Arvo Pärdi Keskus ja kauneuden minimi

Arvo Pärt mainitaan usein musiikin minimalistina. Minimalismi on kuulijan korvien välissä. Yhtä hyvin Pärtin musiikkia voisi pitää pohjattoman rikkaana. Se ei tarjoile runsaita muotoja puhumattakaan räikeistä väreistä. Sen sijaan musiikista voi muotoilla omaan mieleensä sopivaa ehtymätöntä elämyskudosta. Rikkaus piilee muodon sitoutumattomuudessa.

Arvo Pärt

Vierailu Arvo Pärdi Keskuksessa Viron Laulasmaalla noin viikko sitten avasi tämän maailman yllättävästi. Radiosta kuunneltuna tai televisiosta katsottuna tuo runsauden sarvi ei helposti aukene, koska ympärillä on koko ajan liikaa muuta hälyä, ei välttämättä ääntä, vaan visuaalista ja sosiaalista.

keksus sisältä1keksus sisältä2keksus sisältä3 Arvo Pärt taustallakonserttisalin ikkunasta ulos

Arvo Pärdi Keskuksessa vierailijalle on tarjolla rauhallinen ympäristö, mukavat kuulokkeet ja erinomainen valikoima Pärtin musiikkia vuosien varrelta. Myös lapsille sävellettyä. Ne korvilla voi vaeltaa keskuksen vapaasti soljuvissa tiloissa ja upota rauhassa Pärtin musiikkiuniversumiin. Pitää hieman varoa, ettei samalla törmää Arvo Pärtiin itseensä, joka saattaa vaeltaa samassa fyysisessä avaruudessa.

pasted-image-8

Kansainvälisen arkkitehtuurikilpailun tuloksena syntynyt rakennus ympäristöineen sopii tarkoitukseensa erinomaisesti. Voittajana espanjalainen Nieto Sobejano Arquitectos. Keskus avautui muutama viikko sitten lokakuussa 2018. Rakennus ei hypi silmille, eikä ole pinnalla liitävä waude. Sitten kun hissi saadaan valmiiksi ja näkötorniin pääsee (toivottavasti ensi kesänä), voi nauttia vielä yhdestä ulottuvuudesta, näköalasta merelle ja puiden latvusten yläpuoliseen avaruuteen.

keskus ulkoa1keskus ulkoa2

On syytä mainita vielä kerran lapset. Keskuksessa on lapsille varattu oma pieni osastonsa, jossa voi valita omat musiikkivideonsa ja ne olivat ahkerassa käytössä. Suosittelen vierailua silloin kun on hiljaisempi turistiaika, niin ao. paikat eivät ole niin varattuina.

poika kuuntelletyttö kuuntelee

Eikö se ollut Goethe joka lausui, että arkkitehtuuri on jäätynyttä musiikkia? Paljon siteerattu mutta vähän arveluttava lausunto. Arvo Pärdi Keskus ei ole jäätynyttä musiikkia. Päin vastoin, elävää, ympäröivään mäntymetsään, läheiseen Suomenlahteen ja lopulta avaruuteen liukuvaa mielenmaisemaa, Musiikin arkkityypeille löytyy visuaalisia analogioita. Menikö hienosteluksi? Käypä itse kokemassa.

sisäpiha ja kappeli

Kuuntele etukäteen vaikka jotain tintinnabulia (Pärtin omintakeista musiikkilajia) niin pääset moodiin, esimerkiksi Spiegel im Spiegel. Kun kävelet keskuksessa niin sopivan pituinen on 26 minuuttinen Tabula Rasa, jossa soittavat Gidon Kremer (viulu) ja Alfred Schnittke (preparoitu eli käsitelty piano) tai samalla Tabula Rasa CD:llä oleva Fratres kappale, jossa pianistina Miles Davisin ym. jazz legendojen soittokaveri Keith Jarret.

Arvo Pärt lähti maastaan vapaaehtoisesti vuonna 1980. 30 vuoden kuluttua hän palasi takaisin ja asuu nyt täällä Laulasmaassa vaimonsa Noran kanssa. 

Arvo ja Nora Pärt

Vasemman puolinen kuva Keskuksessa esitettävästä todella mainiosta videosta (Jaan Tootsen et al. *) samoin kuin alla oleva, jossa Arvo Pärt pyöräilee virtuaalisesti Viron historiallisissa maisemissa.

Arvo Pärt virtuaalipyöräilee videossa

Keskukseen pääsee puolessa tunnissa autolla tai bussilla Tallinnasta. Pysäkiltä muutaman sadan metrin kävely. Ehkä kannattaa ajoittaa vierailu päivään jolloin on konsertti, kalenteri löytyy täältä.

Valokuvat (ellei muuta ole mainittu) tekijän, otettu Laulasmaassa 26.10.2018.

*) Keskuksessa nähtävänä oleva video, jonka otsikkoa, tekijä- tai muita tietoja en netistä löytänyt, mutta jonka lopputeksteissä ensimmäinen nimi oli Jaan Tootsen.

Täydennykset 5.11.2018:

1) tehty pieni korjaus/täydennys tekstikohtaan, jossa on Tabula Rasa CD:n soittajatiedot (lisätty Alfred Schnittke ja mainittu se kappale, jossa Keith Jarret on pianistina).

2) suomalaisia varmaan kiinnostaa tieto, että talon suunnittelijat Fuensanta Nieto ja Enrique Sobejano saivat Alvar Aalto -mitalin vuonna 2015 yhtenä perusteluna juuri tämä rakennus (kertoi palkintotuomareihin kuulunut professori Rainer Mahlamäki eilen)

Mainokset

Euroopan hullu vuosi 1968, 50 vuotta sitten OSA II

Muisti palaa pätkittäin ja kuviakin löytyy vähitellen, tällä kertaa broidin arkistoista, jotka kuviteltiin jo kadonneeksi. Hieno löydös! Kuvat paikkaavat mainiosti aiemman jutun aukkoja. Yhteensä reilusta sadasta kuvasta vain kaksi on päällekkäistä eli samasta kohteesta – kallisarvoista filmiä on selvästi säästetty.  Suurin ongelma on tälläkin kertaa joidenkin kohteiden paikallistaminen. Muistiinpanoja ei ole, vain näkömuisti ja puutteelliset mielikuvat. Osasta negatiiveja puuttuu ruutunumerointi kokonaan. Tähän valitut 26 kuvaa ovat aiemmassa jutussa kerrotun reitin varrelta aikajärjestyksessä: Tanskan rannikko – Puola (Varsova, Auschwitz) – Jugoslavia (Belgrad, Niš) – Turkki (Istanbul) – Itämeri (m/s Finnpartner Lyypekki – Helsinki).

0 pasted-image

Tanskan salmissa aamu-uinnilla ennen nousua DDR:ään vievään laivaan.

4 pasted-image

Ihan viimeiseksi piti tarkistaa bensan hinta Tanskan puolella Storstrømin sillan juuresta 40 minuuttia ennen satamaa. Kallista oli. Paikka varmistui katsomalla Carl Th. Dreyerin hieno 7 minuutin lyhytelokuva Storstrømsbroen 1950. Silta oli rakennusaikanaan 1937 Pohjois-Euroopan pisin, 3,2 km. Bensa-aseman paikka oli jo 1950 tällä paikalla. Sama maisema löytyy filmin kohdasta 1 min 10 sek. (kuva teksteineen lisätty 6.10.2018)

1 pasted-image-15

Varsovassa käytiin lehtimies/kuvaaja “Andrzejn” (kuvassa oikealla) opastuksella  katsomassa vanhaa barokkilinnaa Wilanówin palatsia (pałac w Wilanowie) eli kuningas Jan III Sobieskin, suomalaisittain Juhana III Sobieskin linnaa Wilanówissa, noin 10 km keskustasta kaakkoon. Alue rakennuksineen on hämmästyttävästi säästynyt kaikilta Puolassa käydyiltä sodilta jo yli 300 vuotta. Vasemmalla Erkki ja Matti.

9 pasted-image-6Varsovan Vanhankaupungin torin laidassa oleva “Basilisko” -kapakka. Ravintola on edelleen olemassa, mutta omistaja on vaihtunut, samoin lohikäärme useampaan kertaan. Tämän kuvan paikallistaminen otti aikaa, mutta se ratkaisi monta ongelmaa. Naapurinegatiivit saattoi sen jälkeen sijoittaa maantieteellisesti reitin lähitienoille. Ratkaisun avain oli pellistä taiteillun kyltin voimakkaasti tyylitellyn tekstin avaaminen. Kannatti yrittää.

8 pasted-imageVarsovan kaupungin Barbican-muuri vuodelta 1548 ja sitä vartioiva toteemi.

2 pasted-image-15Bonuskuva Varsovan Kulttuuripalatsin tornista siksi, että siinä näkyy mukanani ollut kamera Minolta SR-1.

14c pasted-image14a pasted-imageVarsovan mummoja, katukauppaa, lasten päivähoitoa ja kerjuuta.    

14b pasted-imageVähänkäytettyjen singlelevyjen katukauppaa. Ostajia tuntui kiinnostavan, myyjää ei.

 3 pasted-imageAuschwitz tuplakuva Auschwitzin piikkilanka-aita, polttouunit, vahtitorni ja mietteliäitä ilmeitä.

5 pasted-image-3Pohjois-Slovakiassa kohti Bratislavaa, ajovuorossa Matti, pelkääjänpaikalla minä, muut lepovuorossa. Liftari pyrkimässä kyytiin. Tällä kertaa ei otettu. Vasta kahdeksan vuotta myöhemmin tulivat turvavyöt pakollisiksi henkilöautojen etuistuimilla.

7 pasted-image-5Slovakian Oravský hrad -linna Orava-joen varrella jyrkänteen reunalla. Suosittu sikäläisen postikortin aihe.

Belgr museo kuvaparilasiveistoksetJugoslavian (ja nykyisen Serbian) pääkaupungin Belgradin silloin uusi modernin taiteen museo (rak. 1965, arkkitehdit Ivan Antić ja Ivanka Raspopović). Arkkitehtiylioppilas arvioi julkisivuja, massoittelua ja taidetta. Museo on sisätiloiltaan vaihteleva ja valoisa. Se oli paikallaan ainakin vielä 6.5.2009, jolloin kävin joen vastarannalla Belgradin linnoitusmuureilla. Alakuvissa pari innovatiivista lasiveistosta museon näyttelystä.

13 pasted-image

Pääkalloja Nišin (nykyistä Serbiaa) Pääkallotornin (Ћеле Кула eli Ćele kula) seinässä. Ottomaanit valtasivat suuren osan Balkanista jo 1300-luvun lopulla ja pitivät aluetta hallinnassaan lähes yhtäjaksoisesti yli 400 vuotta. Niš oli ottomaanien tärkeä sotilaallinen ja hallinnollinen keskus. Serbien epäonnistuneessa kansannousussa vuonna 1809 ottomaanien tappamien serbien pääkallot muurattiin tornin seiniin muistutukseksi valloittajien mahdista. Serbit puolestaan valloittivat Nišin itselleen 1800-luvun lopulla ja nyttemmin kaupunki on Serbian kolmanneksi tärkein keskus Belgradin ja Novi Sadin jälkeen. 1800-luvun taistelujen tuloksena alueen muslimit joutuivat ahtaalle ja pääosa heistä pakeni nykyisen Kosovon Pristinaan ja Skopjeen. Muslimien osuus kaupungin väestöstä on nykyään enää 1 %. Osmanien yli 600-vuotisesta imperiumista on jäljellä enää nykyinen Turkki.

Hagia Sofia x 2

Matkalla Hagia Sofiaan (turkiksi Ayasofya, kreikaksi Ἁγία Σοφία, suomeksi pyhä viisaus) ja sen “takapihoille” Istanbulissa. Vieressä olevat Topkapin palatsi ja haaremin puisto ovat nykyisin viimeisteltyjä puisto-alueita, tässä kuvassa lähinnä joutomaata. Hagia Sofialla on kristillinen (kreikkalaiskatolinen) alkuperä 500-luvulta ja moskeija minareetteineen siitä tuli vasta ottomaanien aikana 1400-luvulla. Näistä historiallisista syistä Kemal Atatürk päätti aikanaan (1935), että rakennus säilytetään museona ja islamilaisen uskonnon harjoittamisen pääpaikaksi tulee viereinen Sininen moskeija. Kirkon vanhoista sisäkoristeluista on saatu vuosikymmenten työn ansiosta esiin mm. upeita kultaisia mosaiikkeja. Nykyinen Turkin presidentti Erdoğan haikailee Ottomaanien valtakauden ja myös Hagia Sofian moskeijaksi palauttamisen  perään. Hänellä on tietysti tukenaan ja potentiaalisina äänestäjinään Turkin muslimiyhteisön uskonnollisimmat piirit. Se merkitsisi Atatürkin historiallisen päätöksen peruuttamista ja esimerkiksi kristillisen kirkkoperinteen mukaisten ihmistä esittävien kuvien poistamista tai peittämistä, taas kerran.

Hagia Sofia ja Sininen moskeija17 pasted-image

Vasemmalla ylhäällä sulttaani Ahmedin suihkulähteen vieressä mattomuseon Halı Müzesi porttti. Oikealla arkkitehtiylioppilas ihmettee tällä kertaa Sinistä eli Sulttaani Ahmedin moskeijaa (Sultanahmet camii). Tämä 1600-luvulla Mimar Sinanin oppilaiden suunnitelmien mukaan rakennettu hieno moskeija on nykyisin Turkin kansallismoskeija. Kaikilta mitoiltaan suuret holvatut sisätilat ja niiden sinisävyiset kaakelit ja mosaiikit auttavat kävijää ainakin hetkeksi irtautumaan katuhälinästä. Pääkupolia kannattelee neljä jättikokoista pilaria, joista alakuvassa yksi. Lattiat on peitetty kauttaaltaan matoilla minkä ansiosta niillä on mukava istua ja tilan akustiikasta tulee erityinen. Moskeijaan kuulemma mahtuu yhtä aikaa 10 000 rukoilijaa.

18 pasted-image19 pasted-image

Istanbulin keskeinen tapahtumapaikka on Galatan silta. Yläkuvassa sillalla partioinut huijarikauppias myymässä valehashista alehintaan. Tuleva huumeparoni tai jollain muulla alalla menestyvä kauppias? Taustalla muuten häämöttää ottomaanien ylivoimaisesti kuuluisimman arkkitehdin Mimar Sinanin suunnittelema Suleimanin moskeija (Süleymaniye Camii). Alla (luultavasti) Galatan sillan juuressa oleva satamalaituri, joka on kalastajien, ravintolavieraiden ja muiden kaupunkilaisten sekä turistien keskeinen kohtauspaikka, edelleenkin. Grillattua makrillia ja muita merenherkkuja tosiedullisesti.

20 pasted-image-14

Retken viimeinen kuva: m/s Finnpartnerin autokannella palaamassa Lyypekistä Helsinkiin. Peräluukku on tässäkin laivassa osittain auki, maan tapa siihen aikaan. Istanbulin basaarista ostamani musta nahkatakki tässä kuvassa todennäköisesti ainoassa kuvassaan.

Puuttuvia kuvia voi vielä tämänkin jälkeen putkahtaa jostain. Saa nähdä löytyykö kolmannenkin mukana olleen kameran kuvia jostain joskus – toivottavasti!

Kuvat: Markku Lahti, kamera Canon Canonet, objektiivi Canon 45 mm, F 1:1.9

Mitä nämä kirjoitukset oikein ovat?

Pentti Haanpään silmät

50 “plokin” julkaisun jälkeen on syytä katsoa taakse ja eteen, ehkä myös peiliin. Mietin alunperin mitä nämä kirjoitukset oikein ovat. Sanasta blogi en pitänyt koska se ei ole suomenkieltä. Väänsin sen sumeilematta “plokiksi”. En piitannut siitä, että eräs tunnettu persu on käyttänyt samaa sanaa. Neljä vuotta sitten ajattelin myös toiveikkaasti, että jossakin vaiheessa joku keksii blogille paremman suomenkielisen vastineen. Rusikoin jo 10.4.2017 kirjoituksessani mainitun persu-henkilön yhtä ploki-tekelettä ja sen täysin harhaista vaaliuhoa. Persujen isompi katastrofi oli silloin vielä edessä. Siitä en ole välittänyt kirjoittaa. Ao. persu-henkilön julkiset kannanotot ovat sen jälkeen muuttuneet omahyväisyydessään ja tekopyhyydessään yhä vastenmielisemmiksi.  Jo senkin takia ”ploki” saa nyt mennä.

Blogin suomennosta ei ole ilmaantunut. Nyt pitää tehdä johtopäätökset. Vaihtaa nimi mutta mihin? Tässä kymmenen vaihtoehtoa aakkosjärjestyksessä:

  1. Aihe. Ajattelun, puheen, kirjoituksen tai muun teoksen kohde. Käsite on tullut tutuksi Jouko Turkan palkitusta ajatuskokoelmasta “Aiheita” (Otava 1982). Siinä “aiheet” ovat tarinanalkuja, alunperin romaanin, näytelmän tai elokuvan mahdollisia juonen pätkiä. Aihe voi olla kuviteltu (fiktiivinen) tai tosiasioihin (faktoihin) perustuva. -> Hyvä yleisvaihtoehto, mutta taitaa yhdistyä heti Turkkaan.
  2. Aine. Suomenkielen opetuksessa käytössä ollut tapa kielellisen itseilmaisun oppimiseen, lyhyt kirjoitus annetuista valinnaisista aiheista. Tietoa, mielipiteitä ja tarinaa. Ylioppilaskirjoitusten suomenkielen kirjallista koetta kutsuttiin ennen ylioppilasaineeksi, nykyisin esseekokeeksi. Sen pituus on 4–5 sivua. Tiettynä vuonna kirjoitetuista ylioppilasaineista valittua parhaiden kirjoitusten kokoelmaa kutsuttiin ennen valioaineiksi nykyisin valioesseiksi. Sanalla aine on muitakin merkityksiä, mutta kirjallisena tuotoksena se yhdistetään lähes pelkästään suomalaisissa kouluissa harrastettuun äidinkielen kirjoittamismuotoon. -> Koulumaailman ulkopuolella huono vaihtoehto
  3. Ajatus/ajatuksia. Ajatus on aika lähellä “aihetta”, mutta yleisempi ihmisen mielen tuote. Sen synonyymi on idea (kreikaksi δέα) joka on laajalle levinnyt Platonin filosofiasta periytynyt käsite ja hyväksytty myös suomenkielen perussanastoon ja arkikieleen. “Ajatus” on Suomen Filosofisen Yhdistyksen vuosikirja. Siinä julkaistaan filosofian piiriin kuuluvia artikkeleita. Jos jonkun kirjoituksen taustalla olevaa ajattelua halutaan korostaa, pitäisi otsikon olla “ajatuksia”. Yhteen kirjoitukseen mahtuu useita ajatuksia, ja ne voivat olla jopa keskenään ristiriidassa. Ajatukset ovat aika lähellä “mielipiteitä”. –> Ihan käypä, mutta hieman väritön vaihtoehto.
  4. Artikkeli. Asiatekstistä koostuva kirjoitus tai esimerkiksi kauppatavara. Väännös vieraskielisestä sanasta article, artikel, artikkel, articulus jne. Tieteelliset artikkelit ovat yleensä vertaisarvioituja tutkimustuloksiin perustuvia kirjoituksia. Tietosanakirjoissa on artikkeleita, jotka ovat faktoihin perustuvia hakusanoiksi valittujen aiheiden esittelyitä. Aikakausi- tai sanomalehtiartikkelit ovat vastaavia, mutta yleensä ajankohtaisaiheisiin ja uusiin havaintoihin perustuvia esittelyitä. Niissä voi olla sekaisin faktaa ja mielipiteitä. -> Perinteinen ja edelleen käypä vaihtoehto, mutta leimautuu erityisesti lehdistön julkaisemiin kirjoituksiin.
  5. Blogi. Lyhennys sanasta weblog (logging in the web), suomeksi verkossa risteily. Omien tietoverkon eri osoitteissa vierailujen tuloksena syntynyttä koostetta jostakin aiheesta (aluksi vain aihepiirin parhaista linkkiosoitteista) alkoi Jorn Barger nimittää weblogiksi ja julkaista 1997. Se lyheni parin vuoden päästä blogiksi. Vuonna 2014 maailmassa laskettiin olevan 156 miljoonaa julkista blogia. Julkaisukynnyksen ollessa lähes olematon (riittää, että osaa kirjoittaa näppäimillä ja liittää kirjoituksensa jollekin tarjolla olevalle, maksulliselle tai ilmaiselle julkaisualustalle) taso on mahdollisimman kirjava. Joukossa myös kaikenkarvaisia “videobloggareita” tai “tubettajia”. Jos joku kuvittelee, että otsikon blogi alla kirjoittaminen tai “bloggarina” oleminen tuo jotain arvovaltaa, erehtyy. -> Huono vierasperäinen ja maineensa menettänyt vaihtoehto.
  6. Essee. Vanha, jo Montaignen ajoilta 1500-luvulta peräisin oleva pohdiskeleva kohtuullisen lyhytmuotoisen kirjallisuuden muoto. Esseitä kirjoittavat varsinkin kirjallisuutta harrastaneet ja muista taiteista ja niiden ilmiöistä kiinnostuneet, mutta aika runsaasti tehdään myös tietopohjaisia tutkielmia, joissa ei ole niin tarkkoja lähdeviitevaatimuksia kuin tieteellisissä artikkeleissa. Essee tulee ranskankielen sanasta essayer (pyrkiä, yrittää) eli se on ranskasta suomeen siirtynyt väännös – mutta siitä huolimatta hyvin asemansa vakiinnuttanut. -> Maineikas kirjoitusmuoto, mutta vierasperäinen ja hieman elitistinen vaihtoehto.
  7. Juttu. Pentti Haanpää, Suomen kirkkaimpia tarinaniskijöitä, nimesi yhden kirjansa otsikoksi nasevasti “Jutut”, alaotsikkona Novelleja (Otava 1946/1952). Haanpäältä on myös “Kiinalaiset jutut”, alaotsikkona Muistikuvia (Otava 1954). Matti Salminen on koonnut Haanpäältä uuden kokoelman “Eräs avioliitto ja muita kadonneita juttuja” (Into 2014). Jutut ovat Haanpäälle luonteenomaisia fiktiivisiä novelleja, mutta maailmassa on muitakin juttuja, esimerkiksi “oikeusjuttu”, toiselta nimeltään oikeustapaus. Franz Kafkalta on uskomaton romaani “Oikeusjuttu” (Der Prozess), joka jäi kesken mutta julkaistiin saksaksi 1925. Orson Welles ohjasi siitä mainion elokuvan (The Trial) 1962. -> Loistava suomenkielinen ja kansanomainen vaihtoehto, mutta hieman epämääräinen.
  8. Kirjoitus. Yleisnimi kaikenkarvaisille kirjalliselle tuotteelle. -> Liian yleinen ja mitäänsanomaton, ei kelpaa.
  9. Kolumni. Väännös sanasta column eli palsta. Sanomalehdillä ja monilla aikakauslehdilläkin on sivu taitettu kahteen tai useampaan palstaan. Yhden palstanpätkän voi täyttää yksi kirjoitus ja tällaisen palstan ylläpitäjää kutsutaan kolumnistiksi, joskus palstanpitäjäksi. Kolumnilla on yleensä vakiopaikka lehden taitossa. Suomen Kuvalehden nettiversiossa pääkirjoitukset, kolumnit ja mielipiteet voi löytää otsikon “Mielipide” alta, mikä kertoo totuuden, mielipiteistähän on kyse. Seura -lehti käyttää sekä otsikkoa kolumni että blogi, joista jälkimmäinen on sisällöltään ja kirjoitustavaltaan kevyempi kuin edellinen. Arkikielessä kolumnistista syntyy mielikuva vakavammin otettavasta ja parempia mielipiteitä kirjoittavasta henkilöstä. -> vierasperäinen ja elitistiseltä kuulostava vaihtoehto.
  10. Mielipidekirjoitus. Tämä otsikko on vakiintunut mediassa sen jälkeen kun on luovuttu käsitteestä “Yleisönosasto” tai “Yleisöltä”. Mielipiteet ovat lyhyitä keskustelupuheenvuoroja. Laatumedioina itseään pitävissä nimimerkillä esiintymistä ei nykyisin katsota kovinkaan suopeasti, poikkeustapauksia lukuunottamatta. Sosiaalisessa mediassa tuntemattomuuden taakse piiloutuminen sen sijaan rehottaa. Yhteiskunnallista keskustelua ja mielipiteen vapautta halutaan pitää yllä ja edistää, mutta kun julkaistujen mielipiteiden määrä ja laatu karkaa käsistä, niiden arvostus on romahtanut.  -> Tylsä ja arvostuksensa kadottanut julkaisumuoto.

Kymmenen vaihtoehdon joukosta hylkään kaikki lainasanat, päädyn “juttuun”, toistaiseksi. Jonkinlaisia juttuja nämä kirjoitukset vähintään ovat.  

Hevosen mielipiteistä Pentti Haanpää totesi näin: ”Hevonen on erinomainen työläinen, oikein esikuva. Se on tavattoman vaitelias, kärsivällinen. Jos sillä on joku mielipide olosuhteistaan, niin se on aina pitänyt sen omina tietoinaan. Se ei ole koskaan nurissut, lakkoillut. Jos se ei jaksa, niin se kaatuu. Orjan orja!” (SSSK)

Assosiaatioita ja analogioita II

Jussi Rautsin kiinnostava kommentti edelliseen juttuuni (31.8.2018) antoi aiheen pieneen lisäjuttuun. En tosin tunne Jussin viittaamaa tapausta missä joku kuraattori on kanonisoinut Arpin grafiikan Savoy-maljakon muodon lähteeksi, mutta sehän ei estä kirjoittamasta samasta aiheesta.

Assosiaatio taiteellisen idean alkuperänä

Taiteellisten ideoiden alkuperä kiinnostaa, koska se tarjoaa tilaisuuden miekkailla sen puolesta kuka mitäkin ensimmäisenä ”keksi”. Melodioiden ja teemojen alkuperästä on paljon kiistoja, jopa oikeusjuttuja, varsinkin jos piisistä on tullut kovinkin tuottoisa. Tekijänoikeustulot voivat olla merkittäviä. Alkuperäisiä keksintöjä on harvassa, sitä enemmän lainoja ja varkauksia.

Pointtini on se, että aika moni kalastelee tietäen tai tietämättään muiden pyydyksillä. Aivot yhdistelevät asioita isäntänsä tietämättä, vaikkapa unissa. Sitä voidaan kutsua assosiaatioksi eli mielleyhtymäksi. Eräs Freud on jopa kehittänyt tästä menetelmän ”vapaa assosiaatio”. Voi olla, että mielleyhtymien tapahtumaketjua voidaan jollain tekniikalla avittaa, mutta vaikeaa se on. Kemiallisia rohtoja ainakin on kokeiltu maailman sivu.

Analogiapäätelmän kunniallisuus

Tieteessä puhutaan analogiapäätelmistä, joskus jopa hieman alentuvasti. Vähättely on hämmästyttävää, koska oman kokemukseni mukaan se toimii usein erinomaisen hyvin. Erityisesti tieteiden välissä.

Arp ja Aalto, muna vai kana? – ei kovin kiinnostavaa

Alvar ja Aino Aalto ottivat vaikutteita siinä missä muutkin. Ei Savoy-maljakonkaan muoto taivaasta tipahtanut. Hansaviertelin kattokuvio syntyi Joan Miro -inspiraatiosta. Se tarina on dokumentoitu (ks. aiempi plokini Alvar Aalto 120 vuotta 28.2.2018, sen jälkikirjoitus 1.3.2018). Olen varma, että Aallot olivat myös nähneet Arpin teoksia (ensimmäiset 1920-luvulta) ennen maljakkoaan (1936). Moderni abstrakti taide oli kansainvälistä ja kiinnosti molempia kovasti. Yhtä varma on, että Arp oli nähnyt Aallon suunnitelmia joko näyttelyissä tai julkaisuissa (Savoy maljakko, New Yorkin maailmannäyttelyn ikoninen seinäpaneeli ym.). Joistakin Arpin 1960-luvun ”ameebatauluista” voi löytää lähes identtisen Savoy-maljakon muodon.

Hans Jean Arp 1925 ja 1960

En haluaisi ylitulkita Hans Jean Arpin roolia Savoy-maljakon muotoilussa, mutta kun nyt tuli puheeksi. Vasemmalla Arpin “ameebateos” vuodelta 1926 Strasbourgin Modernin ja nykytaiteen museosta. Muodon “alkuperä” on tunnustettu jo teoksen otsikossa “Cravates et tête ou Configuration au chef perdu” eli “Solmukkeet ja pää tai kadonneen kokin muodostelma”. Suomennos menee omaan piikkiini, mutta paljastenee samalla myös sen, ettei Arp (jos ei Aaltokaan) ollut huumorintajuton veikko. Solmuke tai rusetti on kuvassa esiintyvän Arpin “keksimän” muodon esikuva. Sama arkkityyppi kuin Savoy-maljakoissa? Oikealla Hans Jean Arpin Sommitelma 1, litografia vuodelta 1960 taidevälittäjä Artspacen myyntisivulta. Aika liki Savoy-maljakon muotoja. Tämäntapaisia grafiikanlehtiä Arpilta on 1950- ja 1960- luvulta varmaan satoja erilaisia muunnelmia. Onko Arp muodon keksijä? Vai onko se vain yksi aika universaaleista luonnossa esiintyvistä perusmuodoista? Kuka keksi ameeban tai nestelätäkön? 

Vaikutteille ollaan alttiita. Vaikutteet risteilevät ja ne kiertävät myös kehää. Se, ettei sitä tunnusteta, on vain säälittävää. Yhtä mahdollista kuin assosiaation tiedostamattomuus on se, että se voi paljastua vasta jälkikäteen, monelle varmaan yllätyksenä: ”Ai tuoltako minä sen idean sainkin!” Sen julkinen tunnustaminen voi olla vaikeaa. Ymmärsinkö oikein: kertoiko Alvar Aalto inspiraationsa lähteeksi topografisen kartan tai sitä vastaavan maastomallien korkeuskäyrän? Alvar olisi silloin rehellisesti kertonut ideansa lähteen. Ostan mielelläni ajatuksen.

Muille (kuin Aallolle) vastaava tunnustus ei välttämättä ole niin helppoa. Kokoaan isommat egot saattavat kieltää ideoidensa lähteen ja taiteellisen työn mystifiointiin ja glorifiointiin taipuvaiset saattavat sen uskoa. Molemmat saavat puolestani pitää mielipiteensä.

Ideoiden siirtymisen ylitulkintoja

Sellainenkin versio ideoiden siirtymisen ylitulkinnasta on se, että kilpailijaa mollataan muiden ideoiden varastamisesta. Omat ideat ovat sen sijaan jumalallisen luovuuden osoituksia ja ympäristövaikutuksista kemiallisen puhtaita. Selkään puukotusta parhaimmillaan. Tätäkin on nähty maailman sivu.

Meillä huvittavimpia esimerkkejä oli se kun 1960-luvun arkkitehtuurikeskustelua dominoineen yhden asian liikkeen edustajat (lyhyesti: hilavitkuttajien koulukunta) kokivat hävinnensä Temppeliaukion kirkon suunnittelukilpailun ja mikä pahinta sen kautta menettivät viimeisetkin rippeet suuren yleisön eli arkkitehtuurin arkikäyttäjien ja -kokijoiden sympatioista. He keksivät ja levittivät ajatusta, että Timo ja Tuomo Suomalainen olisivat varastaneet idean Pauli Blomstedtin aiemmasta kirkkoehdotuksesta, vaikkeivat he (Suomalaiset) sitä olleet omien sanojensa mukaan ikinä nähneetkään tai kaiken kukkuraksi Reima Pietilän Dipolista, joka tosin kilpailtiin ja rakennettiin myöhemmin kuin Temppeliaukion kirkko. Kateus meni jopa niin pitkälle, että eräs huono häviäjä sponsoroi (omien sanojensa mukaan) Temppeliaukion kirkon töhrijöitä “Biafra” -teksteillä kustantamalla siihen tarvittavat maalit. Näitä surullisia ja hyvin dokumentoituja tarinoita voi lukea Maila Mehtälän kirjasta. Sieltä löytyvät myös nimet, joita en viitsi tässä mainita.

Eliel Saarinen käytti sujuvasti biologista analogiaa kaupunkikehityksen ja kaupunkisuunnittelun arvioinnissa, eikä ollut ainoa. Kirjassaan “The City, Its Growth, Its Decay, Its Future” (1943) Saarinen esittää kaaviot solukudoksista, jotka hänen mukaansa edustavat tervettä ja sairasta kehitystä, jälkimmäinen mikroskooppista slummiutumista, sairautta joka pitää jotenkin torjua.

Eliel Saarinen The City 1943 s 16 Fig 1-2

Eliel Saarisen kaupunkikehityksen biologinen analogia, solukudos terveenä ja sairaana. Terveen solukudoksen muodoista voi löytää monenlaisia Savoy -maljakoita. (Fig. 1 and 2, p. 10 and 16)

Analogia toimii. Ymmärrämme ilmiötä hiukan paremmin kun huomaamme, että se on aivan tuttu toisista yhteyksistä.

Käytin Arpin kuvioista lempinimeä “ameeba”. Assosiaation perustelu alla.

Natural History of Animals 1880

Varhainen biologinen opetuskuva ameebasta (Natural History of Animals, 1880). Tuleeko mieleen Arpin kuviot vai Aallon maljakot? Ehkä molemmat. Ei ole tietoa selailiko kumpikaan tätä teosta.

Vähemmän kurttuja otsaan, kiitos

ripsieläin Miro Toikka

Lisää biologisia analogioita: Ripsieläimet ovat yksisoluisia eliöitä, joiden solurakenne koostuu kahdeksasta osasta: 1 sykkivä rakko, 2 ravintovakuoli, 3 suuri tuma, 4 pieni tuma, 5 solujäte, 6 solunielu, 7 solusuu, 8 ripset. (wikipedia: ripsieläimet). Tämä muoto on jo aika etäällä Savoysta, ehkä lähempänä Joan Miron tai Oiva Toikan teoksia. Ei ryppyotsaista, vaan mieluummin leikittelevää ja huumoripitoista kuvataidetta. Mistä lie assosioitu, mutta veikkaan ettei Miro ainakaan ollut nähnyt wikipedian kuvaa ripsieläimestä ja sen vakuolista?

lähteet

Artspace -nettisivut.  

Maila Mehtälä, Temppeliaukio – kirkko Suursaaresta länteen. WSOY 2003. 299 s.

Musée d’Art moderne et contemporain Strasbourg. Strasbourgin Modernin ja nykytaiteen museo 

Natural History of Animals, 1880

Eliel Saarinen, The City, Its Growth, Its Decay, Its Future. New York 1943. 380 s.

Miron teos Fondation Maeght galleriassa (Saint-Paul-de-Vence): tekijän valokuva 26.4.2002

Oiva Toikan teos Galerie Forsblom, September 14 – October 14, 2012.

wikipedia: ripsieläimet

Assosiaatioita ja analogioita

Assosiaatiot ja analogiapäätelmät ovat oman käsitykseni mukaan ajattelun kulmakiviä, kaikesta satunnaisuudestaan ja näennäisepärationaalisuudestaan huolimatta.

Tuli vain mieleen.

pasted-image-2pasted-imagepasted-image-3

Kuvat:

1 Amos Rex fb-sivut, 31.8.2018

2 tekijä (kohde: Alvar Aalto, Hansaviertel), Berliini 30.9.2007,

3 tekijä (kohde: Antonio Gaudi, Casa Mila, Barcelona) Barcelona 14.5.1998,

4 tekijä (kohde: JKMM, Amos Rex Helsinki) Helsinki 22.8.2018.

Euroopan hullu vuosi 1968, 50 vuotta sitten

Suuri aika tarvitsee suuria ihmisiä. Myös keskikokoiset ja pienet saavat kelvata.

Eri kokoisiahan mekin olimme, Erkki, Markku, Matti ja Pekka. Olimme syntyneet vuosina 1945–1948 ja kuuluimme suuriin ikäluokkiin. Voiko muuten olla tyypillisempiä 40-luvun etunimiä? Vähän niin kuin Hectorin eli Heikin (s. 1947) Aki, Make, Pera ja mä. Olimme vanhoja tuttuja monien vuosien ajalta, sekä kotiympyröistä että koulusta – tietysti Jyväskylän Lyseosta.

Hulluksi mainitun vuoden 1968 tapahtumista on paljon muisteluita liikkeellä. Jotain merkityksellistä ilmeisesti tapahtui. Ketjut hyppäsivät rattailta tai niiden liikeradat muuttuivat. Yksi polkaisu taakse ja kaksi eteen vai menikö se päinvastoin? Hulluudet tapahtuivat juuri silloin kun nuo paljon parjatut suuret ikäluokat olivat muuttaneet pois kotoa, käyneet armeijan, aloittaneet opiskelun ja säännöllisen päivätyön. Nyt 50 vuotta myöhemmin he kuulemma keskittyvät tulevien sukupolvien eläkkeiden syömiseen. Tässä välissä syösseet maapallon ilmastonkin kurjalle uralle. Syyllisiä siis noihin hulluihinkin vuosiin? No jokin syy-yhteyshän täytyy olla, sanoisi korrelaatioihin mieltynyt tutkija. Ehkä ylenmäärin paisunut taikina oli alkanut käydä ja poksahdella, sanoisi biologisiin analogioihin mieltynyt ajattelija.

Ylioppilaat ja nuoriso kokeilivat miltä vallankumouksen tekeminen oikeasti tuntuu. Niistä oli kuultu vain tarinoita historiantunneilla. Euroopan hullun vuoden titteli oli vuodella 1848. Levottomuuksia oli Puolassa (Krakova), Saksassa (Frankfurt), Ranskassa (Pariisi), Itävalta-Unkarissa (Wien, Praha) ja Italiassa (useissa pikkuvaltioissa). Taustalla oli huonoja satovuosia, talouslamaa, köyhyyttä ja nälkää. Rakennettiin barrikadeja ja tehtiin vallankumouksia. Pariisin barrikadeilla sai surmansa 1 500 ihmistä ja 15 000 vankia kuljetettiin Algeriaan.

Toukokuussa 1968 Länsi-Saksassa ja Ranskassa ammuskeltiin kaupungin kaduilla jopa kovilla. Saatiin ne vallankumousromantiikalle välttämättömät karismaattiset puhujat ja marttyyrit: Benno Ohnesorg, Rudi Dutscke ja Daniel Cohn-Bendit – kaikki muuten saksalaistaustaisia. Nuorisoko siellä ampui toisiaan?

Yhdysvalloissa kiehui muistakin syistä: Vietnamin sodan käännekohdaksi muodostui TET-hyökkäys tammikuussa 1968, pitkään kyteneet roturistiriidat kulminoituivat Martin Luther Kingin murhaan huhtikuussa ja poliittinen toisinajattelu Robert Kennedyn murhaaan kesäkuussa. Maailmanlaajuista huolta herättivät myös Biafran nälkäkatastrofi, jatkuvasti laajeneva asevarustelu ja ydinasekokeet. Ydinasekerhossa oli jo viisi maata: Yhdysvallat, Neuvostoliitto, Britannia, Ranska ja Kiina.

Kaikki nämä mieltä kuohuttavat ilmiöt kasaantuivat toistensa päälle muutamassa kuukaudessa alkuvuonna 1968. Nuoriso oireili ja halusi ottaa ohjat omiin käsiinsä. Sosiologian professori emeritus ja myös Vanhan valtaukseen marraskuussa 1968 osallistunut Risto Alapuro totesi 31.7.2018 aamulla radiossa: “silloin kaikki tuntui mahdolliselta”. Niin tuntui.

Kesä-heinäkuussa 1968 kypsyi nopeasti päätöksemme lähteä katsomaan mitä Euroopassa oikein tapahtuu.

Matkailuauton synty

Eurooppaan piti päästä vaikka Euroopassa asuttiin. Aasiakin olisi kiva nähdä. Rahaa oli niukasti joten piti valita halvin mahdollinen matkustustapa. Laskettiin, että kuukaudeksi varat riittävät ja että kuukaudessa ehditään Istanbuliin ja takaisin. Siksi ostettiin Uuraisten osuuskaupan entinen jakeluauto, Volkswagen Kastenwagen, pakettiauto. Niitä sai käytettynä paljon halvemmalla kuin harvinaista pikkubussia, Kleinbusia. Auton valintaan vaikutti paljon se, että Erkillä oli ollut aiemmin kuplavolkkari, jossa on täsmälleen sama moottori kuin VW-pakettiversiossa.

Paku muunnettiin omatekoiseksi pikkubussiksi, rakentamalla puu- ja lastulevyrunkoinen toinen penkkirivi ja sen alle tila matkalaukuille. Sitä ennen piti tietysti purkaa se peltiseinä mikä ohjaamon erotti tavaratilasta. Se tehtiin uhraamalla siihen yksi vanha Mora-puukko. Ensin puukko iskettiin hakkaamalla läpi seinän juuresta ja sitten pikkuhiljaa reikää jatkamalla koko seinän ympäri. Toinen piti puukon kahvasta kiinni, toinen hakkasi seinän toisella puolella vasaralla puukon hamaraa. Aukesi kuin säilykepurkki, mutta hitaammin. Takapenkin selkänoja oli lastulevystä ja kiinnitettiin alustaan pianosaranalla jolloin se voitiin kaataa eteen ja saada taakse yhteensä yli kaksimetrinen nukkumatila. Sen alle jäi iso tavaratila. Takapenkin eteen väsättiin kapea baaritiski. Uuden sisustustyön tekivät pääosin Erkki, Markku ja Matti, joilla kaikilla oli kesätyöpaikka Jyväskylässä.

Eivät siis menneet ensimmäisen vuoden arkkitehtuuriopinnot hukkaan (vitsi vitsi). Uusi penkki nousi auton rakenteista johtuen sen verran korkealle, että tarvittiin pieni lattiakorotus jalkojen lepuuttamista varten.

Auton varustelu tehtiin Erkin sedän omakotitalon pihalla Lahjaharjussa. Avustajana oli ammattiasentaja Viljami Hakkarainen joka oli ennekin paikkaillut Erkin kuplavolkkaria. Pehmusteiksi superlonia ja päälle vahvaa sisustuskangasta. Peräosan nukkumatila riitti neljälle – sillä ehdolla, että nukkujat ovat kohtuullisen solakoita ja sopuisia – ja mehän olimme. Sängyssä leveyttä noin 40 cm per henkilö. Ei ollut king eikä queen size bed, oliko edes laihan pikkuprinssin kokoa. Keskimmäiset nukkujat asettuvat pää menosuuntaan ja ulommaiset tulosuuntaan. Asetelma oli testattu.

Pakettiauton umpiperään piti tietysti avata muutama ikkuna. Siinä tarvittiin Are Oy:n autokorjaamon peltikirvestä ja ammattitaitoa. Lasit ja tiivisteet saatiin mittojen mukaan Lasi-Kallen lasitusliikkeestä. Verhot ikkunoihin. Verhoilussa auttoi oma äiti.

VW Kastenwagen PL mittapiirros

VW-pakettiautosta matkailuauto ja Euroopan hullun vuoden tutkimusauto. Liikkuva hotellihuone neljälle. Asuinpinta-ala 6,5 m2, asumisväljyys 1,6 m2/asukas. Rekonstruktiopiirros tekijän.

Arkkitehtuurin peruskurssin harjoitustyö: minimiasunto + mobile home + ekoihme

Saksalaisella liukuhihnalla 1960-luvun alkupuolella valmistetusta pakettiautosta syntyi liikkuva tilaihme kuukaudeksi. Hotellihuone joka sijaitsee aina parhailla keskusta- tai maisemapaikoilla, ja aina halvimpaan mahdolliseen hintaan. Nolla markkaa per yö. Pysäköintimaksuja ei siihen aikaan juurikaan tarvinnut maksaa.

Pienistä yksiöistä ja minimiasunnoista puhutaan edelleen arkkitehtikouluissa ja asuntosuunnittelussa. Klassinen kysymys. Mikä riittää ihmiselle? Meillä oli vastaus. Eksistenssiminimimme oli noin 6,5 m2 eli 1,6 m2/asukas, josta “makuuhuone” vei maksimikoossaan puolet eli 3,2 m2 ja oleskelutilat (“olohuone” ja “ruokasali”) loput. Minimiasuntomme ei ollut teoriaa, vaan omakohtaisesti tehtyä, koettua ja vaihtelevissa kenttäolosuhteissa testattua käytäntöä. Se toimi. Jälkikäteen ja -viisaasti voi väittää, että suunnittelu noudatteli myös vasta paljon myöhemmin ihanteiksi nousseita ekologisia periaatteita: materiaali- ja energianiukkuutta, materiaalien kierrätystä ja teknistaloudellista kestävyyttä. Kun itselleen suunnittelee ja tekee, tulee myös asiakaslähtöisyys mukaan automaattisesti.

Vaikka bensanosto- ym. kuitit ovat ajat sitten hävinneet (säilytettiinkö niitä edes?) eikä taloudellista yhteenvetoa koskaan tehty, pidän melko uskottavana oletuksena sitä, että edullisempaa vaihtoehtoa olisi saanut hakea. Liikkuvan asumisen ytimessä olleen saksalaisen bokserimoottorin ja koko peltikopperon polttoainetalous, varsinkin laskettuna henkilökilometriä kohti oli varmaan myös markkinoiden edullisimpia.

pasted-image-1

Räätälöity matkailuautomme Kööpenhaminan rautatieaseman parkkipaikalla, ajovuorossa toisen vuosikurssin arkkitehtiylioppilas Pekka. Nykyään tällä paikalla on muutama sata polkupyörää. Rekisterikilvestä paljastuu auton kotiseutu: X-alkuiset olivat Keski-Suomen läänistä. Sittemmin auton yksityisyyttä ryhdyttiin varjelemaan ettei syntyisi tarpeetonta katukiusaamista. Pakettiautotausta puolestaan paljastuu etuoven merkinnöistä: auton kantavuus 1 100 kg, kokonaispaino 2 070 kg, akselipaino 1 150 kg. Laillisilla lasteilla kuljimme: eläviä ihmisruhoja jotka kuitenkin kuolleeksi painoksi lasketaan arviolta 250 kg, muuta kuollutta painoa eli matkatavaroita 150 kg, polttoainetta tankissa ja varatankeissa kattotelineellä n. 100 kg, yhteensä vain 500 kg. Lisälastia olisi sopinut vielä ainakin toiset 500 kg. Kuormamuulin voimanlähteenä oli 1200 ccm:n 30 hevosvoimainen Volkswagenin klassinen bokserimoottori.

Skandinavia ohitettiin nopeasti, tähtäimessä oli eksoottisemmat maisemat

pasted-image-2

Arkkitehtuurin, maanmittaustekniikan ja lääketieteen tulevaisuuden toivot Markku, Matti ja Erkki Köpiksen kaduilla. Vakaa suunta kohti levotonta Keski-Eurooppaa ja kuumaa etelää.

Matkaan lähdettiin heinäkuun toiseksi viimeisenä päivänä Jyväskylästä, kaverusten koti- ja koulukaupungista. Olin töissä arkkitehtitoimistossa mahdollisimman pitkään Helsingissä ja matkustin sopivasti sattuneen serkkutyttö Eliisan häiden (Espoossa) jälkeen vanhempien kyydissä Jyväskylään 29.7., josta saimme heti seuraavana päivänä komean yhteislähdön. Jokaisella meistä oli ajokortti, joten ajovuorot kiersivät säännölliseen ja sopuisaan tahtiin. Vuorotyö oli välillä tosi tarpeellista, koska joskus ajettiin myös yötä myöten. Rajalle tai laivaan piti ehtiä. Näistä syistä meni menomatkalla koko Etelä-Ruotsi (Tukholma-Helsinborg) ja paluumatkalla suuri osa Länsi-Saksaa (Nürnberg-Lyypekki) yhdessä hujauksessa.

Tutkimusretkikunnan rahoitus

Suuret tutkimusretket tarvitsevat suuria rahoitusjärjestelyjä. Meidän tapauksessamme avainasemassa olivat henkilöstä riippuen 1) säästöt matkaa edeltävältä muutaman kuukauden palkkatyöjaksolta, 2) henkilökohtaiset pankkivekselit ja 3) tutun pankkivirkailijan myöntämä förskotti tulevia palkkarahoja vastaan. Ostamamme pakettiauton maksamatta jäänyttä osuutta vastaavat pankkivekselit jäivät pantiksi Are Oy:n kassakaappiin. Rahoitusjärjestelytkin toimivat.

Kaikille matkaanlähtö ei ollut yhtä yksinkertaista. Varovaiselle kotiväelle ei välttämättä ollut tarpeen kertoa koko suunniteltua matkareittiä. Silloin oli parasta puhua vain matkasta Ruotsiin tai korkeintaan Saksaan. Kun postikortteja tipahteli yhä kauempaa, viimein Istanbulista, osa kotiväestä soitteli huolissaan tosilleen. Äitini 98 v muistaa vieläkin puhelinsoitot tuttavaperheeltä jossa ihmeteltiin, mihin ne pojat oikein aikovat. “Pojat” olivat kaikki 20–23-vuotiaita. Eihän meitä mikään pidätellyt. “Hyvästi Jyväskylä!” huusivat pojat Kirkkopuiston kohdalla.

Suomesta DDR:ään tarvittiin kolme laivamatkaa

Ensimmäinen irtiotto Suomesta tapahtui perinteiseen tyyliin ruotsinlaivalla (m/s Viking 2) Naantalista Kapellskäriin. Hieman epäselväksi on jäänyt oliko laiva m/s Viking 2 vai m/s Kapella. Molemmat liikennöivät samalla reitillä aikatauluumme sopivaan kellonaikaan eli lähti illalla (klo 18 tai 22). Kolmaskin Viking Linen alus (s/s Viking) kulki samaa reittiä, mutta lähti jo aamupäivällä. Matti ajoi auton laivaan ja sai Viking Linen vain ruotsia puhuvalta kansimieheltä hieman epäselviä ohjeita. Kattoteline raapi sisäkaton rakenteita, mutta siitä selvittiin käsimerkeillä. Laivan autokannella myös toteutettiin erikoinen renkaiden nastojen irroitusoperaatio. Päättelimme, ettei niitä Keski- ja Etelä-Euroopan kesäkeleissä juurikaan tarvita. Alpit ja muut lumivuoret aiottiin jättää väliin. Nastat revittiin Hakkapeliitoista yksitellen pihdeillä.

Naantalin reitti oli se halvin Etelä-Suomen vaihtoehto siirtyä Ruotsiin ja sitä kautta Manner-Eurooppaan. Maksamalla 16 markkaa henkilöltä ja 32 markkaa autolta saimme sekä ihmisille että autolle aidot merihenkiset kansipaikat. Yön yli piti selvitä notkumalla yleisissä tiloissa. Matti seurusteli takakannella lämpimässä kesäyössä rippikoululaisten vanhimpien kanssa. 

Kohtuulliset huikat White Horse -merkkisestä taxfree-viskipullosta ja laivan lievä keinunta olivat yhdelle meistä ja hänen alkavalle vatsahaavalleen liikaa. Laivamatkan loppuosa meni oksentelussa paitsi yleisötilojen sohvalle niin omalle paidalle. Onneksi siihen aikaan autolautat kulkivat rutiininomaisesti autokannen ajoramppi auki. Luukun raosta pystyi sekä antamaan ylen että huuhtelemaan haisevan paidan kuohuvassa merivedessä. Kaverit pitivät käsistä kiinni eikä mies mennyt yli laidan. Ruotsin läpiajo aina Kööpenhaminaan asti meni vatsavaivaisen osalta tiukalla dieetti- ja vesilinjalla. Vain pieni annos lihalientä upposi. Muut nauttivat huoltoasemalla mannermaisen Hampurinpihvin, jauhelihapihvin paistetulla munalla. Janojuomia ostettiin matkan varrelle osuneesta ICAsta. Kulinarismin putki jatkui Köpiksessä punaisilla nakeilla.

Helsingborgin ja Helsingörin välinen matka kuljettiin sekin lautalla, samoin Kööpenhaminan jälkeen pienestä Tanskan rannikkokylästä Gedseristä DDR:n Warnemündeen. Tästäkin voi jo päätellä, että Suomi on kiistämättä hieman eristyksissä muusta Euroopasta. Kolme laivamatkaa reiluun vuorokauteen ja vasta sitten ollaan Saksanmaalla.

Kööpenhaminasta muistuu mieleen kolme asiaa: kävely Tivolin ohi (sisäänmeno ei ikävä kyllä kuulunut aika- ja rahabudjettiin), punaisten nakkien syönti ja käynti pornokaupassa. Tanskaa ja Ruotsia pidettiin siihen aikaan vapaamielisyyden ja seksivalistuksen ihmemaina. Tapana oli tuoda Suomeen tuliaisina paitsi halpaa Gevalia-kahvia niin Jallua rohkeampia pornolehtiä.

pasted-image-3-4

pasted-image DDR viisumiM/s Warnemündin kannella. Harppi ja vasara toivottivat meidät tervetulleeksi Saksan Demokraattiseen Tasavaltaan sekä läpikulkuviisumissa, sen leimamerkissä että laivan kansallisuuslipussa. Passiini leimattu DDR:n transitviisumi, leimamerkin arvo 5 MDN (Mark der Deutschen Notenbank), maahantulo 1.8.1968 Warnemünden lautalla, viisumin kesto elokuun 2. päivään, maasta poistuminen leimattu 2.8.1968. Maihinnousun rajatarkastus oli vielä asialinjalla. Alles in Ordnung?

Länsimainen vapaus kaventui ensimmäisen kerran Warnemünden lautalla. Olimme saaneet selville, että läpikulkuviisumit voi anoa laivalla. Niin teimme. Saksan Demokraattisen tasavallan virkailija tarkasti pikkuluukulla viisumianomuksemme ja löi ihme kyllä melko lyhyen käsittelyn jälkeen leimat passiimme. Olimme positiivisesti yllättyneitä. Liian aikaisin.

HS 30 07 1968 s7HS 30 07 1968 s12

Lähtöpäivämme 30.7.1968 Hesarin uutisjuttu Tšekkoslovakian oireilevasta kriisistä. Jäimme monien muiden ohella siihen luuloon, että kriisi jotenkuten ratkaistaan. Mittavaan koko valtion aseelliseen miehitykseen emme taatusti uskoneet. No, ei kestänyt kun pari päivää kun meillä oli ihan oikeaa ensikäden tietoa paikan päältä. Samassa hesarissa oli myös juttu, jossa mainittiin Neuvostoliiton ja Tšekkoslovakian johtajien aloittaneen edellisenä päivänä eli 29.7. tapaamisensa itäslovakialaisessa kylässä (Čierna nad Tisou).

DDR:n läpikulkuviisumissa määriteltiin tarkasti paitsi voimassaolon aikaväli niin myös ne paikkakunnat joissa on lupa ylittää raja. Sitä kautta tulee myös ajoreitti aika tarkkaan määritellyksi. Läpikulkulupa myönnettiin meille vain kahdeksi kalenterivuorokaudeksi 1–2. elokuuta 1968. Käytännössä läpiajoon oli aikaa noin 40 tuntia. Omaan passiini oli kirjattu mahdollisiksi rajanylityspaikoiksi Warnemünde, Frankfurt Oder, Pomellen ja Zinnwald. Olisin voinut siis valita joko menon Puolaan tai Tšekkoslovakiaan. Berliiniä koskeva raja-asema Staaken-Drewitz (itse asiassa kaksi erillistä asemaa) oli viivattu yli, samoin kolme muuta Länsi-Saksaan johtavaa (Marienborn, Hirschberg ja Selmsdorf).

Viisumihakemuksemme olimme kuitenkin jättäneet samoilla reittiehdotuksilla ja niin että pääsisimme käymään myös Berliinissä. Jokainen meistä oli kuitenkin luukulla erikseen, joten saattaa olla että erilaisia tulkintoja syntyi. Joka tapauksessa laivalla päivystänyt viisumiviranomainen oli määritellyt reittimme yhden tai kahden osalta puutteellisesti, ilman Berliinin kulkulupaa. Näin ainakin meille kerrottiin Berliinin raja-asemalla. Ehkä se oli viaton virhe, ehkä byrokraatti teki pientä kiusaa länsimaiden hipeille. Tai ehkä he olivat laskeneet paremmin kuin me itse, että emme annetulla aikataululla olisi ehtineet Berliiniä juurikaan nähdä. Siinä tapauksessa väärin laskivat. Teimme nimittäin pienen oma-aloitteisen kierroksen Berliinin reuna-alueiden kortteleissa ajamalla tietoisesti “harhaan”. DDR:n miliisi ja ns. liikennepoliisit olivat kuitenkin tehokkaita ammattilaisia ja palauttivat meidät oikealle reitille aika nopeasti. Saimme jopa vähäksi aikaa oman konepistoolein varustetun moottoripyöräpoliisisaattueemme (yksi edessä, yksi takana) siihen asti kunnes olimme taas sallitulla reitillä.

Koko Itäisen Saksan matkakokemus jäi turisminäkökulmasta muutenkin melko ankeaksi, mutta maailmanpoliittisen tilanteen ansiosta sittenkin mielenkiintoiseksi. Ajoimme annetusta aikataulusta ja reitistä johtuen yötä myöten jotta ehtisimme sallittuun rajanylityspaikkaan ja Puolaan ajoissa. En ole varma ehdimmekö ennen puolta yötä rajalle, mutta viisumin viereisessä poistumisleimassa oli joka tapauksessa virallisesti pätevä 2.8.1968 -leima. Jos olisimme Berliinin kautta kiertäneet, olisimme ehkä myöhästyneet. Varsovaan kuitenkin halusimme. Kiireestä johtuen kohtasimme muutaman yllätyksen.

Pienin näistä yllätyksistä oli se, kun reittimme vei läpi täysin aution, siis tyhjennetyn ja sodan raunioittaman kaupungin. Aavekaupungin läpiajo oli tarkasti ohjattu, eikä siltäkään reitiltä ollut lupa poiketa eikä valokuvata. Epäselväksi tietysti jäi miksi ja missä tarkkaan ottaen kiellot oli määrätty. Meille ei ainakaan ollut kerrottu. Saatoimme olettaa, että sodan jäljiltä kaupungissa liikkuminen oli vaarallista, jälleenrakentaminen oli kokonaan aloittamatta ja siksi noloa näyttää tai että siellä oli jotain salattavaa.

pasted-image-12

DDR-läinen aavekaupunki. Ei ristiä eikä ristinsielua, vain edessä kulkeva DKW. Kielletty kuva piti kuitenkin takapenkiltä napata. Kaupungin nimi on jo unohtunut. Ehkä joku tunnistaa?

Isompi yllätys oli Varsovan liiton voimakas sotilaallinen läsnäolo, nimen omaan DDR:ssä. Ajoimme yöllä melkoisen matkan samassa sotilasajoneuvojen kolonnassa, missä joukkoja keskitettiin eri reittejä pitkin ja vähitellen lähelle Tšekkoslovakian ulkorajoja – niin kuin myöhemmin selvisi. Matkalla huomasimme, että varmuuden vuoksi kaikki junaratojen tasoylikäytävät oli suljettu puomein vaikkei radalla mitään liikennettä näkynyt.

Toinen yllätys oli se, kun meidät pysäytti samana yönä venäjää puhuva sotilas, ja huomasimme, että ympäristöön oli leiritulille majoittunut jonkinmoinen määrä sotajoukkoja. Kaverilla oli kädessään pieni punainen lippu, mutta pysäytyksen syystä ei kieliongelmien takia saatu selvää. Ehkä intinharmaa lievästi vihertävä Volkswagenimme oli pimeässä tulkittu jonkinlaiseksi “omien” sotilasajoneuvoksi ja meille etsittiin sopivaa leiripaikkaa muiden joukossa. Pitemmälle kehiteltynä aiheesta saisi mukavan hasekilaisen novellin, jossa olisimme joutuneet lopulta Tšekkoslovakian miehittäjiksi ja selittämään, miksi olimme Prahan kaduilla naamioidulla miehistönkuljetusvaunulla ja lauloimme outoja lauluja oudolla kielellä. Asiaan: Nuotioita oli metsässä siellä täällä, eikä niiden perusteella voinut arvioida paljonko joukkoja pimeässä metsässä oli. Erkki joka tapauksessa katsoi asiakseen haukkua venäläisen sotilaan selvällä suomenkielellä tarpeettoman pysäytyksen johdosta. Tämänkin tarkistuksen ja ystävällishenkisen vuoropuhelun jälkeen saimme luvan jatkaa matkaa.

Kolmas yllätys oli se kun DDR:n ja Puolan rajalla Frankfurt Oderin raja-asemalla meidät pysäytettiin keskellä korkeaa Oderin siltaa ja komennettin ulos autosta ja sen jälkeen riviin seisomaan, myös nukkumisvuorossa ollut Matti. Paikalle samaan aikaan sattuneita hollantilaisia turistinaisia huvitti kovasti Matin kalsariasento Oderin sillalla. Olimme kaikki armeijan käyneitä ja siinä tulikin elävästi mieleen kotikutoiset sulkeiset ja “riviin järjesty” komennot, mutta nyt oltiin vieraalla maaperällä ja ilman aseita ym. varusteita. Oudoksuimme, mutta paperit, naamat ja auto annettiin tarkistettaviksi. “Natsiksi” kutsumamme rajavartija komensi meidät vielä koppiinsa, jossa saimme odotella papereiden käsittelyä. Matti erehtyi siirtymään pari askelta natsin työpöydän selkäpuolen sektorille, josta tämä hermostui, veti käsiaseensa kotelostaan esiin ja komensi eteensä. Vähän vaikea olla tottelematta. Matka jatkui lopulta kohti Varsovaa.

Asian laajempi laita valkeni kaikille vasta kolmen viikon päästä kun Tšekkoslovakia oli jo miehitetty, 21.8.1968. Myöhemmin selvisi sekin, että asialla oli tuhansia panssarivaunuja ja satoja tuhansia Neuvostoliiton, DDR:n, Puolan, Bulgarian ja Unkarin sotilaita. Siihen aikaan ei vielä älytty käyttää tunnuksettomia sotilaita ja sotakalustoa.

Suomesta lähtiessämme olimme kyllä seuranneet Tšekkoslovakian tapahtumien kehitystä ja puoluejohtaja Dubčekin taistelua vapaampien olojen ja “ihmiskasvoisen sosialismin” puolesta. Viimeinen Hesari jonka ehdimme ennen lähtöä lukea (30.8.1968), kertoi kuinka Dubček yritti vakuutella Kremliä, että vapaammat olot auttavat sosialismia ja myös Neuvostoliittoa. Eivät sitten tulleet vakuuttuneiksi.

Jo heinäkuun lopulla 25–27.7.1968 uutisoitiin, kuinka Neuvostoliitto painosti Tšekkoslovakian johtoa tiukentamaan lehdistön kontrollia ja vaati Kremlin ja Dubčekin yhteistä tapaamista. Samaan aikaan ilmoitettiin Neuvostoliiton uusista sotaharjoituksista maan länsirajalla. Neuvostoliitto oli jo ehtinyt vaatia omien tai Varsovan liiton sotajoukkojen sijoittamista Tšekkoslovakiaan, erityisesti Länsi-Saksan vastaiselle rajalle. Painostus oli kova ja monille nousi mieleen déjà-vu talvisotaa edeltävistä tapahtumista Suomessa. Kommunistipuolueen johtaja Alexander Dubček ei suostunut sotajoukkojen sijoittamiseen eikä lehdistön kontrollointiin ja yritti pitää puolueen johdon käsissään, vaikka Neuvostoliiton kantoja myötäillyt puolueen konservatiivinen oppositio oli jo joissakin puhemiehistön äänestyksissä väläyttänyt voimiaan.

Elokuun 1. päivänä uutisoitiin Hesarissa vielä osittain optimistisista tunnelmista, mutta sitä juttua emme nähneet, koska olimme jo DDR:ssä, pääkallonpaikalla. Olisimme ehkä voineet hieman valaista mediaa todellisesta tilanteesta jos joku olisi älynnyt kysyä. Miehitysjoukkojen ryhmittely oli täydessä käynnissä yön pimeydessä – jo kolme viikkoa ennen miehitystä.

pasted-image-13

Matkailuautomme tankkaus, siivous ja paitapyykin kuivatus menossa jossain DDR:n tai Puolan maaseudulla elokuun alussa 1968. Sisustuksen rakenne näkyy tässä kuvassa aika hyvin. Bensiini oli näissä maissa halpaa, joten varakanisterit täytettiin siellä, nostettiin kattotelineelle ja tarvittaessa alas tankin täyttöä varten. Kattotelineestä oli sekin hyöty, että paikoissa joissa tienvierustat oli täynnä omenapuita, saatoimme kattotelineeltä käsin poimia muutamia välipalaomenoita. Bulgariassa meille todettiinkin ystävällisesti, että syökää pois vain, saksalaiset varastaa ne kuitenkin.

DDR:ssä söimme kerran isossa kansankuppilassa. Ruokalistat olivat pitkiä ja perusteellisia, kirjoituskoneella naputeltuja ja hiilipaperilla monistettuja. Ruoka-aineet oli selostettu jo annoksien nimissä, ja niillä oli painot 10 gramman tarkkuudella. Ihailtavaa saksalaista täsmällisyyttä. Päädyimme tilaamaan annoksen jonka nimenä oli “Gemüsebirge mit Fleischeintopf”. Saksankielentaitomme muotoili sen yhteistuumin “vihannesvuoreksi jossa on sisällä lihaa”. Ei ihan osunnut. Paljastui lähinnä kaalikeitoksi jossa oli muutamia jauhelihamuruja. Hinta oli kuitenkin käsittämättömän halpa. Sen jälkeen meillä oli varaa jättää juomarahoiksi kasa alumiinikolikoita. Laskimme kyllä jälkeenpäin, että tippimme suuruus eli pienuus olisi Suomessa koettu loukkaukseksi. Mutta DDR:ssä ei juomaraha- tai tinkimiskäytäntöä tunnettu. Hinta on se mikä on listaan tai pakkaukseen präntätty. Jonkun henkilökohtaiseen kassaan nekin hilut varmaan päätyivät.

Matti oli suunnitellut hankkivansa pientä lisätuloa matkakassaansa myymällä nailonpaitoja ja kuulakärkikyniä. Tämähän todellakin oli tapana ainakin niillä Leningradin matkoilla, joilla vanhempiemme ikäiset kävivät. Ensimmäiseksi myyntipaikaksi valikoitui rauhallinen Puolan maaseutu. Tienreunasta löytyi puolalainen lehtimies ja -valokuvaaja. Nailonpaita ei häntä kiinnostanut, mutta mukavaa juttuseuraa saatiin Varsovaan asti. Saimme tuoreeltaan terävähkön arvion Prahan kevään menestymismahdollisuuksista. Puolalla ei ikinä olisi varaa samaan kevytmielisyyteen. Toisaalta hän kertoi, että kun Yhdysvallat maksaa Euroopassa oleville sotilailleen kunnon päivärahaa, se koituu isäntämaan talouden hyväksi. Varsovan liitolla oli erilainen käytäntö, isäntämaa kustansi liittolaismaan sotilaiden oleskelun veljellisenä apuna eli kurjisti maan taloutta.

Lehtimiehen nimeä ei kukaan enää muista, mutta joku tavallinen puolalainen etunimi – sovitaan vaikka Andrzej, kuuluisan elokuvaohjaajan mukaan. Hänen isänsä nimittäin oli elokuva-alalla ja äiti lääkäri. Perheellä oli varaa omaan kesämökkiin jossain vuoripuron varrella Varsovasta etelään. Ilmeisesti jotain suhteitakin oli, koska valtio ei kiinteistöä ollut Andrzejn mukaan onnistunut kähmimään omaan käyttöönsä.

Varsovan nähtävyyksistä tarkistettiin tietysti kulttuuripalatsi, tuo Stalinin lahja Puolan työväestölle, kuten paikalliset naureskelivat. Rakennus oli jo silloin pahasti rappiolla.

pasted-image-14-15

Varsovan kulttuuripalatsi, korkea stalinistisen arkkitehtuurin standardikermakakku, hieman rappiolla mutta hyvät näköalat.

Andrzej päätti jatkaa mukavaa yhdessäoloamme soittamalla tyttöystävälleen Grazynalle ja tämän kaverille ja kutsumalla meidät kaikki hänen vanhempiensa kotiin, jotka olivat mökillään lomilla. Näin tehtiin. Laivalta ostettu White Horse oli tietysti kovaa valuuttaa ja melkoinen houkutus jatkoajalle. Olihan sitä maisteltu jo lauttamatkalla. Lehtikuvaajan tyttöystävillekin maistui aito skottiviski oikein mainiosti. Minulla ei ollut mahahaavan alkuakaan, mutta liemet (yhdistelmä kaalikeitto ja viski, ehkä juomavesikin) eivät pysyneet meikäläisen mahassa säädettyä aikaa. Lehtikuvaajan vanhempien kaunis koti ja pitsilakanat saivat pientä lisäväriä. Tasapainon vuoksi Matin mahahaava oli puolestaan ihmeparantunut ja seuraavana aamuna hymy oli mitä levein. Hämmästyttävää kyllä myös viskisieppo Grazynan hymy oli leveä ja hyräilykin irtosi.

Varsovan yötä testattiin käymällä ainakin yhdessä opiskelijaklubissa. Siellä saimme baarimikolta ilmaisen kierroksen laulettuamme Rosvo-Roopen neli- ja kovaäänisesti.

Hämmästyttävää, mutta klubin läheisellä kadulla törmäsimme yhteen vanhaan tuttuun, arkkitehtiylioppilas Christeriin (hän tunnistaa tästä jutusta varmaan itsensä). Keskustelumme sai äkkilopun, kun Christer oli näkevinään kulmilla jonkun tutun tyypin, jota hän piti epäilyttävänä, siis melkeinpä vaarallisena. Siltä seisomalta Christer hävisi juosten Varsovan yöhön. Ajattelin että näinköhän viimeistä kertaa.

Klubin edustalla jouduimme kohtuullisen kiivaaseen väittelyyn muutaman paikallisen opiskelijan kanssa. Yksi heistä oli lähes fanaattinen amerikkalaisuuden ihailija. Sitä rohkenimme pitää aika epäilyttävänä. Olimmehan puolueettoman pohjoismaisen demokratian hillittyjä kasvatteja.

Osallistuimme myös paikalla polkaistuun mielenosoitukseen. Kello oli jo yhden maissa yöllä. Sen iskulauseista emme ymmärtäneet juuri muuta kuin “Neuvostoliitto irti Tsekkoslovakiasta!”. Se sopi meille mainiosti. Kulkueen etupäässä laulettiin Kansainvälistä, mutta me vetäisimme peräpäässä individualistisemman Rosvo-Roopen (taas!). Taisi olla Erkin suosikkipiisi. Ainoa näkyvä tulos marssista oli pyörivän mainospylvään kaataminen. Sellainen anarkia pelästytti monet paikalliset osallistujat jotka katosivat pidätyksiä peläten kuka minnekin. Vähin äänin mekin palailimme autolle.

Varsovasta suuntasimme kohti Krakovaa. Olin joten kuten kestänyt pahoinvointini kanssa ajomatkan, syömättä ja juomatta. Mutta Krakovassa heikotus voimistui, kävelykään ei oikein sujunut ja piti levähtää vähän väliä jalkakäytävän reunakiveyksellä. Tarvittiin parannuskeinoja. Mikä pysyisi mahassa ilman temppuiluja? Suomalaiseen tapaan teki mieli kylmää maitoa. Sitä nyt ei vain saanut mistään. Muutaman ravintolan tarjoilijalta kyselin omatekoisella puolalla “mleko naturale?” (“naturalne mleko” olisi ehkä ollut oikeampi ilmaisu?). Kysymystäni ei oikein ymmärretty mutta sinnikkäästi vaatiessani maitoa pöytään sain lopulta lautasellisen kokkelipiimää. Ei auttanut eikä pysynyt. Seuraavaksi eksyin torille, josta luojan kiitos löysin monta mustikkamummoa. Mustikka – siinä vasta elämäneliksiiri! Mahatauti helpotti melko nopeasti ja elämä hymyili taas. Kaverit tulivat turistikierrokseltaan todistamaan tätä ihmeparantumista.

Seuraavaksi katseltiin hieman lisää Krakovan nähtävyyksiä. Toteutui todennäköisyyslaskennan epätodennäköisyyksien huippu, ystävämme Christer käveli taas vastaan kadulla. Edellisenä iltana Varsovassa, nyt Krakovassa. Eikä ollut sovittua tapaamista eikä tietoa toistemme matkasuunnitelmista. Jos en tuntisi kaveria paremmin, voisin epäillä ettei kyseessä ollut sattuma. Todennäköisyyskerrointa kasvatti se, että myös Christerillä oli kiikarissa Tšekkoslovakia. Ihailimme siinä aukion laidalla 1400-luvulla rakennettuja Marian kirkon torneja, jotka ovat aika epäsymmetrinen pari. Christer valisti meitä paikallistietämyksen salaisuudella, jonka mukaan korkeampi torni edustaa miestä, matalampi naista.

Krakovasta hieman länteen on Katowice, jonka lähellä puolestaan on Oswiecim, saksalaisittain Auschwitz. Oli välttämättä käytävä tarkastamassa tämä kammottava muistomerkki, keskitysleiriparakit, polttouunit, kaasukammiot, museon silmälasi- ja hiuskasat, ihmisen nahasta tehty lampunvarjostin. Katsoimme myös museon esittämän Mihail Rommin (Михаи́л Ильи́ч Ромм) Natsi-Saksan dokumenttipätkistä vuonna 1965 kokoaman filmin Tavallinen fasismi (Обыкновенный фашизм, englanninkielisellä selostuksella Ordinary Fascism, myöhemmin nimellä Triumph over Violence). Erikoinen sattumaa sekin, että kun 20 vuotta myöhemmin istahdin neuvottelupöytään eräässä suomalais-neuvostoliittolaisessa tutkimusyhteistyöprojektissa (koskien kaupunkien energiataloudellista suunnittelua) pöydän toiselle puolelle istahti Mihail Rommin poika, etunimi nyt jo unohtunut.

Nie wieder oder noch wieder?

Vaitonaisina poistuimme Auschwitzin museoalueelta ja jatkoimme kohti Tšekkoslovakiaa. Tunne, että ei koskaan enää (nie wieder) tätä Eurooppaan, ei olisi voinut olla vahvempi. Silti aivan silmiemme alla valmistauduttiin massiiviseen sotilasoperaatioon, jossa puututtiin itsenäisen maan omien demokraattisten elimien päätösten kumoamiseen ja maan miehitykseen. Noch wieder? Immer noch wieder?

Slovakian vapautunut tunnelma

Ylitimme Tšekkoslovakian rajan nykyisen Slovakian pohjoisosassa, Chyżnessä (Puolan puolella) ja Trstenássa (Tšekkoslovakian raja-asemalla) lähellä Orava-joen laaksoa. Rajaviranomaiset olivat kuin toiselta planeetalta verrattuna DDR:n ja Puolan kokemuksiin. Viisumit hyväksyttiin nytkin nopeasti, mutta kohtelu oli ystävällistä ja miellyttävää. Sanoisinko ihmiskasvoista. Toivotimme rajavartijoille: “Eläköön vapaa Tšekkoslovakia!”.

pasted-image tsekki viisumi

Tšekkoslovakian viisumi, joka myönnettiin 5.8.1968 Puolan ja Tšekkoslovakian rajalla Trstenássa Slovakian pohjoisosassa. Samalla passin sivulla on myös Turkin ja Kreikan rajaleimoja 10 päivää myöhemmin.

pasted-image-10-11pasted-image-18

Matkalla Bratislavaan sattui pieni auto-onnettomuus. Törmäsimme katuvarteen pysähtyneeseen italialaiseen Fiatiin. Auto seisoi kapealla kadulla pysähtymis- tai pysäköimiskiellon kohdalla. Vastaantuleva työmaakone jätti sen verran niukasti tilaa, että folkkarimme oikea kylki rutisti hieman Fiatin vasenta etulokasuojaa. Poliisikulusteluksi meni, slovakiaa, suomea ja italiaa solkattiin ristiin rastiin ja yhtikäs mitään ei ymmärretty. Paikallinen protokolla oli kuitenkin pakko tehdä ja allekirjoittaa. Vaikka kuskina sillä kertaa oli Matti, niin auton muodollinen omistaja Erkki sai myöhemmin Suomeen muutamia italiankielisiä vaatimuskirjeitä. Erkki vastasi jokaiseen kohteliaasti suomenkielellä. Viimeisimpään niistä liitettiin loppulauseeksi ystävällinen englanninkielinen toivomus käyttää seuraavan kerran jotain sivistyskieltä.

Kauniita vuoristomaisemia ja kallionkielekkeille rakennettuja linnoja. Seudun tunnetuin postikorttimaisema Oravan linnasta (Oravský hrad) lähti terveisinä kotimaahan. Reitillä kohti Bratislavaa ajelimme historiallisten pikkukaupunkien läpi. Dolny Kubin, Zilina, Piestany ja Trnava. Seudulla tuli vierailtua työasioissa myöhemminkin, Piestanyssä 1990 ympäristöministeriön kutsumana esitelmöitsijänä eräässä YK:n tutkimuskollokviossa koskien kaupunkiekologiaa (UN/ECE/HBP Research Colloquium on City Ecology 1990).

Slovakialainen onnettomuusselvittelyä seurannut nuorehko mies tarjoutui korjauttamaan automme pienet vauriot. Emme pitäneet aiheellisena. Kaverilla oli kuitenkin muita asioita mielessä. Hän esitti, että ottaisimme hänen teini-ikäiset tyttärensä mukaamme ja veisimme rajan yli. Tulevat hankalat ajat oli ilmeisesti jo aavistettu, aivan oikein. Rajat pantiin kiinni kolmen viikon päästä. Emme suostuneet ottamaan tyttäriä kyytiimme, mutta osoitteita vaihdettiin, jotta voisimme myöhemmin Suomesta käsin esittää vierailukutsun. Silloin sujuvin tapa välttää viisumikäsittelyn ikävä ja tulokseltaan epävarma byrokratia oli hankkia kutsu, jolla varmistettiin että matkailijalla on muodollisesti vastuunsa kantava isäntä. Osoitelappusilla on kuitenkin outo taipumus hävitä eikä kutsuja koskaan lähetetty.

Bratislava-Wien-Graz-Belgrad

Bratislavasta oli lyhyt matka Wieniin, jonne seuraavaksi suunnistimme. Sieltä lähetimme kortin Turun mummille, silloin 80-vuotiaalle Hiljalle. Kerroimme kaupungit joissa olimme käyneet. Unkari ja Budapest kierrettiin tarkoituksella, koska olimme ajoissa lukeneet lehdistä, että siellä bensan hinta oli poikkeuksellisen korkea ja aikaa säästyi kiirehtiessämme kohti Turkkia. Wienissä olisi ollut paljon nähtävää, mutta jo 9 päivää eli lähes kolmasosa varatusta matka-ajasta oli kulunut emmekä olleet tätä kauemmaksi päässeet. 14 vuoden kuluttua paikkasin aukon sivistyksessäni ja asuin Wienissä neljä kuukautta. Mutta nyt oli kiire Balkanin läpi Istanbuliin. Reittimme kulki Itävallan Grazin ja Jugoslavian (nykyisen Slovenian) Mariborin kautta Jugoslavian (nykyisen Serbian) pääkaupunkiin Belgradiin ja sieltä Bulgariaan.

pasted-image-19pasted-image-20pasted-image-21-22

Bulgarian maaseudulla lepotauolla paikallinen puutarhuri innostui keskustelemaan kanssamme pitkään. Kieliongelmista huolimatta selvisi, ettei mies ole koskaan käynyt kotiseutunsa ulkopuolella. Paikallinen Immanuel Kant. Hän piti meitä hyvin onnekkaina kun saatoimme matkustella omalla autolla ympäri Eurooppaa. Oikeassa oli. Sofiassa ihailtiin keskustan suihkulähteitä ja moskeijaa. Käytiin kylpylässäkin. Kuvan oton jälkeen käytiin laitakaupungilla tekemässä kauppaa Matin vaatevarastoilla.

Bulgarian Sofiassa oli jo pakko hieman huilata – ja peseytyä. Päätimme käväistä keskustan ulkoilmakylpylässä. Allas oli haaleaa ruskeanharmaata, mineraalipitoista “terveysvettä”. Paikallinen väki lillui matalassa vedessä ja pohjassa istuen tyytyväisen näköisinä. Me mukaan. Ei ollut aikaa selvitellä mitkä täällä ovat oikeat käyttäytymisnormit. Otimme Suomen Armeijan lahjoittamat aidot Gillette-partahöylät esiin ja rupesimme parranajoon. Paikalliset pikkuisen pyörittelivät silmiään, mutta kukaan ei onneksi pahemmin ottanut nokkiinsa tai tullut meitä pois potkimaan. Puhtaus ja siisteys ennen kaikkea. Myöhemmällä käynnillä (2009) selvisi, että kylpylä oli remontissa ja aikoinaan perustettu mineraalivesilähteen päälle paikkaan josta koko kaupunki sai alkunsa. Olimme Bulgarian kaupungistumisen alkulähteillä.

Ennen nukkumaanmenoa päätimme vielä pistäytyä paikallisessa yökerhossa. Portaita alas kellariin ja pöytään. Tarjoilijat mustissa puvuissaan ja mekin juuri puhdistautuneina. Tilasimme listan halvimmat drinkit, vodkat. Ne tarjoiltiin jalallisista viinilaseista, paikalliseen tyyliin 100 gr/annos, taskulämpiminä. Siihen tilanteeseen ja paikkaan oikeaan osunut valinta. Nukutti hyvin.

Bulgariassa meihin liimautui maantien varrelta paikalliseksi arkkitehdiksi esittäytynyt mies, joka oli selvästi kiinnostunut ulkomaalaisista. Syykin selvisi: hän kertoi olevansa matkalla ulkomaille, mutta kärsi valuuttapulasta, koska valtio myönsi vain niukasti vaihdettavia valuuttoja ulkomaille matkustaville. Me suostuimme vaihtamaan pienen summan levoja dollareihin tai D-markkoihin. Jälkikäteen huomasimme, että vaihtokurssi oli meille aika epäedullinen. Saattaa olla, että kaveri olikin ammattimainen pikkuhuijari ja tarina keksitty. Tappio ei kuitenkaan ollut suuren suuri. Vainoharhaisuutta voi jatkaa pitemmällekin: kahdella meistä oli passeissamme ammatin kohdalla merkintä “étudiant en architecture”. Jos rajavartija oli vaikka kimpassa tämän herran kanssa, kertoi puhelimessa että nyt tulee pari jymäytettävää arkkitehtiopiskelijaa eli voit lyöttäytyä seuraan arkkitehtina.

Ennen kuin pikkuhuijaus meille paljastui ehdimme käydä “arkkitehdin” kanssa pikaisesti ravintolan terassilla. Mies oli kovin kiinnostunut Matin kamerasta.

pasted-image-23

Sofialaisen ravintolan terassi ja paikallinen oppaamme ja rahanvaihtajamme “arkkitehti” X, katse kiinnitettynä Matin neuvostoliittolaiseen Leica-jäljitelmään.

Vähänkin riskialttiissa tienvieruspysäköinnissä käytimme öisin suojana varoituskolmiota. Se herätti ansaittua huomiota. Bulgarialainen poliisi herätti meidät keskellä yötä kirkkaalla taskulampun valolla. Varmaan oletti että meillä on joku hätätilanne. Asia selvisi ja saimme kiitokset nerokkaasta turvallisuuskeksinnöstä.

Välimeren kuumat tuulet ja sisääntulo Turkkiin

Mitä etelämmäksi ajoimme, sitä kuumemmaksi muuttui sää. Paras tapa jäähdyttää kehoa oli pitää etusivuikkunoita auki ja työntää jalat ulos ikkunasta. Heti kun horisontista ilmestyi Marmaranmeri, kurvasimme rannalle ja menimme uimaan. Hetken lievitys, ei muuta. Suolainen vesi tuotti pienen ongelman siihen tottumattomille. Ihoon jäi ohut suolakerros, jonka sai kunnolla pois vasta seuraavassa makean veden kylpypaikassa.

pasted-image-24pasted-image-25

Marmaranmeren virvoittavat mutta suolaiset vedet olivat todellinen helpotus 600 km pitkän ja hikisen Balkanin läpiajon jälkeen. Aikaa oli irroitella paitsi meressä niin hautaamalla Matti hiekkaan. Karahkaristi on varastettu idea Tuntemattoman sotilaan loppukuvista.

pasted-image-26

Nato-maahan saapumisen huomasi siitä, että yläpuolella Marmaranmeren rantoja partioi Turkin ilmavoimien hävittäjä, ohjuksilla varustettu amerikkalaisvalmisteinen Northrop F-5A.

Turkki ja Istanbul

Bulgarian ja Turkin rajalle oli leiriytynyt isohko joukko Turkkiin palaavia siirtotyöläisiä. Matkatavarat oli yksitellen purettu tullin toimesta kedolle. Nähtävästi laitonta tuontia harrastettiin paljon ja tullikamariin oli jo pinoutunut läjä televisioita, nauhureita ym. kivaa elektroniikkaa.

Heti Bulgarian ja Turkin rajan ylityksen jälkeen huomasimme järkyttävän muutoksen liikennekulttuurissa. Muutama raskas kuorma-auto tuli mutkan takaa vastaan vasenta puolta. Istanbulin kaupunkialueellakin liikennesäännöt olivat teoriaa, ajaminen käytäntöä. Pääkaduilla saattoi olla maalattuina kolme tai neljäkin kaistaa, mutta autoja oli viisi tai  kuusi rinnakkain. Kaistaviivat olivat ohjeellisia, siis tarpeettomia. Päättelimme ensimmäisen päivän jälkeen jättää auton parkkiin ja jatkaa turismia kävellen ja julkisilla kulkuneuvoilla.

Keksimme täysin sattumalta illan hämärässä, erinomaisen pysäköinti- ja yöpymispaikan: paikallisen poliisiaseman pihan. Yllätyimme kun kukaan ei meitä siitä pois ajanut, eikä kukaan ulkopuolinenkaan tullut koputtelemaan ikkunoita, kuten aiemmin oli saattanut käydä. Saimme nukkua rauhassa ja turvallisesti seuraavat kolme yötä. Luulen, että löysin saman poliisiaseman pihan v. 2012 Istanbulissa käydessämme.

Paikallinen julkisen liikenteen erikoisuus oli kohtuullisen kätevä ja edullinen dolmus-taksi, joka ajoi tiettyä ennalta määriteltyä reittiä ja ottaa kyytiin matkustajia niin paljon kuin autoon mahtuu. Asiakkaat kalastetaan kyytiin huutamalla ikkunasta kulkureittiä tai pääteasemaa ja pysähtymällä aina tarvittaessa. Miksei näitä ole muualla? Nyt vasta puhutaan taksiliikenteen vapauttamisesta, mitä se sitten tarkoittaneekin.

Istanbulissa kävimme tapaamassa isäni toivomuksesta Suomen konsulia Olavi Tammivuorta. Hän ottikin meidät Suomesta pölähtäneet hikiset nuorukaiset ystävällisesti vastaan ja jutteli mukavia hetken. Tammivuoren suosituksesta kävimme myös turkkilaisessa saunassa eli hamamissa, mutta sitä ennen veimme konsulaatissa työskentelevän nuoren naisen lounaalle hänen suosittelemaansa paikkaan. Konsulin mukaan meidän oli syytä tarjota lounas ja mehän ”maailmanmiehinä” sen oitis hyväksyimme. Lammasruoka, olisiko ollut  ensimmäinen kebab ateriamme, oli todella hyvää verrattuna moniin aikaisempiin, melko askeettisiin aterioihimme.

Luultavasti tämä nainen oli nimeltään Pirkko Ciğiltepe, joka putkahti esiin Panu Rajalan kirjoittamassa Mika Waltarin elämänkerrassa vuonna 2008. Sen mukaan hän oli koulutukseltaan sairaanhoitaja, naimisissa turkkilaisen teatterinjohtajan kanssa ja työskenteli Suomen Istanbulin konsulaatissa 1968 kun Mika Waltari vieraili siellä maalis-huhtikuussa Turkin valtion vieraana, siis viisi kuukautta ennen meitä. En muista että Waltarista olisi ollut Tammivuoren luona mitään puhetta.

pasted-image-27

Mika Waltarin Istanbulin vierailun isäntänä vuonna 1968 oli konsuli Olavi Tammivuori, kuvassa oikealla eturivissä. Takarivissä samalla kohtaa veljensä varakonsuli Esko Tammivuori, jonka edessä Pirkko Ciğiltepe. Rajalan mukaan ”Waltari valitsikin hänet tällä matkalla ihastuksensa kohteeksi”. Emme ehkä pärjänneet Waltarille hurmauskisassa. Kuvassa on myös Waltarin ja Olavi Tammivuoren välissä istumassa silloinen (ilmeisesti turkkilainen) miss Eurooppa. (Panu Rajala: Unio mystica 2008, s. 765)

Turkkilainen sauna on Suomessa muka yleisesti tunnettu, mutta halusimme kokeilla mitä se oikeasti oli. “Saunassa” lojuttiin lämmitettyjen marmoripaasien päällä jonkin aikaa, jonka jälkeen painijan näköiset reilusti yli 100-kiloiset äijät kävivät kimppuumme vääntelemään raajoja eri suuntiin niin että nivelet narskuivat. Seuraava äijä pesi ja hieroi meidät luonnonsienellä niin, että kuollut iho irtosi pitkinä makkaroina ja huuhdeltiin lattialle. Hoidon jälkeen olikin miellyttävä levätä pukukoppien lavitsoilla. Yllättävää oli huomata että lavitsojen alla vaani joukko isoja russakoita. Ryhdyimme tietysti mäiskimään niitä paikan tarjoamilla puukengillä. Se oli virhe, sillä isännät eivät pitäneet siitä. Saattoi olla että typeryyksissämme listimme saunan arvokkaita hyötyeläimiä. Poislähtiessämme aistimme hieman epäsuotuisan ilmapiirin kun paikan painijat kerääntyivät ympärillemme piiriin, kädet puuskissa. Vaikutus oli toivottu ja pulitimme varojemme mukaiset pienet juomarahat.

Istanbulissa ehdimme hyvin tutustua tärkeimpiin nähtävyyksiin: Hagia Sofia, Sininen moskeija, Topkapi, basaarit ja Aasian puoleinen osa kaupunkia Üsküdar. Topkapissa jäivät mieleen käsittämättömän suuret jalokivikokoelmat, mm. taskukirjan kokoiset vihreät smaragdit. Tuli epäuskoinen olo: voiko tuollaisia olla edes olemassa? Hagia Sofiassa oli yhdessä kivipilarissa kohta johon peukalonsa painamalla saattoi lausua rukouksensa ja se tiesi hyvää. Ao. kohta oli vuosisatojen kuluessa ja miljoonien kosketusten tuloksena kulunut jo useita senttejä syväksi koloksi.

Vuonna 2012 samassa paikassa uudelleen käytynä se tuntui yhtä ihmeelliseltä. Reikä oli tosin jo ympäröity suojapellillä ja sen lisäksi lähes joka ikinen turisti pyöritti siinä peukaloaan ikään kuin urheilusuorituksena siitä kuinka monta astetta pystyi peukaloaan kiertämään. Kuvittelin että turistioppaissa oli kirjoitettu joku enemmän tai vähemmän tosi juttu siitä, mitä peukalonpyöritys merkitsee tai lupaa. Kengät piti tietysti riisua jalasta ja uskoa, että löytää ne myös poistuessa.

Sininen moskeija on uudempi mutta yhtenäisempi ja siinä mielessä kauniimpi kokonaisuus.

Aasian pongaaminen oli lyhyt laivakeikka illan suussa salmen yli. Silta Bosborin salmen yli rakennettiin vasta useita vuosia käyntimme jälkeen. Üsküdar oli aivan toista kuin Euroopan puolella: rähjäisiä matalahkoja kerrostaloja, eikä palveluita – ainakaan sillä satama-alueella mihin lautta kiinnittyi. Ilta alkoi saapua ja reilun kymmenen pikkupojan jengi lähestyi meitä. Ehkä olivat vain kiinnostuneita turisteista, mutta katsoimme parhaaksi kääntyä takaisin rantaan. Aasia nähty.

Galatan sillalla törmäsimme hasiksen myyjään, jolta ostimme pienen suklaalevyn kokoisen palan, joka osoittautui kuitenkin väärennökseksi. Yritimme polttaa sitä kannellisessa piipussa, mutta mitään elämyksiä ei syntynyt. Paitsi huijatuksi tulemisen tunne. Hinta ei ollut paha, joten ei se paljon harmittanut.

Kuuluisassa Istanbulin basaarissa myytiin melkein mitä vain. Mutkaisia käytäviä ja innokkaita myyjiä riitti loputtomasti. Kahdelle meistä tuli kovan tinkaamisen jälkeen ostettua mustat nahkatakit. Oma takkini kesti varmaan kymmenen vuotta aika ahkeraa käyttöä. Matille piti saada punainen fetsi kotiin viemisiksi, mutta sitä ei yllättäen mistään löytynyt. Minulle singlelevy paikallista kansanmusiikkia, levy on edelleen tallella. Turan Engin oli etnomuusikon nimi ja levy kuulosti silloin ja edelleenkin suomalaisen korvaan aika eksoottiselta, tyypilliseltä ”arabimusiikilta”. Solisti Turan Engin käyttää ääänenkorkeutta meikäläisittäin oudon liukuvasti ja säestys on paikallinen tyypillinen kielisoitin (ehkä bağlama, siis ei baklava).

Katukuppiloissa yleisin juoma oli tee, joka tarjottiin pienistä tiimalasin muotoisista juomalaseista, joissa oli pieni pellistä prässätty lusikka. Kuumalla säällä se oli hyvä janojuoma.

Autot olivat vanhoja ja lommoisia, eräskin auto oli joko vahvistettu alapuolelta ratakiskolla tai sitten se suoritti kiskonkuljetusta. Teräspalkki kuitenkin tuli puoli metriä esiin auton etu- ja takapuolelta eikä vaikuttanut ihan turvalliselta. 

Kreikka ja Makedonia

Turkista Kreikkaan ajettaessa helle yltyi entisestään. Tienvarressa pienen biopaussin aikana Matti huomasi, että auton moottoritilasta kuului outo pulputus. Akku ei ilmeisesti oikein tykännyt niin kuumasta ilmasta. Helteellä ilmajäähdytyksen teho laskee, fysiikan lakien mukaan. Matkan varrella nähtiin useita autoja konepellit pystyssä.

Samalla matkalla yövyimme hiekkarannalla kuutamossa ja teimme tuttavuutta syöpäläisten parhaaseen ystävään, kulkukoiraan. Kirput kiusasivat sen jälkeen meitä loppumatkan. Arvaamattoman hienoa hiekkaa, koska auto oli upota ja sen ylöskaivaminen teetti töitä. Jossakin toisessa kohtaa “hiekkarantaa” varpaiden väliin jäi tikulla kaivettavaa mustaa töhkää, jonkun menneen öljyonnettomuuden tuloksia.

Kreikan maaseudulla törmättiin amerikkalaiseen nuoreenpariin, joka kaipasi yösijaa. Autoommehan mahtui kevyesti kaksi nukkujaa lisää. Etupenkki oli yöllä tyhjänä. Yö meni muuten hyvin ja sopuisasti, mutta pientä meluhaittaa syntyi ensin nukkumaan mentäessä kun jenkkipari keskittyi nukkumisen sijaan keskinäiseen seurusteluun ja lopulta siksi, että nuori mies sai aamuyöstä aikaiseksi vertahyytävän huudon, johon kaikki heräsivät. Pahan unen hirmuiseen juonenkäänteeseen vaikutti varmaan se, että penkillä paperikassissa olleet kypsät luumut alkoivat valua hänen päälleen. Karhu kuulemma nuoleskeli kasvoja.pasted-image-28

Eteläisen Kreikan vuorilla pitämässä siestaa puun varjossa. Vasemmalla jenkkiystävämme (nimet ovat unohtuneet), oikealla paikallisia asukkaita ihmettelemässä pohjolan pellejä.

Thessalonikissa pysähdyttiin melko lyhyesti ja jatkettiin matkaa Jugoslaviaan. Raja ylitettiin Kreikan Eyzonoin ja Jugoslavian (nykyisen Pohjois-Makedonian) Pogorodican raja-asemien kautta. Olimme taas Jugoslaviassa, sittemmin FYROMissa (Former Yugoslavian Republic of Macedonia), nyttemmin kai Pohjois-Makedoniassa.

pasted-image-29pasted-image-30

Jossakin Jugoslavian vuoristopuroilla virkistäytymässä.

Hinku Albaniaan

Albania kiinnosti meitä aika paljon ja olimme matkan aikana kyselleet aina tilaisuuden tullen eri maiden viranomaisilta tai matkatoimistoilta, olisiko jostain mahdollista saada Albanian viisumi. Aina tuli yhtä jyrkkä kielteinen vastaus. Maa oli edelleen melko suljettu eikä turistiviisumeita juurikaan myönnetty, varsinkaan nille jotka pyrkivät maahan vasta valtakunnan rajoilla ja ties mistä epäilyttävästä syystä. Luovuimme ajatuksesta mutta aika lähelle Albanian rajaa pääsimme Jugoslavian Montenegrossa (nykyisessä Kosovossa), jossa sielläkin asuu aika paljon albaaneja, vähemmistökansallisuutena. Myöhemmin (2004) pääsin hyvinkin lähelle Albaniaa, kun olin järjestämässä eurooppalaista tutkimuskonferenssia (COST C8) kauniille Ohrid-järvelle, joka kuuluu puoleksi Albanialle.

pasted-image-31pasted-image-32

Rantatiellä matkalla kohti ilta-aurinkoa ja länttä, Turkista Kreikkaan. Hellettä oli varmaan reilusti yli 30 °C. Konehuoneessa pulputti akku ja sen jälkeen piiputti laturi. Oli kuitenkin pakko jatkaa matkaa. Pidettiin runsaammin taukoja. Vika osoittautui lopulta fataaliksi. Jugoslaviassa matka sitten tyssäsi siihen, että autosta loppui sähköntuotanto.

Jugoslavia

Jälkikäteen tuntuu tosi oudolta, että Itäisen Euroopan toimivin ja vaurain sosialistinen valtio Jugoslavia hajosi niinkin äkkiä ja verisellä tavalla kuin se 1990-luvulla lopulta teki.

Jugoslavian hajoamissodissa tuhottiin paljon kansallisomaisuutta ja tapettiin tuhansia ihmisiä, kuten sodissa aina. Kosovossa tehtiin kansanmurha Srebrenicassa, josta Serbian sotapäälliköt Milošević, Karadžić ja Mladić saivat kantaa henkilökohtaisen vastuunsa vuosia myöhemmin Haagin kansainvälisessä tuomioistuimessa. Etniset ja uskonnolliset ristiriidat pulpahtivat pintaan ja kansallisuusaatteet syrjäyttivät puolueettomaksi ja liittoutumattomaksi julistautuneen liittovaltion.

Vuonna 1968 Pohjois-Euroopasta kotoisin oleva matkailija ei juurikaan kyennyt näkemään niitä kansallisia ristiriitoja mitä Josip Broz Titon hallitsema liittovaltio ilmeisesti piti sisällään. Yhteinen kielikin, serbokroatia, tuntui toimivan kaikkialla. Osaan lukusanat 1–10 serbokroatiaksi vieläkin: jedan dva tri zetiri pet sest sedam osam devet deset. Oliko jugoslavius katteetonta illuusiota yhteisyydestä vai perusteltu ja käytännöllinen yritys tulla toimeen yhtenä alueellisena kansakuntana Balkanin niemimaalla?

Jean Renoir teki mestarillisen elokuvansa Suuri illuusio (La Grande Illusion) vuonna 1937 niissä tunnelmissa jossa ensimmäisen maailmansodan omakohtaiset kokemukset olivat hänessä herättäneet. Sotavankilassa toisensa kohdanneet saksalainen vankilan päällikkö von Rauffenstein (Erich von Stroheim) ja ranskalaiset sotavangit luutnantti Maréchal (Jean Gabin) ja kapteeni de Boeldieu (Pierre Fresnay) jakavat enemmän yhteisiä inhimillisiä arvoja kuin sodan taustalla olevia valtioiden keinotekoisten rajojen synnyttämiä vihollisuuksia. Täpärästi onnistuneen vankilapaon jälkeen ranskalaisia auttaa saksalainen maalaistalon leskeksi jäänyt emäntä (Dita Parlo).

Nykyisin Balkanin niemimaalla korostetaan enemmän eroja kuin yhtäläisyyksiä. Bosnian, kroatian, makedonian, serbian ja slovenian kielet ja kansallisuudet ovat tärkeitä. Ei se täyttä idylliä ollut serbokroaattisessa Jugoslaviassakaan. Joitakin vuonna 1968 pinnan alla olleita ristiriitoja rekisteröityi muistiin kuitenkin jälkikäteen. Nykyisen Kosovon, silloisen Montenegron alueella törmäsimme joihinkin ihmisiin, jotka tuntuivat ylenkatsovan albaaneja, siis niitä muslimeja jotka olivat jääneet Titon joukkojen Hitlerin Saksalta vapauttamalle Jugoslavian alueelle, varsinaisen Albanian ja Enver Hoxhan johtaman diktatuurin ulkopuolelle.

pasted-image-33pasted-image-34

Edelleen köröttelyä jossakin Jugoslaviassa.

Ivangrad, Montenegro

Montenegron vuoristossa oleva pikkukaupunki Ivangrad, nykyinen Kosovon Berane, jäi sattuneesta syystä hyvin mieleen. Jossain seudun vuoristoteillä Vokswagenin laturista paloi käämit lopullisesti ja akun lataus ei tietenkään enää toiminut. Liftasimme paikalle sattuneeseen toiseen itsetehtyyn Volkswagenin matkailuautoon. Länsi-saksalaiset nuorukaiset suostuivat pienen keskinäisen kinastelun jälkeen ottamaan meistä kaksi kyytiinsä, ja kaksi muuta jäi vartioimaan autoa. Heidän sisutusratkaisunsa ydinajatus oli lentokonetuolia muistuttava lepotuli takaosastossa. Periaatteella: toinen ajoi, toinen huili. Ei vuoteita, joten majapaikka piti aina erikseen etsiä.

Pääsimme Ivangradiin ja etsimme autokorjaamoa. Jonkinlainen paja löytyi, mutta ei ihan kelvollista. Joka tapauksessa piti löytää joku joka osaisi korjata laturin. Sitä ennen olimme juuri ja juuri ehtineet estää pajan innokkaan autonkorjaajan yritykset irroittaa moottori, rautakangella.

Korjausyrityksiin kului pari päivää. Sinä aikana kävimme kylän leffateatterissa. Muistaakseni se oli jokin F-kategorian dubattu länkkäri. Tarinan yksityiskohdat jäivät hämäriksi, mutta yleisön reaktiot eivät. Melko levotonta ja äänekästä porukkaa verrattuna suomalaisiin. Filmin katselun jälkeen palasimme autolle ja kuulimme avoimesta ikkunasta tuttua musiikkia. Nuoriso soitteli Beatlesia paristokäyttöisestä levysoittimesta ja liityimme mukaan. Sen päivän aikana nautituista ruuasta tai juomista saimme vaihteeksi kaikki ripulit. Pihan perällä oleva puucee sai meistä vakituiset vieraat pitkälle aamuyöhön.

Seuraavana päivänä ilahduimme kun kuulimme, että kylässä kuulemma asui yksi autojen sähkötekniikan asiantuntija. “Maestron” asuintalo löytyi lopulta ja veimme laturin uuteeen käämitykseen. Maestro teki työnsä, mutta se ei valitettavasti onnistunut. Laturi ei ladannut. Ostimme sitten käytetyn akun ja ajelimme sillä niin pitkään kuin sähköä riitti.

Titograd

Onneksemme olimme korkealla Montenegron vuoristossa ja pääosa matkasta rannikolla sijaitsevaan suurempaan kaupunkiin Titogradiin (nykyiseen Podgoricaan) oli pääosin alamäkeä. Moottori ja valot pois päältä aina kuin mahdollista. Pimeällä ajettaessa valoja piti kuitenkin aina välillä vilkauttaa, ettei ajettu kenenkään päälle ja että vastaantuleva auto huomaisi meidät.

Titogradissa yritimme löytää Volkswageniin sopivaa laturia. Ei löytynyt. Lentorahti Länsi-Saksasta olisi tullut sen verran kalliksi ja kestänyt niin kauan, että päätimme jatkaa vara-akkujen avulla. Ajelimme hieman levottomissa tunnelmissa pitkin Jugoslavian luonnonkaunista rannikkoa Dubrovnikin ja Rijekan kautta (nykyisen Slovenian pääkaupungin) Ljubljanan kautta Itävallan Klagenfurtiin.

Taukoja pidettiin tarvittaessa, useimmiten kauniissa maisemakohdissa, tai hyödyllisen luumupuun kohdalla. Jossain Jugoslavian maaseudulla vieraanvaraiset ihmiset halusivat tarjota meille lounaaksi lautaselliset säilöttyjä chilejä. Niiden aromeihin ei meistä kukaan ollut vielä tottunut, joten meinasi jäädä syömättä. Pyysimme juotavaksi vettä, mutta sehän ei chilin poltteeseen auta.

Itävalta

Klagenfurtista vihdoin löytyi Volkswagenin merkkikorjaamo, josta saimme vaihtolaturin kohtuulliseen hintaan. Loppumatka olisi tältä osin turvattu. Emme tietenkään arvanneet mitä edessä olisi.

Hellettä riitti vielä Itävaltaankin. Klagenfurtin VW-korjaamossa esiinnyimme shortseissa ja ilman paitaa. Odotellessamme laturin asennusta, keksimme mielestämme mainion pilan. Esittelimme asentajille Matin tunnettuna formulakuskina, joka oli ollut pahassa onnettomuudessa. Vakuudeksi oli näyttää Matin mahtavat kokovartalon mittaiset arvet, jotka oli tosiasiassa syntyneet vuosien takaisessa hissionnettomuudessa. Pojat meni hiljaiseksi. En muista mistä idea syntyi, ei ainakaan Niki Laudasta, jonka paha onnettomuus oli paljon myöhemmin.

Itävallan Linzistä jatkoimme kiireesti kohti Tšekkoslovakian rajaa koska halusimme nähdä Bratislavan lisäksi myös Prahan. Ja Tsekkoslovakian tilanne myös kiinnosti.

Itävallan ja Tšekkoslovakian raja-asemalla Wullowitzissa selvisi, että maahan pääsy oli kielletty. Samalla saimme kuitenkin vihjeen, että ehkä Länsi-Saksan puolelta vielä pääsisi. Vihjeen antoi norjalainen lehtimies, joka tuli kyytiimme kun lähdimme etsimään seuraavaa mahdollista rajanylityspaikkaa. Sinne olikin useamman tunnin ajomatka.

Länsi-Saksa ja Tšekkoslovakian raja

Ajoimme saamamme vihjeen mukaiselle Länsi-Saksan raja-asemalle. Kyseessä oli Waidhausin raja-asema, jonka vastiparina Tšekkoslovakian puolella oli Rozvadov (Rosshaupt). Sieltä pääsisi Pilsenin kautta Prahaan muutamassa tunnissa.

Kukaan ei muuten enää muistanut raja-aseman nimeä eikä valokuvissakaan ollut siitä vihjeitä. Karttaohjelmien ja satelliittikuvien perusteella piti haarukoida esiin mahdolliset raja-asemat Länsi-Saksan kaakkoisnurkasta alkaen ylöspäin. Noin seitsemästä mahdollisesta raja-asemasta piti nimien ja kuvahakujen perusteella löytää samannäköisiä maisemakuvia mitä omissa kuvissa esiintyi. Sinnikkään haun ja muutaman työpäivän jälkeen vihdoin löytyi yksi kuva joka heti kolahti. Baijerin rajavartioston arkistossa on kuva joka on lähes samasta kohtaa mistä yksi omista kuvistani. Ongelma ratkaistu. 

pasted-image-35

Kaksi kuvaa elokuulta 1968 aika lailla samasta paikasta. Kyseessä on Länsi-Saksan raja-asema Waidhaus, Frankenreuth ja rajan toisella puolella näkyy Tšekkoslovakian raja-asema Rozvadov (Rosshaupt). Vasen kuva Baijerin rajavartioston arkistoista, oikea itse ottamani, jossa etualalla saksalaisia rajavartijoita ja sotilashenkilöitä tarkkailemassa rajavyöhykkeen tapahtumia. Rajan yli on pyrkimässä yksi läntinen auto (jenkkirauta Hollannin rekisterissä no 41 72 ja diplomaattikilvin), jonka mahdollisia kulkulupia tarkistetaan. Matkustajat seisoskelevat auton ulkopuolella. Raja oli periaatteessa kokonaan suljettu, mutta ainakin diplomaattikilvillä kannatti yrittää.

Raja-asemalle saavuttuamme saimme tietää, että raja oli pantu kiinni kaksi tuntia aikaisemmin. Hieman otti päähän. Rajalla pyöri sekä saksalaisia rajavartioita helikoptereineen että amerikkalaisia Nato-joukkoja miehistönkuljetusajoneuvoineen, jeeppeineen ja aseineen. Länsi-Saksan puolella rajaa oli jopa valmis betonibunkkeri ampuma-aukkoineen ja konetuliaseineen. Kaikki paikalla olleet sotilas- ja rajahenkilöt tuijottivat herkeämättä laakson pohjalla olevaa raja-asemaa suljettuine puomeineen ja valmistautuivat – ties mihin. Etäisyys rajalle oli noin 200 metriä.

Tapahtumat raja-asemalla näkyivät tarkkailupaikallemme hyvin paljain silmin. Sotilaskiikareilla vielä paremmin. Bundesgrenzschutzin helikopteri kävi vähän väliä tarkistamassa rajavyöhykkeellä tilanteen. Rajan toisella puolella nähtiin vilahdukselta pari panssarivaunua, jotka kaatoivat mennessään muutamien metrien korkuista pusikkoa. Näkemäesteet pois. Brežnev oli saanut tahtonsa läpi, neuvostojoukot Länsi-Saksan vastaiselle rajalle.

Tilanne oli ainutlaatuinen. Varsovan liiton ja Naton aseistetut joukot kasvotusten ja näin lähellä toisiaan. Sormet olivat liipasimella ja kovat piipuissa, mutta onneksi mitään provosointia ei nähty. Prahassa tilanne oli jo vakavampi, vaikka kaikkia sielläkin oli kehoitettu pysymään rauhallisina.

Rajavyöhykkeen tilanne oli selvästi yllättänyt ainakin Länsi-Saksan puolella olevat sotilasjoukot. Eikö kunnon tiedustelutietoa ollut vai eikö sitä vain ollut jaettu kentälle? Yhteistyö Länsi-Saksan rajavartioston ja amerikkalaisten Nato-joukkojen välillä tuntui silti olevan hämmästyttävän saumatonta. Joko ohjeistus ei ollut kaiken kattavaa tai jotain oli unohtunut yllättävässä hässäkässä. Pääsimme täysin vapaasti tarkkailemaan ja kuvaamaan sekä rajaviranomaisten että amerikkalaisten Nato-joukkojen toimintaa rajavyöhykkeellä. Toista se oli DDR:n ja Puolan rajalla muutama viikko aiemmin.

Parin sadan metrin päässä rajasta oli kukkula, jonka huipulle oli kerätty miehiä, ajoneuvoja ja aseita. Jonkinmoinen bunkkerikin siellä oli. Päätimme Matin kanssa kivuta muina miehinä kukkulalle ja moikkasimme hymyillen paikalle asemoituneita kavereita. Kamera oli koko ajan laukaisuvalmiina. Yritin kai näyttää Life -lehden kuvaajalta tai peräti Robert Capalta. 

Huomasimme, että kukkulalta oli suora näköyhteys Tšekkoslovakian puoliselle raja-asemalle. Siinä 135 mm teleobjektiivini oli tarpeen.

Jenkkisotilaat hymyilivät auliisti kameralleni, saksalainen rajavartioston upseeri taas näytti siltä, että olisi mielellään ajanut meidät takaisin sinne mistä olimme tulleet.

pasted-image-36pasted-image-37pasted-image-38pasted-image-39pasted-image-40pasted-image-41

Dokumentteja Tšekkoslovakian ja Länsi-Saksan rajalta muutama tunti sen jälkeen kun raja oli suljettu Varsovan liiton miehityksen takia. Helikopterina ranskalainen Aérospatialen SA-318 BW Alouette II suihkuturbiinimoottorilla.

Ihmettelimme näitä Tšekkoslovakian miehityksen alkuhetkiä joitakin aikoja, kunnes kävi ilmeiseksi ettei rajan yli ole vähän aikaa mitään asiaa. Norjalainen lehtimies oli päättänyt yrittää vielä kerran ja kertoi että hänen tietojensa mukaan rajan yli pääsisi junalla jonkin matkaa etelämpää, ilmeisesti Bayerisch Eisensteinin raja-asemalta.

Olimme Markun kanssa valmiit lähtemään norjalaisen mukaan ja päästä Prahaan. Ehdotimme jo että Erkki ja Matti vievät kaksistaan auton takaisin Suomeen. Ehdotus ei saavuttanut jakamatonta kannatusta, koska ilmassa oli kaikenlaista epävarmuutta, joten luovuimme siitä. Norjalainen sai luvan jatkaa omia teitään. Aikataulupaineitakin meillä oli, työ- ja opiskelupaikoille oli luvattu saapua viimeistään syyskuun alussa. Niinpä lähdettiin matkaan ja ajettiin Länsi-Saksan läpi melko reipasta vauhtia. Nürnbergissä pysähdyttiin joksikin aikaa, samoin Hampurissa.

kansallismuseokansallismuseo läheltä

pasted-image-3pasted-image-4pasted-image-6pasted-image-7

Praha jäi vuoden 1968 reissulla näkemättä. Se jäi kaivelemaan sen verran, että heti seuraavana vuonna piti käydä paikkaamassa puute. Yläkuvissa kesällä 1969 kansallismuseon ja Tšekkoslovakian legendaarisen radiotalon naapuritalon vielä korjaamattomia julkisivuja 11 kuukautta aiemman luotisateen jäljiltä. Alimmassa kuvassa polttoitsemurhan tehneen Jan Palachin hauta ja ystäväni Katka jättämässä kukkakimppuaan. Sen yläpuolella kaikesta tapahtuneesta huolimatta elämäänsä ja ihmisiin valoisasti suhtautuva prahalainen ratikan rahastaja. Ilahduttavaa optimismia.

Viimeinen merimatka: Lyypekki – Helsinki

Suomalaisia autolautoista m/s Finnpartner kulki Helsingistä Lyypekkiin ja takaisin. Torstaiaamuna varhain saavuimme yön yli ajaneina Lyypekkiin. Satamassa odotti rekkajonossa tutun näköinen suomalainen Polar Expressin rekka jonka logona oli jääkarhu neilikka suussa. Tuntuu pikkujutulta, mutta kuukauden hikisen ja lievästi epähygieenisen matkan jälkeen tuntui todella huojentavalta saapua suomalaiseen siistiin ja viileään laivaan tämän jääkarhun seurassa. Laiva lähti torstaina klo 7.30, joten taas jouduttiin ajamaan yön yli.

Laivassa tarkistettiin mitä rahapussissa oli jäljellä. Ei paljoa. Puolet porukasta päättii sijoittaa loput rahat kunnon illalliseen laivan I luokan ravintolassa, toinen puoli kävi taxfree-ostoksilla. Kuulemma kilpikonnanlientä ja tournedosia, jonka vieläkin muistavat. Niitä tax-freeostoksia minä puolestani en muista. Todennäköisesti viskipullo ja suklaata?

Perjantaina 30.8. klo 6.00 m/s Finnpartner kinnittyi Sompasaaren satamaan. Olimme melkein perillä. Pientä jännitystä maihinnousussa aiheutti Erkin matkalta ostama kilpikonna, jota kuljetettiin pahvilaatikossa. Pahvilaatikko oli puolestaan piilotettu matkalaukkuun. Erkki jännitti huomaisivatko tullimiehet sen, jolloin lemmikkieläin olisi joutunut pitkään karanteeniin? Eivät huomanneet.

Volkswagen oli Suomeen palatessa jo aika riutuneessa tilassa. Yli 10 000 km reilussa neljässä viikossa oli kunnioitettva saavutus. Parit vararenkaat, muutama akku ja yksi laturi jouduttiin matkalla hankkimaan. Oikeaan etukulmaan tuli pieni lommo ja oikeaan kylkeen naarmuja. Moottori savutti, koska ainakin yksi sylintereistä oli jo niin väljä, ettei edes jäykin saksalainen moottoriöljy tahtonut riittää voiteluun. Kytkin toimi vaikka luisti jo arveluttavalla tavalla, ulvauttaen moottoria säännöllisesti, ja kuuluvasti. Enimmäkseen se kuitenkin pysyi päällä ja niin auto pääsi takaisin kotikonnuilleen Jyväskylään.

Auto saatiin myytyä, vekselit lunastettua ja tilit nollattua. Saldot olivat hieman miinuksella, mutta kokemukset vahvasti plussalla. 

Kotiväelle oli tuliaisina Kreikasta ostettu ouzo pullo ja turkkilaiset teelasit peltilusikoineen. Kelpasivat, mutta taisivat enemmän tykätä siitä, että ylipäänsä palasimme ehjinä. Siivuakaan ouzosta ei kuitenkaan itse saatu.

uusi reittikartta 09 09 2018

Karttapiirros matkareitistä Jyväskylä-Istanbul-Jyväskylä. Reitti on piirretty 1960-luvun tiekarttojen pohjalta ja siirretty nykyisen tiekartan (Google Maps 2018) päälle. Nykyiset päätiet eivät vastaa silloisia pääteitä tai valitsemiamme reittejä. 

Euroopan matkareitti päivitys 15 10 2018

Matkamittariin tuli sekä todellisuudessa että virtuaalikarttamaailmassa reilusti yli 10 000 km. Taulukon kilometrit on nykyistä tieverkkoa pitkin laskettuja ilman kaupunkiajoja ja muita harhailuja. Tärkeimmät paikkakunnat ja rajanylityspaikat on poimittu passin leimoista ja muistilokeroista.

Tarinan konnat ja sankarit?

Tšekkoslovakian miehitys leimasi koko matkan kokemuksia. Itä-Slovakialaisessa kylässä Čierna nad Tisoussa (unkariksi Tiszacsernyő), vaatimattomassa rautatieläisten kerho- ja elokuvateatterirakennuksessa kokoontuivat 29.7.–1.8.1968 Neuvostoliiton toivomuksesta Neuvostoliiton ja Tšekkoslovakian valtionpäämiehet (siis kommunististen puolueiden pääsihteerit) Leonid Brežnev ja Alexander Dubček juuri samaan aikaan kun me läksimme matkaan. Neuvottelut oli tarkoitus hoitaa päivässä, mutta  tapaaminen venyi nelipäiväiseksi. Sinä aikana etenimme Ruotsin ja Tanskan kautta DDR:ään, jossa rajakapiaiset simputtivat meitä. Mukana olivat myös maiden presidentit Nikolai Podgorni ja Ludvik Svoboda sekä pääministerit Nikolai Kosygin ja Oldřich Černík. Neuvostoliiton joukkueseen kuului myös kommunistisen puolueen pääideologina pidetty Mihail Suslov. Tšekkoslovakian puolelta mukana oli myös puhemies Josef Smrkovský joka oli ehkä tärkein Dubčekin tukija ja hänen nousuunsa eniten vaikuttanut henkilö. Paikalla oli siis maiden huippujohdot koko leveydeltään. Tuskin tällaista oli tapahtunut koskaan sitä ennen, ei ehkä sen jälkeenkään.

Neuvostovieraat olivat pyytämässä isoa kalaa. Siksi he olivat suostuneet tapaamaan Tšekkoslovakian maaperällä vähäisessä rajakylässä. Dubček nimittäin ei halunnut lähteä kahdenkeskiseen tapaamiseen Moskovaan tai johonkin nimeltä mainitsemattomaan kaupunkiin Ukrainaan eikä myöskään tapaamaan samanaikaisesti muita Varsovan liiton johtajia esimerkiksi Varsovaan (aiemmin heinäkuussa, 14-15.7., Varsovan liiton maat kokoontuivat Varsovassa ilman Tšekkoslovakiaa ja antoivat sieltä jyrkät nuhteet Tšekkoslovakian vapaamieliselle sosialismille). Näin neuvostojohtajat, siis koko politbyro (!), joutuivat yöpymään kolme yötä kylän asemalle pysäköidyssä junanvaunussa. Turvallisuussyistä kokouskalusto tuotiin Neuvostoliitosta ja aluetta vartioivat tuhannet sotilaat ja lähiseudulle sijoitetut panssarivaunut. Isännät itse yöpyivät paikallisessa vaatimattomassa Úsvit hotellissa.

Vaikka Čierna nad Tisoun neuvottelut pitkittyivät, kunnon tulosta ei saatu aikaan. Siksi sovittiinkin seuraavasta tapaamisesta Bratislavassa 3.8.1968. Pisteet isännän roolin ottamisesta ja ajan peluusta Tšekkoslovakialle. Bratislavan neuvotteluun osallistuivat Varsovan liiton maista Neuvostoliitto, Tšekkoslovakia, Itä-Saksa, Puola, Unkari ja Bulgaria. Pelaajia ja takapiruja tuli pelipöytään runsaasti lisää ja pelipöydän panokset vähintään tuplaantuivat. Tässä vaiheessa olimme jo toisessa pääkallonpaikassa, Puolassa ja Varsovassa.

Pisteet edelleen tässä vaiheessa tsekeille ja slovakeille (Dubček oli muuten slovakki). Neuvostojohto pelasi kuitenkin aikaa ässä hihassaan ja toivoi pystyvänsä käännyttämään omapäisen Tšekkoslovakian puheilla ja arvovaltaisella painostuksella. Samaan aikaan Varsovan liiton joukkoja keskitettiin sinne hihaan eli Puolan ja Itä-Saksan rajoille. Seurasimme sitä käsivarsi- ja pistoolietäisyydeltä.

Harva muuten muistaa, että neuvostopanssareita oli Tšekkoslovakiassa jo ikään kuin valmiina vielä heinäkuun puolessa välissä 70 kpl, lentokoneita 40 kpl ja muita sotilasajoneuvoja 4 500. Ne olivat siellä Varsovan liiton jo 30. kesäkuuta päättyneiden sotaharjoitusten (HS 4.8. s. 15) takia, mutta joukkojen poisvetämistä vitkuteltiin eri tavoin. Tšekkoslovakia ehti esittää Neuvostoliitolle jo uhkavaatimuksenkin 15.7. kaikkien neuvostojoukkojen poistamisesta maasta. Samaan aikaan paljastui, että kaikkien joukkojen ja kaluston sijainnista ei valtiojohdolla ollut edes kunnollista tietoa koska Tšekkoslovakian oma tiedustelupalvelu oli vanhakantaisten kommunistien käsissä ja tietoja pimitettiin. Se otti uudistusmielistä valtiojohtoa tietysti pannuun ja tiedustelupalvelun johtoa vaihdettiin. Pääosa neuvostojoukoista saatiin lopulta siirrettyä rajojen yli 22.7. mennessä, mutta “lopullisesti” vasta 3.8. eli 33 päivää harjoitusten päättymisestä (HS 4.8. s. 15) – mutta kuten tiedämme se oli vain väliaikaista.

Unkarin Janos Kadar pelasi kaksilla korteilla. Unkari oli mukana allekirjoittamassa Varsovan huippukokouksen tiukkasanaista kirjettä Tšekkoslovakian johdolle. Juuri sitä ennen Kadar oli kuitenkin (salaisesti) luvannut Dubčekille ja Černíkille tukeaan ja ilmoitti jopa Unkarin eroavan Varsovan liitosta jos Tšekkoslovakian painostus jatkuu. Unkarilla oli hyvässä muistissa vuoden 1956 veriset tapahtumat ja tasapainoilu oli tarpeen.

Romanian Nicolae Ceaușescu oli vetänyt omaa linjaansa jo kauan, mutta piti edelleen maan Varsovan liiton jäsenenä. Silti Romania oli jo kymmenen vuotta aiemmin kieltänyt neuvostojoukkojen sijoittamisen maahan. Vaarallinen ja ärsyttävä ennakkotapaus. Romania kieltäytyi osallistumasta Tšekkoslovakian miehitykseen ja antoi tukensa Dubčekille. Pisteet Ceaușesculle. Sen jälkeen Romanian oma kehitys jatkui kohti Nicolae ja Elena Ceaușescun oman hillittömän dynastian rakentamista ja kansakunnan talouden raunioittamista. DDR:n Stasiakin tehokkaampi Securitate, säännölliset sähkökatkokset, aborttikiellot ja synnytystalkoot sekä Ceaușescun palatsi Bukarestissa ovat jääneet eurooppalaisten geneettiseen muistiin. Kaikki Ceaușescujen pisteet nollattiin 25.12.1989.

Jugoslavia veti vieläkin itsenäisempää linjaa kuin Romania. Partisaanijohtaja Josip Broz Tito ei hyväksynyt Moskovan määräysvaltaa. Maa ei koskaan liittynyt Varsovan liittoon eikä SEV:iin. Tito arvosteli jo Neuvostoliiton hyökkäystä Unkariin 1956 ja vastusti myös Tšekkoslovakian miehitystä 1968. Jugoslavia pysyi koossa Titon auktoriteetin ansiosta toista kymmentä vuotta Titon kuolemankin (1980) jälkeen. Tito kykeni pitämään nationalistit jossakin kurissa, omana aikanaan. Lisäksi Tito oli näkyvä henkilö Sitoutumattomien maiden (Non-Aligned Movement NAM) yhteisössä, joka muodosti terveellinen lisän kylmän sodan kaksijakoisessa maailmassa. Yhteenliittymän maissa asui parhaimmillaan yli puolet maailman väestöstä. Runsaat pisteet Titolle. Jonkinlaisena hintana tästä menestyksestä voitaneen kuitenkin pitää melkoista henkilökulttia ja varmaan myös huomattavaa omaisuuden keräystä (tosin tästä en ole tutkimuksia nähnyt/lukenut). Olin 1995 huhtikuussa itse vieraana yhdessä Titon entisistä “kesähuviloista” Slovenian Bledissä eurooppalaisen tutkimuskonferenssin vastaanotolla. Siellä olivat kuulemma olleet vieraina mm. Nikita Hruštšov, Gamal Abdel Nasser, Indira Gandhi ja Kim Il Sung. Talo oli minusta aivan sopiva valtiovieraiden majoittamiseksi, ei mauton eikä pröystäilevä, päinvastoin. Titon jälkeiset 1990-luvun Jugoslavian hajoamissodat olivat kuitenkin verisiä ja niihin liittyi myös kammottavia etnisiä puhdistuksia. Vastuun niistä kantavat ao. tahot ja ihmiset ja osa on saanut tuomionsa Haagin kansainvälisessä tuomioistuimessa. Slovenia pääsi vähällä verrattuna eteläisimpiin Jugoslavian osiin. Pisteitä ei näistä myöhemmistä vaiheesta voi tietenkään kohtuudella jakaa Titolle eikä entiselle Jugoslavialle.

Romanian ja Jugoslavian myöhemmistä vaiheista riippumatta näille entisen sosialistisen leirin (mitä se nyt sitten tarkoittaakaan) maille sataa pisteitä siitä, että ne kyseenalaistivat Moskova-johtoisen kommunistipuolueiden ylivaltaidean (ja sitä kautta kaksinapaisen kylmän sodan luoman maailmankuvan jossa Yhdysvallat on se toinen napa) ja raivasivat tilaa paikallisen omavaraisen ja itsenäisen valtiokehityksen ajatukselle. 

DDR, Puola ja Bulgaria kuuluivat Moskovalle kuuliaisten joukkoon. Varsovan kokoukseen osallistuivat Itä-Saksan johtajista Walter Ulbricht ja Willi Stoph, Puolasta Władysław Gomułka ja Bulgariasta puoluejohtaja Todor Živkov. Kaikille heille tuntui olevan tärkeintä uskollisuus NKP:lle ja uskomus siihen Moskovassa käsikirjoitettuun ajatukseen, että kapitalismi oli salakavalasti tunkeutumassa Itä-Euroopan sosialistisen leirin ytimiin ja sille ei voi antaa tuumaakaan periksi. Ei annettu Unkarissa eikä anneta Tšekkoslovakiassakaan. Tätä kutsuttiin sittemmin Brežnevin opiksi. Väärin ajateltu ja arvioitu. Nykyinen Venäjä on samaan aikaan sekä kommunistipuolue NKP:n itsevaltaisesti johtama “sosialistinen” valtio että klassisen rosvokapitalismin ja oligarkkien esimerkkimaa. Vladimir Putinilla on oma iso roolinsa näissä molemmissa valtakeskittymissä. Itä-Saksa on yhdistynyt Länsi-Saksaan ja Puolaankin on palannut aito ja alkuperäinen kapitalismi. Vuoden 1968 tapahtumista tulee näille maille pelkkiä miinuspisteitä.

Länsi-Euroopan valtioita Tšekkoslovakian miehitys ei juuri liikauttanut. Katseet käännettiin kätevästi ja nopeasti länsimaiden kommunistisiin ja sosiaalidemokraattisiin puolueisiin. Kysyttin, että mitäs tähän sanotte? Olkapäiden kohauttelua, muutamia julkilausumia ja mielenosoituksia, siinä kaikki. Ranskalaiset kommunistit ehdottivat yhteistä kommunistipuolueiden kokousta ja muut jotain muuta vastaavaa. Suomalaiset olivat kuin kusi sukassa, ymmärrettävästi. Pelättiin Suomen miehitystä vastaavilla verukkeilla. Suomella olikin erityisiä syitä pelätä verrattuna muihin Europan maihin. Kekkosella oli suora yhteys Tšekkoslovakian suurlähettilääseen joka oli Dubčekin kannattajia. Jopa SKDL ja SKP paheksuivat miehitystä. Vain SKP:n vähemmistö eli “stalinistit” pitivät Neuvostoliiton toimia oikeutettuina. Suomen armeijakin reagoi: Parolan panssarivaunut ja isot ammusvarastot ajettiin kuulemma valmiusasemiin varmuuden vuoksi, kaikessa hiljaisuudessa (YLE Radio Suomi, Kansanradio 12.8.2018). Onko tästä vieläkään virallista totuutta julkaistu?

Kun syiden ja seurauksien arviointi ja mahdolliset motiivit jätetään syrjään, viivan alle jää se tosiasia, että Neuvostoliitto ja sen apurit miehittivät Tšekkoslovakian ja sitä kesti siihen asti kunnes kaikki Itä-Euroopan sosialistiset valtiot hajosivat 1990-luvun alussa.

Entä se nuorison osuus Euroopan hulluudessa? Nuoren mieli on kehittymätön, levoton ja altis. Kun hulluutta on liikkeellä se tarttuu. Näin se on ollut kaikkina aikoina. Suurina aikoina suuret ihmiset käyttävät pieniä ihmisiä hyväkseen. Nuoret kuuluvat pieniin, he innostuvat ja jaksavat enemmän kuin vanhat. Siksi he kelpaavat aatetovereiksi, lipunkantajiksi ja sotilaiksi. Ja siksi heistä tulee tykinruokaa. Kun kaikki tuntuu mahdolliselta, jopa sula hulluus näyttäytyy järjellisenä. Varsovan liitto sai elokuussa 1968 liikkeelle runsaat joukot tykinruokaa. Neuvostoliitosta, DDR:stä, Puolasta, Unkarista ja Bulgariasta. He eivät välttämättä olleet innostuneita tehtävästä, mutta heidät pantiin uhkaamaan ikätovereidensa ja muidenkin henkeä Tšekkoslovakiassa. Täysin absurdi tilanne, mutta sotilaan on pakko totella. Muuten tulee kuula kalloon omilta.

Prahassa tavalliset ihmiset kysyivät miehittäjäsotilailta, miksi te olette täällä. Vastaukseksi saatiin joko typertyneitä ilmeitä tai käsittämättömiä versioita heille opetetuista vastavallankumousellisten voimien juonista Tšekkoslovakian tuhoamiseksi. Ehkä jotain on opittu, kun Varsovan liiton toverillisesta avusta panssarivaunuin ei innostuttu ja kaivettu omia aseita esiin. Tšekit, slovakit ja niiden nuoriso olikin enemmän innostunut ihmiskasvoisesta sosialismista, ehkä myös rauhan aatteesta. Vuonna 1968 otetut taka-askeleet murenivat kahdessakymmenessä vuodessa ja Brežnevin oppi tuli tiensä päähän.

Jälkiviisaus on sitä parasta viisautta, sanotaan. Onko muuta viisautta edes olemassa?

Edellä olevat jälkiarviot menevät tietysti kaikki omaan piikkini, niinkuin koko tämä juttukin. Faktatarkistus kuitenkin toimii. Onneksi on intternetti, sen karttaohjelmat, hakukoneet ja kuva-arkistot. Onneksi on passi jäljellä. Onneksi koko jengi (Erkki, Markku, Matti ja mä) on vielä skarppina ja oli valmis tarkistamaan ja tarkentamaan muiden muistikuvia. Kiitos! En olisi muistanut puoliakaan jutuista, mutta kuin muistutetaan, ne muistuvat, useimmiten.

Aloitin tsekkiläisen kirjailijan Jaroslav Hasekin sitaatilla Sotamies Svejkin alusta, lopetan myös Hasekiin. Kunnon sotamies Svejk on eurooppalainen klassikko, joka tulee mieleen vähän väliä. Samoin Josef Ladan kuvitus. Pöhköille upseereille, byrokraateille, papeille ja järjettömälle sodalle on kiva nauraa, kyynelten läpi. Hasekilta jäi Svejk-romaanin kirjoittaminen kesken. Hän kuoli vuonna 1923 tuberkuloosiin 39-vuotiaana. Kirjan viimeinen kappale kuuluu näin: “Salakirjoitusta selvitellessään yliluutnantti Lukas huokasi: “Der Teufel soll das buserieren. (Painukoot helvettiin)”

Siihen oli ihan hyvä lopettaa. Kaikki jää kuitenkin kesken.

lähteet:

Erkki, Markku, Matti ja mä

Bayerische Grenzpolizei: Waidhaus – Rozvadov, 70. Jahre des 20. Jahrhunderts./  Heimatkundlicher Arbeitskreis Waidhaus e.V. (Hrsg.): Grenzübergang Waidhaus 1945 bis heute. Waidhauser Geschichten Heft 5 Juni 2010. Waidhaus 2010.

Jaroslav Hašek, Kunnon sotamies Švejkin seikkailut maailmansodassa I–II ja III-IV (Osudy dobrého vojáka Švejka za světové války, Praha 1921–23), (suom. Marja Helin ja Tuure Lehén) Kansankulttuuri, Helsinki 1979. 569 s. + 404 s. Kuvitus Josef Lada.

kirjeet ja kortit heinä-elokuussa 1968 (oma arkisto)

kuvat (ellei muuta mainittu): tekijä (mustavalkoinen negatiivifilmi Kodak Plus X Pan, kamerana Minolta SR-1 järkkäri, normaaliobjektiivi Auto-Rokkor 55 mm F 1:2,  teleobjektiivi MC Tele-Rokkor 135 mm F 1:2.8)

Mikki Hiiri oli merihädässä, entä Aku Ankka?

pasted-image

90 vuotta vanhassa Steamboat Willie -animaatiossa (Walt Disney ja Ub Iwerks 1928) on vanha tuttu asetelma. Iso ja karski Pete (”meripeikko”) vastaan pieni mutta vikkelä Willie (Mikki). Kuvassa päähenkilöt kohtaavat höyrylaivan komentosillalla. Willie on haaveillut itsensä laivan kapteeniksi mutta tietysti oikea kapteeni Pete astuu kuvaan ja sanoo miten asiat oikeasti ovat. Loppuosa filmistä kuluu vanhaan disneyläiseen tapaan puolianarkistisessa takaa-ajossa ja muussa touhuilussa ympäri laivaa ja Mikin muunnellessa kuljetettavia eläimiä erilaisiksi musiikki-instrumenteiksi. Minnikin tulee mukaan kuvioon. Pienen pitää selviytyä oveluudella, anarkialla ja huumorilla. (kuva: wikipedia)

Yhdysvaltain presidentti Donald Duck, anteeksi Trump teki sen taas. Ja miksei olisi tehnyt.

Trump väittää saaneensa Nato-maat lisäämään sotilasliiton rahoitusta, joka on Yhdysvaltain ja hänen mielestään riittämättömällä tasolla eikä vastaa tehtyjä lupauksia. Hän otti kunnian tästä nimen omaan itselleen (“Jens Stoltenberg, he gives us total credit, meaning me in this case, total credit, because I said it’s unfair.”) 

Faktatarkastus kuitenkin vielä toimii. Nato on tehnyt päätöksensä budjettiosuuksien kasvattamisesta jo 2014 ja nyt se varmuuden vuoksi vahvistettiin, yksimielisesti. Ei kovin raflaava uutinen.

Alituisesti huomiota tavoitteleva Trump järjestikin oman lehdistötilaisuutensa. Sen jälkeen media pyöri presidentin lehdistötilaisuudessa laukomien lausahduksien ympärillä, aivan kuten Trump oli suunnitellut. Sekin media, jonka Trump on nimennyt valemediaksi. Trumpin lehdistötilaisuudet eivät kuitenkaan ole tarkoitettu eurooppalaisille yleisölle. Sen takia niistä on turha täällä päreitä polttaa. Trump pyrkii seuraavaan isoon diiliin eli toiselle presidenttikaudelle. Siinä tarvitaan amerikkalaisia äänestäjiä.

Voidaanko mediaa syyttää sopulilaumaksi? Kyllä ja ei. Kyllä, koska räväköiden otsikoiden, iskevien ingressien ja ensiksi ehtimisen kaupallisessa mediamaailmassa pitää tehdä samaa kuin muutkin, muuten putoaa pelistä. Ei, koska jos media ei kertoisi Yhdysvaltain presidentin typeristä lausahduksista ja valheista, se jättäisi olennaisen tosiasian kertomatta.

Onko muita vaihtoehtoja? No esimerkiksi se vanha laatujournalistinen toimintatapa, jossa toimittaja tutkii taustoja ja valaisee lukijoita löydöksistään. Ammattitaito ja hyvät perustiedot auttavat koska aina ja kaikista asioista ei ole aikaa tehdä tutkimusta. Nyt en ole nähnyt yhtään juttua siitä, miten Nato-maiden rahoitus jakautuu, kokonaisuutena ja suhteessa vaikkapa väkilukuun tai bkt:hen. Ja miten se on muuttunut kun päätöksiä on tehty eri vuosina? Tiedetään että nyt tavoitteena on 2 % bkt-osuus, mutta milloin sen pitäisi toteutua ja ketkä kaikki oikeasti sitoutuvat? Ranska ja Espanja sanovat pääsevänsä siihen vuonna 2024. Italia taas ei aio lisätä osuuttaan lainkaan. 

Voisiko Trumpin väitteessä olla jotain perää? Että jotkin Nato-maat luistelevat vuodesta toiseen velvoitteistaan ja tekemistään lupauksista ja muut joutuvat kantamaan vastuun, vähän niin kuin EU:sskin on tapana. Ehkä perustelluilla syillä tai sitten tekosyillä. Tai siksi, ettei ole sanktiomekanismeja tai ettei niistä saada aikaan yksimielistä päätöstä. Jos tilanne on vuodesta tai vuosikymmenestä toiseen sama, voi siinä joku hermostua ja ajatella, että jos ei käy niin ei käy. Pitäkää hiekkalaatikkonne. Onko tämä vain Trumpin taitavasti luoma väärä mielikuva? Toimittajat hommiin, kiitos.

Jos ei selvyyttä tule, jatkuu keskustelu myös Euroopan kahvipöydissä mielikuvatasolla. Osa täälläkin uskoo Trumpin möläytyksiä ja itse keksittyjä faktoja. Emme halua satuja vaan oikeita faktoja. Saattaa olla, että puhun suulla suuremmalla, niidenkin puolesta jotka eivät koskaan faktoja ole kaivanneet.

Trump vihjaisi myös eilen, että hänellä olisi mahdollisesti (probably) oikeus päättää Natosta eroamisesta, mutta siihen ei ole nyt tarvetta (need). Olisiko hänellä oikeasti siihen mahdollisuus? En usko, mutten myöskään tiedä.

Kysyttäessä Trumpin ja Putin tapaamisesta Helsingissä ensi maanantaina “Trump vihjasi epämääräisesti mahdollisuuteen sopia Yhdysvaltain sotaharjoitusten lopettamisesta Baltiassa täsmentämättä, mistä harjoituksista olisi kysymys. Baltiassa on sekä Yhdysvaltojen että Naton yhteisesti järjestämiä harjoituksia. Kyseessä olisi suuri muutos Itämeren turvallisuustilanteeseen.” No, tämähän koskee jo läheisesti Suomea!

Ajatusleikkinä: Trump heittää idean ilmaan ensi maanantaina Helsingissä ja Putin tarttuu siihen. Sotaharjoitukset Baltian maissa loppuisivat. Tulisiko Itämerestä vihdoinkin se kaikkien haikailema rauhanmeri? Palaisimme aikaan kun Mikki Hiiri oli merihädässä ja riittää että Suomen Joutsen rientää pelastamaan heikon ison meripeikon kynsistä. Yhtä varmasti kuin Korean niemimaasta on tulossa ydinaseeton.

Ranskahan muuten toteutti uhkauksensa ja jätti Nato-hiekkalaatikon De Gaullen johdolla 1958–66 kun ei pitänyt siitä, että Yhdysvallat ja Britannia määräilivät liikaa. Palasi sitten kuitenkin takaisin ruotuun 1993. Ranska kipuili “suurvalta”-menneisyytensä kanssa ja saattaa olla että tekee sitä vieläkin. Onhan näitä muitakin: Yhdysvallat, Venäjä, Iso-Britannia, jopa Ruotsi. Sotansa hävinneet Saksa, Suomi ja Japani ovat paljon sopuisampia, luojan kiitos.

Kun Trumpilta kysyttiin pysyykö hän tai Yhdysvallat tässä kokouksessa tehdyissä päätöksissä (toisin kuin viime viikolla Kanadassa pidetyn G7 kokouksen jälkeen), Trump totesi olevansa “hyvin johdonmukainen ihminen, olen vakaa nero” (stable genius). Tämä irvailuja herättänyt lausunto oli tietenkin oiva intertekstuaalinen viittaus hänen omaan itsearvioonsa viime tammikuulta kun hänen mielenterveyttään epäiltiin.  Trumpia ei voi moittia ainakaan itsetunnon, eikä ehkä ironiankaan puutteesta.

Trump on peluri joka muuttaa pelin sääntöjä pelin kuluessa. Tänään YLEn TV1 Uutisissa klo 18 kerrottiin The Sun -lehden dokumentoimista Trumpin haastattelulausunnoista, joita hän tänään väitti valeuutisiksi. Lehden haastattelussa hän morkkasi Britanniaa ja pääministeri Maytä juuri ennen tapaamistaan pääministerin kanssa tänään.

Avopokerissa eli sökössä (yksi mielipeleistäni) osa korteista on avoimia, osa suljettuja. Avoimien korttien perusteella pitää pystyä päättelemään millä todennäköisyydellä vastustajilla on parempi korttiyhdistelmä kädessään ja esimerkiksi nostaa panoksiaan sen mukaan. Bluffata voi mielin määrin. Tyhmä on se joka uskoo kaikki hämäykset mutta myös se joka ei usko mitään. Mutta säännöt ne on sökössäkin. Jos vastapeluri väittää että hänellä on parempi käsi ja maksaa korotetun summan, niin hänen on näytettävä korttinsa. Muuten kukaan ei usko hänen “faktojaan” ja potti jää saamatta.

Onko nyt kyse siitä, että Trump ei tunne hallitsevansa monen pelaajan sököä? Siinähän on todennäköisyysmatematiikan hallinnan lisäksi räätälöitävä pelipsykologia kullekin pelaajalle erikseen. Ehkä hän on huomannut ettei kukaan muukaan hallitse. Tai että se on yksinkertaisesti liian hankalaa ja aikaa vievää. Trump haluaa pelata vain kahdenvälisiä pelejä, jossa voi yrittää kusettaa vastustajaa ilman että muut näkevät mistä on kyse. Siksi Trump ei pidä EU:sta, YK:sta tai G7:stä eikä mistään muustakaan kansainvälisestä järjestöstä. Sama vika Rahikaisella (Putinilla). Aina voi kokeilla.

Trump ilmoitti (kysyttäessä) eilen, että Putin ei ole hänen vihollisensa eikä ystävänsä vaan kilpailija (competitor), siis vastapeluri. Trump elää edelleen business-maailmassa, haluaa tehdä kahdenvälisiä diilejä ja lyödä kilpailijan laudalta. Helsingissäkin Trump haluaa tavata Putinin kahdenkesken, valantehneet tulkit tietysti mukana. Vanha KGB-kettu saattaa kuitenkin olla bisnesöykkärille hankala vastustaja. Se nähdään vasta myöhemmin.

lähteet:

Kari Huhta, Trump järjesti draaman Nato-maiden puolustusrahoista, mutta kehui sitten puolustusliittoa ja löi kysymyksen neuvotteluista Putinin kanssa leikiksi, Helsingin Sanomat 12.7. 12:30 , Päivitetty: 12.7. 19:24 

Milka Valtanen, Välit poikki: Takapiru ”Darth Vader” ja presidentti ”vakaa nero” eivät koskaan todella välittäneet toisistaan, Suomen Kuvalehti 14.1.2018 20:52 

Wikipedia, Steamboat Willie, 13.7.2018 

YLE TV1 Uutiset 12.7.2018 klo 18

YLE TV1 Uutiset 13.7.2018 klo 18

YLE uutiset, Maria Stenroos, Analyysi: Trump ei tuhonnutkaan Natoa – mutta hänen kaikki juttunsa otettiin todesta varmuuden vuoksi 12.7.2018 klo 18:25 

P.S. 22.7.2018. Yllä oleva juttu on kirjoitettu ja julkaistu Naton huippukokouksen jälkeen ja ennen Trumpin ja Putinin Helsingin kokousta. Kun nyt lähes viikko on kulunut herrojen Trump ja Putin tapaamisesta Helsingissä, ei kukaan vieläkään tiedä mistä on sovittu. Erilaisia ”tietoja tihkuu”, mutta luokittelen ne fake news -kategoriaan, kunnes dokumentteja tulee esiin. Ja siihen voi mennä kauan. Tässä muistin virkistykseksi kuva samanlaisesta tapaamisesta vuosi sitten 8.7.2017 Hampurissa (julkaisin sen plokissani seuraavana päivänä 9.7.2017) ja sen alla tuore kuva Helsingistä 16.7.2018. Hampurissa puhuttiin vielä suurin odotuksin huippukokouksesta (summit). Nyt aika moni puhuu jo mieluummin vain tapaamisesta (meeting). Kuitenkin mm. Time-lehti on käyttänyt nimen omaan Helsingin kokouksesta nimitystä summit. Kummankaan huippukokouksen tai tapaamisen tuloksista ei ole mitään varmaa tietoa. Kaveruksethan keskustelivat kahden kesken, ilman kirjureita ja kolmansia korvia (tulkkejahan ei niihin lasketa). Hampurissa tunnin, Helsingissä parisen tuntia. Hampurin kahden keskisen tapaamisen Trump muuten kielsi fake newsina. Pitääkö odottaa yli 50 tai 80 vuotta kunnes tiedustelulähteiden raportit tulevat julkisiksi, kuten tapauksessa Stalin ennen toista maailmansotaa. Tuloksia odotellessa voi lukea esimerkiksi Kimmo Rentolan kirja ”Stalin ja Suomen kohtalo” (Otava 2016, 240 s.) tai Vihavainen et al. ”Varjo Suomen yllä – Stalinin salaiset kansiot” (Docendo 2017, 510 s.). Kylmää kusetusta mennen tullen. Palaan aiheeseen takuuvarmasti myöhemmin.

pasted-image

Trump ja Putin tapaavat 8.7.2017 Hampurissa ja 16.7.2018 Helsingissä. Mikä on muuttunut tässä välissä, paitsi Trumpin solmio ja se, että herrat istuvat nyt eri puolilla pöytää? Mistä sovittiin? (kuvat Reuters, julkaistu mm. Hesarissa)

Rakettitiedettä maalla, merellä ja taivaalla – vauhtipyörän ihme

Airistolla seilaava vauhtipyörä

Vanhassa monille tutussa turkulaisessa polkupyörätehtaassa Pyrkijässä (alunperin 1906 perustettu Rautateollisuus Osuuskunta Pyrkijä) valmistettiin ennen myös yksipyttyisiä venemoottoreita. Siinä töitä tekee vain yksi sylinteri mikä tekee polttomoottorista yksinkertaisen ja edullisen. Tuottaakseen jatkuvaa ja riittävän tasaista liikettä se kuitenkin tarvitsee avukseen vauhtipyörän. Sillä se myös käynnistetään. Kahvasta kiinni, napakka kiskaisu ja sormet irti, ettei lyö näpeille.

Valmisteleviin toimenpiteisiin kuuluu ryypyn anto moottorin päällä olevan pikkuruiseen ryyppykuppiin ja magneeton asettaminen myöhäiselle. Moottori kiittää ja käynnistyy. Käynnistymisen jälkeen magneetto pitää asettaa aikaiselle. Moottori kiittää jälleen ja jatkaa: put…tauko…put…tauko…put jne. Rauhallinen, yksinkertainen ja yleensä luotettava kone. Meluhaittakin kohtuullinen.

Vauhtipyörä on teknisenä innovaationa olennainen lisäosa yksipyttyisessä koneessa ja se on helppo valmistaa vaikkapa valuradasta. Insinööri- ja valmistusteknistä taitoa tarvitaan mm. pyörän tasapainottamisessa, mutta huolellisesti tehtynä se toimii. Sitä miksi se toimii, voi opiskella fysiikan perusteista. Tuleepahan perehtyneeksi massaan ja sen hitauteen, liikkeeseen ja sen jatkuvuuteen, momenttiin, vääntöön jne.

Eino Markku ja Pyrkijä 1958 Rymättylä

Ukkini käynnistämässä yksipyttyistä Pyrkijää kesällä 1958 Rymättylässä. Joko kiskaisisi vauhtipyörästä? Vajaan tunnin mittainen venematka “kirkolle” eli meijerille ja kaupoille saattoi alkaa. Päivän kohokohta. Yläkulmassa Turun Forum Marinum -museossa kuvattu samanlainen Pyrkijä-moottori. Vauhtipyörä ja sen käännettävä messinkikahva näkyvät värikuvan etualalla. Kuvat T. A. Lahti 1958 ja tekijä 2006.

Taivaalla ja avaruudessa seilaava vauhtipyörä

Tämän vuoden marraskuussa tulee 20 vuotta siitä kun ISS:n (International Space Station) ensimmäinen moduli laukaistiin avaruuteen Kazakstanin (Қазақстан) Baikonurista kantorakettinaan uskomaton venäläinen voimanlähde Proton (Протон). Protonit valmistetaan Moskovan lähellä olevassa Hrunitševin Avaruuskeskuksessa (ГКНПЦ им. М. В. Хру́ничева), samassa paikassa missä Iljushinin ja Tupolevin lentokoneet. Protonin pääkehittäjä on Vladimir Nikolajevitš Tšelomei (Владимир Николаевич Челомей) 1914–1984.

Protonia käytettiin ensimmäisen kerran jo 1965 silloisen Neuvostoliiton rakettitieteen suursaavutuksena. Monien epäonnistumisten joukkoon mahtui riittävästi lupaavia onnistumisia. Se harmitti jenkkejä silloin ja harmittaa varmaan edelleen. Lisäsyy harmitukseen voi olla se, että Protonin alkuperäinen idea tai ainakin sen poliittinen kannatus lienee syntynyt tarpeesta kuljettaa mannertenvälinen ohjus ja vähintään 100 megatonnin suuruinen ydinpommi 13 000 km:n päähän eli aina Yhdysvaltoihin asti. Kylmää sodan logiikkaa jossa riskejä otettiin.

Tšelomein pääkilpailija rakettisuunnittelussa ukrainalaissyntyinen Sergei Pavlovitš Koroljov (Сергі́й Па́влович Корольо́в) nimitti Protonin (alunperin UR 500) polttoainetta (epäsymmetrinen dimetyylihydratsiini UDMH ja typpitetraoksidi) “saatanalliseksi myrkyksi” koska se oli paitsi myrkyllistä niin myös syövyttävää ja karsinogeenistä. Polttoaineen etuna oli se, että sen komponentit syttyvät itsestään kun ovat kosketuksissa tosiiinsa (eivät siis tarvitse sytytintä) ja että niitä voitiin säilyttää pitkiä aikoja normaalilämpötilassa.

Käytännössä Proton vei kuitenkin avaruuteen tutkimus- ja tietoliikennesatelliitteja, neljä jo vuoteen 1968 mennessä ja sen jälkeen mm. Saljut- ja Mir-avaruusasemat. Raketin uusimmat versiot ovat edelleen käytössä. ISS:n keskeinen moduli yli 20 tonnia painava Zvezda vietiin Protonilla paikoilleen vuonna 2000. Rakettitiede on ollut alusta alkaen melko kestävällä uralla. Avaruusasema ISS on suunnitelmien mukaan käytössä 30 vuotta eli ainakin vuoteen 2028 asti.

ISS wikipedia kuva

Rakettitieteen konkreettisia tuloksia 20 vuoden ajalta taivaalla kuvattuna ISS (International Space Station) -asemalta irtautuvasta Space Shuttle Atlantikselta 2010. Vuodesta 2011 alkaen aseman ja Maan välistä pendelöintiliikenteestä on huolehtinut yksin venäläinen Sojuz (Союз) raketti. Kuvan taustalla maapallo kaarevine horisontteineen. Etäisyys asemalta maan pinnalle (kohtisuoraan) on noin 400 km. Kuva: wikipedia.

ISS on kansainvälinen menestyshanke. Kansainvälisin sopimuksin sitä hallinnoi viisi merkittävää avaruusinstituuttia: Yhdysvaltojen NASA, Venäjän Roscosmos, Japanin JAXA, Euroopan ESA ja Kanadan CSA. Asemalla on vieraillut jo 17 eri kansallisuuden kosmonautteja, astronautteja ja muita avaruusturisteja. Se on ollut yhtäjaksoisesti asutettuna jo huimat 17 vuotta. Pisimpään avaruudessa asunut henkilö on venäläinen jo Mir-asemalla aloittanut Gennadi Padalka, joka yhteensä viidellä retkellään on viettänyt avaruudessa jo 879 vuorokautta eli lähes kaksi ja puoli vuotta. 

ISS koostuu monista moduleista ja sen kokoa on kasvatettu vuosien varrella. Aseman mitat ovat tällä hetkellä pyöreästi 73 m * 109 m eli se on suurin piirtein jalkapallokentän kokoinen. Siksipä asema näkyykin niin hyvin maan pinnalle jopa paljain silmin (alla kuvat joka otettu 24–26.5.2018 Utissa). Avaruusaseman näkyvyyttä lisäävät erityisesti sen sivuille levitetyt aurinkopaneelit.

ISS Kuu Jupiter 24 05 2018

ISS Kuu Jupiter 26 05 2018

ISS nähtynä kuvasarjoina Utissa 24.5.2018 klo 23.58 ja 26.5.2018 klo 00.41. Amatöörivälinein kuvat eivät ole järin teräviä. Kameran tarkennus toimii pimeässä miten toimii. Onnekkaasti ilma oli kohtuullisen selkeä ja samaan kuvaan mahtuivat myös Kuu ja Jupiter. Etäisyys kuvauspaikalta ISS-asemaan on kuvaushetkellä noin 1 100 km, Kuuhun vajaat 400 000 km ja Jupiteriin noin 660 milj. km.

ISS configuration

ISS:n rakennekaavio vajaan vuoden takaisessa (kesäkuun 2017) tilanteessa. Zvezda moduli näkyy kaavion vasemmassa ylänurkassa.

Enemmistöpäätöksellä demokraattisesti

Yksi tärkeimmistä aseman moduleista on Zvezda (Звезда) eli Tähti. Siinä ovat aseman ohjauksen kannalta keskeiset laitteet, mm. ESA:n rakentama DMS-R Data Management System. Zvezdassa on kaksi tietokonejärjestelmää, joilla molemmilla on suuri virheensietokyky. Ne laskevat aseman kulloisenkin sijainnin käyttäen hyväkseen Maan ja Auringon horisonttiantureita sekä Auringon ja tähtien sijainteja. Periaatteessa kuten merenkulun navigoinnissa sekstanttia tai oktanttia jo 1700-luvulla. Tietokonejärjestelmässä on kolme identtistä laskentayksikköä, jotka toimivat itsenäisesti ja rinnakkain. Vertailemalla eri järjestelmien tuloksia toisiinsa ratkaisu tehdään enemmistöpäätöksellä. Demokratia toimii avaruudessa.

ISS:n tietokoneiden käyttöjärjestelmänä on nykyisin Debian Linux Distribution. Vuonna 2013 käytössä ollut Microsoft vaihdettiin Linuxiin koska se oli luotettavampi, vakaampi ja joustavampi. Avaruusasemalla on siis ESA-kontribuution lisäksi hieman muutakin suomalaisuuslisää. Hyvä Linus Torvalds!

Avaruuden vauhtipyörän idea

Sijaintia ja sen tarvitsemia korjausliikkeitä laskettaessa hyödynnetään sekä gyroskooppia että ohjausraketteja. Gyroskoopit varastoivat momenttia vauhtipyöriinsä ja sitä hyödynnetään aseman asentoa korjattaessa kääntämällä sitä avaruusaseman liikkeen vastaiseen suuntaan. Vauhtipyörällä voidaan siis korjata aseman asentoa eli kulmaa suhteessa ympäristöönsä aluksen painopisteen pysyessä entisellä paikallaan.

Gyroskoopin keksi heiluristaan tunnettu ranskalainen Jean Bernard Léon Foucault (1819–1868). Heilurilla hän havainnollisti maan pyörimisliikkeen ja teki kokeita mitatakseen valonnopeuden. Hyrräkompassi tunnistaa suunnat ilman magneetteja. Inertiasuunnistus eli mittauslaitteen asennon tunnistaminen kiihtyvyysantureilla ei olisi mahdollista ilman gyroskooppia.

Hyrrävoimalla on oma roolinsa myös polkupyörän pystyssä pysymisessä. Ympyrä sulkeutuu ja palaamme Pyrkijään ja kaikenlaisiin ihmisen pyrkimyksiin.

Luitte rivien välistä oikein: olen vapaaehtoinen seuraavalle ISS:n miehistötäydennyslennolle, jos riittävä rahoitus löytyy!

Syyllistäminen on välttämätöntä

2018-05-05 10.56.36

Sammakon kutua (ja tarjous uudeksi marimekkopainokangasmalliksi)

Luonnonlait ovat osa tieteelliseen ja myös arkijärkeen perustuvaa maailmankuvaa. Kun päästät kiven kädestäsi se putoaa maahan. Logiikan päättelysäännöt pyrkivät jäljittelemään fyysisen maailman luonnolakeja. Kun A niin B. Praktista syllogismia. Ihminen tavoittelee jotain ja uskoo, että saavuttaa sen toimimalla jollakin tietyllä tavalla (sammakkokin nousee järviin, puroihin ja lätäköihin kutemaan tarkoituksenaan jatkaa sammakon sukua). Havaittua tapahtumaa tai ajatuksenjuoksua pyritään selittämään niin että maailma muuttuu ymmärrettävämmäksi ja hallittavammaksi. Haetaan vaikutus- ja päättelyketjuja. Siihen tarvitaan syitä ja seurauksia.

Kun ihminen aiheuttaa toiminnallaan kasvihuonekaasupäästöjä ja sitä kautta ilmastonmuutosta, ihminen on syy ja maapallon lämpeneminen seuraus. Ihminen on syyllinen. M.O.T.

Triviaalia, sanomme. Miksi sitten kirkkaan johtopäätöksen tekeminen on meistä niin vaikeaa? Kierretään ja hämätään, tarjoillaan kaikenlaista soopaa. Ei mukamas saa syyllistää, koska ihmiselle tulee siitä paha mieli. Pikkulapsi ei ehkä ymmärrä kaikkia vaikutusmekanismeja, koska hänellä ei ole kertynyt tarpeeksi laajaa tietämystä eikä kokemusta ympäröivän maailman olosuhteista ja lainalaisuuksista. Häntä johdatellaankin toivotunlaiseen käyttäytymiseen usein kannustamalla – siis lahjonnalla. Tarjoilemalla lehmänkaupan kautta omaa etua ja mielihyvää. Joka on juuri se syy miksi ilmasto lämpenee. 

Nykyään jo suuri osa peruskoululaisistakin tuntuu ymmärtävän asioita laajemmin ja syvällisemmin kuin heidän vanhempansa, jotka keksivät yhä uusia tarinoita ja selityksiä siihen miksi tosiasioita ei tarvitsisi tunnustaa. Yliopiston professoritkin (en viitsi mainita nimiä) selittävät miksi ihmisiä ei saa syyllistää. Juuri siksi olemme siinä missä nyt olemme.

Pötypuhetta ei kannata jakaa veronmaksajien varoilla ylläpidetyistä yliopiston kateedereista, koska se on veronmaksajan kannalta tuhoisaa. Jos ei heti tänä tai ensi vuonna niin muutaman kymmenen vuoden kuluessa joka tapauksessa. Tiedeyhteisö on laajasti tätä mieltä.

Tosiasioiden tunnustaminen, siis syyllistäminen on välttämätöntä. Emmehän ole enää pikkulapsia.

Onneksi on myös joitakin ilonaiheita, kuten joka keväinen luonnon herääminen, muuttolinnut ja maasta pönkivät pöttiäiset. Toistaiseksi. Tässä niistä joitakin viimeisen parin viikon ajalta, alimpana eilen löytämäni ja erittäin uhanalaiseksi luokiteltu isotoukohärkä.

pasted-image

Kuikka (Gavia arctica)

pasted-image-4

Tavi (Anas crecca)

2018-04-23 11.17.17 copy

Laulujotsenpari (Cygnus cygnus)

pasted-image-2Nuolihaukka (Falco subbuteo)

pasted-image-3

Tuulihaukka (Falco tinnunculus)

2018-05-06 10.48.04 copy

Isotoukohärkä (Meloe proscarabaeus)

Kuvat tekijän 23.4.–6.5.2018.

Valaiskaamme hiilipäästöt, ja sitten (tarvittaessa) verolle

DSCN9744 OH-LWK Seoul perillä HEL 1355 copy

Finnairin kone OH-LWK Seoulista Helsinkiin saapumassa Suomen ilmatilaan 3.3.2018.

Louis Brandeis (1856–1941) oli menestynyt bostonilainen juristi 1800-luvun lopulla ja myöhemmin Yhdysvaltojen Korkeimman oikeuden tuomari. Brandeis keskittyi lakimiehenä puolustamaan yksilön ja alueiden vapauksia suhteessa keskushallintoon ja menestyi tunnetuissa oikeusjutuissaan. Kuuluisimmassa jutussaan hän kyllä jäi häviäjien puolelle. Tapauksessa Olmstead v. United States (1927) kieltolakia rikkonut Washingtonissa asuva viinan salakuljettaja ja myyjä Roy Olmstead tuomittiin äänestyspäätöksellä 5-4, vaikka todisteet oli saatu salakuuntelemalla laittomasti hänen työpuhelintaan. Varmaan monen mielestä oikea päätös mutta väärin perustein. Brandeisin eriävä mielipide perustui yksinkertaisesti siihen, että valtio ei voi rikkoa omia sääntöjään, koska salakuuntelu oli tuolloin kiellettyä mm. Washingtonissa.

Päätös ja Brandeisin argumentit herätivät paljon huomiota ja vaikuttivat ratkaisevasti myöhempiin päinvastaisiin tulkintoihin (kuten tapauksessa Katz v. U.S.). Brandeis kehitti tätä “epäpuhtaiden käsien” (unclean hands) periaatetta eteenpäin ja sillä tuli olemaan merkittäviä vaikutuksia myöhempään kehitykseen, aborttioikeuksista lehdistön vapauteen. Brandeis kuvaili itse periaatettaan näin: “Yhteiskunnan ja työelämän sairauksiin suositellaan oikeutetusti julkisuutta. Paras desinfioija on kuulemma auringonvalo; ja tehokkain poliisi on sähkövalo”. 

Nykyisin puhutaan mielellään läpinäkyvyydestä, mutta se ei riitä – tarvitaan riittävää valoa jotta jotain näkyisi ja jotain voisi parantaa.

Ilmastomuutoksen torjunnan tekopyhyys yliopistoissa

Huffington Post julkaisi (kiitos juttuvinkistä, Mauri Korkka!) maaliskuun viimeinen päivä mielipidejutun, jossa ohimennen viitataan myös Brandeisin. Jutussa kyse on yliopistoväen ja professoreiden runsaasta lentomatkailusta ja sen hiilipäästöistä. Tekopyhyydestäkin. Kirjoittajien (Nives Dolšak ja Aseem Prakash) mielestä julkisten yliopistojen tulisi julkistaa professoreidensa lentomatkailun hiilipäästöt, aivan kuten palkkatiedotkin. Valaisulla olisi, Brandeisin suosituksen mukaan, tervehdyttävä vaikutus.

Kirjoittajat ovat itse johtoasemissa yliopistomaailmassa (School of Marine and Environmental Affairs ja University of Washington, Seattle) ja ehdottavat, että yliopistot voisivat sisäisesti “verottaa” hiilipäästöjä, esim. 20$/tonni eikä sen kokonaisvaikutus (vajaat 500 000 $/vuosi) vielä hetkauttaisi 7 miljardin dollarin vuosibudjetilla toimivaa yliopistoa. Yliopistojen kokonaishiilipäästöistäkään lentojen osuus ei ole kuin 11 %. Vuodessa alle 25 000 mailia matkustavat voitaisiin vapauttaa verosta. Saadut rahat käytettäisiin muualla yliopiston sisällä.

Artikkelin kirjoittajien mukaan sisäisellä hiiliverolla olisi tervehdyttävä vaikutus monella tavalla. Se osoittaisi ulospäin, että yliopistoilla on aitoa halua edistää ilmastonmuutoksen torjuntaa. Se myös kannustaisi proffia muunlaiseen yhteistyöhön kuin matkustamalla tapaamiseen. Megakonferenssit vähentyisivät ja muu verkottuminen lisääntyisi. Yliopistojen moraalinen arvovalta ja vaikuttavuus yhteiskuntapolitiikassa kasvaisivat. Tietenkin sitä myös vastustettaisiin, mm. akateemisen vapauden rajoittamisena (tässä tuli mieleen, että ehkä Brandeiskin vastustaisi?). Ehkä lisää sääntelyä ja byrokratiaa tutkimukseen, mikä on herkkä aihe näinä päivinä.

Kirjoittajat myös vertailevat erilaisten liikkumismuotojen hiilipäästöjä. Esimerkiksi heillä on antaa Environmental Protection Agencyn antamat arviot: keskimääräisen henkilöauton päästö on (ilmeisesti USAssa) 4,7 hiilitonnia/v. Yhden Washington-Peking edestakaisen lentomatkan tuottama hiilipäästö on lähes sama 4,3 hiilitonnia/matkustaja, bisnesluokassa kolminkertainen. Kirjoittajien vastaanottamat runsaan lentomatkailun selitykset kollegoiltaan ovat tuttuja: mutta me pyöräilemme tai kävelemme töihin, tai ajamme Priuksella tai Leafilla, tai olemme kansainvälisiä asiantuntijoita joten meidän pitää levittää tietoa ja ratkaista globaaleja ongelmia, tai me ostamme hiilikompensaatioita (carbon offsets).

Hyviä perusteluja muttei riittäviä. Totuus taitaa olla se, että monien mielestä pitkä ja menestyksekäs aherrus tieteen saralla pitää palkita tunnustuksella ja statuksella. Ja yksi tie niihin on kansainväinen esiintyminen joka usein edellyttää lentomatkailua. Lentämisen määrä ja kerätyt lentopisteet ovat yksi yliopistomaailman sisäistä menetyskoodistoa eli nokkimisjärjestystä. Uskon tämän, koska sama pätee tutkimuslaitoksissa. Olen osallistunut kohtuullisen runsaasti vastaavaan matkailuun eli “matkasaarnaamiseen” ja “tieteelliseen turismiin”, ansainnut lentoyhtiöiden jakamia lentopisteitä, ja saanut vastaavia alennuksia ja jopa ilmaislentoja. Systeemi ruokkii itseään. En ole huomannut että juuri kukaan olisi pannut vastaan.

Yliopistot, tutkimuslaitokset, kaupungit ja valtiot kilpailevat kansainvälisestä menestyksestä, ranking-sijoituksista erilaisissa vertailuissa. Suomi, Helsinki, Helsingin yliopisto, Aalto-yliopisto, VTT. Pisteitä ropisee akateemisessa sarjassa paitsi tutkintojen, referee-artikkeleiden ja kansainvälisisten julkaistujen esitelmien määristä, kaupunkien ja valtioiden sarjassa kansainvälisten kongressien määristä ja osallistujista, hotelliöistä, turistien ja lentoasemien kävijämääristä, asukkaiden onnellisuudesta jne. Tavallaan ne kaikki mittaavat (välillisesti) aika oikein menestyksen määrää (tässä kilpailussa), mutta ikävä kyllä aika moni palautuu lentomatkustamisen määrään.

Matkustamisen hiilipäästöt

Matkustamisen hiilipäästöt riippuvat monesta asiasta. Kulkuvälineestä, sen teknologisista ratkaisuista, niiden tasosta ja energiatehokkuudesta, kuormitustasosta, ulkoilman lämpötilasta ja muista olosuhteista jne. Vuosina 2011–14 VTT:n johdolla kehitetty KEKO-malli sisälsi tunnuslukuja yhdyskuntarakenteen tuottamisen, käyttämisen ja siinä liikkumisen hiilipäästöistä (CO2ekv grammaa). Tässä muutama esimerkki kaupunkiliikenteen kulkuneuvojen osalta:

  • henkilöauto                                             98 g/henkilö-km (89 g/hlö-km)
  • kaupunkilinja-auto diesel                    59 g/henkilö-km (55 g/hlö-km)
  • kaupunkilinja-auto maakaasu            68 g/henkilö-km (46 g/hlö-km)
  • sähköjuna/raitiovaunu, lähiliikenne 22 g/henkilö-km
  • kävely                                                         9 g/henkilö-km
  • polkupyöräily                                         3,5 g/henkilö-km
  • lentokone (kaukolennot)                     108 g/henkilö-km (114 g/hlö-km)
  • lentokone (Euroopan lyhyet lennot) 260 g/henkilö-km

Lukemat ovat pääosin KEKO-mallin luonnosvaiheesta vuodelta 2013 ja lopulliset, joista minulla ei ole tietoa, saattavat poiketa näistä. Teknologia kehittyy ja kulkuvälineiden ominaisuudet muuttuvat jatkuvasti. Keskiarvot perustuvat ao. ajankohdan ajoneuvojen todettuihin keskikuormituksiin. Käytännön tilanteissa vaihteluväli voi olla iso. Jos ajoneuvo on täynnä matkustajia, lukema on selvästi pienempi ja jos taas lähes tyhjä, lukema on paljon suurempi. Lentoliikenteen lukema on muusta VTT:n aiemmasta tutkimuksesta koskien Kauko-Idän lomalentoja ja hyödyntäen silloista Lipasto -tietokantaa. Luetteloon lisätty Euroopan lyhyet lennot havainnollistamaan lennon pituuden vaikutuksia keskipäästöihin. Suluissa olevat arvot ovat 2017 päivitetystä VTT:n Lipasto -tietokannasta (lentoliikenteen osalta uusin on v. 2009 päivitys). Lipasto ei sisällä kävelyä eikä pyöräilyä koskevia tietoja eikä sähköjunasta ole CO2ekv -tietoja perusteluna, että se on “ajettaessa päästötön”.

Helikoptereita, yksityisiä suihkulentokoneita tai muita harvinaisempia kulkupelejä ei tässä vertailussa ole mukana, mutta jos olisi, ne hakkaisivat päästömäärillään kirkkaasti kaikki muut. 

Kun erot ovat näin suuria, on selvää, että silloin kun vaihtoehtoja on tarjolla, on hiilipäästöjen kannalta parasta pyöräillä tai kävellä. Jos aika ei näihin riitä, on seuraavaksi edullisinta ajaa ratikalla tai sähköjunalla, seuraavaksi bussilla ja vasta “viime hädässä” henkilöautolla tai lentokoneella. Suuripäästöisin liikkumismuoto (lentäminen) on ilmaston kannalta 30-kertaa haitallisempi kuin vähäpäästöisin (pyöräily).

Arkijärkikin sanoo, että väline on valittava tilanteen ja tarpeen mukaan. Samalla on kuitenkin tiedettävä aiheuttamansa päästöt. Liikeyrityksen toimitusjohtaja, hallituksen jäsen tai julkisen viran haltija (jolla ei ole omaa kustannus- tai päästövastuuta) voi perustella päästövaikutuksiaan esimerkiksi kiireellään (ei ole aikaa matkustaa hitaasti) tai isolla palkallaan (ei ole varaa odotella), mutta yhä useammin voisi ajatella myös päinvastoin: “Matkustan hitaasti tai vähäpäästöisesti koska arvostan yhteisöni tai yritykseni menestystä hieman tavanomaista pitemmällä aikavälillä.”

Toivottavasti tuli selväksi sekin, ettei kyse ole vain akateemisen maailman tekopyhyydestä tai tietämättömyydestä (johon Huffington Postin juttu viittasi), vaan myös liikeyritysten ja julkisen sektorin ja tavallisten matkamiesten ja -naisten valinnoista. Eikä kyse ole vain matkustamisesta tai kuljetuksista, vaan kaikista elämänvaiheista, asumisen, työntekemisen ja vapaa-ajanvieton muodoista, tavaroiden ja palvelusten tuottamisesta ja ostamisesta. Kokonaishiilijalanjäljestä. Jos siitä ei ole riittävää tietoa, valinnat tehdään käsikopelolla. Valoa tarvitaan.

Tutkimustietoa hiilijäljestä on aivan riittävästi perusvalintojen tekemiseksi. Se pitää vain tuoda jokaisen valintatilanteen luonnolliseksi osaksi. Tavaroihin ja palveluihin pitää saada tuoteselosteiden lisäksi päästöseloste. Yritysten ja julkisten yhteisöjen vuosikertomuksiin pitää saada päästövaikutukset (koko yritys/yhteisö, toimiva johto, hallitus erikseen). Kaikki nämä yhteisesti sovituilla mittareilla ja pakollisena. Ei ole vaikeata. Jos tai kun se ei riitä muuttamaan hiilipäästöjen määrää laskevalle uralle, voidaan toteuttaa hiilivero. Sen yksikköhintaa (euroa/kilo) säätelemällä taso saadaan taatusti oikealle uralle. Ja maailma pelastuu. Kippis!

lähteet

Nives Dolšak ja Aseem Prakash, The Climate Change Hypocrisy Of Jet-Setting Academics, Huffington Post 31.3.2018.

Olmstead v. United States (1927), Bill of Rights Institute,

Justice of the U.S. Supreme Court, Louis D. Brandeis. The Encyclopedia of World Biography.

KEKO-projekti (A ja B), esittely ja julkaisut (yli 10 kpl)

VTT:n Lipasto -tietokanta

kuva tekijän 3.3.2018

—————–

P.S. 4.4.2018 Päästötaulukkoa ja sen jälkeistä kappaletta täydennetty päivitetyillä tiedoilla.