Kuu

Nyt on taas täydenkuun aika. Täsmällinen aika on 2.9.2020 klo 8.22, mikä tarkoittaa sitä, että käytännössä täydenkuun voi havaita yhtä hyvin ensi yönä kuin sitä seuraavanakin yönä, säästä riippuen tietysti. Paras aika on puolenyön paikkeilla etelätaivaalla kun kuu on korkeimmillaan ja muu taivas pimeimmillään. Sääennusteen mukaan ensi yönä pitäisi olla kohtuullisen hyvä näkyvyys lähes koko Suomessa, vaikka sumua saattaakin esiintyä. Pilvisyys lisääntyy huomisesta alkaen.

Paljain silminkin näkyy tanskalaisen Tyko Brahen mukaan nimetty, yksi Kuun nuorimpiin kuuluva törmäyskraateri Kuun eteläisissä osissa. Sen tunnistaa mahtavista säteistä jotka ulottuvat jopa 1 500 km:n päähän kraaterista kattaen lähes koko Kuun eteläisen pallonpuoliskon. Kraateri syntyi nykyisen tiedon mukaan reilu 100 miljoonaa vuotta sitten, kun noin 10 km:n läpimittainen asteroidi iskeytyi Kuun pintaan – samaan aikaan kuin maapallolla tallustelivat dinosaurukset. Isku roiskaisi valtavat määrät Kuun pintakiveä ympäristöön ja jäljet näkyvät edelleen.

pasted-image-1 korj

Viimeöinen lähes täysikuu kuvattuna Helsingin Kalliosta klo 24.16. Alaosassa noin kello 7 suunnassa erottuu kirkkaana Tyko (Tycho) törmäyskraateri pitkine säteineen. Yläreunassa erottuu pienempi samasta syystä syntynyt kraateri Pythagoras, josta tässä sivuvalaistuksessa näkyy myös kraaterin keskellä oleva noin 1,5 km:n korkuinen vuori (sen kaksihuippuisuus ei sentään kuvassa erotu).

Kuuhulluutta on monta lajia. Minulla se on lievää tähtitieteellistä tai maailmankaikkeudellista alalajia. Iso kuva on aina ollut se kiinnostavin juttu ja siinä kuu on tietenkin vain pienenpienen pikselin kokoinen juttu. Mutta nurkasta se isokin kuva alkaa. Kuu on kiehtonut ihmistä erityisesti siksi, että se on avaruuden kohteista lähin, helposti havaittava ja sitä kautta helpoimmin tutkittavissa.

Retki Kuuhun suomenkielen avulla

Kuuhulluuteni alkoi Jyväskylän Lyseon keskikoulun viimeisen luokan (V A) suomenkielen oppitunneilta, lukuvuonna 1962-63. Koska tähtitiede ei kuulunut oppikoulun opetusohjelmaan, tiedot piti hankkia muuta kautta.

Maailman ensimmäisessä suomenkielisessä oppikoulussa (perustettu “Jyväskylän yläalkeiskouluna” 1858) suomen kieli on alusta alkaen ollut erityisen arvostetussa asemassa. Opetuksen päätarkoitus on ollut saada suomen kielen ilmaisu hiottua mahdollisimman virheettömäksi, ilmaisuvoimaiseksi ja omaperäiseksi, sekä kirjallisesti että suullisesti. Ylioppilaskirjoituksissa vahdittiin tarkasti koulun suorituskykyä erityisesti äidinkielen kokeen eli “ainekirjoituksen” laudaturien määrällä. Jos niitä ei tullut tarpeeksi oli se koululle häpeäksi.

Kokeeseen valmistauduttiin käytännössä jo keskikoulussa mutta erityisesti lukiossa kirjoittamalla vähän väliä “aineita”, jotka minun tapauksessani, keskikoulun viimeisillä luokilla tuntiopettaja Pentti Laurio ja lukiossa rehtori Martti Saraste, arvostelivat punakynillään, tiukasti mutta ammattitaidolla. Ei vain oikeakielisyyttä vaan myös aiheen käsittelyä ja kielellistä ilmaisua. Jos kirjoitti aineen “abraktista taiteesta” (kuten kaverini teki) opettaja totesi tylysti, että ei kannata kirjoittaa aiheesta jota ei tunne. Jos on pakko käyttää sivistysanoja, kannattaa ensin opetella niiden oikeinkirjoitus.

Aineissa annettiin kirjoitettavaksi vaihtoehtoisia otsikoita, esitelmien aiheet sai itse vapaasti valita.

Löperöä ilmaisua ei suosittu. “Hämärästi sanottu on hämärästi ajateltu” jäi takaraivoon eikä se sieltä mihinkään ole lähtenyt. Kiitän siitä. Se on tehokas sanansäilän isku edelleen. Eikä ainetta nyt perkele saanut aloittaa ainakaan “jo roomalaiset muinoin” eikä lopettaa “sitten minä heräsin”. Kuluneimmat fraasit ja epätoivoisimmat kikat muuntaa mielikuvitustarinat asia-aineiksi karsiutuivat armotta. Sarasteen lausahduksista on jäänyt mieleen hänen vastauksensa omaan kysymykseensä “mikä maistuu todella pahalta? – no, lämmin olut!” Olut ei siinä vaiheessa vielä kuulunut mielijuomien joukkoon, joten outo heitto kummastutti.

Kukaan ei halua joutua noloihin tilanteisiin. Oli pikkupakko opetella asiallinen kieli ja perusteltu tapa kuljettaa ymmärrettävää päättelyä. Kieli ja ilmaisu paranivat väkisin.

Mutta takaisin kuuhun.

Esitelmä kuusta

Vuosittain piti laatia ja sen lisäksi kateederilta esittää “esitelmä”, onneksi kuitenkin itse valitsemastaan aiheesta (alemmilla luokilla kyhäiltiin vielä runoilija ja lehtori Einari Koveron johdolla “sepitelmiä”).

Keskikoulussa olin jo ehtinyt innostua tähtitieteestä, joten siirtyminen tarinoista asia-aineisiin sujui helposti. Suomenkielen opetuksen ja asia-aineiden myötä opin pitämään lyhyistä otsikoista ja lauseista. Synteesinä näistä viidennen luokan esitelmän aiheeksi ja otsikoksi valikoitui “Kuu”. Sen lyhyempään otsikkoon en ole vieläkään päässyt. Toistan siis historiaa tässä jutussa.

pasted-image-5Esitelmäni Kuu Jyväskylän Lyseon VA -luokalla lukuvuonna 1962–63 (tarkkaa päivämäärää ei ole merkitty). Olin tuolloin 14–15-vuotias.

Esitelmäni alkoi lyhyellä virkkeellä “Kuu on kuollut maailma, selittää tähtitieteilijä.” Olin aika tyytyväinen iskevään aloitukseeni, siinähän tuli jo heti alussa selväksi se, että tiede selittää maailmaa, ja myös se, että välissä on kuitenkin aina se ihmisen tulkinta, “tähtitieteilijän selittäminen”.

Esitelmöintihetki jännitti sietämättömällä tavalla. En ole luonteeltani esiintyjä. Oivalsin, että ainoa keino päästä sen yli on valmistella esityksen sisältö niin hyvin, että siihen on vaikea kenenkään puuttua. Tarkista faktat. Se on ollut pätevä ja paras valmistelun ohjenuora senkin jälkeen. Kuu-esitelmän pito onnistuikin kohtuullisen hyvin. Tärkeintä oli, ettei naurunpyrskähdyksiä kuulunut (suurin vaara oli tosin aiemmin ollut se, että kun huomasi kesken esityksen että jutusta taisi tulla aika hölmö, itseä rupesi naurattamaan – ja erään kerran naurusta ei meinannut tulla loppua lainkaan). Ei tainnut tulla kysymyksiä tai vastaväitteitäkään – se ei varmaan kuulunut tapoihin. Muistaakseni vasta lukiossa esitelmiin tuli mukaan joku toinen oppilas, nimettynä “opponenttina”. Akateemisten käytäntöjen opettelua siis.

Omaksi huvikseni olin jo aiemmin lainannut kirjastosta tähtitieteen perusteoksia, mm. noin tuhatsivuisen V. Heiskasen Tähtitiede I-II:n. Koneella kirjoitettuun 8-sivuisen esityksen lopussa oli myös asianmukainen lähdeluettelo, jossa oli Heiskasen I osan lisäksi kuusi muuta teosta. Harrastukseni tueksi hankin samoihin aikoihin kesäansioillani pienen, kukkarolleni sopivan japanilaisen kaukoputken (Zuiho), mutta sen linssien laatu ei ollut järin kehuttava.

Yötaivaan tarkkailua varten jouduin laatimaan oman tähtikartan koska sellaista ei Jyväskylän kirjakaupoista siihen aikaan löytynyt. Kirjoihin painetut taas olivat surkean pienikokoisia ja sisälsivät vain kirkkaimmat tähdet. Tarkemman kartan teko onnistui kopioimalla amerikkalaisesta lähdeteoksesta pohjoisen tähtitaivaan tähtikuviot yksi kerrallaan pohjaksi piirtämääni taivaankannen koordinaatistoon. Tähdet valoisuuseroineen tussilla valkoiselle kartongille ja tähtikuviot ja paikannimet erilliselle kuultopaperille sen päälle. Erikseen kuuta koskevia kirjojakin löytyi muutamia. Näillä eväillä esitelmä syntyi.

Muistaakseni näytin esitykseni aikana joitakin lähdekirjoissani esiintyvistä kuun valokuvista, piirroksista ja kartoista.

Kuun kartat

Ensimmäisen kuun kartan oli jo vuoden 1600 paikkeilla laatinut englantilainen fyysikko ja lääkäri William Gilbert paljain silmin havaittavista kohteista. Gilbertin mielestä vaaleat kohdat olivat meriä ja tummat maata, eli päinvastoin kun sittemmin yleisesti päätettiin. Hän nimesi 13 kohdettaan kuvailevilla maantieteellisillä sanoilla, joissa oli usein ilmansuunnat mukana kuten Suuri Itäinen alue (Regio magna Orientalis) tai Suuri Lahti (Sinus Magnus) tai Välimeren vastineena hauskasti Mare Medilunarium. Mukana oli kuitenkin yksi erisnimi, “Britannia”. Lojaalisuus kuningaskuntaa ja sen hallitsijaa kohtaan piti osoittaa jos halusi menestyä eikä halunnut ikävyyksiä.

pasted-image-6

Vanhimmat tunnetut kuukartat: englantilaisen William Gilbertin aika karkea esitys (ennen vuotta 1603) joka on tehty ilman optisia apuvälineitä ja hollantilaisen Michiel Florent van Langren’in “Luna vel Lumina Austriaca Philippica” (1628) joka perustui jo kaukoputken käyttöön. Kumpikin kartta jäi julkaisemattomaksi käsikirjoitukseksi ja löydettiin vasta myöhemmin. van Langren sai sitten vuonna 1645 julkaistua jo paljon yksityiskohtaisemman kartan satoine paikannimineen.

Vajaa kymmenen vuotta William Gilbertin jälkeen 1608 hollantilaisten kaukoputkien kehitystyön tuloksena kuuta kyettiin tarkkailemaan yksityiskohtaisemmin.

Muiden muassa englantilainen Thomas Harriot ja italialainen Galileo Galilei saivat tietää hollantilaisten optikoiden keksinnöstä ja hankkivat pikaisesti kaukoputken käyttöönsä. Harriotilla oli käytössään 6-kertaa suurentava hollantilainen teleskooppi vuonna 1609. Sen avulla tekemistään havainnoista hän laati ensimmäiset kuukarttansa, mutta ne tulivat julkisuuteen vasta myöhemmin kuin Galileon saman vuoden marraskuussa julkaisemat. Galileo kehitti itse omia kaukoputkiversioitaan, päätyen jopa 30-kertaiseen suurennussuhteeseen. Galileo tutki kaukoputkellaan myös kuuta, mutta ei, syystä tai toisesta, nimennyt havaitsemiaan paikkoja.

Ensimmäisten kaukoputkien käyttäjien joukossa sattui olemaan hollantilainen Michiel Florent van Langren (1598-1675) ja siitä syystä hänen nimensä jäi maailman (tai ainakin Maapallon ja Kuun) historiaan.

pasted-image-3

Maailmanhistorian ensimmäinen julkaistu jo varsin yksityiskohtainen kuukartta, tekijänä hollantilainen Michiel Florent van Langren 1645: “Plenilunii Lumina Austriaca Philippica” (käännettynä ilmeisesti jotakuinkin näin: Itävallan Filipin valo, täysikuu; selitys otsikolle voi olla se, että muodollisesti Espanjan kuningas Filip IV oli Habsburgin suvun edustajana edelleen Alankomaiden hallitsija).

Vuonna 1645 van Langren laati ja painatti ensimmäiset tarkat kuukarttansa satoine paikannimineen. Nämä 325 nimettyä paikkaa olivat tärkeä osa van Langren’in vaikuttamistoimia. Kartan avulla hän lobbasi Espanjan kuningas Filip IV:aa jotta saisi lisää rahoitusta projektilleen. Tästä syystä kartan nimistössä kumarrettiin syvään hallitsijoiden ja katolisen kirkon suuntaan, esimerkkinä kartan keskellä sijaitseva “Katolinen salmi” (Fretum Catholicum). Siinä ohessa hän häpeilemättä nimesi erään komeimmista kraatereista itsensä mukaan “Langreni” – ja saman tien muutamia pienempiä kavereilleen (ainakin yhdeksän heistä on tunnistettu).

van Langren’in kollegoja eli matemaatikkoja tai tähtitieteilijöitä löytyy kartasta yhteensä 79 kpl, runoilija-taidemaalareita vain yhdeksän. Useimmat näistäkin ovat nykykatsannossa melko tuntemattomia. Itse tunnistin taidemaalareista vain Rubensin, jolle oli omistettu pieni kraateri Rubenii (Rubens latinankielen genetiivissä) kartan lounaiskulmalla. Rubens oli joka tapauksessa hyvin ajankohtainen koska kuoli kartan valmistumisen aikoihin ja oli taatusti ajankohdan vaikutusvaltaisin ja myös ruhtinaallisesti rahoitettu maalari Euroopassa.

Langren’in kraateri on kuitenkin ainoa hänen nimeämistään paikannimistä joka on säilynyt (nimellä Langrenus) tähän päivään asti, ehkä kuitenkin ansaitusti. Sekin on törmäyskraateri jossa on säilynyt noin kilometrin korkuinen keskusvuori. Muut Langren’in nimeämät paikannimet ovat saaneet väistyä myöhempien nimityskierrosten pyörteissä. Kuun paikkojen nimeämistä harrastivat hieman myöhemmin mm. italialainen Giovanni Battista Riccioli. 

pasted-image-4

Hieman täysikuun (6.7.2020) jälkeen 7.7.2020 klo 01.27.48 otettu kuva kuusta, jossa näkyy selvästi kuun yön ja päivän (valon ja varjon) välinen rajavyöhyke kuun itäreunalla. Hollantilaisen van Langrenin mukaan nimetty suuri kraateri kello neljän paikkeilla erottuu juuri tässä vaiheessa hyvin. Tätä van Langren käytti hyväkseen tarkentaakseen maan pituuspiirien määrittelyä.

Paikannimet vaihtuvat kun ajat vaihtuvat

Kuun (kuten myös Maan) paikannimet ovat kuin patsaita. Kun valta on vaihtunut, uusi valta katsoo asiakseen pystyttää uudet muistomerkit itsensä ja edustamansa aatteen kunnian ikuistamiseksi. Väljähtyneet ja hyödyttömät patsaat ja paikannimet joutavat kaatopaikalle tai enintään kierrätykseen.

van Langrenin paikannimet olivat tärkeitä ensisijaisesti Alankomaiden ja katolisen kirkon näkökulmista. Joukkoon kuuluvat erilaisissa hierarkioissa ylähyllyille kanonisoidut henkilöt (hallitsijat ja kirkonmiehet, kuten edellisenä vuonna paaviksi valittu Innocentius X) ja myös maapallon tärkeät paikat. Kuussa sijaitsivat van Langrenin mukaan Rooma (Roma), Pariisi (Parigi), Amalfi, Venetsian meri (Mare Venetum), Atlantin lahti (Sinus Atlanthicus) ja Itävallan vuoret (Monte Austriaci). Merkittävin osa paikannimistä viittasi tieteen merkkihenkilöihin, eturivissä ymmärrettävästi tähtitieteilijät ja matemaatikot kuten Ptolemaios, Pythagoras, Galilei, Kepler, Kopernikus ja Brahe. Heitä on yhteensä 79 kpl. Taiteilijat eivät ilmeisesti ylittäneet van Langrenin arvoasteikossa riittävän merkittävyyden kynnystä, koska heitä löytyy vain 9 kpl.

Pohjoismaisesta näkökulmasta katsellen van Langrenin nimityskierros tuotti aika laihan tuloksen. Tanskalaisen tähtitieteilijä Tyko Brahen lisäksi kartasta löytyy Tanskan kuningas Kristian IV (Christierni IV, Reg. Daniae), samoin Ruotsin kuningatar Kristiina (Reg. Suec.) sekä nimi Oxensterni, jolla viitatataan ruotsalaiseen valtiomieheen Axel Oxenstiernaan (1583-1654). Hänen suuhunsa on pantu ansiokas ja paljon viitattu lausahdus pojalleen siitä kuinka vähäisellä järjellä maailmaa hallitaan. Oivallus on ollut kestävää laatua. Ruotsalainen valtakunnankansleri Oxenstiern on sittemmin kuitenkin vaihdettu hollantilaiseen matemaatikko Snelliukseen. Ansiokas matemaatikko varmaan, mutta pesuveden mukana meni jonkin sortin aforistikko, o.t.o.

Miksi van Langren oli kiinnostunut kuun pinnanmuodoista?

Michiel van Langren ei ollut kuun kartoituksessaan liikkeellä pelkästä tiedon (tieteen) intressistä. Hänellä oli mielessään selvä maanpäällinen hyöty- ja turvallisuusnäkökohta. van Langren ajatteli käyttää kuun pinnanmuotojen varjonmuodostusta maan pituuspiirien määrittelyyn.

Maapallon pinnalla olevista eri havaitsemispaikoista katseltuna kuun pinnalla näkyvä yön ja päivän rajaviiva näyttää mahdollistavan maan pituuspiirien määrittelyn. Kun varjon tarkka kohta havainnoidaan kahdesta eri paikasta ja lasketaan havaitsemisaikojen ero, on mahdollista määrittää paikkojen pituuspiirien erot. Tämä on tärkeää erityisesti merenkulussa, jossa rannattomilla ulapoilla laivan sijainnin määrittäminen on tärkeää. Tämä hyöty- ja turvallisuusnäkökulma kiinnosti yhtä hyvin hallitsijoita kuin kauppalaivastojakin. van Langren aloitti karttasarjan teon, mutta ehti julkaista siitä vain edellä esitetyn kartan vuonna 1645.

Lähteet

Peter van der Krogt & Ferjan Ormeling, Utrecht University, Faculty of Geosciences, Michiel Florent van Langren and Lunar Naming, ONOMÀSTICA, BIBLIOTECA TÈCNICA DE POLÍTICA LINGÜÍSTICA. DOI: 10.2436/15.8040.01.190 

wikipedia, hakusanat: Brahe, Galilei, Kristiina IV, Kristian IV, van Langren, Oxenstiern, Rubens

Gimis Stadin Ässät

Yhtye Alan Miehet levytti vuonna 1980 mielenkiintoisen sinkun. Sen otsikkona oli “Niin gimis on Stadi”. Mistä oli kysymys ja mikä on gimis Stadi? 

pasted-image-2

Vuonna 1980 julkaistu Finnlevyn single “Alan Miehet, Niin gimis on Stadi”. Levyn olen saanut 40 vuotta sitten uunituoreena suoraan yhdeltä yhtyeen jäseneltä. 

Ensiksi yhtyeestä. Alan Miehet oli suosionsa huipulla “Kyllä maalla on mukavaa” (1978) levyn jälkeen. Yhtyeen jäsenet olivat sitä paitsi jo tunnettuja muista yhteyksistä: Petri Hohenthal Cumuluksesta, Hannu Karlsson Pihasoittajista ja Finntriosta, Vesa Nuotio Finntriosta ja monista Yleisradion viihdeohjelmista (kuten Ilkamat ja Ällitälli). Nuotion nimi oli tietysti monille suomalaisille tuttu jo 1950-luvun alusta hänen isänsä, Kipparikvartetin kirkasäänisen tenorin Auvo Nuotion ansiosta.

Sitten nimikappaleesta “Niin gimis on Stadi”. Kappale on omassa lajissaan klassikko. Se on kirjoitettu stadin slangilla ja oman versionsa siitä on 1984 levyttänyt myös Stadin Kundiksi vuonna 2014 valittu Jussi Raittinen, tällä kertaa sen alkuperäisellä otsikolla Stadin kundin kaiho. 

Alan Miesten sinkussa kappaleen tekijäksi ilmoitetaan: “Säv. ja san. Jussi Isomeri, sov. Petri Hohenthal”. Kuka tai ketkä ovat oikeat tekijät ja kuka on ollut missäkin roolissa?

Laulun sanoittaja on pioneeri Veikko Lehmuksela, entä säveltäjä?

Veikko Lehmuksela (1908-2003) oli Ässärykmentissä jatkosodasa palvellut esikuntakomppanian pioneeri, joka oman kertomuksensa mukaan sodan aikana 23.1.1941 Karhumäessä kirjoitti laulunsa sanat. Tarinan on Lehmuksela itse kertonut Helsingin Sanomissa 5.3.1981. Sen mukaan laulua ei siis ole kirjoitettu joulun alla 1942, kuten monissa lähteissä väitetään.

pasted-image-8

Veikko Lehmukselan mielipidekirjoitus ja alkuperäinen runo Hesarissa 5.3.1981.

Laulun sanat kirjoitti omaan muistivihkoonsa myös hänen asetoverinsa Valtteri “Valtsu” Sorsa ja kopioita runosta saivat myös pari muuta Lehmukselan asetoveria. Joissakin kopioissa laulun otsikoksi oli muuten kirjoitettu Ässän kaiho.

Valtsu Sorsa kertoi kappaleen tarinan itse trubaduuri ja rokkiveteraani Jussi Raittiselle tämän esittäessä Valtsulle tuttua kappaletta Vallilan Viidessä Padassa. Oletan, että siinä vaiheessa Jussi Raittinen esitti oman tulkintansa Alan Miesten vuonna 1980 lanseeraamasta laulusta. Raittisen sen jälkeen vuonna 1984 levyttämän kappaleen tekijöiksi on merkitty netistä löytyvän diskografian mukaan joko ”Jussi Isomeri/Veikko Lehmuksela” tai “Jussi Isomeri/Veikko Lehmuksela/Eero Lupari”.

Lehmukselan runoon perustuu myös toinen Jussi Raittisen levyttämä slangipiisi Gartsan gundi. 

Sanoituksen alkuperä on siis melko kiistaton. Sävel tuli mukaan myöhemmin. Mutta kuka sävelsi ja millaisen version? Helsingin Laulun (joka myös on levyttänyt ao. laulun kuorosovituksena) verkkosivuilla kerrotaan Kauko Niemen kirjoittamana, että laulu syntyi alunperin “…Karjalan kannaksella v. 1941 … joulurunoksi, joka sai apteekkari Jussi Isomeren sävelasun vasta reilut kymmenen vuotta myöhemmin.” ja että “Helsingin Laulun sovituksen on tehnyt erityisesti kuorosäveltäjänä tunnettu Jaakko Mäntyjärvi”. Mutta sovitushan on eri juttu kuin sävellys.

Rytmimusiikin syke -verkkosivuilla ja erityisesti Jussi Raittisen Slangimusa -levyosuuden esittelyn kohdalla puolestaan kerrotaan, että “Myöhemmin runo sai ympärilleen sävelen ja laulusta muodostui Ässärykmentin epävirallinen tunnuslaulu”. Syntyikö siis sävel kuitenkin jo jatkosodan aikana Ässärykmentin piirissä vai vasta sodan jälkeen ja miten se syntyi? Kysymys jää tässä pitävän lähdetiedon puutteessa vastaamatta. Ehkä joku valistaa?

Vasemmalla sanat alkuperäisessä Veikko Lehmukselan kertomassa muodossa ja oikealla Alan Miesten/Jussi Isomeren versio sellaisena kun se on vuoden 1980 singlellä kuultavissa:

pasted-image-4

Alkuperäistä sanoitusta on Alan Miesten levytyksessä hieman muunneltu, varmaankin paremmin rytmiin ja esittäjien suuhun sopivaksi. Tähän Lehmuksela itse viittaa Hesarin kirjoituksessaan “Minä sen laulun tein” ja toteaa, että “Runsas vuosi sitten kopsasi Jussi Isomeri sanoitukseni hieman muunnellen ja julkaisi sen omanaan levyllä ’Niin gimis on stadi’. Kävin asiasta neuvotteluja levyn kustantajan kanssa ja sain poistettua sanoitusoikeudesta Jussi Isomeren nimen”. Oikeus on siis ilmeisesti tapahtunut tekijänoikeuksien osalta. Teostokorvausten osalta minulla ei ole tietoa.

Tekijäsekoiluista riippumatta Alan Miesten sanoituksen muunnelma ja sovitus ovat ammattilaisten, alan miesten ansiokkaasti tekemiä. Piisi on hyvä. Asettuu samaan rivistöön muiden slangiklassikkojen ja niiden esittäjien joukossa: Georg Malmsten, Arvo Turtiainen, Jussi Raittinen, Tuomari Nurmio.

Tekijätiedoissa mättää ja mätää?

Diskografioissa luetellut tekijätiedot eivät nekään ole virallisia totuuksia, koska sivuja pidetään verkossa yllä aika paljon vapaaehtoisin voimin. Lopullista totuutta joudutaan joskus lähestymään oikeussalien kautta.

Veikko Lehmukselan nimi näyttää kuitenkin päässeen mm. Jussi Raittisen diskogarfiaan, ansaitusti. Sen sijaan esimerkiksi Alan Miesten Discogs -tiedoissa Lehmukselaa ei edelleenkään näy. Discogs on amerikkalainen musiikkialan suurin tekijätietokanta, mutta sekin on vain rekisteröityjen käyttäjien itse ylläpitämä sivusto, eikä tietoja sivusto itse millään tavalla korjaa.

Yksi tapa saada aikaan korjauksia on julkisuus, mikä pakottaa ainakin osan alan ihmisistä pysymään totuudessa tai ainakin lähellä sitä. Sekään ei takaa oikeuden toteutumista, koska varsinkin rahakkaassa musiikkibisneksessä riittävän varakas taho voi ostaa varattomamman hiljaiseksi. 

Netistä löytyy esimerkiksi Stadin kundin kaihosta monenlaisia sanoitusversioita. Ne muistuttavat alkuperäisiä, mutta muunnelmien tekijöitä ei välttämättä mainita. Avoimeen verkkoon ladatut versiot lähtevät helposti liikkeelle “alkuperäisinä” ja sen jälkeen näitä loppumattomia virheketjuja ei kukaan pysty katkomaan.

Bitti-, tietokone-, tekoäly- ja nettimaailmassa melkein kaikki näyttää olevan mahdollista, mutta tämä tuntuu olevan liian vaikea ongelma kaikkivoipaisten tietokonevirtuoosien ratkottavaksi?

Stadin slangi rakastaa d:tä ja g:tä

Tämänkin laulun sanoista huomaa, että stadin slangi rakastaa d:tä ja g:tä. Jos jostain päin löytyy lainasana, jossa on d tai g, se otetaan oitis käyttöön.

Tähän sanoitukseen niitä on otettu jopa 18 kappaletta: gimis (kiva, erikoinen), Stadi (Helsinki), kundi (asiakas, mies, kaveri), tsiigata (katsella), Hagis (Hakaniemi), Valga (Vallila), griinata (hymyillä), friidu (tyttö, nainen), sungata/sjungata (laulaa), kungata (keinua), globo (pallo, pää), studata (pelätä), glasari (lasi), guta (hyvä, kiva), goisia (nukkua), skruudata (syödä), gartsa (katu), luudata (kulkea, kuljeskella).

Laulun ytimessä todelliset vastuunkantajat eli Ässärykmentti, kotiinsa kaipaavat Stadin kundit

Ässärykmentti eli Jalkaväkirykmentti 11 koottiin jo talvisotaan Sörkan ja Kallion kundeista tai “Kurvin kundeista”, virallisemmin Sörnäisten, Harjun, Kallion ja Vallilan kaupunginosista. Joukko-osastotunnus oli S, siis Ässä. Talvisotaan heistä osallistui 2 900 miestä ja elävinä takaisin pääsi vain 850. Stadin kundit maksoivat talvisodassa kovan hinnan.

Tunnettuja ässärykmenttiläisiä olivat mm. Kauko Käyhkö, Hannes Häyrinen, Aarne Saarinen, Väinö Leskinen, Sten Suvio ja Vili Vesterinen. Alan miehiä kaikki.

Ässärykmentin legendaarista mainetta on lisännyt tarina, että matkaan lähdettiin perjantaina 13. päivänä Harjun ruumishuoneen asemalta ja pääteasemana oli Kuolemajärvi. Tosiasiassa lähtöpäivä oli toinen ja tapahtui Vallilan tavara-asemalta, tosin Harjun paarihuoneen raiteelta ja pääteasemana oli Johannes.

Jatkosotaan koottu Ässärykmentti eli Jalkaväenrykmentti 26 koottiin saman alueen reserviläisistä. Talvisodan menetysten jälkeen rekrytointi oli todella raskas toimitus. Syksyllä 1941 Ässärykmentti oli kuitenkin mukana valtaamassa Petroskoita ja joulukuussa 1941 Karhumäkeä, jonka jälkeen miehet kieltäytyivät siirtymästä rintamavastuuseen muualle. Lopenväsyneet miehet vaativat riittävää lepotaukoa. Juuri Karhumäessä Veikko Lehmuksela kirjoitti Niin gimis on Stadi -laulunsa sanat. Kun vielä joskus pääsisi Stadiin takaisin!

pasted-image-7pasted-image-6

Talvisodan jälkeen pystytetty Ässärykmentin muistomerkki (kuvanveistäjä Aarre Aaltosen obeliski 1940) sijaitsee Helsingin Kalliossa Alli Tryggin puistossa lähellä paikkaa johon osui heti jatkosodan alussa 9.7.1941, runsaasti viholliskoneiden pommeja, varhain kauniin kesäpäivän aamuna, tasan 79 vuotta sitten. Viereinen katu on nimetty Ässärinteeksi. Vasemmassa kuvassa olevaan vaaleampaan kerrostaloon osui pommi talon Viidennen linjan puolelle (osuma ei näy kuvassa) ja asukkaat ovat kantaneet huonekalujaan turvaan Ässärykmentin muistomerkin viereen (SA-kuva, Frisk 9.7.1941). Alemmissa kuvissa näkyy pommituhoja Viides linja 7 talon ullakolla ja porrashuoneessa (SA-kuva,  Lehtinen 9.7.1941).

Lähteet (linkattu ao. tekstikohtiin)

 

Suomen lipun alkuperästä

Juhannuksen lähestyessä ja vierailla mailla jo 14 viikkoa lorvittuani ajattelin hieman varustautua Suomen lipun kohtaamiseen. Mistä siniristilipun muoto, rakenne ja värit ovat peräisin? Missä ja kenen toimesta lippua tai sen eri versioita on ensimmäiseksi esitelty? Miten niitä on perusteltu? Mitä muita tapahtumia lipun kehittymiseen liittyy? Hiukan pengoin enemmän tai vähemmän luotettavia verkkosivuja. 

pasted-image

Siniristilipun mahdollisia esikuvia vasemmalta: Portugalin ensimmäisen kuninkaan Afonso Henriquesin lippu, joka oli käytössä 1095–1143, Venäjän keisarillisen laivaston lippu 1700-luvun alusta ja suomalaisten pursiseurojen varhaisin virallisesti hyväksytty malli, NJK:n (Nyländska jaktklubben) lippu 1861. Pursiseurojen lipussa tuli olla yläkulmassa ao. maakunnan vaakuna, jonka avulla saatiin lippuun mukaan keisarin kruunu.

Jos halutaan kaivaa esiin vanhimpia mahdollisia esikuvia, mitä lippujen historiasta tunnetaan, yksi vaihtoehto on Portugalin historian varhaisin lippu. Portugalin ensimmäinen kuningas Afonso Henriques otti käyttöönsä tyylikkään yksinkertaisen siniristilipun 1100-luvulla.

Siihen aikaan maan pääkaupunkina oli Coimbra, jossa on yksi Euroopan vanhimpia yliopistoja – ja hieno kirjasto. Lippu oli kuitenkin käytössä vain viitisenkymmentä vuotta ja aika kaukana Suomesta, Etelä-Euroopassa Atlantin rannalla, joten on vaikea on osoittaa, miten sen malli olisi siirtynyt 700 vuotta myöhemmin 3 000 kilometrin päähän Itämeren perukoille.

Suomen siniristilippu on ollut valtiollisena lippuna vuodesta 1918 alkaen. Eduskunta hyväksyi sen toukokuussa 1918 puoli vuotta kestäneen sekavien vaiheiden ja pitkän keskustelun jälkeen. Sen suorana esikuvana pidetään useimmiten suomalaisten pursiseurojen lippuja, jotka – todellakin – olivat olleet käytössä yleisesti jo yli 50 vuotta sinä aikana kun Suomi oli vielä osa Venäjän keisarikuntaa, tosin autonomisena suuriruhtinaskuntana. Asia ei kuitenkaan ole ihan niin yksinkertainen.

Venäjän keisarikunnan pursiseurat

Ensimmäiseksi Venäjän tsaarin (Aleksanteri II:n) hyväksymäksi suomalaisen pursiseuran lipuksi ehti NJK:n (Nyländska Jaktklubben) ehdottama lippu, jonka lopullisen asun suunnitteli Venäjän meriministeriö Pietarin (Nevan) jokipursiseuran mallin (1860) ja sen edeltäjän Pietarin Keisarillisen Pursiseuran (1846) lipun mukaan. Lipussa oli sininen suorakulmainen ja symmetrinen pystyristi valkoisella pohjalla. Muitakin suomalaisia pursiseuroja (ainakin Porissa vaikuttanut Suomen vanhin pursiseura Segelföreningen i Björneborg) oli samalla asialla jo aiemmin, mutta NJK ehti hyvien suhteidensa, kuulemma jonkun laivastoupseerin, ansiosta avulla ensin maaliin (Rautapää ja Vanhanen 2020). Lobbausta on harrastettu ennenkin.

Samaan aikaan Suomen kenraalikuvernöörinä (1854–61) oli kreivi von Berg, jota suomalaiset eivät varsinaisesti rakastaneet, mutta toisaalta hänellä oli Uudenmaan läänin kuvernöörinään entinen Viipurin pormestari, Rantasalmella syntynyt Samuel Henrik Antell, jolla oli vaikutusvaltaa kenraalikuvernööriin ja sitä kautta keisariin. Juuri Uudenmaan läänin vaakunahan tuli NJK:n lipun ylänurkkaan. Vaakunaa koristi ylimpänä keisarin kruunu ja sitä kautta NJK:n lippukin osoitti kunnioitusta keisarille.

Suomalaisten pursiseurojen lippujen välittömät esikuvat ovat siis Pietarissa Nevan rannoilla. Ketjua on kuitenkin syytä purkaa edelleen.

Suomesta (NJK:sta) lähtenyt ehdotus oli ilmeisesti aika samanlainen kuin Venäjän meriministeriön ja Aleksanteri II:n lopulta 4.3.1861 hyväksymä, mutta Uudenmaan maakunnan vaakunan sijasta yläkulmassa oli luultavasti vain yksinkertainen, vaakunassakin esiintyvä peräsimellinen vene punaisella suorakaidepohjalla (Strandström 1997). Tämä on aika uskottava olettamus, koska meriministeriön on ilmeisen helppo hyväksyä ehdotus joka muistuttaa jo käytössä ollutta pietarilaisen pursiseuran lippua kunhan siihen lisätään keisariin viittaava läänin vaakuna. Olisi tietysti kiva löytää suomalaisten (sekä NJK:n että BSF:n) Pietariin lähettämien ehdotusten alkuperäiset asiakirjat tai niiden kopiot.

pasted-image-13pasted-image-12

Purjehdusseura NJK:n Helsingin Valkosaaressa sijaitsevan paviljongin salossa liehuva lippu näkyy vanhoissa valokuvissa jo 1890-luvulla. Lippu oli tässä vaiheessa ollut käytössä jo yli 30 vuotta. Kuvat: ylinnä Daniel Nyblin 1890 (Åbo Akademin arkistokokoelmat) ja alinna K. E. Ståhlberg 1890-luku, osasuurennos (HKM).

Pietari Suuren perintö

Jatketaan ketjua taaksepäin. Mikä on Pietarin Keisarillisen Pursiseuran siniristilipun alkuperä? Vahvat vaikutteet ovat ilmeisesti tulleet sekä värien että ristisymbolin puolesta Venäjän keisarikunnan laivaston lipusta, jossa oli ollut sininen vinoristi (Pyhän Andreaksen risti) valkoisella pohjalla jo vuodesta 1712 alkaen.

Pietari Suuri halusi Venäjälle lisää valtaa ja Itämerellä sitä oli saatavilla vain voimakkaan laivaston avulla. Siksi hän perusti Itämeren laivaston 1703 ja ennen pitkää sille tarvittiin lippu, Englannin ja Hollannin malliin. Sekä kauppa- että sotalaivat edustavat merillä omaa maataan tai hallitsijaansa ja se pitää näyttää. Saman idean jatkumoa on myös ns. Pietari Suuren merilinnoitus eli Suomenlahden rannikkoa kiertävä linnoitus- ja rannikkotykistösarja, joka rakennettiin pääosin 1900-luvun alussa, 200 vuotta Pietari Suuren jälkeen.

pasted-image-17pasted-image-16

Yläkuvassa Abraham Storck’in (Sturckenburchin) maalaus (alkuperäinen Amsterdamin museossa) Pietari Suurelle vuonna 1697 järjestetystä meritaistelunäytöksestä, jossa oikealla puolella Hollannin laivastoa ja vasemmalla Venäjän laivastoa, jossa kuvan toisella laivalla vasemmalta Pietari Suuri oli itse mukana. Sen suurena perälippuna valko-sini-punaraitainen trikolori, jonka keskellä kaksipäinen kultainen kotkavaakuna. Alakuvassa Adriaan Schoonebeekin kaiverrus vuodelta 1701, joka kuvaa Venäjän ensimmäistä taistelulaivaa Гото Предестинация (Goto Predestinatsia eli ”Huolehtiva Jumala”), joka oli Asovanmeren laivaston lippulaiva. Aluksen lipuissa on sekä vinoristi että vaakasuuntaiset raidat. 

Venäjän laivaston lipun sininen vinoristi on myöhemmissä purjehdusseuran lipuissa yksinkertaisesti käännetty suoraksi. Ei suomalaisissa eikä myöskään venäläisissä pursiseuroissa välttämättä haluta näyttää sotaisilta mutta ollaan kuitenkin lojaaleja hallitsijalle. Ristilippua ehdottaessaan suomalaiset pursiseurat kuitenkin ottivat jonkinmoisen riskin, koska lippu vaikkakin perustui Pietarin jokipursiseurojen ja luotsilaitoksen siniristilippuihin, muistutti samalla arveluttavasti muiden pohjoismaiden lippuja. Ne puolestaan kaikki periytyvät Tanskan Dannebrogista joka oli ollut Itämerelläkin käytössä jo satoja vuosia. 

Venäjän laivaston sotalaivojen haluttiin erottuvan muista kuten kauppalaivoista ja siksi niiden lipuissa eli “jackeissa” on sinisen vinoristin lisäksi punainen tausta tai tarkemmin sanottuna Tanskan lippua muistuttava punavalkoinen ristilippu. Tämä yhdistelmä (Venäjän laivasto + Tanskan lippu) onkin jo aika lähellä 1700-luvun Iso-Britannian lippua, jonka Pietari Suuri oli varmasti Euroopan matkoillaan nähnyt.

pasted-image-2Pietari Suuren 27-vuotiaana piirtämäksi väitetyt Venäjän keisarikunnan lippuhahmotelmat vuodelta 1699 (vasemmalla). Lisäsin niihin asianmukaiset ja piirustuksessa mainitut värit (oikealla). Venäjän laivaston sininen vinoristi toteutui sitten muutaman vuoden kuluttua mutta Venäjän keisarikunnan trikolori oli jo ollut käytössä (kuten näkyy mm. edellä olleesta Abraham Storck’in maalauksesta).

Lippukeskustelu oli Suomessa vilkasta heti itsenäisyysjulistuksen jälkeen 6.12.1917 ja kesti kevääseen 1918 ainakin siihen asti kun eduskunta päätti lipun muodosta 29.5.1918. Reilu puoli vuotta Suomi oli ilman virallista lippua ja liputuskäytäntö oli siitä johtuen kirjavaa. Käyttämällä tiettyä lippumallia saattoi kätevästi osallistua keskusteluun.

pasted-image-7Tässä maalauksessa on ukkini Rymättylän kotitalon lippusalossa muodoltaan yksi ehkä kaikkein yksinkertaisimpia sinivalkoisia lippuvaihtoehtoja, vaakaraitainen lippu, jossa alempi raita on sininen ja ylempi valkoinen. Lippu on kuitenkin perussuorakaiteesta hieman muunnettu viirimäinen versio, koska sen uloin reuna näyttää olevan sisäänpäin koverrettu. Väritys vastaa ns. Marstrandin lippua, joka kehitettiin äkkipäätä suomalaisille kilpaveneille kesällä 1862 kun piti Ruotsin länsirannikon purjehduskilpailussa erottua muista kansakunnista. Maalaus on Mikael (Mikko) Stanowskyn (1883-1935) todennäköisesti juuri kuuman lippukeskustelun (syksy 1917 – kevät 1918) aikoihin tekemä öljyvärimaalaus ja ehkä myös joko kuvassa näkyvän Peltolan talon tai taiteilijan kannanotto lippukeskusteluun. Stanowsky oli tiettävästi (Taiteen mestarit fb-sivut) Käkisalmesta tsaarin kutsuntoja Turkuun ja Ahvenanmaalle pakoon lähtenyt itseoppinut taiteilija. Hän signeerasi työnsä useimmiten salanimellä, joka tässä taulussa on Helvi S. Muita hänen käyttämiään salanimiä olivat Eugen Stanowsky (jota hän käytti Ahvenanmaalla asuessaan), Eugen Bondin (myydessään teoksiaan Ruotsiin) ja H. Bjerke (Norjaan myydessään). Taiteilijan nimitiedot ovat peräisin taidevälittäjä Wentzel Hagelstamilta. Kuvan maalaus on kirjoittajan suvun hallussa ja sen maisemat hyvin tuttuja lapsuuteni kesiltä Rymättylässä. Kuva PL 6.10.2001.

Miettiessään Venäjän lipun muotoa 1700-luvun alussa Pietari Suuri on luonnoskuvista päätellen puntaroinut lähinnä kahta vaihtoehtoa: joko vaakasuuntaista trikoloria (päällekkäiset raidat ylhäältä alas: valkoinen, sininen ja punainen) tai sinistä vinoristiä valkoisella pohjalla, kuten laivaston lipussa – tai niiden yhdistelmää. Ainakin hänen piirtämäkseen väitetyssä luonnoksessa  molemmat vaihtoehdot esiintyvät jopa päällekkäin.

Sekä väreille että muodoille on järkeenkäypä selitys. Pietari Suuri oli 1600-luvun lopussa nuorukaisena muutaman vuoden opettelemassa (käytännössä vakoilemassa) laivanrakennusta Hollannissa ja Englannissa.  Alankomaiden lippuhan oli jo 1500-luvulta alkaen ollut trikolori juuri samoilla väreillä, tosin värit eri järjestyksessä ylhäältä: punainen, valkoinen ja sininen.

pasted-image-4

pasted-image-5Ison-Britannian lippu rakentui historiallisista ja uskonnollisista syistä vinoristin pohjalle. Lipun suora perillinen on Union Jack, joka hyväksyttiin Yhdistyneiden Kuningaskuntien lipuksi 1801. Koska Englannin ja Skotlannin lisäksi liittoumaan tuli yksi jäsen (Irlanti) lisää niin sen seurauksena lippuun lisättiin myös yksi risti. Yhdistyneen kuningaskunnan lipussa onkin sitten ristiä moneen lähtöön: Englannin vaaka-pystysuuntainen punainen risti (Pyhän Yrjön risti) valkoisella taustalla päällimmäisenä, Irlannin punainen vinoristi (Pyhän Patrickin risti) sen takana ja vielä sen takana Skotlannin valkoinen vinoristi (Pyhän Andreaan risti) sinisellä taustalla.

pasted-image-3

Itämerellä purjehti Venäjän lisäksi myös Tanskan laivasto. Mielikuvitus voi niiden lipuista tehdä yhdistelmän, josta tulee mieleen Iso-Britannian lippu. Tätäkin lippuversiota on esitetty käytetyn tai ainakin ehdotetun Venäjän lippuhistoriassa (kuvat alla).

pasted-image-18pasted-image-19

Venäjän lippuhistoriassa on esitetty monenlaisia, sekä ehdotettuja että käytössä olleita lippuvariaatioita.

pasted-image-8Näistä molemmista saattaa tulla mieleen jopa Yhdysvaltain sisällissodan toisen osapuolen, Amerikan konfederaation eli ”Etelävaltioiden” lippu (The Second Confederate Navy Jack, 1863–1865). Tämä ajatusleikki ja vertailu ehkä osoittaa, että jostain syystä sininen, punainen ja valkoinen ovat olleet erityisen suosittuja lipun värejä ja suorat tai vinot ristit yhtä suosittuja lippukuvioiden perusmuotoja.

pasted-image-10Ristilipun esikuva kristinuskon perinteessä on ilmeinen ja se näkyy uskonnollisessa taiteessa monin tavoin. Tässä esimerkki ortodoksisen kirkon perinteistä 1400-luvun lopun ikonissa Novgorodista: Jerusalemin Jakob, Nikolai Ihmeidentekijä ja Ignatius Jumalankantaja, kaikilla kaavuissaan selkeät ristitunnukset (Иаков Иерусалимский, Николай чудотворец и Игнатий Богоносец), Venäläisen taiteen museo, Pietari (kuva: PL 27.2.2020).

Zachris Topelius oli Suomen väreiksi ehdottanut sinistä ja valkoista jo vuonna 1854 lastenlehti Eos’iin kirjoittamassaan jutussa “Linnake Suomen puolustus”.  Matti Klingen mukaan lojalisti Topelius kannatti sinistä ja valkoista mahdollisesti juuri sen takia, että Venäjän keisarikunnan laivaston lipussa oli siniristi valkoisella pohjalla.

Suomen virallisen siniristilipun muoto, vaakasuuntainen suorakaide jossa risti on hieman epäsymmetrisesti pystyviiva hieman lähempänä lipputankoa kuin ulointa reunaa, koettiin itsenäisyyden alun aikana poliittisesti hyväksi malliksi erityisesti sen takia, että muoto yhdisti meidät muihin “pohjoismaihin”, käytännössä Skandinaviaan. Portugalin siniristilipusta ei vuosikymmeniä kestäneessä lippukeskustelussamme taidettu mainita mitään. Ei myöskään Kreikan lipusta, josta oli vastaavia, nekin symmetrisiä siniristiversiota aina 1400-luvulta alkaen.

Ristiaihe sinänsä on ikivanha, yksinkertainen ja tehokas graafinen symboli, jonka suosio kasvoi kristinuskon leviämisen myötä. Ristejä on ollut eri lipuissa ja vaakunoissa pilvin pimein, suorana ja vinossa ja eri värisinä.

Pohjoismaisten ristilippujen perinnemuoto, ristin epäsymmetrinen sijainti, periytyy tiettävästi maailman vanhimmasta käytössä olevasta valtiollisesta lipusta Tanskan Dannebrog’ista, joka tosin ensimmäisenä liehui nykyisten Pohjoismaiden ja Skandinavian ulkopuolella, Tanskanlinnassa eli Tallinnassa. Siinä sivujen suhteet ovat noin 3:4, tarkasti 28:37 eli 0,757. Lähellä samoja suhteita on historiallisista syistä Norjan lippu 16:22 eli 0,727. Muissa Pohjoismaissa sivujen suhteet ovat hieman jyrkemmät, Suomessa kaikista jyrkimmät 11:18 eli 0,611. Ruotsin lipun sivujen suhteet ovat 10:16 eli 0,625 ja Islannin 18:25 eli 0,72. Kenellekään näistä ei ole kelvannut kultaisen leikkauksen, mukamas kaikkein kauneimmat suhteet 0,707.

Pohjoismainen yhtenäisyys ei siis lippujen muodonkaan osalta ole täydellistä. Venäjän ja Alankomaiden lipuissa suhteet ovat yllättäen täsmälleen samat 2:3 eli 0,667. Yhdistyneiden Kuningaskuntien lippu Union Jack poikkeaa muodoltaan kaikista muista Euroopan maiden lipuista sillä sen sivujen suhteet ovat jyrkimmät ja “matemaattisesti yksinkertaiset” 1:2 eli 0,5. Sveitsin lippu on tietysti yksinkertaisuudessaan ylittämätön: neliö (suorakaiteen sivujen suhteet 1:1).

Itsenäisen Suomen lippu

Itsenäisyysjulistuksen 6.12.1917 jälkeen Suomessa alkoi kiivas keskustelu valtiolipun muodosta ja väreistä. Sinivalkoinen ja punakeltainen olivat päävaihtoehdot, mutta variaatioita oli paljon.

Eduskunta asetti lippukomitean jonka jäseninä olivat kauppaneuvos Lars Krogius, arkkitehti Eliel Saarinen ja filosofian tohtori Uuno T. Sirelius. Komitea päätyi 8.12.1917 punakeltaiseen vaakunalippuun, jota senaattikin kannatti, mutta joka eduskunnassa kohtasi niin paljon vastustusta, että päätettiin julistaa suunnittelukilpailu taiteilijoille. Ehdotuksia tuli kuitenkin niin hitaasti ja väliin tuli vielä kansalaissotakin ettei päätöstä saatu aikaan. Taitelijoilta oli muuten asiaa kysytty jo Taitelijaseuran joululehdessä 1895 ja silloin sinivalkoisen kannalle asettuivat Topeliuksen lisäksi mm. Santeri Alkio ja Minna Canth. Punakeltaista kannattivat puolestaan Albert Edelfelt ja Axel Gallen. Tunnetut kirjallisuusihmiset kannattivat sinivalkoista ja kuvataiteilijat punakeltaista, mitä tästä voimme päätellä?

Liputuskäytäntö oli itsenäisyyden alkukuukausina sekavaa ja melko mielivaltaista. Silloin eduskunta päätti, että toukokuun alkuun 1918 asti käytetään lippua, joka koostui kahdesta päällekkäin olevasta suorakaiteesta, joista ylempi oli sininen ja alempi valkoinen. Yllä kuvatussa Stanowskyn maalauksessa esiintyykin tämä lippu, tosin ylösalaisin.

Myös taiteilija Akseli Gallen-Kallelalta kysyttiin mielipidettä ja tällä kertaa hän kannatti lippua, jossa on valkoinen risti sinisellä pohjalla. Se hylättiin, koska voi sekoittua Ruotsin lippuun. Lopulta tehtävä annettiin sotilaspukukomitean piirustustoimiston taiteilijoille Eero Snellman ja Bruno Tuukkanen. Ilmeisen hyvä päätös, koska eduskunta hyväksyi heidän erinomaisen ehdotuksensa 28.5.1918.

Kun valtiolipuksi hyväksyttiin 1918 siniristilippu joka oli muunnelma pursiseurojen jo laajasti ja yli 50 vuotta käyttämästä ja vähintään Itämerellä hyvin tunnetusta lipusta, halusivat pursiseurat säilyttää oikeutensa omaan lippuun. Siksi NJK ja Suomen Purjehtijaliitto tekivät aloitteen (Salanterä 2020), jonka tuloksena säädettiin asetus helmikuussa 1919, joka kumosi vuoden 1910 keisarillisen säädöksen joka koski “uusien piirustusten vahvistamista …kaikkien pursiklubien ja purjehdusseurain, paitsi Keisarillisen Pietarin pursiklubin ja Nevan pursiklubin, kirjoissa olevain alusten lippuja varten” 34/1910.

Purjehdusyhdistysten lippu saatiin kätevästi lisäämällä uuden valtiolipun sinisen ristin päälle kapea valkoinen risti ja ylänurkkaan kunkin seuran oma tunnuskuvio. Koska kansainvälisessä merenkulussa on sovittu, että maan rajojen ulkopuolella aluksessa pitää olla kansallisuustunnus, piti samalla hyväksyä se tosiasia, että pursiseuran lippu vastaa edelleen kansallista lippua. Tästä oli tietysti seurauksena pieniä sekaannuksia, koska kaikki veneet eivät kuuluneet veneilyseuroihin tai vaikka kuuluivat niillä saattoi olla perässään normaali Suomen lippu.

pasted-image-15Suomen virallinen kansallislippu ja purjehdusyhdistysten lippu, joka huvialuksilla vastaa kansallislippua. Viranomaistahojen käyttämässä valtiolipussa on kansallislipun siniristin keskellä valtion punakeltainen vaakuna.

Kansainvälisillä vesillä liikkui lippupäätöksien seurauksena ja liikkuu edelleen suomalaisia huviveneitä kahdenlaisilla maatunnuksilla: Suomen kansallislipulla ja pursiseuran lipulla varustettuja. Siihen ovat joutuneet sopeutumaan myös viranomaiset kuten rajavartijat, tulli, merivoimat, poliisi, luotsi ja pelastusväki.

Mistä sininen väri ja millainen sininen?

Topelius määritteli 1854 Suomen väreiksi “sinisen ja valkoisen” tekemättä värisävyjen laadusta sen tarkempia määrittelyjä. Valkea ja sininen edustivat Topeliukselle ”pohjoiset meret sulkevan jään ja avoimen veden värejä”. Vuoden 1918 (29.5.1918) laki määritteli lipun seuraavasti: “Suomen valtiolippu on suorakaiteen muotoinen vaate, jossa on valkealla pohjalla meren- (ultramariini-) sininen risti”. “Merensininen” ja “ultramariini” olivat jo merkittäviä täsmennyksiä värisävyyn. Valkoista ei kai katsottu tarpeelliseksi sen tarkemmin määritellä.

Se, että sininen väri viittaa lakitekstissäkin enemmän mereen kuin taivaaseen, saattaa tulla monelle yllätyksenä. Niin tiheään on rallateltu siitä, että ”taivas on sininen ja valkoinen” tai että ”pilvet, nuo lampaat taivaan sinisen” jne. Vielä harvemmin taitaa valkoisesta tulla mieleen jää tai lumi, vaikka onhan Jukka Kuoppamäen laulussa pilvien lisäksi myös ”valkeat hanget”.

Ymmärrettävistä syistä todellisissa lipuissa käytetyt siniset värisävyt vaihtelivat sen mukaan millaista kangasta oli saatavilla, mitä väripigmenttiä kankaan ja lankojen värjäykseen oli käytetty ja miten ne ajan saatossa ovat kestäneet haalistumatta. Eikä vanhoista lipusta tarkkaa värimäärittelyä tai ainakaan sen dokumenttia ole säilynyt. Suomen lipun vuoden 1925 värisävymäärittelytkin perustuivat “mallivärien näytteisiin” (valtioneuvoston päätös 200/25), jotka ajan kuluessa haalistuivat.

Laki Suomen lipusta (26.5.1978/380) määrittelee värit yksinkertaisesti näin: “valkoisella pohjalla sininen risti” mutta toteaa samalla, että “Suomen lipun väreistä antaa tarkemmat määräykset valtioneuvosto” (7 §). Nykylipuissa värisävyt voidaan jo määritellä hieman tieteellisemmin, jolloin Suomen lipun sininen väri on valtioneuvoston päätöksessä 827/1993 määritelty varmuuden vuoksi kolmella värijärjestelmällä ja kansainvälisen valaistuskomission CIE:n (Commission Internationale de l’Eclairage) suosituksen mukaisella tavalla. Päätös kumosi aiemman mallivärinäytteisiin perustuvan päätöksen 200/25. Värisävy määritetään nyt käyttämällä CIE:n standardivalolähdettä D65, spektrometriä Minolta CM-1000 ja optista geometriaa d/2°.

pasted-image-9Pantonen värijärjestelmässä sävy 294C on Suomen lipun sinisen hyvä likiarvo. Valtiolipun vaakunassa esiintyvän punaisen värin hyvä likiarvo on puolestaan Pantone 186C (sama kuin Tanskan lipun punainen) ja keltaisen 123C. Venäjän lipussa sinisen ja punaisen värisävyt ovat erilaiset: sininen 286C, punainen 485C.

Jos haluat tarkistaa oman Suomen lippusi sinisen värisävyn, voit vertailla sitä esimerkiksi Pantonen väriviuhkan värimalliin 294C, netistä löytyvään värimalliin (sillä varauksella, että näyttöruutusi värisäädöt ovat kohdallaan) tai tilata vaikka verkosta 10-20 dollarilla Pantonen 294C värimallin, paperiarkkina tai muovilevynä.

––––

Tänään yli kolmen kuukauden Ranskan koronakaranteenin ja viiden peruutetun paluulennon jälkeen näyttää siltä, että ehdin nipin napin takaisin Suomeen juhannukseksi. Tuntuu aika kivalta ellei suorastaan juhlalliselta tarkistaa millaisia versioita Suomen lipusta erilaisissa julkisissa ja yksityisissä saloissa juhannuksena hulmuaa. Täsmällisistä värisävyistä riippumatta: liehu siniristi, liehu!

P.S. 19.6.2020 klo 21: Sanonta ”näyttää siltä” oli edellä toiveajattelua. Juhannuslippujen ihailu jää tänä vuonna väliin. Samoin lentolippujen.

P.S.2 20.6.2020: Tässä Pekka Vuorisen kommentissaan 19.6.2020 esittämä idea uudesta Suomen lipusta ainakin yhtenä versiona:

pasted-image-4

P.S.3 20.6.2020: Eilen 19.6.2020 tuli tieto että Dame Vera Lynn oli kuollut 103-vuotiaana juuri samana päivänä (18.6.2020) kun julkaisin yllä olevan juttuni. Yksi hänen hiteistään on upea ”(There’ll Be Bluebirds Over) The White Cliffs of Dover” (1941). Sattumaa tietysti, mutta siinäpä on taas yksi luontovertaus lisää siniselle ja valkoiselle.

P.S.4 26.6.2020: Kaupunkilipuista. Severi Blomstedt huomasi, että Marseillen lippu on myös siniristilippu. Totta. Wikipedian mukaan Marseillen lippu on peräisin keskiajalta ja siinä on siniristi keskellä lippua symmetrisesti. Lippu on peräisin ristiretkien ajoilta (1000-1200-luvuilta), jolloin sitä käytettiin sellaisen sataman merkkinä, josta oli turvallista lähteä Pyhään maahan. Nykyisin se on vain siviilikäyttöön ja esimerkiksi Marseillen kaupungintalolla liehuu ainoa Ranskan virallinen lippu eli se tunnettu valtion trikolori ja laivoissa se voi olla vain sekundaarimastossa eli ns. kohteliaisuuslippuna. Väri on  mainittu vaalean siniseksi. Sen Pantone-koodia en löytänyt, mutta kolmessa muussa värijärjestelmässä ao. vaaleansininen on määritelty näin: Hex #38A6D8, RGB (56, 166, 216), CMYK 0.740, 0.231, 0, 0.152. Matkalla Välimereltä Itämerelle huomasin Viron juhannusaattona 23.6.2020 Pärnun kohdalla toisenkin mielenkiintoisen kaupunkilipun. Pärnun kaupunkilippu on ikäänkuin käänteinen Suomen lippu: valkoinen risti sinisellä pohjalla – ehkäpä lähellä sitä, mitä Gallen-Kallela ehdotti yhdessä vaiheessa Suomen lipuksi (ja joka hylättiin siksi, että se sekoittui liian helposti Ruotsin lippuun). Pärnun lipun ikää en helposti verkosta löytynyt, mutta kaupunkina Pärnusta on ensimmäiset maininnat 1200-luvulta. Pärnun lipun sininen on Pantone 300V eli jonkun verran vaaleampi kuin Suomen lipussa. Lippu on muodoltaan kapeampi ja myös ristikuvio on kapeampi kuin Suomen lipussa. Alla Marseillen (vasemmalla) ja Pärnun (oikealla) kaupunkiliput.

pasted-image

Viron ja Pärnun liput rinnakkain Pärnun kaupunginvaltuuston (Linnavalikogu) talolla juhannusaattona 2020. Virossa kaupunkilipulla näyttää siis olevan jopa virallista asemaa. Kuva PL 23.6.2020.

(Lisäys 21.9.2020: Tietämättä tarkemmin Pärnun lipun syntyhistoriaa tai taustaa, on mielenkiintoista huomata, että pohjoismaissa on ollut laajempaakin kannatusta lipulle jota Gallen-Kallela Suomelle ehdotti 1918 eli lipulle jossa on valkoinen risti sinisellä pohjalla. Kun Islannin lipusta keskusteltiin 1900-luvun alussa, ehdolla oli myös Pärnun lippua läheisesti muistuttava versio ”hvítbláinn”  eli valkosininen. Se hylättiin osittain samasta syystä kuin Suomessa: lippu voi sekoittua Ruotsin lippuun, varsinkin merellä kun näkyvyys on heikkoa. Edelleen: sama lippu on käytössä myös Skotlantiin kuuluvilla Shetlannin saarilla, jossa halutaan näin osoittaa vanhoja pohjoismaisia tai skandinaavisia (erityisesti norjalaisia) yhteyksiä. Shetlannin saarien nimistä valtaosa on edelleen muinaisnorjan kielisiä. Saarien valtuuston vaakunassa lukee norjalaisista maakuntalaeista peräisin oleva periaate ”Með lögum skal land byggja”.)

Lähteet

Asetus purjehdusyhdistysten lipuista (kumottu) 17/1919.

Hagelstam, Wentzel, Antiikin lumoissa, Pelkistettyjä värejä, realistisia merimaisemia (Turun Sanomat 16.4.2005)

История российского государственного флага. П.И. Белавенцев 27.09.2013

K Koskeva uusien piirustusten vahvistamista, nykyään määrättyjen sijaan, kaikkien pursiklubien ja purjehdusseurain, paitsi Keisarillisen Pietarin pursiklubin ja Nevan pursiklubin, kirjoissa olevain alusten lippuja varten (kumottu) 34/1910

Laki Suomen lipusta 1918.

Purjehdusseurojen lipusta valtiolipuksi (Digi Nautic/Samuli Salanterä)

Jorma Rautapää ja Timo Vanhanen, Suomen pursilipun evoluutio, SMK:n nettisivut (5.3.2020)

Strandström 1997, Suomen pursilipun evoluutio.

Valtioneuvoston päätös Suomen lipun väreistä.

wikipedia artikkelit: Portugali, Pietari Suuren merilinnoitus, Флаг России, Suomen lippu, Tanskan lippu, Alankomaiden lippu, Norjan lippu.

Gare du Sud, Nice ja ympäristö 3.6.2020

Nizzan (entisen) eteläisen rautatieaseman (Gare du Sud) korjaus- ja uudistusvaihe on saatu päätökseen. Ja koronapandemian suhteen tilanne on se, että alkuviikosta eli maanantaina 1.6.2020 ravintolat saivat avata ovensa, terassit ja torit täyttyivät asiakkaita. Kaupunkielämä on palannut lähes entisille raiteille.

P1900712 Gare du Sud rajattuP1900702 ent rautatiehalli nyt paljon kuppiloita ja pieni ostari rajattu

Vertailen tässä eilistä (3.6.2020) tilannetta siihen mitä se oli vajaa kolme vuotta sitten 20.9.2017.

De Gaulle ja asemaP1900690 de Gaulle langat sormissa vrt kuva 20 09 2017 rajattuAseman edessä oleva aukio Place du Général de Gaulle on kuin ennen. Aukiolla patsasteleva Charles de Gaulle näyttää pitävän edelleen ranskalaisen historian lankoja käsissään. Olisiko ote kuitenkin hieman herpaantunut?

P1900691 kalamyyjiä jonotuspaikat vaakaTorimyynti jatkuu entiseen tapaan vilkkaana. Kalojen ja merenelävien myyjien rivi oli jos mahdollista entistäkin pitempi. Virusepidemia näkyy siinä, että kasvomaskeja edelleen käytetään ja kalakauppiaan edessä jonotetaan kohtuullisen kuuliaisesti omaa vuoroa säädetyillä etäisyyksillä (ympyrät maassa).

Seuraava tarjonnan ja torihintojen katsaus kiinnostanee erityisesti meri- ja äyriäisruuan ystäviä.

P1900697 Dourade royale ale 12e rajattuDaurade Royalen (kultaotsa-ahvenen) hinta on noussut kolmessa vuodessa 10 eurosta 12-15 euroon per kilo. Sesongin vaihe ja saaliin määrä tietysti vaikuttaa päivän hintoihin

P1900692 skottilohi 28e St Pierre pietarinkala 30e Turbot kampela 24e rajattuSkottilainen punaleimainen (ranskalainen laatuluokitus) lohi 28 e/kg (norjanlohta en myynnissä havainnut). Pietarinkala 28 e/kg, kampela 24 e/kg.

P1900693 Baracouda 12e ja Bonite 12e rajattu2Barrakuda 12 e/kg, bonita eli sarda 12 e/kg

P1900694 Encornet eli squid 15e rajattuKalmari 15 e/kg.

P1900695 Oblade eli satulasargi 7e rajattuSatulasargi 7 e/kg.

P1900700 vongole simpukat 22 e moule sinisimpukat 7-8e bigorneau vivant eläviä kotiloita 20e copySinisimpukat 7-8 e/kg (halvemmat Italiasta ja Espanjasta, kalliimmat Ranskasta), vongole simpukat 22 e/kg, elävät kotilot 20 e/kg,

P1900701 Gambas katkarapuja raakana 48e keitettynä Madakaskarista 35e bulot kotilo 14e rajattuKatkaravut raakoina 48 e/kg, keitettyinä (Madagaskarista) 35 e/kg, keitetty bulotkotilo 14 e/kg.

Rautatieaseman entisen laiturihallin ja katoksen uudistus paljastui uudentyyppiseksi kauppahalliksi, jossa on sekaisin ravintoloita, kahviloita, designputiikkeja ja muitä myymälöitä. Selvisi myös se, että katos ei ole olekaan Eiffelin itsensä suunnittelema vaan hänen innoittamansa suunnitelma (korjasin samalla faktan aiempaan juttuuni).

Katos tehtiin alunperin Pariisin maailmannäyttelyyn 1889, mutta tuotiin sieltä 1891 Nizzaan rautatieaseman katokseksi. Kunnostus- ja uudistustoimet on toteutettu moitteettomasti. Työn jälki on siistiä, ehkä hieman liiankin puleerattua. Jos käyttöaste nousee tavoitellulle tasolle, kulutus tulee tietysti hiomaan pinnat. Avara ja kaunis sisätila. Paikan lopullisen hengen ja suosion ratkaisevat kuitenkin yrittäjät. Millaista palvelua ja hintatasoa siellä tullaan tarjoamaan, sellaista tulee olemaan asiakaskuntakin.

P1900708 hallin yläparvelta korjP1900706 korjP1900711 korjP1900707 korjP1900705 rajattuJuuri nyt osa hallikauppiaista tuntuu epäröivän kauppojensa avaamista koronaviruksen tartuntapelon takia ja osa puodeista näyttikin olevan vielä pystytysvaiheessa. Asiakkaita oli ainakin eilen lounasaikaan vähemmän kuin henkilökuntaa.

Hallin ovella jaettiin varmuuden vuoksi ilmaisia kasvomaskeja ja tarjolla oli myös käsidesiä niin kuin monessa muussakin paikassa.

Wow-arkkitehtuuria Nizzaankin

Aivan lähellä tapahtuu jotain paljon suurempaa, pääarautatieaseman kylkeen rakennetaan uutta wow-arkkitehtuuria, 80 miljoonan euron Hilton hotellin ja ostarin yhdistelmää Gare Thiers-Est (arkkitehteinä Studio Daniel Liebeskind ja February Carré Architectes, kiinteistösijoittaja Fondimmo ja maisema-arkkitehti Jean Mus). Nizzalaiset  odottavat mielenkiinnolla. Niin minäkin.

pasted-image-3pasted-image-2pasted-image

Arkkitehtuuri näyttää olevan melko muodikasta kiiltävää kidemuodostelmaa. 3D-CAD- ohjelmilla kaiken tällaisen suunnittelu ja rakentaminen on tullut mahdolliseksi tai ainakin huomattavasti helpommaksi kuin ennen.

Luulisin ja uskon, että ao. ohjelmilla voidaan hallita myös kaikki ne moniulotteiset ja todennäköisesti myös häikäisevät auringonheijastukset, joita nuo pinnat ympäristöönsä heijastelevat. Ongelmiksi saattavat muodostua varsinkin ne pinnoista jotka ovat kallellaan horisonttitasosta alaspäin eli katutasolle.

Yhtenäisen kaupunkikuvan kaipuu – turhaa ja tarpeetonta

Mietityttää tämä arkkitehtien ja yksinvaltiaiden kaipuu yhtenäiseen kaupunkikuvaan.

Otan muutamia esimerkkejä karkeassa aikajärjestyksessä (tarkat lähdeviitteet jutun lopussa):

Rooman keisari Nero ja Rooman polttaminen 64. Miten tämä muka liittyy aiheeseen? No siten, että se jolla on valta voi tuhota sen mikä ei miellytä tai vaikka senkin mikä miellyttää vaikka se olisi kuinka yhtenäistä ja upeaa. Jos kansalla on valta, kenellä se silloin on, kysyi Paavo Haavikko. Kansanvallan edustajat voivat estää ja todennäköisesti myös estävät kaikkien vähänkin suureellisempien kaupunkirakennustaiteellisten kokonaisuuksien toteuttamisen. Yksinvaltiaalla taas on taipumus juuri haluta niitä. (faktantarkistus koskien Rooman paloa vuonna 64: keisari Neron osallisuus Rooman paloon on tiettävästi ainakin osittain todistamatonta historioitsijoiden jälkikirjoittelua. Siitä riippumatta Nerolla oli, tiettävästi, taipumuksia mielivaltaisiin päätöksiin.)

pasted-imageRooman palo Hubert Robertin maalauksessa 1785 (wikipedia: Rooman palo)

Carl Ludvig Engel ja Senaatintori 1800-luku. Senaatintorista ja sen rakennuksista on lukuisia aika ylistäviä kirjoituksia tai kuvauksia (kirjoittajista esimerkkeinä vaikkapa professorit Henrik Lilius ja Matti Klinge), mutta aika niukasti kritiikkiä. Arvostus on lähes jakamatonta, koska 1) paikalla on Suomen historiassa suuri merkitys, 2) torin ympäristön kokonaisuus hivelee useimpien maallikoidenkin silmiä (varsinkin kun he vertailevat sitä monen muun pääkaupungin keskustakortteleihin ja sulkevat silmänsä Pohjoismaiden Yhdyspankin konttorirakennuksen kohdalla tai silloin kun tori on täynnä turistibusseja ja markkinameininkiä) ja 3) antiikkiesineiden arvo kasvaa kun niitä on vain vähän tarjolla. Jos koko Helsingin niemi olisi Engelin empireä, kriitikoita voisi olla enemmän. Senaatintorin arvostusta ovat kasvattaneet myös Jukka Viikilän palkitut romaanit, Kuullut kaupungit (ntamo 2014) ja Akvarelleja Engelin kaupungista (Gummerus 2016).

pasted-image-6Fredrik Tengströmin kivipiirros Senaatintorista vuodelta 1838 ennen kuin päävartio vuonna 1840 purettiin monumentaalisten pääportaiden tieltä.

Eliel Saarinen et co, Munkkiniemi-Haaga 1915. Kaupunkisuunnittelun historian yhdestä merkittävimmästä suunnitelmasta toteutettiin vain muutama rakennus: Hollantilaisentien mainio kaupunkirivitalo ja Laajalahdentien/Hollantilaisentien kulmauksen täysihoitola. Myös joitakin katulinjauksia ja kortteleiden paikkoja periytyy Saarisen suunnitelmasta. Lähes kaikki harmittelevat että näin kävi, mutta jos kaikki olisi toteutettu, monet itkisivät. Mikael Sundmanin sanoin: “Kaupunkirakenne on osin uuvuttavan tasapaksua jatkuvaa suljettua korttelirakennetta”. Rohkeasti sanottu, mutta totta.

pasted-image-10pasted-image-11Munkkiniemi-Haagan uuvuttavalta näyttävää korttelirakennetta ja otos Saarisen uupumatta kehittämistä rivitalotyypeistä (Saarinen et co 1915).

pasted-image-9Ainoat Munkkiniemi-Haagan suunnitelmasta toteutetut rakennukset: Kadettikoulu, alunperin Munkkiniemen pensionaatti (1919-22), myöhemmin ilmavoimien esikunta (1941-73) ja valtion koulutuskeskus (1973-) ja Hollantilaisentien (alunperin Linnalle) kaupunkirivitalo (1920). Kuvat: Eric Sundström 1920 (HKM/Finna).

Miten sitten maailmanluokan arkkitehdin kaupunkisuunnitelma voi olla niin epäonnistunut juuri tässä suhteessa? Kaupunginhan tulee olla elävä ja monimuotoinen, vai kuinka? Yhtenäisyys on muuttunut tylsyydeksi mikä estää miellyttävän kaupunkikokemuksen ja sen jatkuvan rikastumisen.

Elävä ja kiinnostava kaupunkikuva syntyy harvoin jos koskaan yhden arkkitehdin aikaansaannoksena. Kaupunkikuvatoimikuntien tai vastaavien yhtenä tehtävänä tulisikin olla estää muutamaa taloa tai yhtä korttelia suurempia kokonaisuuksien joutuminen yhden arkkitehdin suunniteltavaksi. 

Miksi Saarinen sitten aikoinaan tarjosi vain yhdenlaista kaupunkikuvaa? Tuskin tilaajat (maanhankintayhtiö Ab M. G. Stenius ja sen osakkaat) sitä vaativat. Ehkä siihen on muutama yksinkertainen selitys.

Ensinnäkin, Saarinen yritti tähän kunnianhimoiseen projektiin ladata parhaan osaamisensa niistä kokemuksista mitä hänelle oli vuosien varrella kertynyt kiertäessään eri kohteissa kotimaassa ja ulkomailla ja keskusteltuaan myös kollegoidensa kanssa. Luulen että englantilaisen puutarhakaupungin ideat tulivat Saariselle Gustaf Strengellin kautta, joka oli valmistuttuaan 1902 ollut jonkin aikaa (1903) töissä arkkitehtitoimistossa Lontoossa. Hänen Saarisen kirjaan kirjoittamassaan artikkelissa on kuvia Hampstead Garden Suburbista ja (ilmeisesti) Raymond Unwinin kirjoista.

Saarinen kehitti kaikkiaan 17 talotyyppiä, joista voisi koota hyvinkin monimuotoista kaupunkia. Joukossa myös englantilaistyyppisiä kapeatonttisia “työväen rivitalomalleja” joille tarkoitetut alueet oli nimetty “yhden perheen työväen asunnoille”.

Kuitenkin juuri tehokkaat kerrostalokorttelit hallitsevat Munkkiniemi-Haagan keskeisiä osia ja leimaavat koko suunnitelmaa. Voi olla että juuri näillä kortteleilla on Munkkiniemi-Haagaan saatu mahdutettua se määrä asukkaita, joka tyydytti kaikkia maanhankintayhtiön osakkaita.

Saarinen tarjosi varmasti parasta mitä tiesi ja minkä tiesi osaavansa. Pelkästään vaihtelun vuoksi ei kannata mukaan sotkea toiseksi tai kolmanneksi parasta.

Toiseksi: En hetkeäkään usko, että Saarinen olisi kuvitellut saavansa kaikki Munkkiniemi-Haagan talot toimistonsa suunniteltavaksi. Kun useammat arkkitehdit pääsevät näyttämään omaa parastaan, seuraa siitä väistämättä vaihtelua. Eliel Saarisen yksityiskohtia pursuavat ja graafisesti loisteliaat piirustukset kuten myös Loja Saarisen toteuttama valtava viisi metriä pitkä pienoismalli jossa on talojen kattolyhdyt, räystäät ja ikkunatkin paikoillaan, onkin siis ymmärrettävä lähinnä esikuviksi, malleiksi tai esimerkeiksi eikä esityksiksi siitä millainen lopputuloksen tulee olla.

Kolmas selitys on käytännöllinen: rajallisessa ajassa ja rajallisilla varoilla ei ole mahdollista suunnitella kaikkia kaupungin taloja räätälöiden ja yksilöllisesti vaan on pakko käyttää tiettyjä (ja parhaiksi arvioituja) malliratkaisuja ja niiden pieniä variaatioita.

Munkkiniemi-Haagan yhtenäinen kaupunkikuva onkin näistä syistä ehkä enemmän harhakuva kuin suunnittelijan “virhe”. Voi myös olla (neljäs selitys), että tällä menettelyllä (yhtenäisellä esitystavalla) Saarinen ja kumppanit ovat saaneet kätevästi riittävän hyväksynnän komealle ja yhtenäiselle suunnitelmalleen. Anteeksiannettavaa, ehkä? Silti takaraivoon jää epäilys siitä josko Eliel Saarinen sittenkin olisi tykästynyt tähän puutarhakaupunkiaatteen lanseeraamaan pikkuporvarilliseen yhtenäiskulttuuriin hieman liikaa ja ajatellut sen kelpaavan saman tien koko kansalle ja vuosikymmeniksi. Saarisen oppipoka O-I Meurman kuitenkin markkinoi avoimesti omakotiasumista parhaana asumismuotona ja rivitaloa vain välttämättömänä välivaiheena siirryttäessä kohti omakotitaloa, jossa isäntä voi “illalla kiertää kotitalonsa nurkat ennen kuin vetäytyy yöpuulle” (Nikula 2014, s. 102).

Adolf Hitler ja Albert Speer 1930-luku. Berliinin kokonaissuunnitelma Maailmanpääkaupungiksi Welthauptstadt Germania 1930-luvun loppupuolella. Suunnitelma jäi toteutumatta ja on Natsi-Saksan katastrofin jälkeen tietysti tuomittu suuruudenhulluksi haavekuvaksi. Mutta sen yhtenäisen kaupunkikuvan ymmärtäjiäkin löytyy.

pasted-image-3Pienoismalli Albert Speerin johdolla laaditusta suunnitelmasta Welthauptstadt Germania (1939). Kuvassa näkyy hyvin suunnitelman kohokohta viisi kilometriä pitkä ja 120 metriä leveä puistokatu Prachtallee (Mahtipuistokatu) jonka päässä komeilee jättimäinen Volkshalle, jonka kuulemma luonnosteli Adolf Hitler itse. Speer sitten piirteli kuten johtaja käski. Kuva: Bundesarchiv, Bild 146III-373

Alvar Aalto: Helsingin Keskustasuunnitelma 1961, johon sisältyvät Töölönlahdella kulttuurirakennusten rivi, Terassitori ja Vapaudenkatu. Työ oli Helsingin kaupunginhallituksen suora toimeksianto. Suomen pääkaupungille piti saada uutta modernia arkkitehtuuria edustava keskusta jonka itse oikeutettu suunnittelija olisi maailmankuulu arkkitehtimme, akateemikko Alvar Aalto. Venäjän keisarikunnan aikaa edustavat Senaatintori ja kauppatorin ympäristö eivät siihen enää kelvanneet. Arkkitehtikunnasta toinen puoli kannatti ihaillen mestarin kynänjälkeä, toinen puoli joko hymyili ja kyräili tai kiroili. Kun riittävää kannatusta ei ole, homma pysähtyy tai ainakin mutkistuu. Työ jatkuikin harvinaisen monipolvisesti, Aallon itsensä piirtämällä riisutulla suunnitelmalla, epäonnistuneella jatkokilpailulla ja apulaiskaupunginjohtaja Korpisen nurmikoilla. Mukana olleiden tarinoita voi lukea esimerkiksi Pentti Muroleen mainioista blogeista seitsemän ja kolmen vuoden takaa. Ei syntynyt taaskaan yhtenäistä kokonaistaideteosta pääkaupunkimme keskustaan. Hullu arkkitehti Ilpo Aarnialakin huokaisi helpotuksesta. 

pasted-image-13Töölönlahden kulttuurirakennusten rivistö Alvar Aallon keskustasuunnitelman (1971) mukaisesti. Vesipeiliheijastukset ovat hyvä idea, mutta osittain nimeämättömien kulttuurirakennusten rivi on tylsä, vähintään samaa luokkaa kuin Saarisen Munkkiniemi-Haagan keskeisillä alueilla. Onneksi demokratian häröily voitti.

Akateemikko Alvar Aallolla oli jo aiempaa pyrkimystä kokonaisvaltaisiin kaupunkisuunnitelmiin. Otaniemen asemakaavakilpailun voitto vuonna 1949 oli avannut hänellekin Pandoran lippaan: mahdollisuuden suuren kaupunkirakennustaiteellisen kokonaisuuden luomiseen. Ehkä jopa pääsyn Eliel Saarisen mestariluokkaan.

Aalto olikin saada lähes yksinoikeuden sekä Teknillisen korkeakoulun että Valtion teknillisen tutkimuslaitoksen rakennusten suunnitteluun Otaniemessä. Tilaajana olisi toiminut valtio jota edusti rakennushallitus ja valtion hankkimaa aluetta hallinnoimaan perustettu Otaniemen hoitokunta.

Onneksi ihan niin ei käynyt. Otaniemestä tuli monipuolisempi ja monimuotoisempi. Em. kilpailussa jaetun toisen palkinnon saaneet arkkitehdit Kaija ja Heikki Siren saivat suunnitellakseen teekkarikylän asuntolarakennukset TKY 5 A, B ja C, ravintola Servin mökin sekä päänavaajana ja jatkosuunnitelmien ideariihenä toimineen rantasaunan. Otaniemen rakennukset saivat ensin palvella Helsingin olympialaisia vuonna 1952 ja vasta sitten teekkareita ja muita käyttäjiä (sama koski Alvar Aallon upeaa urheiluhallia).

Sirenien toimisto (Kaija ja Heikki Siren) sai myöhemmin suunnitella useita muitakin merkittäviä rakennuksia Otaniemeen, useita asuinkerrostaloja ja sykähdyttävän kauniin Otaniemen kappelin.

Ylioppilaskunnat lisäsivät vaihtelua järjestämällä arkkitehtikilpailut ylioppilaskuntataloistaan ja tilaamalla niiden tuloksena syntyneet suunnitelmat Reima Pietilältä (TKY:n Dipoli) ja Kurt Mobergilta (TF:n Urdsgjallar tai käytänössä “Täffä”). Sittemmin paikka on edelleen täydentynyt ja monimuotoistunut, mm. Aalto-yliopiston muodostamisen ja metroaseman ansiosta. Vasta aivan viime vuosina vähän uinailevasta yliopisto-kampuksesta on kehkeytynyt kohtuullisen vilkas, vaikkakin asukasrakenteeltaan aika yksipuolinen kaupunginosa.

Välikysymys: Miksei Bertel Jungia ja Gustaf Strengelliä mainita Munkkiniemi-Haagan kirjan otsikkolehdillä ja miksei kahta merkittävää Strengellin artikkelia mainita juuri missään lähdeluettelossa?

Kirjan kansilehdillä ja sitä kautta myös lukemattomissa lähdeluetteloissa yksin Eliel Saarisen teokseksi mainittu Munkkiniemi-Haaga 1915, sisältää painavia aineksia myös kahdelta muulta merkittävältä arkkitehdilta. Helsingin asemakaava-arkkitehti Bertel Jung vastasi suunnitelman selostuksesta ja Saarinen itse suunnitelmasta. Myös Strengellin kirjoittamat esseet ovat merkittävä osa kirjan tekstiosuudesta, yhteensä 33 sivua. Vähäisemmistäkin suorituksista on saanut nimensä kirjan kanteen. Ensimmäinen artikkeli aloittaa koko kirjan ja on otsikoltaan “Kaupunginjärjestelytaide, historiallinen katsaus” (s. 1–24). Toinen essee on otsikoltaan “Helsinki ennen kuin siitä tuli suurkaupunki” (s. 25–33). Artikkeleiden tekijä ilmenee vain sen lopussa olevasta nimen lyhenteestä. Asiaa voi jälkikäteen oikaista sillä, että liittää omissa lähdeluetteloissaan muutkin tekijät mukaan tekijöiksi (kuten tämän jutun lopussa). Mutta ketjureaktiovaikutus on valitettavasti jo tapahtunut: yli sata vuotta on kulunut ja edelleenkään Strengellin artikkeleita ei huomioida niin kuin pitäisi. Kunnia sille jolle kunnia kuuluu.

Helsingin kaupunkisuunnittelun pomo, sen ensimmäinen asemakaava-arkkitehti Bertel Jung ymmärsi Helsingin laajentumistarpeet ja -suunnat ehkä jo ennen Saarista ja havaitsi samalla myös Munkkiniemen ja Haagan antamat mahdollisuudet. Tämä näkyy hänen yleiskaavallisessa visiossaan vuodelta 1911, jonka rengasmaista puistovyöhykettä Mikael Sundman pitää nerokkaana (Sundman 2015). Juuri tämä keskuspuistoa ennakoiva puistovyöhyke yhdistää Munkkiniemen ja Haagan yksityiset esikaupunkialueet varsinaiseen Helsinkiin. Vastaavassa asemassa kuin Munkkiniemi ja Haaga ovat Jungin kartassa Pakila, Pukinmäki ja Kulosaari.

Se että Saarinen keskittyi näistä mahdollisista laajentumisalueista Munkkiniemi-Haagaan johtui yksinkertaisesti siitä, että Ab M. G. Stenius -maanhankintayhtiö (tai maakeinotteluyhtiö kuten Lars Sonck sitä nimittää), jossa Saarinen oli osakkaana, oli hankkinut ao. maat omistukseensa ja halusi vauhdittaa toteuttamista julkaisemalla siitä kunnianhimoisen ja perusteellisen suunnitelman. Työn rahoitti niin ikään yhtiön osakas ja Lauttasaaren omistaja, suurliikemies Julius Tallberg. Raha on ollut kaupunkisuunnittelun ja arkkitehtuurin ohella merkittävä liikkeellepaneva voima (tai ajuri kuten nykyään sanottaisiin).

Bertel Jung on kaiken järjen mukaan myös osallistunut Munkkiniemi-Haagan asemakaavasuunnitteluun, eikä vain laatinut suunnitelman selostuksen. Pitäisin myös yllättävänä jos Jung ei olisi osallistunut kirjassa esitetyn Helsinkiä koskevan väestöennusteen laatimiseen.

Epäselväksi minulle on jäänyt syy miksi akateeminen yhteisökään joka on tottunut lähdekritiikkiin ja tarkistamaan faktojaan, ei ole huomannut tuoda esille Strengellin merkittäviä artikkeleita esimerkiksi lähdeluetteloissaan. Ei kai voi olla niin, ettei niitä olis huomattu sen takia, että kirjan päätekijäksi tunnustetun Eliel Saarisen valo on sokaissut lukijat? Olisin odottanut, että Strengellin artikkelit olisi mainittu esimerkiksi seuraavissa teoksissa: 1) Arkkitehtuurimuseon arkkitehtiesittelyt, hakusanat Strengell ja Saarinen. Munkkiniemi-Haagan esittelyissäkään ei niitä mainita 2) Kimmo Sarjen laaja artikkeli “Gustaf Strengell and Nordic Modernism” ja 3) Wikipedian artikkelissa Gustaf Strengell, jossa mainitaan 15 kirjallista tuotetta, mutta ei näitä kahta.

Yhtenäisen kaupunkikuvan arviointia

Yhtenäisen kaupunkikuvan aihetta on käsitelty aiemminkin. Tässä muutamia sirpaleita.

Natsi-Saksan varusteluministerin ja itävaltalaissyntyisen Adolf Hitlerin lempiarkkitehdin Albert Speerin kaupunkisuunnittelua ja henkilöhistoriaa on ymmärtävästi ja henkilökohtaisella tasolla käsitellyt arkkitehti Olof Steniuksen tytär, arvostettu toimittaja-kirjailija Yrsa Stenius kirjassaan Jag älskar mig: Gåtan Albert Speer (Söderström 1980), suomennettuna Elämäni mies (Kirjayhtymä, 1981). Voiko taitavaa arkkitehtia ja yhtenäisen kaupunkikuvan luojaa arvostaa siitä huolimatta mihin hirveyksiin hän Natsi-Saksan palvelijana osallistui ja mitä despootin esteettisiä mieltymyksiä hän omassa narsismissaan ruokki? Tiivistän vastaukseni latteasti: Speer oli taitava arkkitehti, mutta homma ei toimi kun joku olennainen ratas hannaa.

Riitta Nikulan taidehistorian väitöskirja “Yhtenäinen kaupunkikuva 1900-1930” (1981) käsittelee juuri tämän jutun otsikon herkkää aihetta, tosin erityiskohteenaan rajattu aikaväli 1900-30 ja alueenaan Etu-Töölö ja Uusi Vallila. Rajauksesta huolimatta teoksesta voi tehdä joitakin johtopäätöksiä yhtenäisen kaupunkikuvan teemasta suomalaisessa keskustelussa. 

Itävaltalaisen Camillo Sitten kirja Kaupunkirakentamisen taide jahtasi samaa yhtenäisen kaupunkikuvan saaliseläintä ja käytti taitavasti hyväkseen eurooppalaisen kaupunkikulttuurin parhaita perinteitä. Mallikkaat esimerkit ovat aina olleet hyvien oppikirjojen parasta antia. Teos onkin ollut käypänä oppaana monille 1900-luvun arkkitehdeille ja kaupunkisuunnittelijoille, mm. Eliel Saariselle, ja toimii vieläkin eräänlaisena mallikirjana perinteisen eurooppalaisen kaupungin parhaista kaupunkikuvallisista perinteistä. Camillo Sitten kirjoitusten salattu viesti saattaa olla se, että ei kannata keksiä sitä mikä on jo keksitty.

Itävaltalaissyntyinen, Iso-Britanniassa (Cambridgessä) väitellyt mutta vuodesta 1958 Yhdysvalloissa vaikuttanut arkkitehti ja professori Christopher Alexander poikkeaa kaikista edellä mainituista siinä, että hän ei ole monen teoksensa otsikosta huolimatta (ja poiketen arkkitehtien tyypillisistä mielihaluista) keskittynyt siihen mikä on hyvä muoto vaan siihen mihin se perustuu. Hänen klassikkoteoksiaan ovat Notes on the Synthesis of Form (1964), Community and Privacy yhdessä Serge Chermayeffin kanssa (1963), A City is Not a Tree (1965), A Pattern Language yhdessä Sara Ichikawan ja Murray Silversteinin kanssa (1968), The Nature of Order 1-4 (2002-04) ja The Battle for the Life and Beauty of the Earth (2012). Alexander on tässä mukana siksi, että hänen sanomansa on kaikkea muuta paitsi yhtenäistä kaupunkikuvaa tai jotain muuta muotoa, sen sijaan pyrkimystä ymmärtää kulttuurien moninaisuutta ja evoluution olemusta ja siinä toimimista.

Siis yhtenäisyyttä kiitos, mutta jotain rajaa

Voisiko nyt vihdoin jo luopua toiveesta saada aikaan (lopullisesti) yhtenäinen ja (kaikkien mielestä) kaunis kaupunkikuva, kokonaistaideteos jossa sen (lopullisesti) valistuneet asukkaat viihdyttävät itsensä (lopullisiksi) ihanneihmisiksi? Voisi ja kannattaisi, mutta epäilen onnistuuko. Ihmiselle luontainen säröily ja häröily nostavat yhä uudelleen halun korjata, paikata ja lisäillä, poistaa kaikenlaisia virheitä ja saada aikaan sopusuhtaisia kokonaisuuksia, siis jonkinlaista yhtenäisyyttä.

Kuka arkkitehdeistä pystyy vastustamaan oman näkemyksensä mukaisen kaupunkuvan toteuttamista niin laajalla alueella kuin mahdollista – jos siihen annetaan tilaisuus? Eikä tarvitse olla edes narsisti. Väistämättähän siitä syntyy yhtenäistä, mutta arveluttavan tylsää kaupunkirakennetta.

Herkkäuskoisen aikalaisen voi tietysti olla vaikea (onko edes halua?) irroittautua taitavien maestrojen luomasta hypnoottisesta vaikutelmasta. Näin kävi myös Olavi Paavolaiselle Albert Speerin suunnittelemia Kolmannen valtakunnan kulisseja ihastellessaan Nürnbergin puoluepäivien kutsuvierasaitiossa 1936.

Kuka arkkitehti pystyy vastustamaan varakkaita tilaajia ja sponsoreita? Unelmatilauksiin sisältyy riskejä. Mikael Sundman kertoo Eliel Saarisen ja kumppaneiden saaman toimeksiannon taustoista näin: “Valter Thomé piti Nya Argus -lehden numerossa 22 vuonna 1915 Helsingin raskasta luoteissuunnan laajentumista kyseenalaisena. Hän viittaa maakeinotteluyhtiön intresseihin ja hän tiesi Saarisen olleen osakkaana. Hän toteaa happamasti, että jos Brändö-yhtiö olisi antanut vastaavan toimeksiannon Lars Sonckille, kasvusuunta luultavasti olisi ollut idässä. Thomé ehdottaa, että Jung ja Saarinen yhdessä laatisivat yleiskaavaehdotuksen, joka olisi vapaana maanomistajan intresseistä. Hän antaa heille vuoden suunnitteluaikaa ja huudahtaa ‘Älkää säästäkö kustannuksia’” (Sundman 2015).

Varakkaiden yksityishenkilöiden tai yritysten lisäksi valtio on yksi parhaista ja anteliaimmista tilaajista. Sen edustajat kun eivät kuluta omia vaan veronmaksajien rahoja. Projektin koko, sen komealta kuulostava tarkoitus ja käytettävissä olevat rahavarat eivät sellaisenaan takaa kestävää ja laadukasta arkkitehtuuria.

Kun Stalin päätti lahjoittaa puolalaisille omaa esteettistä makuaan miellyttäneen kulttuuripalatsin Varsovan keskustaan, se nimettiin Stalinin lahjaksi Puolan kansalle. Nimi on hämäystä. Raha ei tullut Stalinin pussista vaan neuvostokansan karttuisista käsistä. Puolan kansalle se kelpasi lähinnä vitsin aiheeksi. Yritys yhtenäistää kaupunkikuvaa, tässä tapauksessa stalinistisen arkkitehtuurin keinoin. Samankaltaista kermakakkutyyliä on muuten monissa hieman aiemmin (1930-luvulla) rakennetuissa yhdysvaltalaisissa pilvenpiirtäjissä.

Welthauptstadt Germania ei päässyt juuri suunnitelmaa pitemmälle, joten sen mahdollista lopputulosta pitää arvioida piirustusten ja pienoismallin avulla (sama koskee Munkkiniemi-Haagaa). Mussolinin Italiassa uutta arkkitehtuurin näyttelyaluetta EUR (Esposizione Universale di Roma) ehdittiin rakentaa aika pitkälle 1930-luvun lopulla ja jopa jatkettiin sodan jälkeen. Sen oli tarkoitus juhlistaa Mussolinin 20-vuotista valtakautta vuonna 1942. Jotain tuli väliin. Antiikin Kreikasta ja klassismista vaikutteita saanutta kaupunginosaa oli suunnittelemassa useita arkkitehteja ja alkuperäisestä tarkoituksestaan huolimatta siitä on tullut hyödyllinen ja omalla tavallaan arvostettu arkkitehtoninen kokonaisuus.

pasted-image-14Mussolinin 1930-luvulla perustama Rooman EUR (Esposizione Universale di Roma) ja sen keskeisiä osia, vasemmalla Museo Arti e Tradizioni Popolari ja Museo della Civiltà Romana ja oikealla Piazza Guglielmo Marconi, jossa on vilkas liikenneympyrä obeliskeineen. Alue päätettiin säilyttää ja hyödyntää mm. Rooman olympiakisoissa 1960. Sittemmin sitä on reippaasti täydennysrakennettu. Kuvat PL 28.3.2013.

Jos Senaatintorin rakennusten tilaajana on ollut Venäjän yksinvaltias keisari Aleksanteri I ja EURin tilaajana Italian diktaattori Benito Mussolini ja molemmissa on käytetty Antiikin Kreikasta ja Roomasta peräisin olevaa klassismiksi tai uusklassismiksi kutsuttua arkkitehtuurin estetiikkaa, niin missä on ero? Molemmissa on tavoiteltu yhtenäistä ja seremoniallista kaupunkikuvaa. Yhtenäisyyden asteessa on kuitenkin eroa. Suomen tapauksessa suunnittelijaksi palkattiin yksi preussilainen arkkitehti C. L. Engel ja Italian tapauksessa useita paikallisia arkkitehteja. EUR on selvästi monimuotoisempi ja roomalaiseen klassismiin sekoittui annos italialaista modernismia ja jopa futurismia. Senaatintori on ydinkeskustan tiukassa ruutukaavassa ja EUR esikaupunkialueen väljemmässä, vaikkakin symmetrisen muodollisessa katuverkossa.

Helsingin kauppatorin ja Senaatintorin nykytilanne

Helsingin Kauppatorin ympäristö ja Senaatintori ovat herättäneet paljon keskustelua. Arkkitehti ja pilapiirtäjä o.t.o. Kari Kuosma hauskuutti meitä muutama päivä sitten naamakirjassa ehdottamalla Kauppatorille naku-uimalaa ja lasiseinäisiä käymälöitä, koska sinnehän ne sopisivat “hullunpyörän” ja “lautakylpylän” viereen. Vakavasti puhuen Kuosman mielestä “kokonaisuus ei ole hanskassa” ja “kokonaisuus on täysin jäsentymätön mitä erilaisimpien rakennusten ja tyylien, ja muka aukio/tori/puisto sekametelisoppineen… miksei anneta yhden suunnittelijan tehdä laajempi hallittu suuri kokonaisuus, tulisi paljon parempi”.

pasted-image-8

Enpä jaksa uskoa, kun yksi arkkitehti ei näytä pystyvän edes yhden kelvollisen rakennuksen suunnitteluun tällä alueella. Esimerkkejä on: Alvar Aallon Enso-Gutzeitin toimitalo, Herzog & de Meuron Katajanokan hotelli ja Guggenheim -museon kilpailuvoittajat. Akateemikko Alvar Aallon on tyrmännyt kansa ja suuri osa kulttuurieliittiäkin, huutoäänestyksellä. Sekä arvostetun Pritzker-palkinnon voittajan Herzog & de Meuronin hotellin että Guggenheim -museon kilpailutuloksen tyrmäsi kaupunginvaltuusto kunnallisdemokratian mukaisella äänestyksellä. Pulinat pois.

Senaatintorin turistimylläkästä on siitäkin kirjoiteltu kauan. Turistibussien rumuutta ja paljoutta on paheksuttu, samoin erilaisia markkinatapahtumia. Viimeksi aiheesta kirjoitti Hesarin mielipidepalstalla (29.5.2020) “täysin palvellut historian professori” Matti Klinge, joka hänkin valittaa “lokkisyöttölöistä”,  “sopimattomista rakenteista ja toiminnoista kokonaisuudesta välittämättä”. Klinge muistuttaa myös Kauppatorin ympäristön rumentajista, maailmanpyörästä, “surkuhupaisesta uimalasta” ja “Enson rehentelevästä kuutiorakennuksesta”, joka oli saanut “mielipidetiedustelussa toisen sijan kaupungin rumimpien rakennusten joukossa”. Kulttuurieliitti tervehtii kansan syviä rivejä. Lauri Nordberg säesti mielipiteellään 2.6.2020, viittaa Senaatintorille kaavailtuun “jättiterassiin” ja “hampurilaisravintolan” intoiluun ja käytti ilmaisua “tyylipuhdas, sopusuhtainen Senaatintori, jonka keskelle ei tule tunkea mitään”.

pasted-image-15Kauppatorin-Senaatintorin alueen sekametelisoppaa. Monimuotoisuutta, hallitsematonta kaaosta vai luovaa tuhoa? Kuva PL 20.8.2017.

Charles Chaplinin Diktaattorissa (The Great Dictator 1940) saa nauraa maha kippurassa. Kilpakumppanit ja pikkudiktaattorit Edinoid Hynkel ja Benzino Napaloni pumppaamassa työtuoliaan toinen toistaan korkeammalle. Ja koska asia on vakava ja Chaplin lajinsa mestari, hän salli itselleen elokuvassa pateettisen loppupuheen. ”Soldiers! Don’t give yourselves to brutes, men who despise you, enslave you, who regiment your lives, tell you what to do, what to think, and what to feel!” 

lähteitä

Kari Kuosma, pilapiirros Helsingin kauppatorin ympäristön uusista rakennushankkeista selitysteksteineen (fb 26.5.2020, Trevor Harrisin 26.5.2020 jakama)

Nikula, Riitta, Yhtenäinen kaupunkikuva 1900-1930: suomalaisen kaupunkirakentamisen ihanteista ja päämääristä, esimerkkeinä Helsingin Etu-Töölö ja Uusi Vallila. Väitöskirja. Societas scientiarum Fennica 1981.

Nikula, Riitta, Suomalainen rivitalo, työväenasunnosta keskiluokan unelmaksi. SKS 2014, 252 s.

Otaniemen keskeinen kampusalue, Kulttuuriympäristöselvitys, Livady Oy & Maisema-arkkitehtuuri MM, Espoon kaupunkisuunnittelukeskuksen julkaisuja 8/2014 

Eliel Saarinen, Bertel Jung & Gustaf Strengell, Munkkiniemi-Haaga ja Suur-Helsinki, tutkimuksia ja ehdotuksia kaupunkijärjestelyn alalta. Lilius & Hertzberg, Helsinki 1915. 176 s. (kirjasta on myös ruotsinkielinen identtinen laitos “Munksnäs-Haga och Stor-Helsingfors, Stadsplansstudier och förslag”)

Kimmo Sarje, View of Gustaf Strengell and Nordic Modernism. The Nordic Journal of Aesthetics No. 35 (2008) pp 93-120

Camillo Sitte, Kaupunkirakentamisen taide (Der Städte-Bau nach seinen künstlerischen Grundsätzen: Ein Beitrag zur Lösung moderner Fragen der Architektur und monumentaler Plastik unter besonderer Beziehung auf Wien, 1889), suomentanut Jarmo Kalanti. Rakennusalan kustantajat, Helsinki 2001.

Gustaf Strengell, Kaupunginjärjestelytaide, historiallinen katsaus (Saarinen 1915, s. 1–24)

Gustaf Strengell, Helsinki ennen kuin siitä tuli suurkaupunki (Saarinen 1915, s. 25–33)

Mikael Sundman, Munkkiniemen ja Haagan asemakaava 1915, Yhdyskuntasuunnittelu 2015:3 vol 53.

wikipedian artikkelit: Rooman palo, Senaatintori, Gustaf Strengell, Bertel Jung, Eliel Saarinen, Alvar Aallon keskustasuunnitelma, Esposizione Universale di Roma, The Great Dictator

Renoir, impressionistien ja veneilijöiden lounas 140 vuotta sitten

Ikäloppujen puolivapaaehtoinen ja osittainen karanteeni Ranskassa on jatkunut jo lähes 7 viikkoa. Ajankuluksi tulee tehtyä kaikenlaista. Tämänpäiväinen paikallislehti Nice-matin julkaisi muistoja herättävän ”etsi 10 virhettä” tehtävän. Etsin ja löysin kaikki. Aiheena Pierre-Auguste Renoirin (1841-1919) varsin tunnettu maalaus Le déjeuner des canotiers, Veneilijöiden lounas.

Lehti julkaisee näin koronaviruspandemian aikaan päivittäin sivukaupalla ajanvietetehtäviä, myös lapsille, ja silloin tällöin kuvaparin ”etsi 10 virhettä” jostain tunnetusta taideteoksesta. Sivu käytetään siis samalla yleissivistyksen kartuttamiseen. Tehtävän ohessa kerrotaan paitsi taiteilijsta niin teoksesta. Mallia Hesarille, olkaa hyvä!

pasted-image-2

Ostin joskus 1970-luvulla Akateemisesta kirjakaupasta kuvateoksen L’Impressionisme. Sen kannessa oli osa juuri tästä Renoirin maalauksesta. Kirjassa oli sellainen pläjäys hyvänlaatuisia painojäljennöksiä pelkästään impressionismin parhaista teoksista, että en voinut olla ostamatta. Vaikka kirja oli sikamaisen kallis. Kirja oli Ranskassa julkaistu, joten teksti oli ranskaa, mutta sekään ei haitannut kun pääosassa olivat upeat kuvat.

pasted-image

Kuva kirjasta jonka ostin joskus 1970-luvulla AKK:sta. Silloin kirjakaupassa oli vielä tuhottoman hyvä taidekirjaosasto. Kulttuuriteko vaikka samalla varmaan kohtuullinen bisnes. Tämä kuva on kaapattu verkosta jostain käytettyjen kirjojen myyntisivulta, koska omaa kirjahyllyäni en nyt pääse penkomaan (kirjaa näytetään myyvän hintaan 27 euroa ja risat). Tätä kirjaa olen selaillut enemmän kuin mitään muuta kirjaa.

pasted-image-3

Pierre-Auguste Renoir, Le déjeuner des canotiers, Veneilijöiden lounas 1880-81. Koiran kanssa leikkivä nainen vasemmalla on Renoirin tuleva vaimo Aline Charigot ja kuuluisan elokuvaohjaaja Jean Renoirin (1894-1979) äiti. Maalaus on nähtävissä Washingtonissa (Phillips Collection). Kuva on wikimedia commonsista.

Veneilijöiden lounaspöytä on impressionistien suosimassa ravintolassa La maison Fournaise Seinen saarella Pariisin länsireunalla. Terassilla aikaa viettivät myös monet Seineä pitkin asiakkaitaan soutavat veneilijät (canotiers). Upeimpia kesäterassin kuvauksia mitä olen nähnyt.

Ravintolan omistajan tyttären Alphonsine Fournaisen Renoir maalasi muutamaa vuotta myöhemmin.

pasted-image-6

Pierre-August Renoir, Alphonsine Fournaise 1879. Taustalla Seine ja sen ylittävä vanha silta jonka tilalla on nykyisin teräspalkkisilta. Teoksen olen kuvannut Musée d’Orsay’ssa Pariisissa 31.1.2019.

Renoir osallistui impressionistien näyttelyihin alusta alkaen. Hän oli innostunut ilmiöstä, jossa auringonvalo osuu puiden lehtien välistä ihmisten vaatteisiin ja iholle. Kaikki Renoirin näkemät varjot olivat värillisiä. Mustaa väriä Renoir ei käyttänyt. Vähintään yhtä tunnettu on samanhenkinen maalaus, joka kuvaa pariisilaista tanssiravintolan terassia Montmartrella.

pasted-image-7

Pierre-August Renoir, Bal du moulin de la Galette eli Galetten tuulimyllyn tanssiaiset 1876. Paikan nimessä oleva tuulimylly lienee ainoa säilynyt Pariisin tuulimyllyistä. Se on Montmartressa yksityisomistuksessa.  Kuvassa oleva ulkoilmakahvila sijaitsi kahden tuulimyllyn välisellä aukiolla. Taulun olen kuvannut Musée d’Orsay’ssa Pariisissa 31.1.2019.

pasted-image-8

Pierre-August Renoir, Étude, Torse, Effet de soleil eli Torsotutkielma auringonvalosta 1875-76. Tässä Renoir ilmiselvästi halusi esitellä löytämänsä auringonvalovaikutelman ihmisen iholla. Arvostelijat eivät pitäneet vaan moittivat sen muistuttavan ruumista. Tämäkin on kuvattu Orsayssa 31.1.2019.  

pasted-image-11pasted-image-10

Renoir vietti vanhuutensa Nizzan seudulla ja kärsi pitkään reumatismista. Silti hän maalasi osittain halvaantuneena pyörätuolissaan Gagnes-sur-Merin talossa lähes kuolemaansa asti. Kuvat otin lähes tasan 18 vuotta sitten juuri näillä Nizzan nurkilla Gagnes-sur-Merissä 26.4.2002.

Mätikuun juttu

Helmi- ja maaliskuu ovat mätikuita.

Matikkasopan tai muun kalakeiton ohella syödään helmi-maaliskuussa ja laskiaisen aikoihin usein blinejä ja sen kanssa vaikkapa itse lypsettyä mateenmätiä – jos on käynyt tuuri ja saanut naarasmateen. Jos ei ole käynyt tuuri, syödään kaupan kirjolohen mätiä, joskus myös siian ja muikun mätiä. Smetana, silputtu puna- ja keltasipuli, maustekurkut, etikkapunajuuret, hunaja ja vodka kuuluvat tietty myös asiaan.

pasted-image-7

Pietarilaisen ravintolan tarjoama alkuruoka: blinit, lohen mäti, smetana ja sillivorschmack. Pietarissa käytetään muuten blinitaikinassa paljon vähemmän tattarijauhoja kuin Suomessa, jos ollenkaan.

pasted-imagepasted-image-2

Maltsevski Rinok, Мальцевский рынок, Ulitsa Nekrasova Улица Некрасова 52.

Toissa viikolla Pietarissa törmättiin melkein sattumalta Ulitsa Nekrasovalla kauppahalliin, josta sai harvinaista herkkua, todella suurihelmistä lohen mätiä, myös kylmäsavustettuna. Kauppahalli on alunperin rakennettu jo ennen vallankumousta, mutta korjattu 1950-luvulla. Ainakin julkisivut kaipaisivat nyt uusia korjaustoimia. Nekrasovan löytää helposti kun lähtee Fontankan rannalta itään siitä kohtaa missä on Pietarin Sirkus. Reilun 100 metrin päässä on Nekrasovan länsipää ja katu jatkuu siitä itään toista kilometriä. Kauppahalli (rinok) on lähellä kadun itäpäätä ennen Nekrasovin puistoa.

Mutta asiaan. Puolen kilon mätirasian tekstistä paljastui yllättäen, että se on kulkenut aika pitkän matkan Pietariin. Mädin tuottanut kalastusyhtiö toimii Dolinskin alueella (долинский район) Sahalinin saarella, maailmankolkassa, jota voisi kutsua Venäjän Kauko-Idäksi.

Arvattavasti lohet pyydetään joko Ohotan tai Japanin mereltä Hokkaidon saaren lähimeriltä. Sahalinin saarihan on ollut 1800-luvulta alkaen vaihtelevasti Japanin ja Venäjän hallinnassa. Saari oli 1900-luvun alussa yksi Venäjän rangaistusvankien karkoituspaikoista. Toisen maailmansodan jälkeen Sahalinin saari samoin kuin Kuriilit siirtyivät Neuvostoliitolle, vaikka rauhansopimusta Japanin ja Neuvostoliiton/Venäjän välillä ei kai virallisesti ole vieläkään allekirjoitettu.

pasted-image-5

Mittasin mätihelmien koon ja päädyin pienen satunnaisotannan avulla tulokseen, että mätimunat ovat aika tasakokoisia, yleensä halkaisijaltaan 7–8 mm.

Mitä mätimuna sitten painaa? Löysin Riista- ja katatalouden tutkimuslaitoksen tutkimuksen 44 vuodelta 1986. Siinä oli selvitetty Kemijoen suun ja sen läheisen merialueen sekä villien että kasvatettujen lohien mädintuotantokykyä ja sen takia mm. mitattu mätimunien kokoja (itse asiassa painoja).

pasted-image-6

Tutkittujen emolohien mätimunien koot vaihtelivat välillä 9,4–21,6 sadasosagrammaa, keskiarvo noin 14 sadasosagrammaa. Tutkimuksessa ei ollut mätimunien koosta muita kuin painotiedot. Lohista sen sijaan oli pituustiedot ja ne vaihtelivat välillä 60–105 cm.

Arvioin mätimunien fyysiset koot seuraavasti: Kun mätimunan tiheys on suurin piirtein sama kuin veden, saadaan em. painotietojen avulla laskettua mätimunien koot vaikka tilavuus- tai pituusmittoina. Suomalaisen tutkimuksen emolohien mätimunien halkaisijat vaihtelivat tämän mukaan välillä 5,6–7,4 mm. Sahalinin saarelta peräisin olevien lohien mätimunat ovat siis hieman näitä suurempia, halkaisijaltaan noin 7-8 mm. Lohikalatkin ovat vastaavasti olleet reilusti metrin mittaisia.

Sahalinin lohen mädin tuotetiedot pakkausetiketin mukaan ovat seuraavat: 100 grammaa mätiä sisältää proteiinia 32 g, rasvaa 15 g ja energiaa 263 kaloria eli 1011 kJ, säilöntäaineita E200 (sorbiinihappo) ja E211 (natriumbentsoaatti). Kolesterolista ei ole mainintaa, mutta yleisesti tiedetään, että mädissä on kolesterolia, mutta samalla myös edullinen rasvahappokoostumus, joka on omiaan heikentämään kolesterolin haitallisia vaikutuksia. Mäti sisältää myös runsaasti B12- ja D-vitamiineja. 50 g mätiä riittää kattamaan päivän B12-vitamiinin tarpeen. Hivenaineista mätiin sisältyy fosforia ja seleeniä.

Lähteet

изг. 000 ”меридиан”, адрес 694071, РФ, сахалинская область, долинский район, улица лобанова 1А Гост1629-2015.

Irma Kallio, Istutettujen ja luonnonkudusta peräisin olevien emolohien (Salmo salar L.) fekunditeetti ja mätimunan koko, Riista- ja katatalouden tutkimuslaitos 44/1986.(fekunditeetti on mätimunien lukumäärä naaraslohen munarauhasissa)

Kala & Kauppa 1/2013 (Pro Kala ry)

Pirjo Honkasalon Betoniyö on mestariteos

Tämä ei ole elokuva-arvostelu vaan elokuvapuffi. Tuli kiire laittaa tämä juttu nettiin, koska huomasin, että Pirjo Honkasalon elokuva Betoniyö on enää kaksi päivää (tämän ja huomisen päivän) nähtävillä YLEn Areenassa. Ehdit jos olet ripeä!

pasted-imageJos luulet nähneesi hyviä suomalaisia elokuvia, voit olla oikeassa. Minäkin luulen. Mutta jos et ole nähnyt tätä, et tiedä hyvästä suomalaisesta elokuvasta tarpeeksi.

Pirjo Honkasalo eli ”Honksu” teki elokuvansa muutama vuosi sitten (2013) kaverinsa Pirkko Saision samannimisen romaanin (1981) pohjalta. Käsikirjoituksen he tekivät tähän yhdessä.

Parempaa ohjausta ja mustavalkokuvausta saa etsiä. Ja voi olla ettei löydä. Pirjo Honkasalo on itse kuvaajana huippuammattilainen, mutta tässä elokuvassa kuvaajana oli Peter Flinckenberg. Helsingissä tehdyt kuvaukset (Vuosaaressa, rautatieasemalla, Suvilahdessa jne.) ovat parasta kaupunkikuvausta mitä muistan nähneeni.

Pääosassa on hämmästyttävä 14-vuotias lahjakkuus Johannes Brotherus. Kaikki muutkin näyttelijät ovat huippuluokkaa. Mutta miten Honksu onkin saanut Brotheruksen ”näyttelemään” niin uskottavasti ja luontevasti oman teini-ikäisen nuoren roolinsa? Tuli mieleen 1900-luvun alussa satoja elokuvia Ranskassa ja Yhdysvalloissa tehneen mutta maailman tuntemattomimman elokuvaohjaajan Alice Guy-Blachén studionsa seinään isoin kirjaimin tekstaama ohje näyttelijöille: ”BE NATURAL!”

pasted-image-3

Koko teos on ohjaajansa kokonaistaideteos, aito auteur-filmi. Siitä on todella vaikea löytää virheitä, mikä on paljon sanottu mistä tahansa maailmanluokan elokuvasta.

Filmihullua hauskuuttaa vielä erikseen muutamat viittaukset elokuvan historian merkkiteoksiin, kuten Eisensteinin Panssarilaiva Potemkiniin ja Bunuelin & Dalin Andalusialaiseen koiraan. Ne eivät muuta elokuvan sisältöä tai tarinaa miksikään eikä niitä tarvitse tunnistaa, mutta kieltämättä ne ilahduttavat pieninä kunnianosoituksina elokuvan pioneereille.

Betoniyö valittiin vuonna 2014 Suomen edustajaksi vieraskielisten elokuvien Oscar -palkintojen jakoon. Se ei päässyt listalle, mikä kertoo paljon Oscar palkintojen jakosysteemistä.

Suitsutetaan nyt YLEä tässä samalla. Menossa oleva sarja Women Make Film sisältää runsaasti laatukamaa. Mark Cousinsin 14-osainen esittelysarja alkoi hienosti. Siinä jo kehuttiin kiitettävästi Honkasalon Betoniyötä. Sarjaa kuvaillaan myös neljäntoista tunnin elokuvakouluksi. Paljon sanottu.

Huima dokumentti Alice Guy-Blachésta nähtiin YLEn sarjassa muutama päivä sitten. Naisten ohjaamia elokuvia nähdään maaliskuussa YLEn Teemalla useita. Eilen tuli Kathryn Bigelow’n Detroit -elokuva, tositapahtumiin perustuva raadollinen filmi rotumellakoista vuonna 1967. Hatun nosto YLElle!

 

Helsingin olympiarakennukset – kokonaisuus joka muuttui kun maailma ja maailmankuvat muuttuivat

Mitä ovat “Helsingin olympiarakennukset” ja millainen kokonaisuus niistä syntyi 20–30 vuoden kuluessa? Mitä niille pitäisi nyt tehdä? Määrätä suojelukohteeksi? Kuuluvatko Helsingin olympiarakennukset peräti maailmanperintöön?

Jutun taustaa

Muistin joku aika sitten, että hyvä ystäväni arkkitehti ja Suomen rakennussuojelun grand old lady Maija Kairamo kirjoitti HS:n mielipidepalstalle kolme vuotta sitten 19.1.2017 tarkoituksenaan edistää aloitetta suojella Helsingin olympiarakennukset lisäämällä ne Unescon maailmanperintökohteiden luetteloon.

Ehdotus oli ja on edelleen perusteltu. Erityisperusteluna se, että 1930-luvun paraatifunktionalismia edustavista kohteista ei juuri ole näin hienoa ja yhtenäistä kokonaisuutta muualla jäljellä. Kannatin ehdotusta jatkamalla keskustelua saman tien (20.1.2017) somessa, Helsingin kaupunginosat ennen ja nyt -palstalla, jossa on yli 24 000 seuraajaa. Tein sitä varten jopa pienen valokuvakoosteen ikään kuin otsikkokuvaksi (kuva alla). Kahden päivän sisällä ehdotustani kommentoitiin parikymmentä kertaa ja peukutettiin noin 140 kertaa. En tiedä onko Maijan aloite saanut tuulta purjeisiinsa, mutta siltä varalta ettei, jatkan tarinaa, aiheesta sivuun hieman rönsyillen.

pasted-image-7

Kuvakooste eräistä Helsingin vuoden 1940 olympialaisiin suunnitelluista rakennnuksista (PL 20.1.2017). Ne edustavat kaikki 1930-luvun funktionalismin parhaimmistoa. Kuvat lainasin julkisista lähteistä (Finna, HKM ja Museovirasto, osa wikipedian kautta). Rakennukset vasemmalta ylhäältä: Olympiastadion, Soutustadion, Ruskeasuon ratsastushalli, Uimastadion, Velodromi, Kisahalli/Messuhalli ja Olympiakylä. Arkkitehdit ja suunnitteluvuodet on mainittu pienellä kuvien yläreunoissa. 

Mika Pantzar kommentoi ehdotustani lisäämällä luetteloon ensin Alvar Aallon Otaniemen urheiluhallin ja sen jälkeen myös Olympiapaviljongin ja Palacen. Kannatan, ja jotta joukkoon kuulumista olisi hieman helpompi arvioida, olen tässä täydentänyt mahdollisten rakennusten joukkoa ja kuvailen joitakin niistä hieman yksityiskohtaisemmin. 

Moniin olympiarakennuksiin liittyy myös mielenkiintoisia, mutta vähemmän tunnettuja historiallisia tapahtumia tai tarinoita, joka ehkä lisäisivät kohteiden kiinnostavuutta, myös silloin jos ne esitellään maailmanperintönämme.

Mitä ovat Helsingin olympiarakennukset?

Helsingin olympiarakennukset ovat monella tavalla merkittävä rakennustaiteellinen kokonaisuus. Joukon kovan ytimen muodostaa edustava ja melko yhtenäinen kokoelma 1930-luvun modernismia, jota myös funktionalismiksi kutsutaan. Sen tausta on 1920-luvun pioneeritöissä, kärkiniminään Walter Gropius, Le Corbusier ja Alvar Aalto. He itse olivat 1930-luvun kuluessa jo jättäneet puhdasoppisen linjan, mutta joukko muita arkkitehtejä jatkoi sillä tiellä vielä vuosikymmeniä.

Vuodeksi 1940 suunnitellut olympiakisat myönnettiin Suomelle vasta vuonna 1938 kun Tokio oli Kiinan-Japanin sodan takia joutunut perumaan isännyytensä. Kahdessakin vuodessa ehdittiin kuitenkin toteuttaa lähes kaikki tärkeät rakennukset, mm. olympiastadion ja kisakylä. Suhteellisen tiivis rakennusaikataulu varmaan lisäsi arkkitehtuurin yhtenäisyyttä. Hieman vajaastikin toteutuneena tämä kokonaisuus kuvastaa hienosti 1920- ja 1930-lukujen tulevaisuususkoa, erityisesti modernismia.

Kun sodan jälkeen vuonna 1947 olympiakisat myönnettiin Helsingille toistamiseen, kaupungin täytyi voittaa ensin hakukisassa kilpailijansa Amsterdam, Chicago, Detroit, Los Angeles, Minneapolis ja Philadelphia. Suomen etuina olivat jo osittain valmiit suorituspaikat ja se tosiasia, että Helsinki oli sodan takia menettänyt jo kerran sille myönnetyt olympiakisat. Valmistautumisaikaa oli nyt kohtuulliset viisi vuotta, mikä olikin tarpeen, koska samaan aikaan Suomen oli suoritettava sotakorvauksia, mikä rasitti merkittävästi kansakunnan taloutta. Heikentyneet taloudelliset mahdollisuudet eivät kuitenkaan olleet kohtalokkaita, vaan todennäköisesti jopa innostivat tekniseen ja organisatoriseen kekseliäisyyteen.

1940- ja 1950 lukujen vaihteen rakennusvaiheesta tuli lopulta ensimmäistä selvästi merkittävämpi. Siihen vaikutti tietysti myös se, että olympiakisojen järjestelyt onnistuivat ja kansainvälistä tunnustusta tuli. Kun sotakorvausten takia rakennusmateriaaleista oli pula, ylimääräistä kekseliäisyyttä kaivettiin esiin. Niukkuuden aika helpotti vasta kun viimeinen sotakorvausjuna ajoi Vainikkalan raja-asemalle vain muutamia viikkoja olympialaisten jälkeen 19.9.1952.

Pitkän ja monipolvisen tapahtumaketjun tuloksena olympiarakennusten ja suorituspaikkojen joukko kasvoi melko mittavaksi (kartta alla).

pasted-image-2

Tekijän koostama kartta Helsingin olympiakisojen rakennuksista ja suorituspaikoista.

Sodan jälkeisen ajan erityisvaatimukset

Hyvä esimerkki sodan jälkeisen tilanteen vaatimasta innovatiivisuudesta on Alvar Aallon Otaniemeen suunnittelema puurakenteinen urheiluhalli, johon Aallon omien sanojen mukaan kehitettiin “maailman pisimmät puiset kattoparrut” tai asiallisemmin “HB-kattokehät” (Schildt 1990, s.140–141).

Aalto oivalsi intuitiivisesti miten kääntää rajoitukset ja välttämättömyys yksinkertaiseksi ja arkkitehtonisesti komeaksi rakenteeksi. Heikki Siren löysi yhtä luontevasti aivan saman ajattelun teekkareiden Servin mökkiin, joka palveli 1952 Otaniemen kisakylän urheilijoiden ravintolana.

pasted-image

Alvar Aalto, Otaniemen urheiluhalli ja sen mahtavat kattokannattajat (1949–52). Komeat 45 metrin jänteiset kattopalkit ja niitä kannattavat pilarit tehtiin monessa suunnassa ristiin naulatusta sahatavarasta ja ovat vielä 70 vuoden jälkeen alkuperäisessä kunnossa. Niukat ajat rajasivat ja ohjasivat rakennevalintoja väistämättä taloudelliseen, nykykielellä ekologiseen ja jopa hiilipositiiviseen suuntaan. Vaikea olisi nykytiedoillakaan juuri ekologisempiin rakenteisiin päästä. Mustavalkoiset 1950-luvun kuvat: Suomen Kuvalehti 21/1952 (24.5.1952) s. 21 ja Göran Schilditin Alvar Aalto elämänkerran kolmas osa (Schildt 1990, s. 140); uudet värikuvat tekijän ottamia 11.12.2019.

pasted-image-3pasted-image-2

Heikki Siren, Otaniemen Servin mökki (1952). Itä-Euroopan maiden urheilijoiden kisakylän ravintola. Talo on toiminut sen jälkeen opiskelijaravintolana ja joitakin vuosia jopa toimistorakennuksena. Tällä hetkellä rakennus on opiskelijoiden kokoontumis- ja juhlatila. 1950-luvun mustavalkoiset kuvat Sirenien arkkitehtuuria esittelevästä kirjasta (Bruun, Popovits ja Joedicke 1976), värikuvat tekijän ottamia 11.12.2019.

Sodan haavoihin ja ostokorttien leimaamaan säännöstelytalouteen tuli kaivattua balsamia olympialaisten isännyydestä. Tuplasti kansallista itsetuntoa kohotti se, että maailmankaikkeuden kauneimman naisen titteli Miss Universum tipahti kuin yllättäen muhoslaiselle Armi Kuuselalle samana vuonna, ja sopivasti juuri vähän ennen olympialaisia. Kansainvälistä menestyjäkansan mainetta lisäsi se, että Suomi selvitti tiettävästi ainoana maana sotakorvauksensa mukisematta.

Minusta Helsingin olympiarakennusten kokonaisuuden kannalta on onnekasta, että sodan väliintulo ja sitä seurannut niukkuuden aika tuotti olympiarakennusten kokoelmaan muutakin kuin arkkitehtuuriltaan kohtuullisen yksinuottista funktionalismia. Tällaisia esimerkkejähän maailmassa on sentään – onneksi – vielä joitakin jäljellä (kuten Weissenhofsiedlung Stuttgartissa, Werkbundsiedlung Wienissä.

pasted-image-5

Aikakauden ja arkkitehtuurin muutos havainnollistuu olympiastadionin ulkoasun muuntumisessa 1933 – 1938 – 1945 – 1952. Helsingin olympiastadionin suunnittelivat arkkitehdit Yrjö Lindegren ja Toivo Jäntti avoimen arkkitehtikilpailun voittaneessa ehdotuksessaan 1933 funktionalismin tyylipuhtaassa hengessä. Se rakennettiin vuosina 1934-38 (ylärivin vasen kuva), silloisten tavoitteiden mukaan 26 000 hengelle. Vihkiäisten 12.6.1938  jälkeisessä muutosvaiheessa 1939-40 (ylärivin oikea kuva) stadionia laajennettiin jopa 62 000 hengelle. Lopulta katsomo laajeni vuoden 1952 olympialaisiin yli 70 000 hengelle. Alarivin kuvissa vasemmalla uutiskuva (Lehtikuva) Helsingin Sanomista ensimmäisenä kilpailupäivänä 20.7.1952 ja oikealla kuva yli 50 vuotta myöhemmin yleisurheilun MM-kisoista 2005, joissa katsomo oli edelleen suurin piirtein saman kokoinen. (kuvat HS aikakone ja wikipedia/Helsingin olympiastadion 16.2.2020)

pasted-image-6

Vuoden 1952 olympiakisojen alkuhetkiä. Ylärivissä vasemmalla Paavo Nurmen patsasta pystyteään olympiastadionin edustalle HS:n uutiskuvassa (Lehtikuva) 10.7.1952. Kuvatekstissä mainitaan virheellisesti, että patsas olisi Ateneumin kokoelmista, mutta todellisuudessa se oli Helsingin  kaupungin ja olympiakisojen järjestelykomitean erikseen Wäinö Aaltoselta tilaama uusi pronssivalos. Oikealla isäni ottama kuva olympialaisten avajaisista 19.7.1952. Itse en 4-vuotiaana päässyt vanhempieni mukaan, vaan olin isovanhempieni hoivissa kesähuvilalla Turun saaristossa. Alhaalla kahden sivun panoraamakuva Suomen Kuvalehdestä (no 30/1952, s. 14–15) kilpailupäivänä, jossa etualalla menossa korkeushyppykilpailu. Kaikissa kuvissa näkyy ainakin osa vaikuttavasta 70 000 katsojalle laajennetusta kisakatsomosta.

Olympiarakennusten itseoikeutettu ikoni on Helsingin olympiastadion ja sen huipennus Stadionin torni. Sen tuntevat lähes kaikki suomalaiset ja melkoinen osa koko maailman urheiluintoilijoista. Postikortteja, postimerkkejä ja matkamuistoja löytyy kokoelmista pilvin pimein. Paavo Nurmen patsaalla käy edelleenkin turisteja kuvaamassa sekä patsasta että itseään ja usein samaan kuvaan pääsee myös stadionin siluetti torneineen. Paikka on erottamaton osa Suomen kansallismaisemaa. Monille voi muuten olla yllätys, että Nurmen veistos on alle 30-vuotiaan Wäinö Aaltosen varhaisimpia julkisia teoksia ja tehty jo 1925 eli kauan ennen Helsingin olympiakisoja.

postimerkki Olympiastadion 1952 copy

Helsingin olympiastadion postimerkissä vuonna 1952 (kuva omasta kokoelmastani)

Niin tosiaan, Paavo Nurmi, Alvar Aallon ikätoveri (vain puoli vuotta Aaltoa vanhempi), oli jo 55-vuotias juostessaan 1952 Helsingin olympiastadionille kantaen olympiasoihtua, jonka tuli oli tuotu pitkässä ketjussa kahdesta auringon säteillä sytytetystä lähteestä: Kreikan Olympialehdosta (Heran temppelin raunioilta yli 250 km Ateenasta länteen, Unescon maailmanperintökohde vuodesta 1989 alkaen) ja Pallastunturin keskiyön auringosta 6–7.7.1952. Dramatiikka oli hallussa kun tulet yhtyivät Torniossa ja kuljetettiin viime vaiheessa pitkin Suomea, myös silloisen kotikaupunkini Jyväskylän kautta 14–15.7.1952. En tosin ollut paikalla näkemässä.

Helsingin olympiakisoilla on edelleen merkitystä. Esimerkki: yksi maailman harvinaisimmista olympiasoihduista, Helsingin olympiasoihtu huutokaupattiin vastikään (31.12.2019) uskomattomaan 195 000 euron hintaan. 

Mitkä rakennukset ovat “olympiarakennuksia”?

Käsite “olympiarakennukset” tarkoittaa tässä kaikkia niitä rakennuksia, jotka on suunniteltu ja rakennettu Helsingin olympialaisia varten. Helsingin olympiakisat suunniteltiin 1930-luvulla vuoden 1940 kisoja varten, mutta sotien takia monet niistä toteutuivat vasta 1950-luvulla.

Suomalaiset olivat poikkeuksellisen urheilumenestyksensä innostamana haaveilleet omista olympialaistaan jo 1920-luvulla ja ensimmäinen arkkitehtuurikilpailu olympiastadioniksi järjestettiin 1933. Sen voittivat arkkitehdit Yrjö Lindegren ja Toivo Jäntti, joiden suunnitelmien mukaan stadion sitten rakennettiin 1938. Arkkitehdit Aarne Hytönen ja Risto-Veikko Luukkonen saivat samassa kilpailussa toisen palkinnon ja heille annettiin jatkosuunnittelun toimeksiantona Kisahalli, joka valmistui ensimmäisenä “olympiarakennuksena” jo 1935 – ilman varmuutta olympiakisojen isännyydestä.

Muuttuva aika ja muuttuvat käyttötarkoitukset, esimerkki: Messuhalli ja Velodromi suomaissaksalaisen sotilasliiton näyteikkunana

Talvisodan päätyttyä, välirauhan aikana 1940–41 Kisahallille, jonka nimeksi oli jo vakiintunut Messuhalli, löytyi nopeasti muutakin kuin urheilukäyttöä. Esimerkiksi vuoden 1941 keväällä (18.4.–1.5.) siellä pidettiin mittava Saksan teollisuusnäyttely. Samaan aikaan 21.4.1941 käynnistyi suomalaisten sotilaiden värväys SS-joukkoihin.

pasted-image-9

Saksan teollisuusnäyttely messuhallissa 18.4.–1.5.1941. Lasiosastolla ”mikä ei kuulu joukkoon” -tyyppinen esine, hieman syrjäänvetäytyvän oloinen Adolf Hitlerin pää, joka kuitenkin heittää seinälle hallitsevan pitkän varjonsa. Kuvat Suomi-Filmi Oy:n uutisfilmikoosteesta “Saksan teollisuusnäyttely” (1941).

Näyttelyn avajaisissa kauppa- ja teollisuusministeri Salmio piti puheen, jossa oli mm. seuraava kohta: “Tänään avattava Saksan teollisuuden näyttely ja se parhaillaan elettävänämme oleva aika tuo mieleen erään vanhan Hansa-kaupungin talon latinankielisen otsikkokirjoituksen: “Navigare necesse est, vivero non necesse”, eli suomeksi lausuttuna: “Purjehtia on pakko, elää ei”. Euroopassa raivoaa sota, jossa miljoonat miehet panevat alttiiksi elämänsä, tuhannet ja taas tuhannet kaatuvat, osoittaen siten, että yksilön elämää ei ole pakko säilytttää, jos suuremman kokonaisuuden vuoksi sen uhraaminen on välttämätöntä.” (HS 19.4.1941, s. 10) 

Saksan suurlähettiläs von Blücher totesi maiden välisten suhteiden kehittyneen voimakkaasti ja näyttelyn olevan osoitus siitä, mitä “Suur-Saksa antaa näiden suhteiden hoitamisen hyväksi”.

Saksan taloudellisen propagandaneuvoston puheenjohtaja Heinrich Hunke jatkoi puheella, jota Helsingin Sanomat kehui “selväpiirteiseksi ja erinomaisen muotokauniiksi” (HS 19.4.1941, s. 10). Hunke mainitsi puheessaan mm., että “on hahmottumassa Euroopan mantereen yhteinen talouspiiri” ja että “kehitys…poistaa järjettömän vastakohtaisuuden tämän mantereen kansojen väliltä ja luo tilalle järkiperäisen kanssakäymisen ja yhteistyön, joka tekee mahdolliseksi niiden voimien mukaantulon, jotka tähän asti ovat menneet hukkaan”. Ihanteellinen ja kannatettava ajatus, jonka todellista luonnetta eivät monet siinä vaiheessa ymmärtäneet. HS:n mukaan esitelmä “palkittiin pitkällisin suosionosoituksin”.

pasted-image-8Helsingin Sanomissa näyttely pääsi muutenkin hyvin esille. Etusivulla oli näyttelyn ajan lukuisia Saksan teollisuutta, erityisesti terästeollisuutta esitteleviä mainoksia, perjantaina 18.4. jopa 70 % etusivun mainoksista, joukossa mm. Suomen kansallissosialistisen Työjärjestön ilmoitus hakaristeineen puhetilaisuudesta Kino Kalevassa. Sisäsivuilla Saksan kirjallisuus- ja aikakauslehtimainoksia.

Hesarin sisäsivuilla oli messupäivinä myös aiheeseen liittyviä kirjamainoksia, esimerkiksi Otavan kustantama kirja “Saksan tie”, jonka avustajina oli peräti 26 Saksan valtion ja kansallissosialisten puolueen johtohenkilöä. Teos kuulemma “avaa näköalat sekä Saksan että koko Euroopan elintilan vastaiselle kehittymismahdollisuuksille”. Adolf Hitlerin kaksiosaisesta Taisteluni -kirjasta oli WSOY:n mainoksen mukaan menossa jo painos, joka oli “14:s tuhat!”. Kirja myytiin joko kahtena niteenä tai “Yhtenä osana loistoasussa 100;-“. Mainoksen mukaan V. A. Koskenniemien sanoin “‘Mein Kampf’ ei ole enää kirjallinen merkkitapaus, se on kappale maailmanhistoriaa”. Niinhän se olikin. Sivuilla mainostetaan myös “Suurta saksalaista viikkolehteä Das Reich”, jossa “Johtavat miehet puhuvat Teille suuren saksalaisen viikkolehden kautta”, jossa tämä “rikkaasti kuvitettu viikkolehti” … “ei myöskään ole unohtanut muotia ja urheilua”.

Messuhallin näyttelyä ja sen avajaisia selostettiin samana päivänä myös radiossa, oppaina rva Vuokko Arni ja Jussi Koskiluoma, joista edellä mainittu haastatteli myös propagandaneuvoston puheenjohtaja Hunkea. (HS 18.4.1941 s. 6)

Tapahtumat etenivät aika nopeasti. Kuukauden päästä (22.5.1941) pidettiin Velodromin avajaiskilpailut, joihin osallistuivat “Saksan, Tanskan ja Suomen mestarit” (HS 22.5.1941, s. 16) eli suomalaisia, tanskalaisia ja saksalaisia ratapyöräilijöitä.

pasted-image-10

Nämäkin Velodromin avajaiskilpailun (22.5.1941) urheilukuvat ovat Suomi-Filmi Oy:n uutisfilmikoosteesta “Saksan teollisuusnäyttely”.

Heti Velodromin avajaiskisojen jälkeen (25.5.1941) Suomen korkeinta sotilasjohtoa vieraili Saksan pääesikunnassa Salzburgissa kuuntelemassa saksalaisten suunnitelmia hyökätä Neuvostoliittoon. Suomi lupautui tukemaan, mutta kieltäytyi osallistumasta Leningradin hyökkäykseen. Ja siitä kuukauden päästä (25.6.1941) Suomi jo liittyi konkreettisesti Natsi-Saksan aloittamaan hyökkäykeen Neuvostoliittoon tavoitteenaan saada takaisin talvisodassa menetetyt alueet ja haaveilipa saman tien myös Suur-Suomesta. “Onneksi” Stalin aloitti sotatoimet Suomea vastaan jo juhannuksen jälkeen 1941 ja pommitti ankarasti Helsinkiä 9.7.1941 mm. Kalliossa  ja Hakaniemessä , joten Suomi sai moraalisenkin oikeutuksen sotatoimiin tai ainakin puolustukselliseen taisteluun itärajalla.

Olympiarakennukset otettiin muihin tarkoituksiin. Esimerkiksi Messuhallissa pidettiin Jatkosodan asemiesiltoja ja sotasaalisnäyttelyjä. Sodan jälkeen ennen olympialaisia Messuhallissa pidettiin mm. Suomi-Neuvostoliitto-seuran suurtapahtumia ja poliittisia juhlatilaisuuksia. Konsertti- ja muiden viihdetilaisuuksien järjestäminen kiihtyi varsinaisesti vasta olympialaisten jälkeen.

Espoon kisarakennukset

Varmuuden vuoksi: jutun otsikossa oleva sana “Helsingin” on kohteen nimessä itse oikeutettu koska kyseessä olivat Helsingin olympiakisat, ei Suomen Olympiakisat. Kisoja varten Helsingin kaupunki ja liikuntajärjestöt perustivat jo 1927 Stadionsäätiön. Valtio tuli mukaan vasta myöhemmin. Siitä huolimatta, kuten useimmat tietävät, osa olympiakisojen kilpailupaikoista oli Helsingin hallinnollisen alueen ulkopuolella, erityisesti Espoossa ja Hyvinkäällä, mutta maratonkisan ja kävelyn osalta hieman myös Helsingin maalaiskunnassa ja Tuusulassa. Jalkapalloilun karsintaotteluita pidettiin myös Tampereella ja Turussa. Kisan nimi on Helsingin olympiakisat, mutta koko kansahan oli talkoissa mukana ja suorituspaikat rakennettiin sinne, missä ne parhaiten kansainvälistä kisayleisöä palvelivat – kuntarajoista riippumatta.

Viime vuosina liikkui jonkin verran huhuja, että Espoon Otaniemen urheiluhalli oltaisiin purkamassa. Rakennusta ei kuitenkaan ole purettu, vaan päinvastoin korjattu aivan viime vuosina monipuoliseksi palloilu- ja kuntoiluhalliksi. Ratkaiseva positiivinen käänne tapahtui vuoden 2016 lopussa kun Espoon kaupunki osti Suomen Urheiluliiton 25 % osuuden Otahalli Oy:n kiinteistöyhtiöstä ja sai sen avulla yhtensä yli 50 %:n osuuden kokonaisuudesta (Ilta-Sanomat 7.12.2019).

pasted-image-15

Otaniemen urheiluhallin (Alvar Aalto 1949–1952) julkisivujen hauskoja rytmivaihdoksia. Kuvat marraskuulta 2019.

Ehdin muuten itse pelata tennistä ja nauttia samalla Alvar Aallon puurakennearkkitehtuurista Otahallissa viikoittain 1980-luvun alusta vuoteen 2013 asti eli yhtäjaksoisesti yli 30 vuotta. Rakennus on kohta 70 vuotta vanha ja palvellut tarkoituksessaan erinomaisesti ja sopeutunut moniin muutoksiin.

pasted-image-11pasted-image-14

Otahallin puurakenteet ovat näkemisen arvoisia. Korkeuttakin hallissa riittää, koska maailmanennätysmiehemme seiväshyppääjä Pentti Nikulakin mahtui sinne hyvin harjoittelemaan. Ylempänä “Vuoden lehtikuva” -kilpailussa menestynyt Helge Heinosen kuva “Onnen laukaus” syksyltä 1961, jossa Nikulan lasikuituseiväs yllättäen katkeaa kolmeen osaan riman ollessa 450 cm korkeudella (Museovirasto/Wikimedia Commons). Alemmat kuvat viime vuoden lopulta hallin uudistustoimien jälkeen.

pasted-image-20pasted-image-13

Otaniemen kisakylän asuinrakennuksia (Heikki Siren 1952). Ylemmät kuvat Sirenien arkkitehtuuria esittelevästä kirjasta (Bruun, Popovits ja Joedicke 1976). Alemmat kuvat viime vuoden lopulta. Ulkoapäin rakennukset ovat hyvässä kunnossa ja näyttävät lähes siltä kuin 1950-luvulla, mutta sisätiloihin on tehty muutoksia ja luovuttu mm. soluasunnoista. Oikeassa alakulmassa oma solukämppäni ikkuna aivan maan rajassa, mikä aiheutti sen, että avaimen kotiinsa unohtaneet tai kadottaneet teekkarit tulivat juuri siitä ikkunasta sisään kellonajoista piittaamatta.

Arkkitehti Heikki Siren suunnitteli Otaniemen kisakylään kolme kolmen punatiilisen pistetalon ryhmää, jotka oli tarkoitettu olympialaisten itäeurooppalaisille urheilijoille ja niiden viereen ravintola Servin Mökin.

pasted-image-16pasted-image-17pasted-image-22

Ravintola Servin Mökin (Heikki Siren 1952) kantava rakenne koostuu Otahallin tapaan järeistä naulatuista puurakenteista. Talon julkisivut ovat päätyseinissä samaa punatiiltä kuin kisakylän majoitusrakennuksissa samalla kuin koko ravintolan länsiseinä on lasia avattuna läheiseen männikköön. Muut vähemmän näkyvät julkisivut ovat tummia limilautaseiniä. Kuvat marraskuulta 2019.

Servin Mökki istuu Otaniemen kallioiden laelle niin hyvin, ettei moni otaniemeläinenkään sitä kovin hyvin tunnista. Useimmat tuntevat vain eteläpäädyssä olevan vaatimattoman sisäänkäynnin ja avarat ravintolatilat. Ehkä paremmin muistetaan legendaarisen teekkarilaulun “Servin Maijan mökki” sanat “hindu ja bambu ja banaani”. Servin mökillä oli myös laajempia vaikutusia: Heikki ja Kaija Siren kehittivät vähän myöhemmin (1956-57) lasiseinä-idean upeaksi alttaritauluksi Otaniemen askeettisen kauniissa kappelissa muutaman kymmenen metrin päässä Servin mökistä. Se on harvinainen arkkitehtuurin helmi, johon saattoi helposti tutustua jo opiskeluaikana.

pasted-image-12

Sirenin rakennukset on sijoitettu suurin piirtein Alvar Aallon Otaniemeen piirtämän asemakaavan osoittamiin paikkoihin. Alvar Aaltohan oli voittanut jo 1949 yleisen suunnittelukilpailun, joka oli järjestetty valtion ostettua Otaniemestä suuria maa-alueita Teknillistä korkeakoulua varten.

Aalto sai kaavoituksen jälkeen korkeakoulun rakennuksiin käytännössä suunnittelumonopolin ja olisi halunnut suunnitella myös ylioppilaskunnan (TKY:n) rakennukset, mutta onneksi mukaan pääsi myös arkkitehti Heikki Siren (ja myöhemmin muitakin), joka oli saanut samassa kilpailussa jaetun toisen palkinnon (P. Maisala s. 203). Onneksi siksi, että näin Otaniemeen saatiin vähän enemmän vaihtelua kuin jos koko niemestä olisi tullut yhden arkkitehdin pelikenttä.

pasted-image-25

Akateemikko Alvar Aalto esittelee Otaniemen suunnitelmaansa ”…seitsemän kukkulaa niin kuin itsessään Roomassa…”, jonka oikeassa yläkulmassa näkyvät sittemmin Heikki Sirenin suunniteltavaksi tulleet teekkarikylän rakennukset TKY 5 A, B ja C, jotka toimivat aluksi kisakylän majoitusrakennuksina. Kuva Suomi-Filmi Oy:n elokuvasta “Otaniemi, Tuleva tekniikan kaupunki” (1951)

Jo Aallon voittaneessa Otaniemen kilpailuehdotuksessa (1949) olivat mukana myös olympiaurheilijoiden harjoituskäytössä olleet urheilukenttä, urheiluhalli ja joitakin huoltorakennuksia. Käyttötarkoitus oli tiedossa, koska olympiaisännyys vuoden 1952 kisoihin oli myönnetty Helsingille jo 1947.

Otaniemen rantasauna (Heikki Siren 1951) rakennettiin suomalaisia rakennusperinteitä noudattaen koko teekkarikylän alueen ensimmäiseksi rakennukseksi (siis ennen asuntoja) niemen itärannalle vuotta ennen olympialaisia. Se kuitenkin valitettavasti purettiin 1970-luvun alussa kun viereen rakennettiin lisää teekkarikylän kerrostaloja, nekin tosin Sirenin toimiston suunnittelemia. Pyöröhirsisauna tehtiin talkootyönä yhdessä kanadalaisten opiskelijoiden kanssa ja sitä käytettiin ahkerasti “ideariihenä” kylän seuraavissa suunnittelu- ja rakennusvaiheissa (Bruun, Popovits ja Joedicke 1976, s. 25). Käytettiinkö saunaa myös vuonna 1952 kisakylän urheiluväen tarpeisiin, ei ole tiedossani. Ihmettelisin jos ei olisi käytetty.

Olympialaisten miekkailuareenana käytetty Westendin tennishalli (Jarl Eklund 1935) kuuluisi myös olympiarakennuksiin, mutta se ikävä kyllä tuhoutui tulipalossa vuonna 1967.

Ajan muutokset ja politiikka näkyvät myös urheilijoiden majoitus- ja ravintolatiloissa

Urheilijoiden majoitukseen 1930-luvun lopussa suunniteltu Käpylässä sijaitseva Olympiakylä (Hilding Ekelund ja Martti Välikangas 1938–1940) sai 1950-luvulla väistyä kun sotien takia asunnot oli jo tarvittu kotimaisiin tarpeisiin. Alkuperäisestä tarkoituksesta poiketen Olympiakylää ei siis lopulta koskaan käytetty olympiaurheilijoiden majoitukseen vaan niistä tuli tavallisten helsinkiläisten asuinkerrostaloja. Niitä voidaan siitä huolimatta pitää “olympiarakennuksina” koska ne on sellaisiksi alunperin suunniteltu. Vuoden 1952 olympialaisia varten jouduttiin rakentamaan uudet urheilijoiden majoitusrakennukset eli Kisakylä entisen Olympiakylän viereen (arkkitehti Pauli Salomaa 1950–52). Uuteen Kisakylään majoitettiin lähinnä muista kuin Itä-Euroopan maista kotoisin olevia urheilijoita. 

pasted-image-2

Otaniemen kisakylään majoittuneet neuvostoliittolaiset urheilijat halusivat maalleen ylimääräistä näkyvyyttä (Suomen Kuvalehti 29/1952, s. 10). Aivan viime hetkiin spekuloitiin sillä sallitaanko Itä-Saksan osallistua olympialaisiin – lopulta päätös oli kielteinen (HS 13.7.1952).

Alueellista erottelua tapahtui paitsi politiikan niin myös sukupuolen perusteella. Naisurheilijoita majoitettiin Tukholmakadun sairaanhoitajaopistolle Helsingin Meilahdessa. Pääosa Suomen miesurheilijoista majoitettiin Santahaminan Maasotakouluun ja Kisakylään sijoitettiin vain symbolinen ryhmä. Kaikissa niissä oli omat ravintolansa. (HS 18.7.1952).

Ajankohdan suurvaltapolitiikka eli kylmä sota liittyy urheilijoiden majoitusjärjestelyihin, koska ns. sosialistimaiden urheilijat nimen omaan haluttiin eristää omalle alueelleen Otaniemeen, jottei syntyisi liian helposti mahdollisesti haitallisia tai jopa vaarallisia kontakteja lännen ja idän välillä. Sirenin suunnittelemiin Otaniemen kisakylän asuintaloihin sijoitettiin kisojen jälkeen teekkareiden soluasuntoja (TKY 5 A, B ja C), joista keskimmäisessä minäkin aloitin opiskelijaelämäni syksyllä 1967. Olisi hauska tietää kenen olympiaurheilijan tai peräti kultamitalistin sängyn paikalla olen ensimmäiset teekkariyöni nukkunut.

Urheilijoiden ravintolasta tuli teekkareiden hyvin tuntema Servin mökki, jossa myös me kesän 1966 TKK:n karsintakursseihin osallistuneet aterioimme. Myöhemmin TKY:n Dipolin ja TF:n oman osakuntarakennuksen valmistuttua Servin mökki muuntui jopa toimistorakennukseksi, jossa minäkin olin VTT:n aikonani muutaman vuoden tutkimustöissä. Rakennuksen kunnossapito jäi TKY:ssä tässä vuokralaistilanteessa hieman taka-alalle. Katosta tuli välillä vesi läpi niin, että se valui pitkin sähköjohtoja tutkijoiden työpöydille. Sille rakennustalouden tutkijat hieman hymyilivät. Siitä huolimatta paikka oli työympäristönä persoonallisen kodikas ja toimiva. Paikan henkeen sisältyi runsaasti elementtejä talon aiemmasta historiasta. Vapun tienoilla Servin mökin kallioilla oli runsaasti reipasta ulkoilmaelämää.

Hotelli Palace (Viljo Revell ja Keijo Petäjä 1952) saatiin valmiiksi olympiavuonna ja siihen majoittui lähinnä ulkomaisia kisavieraita, ja muutama vuosi aiemmin valmistuneeseen hotelli Vaakunaan (Erkki Huttunen 1947) olympiakomitean ulkomaisia kutsuvieraita. Vasta valmistunut Domus Academican C-rakennus samoin kuin Satakuntatalo (Einari Teräsvirta 1952) puolestaan palvelivat lehdistöä ja muuta tiedotusvälineitä. Kaikissa liikenneterminaaleissa toimi tietysti myös lähinnä matkustajia palvelevat kahvilat tai ravintolat: Olympiaterminaali (Aarne Hytönen ja Risto-Veikko Luukkonen 1952), Malmin lentoasema (Dag Englund, Onni Ermala ja Vera Rosendahl 1938) ja Seutulan lentoasema (1950-52).

Monen muunkin majoitus- ja ravitsemusliikkeen perustaminen on melko varmasti saanut lisäpontta tulevista olympialaisista. Tällainen esimerkki on ainakin Kaivopuiston rannassa oleva kahvila Ursula (Irmeli ja Markus Visanti 1951). Kisavieraita palveli tietysti lukuisa joukko muitakin alueen palveluita, yhtenä esimerkkinä Suomen saunaseuran sauna Lauttasaaren pohjoisrannalla, joka isännöi mm. prinssi Philipin saunavierailua.

Kisavieraiden ruokahuollosta vastasivat tässä mainittujen ravintoloiden ja hotellien lisäksi ns. kenttäruokalat, joita oli ainakin seitsemässä kohtaa Helsingin kantakaupungissa (ks. alussa oleva kartta).

Maailmanperintöä vai ei?

Suomessa on tällä hetkellä seitsemän maailmanperintökohdetta: Suomenlinna, Vanha Rauma, Petäjäveden vanha kirkko, Verlan puuhiomo ja pahvitehdas, Sammallahdenmäki, Struven astemittausketju (kuusi pistettä Suomessa) ja Merenkurkun saaristo. Epäilemättä tähän listaan voisi hyvin kuulua joku tai jotkut modernin arkkitehtuurin paraatikohteista, miksei Helsingin Olympiarakennukset? Sillä otsikolla rakennusryhmään kuuluisivat sekä vuoden 1940 (aiottuun) että 1952 (toteutettuun) olympialaisiin kuuluvat edustavat rakennukset kuntarajoista riippumatta.

Docomomo Suomi Finland ry ylläpitää netissä Suomessa modernin arkkitehtuurin (Modern Movement) merkittävien kohteiden valikoimaa, jossa vuoden 2017 päivitetyssä versiossa on 87 kohdetta. Omana aluekohteenaan on Olympiakylä (arkkitehdit Hilding Ekelund ja Martti Välikangas 1938–40) ja siihen vuoden 1952 olympialaisia varten lisätty Kisakylä (arkkitehti Pauli Salomaa 1950–52)  Kohde “Olympiarakennukset” sisältää suurimman osan edellä mainituista rakennuksista, mutta vain Helsingissä sijaitsevat. Mukana on myös Autopalatsi, jota sittemmin sen ylimmän kerroksen tenniskenttien ansiosta kutsuttiin Tennispalatsiksi (arkkitehtiylioppilas Helge Lundström 1937–38). Autopalatsi oli suunniteltu alunperin olympialaisten autojen huoltopaikaksi ja tenniskentät rakennuksen ylimpään kerrokseen valmistuivat 1938. Olympiakisoissa 1952 siellä pelattiin koripalloa. Docomomon olympiarakennusvalikoimassa mainitaan myös Olympiapaviljonki sekä esitellään erillisenä kohteena Malmin lentokenttärakennus, tosin ei olympiarakennuksena.

Lisäisin Docomomon valikoimaan ilman muuta myös Espoon Otaniemen rakennukset (Alvar Aalto 1949-52 ja Heikki Siren 1952), samoin kuin hotelli Palacen (Teollisuuskeskus Oy:n “Olympiahotellin”, Viljo Revell ja Keijo Petäjä 1952) ja hotelli Vaakunan (Erkki Huttunen 1947), koska se palveli nimenomaan olympiakomiteaa, ehkä myös Domus Academican C-rakennuksen, Satakuntatalon (Einari Teräsvirta 1952) ja Sairaanhoitajaopiston (Uno Ullberg 1940) samalla perusteella kuin Otaniemen teekkarikylän asuntolat. Muuhun käyttöön suunnitellut rakennukset otettiin aluksi olympialaisten käyttöön. Vuoden 1940 olympialaisiin suunniteltujen kohteiden osalta tilanne on päinvastoin: rakennukset olivat ensin muussa käytössä ja sitten vasta (jos silloinkaan) olympialaisten käytössä. 

Jos olympiarakennusten joukko tuntuu liian suurelta yhdeksi maailmanperintökohteeksi, ymmärrän hyvin. Silloin pitää rajata joukko suppeammaksi, joillakin kriteereillä tai jos tehtävä on liian hankala, luopua hakuprosessista. Saattaa olla ettei tiukaksikaan rajattu yhtenäinen kokoelma mene läpi, koska vastaavia kohteita on jo riittävästi tarjolla. Vai onko – en tiedä. Ehkä aiheesta voisi joka tapauksessa vääntää pienen tutkielman tai laajemman verkkojulkaisun, ja mieluummin sellaisen, jossa on rakennustaiteellisen ja -historiallisen näkökulman lisäksi myös muita yhteiskunnallisia, sosiaalisia tai vaikkapa henkilökohtaisia kytkentöjä?

Lähteet

Erik Bruun ja Sara Popovits (toim.), Jürgen Joedicke (johdanto), Kaija + Heikki Siren, Arkkitehdit – Arkitekter. Otava 1976. 232 s.

Docomomo -nettisivut, jossa erikseen Hilkka Högström, Olympiarakennukset, Docomoco_fi -nettisivut (7.12.2019) 

Helsingin Sanomat, aikakone, erityisesti vuoden 1952 numerot.

Iltasanomat 25.10.2017/Pekka Holopainen, Yleisurheiluväki ihmeissään: Myikö lajiliitto talousahdingossa miljoonaomaisuuttaan Suomen paraatipaikalta pilkkahintaan? 

Maija Kairamo, Lisäyksiä maailmanperintöluetteloon HS Mielipide 19.1.2017 s. B14.

Pekka Lahti, facebook -kirjoitukset “Helsingin kaupunginosat ennen ja nyt” -ryhmässä 20–21.1.2017.

Pertti Maisala, Espoo – oma lukunsa. Kaupunkisuunnittelun, kaupunkirakentamisen ja kaavoitushallinnon kehitys vuoteen 2000. Espoo kaupunkisuunnittelukeskus 2008. 399 s.

Mika Pantzar, kommentit tekijän fb-keskustelussa 20.1.2017

Göran Schildt, Inhimillinen tekijä, Alvar Aalto 1939–1976. Otava 1990. 335 s.

Suomen Kuvalehti, arkisto, erityisesti vuoden 1952 numerot.

Suomi-Filmi Oy, “Otaniemi, Tuleva tekniikan kaupunki”, Elonet -dokumenttifilmitallenne, 7 min. 

muut kuvalähteet: Finna, HKM, Museovirasto, ARK-museo, wikipedia, tekijä

—–

P.S. 25.2.2020. Juttuun tehty muutamia korjauksia ja täydennyksiä saadun palautteen perusteella (Filipsson, Blomstedt, Muoniovaara, Rönkkö, Visanti). Uudet lähteet lisätty tähän:

Severi Blomstedt, sposti 23.2.2020 (Palacen suunnittelijat)

Rune Filipsson, sposti 23.2.2020 (Suomen Saunaseuran sauna Vaskiniemessä)

Matti Muoniovaara, sposti 23-24.2.2020 (purjehduskilpailupaikat mm. Särkässä)

Marja-Liisa Rönkkö, kommentti tähän juttuun 24.2.2020 (Satakuntatalo lehdistöhotellina)

Matti Visanti, sposti 24.2.2020 (kahvila Ursulan perustaminen).

Erään taiteellisen idean synty ja uudelleensyntyminen, Utopia-äijä ja Elton John, 1969

Tein arkkitehtuuriopintojeni yhteydessä Arkkitehtuuri I:n oppiaineessa vuonna 1969 harjoitustyön, jonka nimeksi laitoin Utopia. Jatkoin samaa kirjallista työtä hieman pidemmälle suunnittelumetodiikan oppiaineen harjoitustyönä. Sen nimeksi tuli Anarkistinen utopia.

Aika ajoin on tullut mieleen tarkistaa mitä hölmöä sitä tuli kirjoitettua 50 vuotta sitten. Nyt sain sen ajatuksen siksi, että Elton Johnista on julkaistu omaelämänkerran suomennos, jonka lyhyt esittely julkaistiin tuoreessa Suomen Kuvalehdessä 17.1.2020. Esittelyn tai arvion yhteydessä on kuva kirjasta, jonka kannessa päähenkilö tuijottaa jotenkin tutunnäköisten silmälasiensa takaa. Saattaa olla, että valokuvassa sateenkaarilaseissa tarkkaileva Sir Elton John ei ole 100 %:sti totta, vaan jonkun oivaltavan graafikon kuvamanipulaatio, joka tukee kirjan tarinaa päähenkilönsä tavasta katsoa maailmaa, ja tarkkailijaansa. 

pasted-image-1

Kaivoin Utopiani esiin ja tässä se on asetettuna Eltonin kirjan kanssa rinnakkain. Kuvan vasen puoli Suomen Kuvalehden kirjaesittelystä.

Ehkäpä joku päivä skannailen koko Utopia-tekstini kuvineen päivineen omaksi jutukseen? Jos kehtaan. Tässä kuitenkin lyhyt muistelu siitä, mitä vuonna 1969 tapahtui.

Utopia-aihe liittyi minusta aika luontevasti molempien oppiaineiden ydinsisältöön. Halusin hieman arvioida sitä millaisten ajatusrakennelmien varaan arkkitehdit ja yhdyskuntasuunnittelijat voisivat uusimpien tulevaisuusnäkymien valossa suunnitelmiaan perustaa?

En kuitenkaan halunnut tehdä tavanomaista kirjallisuustutkimukseen perustuvaa analyysiä lähdeviitteineen siitä millaisia suunnitteluteorioita tai -metodiikkoja on esitetty, mihin ne pohjautuvat, miten ne liittyvät toisiinsa jne.

Arkkitehtiosaston valtaamisen aikaan vuonna 1969 ei Otaniemessä tuntunut aiheelliselta näperrellä kovin “insinöörimäisesti” (sori siitä, hyvät insinööriystäväni!) kovin kaavamaisilta vaikuttavien laatikkoleikkien ja nuolikaavioiden parissa. Sotkeuduin niihin ihan riittävästi sitten myöhemmin. Aika, ympäristö ja pari innostavaa opettajaa antoivat vuonna 1969 aiheen johonkin muuhun.

Arkkitehtuuri I:n osalta ohjaajani oli assistentti arkkitehti Pentti Piha, joka oli aika innostunut aiheesta. Kävin jopa hänen kotonaan keskustelemassa ja Pena veti yllättäen hyllystään esiin pari Erich von Dänikenin kirjaa. Pihojen maripaitaiset pikkupojat pyöriskelivät samaan aikaan jaloissa. von Dänikenin kirjat kuuluivat siihen aikaan Suomessakin aika suosittuun ufo-kirjallisuuden lajityyppiin. Bisnesidea toimi ja kirjoja ostettiin. Tehtiin myös TV-ohjelmia ja haastateltiin ufo-aluksissa käyneitä. Jotkut halusivat uskoa. Ehkä hauskaa mutta ei niin tieteellisesti perusteltua. Ymmärsin Penan heiton kuitenkin lähinnä hyvänä esimerkkinä ajatuksia irroittelevasta kirjallisuudesta, mikä utopioita hahmoteltaessa on tietenkin perusteltua. Kiitin vinkeistä. Kun Pentti myöhemmin luki valmiin työni, hän huumorimiehenä ihastui erityisesti kehittämääni käsitteeseen aivoliitto.

Suunnittelumetodiikan opetus oli niinä vuosina arkkitehtiosastolla annettu maineikkaan ja terävä-älyisen diplomi-insinöörin, Pentti Bergiuksen tehtäväksi. Hän oli tunnettu erityisesti liikenteen mallintamisesta. Bergius piti harjoitustyötäni erinomaisena (sain arvosanan 5/5) ja kun kävin esittelemässä sitä hänelle Liikennetekniikka Oy:ssä Lauttasaaressa, mieleeni jäi erityisesti se vaihe kun keskustelimme tekemästäni oivalluksesta anarkistisen utopian paradoksista (sen suunnittelun mahdottomuudesta) ja hänen lopuksi työstä käyttämänsä tiivistetty arvio: “pistämätön”.

Esseeni idea oli suunnitteluteoreettis-filosofinen ajatuskoe klassisesta yhteiskuntapoliittisesta ihannetilasta, utopiasta tai sen anarkistisesta versiosta – niin kuin sen voisin nähdä suunnittelumetodisesta näkökulmasta. Lähtökohtana ne maailmanlaajuiset ongelmat, joista siihenkin aikaan kaikki puhuivat ja joihin olisi hyvä löytää jokin ratkaisu. En halunnut kuvata ihanneyhdyskuntaa fyysisenä esineenä eli piirtää näyttäviä perspektiivikuvia, joka olisi ollut arkkitehdille luonteenomainen tapa nähdä ihanneyhteiskuntansa. Sisältö piti selventää ennen muotoa.

Kuvitin esseeni koko sivun kuvilla, joita keräsin mm. Life-lehdestä ja sarjakuvalehdistä (mm. Hämmästyttävä hämähäkki ja Ihmeneloset -lehdistä). Kuvalähteet jäivät mainitsematta, tekosyynä kirjoituksen esseemäisyys, mutta silti anteeksiantamatonta. Vieläkin tähän tapaan törmää aika ajoin. Lainakuvien lisäksi piirsin joitakin ajatuksiani havainnollistavia tussipiirroksia (tässä molemmista kuvatyypeistä esimerkit). 

Utopian kansikuva oli ennen tietokoneaikaa tehty kuvamanipulaatio perinteisellä leikkaa ja liimaa -tekniikalla. Sekä vanhan miehen (”utopia-äijän”) mustavalkoinen kasvokuva että linssien sateenkaarivärit leikkasin jostain silloin tuoreesta valokuva-alan aikakauslehdestä. Kunnia tekijöille keitä ovatkaan.

Kirjojen ulkoasusta ja sen suunnittelusta

Outoa, että en millään löydä Elton John -kirjan graafikon nimeä mistään. En kirjan esittelyistä tai arvioista nettisivuilla, enkä edes kustantajien (Suomessa Johnny Kniga, UK:ssa Pan Macmillan) omilta sivuilta. Onko asia niin vähäpätöinen?

Kirjassa tärkeintä on tietysti sen sisältö, oli se sitten tekstiä tai kuvia. Kansi tai kansikuva ovat sille alisteisia. Hyvät kannet lisäävät parhaimmillaan kuitenkin kirjan myyntiä. Hyvä sivujen taitto lisää myös kirjan luettavuutta. Voisi graafikoille ja taittajille antaa – ainakin joskus – enemmänkin krediittiä kuin nykyisin on tapana.

Saattaa olla, että kirjojen ulkoasujen suunnittelu on jo niin kilpailtua (eli niin pieni kustannuserä) ettei siihen ole erityistä syytä. Tässä tapauksessa kun kirjan kansi on taitoltaan identtinen alkuperäisen englanninkielisen menekkiteoksen kanssa, graafikon aiheuttama lisäkustannus per painettu kirja on varmaan häviävän pieni. Silloin ilmeisesti riittää, että nimi on pienellä präntillä takakannessa, kansiliepeessä tai alkusivuilla. En ole tarkistanut onko tässä tapauksessa edes sitä. Asianmukainen krediitti jää siis tässä jutussakin jakamatta. Hyvä kansigrafiikka ja tämän jutun varsinainen aihe, mutta kenen ansiosta?

Luulisin muuten, että Elton Johnin mustavalkoinen valokuva hippi-laseineen on suurin piirtein samoilta ajoilta kuin Utopiani kansi eli tapahtumarikkaalta vuodelta 1969. Silloin minua 9 kk vanhempi Elton John (alunperin Reginald Dwight) julkaisi ensimmäisen albuminsa Empty Sky ja oli menestyksensä alkumetreillä. Varmaan monenlaiset haaveet päässään. Levy perustui Bernie Taupinin teksteihin, joka oli tutustunut mm. J. R. R. Tolkienin kirjoihin, joka puolestaan hyödynsi suomalaista mytologiaa, mm. Kalevalaa ja Kullervon tarinaa. Löytyihän se Suomi-yhteys tähänkin tarinaan.

Melko varma voi olla siitä, että Elton John -kirjan kansikuvan tekijä ei ole saanut vaikutteita minun (toistaiseksi) julkaisemattoman harjoitustyöni kansikuvasta. Sen sijaan tapaus lienee taas yksi todiste siitä, että eri henkilöt (kuten taiteilijat ja tieteentekijät aika usein) voivat luovassa työssään saada saman idean toisistaan riippumatta joko samoihin aikoihin tai vaikka 50 vuoden välein (1969 ja 2019).

Lähteet:

Matti Komulainen, Rakettimies katsoo peiliin. Suomen Kuvalehti 3/2020, s. 57.

Pekka Lahti, Utopia (TKK, Arkkitehtuuri I:n harjoistustyö) 1969. 31 s.

Pekka Lahti, Anarkistinen utopia (TKK, Suunnittelumetodiikan harjoitustyö) 1970. 11 s.

Minä, Elton John, Johnny Kniga 2019, 368 s.

Me, Elton John. Pan Macmillan, October 15, 2019, 384 p. (“fellow author” David Walliams)

Elton John, www-viralliset sivut 22.1.2020