Massenet’in koukuttava korvamato

Jules Massenet onnistui säveltämään käsittämättömän kauniin viulusoolon oopperaansa Thaïs. Tämä tapahtui jo 125 vuotta sitten. Jonkinlainen juhlavuosi siis tälläkin.

Thaïs esitettiin ensimmäisen kerran tässä Pariisin Garnier’in oopperatalossa (Le Palais Garnier Opéra National de Paris) 1894. Talo oli rakennettu vajaat pari kymmentä vuotta aiemmin (arkkitehti Charles Garnier 1875). Marc Chagallin kattomaalaus on tehty vuosina 1963–64. Kuvat PL 19.1.2016.

Eilen ooppera esitettiin Suomen Kansallisoopperan näyttämöllä ja sen saattoi seurata suorana myös verkossa, jos taloudessa sattui olemaan Hesarin digiversion tilaaja. Nimiosan esitti kanadalainen sopraano Marianne Fiset, hienosti. Viulusoolo esitetään tavanomaiseen tapaan orkesterimontusta, jolloin kunniatehtävän saanut orkesterin konserttimestari Jukka Merjanen valitettavasti jää muiden solistien varjoon, myös oopperan esittelyssä verkkosivuilla ja nauhoitteen alkuteksteissä (ei mitään mainintaa). Onneksi sentään kapellimestari nostatti loppukumarrusten aikana viulustin ylös aplodeja varten. Kuva Suomen Kansallisoopperan sivuilta. 

Hittipiisi jäi päähän soimaan niin että tänä aamulla herätessäni päässä soi edelleen sama melodia. Kirotun ihana korvamato.

Sama tapahtui 10 vuotta sitten Metropolitanin versiossa. Silloin viulusoolon esitti David Chan ja silloinkin (20.12.2008) esitys oli suoratoisto.

Thaïs’in esitys New Yorkin METistä nähtiin suorana Helsingissä 20.12.2008. Nimiosan esitti yhdysvaltalainen huippusopraano Renée Fleming. MET-oopperoiden suorat teräväpiirtoesitykset oli juuri aloitettu joissakin eurooppalaisissa elokuvateattereissa, mm. Helsingin Maximissa. Kuva Finnkinon esitteen kannesta 20.12.2008.

Voi olla (en tiedä), että säveltämistapahtumat menivät niin päin, että ensin oli jumalattoman kaunis melodia, sitten sen ympärille sävelletty viuluteos (muutaman minuutin pituinen kuten hittipiisille sopii) ja vasta viimeksi sen ympärille rakennettu ooppera, kehystarinoineen. Voisin kuvitella (tätäkään en tiedä), että Jules Massenet tunnisti sävellyksensä hittipotentiaalin ja etsi oopperan tarinaksi taistelun maallisen ja taivaallisen rakkauden ristiriidasta. Libreton pohjaksi löytyikin muutamaa vuotta aiemmin julkaistu Anatole Francen samanniminen romaani (Thaïs 1890, suomennettu 1911 Otava). Se sopi mainiosti vaikka juttuun ei saanutkaan ympättyä Massenetin rakastamia suuria kuoro-osuuksia tai balettikohtauksia.

Viulupiisi on sijoitettu keskelle oopperaa, sen kulminaatiopisteeksi. Toisen näytöksen puolessa välissä päähenkilö kurtisaani Thaïs käy henkisen kamppailun omien maallisten rakkauksiensa ja munkki Athanaël’in hänelle tuputtaman jumaluskon välillä. Henkien taistelua kuvaa juuri tämä petollisen kaunis viulusoolo, joka kestää tulkinnasta riippuen 4,5–7 minuuttia. Yli kuuden minuutin versiot ovat ehkä ottaneet kappaleen nimen hieman liian tosissaan ja ovat vaipumassa soittamisen sijasta omiin ajatuksiinsa. Kappaletta kutsutaan nimellä Meditaatio/Meditation. Paremmin tarinaan istuva nimitys olisi Huume/Drug.

Tarina jatkuu niin, että Thaïs taipuu munkin tahtoon, luopuu omaisuudestaan ja vetäytyy erämaaluostariin. Mikä tragedia. MUTTA: Munkki tuleekin itse synnintuntoon ja paljastaa valehdelleensa koko stoorin ikuisesta elämästä ja taivaasta siksi että himoitsi itse Thaïsia. Thaïs ei enää toistamiseen usko munkin tarinoihin, vaan jatkaa taivasnäkyjensä parissa. Munkki jää nuolemaan näppejään. Rangaistus on oikeutettu, mutta Thaïsia käy sääliksi. Muistutus menneestä eli meditaatio-melodian teema toistuu kolmannessa näytöksessä muutaman kerran.

Jos haluat kokea miltä ihanan koukuttava korvamato tuntuu, käy kokemassa ooppera Töölönlahden rannalla. Viimeinen esitys on helmikuun lopussa ja ainakin viimeiseen esitykseen on saatavilla ihan hyviäkin paikkoja. Myös eilisen oopperan nauhoite on katseltavissa Hesarin digitilaajille. Tai kuuntele jokin saatavilla oleva kaupallinen äänite (vinyyli, CD, video, DVD, mp3, suoratoisto tai mitä niitä nyt onkaan) tai paremman puutteessa jokin niistä kelvollisista tai kelvottomista youtube-versioista mitä verkosta löytyy.

Kopioita tallennetuista konserttiversioista Meditaatiosta löytyy ainakin seuraavilta viulisteilta: Janine Jansen (tukena Berliner Philharmoniker, johtajana Neeme Järvi) , Anne-Sophie Mutter ja Maxim Vengerov. Ensinmainitusta on siitäkin useita eritasoisia kopioita. Esitykset vaihtelevat pituudeltaan, kuvan- ja äänenlaadultaan. Arabella Steinbacherin laadukas pianosäestetty live-versio ei ole konserttitaltiointi vaan videoitu ilmeisesti jossain musiikkiluokassa Hampurissa. Pisin löytämäni versio on Anne-Sophie Mutterin 13-vuotiaana Berliinin Filharmonikkojen ja Herbert von Karajanin edessä esittämä 7-minuuttinen. Video on vanhahko (1976), melko suttuinen ja rätisevä, mutta ehkä kiinnostaa historiallisena dokumenttina.

Pidän itse kaikesta rahinasta huolimatta Itzhak Perlman’in ryhdikkäästä versiosta, joka kestää alle viisi minuuttia ja jossa ei vaivuta hetkeksikään sentimentaaliseen siirappiin, toisin kuin kaikissa niissä sekalaisissa videokuvituksissa, joita tähän vanhaan ääniraitaan youtubessa on päälleliimattu ja joita löytyy varmaan toista kymmentä. Näistä syistä en laita linkkiä. Jos kuitenkin törmäät, sulje silmäsi ja kuuntele.

LOPUKSI VAKAVA VAROITUS: Voit jäädä koukkuun!

Mainokset

Euroopan hullu vuosi 1968, 50 vuotta sitten OSA III 8.2.2019

Hämärät arkistot avautuivat jälleen hieman: löytyi kaitafilmin pätkä jossa matkailuautomme Volkswagen kurvaa uuden onnellisen omistajansa ajamana pihaansa Jyväskylänkadulla (nykyisin Yliopistonkadulla) syyskuussa 1968.

Filmihän on lähes yhtä dramaattinen kuin Lumière -veljesten ja koko elokuvahistorian yksi ensimmäisistä kinematografi-leffoista, jossa juna saapuu La Ciotat’n asemalle 1896. Mykkäfilmejä molemmat.

Historiallinen eurooppalainen tapahtumasarja päättyy oven paukahdukseen (jonka voi vain kuvitella). Tässä linkissä muunnos GIF-videoksi.

Kuvattu 8 mm kaitafilmille Leicina 8 V kameralla (kuvaaja joko M. tai P. Lahti).

Kameralla olimme kuvanneet jo vuodesta 1965 alkaen mm. Jyväskylän Suurajoja (yläkuvassa) ja se oli mukanani myös Prahan matkalla 1969 (alakuvassa).

Laitanpa tähän vielä tuoreen kuvan Lumièren kinematografista juuri siltä vuodelta (1896) kun junan saapuminen asemalle on kuvattu (kuva Pariisin Pathé -museosta, PL 29.1.2019).

9.2.2019 täydennys leffahulluille: wikipediassa otsikolla L’Arrivée d’un train en gare de La Ciotat oleva Lumièren elokuvaversio väittää olevansa vuodelta 1895, mutta ei historiantutkijoiden Michelle Aubert & Jean-Claude Seguin mukaan ole edes vuodelta 1896, vaan vasta kesältä 1897. Pikaselauksen perusteella näyttää siltä, että useimmiten netissä esitetyt tämän klassikkofilmin vuosiluvut ovat vääriä, koska ilmeisesti virhettä on toistettu loputtomasti ilman lähdekritiikkiä. Sen lisäksi on uskomattoman paljon suttuisia youtube-versioita joihin on saatu myytyä mainoksia tai jotain kovaäänistä säestystä. Lumièren veljeksillä (Auguste ja Louis) on junan saapumisesta itse asiassa kolmekin versiota ja yleisimmin esillä on ymmärrettävistä syistä se kuvanlaadun kannalta paras eli vuoden 1897 versio. Siinä kinematografi on sijoitettu lähemmäksi rataa, jolloin vaikutelma kohti katsojaa syöksyvästä junasta on tehokkaampi. Vaikuttavuuteenhan Lumièret selvästi pyrkivät, koska jo 1930-luvulla heillä oli jo näyttää 3D-versio (!), jonka esityksessä osa katsojista säntäsi pakoon luullessaan junan ajavan kohta päälle. Se varhaisin versio (johon yllä viittasin) on mitä ilmeisimmin vuoden 1896 tammikuussa kuvattu ja esitetty filmi. Se on päätelty paitsi vuodenajoista niin filmillä esiintyvien tunnettujen lasten iästä ja elokuvasta julkaistuista still-kuvista ajankohdan päivä- ja tiedelehdissä. Lumièren veljesten alkuvuosien (1895–97) töistä on pengottu aika hyvin esiin kaikki löytyneiden filminpätkien ja stillkuvien ajankohdat ym. tiedot (ks. L’œuvre cinématographique des frères Lumière). Veljekset olivat paitsi innoissaan niin todella ahkeria. Ennen vuosisadan vaihdetta he olivat avustajineen kiertäneet ja dokumentoineet arkipäiväisiä tapahtumia joka puolella maailmaa tuloksena satoja filmejä. Mukana tietenkin useita kaupunkeja Ranskasta, Italiasta ja Saksasta, mutta myös Venäjältä Pietari ja Pietarhovi ja Krasnoje Selo, Moskova ja Baku (mutta valitettavasti Suomen alueelta vain Kyyrölä  eli Krasnoje Selo Karjalan kannakselta ja nekin 7 filminpätkää vain sotilasparaateista), Ruotsista Tukholma ja Avestan kosket, Belgiasta Antwerpen, Englannista Lontoo ja Liverpool, Irlannista Dublin, Kingstown, Drogheda ja Dunmurry, Itävalta-Unkarista Wien, Budapest, Pula ja Sibenik, Sveitsistä Bern ja Geneve, Côte d’Azurista Nizza, Villefranche-Sur-Mer, Menton ja Monaco, Turkista Konstantinopoli ja Damaskus, Pohjois-Afrikasta Algeria, Egypti ja Tunisia, Japanista Tokio, Kioto ja Osaka, Ranskan Indokiinasta Saigon, Phnom Penh ja Angkor, Australiasta Melbourne, Länsi-Intiasta Martinique, Lähi-Idästä Beetlehem, Jaffa, Jerusalem, Beirut, Pohjois-Amerikasta New York, Boston, Chicago, Meksikon Guadalajara. Uskomaton lista muutamassa vuodessa.

Istanbulin matkan kunniaksi tässä linkki Lumièren veljesten tuottamaan filminpätkään Kultaisen sarven sillalta, silloisesta Konstantinopolista vuodelta 1897. Tuttu paikka. Taustalla tässäkin Sulttaani Ahmedin moskeija (Sultanahmet camii). Kuvaajana Alexandre Promio.

 

.

Hullu arkkitehti Ilpo Aarniala lähti

Aina se tulee yllättäen. Vastahan me viime kesänä Hullun arkitehdin saaressa ihailimme vesilintujen pesintää ja poikasten ensitouhuja. Ilpo Aarniala oli mielipaikassaan, Itäisen Suomenlahden Sarvikarissa yhtä kotonaan kuin vesilinnut. Munarosvot piti tietysti pitää kurissa.

Ja vastahan marraskuussa Hullu arkkitehti ihasteli blogissaan Lauttasaaren rantojen kivirakennelmia, jotka joku muu (tuntematon) hullu oli värkännyt.

Viikko sitten (20.1.2019) Ilpo Aarniala lähti tuonpuoleiseen. Harvinaisen fiksu ja sympaattinen mies. Eikä huumorintajusta ollut puutetta. Mielelläni olisin edelleen lukenut hänen virkistäviä oivalluksiaan ja katsellut tarkkanäköisiä piirroksia tai muita kuvia.

Sarvikarilta näkyy sekä saaria että rannaton ulappa, jostain nurkalta Haapasaaret, jostain toiselta Suursaari, Kaunissaari ja Ristisaari. Kauas näkemistä helpottavat toisinaan virkeästi muuttuvat kangastukset.

Saareen pääsee vain veneellä. Laiturikalliolla tepastelivat kesäkuun lopulla peukalonpään kokoiset lapintiiranpojat ja emon hyökkäyksiä vastaan piti kyyristellä sateenvarjon alle. Saarta kiersivät ahkerasti tukkakoskelot, isokoskelot, kyhmyjoutsenet, heinäsorsat, valkoposkihanhet. Kaikilla oli jo poikaset, kalalokilla pesä muutaman metrin päässä mökin ovesta. Yksi sen poikasista kuoriutui sinä aikana kun olimme saarella Ilpon vieraana. Poikastilannetta seurattiin myöhemminkin kesällä sähköposteilla.

Ilpo esittelee meille ympäröivän luonnon peruselementtejä ja vieressä oleva isokoskelo (Mergus merganser, naaras) esittelee pojalleen tähystämisen alkeita. Perspektiiviopin käytännön harjoitukset. Ilpo oli perspektiiviopin taituri ja opetti sitä minullekin TKK:ssa 1960-luvun lopulla.

Horisontti tällä kertaa kirkkaana, oikealla Pyhtään Kaunissaari ja keskellä (lähisaaren takaa pilkistäen) Ristisaari.

23 kilometrin päässä olevat Haapasaaret eivät tällä kertaa osaa päättää millä kohtaa horisonttia oikein pitäisi olla jotta näkyisi hyvin Sarvikariin. 

Suursaaren näkeminen aina säväyttää. Etäisyys on tästä kohtaa 37 km.

Kalalokin lisääntymisen vaiheita. Ylinnä hylätty munankuori. Keskimmäisessä kuvassa juuri kuoriutunut poikanen (se oikeanpuoleinen). Alimmassa ruokapöytä katettu, olisko nuo kilkkejä?

Lapintiira (Sterna paradisaea) kirkuvan punaisine nokkineen vakituisella tankkauspaikallaan. 

Tukkakoskelo (Mergus serrator, koiras) ja sen naaraan mielestä näyttävä takatukka. Höyhenpuku on minunkin mielestäni komea.

Ilpo selittää rakennuksen filosofiaa. Mietin että jos Ilpo Aarniala olisi vesilintu, olisiko hän lapintiira (Sterna paradisaea) vai tukkakoskelo (Mergus serrator).

“Paratiisitiira”, joka muuttaa joka vuosi Suomesta ja jopa Lapista Etelänapamantereelle ja takaisin (paratiisista toiseen), kuulostaa hyvältä vaihtoehdolta paratiisisaaren asukkaalle. Tiira, ruotsiksi tärna, englanniksi tern, vanhaksi englanniksi stearn, on sanana pohjoismaista alkuperää. Hyvä vaihtoehto.

Tukkakoskelo Mergus serrator on Linnaen jo vuoden 1758 Systema Naturaessa määrittelemä “Sahaava vesilintu”. Ei hassumpi vaihtoehto sekään meren saareen mökkiään rakentavalle arkkitehdille. Meri ja kallioisen luodon olosuhteet eri vuodenaikoina on rakennuksissa otettu tarkkaan huomioon. Luonnon kestokykyä on myös ajateltu kun rakennusmateriaalit ovat lähes poikkeuksetta kierrätettyä tavaraa.

Paratiisisaaren kartta Ilpon jo vuonna 1980 tarkasti dokumentoimana. Saari on pohjois-eteläsuuntaisella viivottimen viivalla jaettu kahteen yhtä suureen osaan. Länsipuoli on Pyhtäätä, itäpuoli Kotkaa. Se ei asumista ole sanottavammin haitannut. 

Loppuun tietysti yksi monista hullun arkkitehdin ajatelmista:

“Heti kun olen

saanut ratkaistuksi

tämänpuolisen ongelman

alan ratkaista 

tuonpuolisen ongelmaa” 

(Ilpo Aarniala, Muistihäiriöitä, Mietteitä. 2017, s. 20)

Näkemisiin!

Arkielämän helpottamiseksi kierrätyskassin kaava (topologiaa huviksi ja hyödyksi 3)

1. leikkaa kangas: noin 46 cm x 170 cm ja huolittele (päärmää) kaikki reunat, helpoiten saumurilla
2. taita kangas puolesta välistä ja käännä yläpuolelta kankaan nurja puoli päälle
3. ompele nurjalta puolelta sivut 1 ja 2 yhteen noin kankaan puoleen väliin asti. Yläosaan jää aukot molempiin sivuihin ja alareuna jää toistaiseksi auki.
4. vedä alareuna auki ja käännä kangasputkea niin, että ommeltu sivusauma 1 ja aukko a siirtyvät kankaan keskelle.
5. Ompele alareuna kiinni. Silitä sauma auki.
6. käännä kangasputken oikea puoli esiin niin, että aukot ovat sivuilla. Alareuna jää taitetuksi neliöksi.
7. levitä alareuna kankaan keskeltä
8. tuloksena tetraedri, jonka alaosan tilavuutta voi kasvattaa kantokassiksi
9. pujota käsivarsi aukoista
10. kasaa kangas olkapäälle ja eiku kangasta ja muuta kamaa kierrättämään!

Vaiheet 1 ja 2

Vaiheet 3 ja 4

Vaiheet 5 ja 6

 

Vaiheet 7 ja 8

Vaiheet 9 ja 10

Kassin kaavan ompelutaiteellisena, terminologisena ja teknisenä asiantuntijana sekä kaavan oikeellisuuden asiatarkastajana on toiminut yllä olevassa kuvassa mannekiinina esiintyvä kaava-arkkitehti ja kassin tekijä Ulla Priha. Valokuvan kassi on tehty vanhoista mariverhoista.

Kassimallin esikuva on luultavasti hyvinkin perinteinen kiinalainen olkalaukku, joka on napattu mukaan kiinalaisen maisema-, kukka- ja lintumaalauksen kurssin oheisretkeltä jossain Quizhoun maakunnassa vuonna 1999.

Kaava on huomattavan yksinkertainen ja kangasta säästävä. Suorakaiteen muotoisesta kankaasta ei jää yhtään hukkapalaa. Jos kangaspakka on 170 cm leveä, riittää 46 cm:n pätkä yhteen kassiin. Kankaan voi leikata samalla ekonomialla ja ekologialla 46 cm:n, 92 cm:n tai 138 cm:n levyisestä kankaasta. Suorakaiteen voi tietysti tarvittaessa sommitella pienistäkin tilkuista ja kierrättää ylijääneitä kangaspaloja.

Kassin topologinen erikoisuus on se, että jos kankaassa olisi painettuna kaavamallin mukaiset kaksi sinistä raitaa, ne yhdistyisivät yhdeksi päättymättömäksi raidaksi, joka kiertää tasapuolisesti kaikki kassin näkyvät lohkot. Raidan etenemistä voi vasemmanpuoleisessa kuvassa seurata punaisia nuolia pitkin. ”Irtileikattu” yhtenäinen nauha oikeanpuoleisessa kuvassa kahden kuvitteellisen koordinaattiakselin ympärille kiedottuna.

Arkipäivän piristeeksi (topologiaa huviksi ja hyödyksi 2)

Arkipäivä on täynnä enimmäkseen topologisesti aika tylsiä esineitä. Vaatteet, joissa on lahkeet ja hihat ovat matemaattisessa topologiassa melko yksinkertaisia pintoja. Niillä on selkeästi kaksi puolta, räätälikäsittein oikea ja nurja, ja ne voidaan helposti kääntää ympäri.

Takinkääntäjien topologinen veljeskunta

Paidoissa, housuissa, sukissa ja lapasissa on kaksi puolta ja kaksi pintaa (toisin kuin topologisesti kiintoisassa Möbiuksen renkaassa jossa on vain yksi pinta tai toisella tavalla ilmaistuna: kaksi puolta mutta vain yksi pinta). Vaatteiden sisäpuoli on ihoa vasten ja ulkopuoli jää näkyviin. Selkeä roolijako. Lähes kaikki vaatteet voidaan kuitenkin kääntää ympäri. Se ominaisuus on itse asiassa peräisin jo vaatteiden valmistusvaiheista. Saumat halutaan piilottaa nurjalle puolelle. Nurinkääntäminen helpottaa myös vaatteen pukemista ja riisumista.

On myös vaatteita joilla on kaksi ulkopuolta. Häh? Kuulostaa topologiselta erikoisuudelta, muttei ole. Nämä vaatteet, yleensä kai päällystakit, valmistetaan jo valmiiksi käännettäviksi, joten esillä on aina paraatipuoli. Kätevästi kaksi takkia yhdellä hankinnalla. Topologisesti tavanomainen avaruusgeometria mutta ehkä ”kahdessa ulkopuolessa” on pientä käsitekikkailua mukana. Olisiko kääntötakki takinkääntäjien veljeskunnan toiveinnovaatio? Tuskin se kuitenkaan Olavi Paavolaista olisi kiinnostanut. Sen sijaan vaihtotakit tilanteen mukaan, kuten keikarille kuuluu. Käännetty turkki on sen sijaan ollut menestysartikkeli lukemattomille kotikutoisille joulupukeille.

Alusvaatteen käyttömukavuutta parantaa muuten se, että herkkähipiäiselle epämiellyttävät saumat ja valmistajan merkki- ja tietolipukkeet voi kääntää ihon puolelta ulkopuolelle. Myös t-paidan ulkopintaan painetut kuviot tai tekstit voi piilottaa sisäpuolelle, jos niihin kyllästyy tai kainous yllättää.

Facebookin perustaja ja suuromistaja Mark Zuckerberg joutui eräässä TV-haastattelussaan paljastamaan joko omaan tai firman johtoportaan sisäisen käyttöön tarkoitetun arvoituksellisen kaavion kun studiossa tuli liian kuuma, kysymykset vaikeita, hiki virtasi ja swetari piti riisua.  ”Paljastuneesta” melko naiivista kaaviosta teki erityisen se, että kuvio oli painettu puseron sisäpintaan, tarkoituksellisesti piiloon, ihoa vasten tai ehkä peräti kohti sydäntä. Salamyhkäisyys ja symboliikka olivatkin asian ydin. Eihän naamakirjan aate sen syvällisempi ole. Jos ”paljastus” oli markkinointikikka, se oli ammattitaitoisesti käsikirjoitettu ja hyvin näytelty. Tylsänpuoleisessa kaaviossa toistuivat tämänkaltaisissa kakkaroissa suositut geometriset peruskuviot ympyrä, kolmio sekä lisäksi erisuuntaisia nuolia. Varmaan joidenkin mielestä kiinnostavinta oli se, että kuviosta erottuu selvä daavidintähti – ei korostettuna vaan sisäänrakennettuna. Yhdysvalloissa tämä on merkittävä poliittinen viesti. Kaavion ainoa lause ei kuulostanut kovin omaperäiseltä: ”Making the World Open and Connected”. Sittemmin on paljastunut että naamakirja on avoimempi joillekin ja yhdistää enemmän eräitä kuin kaikkia muita. Oliko yllätys?

Tuli taas mieleen kaikenkarvaiset elitistiset ja enemmän tai vähemmän suljetut salaseurat (Illuminati, Vapaamuurarit, Ruusuristiläiset, Ku Klux Klan jne), joihin kuuluminen on kautta aikojen tuntunut kovasti kiinnostaneen henkilöitä, jotka ovat vallalle (erityisesti vaikutusvallalle) persoja mutta ajattelussaan laiskoja – tai sitten vain opportunisteja. Saattaa olla, että näiden kuppikuntien merkitys on jonkin verran ylikorostunut sen takia, että salaliittoteorioihin tykästyneet levittävät niistä mielikuvitusta kiihottavia tarinoita. Liikuttavaa tai säälittävää, mutta ei sympaattista.

Taisin eksyä aika kauas topologiasta, mutta haitanneeko?

Onko olemassa topologisesti kiinnostavampia vaatteita?

Möbiuksen renkaan (tai nauhan) voi tehdä yhtä hyvin kankaasta kuin paperista. Voisiko Möbiuksen nauhasta jalostaa jonkin hyödyllisen vaatekappaleen? Vaatteen jossa olisi vain yksi pinta. Vyö joka kääntyy 180 astetta itsensä ympäri. Vyön solki voisi olla se kohta jossa käännös tehdään. Eikun disainaamaan – tässä tuoteidea.

 

Topologisesti kiinnostava vaatekappale 1: Möbiuksen renkaan muotoinen vyö, jossa lukitus on piilotettu metalliseen solkeen. Yksityiskohtia tietenkään paljastamatta. Design ja piirros by tekijä.

Entä vaate, joka olisi kuin Kleinin pullo? No, klassinen pakkopaita on jo aika lähellä ja sitä voi pitää topologisesti kiinnostavana tapauksena. Pakkopaidan alkuperäisen tarkoituksen mukaisessa tilanteessa kun paidan hihat on sidottu sen selkämykseen, sitä ei enää voi kääntää ympäri. Jos hihansuut olisivat auki ja liitettynä toisiinsa (ikään kuin yhdeksi putkeksi) paidan selkämyksen takana, riittävän pitkäkätinen ja notkea henkilö voisi ristiä kätensä selkänsä takana – tai joka tapauksessa nostaa hihayhdistelmän päänsä yli ja saada kätensä etupuolelle. Silti hän ei välttämättä pääsisi irti pakkopaidasta. Vapautua voisi jos hihat olisivat niin löysiä, että kädet voi pujottaa hihojen sisällä kainaloiden kautta ulos.

Pakkopaidan ideaan kuitenkin kuuluu että hihat ovat riittävän ahtaita ja selkäpuolelle niin tiukasti sidottuja ettei käsiä pysty normaalikonstein ja ilman ulkopuolista apua vapauttamaan.

MUTTA: Pakkopaidasta voi kuitenkin vapautua, kun tietää ja osaa esimerkiksi legendaarisen unkarilaissyntyisen Erik Weiszin, sittemmin amerikkalaistuneen taikurin Harry Houdinin (1874-1926) niksit. Yleinen luulo (myös wikipedian ”tieto”) lienee, että Houdini otti olkanivelensä sijoiltaan jotta saisi kätensä pujotettua ulos pakkopaidan hihasta, mutta niin yksinkertaista se ei ilmeisestikään ollut. Legenda tietenkin tarvitsee tarinoita tuekseen. Houdini oli fyysisesti lahjakas ja hyvin treenannut atleetti (helppo päätellä esimerkiksi säilyneistä filmidokumenteista, ks. vaikka tämä) mutta ennen kaikkea taikuri, siis silmänkääntäjä. Hänen toinen bravuurilajinsa oli erilaisista kahleista ja käsiraudoista vapautuminen, arkuissa, veden alla, vedellä täytetyssä maitotonkassa jne. Niiden kehittäminen edellytti paitsi teknistä oivalluskykyä ja ihmistuntemusta, niin ennen kaikkea luovaa lahjakkuutta ja luontaista karismaa. 

Ainakin osan temppujensa salaisuuksista hän paljasti kirjoissaan ja nuoremmalle veljelleen Hardeenille (Theo/Theodore Weiss, alunperin unkarilaisittain Ferenc Dezső Weisz), joka jatkoi taikurin uraa Harry Houdinin kuoltua. Harry oli mitä ilmeisimmin kohtuullisen tervejärkinen taikuri, eli (tietenkin) tiesi mitä teki – temppuja. Hän ehti uransa aikana paljastaa joukon spiritistejä ja muita huijareita, samalla tietysti pyrki lisäämään omaa mainettaan ja eliminoimaan kilpailijoita. Silti hänkin, niinkuin muutkin taikurit, hyväksikäytti ihmisten herkkäuskoisuutta ja taipumusta uskoa sitä mitä näkee eli mitä taikuri johdattelee häntä näkemään.

Uskottavuutta lisää karismaattinen ja temppunsa osaava taikuri. ”Puolueettomien” ja välineitä tarkastavien viranomaisten ym. asiantuntijoiden käyttö on osa tätä osaamista ja samalla taitava markkinointikikka, jolla voi lisätä taikurin hämmästyttävien kykyjen ”uskottavuutta”.  ”Asiantuntijuuden” kannalta ehkä hieman noloa.

 

Topologisesti kiinnostava vaatekappale 2: pakkopaita.

Yläkuvassa Harry Houdini vapauttaa itsensä pakkopaidasta nosturin nokassa New Yorkissa 1910-luvulla. Sen vieressä pakkopaita New Yorkin Houdini-museosta. Alakuvassa Houdini valmistautuu viranomaisten valvonnassa klassiseen pakkopaitatemppuunsa vielä reilusti yli 40-vuotiaana noin v. 1920.

Taisi vähän lähteä lapasesta tämä topologian sivupolku, mutta ehkä ainakin huvin ja hyödyn merkeissä.

Lähteet:

Encyclopedia Britannica, Harry Houdini on conjuring (1926)

wikipedia: hakusanat Harry Houdini, Theodore Hardeen

Tripadvisor/ Houdini Museum of New York at Fantasma Magic.

Getty images/ Harry Houdini, embed image

¿Quien era Harry Houdini? Una interesante historia de vida

Steve Wynalda, The Secrets Behind Harry Houdini’s Ten Greatest Illusions (11.4.2014).

Arkiajattelun nyrjäyttämiseksi (topologiaa huviksi ja hyödyksi 1)

Topologia on matematiikan ja avaruusgeometrian outo sivuhaara. Siinä tärkeitä ominaisuuksia ovat paikka (kreikaksi topos, τόπος), sijainti (paikan suhde ympäristöönsä) ja rakenne (sijaintipaikkojen keskinäiset suhteet, kuuluminen johonkin joukkoon), ei niinkään määrälliset mittasuhteet (kuten pituus, pinta-ala ja tilavuus). Topologisia avaruuksia voidaan käsitellä myös algebrallisesti, jolloin niitä on matemaattisesti helpompi luokitella ja kuvata. Avaruuksien jäseninä ovat pisteet, luvut ja niiden järjestetyt jonot (kuten parit ja kolmikot) sekä niiden joukot, osajoukot ja komplementit, niiden muodostamat järjestelmät (kuten avoimet joukot), kuvaukset ja isomorfiat. Se matematiikan perusteista. Lisää vaikka wikipedian hakusanalla topologia.

Arkielämän topologiaa

Ajatellaanpa vaikka paperirengasta, jonka voit pujottaa ranteeseesi, mutta jossa on vain yksi puoli ja yksi reuna. Onko se edes mahdollista? No, ota sormi ja silmä käteesi.

 

Möbiuksen rengas ja sen sivujen laskenta.

Jos katsot tai kosketat sormellasi tämän erikoisen paperinauhan mitä tahansa kohtaa, arkijärki sanoo, että sen toisella puolella on toinen pinta joka loogisesti sulkee etupuolella näkyvän pinnan itsensä ulkopuolelle. Pintoja on siis kaksi, räätälikäsittein oikea ja nurja puoli, seteli- ja lomaketerminologiassa etupuoli ja kääntöpuoli. Samoin jos tarkastelet paperin reunaa – eikö nauhalla muka ole kaksi reunaa – joista kummallakaan ei ole mitään tekemistä sen toisen reunan kanssa?

Mutta niinpä vain tässä kohtaa arkiajattelu tekeekin häränpyllyt – filosofiassa niitä kutsutaan paradokseiksi (näennäisesti mahdottomiksi ajatuksiksi). Jos seuraat sormellasi paperin pintaa kiertäen rengasta vaikka myötäpäivään, päädyt hetken kuluttua lähtöpisteeseen ja olet matkalla silittänyt kaikki ne pinnat (eli sen yhden pinnan) mitä renkaassa on. Tämän kädestä pitäen johdetun arkikokemuksen mukaan pintoja on siis kuitenkin vain yksi. Samoin reunoja. Syntyy siis kaksi näennäisesti aivan pätevää arkikokemusta jotka ovat toisilleen täysin vastakkaisia. Kumpi nyt on totta: yksi vai kaksi pintaa ja yksi vai kaksi reunaa? Ei kai joku voi olla samaan aikaan sekä yksi että kaksi? Vai voiko sittenkin?

No voi olla, jos hyväksytään, että sekä pinnalle että reunalle voidaan muodostaa kaksi täsmennettyä alamääritelmää, jotka eroavat toisistaan juuri sen verran kuin pitääkin. Alamääritelmä 1: Pinnan sivu 1 on pinnan etupuoli ja sivu 2 sen kääntöpuoli. Sivua 2 ei voi (ilman peilejä tai muita apuvälineitä) nähdä sivun 1 kanssa samaan aikaan. Tällöin sivut 1 ja 2 sulkevat pois toisensa. Sivu 1 on sivun 2 kääntöpuoli ja päinvastoin. Sivut voivat olla suoria tai kaarevia. Sivut 1 ja 2 voidaan erottaa toisistaan näkemällä tai tunnustelemalla jolloin kokemiseen tarvitaan jokin rajallinen aikajakso. Möbiuksen renkaan tapauksessa aikaikkunan alku- ja loppupää siirtyvät sitä mukaa kun siirrytään eteenpäin renkaan pinnalla. Aikajakson alussa oleva sivu 1 pysyy koko ajan sivuna 1, mutta lopussa (kierroksen täyttyessä) sivu 1 onkin korvannut aiemman sivun 2 ja sivu 2 sivun 1, koska ollaan eri aikaikkunassa. Alamääritelmä 2: Pinnan sivu on pinnan toinen puoli ilman lisätarkennuksia tai -rajoituksia ja ilman aikaikkunoita. Pinnan sivu voi olla rajaton ja jatkua siinä mielessä loputtomiin ja se voi myös yhtyä pinnan kääntöpuolen sivuun (kuten Möbiuksen renkaassa). Molemmat käsitteen ”pinnan sivu” alamääritelmät ovat siis yhtä totta. Käy kuten useimmissa muissakin paradokseissa: riittävän täsmällisen käsiteanalyysin jälkeen näennäinen ristiriita katoaa.

Tätä oudosti käyttäytyvää paperirengasta kutsutaan topologiassa Möbiuksen renkaaksi tai nauhaksi (Möbiusband), koska toinen sen samanaikaisista keksijöistä oli saksalainen matemaatikko August Ferdinand Möbius (1790–1868). Toinen oli myös saksalainen matemaatikko Johann Benedict Listing (1808–1882) ja keksinnöt tehtiin vuonna 1858, tasan 160 vuotta sitten.  

Jos maantie olisi Möbiuksen nauhan kaltainen, se ei johtaisi mihinkään ja jos kulkija kykenisi jollakin tavoin pysymään tien pinnalla ja pystyssä, hän päätyisi aina lähtöruutuun.

Linnanmäen eräs vuoristorataversio on nimeltään Ukko. Sen rata on itse asiassa Möbiuksen nauhan se tylsempi versio, jossa rata kiertyy täyden kierroksen ympäri eli 360 astetta. Tietenkin, koska vain 180 astetta kääntyvässä junanvaunussa matkustajat päätyisivät lähtöasemalle pää alaspäin eikä se välttämättä olisi niinkään hauskaa.

Linnanmäen huvipuiston Ukko, 360 asteen kierre alkamassa. Kuva: PL 5.8.2018.

Möbiuksen nauhan klassinen veriso syntyy helposti paperisuikaleesta kun sen toisen pään kääntää ympäri 180 astetta ja liimaa päät yhteen.

Möbiuksen nauhan outoja ominaisuuksia voi lisätä leikkaamalla paperinauhan keskeltä halki. Kuvittelepa ihan huviksesi ilman saksia ja paperia (unohda myös kivi): mitä arkijärkesi nyt sanoo – mikä on tulos? Yksi vai kaksi rengasta, joissa yksi vai kaksi pintaa ja reunaa? Saattaa olla hieman hankala tehtävä monellekin arkiajattelijalle. Temppuhan on klassinen, joten voin paljastaa vastauksen: Tulokseksi syntyy vain yksi rengas, jossa yhden kierteen sijasta on kaksi, siis yhteensä 360 asteen kierre (siis sama muoto kuin sillä Linnanmäen hurjalla Ukko-radalla). Nauhassa on kaksi pintaa ja kaksi reunaa sekä intuitiivisella että em. sormikokeen vahvistamalla arkiajattelulla. Kokeile jos et usko. Entä jos halkaiset vielä senkin renkaan? Jälleen arkijärjen vastaista: syntyy kaksi  toisissaan ketjussa kiinni olevaa klassista Möbiuksen rengasta (joissa molemmissa on yksi 180 asteen kierre).

Viivoille ja pinnoille rinnasteinen (analoginen) tilavuuksiin liittyvä esine on Kleinin pullo (Kleinsche Flasche) tai ilmeisesti alunperin Kleinin pinta (Kleinsche Fläche), jolla näennäisesti on tilavuutensa ja jossa voi ihan oikeasti pitää vaikka nestettä, mutta joka sisältää samanaikaisesti ulko- ja sisätiloja, joilla ei ole selkeää rajapintaa. Kleinin pulloon sisään mentäessä tila vähitellen laajenee ympäröiden lopulta itsensä. No, toisaalta hankalahkoa se ulko- ja sisätilan selkeän rajapinnan määrittely voi olla monessa tavanomaisessakin astiassa. Esimerkiksi kahvi- tai teekannussa jossa on putkimainen kaatonokka tai lasikannussa jonka kahva on sisältä ontto ja jossa kahvan sisätila yhtyy astiaan. Onttoja lasikahvoja olen kyllä nähnyt mutta en muista nähneeni sellaista jossa kahvan sisätila aukeaisi kannun sisään (sitäpä olisikin vaikea pitää puhtaana).

 

Kleinin pullo on sekin topologinen erikoisuus, jonka kehitti saksalainen matemaatikko (kuinkas muuten?) Felix Klein (1849–1925). Pullon voi puhaltaa esimerkiksi lasimassasta ja sen voi täyttää vaikkapa punaviinillä – varsinkin kun muistaa ujuttaa sisään pienen putken ilman poistamista varten. Piirros: PL.

Tässä törmätäänkin erääseen klassiseen topologian esimerkkiin, jossa kahvikuppi (sama muoto kuin lasikannussa) muuntuu munkkirinkiläksi ja josta matemaatikko John L. Kelley murjaisi vitsin: ”Topologi on matemaatikko joka ei erota kahvikuppia donitsista”. 

Toruspinta on arkiajattelulle tuttu topologinen muoto, klasssisena esimerkkinä autonrengas tai donitsi. Vasemmanpuoleinen kuva: wikipedia: torus, oikeanpuoleinen kuva: Goodyear rengasmuraali Jyväskylästä K. A. Nylundin 1926 piirtämän kerrostalon seinässä (muraali Felix Ojanen 1929-30, entisöinti Erik Kesäniemi 1991, kuva: PL 25.11.2018)

Munkkirinkilä, pelastusrengas tai polkupyörän sisäkumi ovat topologian arkkityyppejä, toruspintoja eli kahden ympyrän karteesisia tuloja varustettuna tulotopologialla: S¹ × S¹. Topologisesti torukseksi voidaan käsittää mikä tahansa pinta, joka on homeomorfinen näin määritellyn toruksen kanssa. Homeomorfiaa havainnollistava animaatio topologin päiväunesta eli kahvimukin muuntumisesta donitsiksi löytyy täältä.

Lasinpuhaltajat ovat kautta aikojen leikkineet kuplilla ja muilla lasin sisään jäävillä onkaloilla tai värimassoilla. Muodoissa on varmasti joukossa monenmoisia topologisesti mielenkiintoisia avaruuksia. 

Lasinpuhaltajien perinteiset päiväunet ovat usein lasittuneita palloja, joissa on sisällä oma jähmettynyt maailmansa. Rajapinta muuhun maailmaan on mielenkiintoinen: kova ja konkreettinen mutta samalla läpinäkyvä, kuin maailmankaikkeuden reuna josta ei pääse yli. Lasipallot: Ville Malinen noin vuonna 2001. Kuvat PL 19.12.2018.

Slovakialaisen lasinpuhalluksen kisällinäyte: viinilasi, jonka jalassa on neljä toisiinsa kietoutuvaa pitkää ilmakuplaa. Lasit: Zlatno-kylän lasitehdas,  Poltár, Banská Bystrica, Slovakia (1990). Kuvat: PL 18.12.2018.

Viinilasin jalassa oleva nelikerroksinen spiraali muistuttaa yllättäen kuuluisaa DNA:n kaksoiskierrettä, mutta on siis tuplasti kaksoiskierteinen. Kierre on molemmissa tapauksessa oikeakätinen eli sama kuin normaalissa ruuvikierteessä.

Nyt juttu taisi hypätä jo pahasti sivuraiteelle, mutta eihän se haittaa, kun koko topologia on matematiikan outo sivuhaara. Jatketaan tätä sivuhaaraa.

Ruuvikierteen ja oikeakätisyyden dna ja sen vaikutus suunnistamiseen, eksymiseen, rakennus- ja kaupunkisuunnitteluun

DNA-molekyylin A- ja B-muodoissa kierre on oikeakätinen, Z-muodossa sen sijaan vasenkätinen. Yllä kuvatun lasin jalan korkeus on 18 cm, jolloin kuplien yhteenlaskettu pituus on noin metri. Jos yhden ihmisen solun DNA avataan yhdeksi nauhaksi on sen pituus kuulemma noin kaksi metriä eli kahden tällaisen lasin jalassa oleviin ilmakupliin mahtuisi yhden ihmisen solun dna.

Oikeakätisten ihmisten ja ruuvien enemmistö on maapallolla hallitseva. Oliko oikeakätisyys vallitsevaa myös ennen ruuvin keksimistä tai ennen kuin Arkhimedes sen kirjasi? En tiedä.

Millainen on oikeakätinen ruuvi? Havainnollistus: kun ”oikeakätistä ruuvia” ruuvataan kiinni eli kiristetään, käännetään sitä myötäpäivään eli siihen suuntaan mikä on oikeakätiselle luontaisempaa. Seurattaessa oikeakätisen ruuvin kierrettä loittonevaan suuntaan täytyy kääntyä koko ajan myötäpäivään. Myös ruuvin vastakkaiseen suuntaan eteneminen on oikeakätistä. Ruuvi ei siis muutu oikeakätisestä vasenkätiseksi sen asentoa tai katsomissuuntaa vaihtamalla. Ruuveja valmistetaan myös vasenkätisinä, mutta ne ovat todella harvinaisia ja vain poikkeustapauksia varten.

Ruuvipinta on geometriassa ruuviviivan pisteistä lieriön akselia vastaan kohtisuorina piirrettyjen janojen muodostama pinta. Kreikkalainen filosofi Arkhimedes keksi tai ainakin kirjasi 2 200 vuotta sitten kolme fysiikan yksinkertaista konetta, vivun, väkipyörän ja ruuvin. Niillä tehdään jo pieniä ihmeitä sekä rakennustyömaalla että pellolla. Ruuvia kiertämällä voidaan nostaa vettä alemmalta tasolta ylemmälle tasolle. En tiedä oliko Arkhimedes oikeakätinen, mutta ainakin kirjallisuudessa esitetyt Arkhimedeen ruuvin piirrokset ovat oikeakätisiä eli nostavat vettä myötäpäivään käännettäessä.

Arkhimedeen ruuvi esitettynä englanninkielisessä tietosanakirjassa 1900-luvun alussa (William Dwight Whitney, The Century Dictionary, an Encyclopedic Lexicon of the English Language. New York. The Century Co., 1902 I:297)

Kierreportaat voivat olla kumman tahansa suuntaisia ja suunta voi määräytyä myös tilojen pohjaratkaisuista – mikä on luontevin liikennevirran suunta ennen siirtymistä portaalle tai portaalta pois. En tiedä onko joku jossain tehnyt empiiristä ja tilastollista tutkimusta rakennettujen kierreportaiden kätisyysjakaumasta, mutta veikkaan – intuitiivisesti ja arkijärjellä – että yleisempiä ovat ne joissa noustaan kierrettä ylös pitäen oikealla kädellä kiinni portaan ulkokehän reunakaiteesta.

Arvio perustuu siihen, että jos kätisyyssuunnan voi valita vapaasti eli lähes liikennevirran kulkusuunnista riippumatta, valitaan yleisemmin oikea- kuin vasenkätinen kierre. Miksikö? Koska se on oikeakätiselle luontaisempi valinta: oikea käsi oikean puoleiselle kaiteelle ylös noustessa. Kiertosuunta on tällöin vastapäivään (samaan suuntaan juostaan myös kilparadoilla – luulisin, että siksi koska kaarrejuoksu vasemmalle on luontevampaa oikeakätiselle). Alas laskeuduttaessa joudutaan tietysti käyttämään vasenta kättä jos edelleen halutaan käyttää portaan ulkokehää eli sitä loivempaa reittiä. Mutta alastulo onkin usein ainakin kevyempää joskaan ei välttämättä helpompaa.

Tämä Stockmannin tavaratalon (Sigurd Frosterus 1929-30) kaunis ja vaikuttava kierreporras on oikeakätinen (tavaratalossa on myös vasenkätinen kierreporras). Kuva: Finna/Foto Roos 1931.

New Yorkin Guggenheimin museon (Frank Lloyd Wright 1959) koko rakennuksen arkkitehtoninen idea on tasaisesti oikeakätisenä spiraalina nouseva yhtenäinen näyttelytila.

Solomon R. Guggenheim museo New York. Oikeakätisyyttä on näistä kuvista vaikea havaita, mutta ylös noustaan spiraaliluiskaa vastapäivään kiertäen. Kuvat: PL 27–28.3.2011.

Esimerkkejä on vaikka millä mitalla. Lasipalatsin (Revell, Riihimäki ja Kokko 1936) Bio Rexin upea kierreporras on myös oikeakätinen. Vasenkätisiä kierreportaita löytyy julkisista tiloista harvemmin ja silloinkin helpoiten tapauksissa, joissa on samassa tilassa rinnakkain sekä oikea- että vasenkätiset kierreportaat.

Kirjakauppa Lello & Irmãon sisäportaat Portossa (Xavier Esteves 1906). Kaupan muhkeanmuotoiset symmetriset sisäportaat ovat sekä oikea- että vasenkätisiä. Kulkukaistatkin välillä sekoittuvat toisiinsa. Pinnallisesta toiminnallisesta hämäryydestä huolimatta porrasinnovaatio helpottaa ylä- ja alakerran välistä liikennettä, koska liikennevirrat saadaan näin lomitettua tai oikeastaan rytmitettyä toisiinsa. Tästä ominaisuudesta huolimatta portaiden muotoilun pääperustelu lienee esteettinen. Pysähtely ja kurvailu portaikon eri kohdissa luo hyvät edellytykset tarkastella tätä upeaa luomusta ja sillä kulkevia ihmisiä rauhassa. Kuvat: PL 14.1.2006.

Kätisyydestä riippumatta ruuvikierteessä tai ruuvipinnassa liikkuminen saattaa sekoittaa tottumattoman pään. Balettitanssija tai taitoluistelija on harjaantunut piruettien ja spiraalien aikaiseen nopeaan pään pyöritykseen omalla tekniikallaan, mutta hitaampikin ympyrän kehän kiertäminen saattaa huomaamatta sekoittaa päässä olevan koordinaatiston niin, että alkuperäinen suunta tai reitti katoaa. Ihminen eksyy.

Kaupungissa suunnistamisen kannalta salakavalimpia ovat vähitellen kaartuvat kadut ja samankaltaisina toistuvat ja liian lyhyet katunäkymät. Helpoiten suunnistettavia ovat suorakulmainen katuverkko ja sellainen jossa on riittävästi pitkiä katunäkymiä ja tunnistettavia maamerkkejä. Intuitiivisesti ajatellen keskiaikaisen kaupungin mutkitteleva katuverkko voisi olla hyvinkin eksyttävä, mutta suunnistaminen onnistuu yllättävän hyvin koska matkan varrella on yleensä tasaisin väliajoin tunnistettavia maamerkkejä, aukioita, katutilojen sarjoja, kirkon torneja, savupiippuja, muita huomattavia julkisia tai yksityisiä rakennuksia, puistoja, portaikkoja jne. Niistä ei tietenkään ole apua jos niitä ei tunnista tai näe. Turisti voi eksyä hetkellisesti niinkin pienissä ja selkeärajaisissa tai -muotoisissa kaupungeissa kuin Venetsia tai Hamina. 

En tiedä onko liikkumisen ja kaupunkisuunnittelun topologian keskinäissuhteita tutkittu. Vaikuttaako ruuvipintojen kätisyysvalinta muuallakin kuin rakennusten kierreportaissa tai luiskissa? Liikenneympyrät kierretään oikeanpuoleisessa liikenteessä vastapäivään, vasemmanpuoleisessa myötäpäivään. Maissa joissa liikenne on vasemmanpuoleista kierretään liikenneympyrät myötäpäivään, mutta juostaan kilparadoilla vastapäivään, hevoset ja koirat mukaan lukien. Onko siitä kaupunkiliikenteessä jotain haittaa? Juostaanko Iso-Britanniassa huonompia ratakierrosaikoja sen takia? Pitäisikö brittien irtisanoutua myös olympiakomiteasta (vitsi vitsi)? Kansainvälisten urheilujärjestöjen sääntöjähän on pakko noudattaa jos aikoo kisoihin osallistua.

Onko oikeakätisyyden hallitsevuudella jokin rooli kaupunkisuunnittelun mahdollisesti aiheuttamissa ongelmissa? 

Topologian taikaa

Monet ammattitaikurit käyttävät topologian omituisuuksia hyväkseen suunnitellessaan temppujaan, tietäen tai tietämättään. Vanhimmat naru-, solmu- ja nauhatemput ovat tietenkin syntyneet pelkästään kokeilemalla ja sattumalta ilman sen kummempia matemaattisia pohdintoja. Nauhaan pujotetut puupallot siirtyvät järjenvastaisesti puusauvaan porattujen, narun mentävien mutta palloa pienempien reikien läpi sauvan toiselle puolelle. 

Pirunnyrkki on ehkä tunnetuin puupalikoista koottu kolmiulotteinen pulmalelu. Vai olisiko nykyisin jo unkarilaisen Rubikin kehittämä kuutio se tunnetuin? Molemmat viihdyttäviä mutta samalla ärsyttävästi  arkijärkeä haastavia  temppuja. 

Pirunnyrkki ja Rubikin kuutio. Kumpi on tunnetumpi? Puiset ja metalliset perinteiset kolmiulotteista ajattelua haastavat pulmalelut ovat tulleet uudelleen suosioon ja niitä valmistetaan lukemattomia erilaisia versioita. (esim. Väkkäräverstas). (kuvat: wikipedia)

Huviksi ja hyödyksi, sanottiin ennen vanhaan. Hyöty syntyy siitä, että nämä kokemukset kouluttavat aivoja etsimään ongelmien ratkaisuja näennäisesti mahdottomistakin suunnista. 

Hiukkasfysiikassa arkiajattelun mukaiset avaruusgeometriset mallit on voinut unohtaa viimeistään sen jälkeen kun tanskalaisen Niels Bohrin (1885–1962) nyt jo 105-vuotias atomimalli kävi vanhentuneeksi. Alkeishiukkasia ja niiden ominaisuuksia on nimetty sitä mukaa kun uusia havaittuja ilmiöitä ei ole pystytty vanhoilla malleilla selittämään.

Arkiajattelijaa saattaa säväyttää se, että täsmällisillä kvanttifysiikan kaavoilla pelannut Heisenberg on tunnettu nimenomaan epätarkkuusperiaatteen kehittäjänä.

Tässä kohtaa pitää viimeistään pitää tauko. Seuraavassa osassa käytännönläheistä arjen topologiaa.

Jyväskylän arkkitehtuuria kahdessa tunnissa

Pienessä kaupungissa lähes kaikki on kävelyetäisyydellä. Eilen 25.11.2018 oli aamiaisen ja junan lähdön välissä sopiva aika tehdä pieni kävelykierros, jossa sai mainion yleiskuvan tai ainakin mielenkiintoisen otoksen Jyväskylän arkkitehtuurista reilun 100 vuoden ajalta. Pääosa tuttua, mutta paljon on tullut uuttakin.

Sattui olemaan hieno kävelysää, aurinko paistoi matalalalta, arktiset varjot, pakkasta pari astetta, lehdettömät ja läpinäkyvät puut. Loistava kuvausilma. Tässä muutamia kuvia retkeltä siinä järjestyksessä kuin ne on otettu. Täysin suunnittelematon reitti alkaa keskustasta ja kiertää Tourujoen, Kankaan ja Taulumäen kautta takaisin keskustaan. Kaupungin pohjois- ja länsiosat sekä yliopiston alue eivät kuitenkaan mahdu tähän ohjelmaan.

Alvar Aalto, Työväentalo 1924-26. Talossa oli tunnettu ravintola Polsu (väännös tiettävästi sanasta bolševikki) nykyisin näyttäisi olevan Revolution. Arkkitehtuurissa ehkä enemmän klassismia ja sitä hyödyntävää huumoria kuin vallankumousintoa. Oman lajinsa revolutionääri Aallosta kuitenkin tuli.

Wivi Lönn. Puistokoulu 1912. Laajalla piha-alueella pelattiin aikanaan paljon pesäpallo-otteluita ja nytkin näytti olevan luistinrata.

Erkki Kantonen (kaupunginarkkitehti), Puistokatu 17 asuinkerrostalo 1956. Virkistävä puhtaaksimuurattu punatiilinen kerrostalo enimmäkseen rapattujen kerrostalojen joukossa. Asuin tässä talossa kymmenkunta vuotta.

Pauli Blomstedt, hautauskappeli 1931. Yksinkertainen funktionalistinen harvinaisuus, jossa mukana vielä häivähdys klassisismia.

Karl August Nylund, Asuinkerrostalo 1926, myöhemmin toimistorakennus, Puistokatu 21. Päätymuraali Felix Ojanen 1929-30. Talo ja erityisesti tämä Goodyear -mainos on ollut lähes 90 vuotta maamerkki kaikille Jyväskylään nelostietä pohjoisesta saapuville. Mallia nykyisille muraalimaalareille.

Virkamiestalo Rauhankatu 2-4, Matti Hämäläinen (kaupunginarkkitehti) 1950. Kaunis korttelinmittaisen kadun varteen suunniteltu asuinkerrostalo, jossa on pari elävöittävää julkisivunytkäytystä sekä pitkillä sivuilla että päädyssä. Tässä asuin kuutisen vuotta. Entisen kivijalkakaupan tiloissa nykyisin oleva LVI-tekniikan isinööritoimisto on ikävä kyllä löytänyt oivan markkinaraon kaarevan näyteikkunan takaa. Tehoaisiko tuohon naapuruston yleinen paheksunta? 

Siro teräksinen kävely- ja pyöräilysilta Tourujoen yli, kantakaupungista Tourulaan ja nykyiselle uudelle Kankaan alueelle. Edustakoon tämä silta tässä jutussa Jyväskylän pitkään edistämää kävely- ja pyöräilykulttuuria. Kävelykatuja on tehty keskusta-alueelle poikkeuksellisen paljon ja tehdään koko ajan lisää.

Tourujokilaakso. Missä muussa suomalaisessa kaupungissa on tällainen luonnonnähtävyys ja luonnonsuojelualue keskellä kaupunkia? Kuvan ottopaikasta on vain 300 metriä edellä kuvatulle Puistokoulun tontille ruutukaava-alueen reunassa. Hämmästyttävää. Syy miksi alue on säästynyt on yksinkertainen: Kankaan paperitehdas käytti vuosikymmeniä jokea jätevesiviemärinään. Hautausmaan reunimmaiset ja unohdetuimmat hautakivet kallistuivat jo 1950-luvulla alarinteeseen. Jokilaaksoa hallitsivat haju, sorsat, puliukot ja joen pinnalla kelluvat vaaleanruskeat vaahtopaakut. Silti tai juuri siksi poikalapsille jännittävä seikkailumaasto.

Kankaan uusi alue on rakentumassa kovaa vauhtia. Sain muutama vuosi sitten seurata alkuvaiheita kun olin suunnittelukilpailun tuomaristossa asiantuntijajäsenenä. Alueella on jo nyt aika runsaasti yllättävänkin korkeaa rakentamista ja vanhaa teollisuusympäristöä mielenkiintoisessa symbioosissa. Tourujoki ja suojelualue ovat aivan vieressä. Vesivoimala toimii. Mielenkiintoinen asumisvaihtoehto.

Hulevesien käsittely on otettu Kankaan alueella vakavasti. Odotan mielenkiinnolla kuinka hyvin suunnitelma ja toteutus lopulta toimivat ja miten kokonaisuus vastaanotetaan.

 

Taulumäen kirkko (Jyväskylän maaseurakunnan kirkko), Elsi Borg 1929. Jyhkeä ja harvinaisen omaleimainen kirkko Suomessa. Virtuoosinen suoritus, mutta ehkä hieman liian paatoksellinen minun makuuni. Vielä 1920-luvulla ja myöhemminkin kirkon piti olla vaikuttava. Virallisessa arkkitehtuurin kaanonissa (Arkkitehtuurimuseo, Museovirasto, Arkkitehtilehti), kirkko luokitellaan joko klassismiin tai uusklassismiin, tai tyyliä ei ole haluttu luokitella. Voisin pitää sitä yhtä hyvin art decona. Katsotaanpa vaikka sisääntulojulkisivun pyöreätä ikkunaa. Siihen kuvattu enkeli on niin virtaviivainen, että se voisi olla yhtä hyvin samoina vuosina (1928-34) valmistettujen Adler Standard 6 -autojen konepellin nokassa tai New Yorkin Chrysler pilvenpiirtäjän (William van Alen 1930) räystäskoristeena. Kotkan sijasta. Kirkkosuunnitelma oli avoimen arkkitehtuurikilpailun voittaja. Elsi Borg päihitti samaan kilpailuun osallistuneet Alvar Aallon ja Erik Bryggmanin. Katsellessani tornia aloin myös miettiä sitä tukevien kapeiden massojen keskinäisiä suhteita. Kultaisia leikkauksia ei niistä kannata hakea. Entä räystäslinjojen erikoinen rytmitys. Mitä on liikkunut Elsi Borgin mielessä? Turha hakea nelipolvista trokeeta tai jambia. Mielummin tulee mieleen suurkaupungin jazz tai eksoottinen samba. Hieno talo.

Nuoran talot Taulumäellä, Alvar Aallon korjaussuunnitelmat 1924-26. Ilman omaperäistä sivukäytävä-parvekemuotoilua ja ulko-oven yksinkertaista kaariaihetta talo tuskin säväyttäisi ketään. Ansiokkaasti säästetty.

Konepaja Mikron asuinkerrostalo, Jussi Paatela 1939-40. Paatelan arkkitehtiveljekset ahkeroivat ympäri Suomea, Jyväskyläänkin saivat suunnitella muutaman talon. Tämä juuri talvisotaa ennen toteutettu kerrostalo on harvinaisen elegantti ja kestänyt hyvin aikaa.

Keski-Suomen keskusammattikoulu, Marja ja Keijo Petäjä 1951-57. Mainio esimerkki paitsi punatiiliarkkitehtuurista niin siitä, miten poikkeuksellisen suuri rakennusmassa saadaan jäsenneltyä kaupunkirakenteeseen istuvaksi. Alvar Aalto teki suurin piirtein samoihin aikoihin saman taitotempun Helsingin Kansaneläkelaitoksen vielä paljon ahtaammalla tontilla.

Aira-talo, asuinkerrostalo Tapionkatu 1, Alvar Aalto 1924-26. Yksinkertaisin mahdollinen ja sitä kautta taloudellinen kerrostalon rakennusmuoto, jossa on herkuteltu pienillä koristeaiheilla siellä missä ne eivät juuri lainkaan lisää kustannuksia, räystäissä, syöksytorvien yläosissa, porrashuoneiden ovissa ja ikkunoissa. Rakennusta katsellessa tulee hilpeälle mielelle. Kannattaa vertailla suurin piirtein 15 vuotta nuorempaan Jussi Paatelan Mikron taloon.

Asuinkortteli Harjunkulma Kirsti Sivén ja Asko Takala 2007-14. Tontin suunnittelusta ja rakentamisesta väännettiin kättä vuosia. Kilpailuvoiton saanut sveitsiläinen Peter Zumthor sai väistyä kun kaupungin päättäjät alkoivat ilmeisesti arastella. Nyt kun rakennus on toteutettu ja ollut jo käytössäkin muutamia vuosia, voidaan sanoa, että ainakin tämä versio on komea. Toteutumatonta ehdotusta on hankalampi arvostella. Korttelin sijainti on herkullinen, heti kauppatorin reunassa. Tontilla aiemmin olleille linja-autoasemalle ja kauppakoululle on löydetty paremmat sijaintipaikat.

Jyväskylän Lyseo, Werner Polon–Odert ja Sebastian Gripenberg 1902. Rakennus on ensimmäisen suomenkielisen oppikoulun ensimmäinen alunperin kouluksi suunniteltu talo. Sitä ennen koulu kiersi yli 40 vuotta useissa puutaloissa eri puolilla kaupunkia. Kulttuurihistoriallisista syistä tätä satujen ritarilinnaa muistuttavaa luomusta ei voi sivuuttaa, vaikkei sen julkisivuestetiikasta pitäisikään. Rakennus on elänyt jo muutaman vuoden  kriittisiä hetkiään. Koulu on muuttanut pois, mutta kellarissa toimii edelleen Jyväskylän Lyseon museo. Koulua kävivät aikanaan mm. Alvar Aalto ja luokkatoverit Otto-Ville Kuusinen, Edward Gylling ja Sulo Wuolijoki. Minäkin kahdeksan vuotta. Löytyykö talolle lopulta sopiva käyttäjä ja kohtuullinen julkinen tuki?

Suojeluskuntatalo, Alvar Aalto 1926-29. Iloinen yllätys: rakennus on huputettu ja aidattu. Vihdoinkin rakennus korjataan. Jos tämän funktionalismin pioneerityön olisi annettu rapistua lopulliseen purkukuntoon, olisi siitä seurannut ikuinen häpeä Suomen Ateenaksi itseään nimittävälle kaupungille. Pieni reunahuomautus: Rakennus on suunniteltu suojeluskuntataloksi, mutta se muutettiin sattuneesta syystä kuusi vuotta myöhemmin “valtiontaloksi”, jossa toimi lähinnä posti. Taloa esitellään näköjään valtiontalona. Kainostellaanko alkuperäistä käyttötarkoitusta, historiallista faktaa? Toinen iloinen yllätys: rakennuksen arkkitehtisuunnittelusta vastaa Arkkitehdit  Mustonen Oy, jonka vetäjä on Viipurin kirjaston restauroinnissa laakereita ansainnut Tapani Mustonen. Hyvältä vaikuttaa tässä vaiheessa!

Poliisitalo, Alvar Aalto 1967–70. Jyväskylän kaupungin hallintokorttelin kokonaisuuteen kuuluvan poliisitalon vapaasti ja aaltomaisesti (sanan molemmissa merkityksissä) muotoiltu betonimuuri saattaa herättää kummastusta käyttötarkoituksensa osalta. Jätän ne aprikoinnit tällä kertaa väliin ja esittelen muurin myös sen harvemmin nähdyltä puolelta. Välittömästi muurin pohjoispuolella on kaupunginteatteri (Alvar Aalto 1964-82) ja sen länsipuolelle on alkuperäisessä Aallon suunnitelmassa (1964) esitetty ns. valtuustotorni. Sen toteutusta odottelee moni.

Arvo Pärdi Keskus ja kauneuden minimi

Arvo Pärt mainitaan usein musiikin minimalistina. Minimalismi on kuulijan korvien välissä. Yhtä hyvin Pärtin musiikkia voisi pitää pohjattoman rikkaana. Se ei tarjoile runsaita muotoja puhumattakaan räikeistä väreistä. Sen sijaan musiikista voi muotoilla omaan mieleensä sopivaa ehtymätöntä elämyskudosta. Rikkaus piilee muodon sitoutumattomuudessa.

Vierailu Arvo Pärdi Keskuksessa Viron Laulasmaalla noin viikko sitten avasi tämän maailman yllättävästi. Radiosta kuunneltuna tai televisiosta katsottuna tuo runsauden sarvi ei helposti aukene, koska ympärillä on koko ajan liikaa muuta hälyä, ei välttämättä ääntä, vaan visuaalista ja sosiaalista.

Arvo Pärdi Keskuksessa vierailijalle on tarjolla rauhallinen ympäristö, mukavat kuulokkeet ja erinomainen valikoima Pärtin musiikkia vuosien varrelta. Myös lapsille sävellettyä. Ne korvilla voi vaeltaa keskuksen vapaasti soljuvissa tiloissa ja upota rauhassa Pärtin musiikkiuniversumiin. Pitää hieman varoa, ettei samalla törmää Arvo Pärtiin itseensä, joka saattaa vaeltaa samassa fyysisessä avaruudessa.

Kansainvälisen arkkitehtuurikilpailun tuloksena syntynyt rakennus ympäristöineen sopii tarkoitukseensa erinomaisesti. Voittajana espanjalainen Nieto Sobejano Arquitectos. Keskus avautui muutama viikko sitten lokakuussa 2018. Rakennus ei hypi silmille, eikä ole pinnalla liitävä waude. Sitten kun hissi saadaan valmiiksi ja näkötorniin pääsee (toivottavasti ensi kesänä), voi nauttia vielä yhdestä ulottuvuudesta, näköalasta merelle ja puiden latvusten yläpuoliseen avaruuteen.

On syytä mainita vielä kerran lapset. Keskuksessa on lapsille varattu oma pieni osastonsa, jossa voi valita omat musiikkivideonsa ja ne olivat ahkerassa käytössä. Suosittelen vierailua silloin kun on hiljaisempi turistiaika, niin ao. paikat eivät ole niin varattuina.

Eikö se ollut Goethe joka lausui, että arkkitehtuuri on jäätynyttä musiikkia? Paljon siteerattu mutta vähän arveluttava lausunto. Arvo Pärdi Keskus ei ole jäätynyttä musiikkia. Päin vastoin, elävää, ympäröivään mäntymetsään, läheiseen Suomenlahteen ja lopulta avaruuteen liukuvaa mielenmaisemaa, Musiikin arkkityypeille löytyy visuaalisia analogioita. Menikö hienosteluksi? Käypä itse kokemassa.

Kuuntele etukäteen vaikka jotain tintinnabulia (Pärtin omintakeista musiikkilajia) niin pääset moodiin, esimerkiksi Spiegel im Spiegel. Kun kävelet keskuksessa niin sopivan pituinen on 26 minuuttinen Tabula Rasa, jossa soittavat Gidon Kremer (viulu) ja Alfred Schnittke (preparoitu eli käsitelty piano) tai samalla Tabula Rasa CD:llä oleva Fratres kappale, jossa pianistina Miles Davisin ym. jazz legendojen soittokaveri Keith Jarret.

Arvo Pärt lähti maastaan vapaaehtoisesti vuonna 1980. 30 vuoden kuluttua hän palasi takaisin ja asuu nyt täällä Laulasmaassa vaimonsa Noran kanssa. 

Vasemman puolinen kuva Keskuksessa esitettävästä todella mainiosta videosta (Jaan Tootsen et al. *) samoin kuin alla oleva, jossa Arvo Pärt pyöräilee virtuaalisesti Viron historiallisissa maisemissa.

Keskukseen pääsee puolessa tunnissa autolla tai bussilla Tallinnasta. Pysäkiltä muutaman sadan metrin kävely. Ehkä kannattaa ajoittaa vierailu päivään jolloin on konsertti, kalenteri löytyy täältä.

Valokuvat (ellei muuta ole mainittu) tekijän, otettu Laulasmaassa 26.10.2018.

*) Keskuksessa nähtävänä oleva video, jonka otsikkoa, tekijä- tai muita tietoja en netistä löytänyt, mutta jonka lopputeksteissä ensimmäinen nimi oli Jaan Tootsen.

Täydennykset 5.11.2018:

1) tehty pieni korjaus/täydennys tekstikohtaan, jossa on Tabula Rasa CD:n soittajatiedot (lisätty Alfred Schnittke ja mainittu se kappale, jossa Keith Jarret on pianistina).

2) suomalaisia varmaan kiinnostaa tieto, että talon suunnittelijat Fuensanta Nieto ja Enrique Sobejano saivat Alvar Aalto -mitalin vuonna 2015 yhtenä perusteluna juuri tämä rakennus (kertoi palkintotuomareihin kuulunut professori Rainer Mahlamäki eilen)

Euroopan hullu vuosi 1968, 50 vuotta sitten OSA II

Muisti palaa pätkittäin ja kuviakin löytyy vähitellen, tällä kertaa broidin arkistoista, jotka kuviteltiin jo kadonneeksi. Hieno löydös! Kuvat paikkaavat mainiosti aiemman jutun aukkoja. Yhteensä reilusta sadasta kuvasta vain kaksi on päällekkäistä eli samasta kohteesta – kallisarvoista filmiä on selvästi säästetty.  Suurin ongelma on tälläkin kertaa joidenkin kohteiden paikallistaminen. Muistiinpanoja ei ole, vain näkömuisti ja puutteelliset mielikuvat. Osasta negatiiveja puuttuu ruutunumerointi kokonaan. Tähän valitut 26 kuvaa ovat aiemmassa jutussa kerrotun reitin varrelta aikajärjestyksessä: Tanskan rannikko – Puola (Varsova, Auschwitz) – Jugoslavia (Belgrad, Niš) – Turkki (Istanbul) – Itämeri (m/s Finnpartner Lyypekki – Helsinki).

Tanskan salmissa aamu-uinnilla ennen nousua DDR:ään vievään laivaan.

Ihan viimeiseksi piti tarkistaa bensan hinta Tanskan puolella Storstrømin sillan juuresta 40 minuuttia ennen satamaa. Kallista oli. Paikka varmistui katsomalla Carl Th. Dreyerin hieno 7 minuutin lyhytelokuva Storstrømsbroen 1950. Silta oli rakennusaikanaan 1937 Pohjois-Euroopan pisin, 3,2 km. Bensa-aseman paikka oli jo 1950 tällä paikalla. Sama maisema löytyy filmin kohdasta 1 min 10 sek. (kuva teksteineen lisätty 6.10.2018)

Varsovassa käytiin lehtimies/kuvaaja “Andrzejn” (kuvassa oikealla) opastuksella  katsomassa vanhaa barokkilinnaa Wilanówin palatsia (pałac w Wilanowie) eli kuningas Jan III Sobieskin, suomalaisittain Juhana III Sobieskin linnaa Wilanówissa, noin 10 km keskustasta kaakkoon. Alue rakennuksineen on hämmästyttävästi säästynyt kaikilta Puolassa käydyiltä sodilta jo yli 300 vuotta. Vasemmalla Erkki ja Matti.

Varsovan Vanhankaupungin torin laidassa oleva “Basilisko” -kapakka. Ravintola on edelleen olemassa, mutta omistaja on vaihtunut, samoin lohikäärme (korjattu) useampaan kertaan. Tämän kuvan paikallistaminen otti aikaa, mutta se ratkaisi monta ongelmaa. Naapurinegatiivit saattoi sen jälkeen sijoittaa maantieteellisesti reitin lähitienoille. Ratkaisun avain oli pellistä taiteillun kyltin voimakkaasti tyylitellyn tekstin avaaminen. Kannatti yrittää.

Varsovan kaupungin Barbican-muuri vuodelta 1548 ja sitä vartioiva toteemi.

Bonuskuva Varsovan Kulttuuripalatsin tornista siksi, että siinä näkyy mukanani ollut kamera Minolta SR-1.

Varsovan mummoja, katukauppaa, lasten päivähoitoa ja kerjuuta.    

Vähänkäytettyjen singlelevyjen katukauppaa. Ostajia tuntui kiinnostavan, myyjää ei.

  Auschwitzin piikkilanka-aita, polttouunit, vahtitorni ja mietteliäitä ilmeitä.

Pohjois-Slovakiassa kohti Bratislavaa, ajovuorossa Matti, pelkääjänpaikalla minä, muut lepovuorossa. Liftari pyrkimässä kyytiin. Tällä kertaa ei otettu. Vasta kahdeksan vuotta myöhemmin tulivat turvavyöt pakollisiksi henkilöautojen etuistuimilla.

Slovakian Oravský hrad -linna Orava-joen varrella jyrkänteen reunalla. Suosittu sikäläisen postikortin aihe.

Jugoslavian (ja nykyisen Serbian) pääkaupungin Belgradin silloin uusi modernin taiteen museo (rak. 1965, arkkitehdit Ivan Antić ja Ivanka Raspopović). Arkkitehtiylioppilas arvioi julkisivuja, massoittelua ja taidetta. Museo on sisätiloiltaan vaihteleva ja valoisa. Se oli paikallaan ainakin vielä 6.5.2009, jolloin kävin joen vastarannalla Belgradin linnoitusmuureilla. Alakuvissa pari innovatiivista lasiveistosta museon näyttelystä.

Pääkalloja Nišin (nykyistä Serbiaa) Pääkallotornin (Ћеле Кула eli Ćele kula) seinässä. Ottomaanit valtasivat suuren osan Balkanista jo 1300-luvun lopulla ja pitivät aluetta hallinnassaan lähes yhtäjaksoisesti yli 400 vuotta. Niš oli ottomaanien tärkeä sotilaallinen ja hallinnollinen keskus. Serbien epäonnistuneessa kansannousussa vuonna 1809 ottomaanien tappamien serbien pääkallot muurattiin tornin seiniin muistutukseksi valloittajien mahdista. Serbit puolestaan valloittivat Nišin itselleen 1800-luvun lopulla ja nyttemmin kaupunki on Serbian kolmanneksi tärkein keskus Belgradin ja Novi Sadin jälkeen. 1800-luvun taistelujen tuloksena alueen muslimit joutuivat ahtaalle ja pääosa heistä pakeni nykyisen Kosovon Pristinaan ja Skopjeen. Muslimien osuus kaupungin väestöstä on nykyään enää 1 %. Osmanien yli 600-vuotisesta imperiumista on jäljellä enää nykyinen Turkki.

Matkalla Hagia Sofiaan (turkiksi Ayasofya, kreikaksi Ἁγία Σοφία, suomeksi pyhä viisaus) ja sen “takapihoille” Istanbulissa. Vieressä olevat Topkapin palatsi ja haaremin puisto ovat nykyisin viimeisteltyjä puisto-alueita, tässä kuvassa lähinnä joutomaata. Hagia Sofialla on kristillinen (kreikkalaiskatolinen) alkuperä 500-luvulta ja moskeija minareetteineen siitä tuli vasta ottomaanien aikana 1400-luvulla. Näistä historiallisista syistä Kemal Atatürk päätti aikanaan (1935), että rakennus säilytetään museona ja islamilaisen uskonnon harjoittamisen pääpaikaksi tulee viereinen Sininen moskeija. Kirkon vanhoista sisäkoristeluista on saatu vuosikymmenten työn ansiosta esiin mm. upeita kultaisia mosaiikkeja. Nykyinen Turkin presidentti Erdoğan haikailee Ottomaanien valtakauden ja myös Hagia Sofian moskeijaksi palauttamisen  perään. Hänellä on tietysti tukenaan ja potentiaalisina äänestäjinään Turkin muslimiyhteisön uskonnollisimmat piirit. Se merkitsisi Atatürkin historiallisen päätöksen peruuttamista ja esimerkiksi kristillisen kirkkoperinteen mukaisten ihmistä esittävien kuvien poistamista tai peittämistä, taas kerran.

Vasemmalla ylhäällä sulttaani Ahmedin suihkulähteen vieressä mattomuseon Halı Müzesi porttti. Oikealla arkkitehtiylioppilas ihmettee tällä kertaa Sinistä eli Sulttaani Ahmedin moskeijaa (Sultanahmet camii). Tämä 1600-luvulla Mimar Sinanin oppilaiden suunnitelmien mukaan rakennettu hieno moskeija on nykyisin Turkin kansallismoskeija. Kaikilta mitoiltaan suuret holvatut sisätilat ja niiden sinisävyiset kaakelit ja mosaiikit auttavat kävijää ainakin hetkeksi irtautumaan katuhälinästä. Pääkupolia kannattelee neljä jättikokoista pilaria, joista alakuvassa yksi. Lattiat on peitetty kauttaaltaan matoilla minkä ansiosta niillä on mukava istua ja tilan akustiikasta tulee erityinen. Moskeijaan kuulemma mahtuu yhtä aikaa 10 000 rukoilijaa.

Istanbulin keskeinen tapahtumapaikka on Galatan silta. Yläkuvassa sillalla partioinut huijarikauppias myymässä valehashista alehintaan. Tuleva huumeparoni tai jollain muulla alalla menestyvä kauppias? Taustalla muuten häämöttää ottomaanien ylivoimaisesti kuuluisimman arkkitehdin Mimar Sinanin suunnittelema Suleimanin moskeija (Süleymaniye Camii). Alla (luultavasti) Galatan sillan juuressa oleva satamalaituri, joka on kalastajien, ravintolavieraiden ja muiden kaupunkilaisten sekä turistien keskeinen kohtauspaikka, edelleenkin. Grillattua makrillia ja muita merenherkkuja tosiedullisesti.

Retken viimeinen kuva: m/s Finnpartnerin autokannella palaamassa Lyypekistä Helsinkiin. Peräluukku on tässäkin laivassa osittain auki, maan tapa siihen aikaan. Istanbulin basaarista ostamani musta nahkatakki tässä kuvassa todennäköisesti ainoassa kuvassaan.

Puuttuvia kuvia voi vielä tämänkin jälkeen putkahtaa jostain. Saa nähdä löytyykö kolmannenkin mukana olleen kameran kuvia jostain joskus – toivottavasti!

Kuvat: Markku Lahti, kamera joko a) Canon Canonet, objektiivi Canon 45 mm, F 1:1.9 tai (todennäköisemmin) b) Minolta SR-1, samanlainen järkkäri kuin oma kamerani (ks. jutun osa I)?

Mitä nämä kirjoitukset oikein ovat?

50 “plokin” julkaisun jälkeen on syytä katsoa taakse ja eteen, ehkä myös peiliin. Mietin alunperin mitä nämä kirjoitukset oikein ovat. Sanasta blogi en pitänyt koska se ei ole suomenkieltä. Väänsin sen sumeilematta “plokiksi”. En piitannut siitä, että eräs tunnettu persu on käyttänyt samaa sanaa. Neljä vuotta sitten ajattelin myös toiveikkaasti, että jossakin vaiheessa joku keksii blogille paremman suomenkielisen vastineen. Rusikoin jo 10.4.2017 kirjoituksessani mainitun persu-henkilön yhtä ploki-tekelettä ja sen täysin harhaista vaaliuhoa. Persujen isompi katastrofi oli silloin vielä edessä. Siitä en ole välittänyt kirjoittaa. Ao. persu-henkilön julkiset kannanotot ovat sen jälkeen muuttuneet omahyväisyydessään ja tekopyhyydessään yhä vastenmielisemmiksi.  Jo senkin takia ”ploki” saa nyt mennä.

Blogin suomennosta ei ole ilmaantunut. Nyt pitää tehdä johtopäätökset. Vaihtaa nimi mutta mihin? Tässä kymmenen vaihtoehtoa aakkosjärjestyksessä:

1. Aihe. Ajattelun, puheen, kirjoituksen tai muun teoksen kohde. Käsite on tullut tutuksi Jouko Turkan palkitusta ajatuskokoelmasta “Aiheita” (Otava 1982). Siinä “aiheet” ovat tarinanalkuja, alunperin romaanin, näytelmän tai elokuvan mahdollisia juonen pätkiä. Aihe voi olla kuviteltu (fiktiivinen) tai tosiasioihin (faktoihin) perustuva. -> Hyvä yleisvaihtoehto, mutta taitaa yhdistyä heti Turkkaan.
2. Aine. Suomenkielen opetuksessa käytössä ollut tapa kielellisen itseilmaisun oppimiseen, lyhyt kirjoitus annetuista valinnaisista aiheista. Tietoa, mielipiteitä ja tarinaa. Ylioppilaskirjoitusten suomenkielen kirjallista koetta kutsuttiin ennen ylioppilasaineeksi, nykyisin esseekokeeksi. Sen pituus on 4–5 sivua. Tiettynä vuonna kirjoitetuista ylioppilasaineista valittua parhaiden kirjoitusten kokoelmaa kutsuttiin ennen valioaineiksi nykyisin valioesseiksi. Sanalla aine on muitakin merkityksiä, mutta kirjallisena tuotoksena se yhdistetään lähes pelkästään suomalaisissa kouluissa harrastettuun äidinkielen kirjoittamismuotoon. -> Koulumaailman ulkopuolella huono vaihtoehto
3. Ajatus/ajatuksia. Ajatus on aika lähellä “aihetta”, mutta yleisempi ihmisen mielen tuote. Sen synonyymi on idea (kreikaksi δέα) joka on laajalle levinnyt Platonin filosofiasta periytynyt käsite ja hyväksytty myös suomenkielen perussanastoon ja arkikieleen. “Ajatus” on Suomen Filosofisen Yhdistyksen vuosikirja. Siinä julkaistaan filosofian piiriin kuuluvia artikkeleita. Jos jonkun kirjoituksen taustalla olevaa ajattelua halutaan korostaa, pitäisi otsikon olla “ajatuksia”. Yhteen kirjoitukseen mahtuu useita ajatuksia, ja ne voivat olla jopa keskenään ristiriidassa. Ajatukset ovat aika lähellä “mielipiteitä”. –> Ihan käypä, mutta hieman väritön vaihtoehto.
4. Artikkeli. Asiatekstistä koostuva kirjoitus tai esimerkiksi kauppatavara. Väännös vieraskielisestä sanasta article, artikel, artikkel, articulus jne. Tieteelliset artikkelit ovat yleensä vertaisarvioituja tutkimustuloksiin perustuvia kirjoituksia. Tietosanakirjoissa on artikkeleita, jotka ovat faktoihin perustuvia hakusanoiksi valittujen aiheiden esittelyitä. Aikakausi- tai sanomalehtiartikkelit ovat vastaavia, mutta yleensä ajankohtaisaiheisiin ja uusiin havaintoihin perustuvia esittelyitä. Niissä voi olla sekaisin faktaa ja mielipiteitä. -> Perinteinen ja edelleen käypä vaihtoehto, mutta leimautuu erityisesti lehdistön julkaisemiin kirjoituksiin.
5. Blogi. Lyhennys sanasta weblog (logging in the web), suomeksi verkossa risteily. Omien tietoverkon eri osoitteissa vierailujen tuloksena syntynyttä koostetta jostakin aiheesta (aluksi vain aihepiirin parhaista linkkiosoitteista) alkoi Jorn Barger nimittää weblogiksi ja julkaista 1997. Se lyheni parin vuoden päästä blogiksi. Vuonna 2014 maailmassa laskettiin olevan 156 miljoonaa julkista blogia. Julkaisukynnyksen ollessa lähes olematon (riittää, että osaa kirjoittaa näppäimillä ja liittää kirjoituksensa jollekin tarjolla olevalle, maksulliselle tai ilmaiselle julkaisualustalle) taso on mahdollisimman kirjava. Joukossa myös kaikenkarvaisia “videobloggareita” tai “tubettajia”. Jos joku kuvittelee, että otsikon blogi alla kirjoittaminen tai “bloggarina” oleminen tuo jotain arvovaltaa, erehtyy. -> Huono vierasperäinen ja maineensa menettänyt vaihtoehto.
6. Essee. Vanha, jo Montaignen ajoilta 1500-luvulta peräisin oleva pohdiskeleva kohtuullisen lyhytmuotoisen kirjallisuuden muoto. Esseitä kirjoittavat varsinkin kirjallisuutta harrastaneet ja muista taiteista ja niiden ilmiöistä kiinnostuneet, mutta aika runsaasti tehdään myös tietopohjaisia tutkielmia, joissa ei ole niin tarkkoja lähdeviitevaatimuksia kuin tieteellisissä artikkeleissa. Essee tulee ranskankielen sanasta essayer (pyrkiä, yrittää) eli se on ranskasta suomeen siirtynyt väännös – mutta siitä huolimatta hyvin asemansa vakiinnuttanut. -> Maineikas kirjoitusmuoto, mutta vierasperäinen ja hieman elitistinen vaihtoehto.
7. Juttu. Pentti Haanpää, Suomen kirkkaimpia tarinaniskijöitä, nimesi yhden kirjansa otsikoksi nasevasti “Jutut”, alaotsikkona Novelleja (Otava 1946/1952). Haanpäältä on myös “Kiinalaiset jutut”, alaotsikkona Muistikuvia (Otava 1954). Matti Salminen on koonnut Haanpäältä uuden kokoelman “Eräs avioliitto ja muita kadonneita juttuja” (Into 2014). Jutut ovat Haanpäälle luonteenomaisia fiktiivisiä novelleja, mutta maailmassa on muitakin juttuja, esimerkiksi “oikeusjuttu”, toiselta nimeltään oikeustapaus. Franz Kafkalta on uskomaton romaani “Oikeusjuttu” (Der Prozess), joka jäi kesken mutta julkaistiin saksaksi 1925. Orson Welles ohjasi siitä mainion elokuvan (The Trial) 1962. -> Loistava suomenkielinen ja kansanomainen vaihtoehto, mutta hieman epämääräinen.
8. Kirjoitus. Yleisnimi kaikenkarvaisille kirjalliselle tuotteelle. -> Liian yleinen ja mitäänsanomaton, ei kelpaa.
9. Kolumni. Väännös sanasta column eli palsta. Sanomalehdillä ja monilla aikakauslehdilläkin on sivu taitettu kahteen tai useampaan palstaan. Yhden palstanpätkän voi täyttää yksi kirjoitus ja tällaisen palstan ylläpitäjää kutsutaan kolumnistiksi, joskus palstanpitäjäksi. Kolumnilla on yleensä vakiopaikka lehden taitossa. Suomen Kuvalehden nettiversiossa pääkirjoitukset, kolumnit ja mielipiteet voi löytää otsikon “Mielipide” alta, mikä kertoo totuuden, mielipiteistähän on kyse. Seura -lehti käyttää sekä otsikkoa kolumni että blogi, joista jälkimmäinen on sisällöltään ja kirjoitustavaltaan kevyempi kuin edellinen. Arkikielessä kolumnistista syntyy mielikuva vakavammin otettavasta ja parempia mielipiteitä kirjoittavasta henkilöstä. -> vierasperäinen ja elitistiseltä kuulostava vaihtoehto.
10. Mielipidekirjoitus. Tämä otsikko on vakiintunut mediassa sen jälkeen kun on luovuttu käsitteestä “Yleisönosasto” tai “Yleisöltä”. Mielipiteet ovat lyhyitä keskustelupuheenvuoroja. Laatumedioina itseään pitävissä nimimerkillä esiintymistä ei nykyisin katsota kovinkaan suopeasti, poikkeustapauksia lukuunottamatta. Sosiaalisessa mediassa tuntemattomuuden taakse piiloutuminen sen sijaan rehottaa. Yhteiskunnallista keskustelua ja mielipiteen vapautta halutaan pitää yllä ja edistää, mutta kun julkaistujen mielipiteiden määrä ja laatu karkaa käsistä, niiden arvostus on romahtanut.  -> Tylsä ja arvostuksensa kadottanut julkaisumuoto.

Kymmenen vaihtoehdon joukosta hylkään kaikki lainasanat, päädyn “juttuun”, toistaiseksi. Jonkinlaisia juttuja nämä kirjoitukset vähintään ovat.  

Hevosen mielipiteistä Pentti Haanpää totesi näin: ”Hevonen on erinomainen työläinen, oikein esikuva. Se on tavattoman vaitelias, kärsivällinen. Jos sillä on joku mielipide olosuhteistaan, niin se on aina pitänyt sen omina tietoinaan. Se ei ole koskaan nurissut, lakkoillut. Jos se ei jaksa, niin se kaatuu. Orjan orja!” (SSSK)