajia ja sponsoreita? Unelmatilauksiin sisältyy riskejä. Mikael Sundman kertoo Eliel Saarisen ja kumppaneiden saaman toimeksiannon taustoista näin: “Valter Thomé piti Nya Argus -lehden numerossa 22 vuonna 1915 Helsingin raskasta luoteissuunnan laajentumista kyseenalaisena. Hän viittaa maakeinotteluyhtiön intresseihin ja hän tiesi Saarisen olleen osakkaana. Hän toteaa happamasti, että jos Brändö-yhtiö olisi antanut vastaavan toimeksiannon Lars Sonckille, kasvusuunta luultavasti olisi ollut idässä. Thomé ehdottaa, että Jung ja Saarinen yhdessä laatisivat yleiskaavaehdotuksen, joka olisi vapaana maanomistajan intresseistä. Hän antaa heille vuoden suunnitteluaikaa ja huudahtaa ‘Älkää säästäkö kustannuksia’” (Sundman 2015).

Varakkaiden yksityishenkilöiden tai yritysten lisäksi valtio on yksi parhaista ja anteliaimmista tilaajista. Sen edustajat kun eivät kuluta omia vaan veronmaksajien rahoja. Projektin koko, sen komealta kuulostava tarkoitus ja käytettävissä olevat rahavarat eivät sellaisenaan takaa kestävää ja laadukasta arkkitehtuuria.

Kun Stalin päätti lahjoittaa puolalaisille omaa esteettistä makuaan miellyttäneen kulttuuripalatsin Varsovan keskustaan, se nimettiin Stalinin lahjaksi Puolan kansalle. Nimi on hämäystä. Raha ei tullut Stalinin pussista vaan neuvostokansan karttuisista käsistä. Puolan kansalle se kelpasi lähinnä vitsin aiheeksi. Yritys yhtenäistää kaupunkikuvaa, tässä tapauksessa stalinistisen arkkitehtuurin keinoin. Samankaltaista kermakakkutyyliä on muuten monissa hieman aiemmin (1930-luvulla) rakennetuissa yhdysvaltalaisissa pilvenpiirtäjissä.

Welthauptstadt Germania ei päässyt juuri suunnitelmaa pitemmälle, joten sen mahdollista lopputulosta pitää arvioida piirustusten ja pienoismallin avulla (sama koskee Munkkiniemi-Haagaa). Mussolinin Italiassa uutta arkkitehtuurin näyttelyaluetta EUR (Esposizione Universale di Roma) ehdittiin rakentaa aika pitkälle 1930-luvun lopulla ja jopa jatkettiin sodan jälkeen. Sen oli tarkoitus juhlistaa Mussolinin 20-vuotista valtakautta vuonna 1942. Jotain tuli väliin. Antiikin Kreikasta ja klassismista vaikutteita saanutta kaupunginosaa oli suunnittelemassa useita arkkitehteja ja alkuperäisestä tarkoituksestaan huolimatta siitä on tullut hyödyllinen ja omalla tavallaan arvostettu arkkitehtoninen kokonaisuus.

Mussolinin 1930-luvulla perustama Rooman EUR (Esposizione Universale di Roma) ja sen keskeisiä osia, vasemmalla Museo Arti e Tradizioni Popolari ja Museo della Civiltà Romana ja oikealla Piazza Guglielmo Marconi, jossa on vilkas liikenneympyrä obeliskeineen. Alue päätettiin säilyttää ja hyödyntää mm. Rooman olympiakisoissa 1960. Sittemmin sitä on reippaasti täydennysrakennettu. Kuvat PL 28.3.2013.

Jos Senaatintorin rakennusten tilaajana on ollut Venäjän yksinvaltias keisari Aleksanteri I ja EURin tilaajana Italian diktaattori Benito Mussolini ja molemmissa on käytetty Antiikin Kreikasta ja Roomasta peräisin olevaa klassismiksi tai uusklassismiksi kutsuttua arkkitehtuurin estetiikkaa, niin missä on ero? Molemmissa on tavoiteltu yhtenäistä ja seremoniallista kaupunkikuvaa. Yhtenäisyyden asteessa on kuitenkin eroa. Suomen tapauksessa suunnittelijaksi palkattiin yksi preussilainen arkkitehti C. L. Engel ja Italian tapauksessa useita paikallisia arkkitehteja. EUR on selvästi monimuotoisempi ja roomalaiseen klassismiin sekoittui annos italialaista modernismia ja jopa futurismia. Senaatintori on ydinkeskustan tiukassa ruutukaavassa ja EUR esikaupunkialueen väljemmässä, vaikkakin symmetrisen muodollisessa katuverkossa.

Helsingin kauppatorin ja Senaatintorin nykytilanne

Helsingin Kauppatorin ympäristö ja Senaatintori ovat herättäneet paljon keskustelua. Arkkitehti ja pilapiirtäjä o.t.o. Kari Kuosma hauskuutti meitä muutama päivä sitten naamakirjassa ehdottamalla Kauppatorille naku-uimalaa ja lasiseinäisiä käymälöitä, koska sinnehän ne sopisivat “hullunpyörän” ja “lautakylpylän” viereen. Vakavasti puhuen Kuosman mielestä “kokonaisuus ei ole hanskassa” ja “kokonaisuus on täysin jäsentymätön mitä erilaisimpien rakennusten ja tyylien, ja muka aukio/tori/puisto sekametelisoppineen… miksei anneta yhden suunnittelijan tehdä laajempi hallittu suuri kokonaisuus, tulisi paljon parempi”.

Enpä jaksa uskoa, kun yksi arkkitehti ei näytä pystyvän edes yhden kelvollisen rakennuksen suunnitteluun tällä alueella. Esimerkkejä on: Alvar Aallon Enso-Gutzeitin toimitalo, Herzog & de Meuron Katajanokan hotelli ja Guggenheim -museon kilpailuvoittajat. Akateemikko Alvar Aallon on tyrmännyt kansa ja suuri osa kulttuurieliittiäkin, huutoäänestyksellä. Sekä arvostetun Pritzker-palkinnon voittajan Herzog & de Meuronin hotellin että Guggenheim -museon kilpailutuloksen tyrmäsi kaupunginvaltuusto kunnallisdemokratian mukaisella äänestyksellä. Pulinat pois.

Senaatintorin turistimylläkästä on siitäkin kirjoiteltu kauan. Turistibussien rumuutta ja paljoutta on paheksuttu, samoin erilaisia markkinatapahtumia. Viimeksi aiheesta kirjoitti Hesarin mielipidepalstalla (29.5.2020) “täysin palvellut historian professori” Matti Klinge, joka hänkin valittaa “lokkisyöttölöistä”,  “sopimattomista rakenteista ja toiminnoista kokonaisuudesta välittämättä”. Klinge muistuttaa myös Kauppatorin ympäristön rumentajista, maailmanpyörästä, “surkuhupaisesta uimalasta” ja “Enson rehentelevästä kuutiorakennuksesta”, joka oli saanut “mielipidetiedustelussa toisen sijan kaupungin rumimpien rakennusten joukossa”. Kulttuurieliitti tervehtii kansan syviä rivejä. Lauri Nordberg säesti mielipiteellään 2.6.2020, viittaa Senaatintorille kaavailtuun “jättiterassiin” ja “hampurilaisravintolan” intoiluun ja käytti ilmaisua “tyylipuhdas, sopusuhtainen Senaatintori, jonka keskelle ei tule tunkea mitään”.

Kauppatorin-Senaatintorin alueen sekametelisoppaa. Monimuotoisuutta, hallitsematonta kaaosta vai luovaa tuhoa? Kuva PL 20.8.2017.

Charles Chaplinin Diktaattorissa (The Great Dictator 1940) saa nauraa maha kippurassa. Kilpakumppanit ja pikkudiktaattorit Edinoid Hynkel ja Benzino Napaloni pumppaamassa työtuoliaan toinen toistaan korkeammalle. Ja koska asia on vakava ja Chaplin lajinsa mestari, hän salli itselleen elokuvassa pateettisen loppupuheen. ”Soldiers! Don’t give yourselves to brutes, men who despise you, enslave you, who regiment your lives, tell you what to do, what to think, and what to feel!” 

lähteitä

Kari Kuosma, pilapiirros Helsingin kauppatorin ympäristön uusista rakennushankkeista selitysteksteineen (fb 26.5.2020, Trevor Harrisin 26.5.2020 jakama)

Nikula, Riitta, Yhtenäinen kaupunkikuva 1900-1930: suomalaisen kaupunkirakentamisen ihanteista ja päämääristä, esimerkkeinä Helsingin Etu-Töölö ja Uusi Vallila. Väitöskirja. Societas scientiarum Fennica 1981.

Nikula, Riitta, Suomalainen rivitalo, työväenasunnosta keskiluokan unelmaksi. SKS 2014, 252 s.

Otaniemen keskeinen kampusalue, Kulttuuriympäristöselvitys, Livady Oy & Maisema-arkkitehtuuri MM, Espoon kaupunkisuunnittelukeskuksen julkaisuja 8/2014 

Eliel Saarinen, Bertel Jung & Gustaf Strengell, Munkkiniemi-Haaga ja Suur-Helsinki, tutkimuksia ja ehdotuksia kaupunkijärjestelyn alalta. Lilius & Hertzberg, Helsinki 1915. 176 s. (kirjasta on myös ruotsinkielinen identtinen laitos “Munksnäs-Haga och Stor-Helsingfors, Stadsplansstudier och förslag”)

Kimmo Sarje, View of Gustaf Strengell and Nordic Modernism. The Nordic Journal of Aesthetics No. 35 (2008) pp 93-120. 

Camillo Sitte, Kaupunkirakentamisen taide (Der Städte-Bau nach seinen künstlerischen Grundsätzen: Ein Beitrag zur Lösung moderner Fragen der Architektur und monumentaler Plastik unter besonderer Beziehung auf Wien, 1889), suomentanut Jarmo Kalanti. Rakennusalan kustantajat, Helsinki 2001.

Gustaf Strengell, Kaupunginjärjestelytaide, historiallinen katsaus (Saarinen 1915, s. 1–24)

Gustaf Strengell, Helsinki ennen kuin siitä tuli suurkaupunki (Saarinen 1915, s. 25–33)

Mikael Sundman, Munkkiniemen ja Haagan asemakaava 1915, Yhdyskuntasuunnittelu 2015:3 vol 53.

wikipedian artikkelit: Rooman palo, Senaatintori, Gustaf Strengell, Bertel Jung, Eliel Saarinen, Alvar Aallon keskustasuunnitelma, Esposizione Universale di Roma, The Great Dictator

Renoir, impressionistien ja veneilijöiden lounas 140 vuotta sitten

Ikäloppujen puolivapaaehtoinen ja osittainen karanteeni Ranskassa on jatkunut jo lähes 7 viikkoa. Ajankuluksi tulee tehtyä kaikenlaista. Tämänpäiväinen paikallislehti Nice-matin julkaisi muistoja herättävän ”etsi 10 virhettä” tehtävän. Etsin ja löysin kaikki. Aiheena Pierre-Auguste Renoirin (1841-1919) varsin tunnettu maalaus Le déjeuner des canotiers, Veneilijöiden lounas.

Lehti julkaisee näin koronaviruspandemian aikaan päivittäin sivukaupalla ajanvietetehtäviä, myös lapsille, ja silloin tällöin kuvaparin ”etsi 10 virhettä” jostain tunnetusta taideteoksesta. Sivu käytetään siis samalla yleissivistyksen kartuttamiseen. Tehtävän ohessa kerrotaan paitsi taiteilijsta niin teoksesta. Mallia Hesarille, olkaa hyvä!

Ostin joskus 1970-luvulla Akateemisesta kirjakaupasta kuvateoksen L’Impressionisme. Sen kannessa oli osa juuri tästä Renoirin maalauksesta. Kirjassa oli sellainen pläjäys hyvänlaatuisia painojäljennöksiä pelkästään impressionismin parhaista teoksista, että en voinut olla ostamatta. Vaikka kirja oli sikamaisen kallis. Kirja oli Ranskassa julkaistu, joten teksti oli ranskaa, mutta sekään ei haitannut kun pääosassa olivat upeat kuvat.

Kuva kirjasta jonka ostin joskus 1970-luvulla AKK:sta. Silloin kirjakaupassa oli vielä tuhottoman hyvä taidekirjaosasto. Kulttuuriteko vaikka samalla varmaan kohtuullinen bisnes. Tämä kuva on kaapattu verkosta jostain käytettyjen kirjojen myyntisivulta, koska omaa kirjahyllyäni en nyt pääse penkomaan (kirjaa näytetään myyvän hintaan 27 euroa ja risat). Tätä kirjaa olen selaillut enemmän kuin mitään muuta kirjaa.

Pierre-Auguste Renoir, Le déjeuner des canotiers, Veneilijöiden lounas 1880-81. Koiran kanssa leikkivä nainen vasemmalla on Renoirin tuleva vaimo Aline Charigot ja kuuluisan elokuvaohjaaja Jean Renoirin (1894-1979) äiti. Maalaus on nähtävissä Washingtonissa (Phillips Collection). Kuva on wikimedia commonsista.

Veneilijöiden lounaspöytä on impressionistien suosimassa ravintolassa La maison Fournaise Seinen saarella Pariisin länsireunalla. Terassilla aikaa viettivät myös monet Seineä pitkin asiakkaitaan soutavat veneilijät (canotiers). Upeimpia kesäterassin kuvauksia mitä olen nähnyt.

Ravintolan omistajan tyttären Alphonsine Fournaisen Renoir maalasi muutamaa vuotta myöhemmin.

Pierre-August Renoir, Alphonsine Fournaise 1879. Taustalla Seine ja sen ylittävä vanha silta jonka tilalla on nykyisin teräspalkkisilta. Teoksen olen kuvannut Musée d’Orsay’ssa Pariisissa 31.1.2019.

Renoir osallistui impressionistien näyttelyihin alusta alkaen. Hän oli innostunut ilmiöstä, jossa auringonvalo osuu puiden lehtien välistä ihmisten vaatteisiin ja iholle. Kaikki Renoirin näkemät varjot olivat värillisiä. Mustaa väriä Renoir ei käyttänyt. Vähintään yhtä tunnettu on samanhenkinen maalaus, joka kuvaa pariisilaista tanssiravintolan terassia Montmartrella.

Pierre-August Renoir, Bal du moulin de la Galette eli Galetten tuulimyllyn tanssiaiset 1876. Paikan nimessä oleva tuulimylly lienee ainoa säilynyt Pariisin tuulimyllyistä. Se on Montmartressa yksityisomistuksessa.  Kuvassa oleva ulkoilmakahvila sijaitsi kahden tuulimyllyn välisellä aukiolla. Taulun olen kuvannut Musée d’Orsay’ssa Pariisissa 31.1.2019.

Pierre-August Renoir, Étude, Torse, Effet de soleil eli Torsotutkielma auringonvalosta 1875-76. Tässä Renoir ilmiselvästi halusi esitellä löytämänsä auringonvalovaikutelman ihmisen iholla. Arvostelijat eivät pitäneet vaan moittivat sen muistuttavan ruumista. Tämäkin on kuvattu Orsayssa 31.1.2019.  

Renoir vietti vanhuutensa Nizzan seudulla ja kärsi pitkään reumatismista. Silti hän maalasi osittain halvaantuneena pyörätuolissaan Gagnes-sur-Merin talossa lähes kuolemaansa asti. Kuvat otin lähes tasan 18 vuotta sitten juuri näillä Nizzan nurkilla Gagnes-sur-Merissä 26.4.2002.