Me mansplaining

ploki 35 Kuva

Me mansplaining in Finnish school of men in the troops of cultural avantgarde 1966 (kuva on muuten julkaistu ensimmäisessä plokissani eräässä elektroniikan alan aikakauslehdessä joulukuussa 1970, kiitos Jukka Isola).

Kun nyt mansplainaus on muutaman vuoden lämmittelyn jälkeen juurtumassa suomalaiseenkin keskustelukulttuuriin, otan osaa. Miten niin juurtumassa? No, koska juuri tänään 13.10. 2017 klo 11 jo YLE 1 musiikkitoimittajakin (tällä kertaa uusia levyjä esittelevä Tatu Tamminen) viljeli ao. käsitettä ohjelmassaan “Jottei sama miehinen levy jäisi soimaan”. Ihan mainio ohjelma muuten, eikä vain sen vuoksi, että toimittaja itsekin uskalsi lipsauttaa pari tyypillistä mansplaining-lausetta tai -käsitettä, kuten “(kollegansa N.N.) lausui, ja oli aivan oikeassa” ja “naissäveltäjä”. Nämä ulkomusiikilliset ja tahalliset sivupolut jäivät kuitenkin Tammisen ohjelmassa taustalle ja parrasvaloihin pääsi ansaitusti musiikki, mm. Michel Legrandin ja Nadia Boulangerin teokset.

En tiedä onko käsitteellä jo yleisesti hyväksyttyä suomennosta. Em. radio-ohjelman juontaja käytti hupaisaa suomennosta “setä selittää” (viitaten Maurice Raveliin).

Mansplaining on anglosaksinen kuvaus puheenparresta, jossa “mies selittää” (man explains) keskustelukumppanilleen tai kuulijoilleen juttua, jota toinen ei hänen arvionsa mukaan ymmärrä tai ymmärtää väärin. Kyse on ilmiöstä, josta aiemmin on käytetty nimitystä “paremmintietäminen” (besserwisserismi), jankuttaminen, päälle- tai ohipuhuminen. Mitä uutta? No se sukupuolittaminen tietysti. Mansplainaaja on vähän pönttö tai omahyväinen miespuolinen selittäjä, joka ei ota riittävästi huomioon muita, varsinkaan naisia. Käyttökelpoinen lisä monien muiden haukkumasanojen ja leimakirveiden joukkoon. Ja ennen kaikkea: kätevä tapa kiinnittää huomio siihen mitä puhujan haarojen välissä on mieluummin kuin siihen mitä puhujan suusta tulee.

Mansplaining syntyi kuulemma yhdysvaltalainen Rebecca Solnitin blogikirjoituksesta vuonna 2008 otsikoltaan “Men explaining things to me”. Solnit ei itse käyttänyt tätä käsitettä, mutta jatkokeskustelussa ilmiö tiivistyi uudissanaksi “mansplaining”. Ilmeisesti ei tiedetä, kuka iskusanaa ensiksi käytti. Mutta hällä väliä. Rapakon takaa kuitenkin monet huomionarvoiset ilmiöt meille tulevat, vai kuinka?

Monilta saattaa jäädä huomaamatta, että tarkasti ottaen man ei välttämättä ole mies, vaan yleensä ihminen. Mutta niin se taitaa olla, että useimmiten sitä käytetään mielellään juuri torveloiden miesten pilkkaamiseen. Minulla ei ole vaikeuksia kuvitella torveloa naista samassa roolissa. Täti selittää.

Kun olin vielä työelämässä, osallistuin viikoittain kokouksiin tai palavereihin, joissa oli vähintään yksi kokousterroristi. Tämä koski erityisesti eräitä kansainvälisiä yhteistyökokouksia. Pahin tilanne oli silloin kuin sekä joku tai jotkut jäsenet että puheenjohtaja olivat samaa sorttia. Tilanne riistäytyy käsistä. Henkilöt puhuvat muita enemmän, itsevarmemmalla äänensävyllä ja muita keskeyttäen. Sukupuolesta riippumatta. Muut kiroilevat mielessään. Rasittavaa, mutta useimmiten kuitenkin siedettävää ja joskus jopa hupaisaa. Vallan ottamista ja väärinkäyttöä, johon diplomaattiset keinot eivät aina pure. 

Joskus 2000-luvun alkuvuosina kokoustaminen yltyi niin tiheäksi ja turhanpäiväiseksi, että oli pakko keksiä tekosyitä niistä poisjäämiseen. Muuten varsinainen työ olisi jäänyt tekemättä. Palavereja kutsutaan kohteliaasti mielipiteenvaihdoksi. Tapaamisesta voi poistua joko mielipiteensä vaihtaneena tai sen pitäneenä. 

Mainokset

Newsweek, what’s new?

pasted-image

Kun unohtaa matkalukemisensa ruumaan menevään laukkuun, on pakko tutustua lentoaseman lehtihyllyyn. Oli terveellistä lukaista pitkästä aikaa oikein paperille präntätty aikakauslehti Newsweek (29.9.2017), sen sijaan että plaraa uutisotsikoita netistä ja yrittää rimpuilla eroon väliin tunkevista mainoksista ja tilaussuosituksista. Tästä ilosta sai maksaa kioskilla 6,5 euroa (olisi Suomessa muuten maksanut 7,6 euroa).

Muutama yleiskommentti lehdestä:

  1. Kansi. Kansikuva ja siihen liitetty teksti on ensimmäinen askel tiellä joka voi johtaa irtonumeron ostoon. Newsweekillä Trumpin tumma profiili ja pään sisällä on teksti “INSANE in the MEMBRANE”. Piti selailla sisältöä. Newsweek voitti Timen.
  2. Sisältö on taattua ja tuttua korkeatasoista amerikkalaista journalistiikkaa ja jutut kiinnostavia, varsinkin jos Yhdysvallat kovasti kiinnostaa. Asiantuntijoita on käytetty, faktoja tarkistettu – näin luulen, koska “totuushan” paljastuu sitten myöhemmin jos paljastuu. Olin myös siihen tyytyväinen että koko lehdessä ei ollut yhtään juttua terrorismista.
  3. Kotimainen vastine lehdelle on Suomen Kuvalehti. Erona on vain se, että suomalaisessa “newsweek”-versiossa on edelleen hieman enemmän mainoksia, joita tässä nykyisessä (International) Newsweekissä on vain neljä sivua (plus lehden oma tilausmainos). Koko lehti kansineen on ehkä juuri tästä johtuen vain 52 sivua. Lehden ennättää toisaalta lukea hyvin kannesta kanteen kolmen tunnin lennon aikana. Vertailun vuoksi: Suomen Kuvalehden viime numerossa (22.9.) oli 68 sivua, joista maksettuja mainoksia 6,25 sivua + lehtitalon kaksi omaa puolen sivun mainosta. Suomalaisessa lehdessä lisäksi muutama sivu sarjakuvia, ristkoita, tietokilpailuja yms. Aika tasapeli siis, asia-artikkeleiden suhteen.
  4. Mainoksista: Kaikki neljä Newsweekin ulkopuolelta maksettua mainosta ovat koko sivun mainoksia. Vain maailmanmerkeillä tai sellaisiksi pyrkivillä on varaa ostaa koko sivu Newsweekistä. Näitä ovat tässä numerossa taiwanilainen viski Kavalan (joka pyrkii horjuttamaan skotti-, irkku- ja jenkkiviskien ylivaltaa), ExxonMobil (jonka viherpesulta haiskahtava imagomainos kertoo biopolttoaineiden kehitystyöstä leväviljelyn alueella), brittien asunto- ja kiinteistömarkkinoita markkinoiva Mipim UK (joka todennäköisesti yrittää valaa uskoa sijoittajiin Brexitin jälkeisessä Britanniassa) sekä Longines (joka lienee yksi vakiintuneimmista kellobrandeista, aikakauslehtien vakiokamaa ja ilmeisesti edelleen itseään jonain pitävien maksukykyisten erottumisväline)
  5. Ilmestymispäivä: 26.9. kioskilta ostettu lehti on merkitty 29.9. ilmestyväksi. Ostajat tuntevat siis saavansa tuoreen lehden vielä useita päiviä todellisen ilmestymisen jälkeen. Onneksi croissantteja ei myydä samalla periaatteela.

Enta itse jutut?

Käynpä piruuttani läpi kaikki lehden jutut, ettei vahingossakaan tule juttuvalikoiman osalta tahatonta vinoutta.

1. Osastossa “Big shots” kaksi klassista hienoihin kuviin perustuvaa kuvareportaasia, jos sellaiseksi voi sanoa yhden mestarilaukauksen juttua, jossa kuvan osuus jutusta on 95 %. Ensiksi Scott Olsonin loistava kuva St. Louisin rotumielenosoituksesta ja toiseksi ihan käypä David Ramosin kuva Katalonian itsenäisyyspyrkimysten juhlinnasta.

pasted-image-4

Ettei ketään jää harmittamaan se, ettei kehumaani kuvaa näy tässä jutussa lisäsin vielä (28.9. klo 11) ao. aukeaman, jossa Scott Olsonin kuva siihen liittyvine teksteineen. Hieno.

2. Virtuaalivaluutat ja Venäjän rooli. Tämä on lehden ensimmäinen varsinainen ja samalla tosi kiinnostava artikkeli. Jutussa Owen Matthews väittää että aiemmin Venäjällä virtuaaliraha on ollut lähinnä kyberrikollisten heiniä, mutta nyt myös Kreml osoittaa suosiotaan aiheelle. Virallisesti virtuaaliraha on Venäjällä edelleen kiellettyä, mutta miten valvoa kryptorahan liikkeitä, kun sen omistajia ei voida jäljittää. Presidentti Putin kertoi Pietarissa kesäkuussa että valtio suunnittelee digiruplan liikkeellelaskemista. Kremlissä katsotaan ilmeisesti kateellisena kun suuret kansainväliset rahavirrat menevät sivu suun. Tosin tällä hetkellä summa pyörii vasta 100 miljardin dollarin paikkeilla. On ollut myös puhetta BRICS-maiden omasta ylikansallisesta kryptovaluutasta, vaihtoehdosta dollarille. Venäjän keskuspankki haaveilee myös maan pahamaineisen korruptoituneen pankkijärjestelmänsä hallinnasta kryptovaluutan avulla. Hmm. Kryptovaluutan liikkeet voidaan tosiaan jäljittää. Ongelma on se, ettei rahan omistajuutta saada välttämättä selville, koska se piilotetaan jatkuvien omistajavaihdosten ja anonymiteettialgoritmien taakse. Yksi tämän bisneksen venäläisistä asianajajista on entinen KGB-upseeri Andrei Lugovoi, joka on pääepäilty venäläisen agentin Alexander Litvinenkon myrkyttämisestä Lontoossa 2016. Hänellä on matkustus- ja omistuskielto sekä Euroopassa että Yhdysvalloissa. Jutussa siteerataan The Organised Crime and Corruption Report Projectin raporttia jonka mukaan venäläinen rahanpesukone perustuu laajaan ja hienostuneeseen ulkomailla sijaitsevien pankkien ja kuorifirmojen verkkoihin, joita johtavat Kremliin kytkeytyneet oligarkit. Varastetun rahan pysäköintiin ne toistaiseksi käyttävät perinteisiä piilotustapoja, mutta ketjutetut valuutat ja valeomistajat tekevät sen entistä helpommaksi. Mielenkiintoinen sivujuonne tässä hässäkässä on viruksien avulla tapahtuva laskentakapsiteetin varastaminen yksityiskoneilta, jotta massiivinen tietoverkossa liikkuvien bitcoinien louhinta voidaan suorittaa muiden kustannuksella. Jutussa muuten “kehutaan” maailman parhaimpia tietokoneneroja, rahanpesijöitä ja hakkereita, jotka kirjoittajan mukaan ovat Venäjällä ja Pohjois-Koreassa.

3. Ilmastonmuutos ja sääennusteet. Artikkelissa Kevin Maney tuo esiin entistä luotettavamman sääennustamisen edellyttämän valtavan laskentakapasiteetin ja siihen helpotusta tuovan pienoissääasemien verkoston. Dataa on yhä enemmän ja nopeammin saatavissa yhä useammista paikoista. The Weather Companylla on jo 250 000 pienoissääasemaa ympäri maailman.

pasted-image-2

4. Hullu pellejoukko. Otsikkosivulla hieno kuva kolmesta pellestä, jotka graafikko Alex  Fine on maskeerannut Donald Trumpin, Paul Ryanin ja Mitch McConnell’in kasvokuvien päälle. Lehden hittijuttu. Kirjoittajana Charles Sykes, tunnettu konservatiivinen journalisti. Yhteensä 10 sivua. Ei välttämättä rohkein veto koska presidentti Trumpia on jo ehditty haukkua ties millä nimillä. Sykesin mielestä jo Obaman kaudella konservatiivit alkoivat liukua valheellisen tiedon ja uutisoinnin polulle. Myös birtherism mainitaan, siis se ajattelu, jossa epäillään Obaman amerikkalaista syntyperää. Konservatiivit antoivat periksi. Helmikuussa 2011 tehty mielipidetiedustelu kertoi, että 51 % todennäköisistä republikaanien äänestäjistä ei uskonut Obaman syntyneen Yhdysvalloissa. Sykes viittaa Tuomas Akvinolaisen varoitukseen luottaa yhden kirjan ihmiseen. Nyt elämme aikaa jolloin poliittiset johtajat tuskin lukevat ainuttakaan kirjaa, vaan sen sijaan katsovat televisiota ja twiittailevat. 1970-luvulla Sykes kertoo olleensa liberaali, mutta menetti uskonsa siihen vasemmistolaisten omahyväisyyden ja dogmaatisuuden takia. Nyt hän kertoo olevansa samassa tilanteessa. Hän ei halua olla mukana konservatiivisessakaan liikkeessä, jos se perustuu kansallisuusaatteeseen (siirtolaisuutta vastaan), autoritaarisuuteen ja jälkitotuudelliseen kulttuuriin.

5. Piilaaksosta tulossa Trumpin aikana uusi Detroit. Kevin Maneyn mukaan Trumpin politiikka johtaa Piilaakson kuihtumiseen siksi, että se ei enää pysty houkuttelemaan osaavia keksijöitä ja sijoittajia. Samaan tapaan kuin autoteollisuus aikoinaan aliarvioi Japanin kilpailukyvyn ja nyt myöhemmin koko Yhdysvaltojen teknologiateollisuus aliarvioi Kiinan ja Euroopan Unionin kilpailun. Jopa Ranska, jota G. W. Bush aikanaan irvaili entrepreneur -sana puutteesta, kykenee houkuttelemaan uusia innovaattoreita. Muuten: ainoa kohta koko lehdessä, missä Suomi mainitaan, on juuri tässä. Kirjoittajan mukaan Suomessa järjestetään 20 000 osallistujaa vuodessa vetävää Slush-tapahtumaa, juuri joulukuussa jolloin kukaan ei haluaisi olla Helsingissä.

pasted-image-3

6. Ketä päivälliseksi? -juttu (Hannah Osborne) kertoo uutta tietoa ihmissyönnistä ja mahdollisistä syistä, jonka takia ihmiset söivät toisiaan. Luuanalyysin ja luiden koristelujälkien perusteella kirjoittaja arvelee yhdeksi syyksi ritualismin.

7. Haisen, siis olen. Jessica Wapnerin artikkelissa viitataan Science -lehdessä olleeseen John McGannin tiedeartikkeliin. Ihmisen muka huonosta hajuaistista on pitkään ollut liikkeellä virheellistä tietoa, joka perustuu 1800-luvun ranskalaiseen tiedekeskusteluun, jota myös katolinen kirkko ja sen oppi sielusta oli mukana sotkemassa. Pariisissa anatomiaa luennoinut Paul Broca päätteli, että koska ihmisen aivojen hajuaistimuksia käsittelevä osa (hermoverkko) on suhteellisesti pienempi kuin eräillä muilla eläimillä, ihmisen hajuaistin täytyy olla myös huonompi. McGannin mukaan kyse on kuitenkin sijainnista ja muodosta eikä koosta. Miesten ja naisten välillä on myös pieniä eroja. Vertailuja on tehty myös koiriin, hiiriin ja marsuihin. Sigmund Freudkin lensi Brocan asettamaan lankaan. Hänen mielestään hajuaistin menetys johtaa seksuaaliseen taantumiseen ja hajuista viehättynyt ihminen on luultavasti henkisesti häiriintynyt. McGann räjäyttääkin pankin: ihmisellä on kyky erottaa yli biljoona (trillion) erilaista yhdistettä ja haistaa tietty haju jopa yhden tai kahden atomin kokoisesta näytteestä. Kainalojuttuna Wapner kertoo mitä vaarallisia aineita juomaveteemme voi sisältyä.

8. Weekend -osastossa Newsweek (Jeff Stein) esittelee uuden elokuvan, joka kiinnostanee kaikkia syväkurkun ystäviä: Mark Felt. Se kertoo Watergaten paljastusten todellisesta sankarista, FBI agentista, joka taitavasti syötti juttunsa Washington Postin lehtimiessankareille, Bob Woodward ja Carl Bernstein. Myös Time lehden toimittaja Sandy Smithille kuvassa annetaan suurempi rooli kuin em. WP:n toimittajille. Syväkurkku paljasti henkilöllisyytensä vasta 2005. Elokuvassa Feltia näyttelee Liam Neeson, hänen tyttärensä mukaan loistavasti. Lehti haastattelee elokuvan käsikirjoittajaa ja ohjaajaa Peter Landesmania, joka myös (kysyttäessä) vertailee Feltia FBI:n johtajaan Jim Comey’hin, jonka Trump vastikään erotti. Landesmanin mukaan Comey pyrki puolustamaan FBI:tä, samoin kuin Felt ja arvelee jopa että Comey harkitsee ehdokkuutta johonkin virkaan Virginiassa ja sen jälkeen lähtemistä presidenttikisaan. Feltia Landesman arvostaa kuten Davidia Goljattia vastassa ja pitää häntä ihan omassa luokassaan verrattuna esim. Edward Snowdeniin tai Julian Assangeen, jota hän pitää lähinnä sosiopaattina – ja molemmat heistä paljastivat hänen mukaansa vain dataa ja informaatiota, nollia ja ykkösiä, ei kertomusta.

9. Steven Spielbergin tarina yhdeksi menestyneimmäksi elokuvan tekijäksi kerrataan lyhyesti Ryan Bortin jutussa. Menestys alkoi Tappajahaista (Jaws) ja jatkui Schindlerin listan kautta E.T.:hen ja Jurassic Parkiin. Onneksi mainitaan myös usein sivummalle jäänyt Kauhun kilometrit (Duel), joka on minusta hänen parhaansa, hieno ja vähäeleinen thrilleri (pääosassa Dennis Weaver), ilman mahtipontisia lavasteita ja budjettia. Spielberg kuulemma tiesi aina mitä halusi, ylitti usein budjettinsa, ja debatoi kollegoidensa (Lucas, Coppola, Scorsese ja Palma) kanssa.

10. Lopuksi musiikkiosastossa kerrotaan (Yhdysvaltain) eteläisen rockin vastikään kuolleen Gregg Allmanin viimeisestä laulusta. Allman kuoli maksasyöpään kirjoittajan (Zach Schonfield) mukaan viisi vuotta myöhemmin kuin ennuste uhkasi. Se riitti kokoamaan viimeisen albumin “Southern Blood”. Sen jälkeen vielä saman kirjoittajan lyhyt juttu Liam Callagherista, entisestä Oasis yhtyeen Callagher -veljesten roisipuheisemmasta solistista. Veljesten tiet erosivat jossain välissä, eivätkä he edelleenkään puhu toisilleen. New Yorkin käynnistään Liam heittää hauskan herjan: tupakkaa ostaessaan häneltä kysytään henkilöllisyystodistusta ja Liam vastaa: “Are you talking the piss? I’m 44, mate. Look at the fucking state of me.” (siis ei kolmea pistettä Newsweekissä vaan ruma sana niin kuin se on)

Muoto vanha tuttu, sisällössä aina jotain uutta ja kiinnostavaa.

P.S. FBI:n sankariagenttia Mark Feltia koskevan jutun jälkeen jäänkin odottelemaan sitä Newsweekin tai jonkun kilpailevan median tutkivan journalismin osaston juttua, joka lopettaa Donald Trumpin katastrofaalisen presidenttiuran vähintään yhtä komeasti kuin Richard Nixonin uran 1970-luvulla.

Kenraali de Gaullen mysteeri

Mietiskelin lähes tasan kaksi vuotta sitten (ks. Á propos de Nice – kaupunkikulttuurista puheenollen 27.9.2015) de Gaullen Nizzassa olevan patsaan outoa asentoa, erityisesti käsien osalta. Tänään syy selvisi. Kenraali Charles de Gaulle piti hyppysissään enemmistöä ranskalaisista kuin taikuri, ohuilla, lähes näkymättömillä langoilla. Kannattajat todennäköisesti kiinnittivät huomionsa 196 senttiä pitkän hahmon näyttävään olemukseen ja vielä sen päällä olevaan koppalakkiin. Saattaa olla, ettei De Gaulle itsekään tajunnut että osa langoista oli kiinnitetty hänen omaan jalkaansa.

P1300857 copy

Kuvanveistäjäkään (Jean Cardot) ei ehkä asiaa tajunnut. Tai sitten tajusi. Hieno näköispatsas joka tapauksessa. Hienoa siinä on myös se, että siinä on reippaasti kävelevä hahmo – poikkeuksellista näköispatsaissa. Patsasta ja sen esittämää henkilöä on arvostettu ilmeisen korkealle, koska tämä on jo kolmas identtinen versio. Ensimmäinen oli Pariisin Champs Elysees’in varrella (2000), seuraava Varsovassa (2005).

P1300855 copy

Aukio on nimetty uudelleen kuten tapana on, kenraalin mukaan: Place du Général de Gaulle.

Aukio sijaitsee entisen Nizzan eteläisen rautatieaseman (Gare du Sud) edessä, uuden pikaratikan pysäkin kohdalla. Rautatieasema on siirretty hiukan syrjemmälle ja paikallisjuna kulkee edelleen (mm. Colomarsiin) ja hieno vanha rakennus on muutettu kirjastoksi – jossa muuten huomenna avautuu Suomi 100 -näyttely Ranskan ja Italian silmin nähtynä. Kirjasto on jo valmiiksi laittanut vitriinehinsä edustavan kokoelman ranskaksi käännettyä suomalaista kirjallisuutta (Kalevala, Aleksis Kivi, J.L. Runeberg, F.E. Sillanpää, Väinö Linna, Mika Waltari, Tove Jansson, Arto Paasilinna, Kari Hotakainen, Sofi Oksanen, Matti Rönkä, Leena Lehtolainen, Riikka Pulkkinen, Pekka Hiltunen).

Rautatieasema on uudistettavana ja projektiin kuuluu myös Gustave Eiffelin suunnitteleman asemalaiturin katoksen säilyttäminen. Pitäisi valmistua vuoden 2017 lopussa. Sen alla on monikerroksinen pysäköintitalo, joka jo toimii.

P1300867 copy

P1300882 copy

Aukion sijainti on loistava ja sen ympäristö harvinaisen elävä, vetää mainiosti vertoja Nizzan keskustan, liian turistipainotteisiin aukioihin. On lukuisia toreja (myös kalatori), ravintoloita (mm. belle époque henkinen Brasserie Le Gambetta***), katukahviloita, boulanger’eita ja patisserie’eita unohtamatta. Lähellä on myös lähes futuristinen Jeanne d’Arcin art deco kirkko (Église Sainte-Jeanne d’Arc, arkkitehti Jacques Droz) vuodelta 1933.

P1300850 copy

P1300879 copy

P1300864 copy

P1300900 copy

 

Hatunnosto ja ruusuja Hesarin pääkirjoitustoimittajille 2.8.2017

Hesarin pääkirjoitus 2.8.2017 ”Länsimetro korjaa historian virheitä. Helsingin seudun kuntien yhdistyminen on tapahtunut vaivihkaa suurten liikennehankkeiden avulla.”

pasted-image

Onnittelut Hesarille! Hatunnostoa saa tässä edustaa Tarton Paavalinkirkon (Eliel Saarinen 1911) tornin huipulla oleva “arkkitehtoninen hattu”. Ruusuja puolestaan saa edustaa kärsimyskukka (vai pitäisikö olla intohimon kukka, passion hedelmä, Passiflora edulis) niitä hyödyntävine elukoineen. (Kuvat: PL 2017)

Tästä tulee lyhin plokini tähän mennessä. On helppo yhtyä kaikkeen mitä HS:n pääkirjoituksessa sanotaan Helsingin ja sen ympäristökuntien suunnittelusta Länsimetron suunnitellun avaamispäivän (15.8.2016) vuosipäivän johdosta. Länismetron tapausta mainiosti hyväksi käyttäen Hesari palauttaa mieleen pääkaupunkiseudun suunnittelua vuosikymmeniä vaivanneet ongelmat, tehdyt virheet ja niiden tekijät: lyhytnäköiset ja omia kunnallispoliittisia tai taloudellisia intressejä ajavat poliitikot, rakennusliikkeet ja muut lobbarit. Asianajon keppihevosina on käytetty seksikkäiksi koettuja ideologioita, kuten puutarhakaupunkiaatetta.

Lehti muistaa myös mainita monet karille ajaneet tai “murskatut” kuntaliitos- ja yhteishallintomallihankkeet. Nehän olisivat kätevästi ratkaisseet nämä turhanaikaiset rajan yli potkimiset ja muut kissanhännänvedot, mutta sehän ei ole käynyt (eikä muuten edelleenkään käy) paikallisdemokratia-aatteella ratsastaville kyläpäälliköille. Lehti nostaa myös ansiokkaasti esiin kaupunkisuunnittelijoiden ajamat joukkoliikennehankkeet, Länsimetron lisäksi M-junan (siis Martinlaakson radan), HSL:n perustamisen (kannattaisi tietysti mainita sen kaikki edeltäjätkin), kehäradan ja Raide-Jokerin. Näillä on kyetty sentään saamaan hallintaan yksi tärkeimmistä kaupunkiseutukokonaisuuden toiminnallisesta perustasta: miljoonan asukkaan ja lisäksi lukemattomien täällä käyvien vierailijoiden arkiliikkuminen asuntojen, työpaikkojen ja palvelujen välillä.

Yksi sitaatti sallittaneen:

“Kaupunkien välinen kilpailu tuli seudulle kalliiksi. Jos Helsingin seudun etua olisi ajateltu kokonaisuutena, kasvu olisi ohjattu alkamaan Helsingin rakennetuista alueista ulospäin ja raiteiden varrelle. Etelä-Suomessa voisi olla nyt ­ kansainvälisten yritysten silmissä huomattavasti nykyistä hajanaista kaupunkiseutua kilpailukykyisempi metropoli.

Kustannuksissakin olisi säästetty. Kun asutus hajautettiin tiettömien taipaleiden päähän, julkista rahaa tuhraantui moottoriteiden, katujen ja muun infrastruktuurin rakentamiseen. Samalla luotiin pohja seuturakenteelle, jota määrittelevät työpaikkojen, asuinalueiden ja kauppojen väliset pitkät maantieteelliset etäisyydet.”

Saatan olla asiasta ennenkin jotain maininnut.

P.S. 4.10.2017. Oliko hatunnostoni enne? Eliel Saarisen suunnitteleman Tarton Paavalinkirkon restaurointi ja laajennustyö (Merja Nieminen ja Kari Järvinen) valittiin 15.8.2017 yhdeksi neljästä Arkkitehtuurin Finlandia -palkintoehdokkaaksi. Voittajaksi valikoitui 2.10.2017 kuitenkin Alvar Aallon suunnitteleman TKK:n pääkirjaston peruskorjaus ja laajennustyö (Arkkitehdit NRT). Onnea molemmille ja vielä niille kahdelle muullekin (Roihuvuoren koulun ja Helsingin kaupunginteatterin peruskorjaukset)!

Kaupunkikuva säpäleiksi päivässä eli pommitukset Kalliossa 9.7.1941 OSA 2: Hakaniemi, Linjat, Porthaninkatu

pasted-image-1

Pommituksessa loukkaantuneen naisen kuljetus ambulanssilla Hämeentien alkupäässä. Taustalla Hakaniemen halli. Kaupunkikuva tällä kohtaa on pysynyt lähes ennallaan.

Tässä pieni täydennys aiempaan katsaukseen 9.7.1941 pommituksista Kalliossa, niiltä osin mitä muita ao. päivän kuvia SA-Kuvien arkistosta vielä löysin. Yhteensä SA-Kuvia on verkossa julkaistu 147 kpl vain tältä yhdeltä pommituspäivältä ja Helsingistä. Pommituhoja on valokuvin dokumentoitu Helsingin Kalliossa Alppiharjun ja Harjun lisäksi myös ainakin Hakaniemestä, Linjojen alueelta ja Porthaninkadulta.

Näidenkin kuvien ottopaikat ovat aika viitteellisesti dokumentoituja. Muutama kuva jopa harhaanjohtavasti. Useimmiten otsikoinnissa on mainittu vain Helsinki tai Kallio. Tarkkoja tapahtumapaikkoja saa siis etsiä aika tavalla ja ilman paikallistuntemusta se olisi todella työlästä. Nykytilanteen (värilliset) vertailukuvat ovat tekijän ottamia kesä-heinäkuulta 2017.

Kotikaupunginosan katuja on miellyttävä tallailla, mutta kun suuri määrä vuoden 1941 taloja on jo hävinnyt, paikkojen tunnistaminen voi olla vaikeaa. Otsikolla “V linjan pommituksesta n:o 7” on kymmenkunta kuvaa, mutta niistä osa on kuitenkin Porthaninkadulta Kolmannen ja Neljännen linjan väliltä eli pari sataa metriä Viidennen linjan eteläpuolelta. Otsikossa oleva “n:o 7” ei viittaa 7. pommitukseen vaan kadunnumeroon.  Viides linja 7 oli pommituksen kohteena sekin.

Kuvien ottopaikkoja voi selvittää käymällä läpi muita arkistokuvia samoilta alueilta. Kuvia löytyy mm. Helsingin karttapalvelusta (erityisesti ilmakuvat, vanhat opaskartat ja kaupunkimittauksen osoitekartat), Helsingin kaupunginmuseon sivuilta Finnan kautta ja museoviraston kokoelmista. Rakennusten ikätietoja (rakennusvuodet) löytyy useimmiten vapaalla haulla monista eri lähteistä.

pasted-image-2pasted-image-3pasted-image-4pasted-image-5

Pommeja putoili Hakaniemen hallin nurkalle ja viereisen Hakaniemen torikadun kortteliin, jossa puutalot syttyivät tuleen. Vuonna 1941 Hakaniemen torille kulki vielä satamaradan häntä pitkin Sörnäisten rantatietä – siksi tasoristeyksen varoitusmerkki hallin nurkalla. SA-Kuva/Frisk, Frisk, Neittamo ja Frisk.

pasted-image-6korj2

Hakaniemeen, Linjoille ja Porthaninkadulle pudotettujen pommien tuhoja koskevat SA-kuvat kattavat ilmakuviin 1932, 1943 ja 2016 punaisella värillä merkityt alueet.

pasted-image-7

Porthaninkadun varteen putosi pommeja siten, että aivan uuden (1940 rakennetun) kerrostalon Porthaninkatu 5 seinään syntyi yli neljän kerroksen korkuinen reikä. Pommikoneen tulosuunta on tässä tapauksessa ollut pohjoisesta tai luoteesta. Yläpohja ja vesikatto säästyivät hämmästyttävästi jopa niin, että yläkerrosten asuntojen kattoon kiinnitetyt kattolamput säilyivät ehjinä. Välipohjat ja -seinät sen sijaan romahtivat pahoin ja tuhoutuneita osia piti ryhtyä raivaamaan välittömästi. Jos tuon rauniokasan ja sen takana olevien puutalojen läpi näkyisi, 100 metrin päässä erottuisi Neljäs linja 3–5:ssa olleet Elannon jakeluautojen varikko ja polttoainevarasto, joiden tilalle 1945 rakennettiin Elannon työntekijöille uusi kerrostalo (synnyinkotini). Oli sattumaa ja onnekasta, ettei pommi osunut polttoainevarastoon. SA-Kuva/Neittamo.

pasted-image-8

Porthaninkatu 5:een osuneen pommin tuhojen raivausta. Kuvat on otettu 4. kerroksen tasolta Porthaninkadun suuntaisesti, vasemmanpuolinen kohti etelää, oikeanpuolinen kohti pohjoista. Edellisessä kuvassa näkyy kadun päässä kortteli, jonka tilalle rakennettiin myöhemmin ns. ympyrätalo. Jälkimmäisessä näkyy kadun päässä Kallion kirjasto ja sen takana Agricolankatu 5:n ylimmät kerrokset. SA-kuva/Lehtinen.

pasted-image-9

Porthaninkatu 5 raivaustöitä, jossa näkyy myös kadun vastapuolella oleva puutalo Porthaninkatu 6:ssa ja siinä oleva Elannon myymälä Neljännen linjan kulmassa. SA-Kuva/Lehtinen. Tämä kuva on virheellisesti merkitty “V Linjan” pommituskohteeksi, vaikka Viides linja on kuvauspaikasta noin 200 metriä ylämäkeen oikealle.

pasted-image-10

Porthaninkatu 8:n kansakoulun tai oikeastaan sen apukoulurakennuksen viereen putosi pommi, mutta itse rakennus säästyi lähes ehjänä. SA-Kuva/Frisk.

pasted-image-11

Porthaninkatu 5 tuhoa. Kaaos on täydellinen, mutta koira ei halua lähteä kodistaan. Kodittomiksi joutuneet ihmiset joutuvat kuitenkin ajattelemaan myös arkijärjellä. SA-Kuva/Frisk ja Lehtinen.

pasted-image-12pasted-image-13

(korjattu kuvateksti 20.7.2017 klo 15). Selvisihän se tämänkin talon sijainti, vaikka sen julkisivuista ei ole ainuttakaan kunnon kuvaa. Kyseessä on Viides linja 7. Käynti talon porrashuoneessa varmisti asian. Yhdistin talon tuhot myös viereiseen puistoon Ässärykmentin patsaalle kokoontuneisiin kodeistaan paenneihin ihmisiin. Nämäkin kuvat ovat samalta päivältä 9.7.1941. SA-Kuva/Lehtinen.

pasted-image-13bpasted-image-13cpasted-image-13dpasted-image-13e

(lisätyt kuvat 20.7.2017 klo 15). Viides linja 7 pommituhot 9.7.1941 ja talosta paenneet asukkaat Ässärykmentin patsaalla (Alli Tryggin puisto). Porrashuoneessa käynti varmisti, että kyseessä on sama talo kuin edellä esitetty (SA-Kuva/Lehtinen) – osasuurennus Lehtisen kuvasta porrashuoneen kohdalta alinna.

pasted-image-14

Todennäköisesti Kolmas linja 6:n eteen Porthaninkadun kulmaan pysäköity auto kärsi pommituksessa ja Porthaninkatu 5:een osuneen pommin aiheuttamista sirpaleista. Talossa oli pesula (puh. 75105), sähköliike (puh. 72940) ja parturi miehille ja naisille. Nykytilanteen värikuva on tässä tapauksessa poikkeuksellisesti Google Mapsin StreetView kuva vuodelta 2009, koska tällä hetkellä talo on korjausten vuoksi huputettuna. SA-Kuva/Neittamo.

pasted-image-15

Helsinkiä pommitettiin tietysti myös muualla kuin Kalliossa, esimerkiksi keskustassa. Mutta SA-kuvien joukossa on tältä päivältä vain yksi kuva Kallion ulkopuolelta: Rauhankatu 7 (tosin sekin on merkitty sijaitsevan Kalliossa). SA-Kuva/Neittamo.

Lopuksi

Olen ilmoittanut SA-Kuvien verkkosivujen palautelomakkeilla kaikki löytämäni tarkemmat sijaintitiedot ja korjannut samalla huomaamani epätarkkuudet tai virheet.

En aio jatkaa tätä sarjaa, muualta Suomesta tai muilta pommituspäiviltä. Poikkeuksena ehkä Helsingin suurpommitukset helmikuulta 1944. Saa nähdä.

P.S. Hesari julkaisi Jarmo Huhtasen mainion aukeaman mittaisen artikkelin plokini innoittamana 9.9.2017 otsikolla ”Kuolema tuli yötaivaalta”. Digiversiossa otsikko oli pidempi ”Kuolema iski Kallioon yötaivaalta jatkosodan alussa – lähes unohdetun pommituksen tuhoista on poikkeuksellisen paljon hätkähdyttäviä kuvia” ja karttojen takana oli myös runsaasti klikattavia kuvia tuhokohteista (lähes kaikki samoja kuin näissä plokeissa esitetyt). Huhtanen oli koonnut mukaan myös mielenkiintoisia lisätietoja väestönsuojeluraporteista, ilmavalvonnasta ja seuraavien päivien (10–11.9.1941) Hesarista.

Kaupunkikuva säpäleiksi päivässä – 9.7.1941 pommitukset Kalliossa ja Harjussa

pasted-image1

Tuntemattomia pommituksen uhreja ja pelastajia Vaasankadulla 9.7.1941. Pienimmät lapset eivät vielä oikein tajua mistä on kyse, veljeksistä isoveli on jo tulevaisuudesta ja ehkä omasta vastuustaankin huolissaan. Pikkuveljen katsetta voidaan verrata Eero Järnefeltin kaskenpolttajien (Raatajat rahanalaiset eli Kaski 1893) tytön kuuluisaan syyttävään katseeseen.  Nuorissa aikuisissa on käytännön selviytyjiä ja auttajia, vanhukset joutuvat miettimään miten oma kotitalous hoituu hajonneen asunnon jälkeen. (SA-Kuva/ Sjöblom ja Neittamo, tässä tekijän rajaamina)

pasted-image2

Pommitusten tuhoja Helsingissä Kustaankadulla 9.7.1941 TK-kuvaajien tallentamina (SA-Kuva/Neittamo). Oikealla palavaa taloa filmaa myöhemmin hyvinkin tunnetuksi tullut elokuvaohjaaja ja kuuluisan filmitähden Helena Karan puoliso Hannu Leminen.

pasted-image3

Ilmapommituksen jälkiä Helsinginkujan, Kustaankadun ja Helsinginkadun rajaamalla korttelialueella 9.7.1941. (SA-Kuva/Sjöblom)

Keskellä kesää, jatkosodan alkuviikkoina kesä-heinäkuussa 1941 Neuvostoliitto pudotti Helsinkiin satoja pommeja, jotka tuhosivat useita taloja ja ajoivat asukkaat kadulle. Kaupunkikuva meni kertaheitolla pirstaleiksi, koteja ja liikehuoneistoja tuhottiin. Raunioita dokumentoivat Suomen armeijan TK-kuvaajat. Valokuvat ovat verkossa avoimesti kenen tahansa katseltavissa ja uudelleen jaettavissa.

Tämä juttu perustuu SA-Kuvan valokuviin, jotka on otettu yhden päivän, keskiviikon 9.7.1941 aikana Kallion kaupunginosassa tai sen liepeillä. Niiden rinnalle olen lisännyt muutamia kuvia nykypäivän tilanteesta, jotka kertovat, että pinnalta katsoen juuri mikään ei viittaa tasan 76 vuotta sitten tapahtuneeseen pommitukseen.

Kannattaa kuitenkin muistaa, että kesän 1941 pommitukset olivat vasta alkusoittoa. Vielä massiivisemmat pommitukset koettiin Helsingissä jatkosodan loppupuolella helmikuussa 1944. Nämä “Helsingin suurpommitukset”  toteutettiin pirullisen suunnitelman mukaan ajallisesti lähes matemaattisella tarkkuudella tasan kymmenen päivän välein, aina keskellä talviyötä 6–7, 16–17 ja 26–27 helmikuuta 1944. Suunnitelman laati Stalin ja sen “allekirjoittivat” Yhdysvaltojen Roosevelt ja Iso-Britannian Churchill jo Teheranissa syksyllä 1943. Neuvostoliiton (ja liittoutuneiden) tarkoitus oli lannistaa sinnikkäiden suomalaisten puolustustahto lopullisesti ja irroittaa Suomi Saksan johtamista sotaoperaatioista. Ilmahyökkäyksissä mukana oli myös Yhdysvalloista aseapuna saatuja pommikoneita B-25 Mitchell ja A-20 Havoc sekä Douglas DC-3 matkustajakoneesta tehtyjä pommikoneversioita. Helsingin puolustuksella puolestaan oli käytössä saksalaisia tykkejä, tutkia ja tulenjohtolaskijoita. Suurvaltojen hiekkalaatikolla oltiin. Miksi sitten Helsingin ja muiden Suomen kaupunkien pommitus aloitettiin kesällä 1941? Siitä lyhyt yhteenveto jutun lopussa.

Kesähelvetti Helsingissä 1941

Keskiviikkoaamu 9.7.1941 oli Helsingissä tavallinen ja aurinkoinen kesäpäivän aamu. Neuvostoliiton mielestä se oli kuitenkin mitä sopivin aika pudotella neuvostotyöläisten valmistamia pommeja helsinkiläisten niskaan ja erityisesti työläiskaupunginosa Kallioon.

Suomen armeijan kuvakokoelmissa on paljon kiinnostavia sota-aikaisia kaupunkikuvia juuri näiden pommitusten jäljistä 9.7.1941 ja Kalliosta. Olen lisännyt näihin SA-kuviin tunnistamisen helpottamiseksi katu- ja talonumerotietoja. Vertailun vuoksi olen joihinkin liittänyt myös nykyisiä tilannekuvia samoilta paikoilta. Ne puolestaan on otettu kesä-heinäkuun vaihteessa 2017.

pasted-image4

pasted-image5

Pari yleiskuvaa 9.7.1941 pommitusten seurauksista Kallion ja Harjun alueella (SA-Kuva/Mäkinen ja Lehtinen). Ylempi kuva on otettu Aleksis Kiven koulun yläkerroksesta, jonne myös putosi pommi. Alempi kuva on SA-Kuva-arkistossa ilmeisesti virheellisesti merkitty päivälle 1.7.1941, vaikka Porvoonkatu 1:n talot (ns. Sadanmarkan villojen kulmatalot) paloivat vasta 9.7.1941 pommitusten seurauksena.

 

pasted-image6c

pasted-image6a

pasted-image14Vaasankadun puutalokortteliin osuneiden pommien aiheuttama tulipalo Vaasankatu 10:ssä. Korttelin sisällä paloi myös muita taloja. Naapuritalossa (Vaasankatu 12) tyhjennetään jo varmuuden vuoksi asuntoja irtaimistosta (SA-kuva, Neittamo). Puutalojen tilalla Vaasankatu 10:ssä on nykyisin opiskelija-asuntola.

pasted-image7

Pommituksen jälkeen 9.7.1941 on useissa taloissa meneillään asuntojen tyhjennys ja irtaimiston pelastus, joka näkyy myös naapurikaduilla, tässä Harjukatu 4:n edessä. (SA-kuva, Neittamo)

pasted-image8

Ilmakuvat Kallion ja Alppiharjun kaupunginosien alueelta vuosilta 1932, 1943 ja 2016 (Helsingin kaupunkimittaus). Kaksi ensimmäistä kuvaavat tilanteita ennen ja jälkeen vuoden 1941 pommitusten ja viimeinen nykytilannetta. Tässä jutussa esitetyt kuvat ovat punaisella väritetyiltä alueilta. ”Sadanmarkan villat” näkyvät välittömästi Porvoonkadun pohjoispuolella.

SA-kuvia on 9.7.1941 erityisen runsaasti Vaasankadulta, Fleminginkadulta ja Kustaankadulta, koska niiden varrella oleviin taloihin osui runsaasti pommeja. Kuvissa näkyvät usein myös läheiset kadut Helsinginkatu, Helsinginkuja, Harjukatu, Porvoonkatu ja Aleksis Kiven katu. Näillä kaduilla kivitalojen osia sortui, puutaloja syttyi tuleen ja taloissa olevaa irtaimistoa siirrettiin vauhdilla kadulle. Asukkaat jäivät vartioimaan omaisuuttaan kadulle. Armeijan viralliset taistelukuvaajat eli “TK-kuvaajat” (Neittamo, Sjöblom, Mäkinen, Frisk, Lehtinen ja Leminen) löysivät sieltä tallentamisen arvoisia kuvauskohteita. Mainitut kadut kuuluvat oikeastaan ja virallisesti pääosin nykyisen Alppiharjun kaupunginosan Harjun osa-alueeseen, mutta useat mieltävät alueen edelleen Kallion osaksi. 

pasted-image9

Fleminginkatu 18 yläkerroksiin osunut pommi synnytti yli kahden kerroksen korkuisen reiän (SA-kuva, Neittamo). Koska koneet ja pommit lensivät idästä länteen, vauriot näkyvät useimmiten kattojen ja ullakkokerrosten lisäksi talojen itäjulkisivuissa. Vain pieni ero ikkunajaossa erottaa vanhan ja uuden tilanteen. 

 

pasted-image10

Aivan lähellä Fleminginkatu 18 pommitettua taloa Fleminginkadun ja Porvoonkadun kulmassa palaa kolme “Sadanmarkan villoihin” kuuluvaa puutaloa. Idyllinen työväen pientaloyhdyskunta käsitti yhteensä 27 tiiviisti rakennettua useanperheen pientaloa. Varhaista kaupunkimaista ”matalaa ja tiivistä”. Niistä kolme paloi pommituksen seurauksena. (SA-Kuva/Neittamo 9.7.1941)

pasted-image11pasted-image13

Sadanmarkan villat (Aleksis Kiven katu, Fleminginkatu, Porvoonkatu) 9.7.1941 (SA-Kuva/Frisk ja Mäkinen), jolloin palavien talojen ja osittain myös naapuritalojen irtaimisto piti pelastaa kadulle (Aleksis Kiven kadulle ja Porvoonkadulle) ja nykytilanne (2017) samalta paikalta

pasted-image12

Haavoittuneita kuljetettiin ambulanssilla hoitoon Fleminginkadun ja Helsinginkadun risteyksestä. SA-kuva/Neittamo 9.7.1941. Alakuvassa tilanne tänään.

Miksi?

Sosialististen Neuvostotasavaltojen liitto (Neuvostoliitto) pommitti Helsinkiä jatkosodan alettua kesällä 1941 useita kertoja, koska näin yritettiin nujertaa Hitlerin Saksan tukena toimivien suomalaisten taistelutahto kertarysäyksellä sen jälkeen kun Neuvostoliitto oli todennut saksalaisten aloittaneen hyökkäyssodan Puolassa olevia neuvostokohteita vastaan. Läpihuutojuttuna se ei ihan mennyt. 

Suomen pommitukset alkoivat välittömästi juhannuksen jälkeen aamuvarhaisella 25.6.1941 ja jatkuivat rajumpina heinäkuussa, mm. 9.7.1941. Puna-armeija hyökkäsi Suomen kaupunkeihin noin viidensadan lentokoneen voimin. 

Pommitusten tausta

Yllätyksenä Helsingin pommituksia ei kuitenkaan voi pitää. Merkit tulevasta olivat näkyvillä jo keväällä 1941. Välirauhan aikana Suomi oli jo ehtinyt liittoututua Saksan kanssa ja SS-joukkoihin lähtevien suomalaisten sotilaiden värväys alkoi Helsingissä 21.4.1941. Suomen korkeinta sotilasjohtoa vieraili 25.5.1941 Saksan pääesikunnassa Salzburgissa kuuntelemassa saksalaisten suunnitelmia hyökätä Neuvostoliittoon. Suomea pyydettiin sitomaan Neuvostoliiton joukkoja rajoillaan, mutta osallistumisesta Leningradin hyökkäykseen suomalaiset kieltäytyivät. Saksalaisia joukkoja oli kesäkuussa 1941 ennen operaation alkua Rovaniemen lähistöllä yli 40 000 sotilasta.

Saksa aloitti hyökkäyksensä (operaatio Barbarossan) itään 22.6.1941, hyödyntäen myös liittolaisensa Suomen aluetta. Norjan kautta Suomen läpi kuljetettiin joukkoja turvaamaan Saksalle elintärkeitä Petsamon nikkelikaivoksia. Saksan sodanjohto julisti avoimesti Suomen käyvän sotaa liitossa Saksan rinnalla. Neuvostoliitto tulkitsi oikeutetusti, että Suomi on sodassa sitä vastaan. Tätä suomalaiset pitivät kiusallisena, koska ei haluttu esiintyä hyökkäävänä osapuolena. Suomi halusi pitää julkisivunsa puolueettomana ja lausui ryhtyvänsä sotaan vain jos sitä kohtaan hyökättäisiin. Samaan aikaan Suomella oli kuitenkin takataskussa suunnitelmansa valloittaa takaisin Talvisodassa menetetty Karjala – Saksan avulla.

Neuvostoliitto puolestaan esitti vain varustautuvansa Saksan tulevaan hyökkäykseen. Siihen nähden hämmästyttävän nopeasti (lue: suunnitelmallisesti) Neuvostoliitto “reagoi” Saksan aloitteeseen: saman sunnuntain aamuna kuin Barbarossa alkoi Puolassa (22.6.1941 kello 3.15), Neuvostoliitto jo pommitti suomalaisia aluksia ja linnakkeita (Sottungan alueella kello 6.05, Alskärissä kello 6.15 ja Korppoossa kello 6.45). Heti perään kello 8 tienoilla Hangon vuokra-alueelta alkoi Neuvostoliiton tykistötulitus lähiympäristöön. Kaikki kohteet olivat puhtaasti suomalaisia, eivät saksalaisia. Neuvostoliitto ei siis tehnyt eroa saksalaisten ja suomalaisten välillä. Näin alkoi jatkosota Suomen osalta.

Kuka sitten oli hyökkäämässä ja mihin ja millä oikeutuksella? Aloitetaan suurvalloista. Saksa toimeenpani operaatio Barbarossan 22.6.1941 tavoitteenaan vallata Neuvostoliitto. Se oli mukamas tarpeen saksalaisten välttämättömän elintilan kasvattamiseksi. Tämän Hitler oli julkilausunut jo vuosia aiemmin omissa suunnitelmissaan. Neuvostoliitto, jossa hyvin tiedettiin Saksan suunnitelmista, oli itse varustautunut hyökkäämään sekä Suomeen että Saksaan. Tämänhän toteaa myös Mauno Koivisto teoksessaan Venäjän idea 2001. Stalinin suunnitelmissa puolestaan väikkyi kapitalismin kukistaminen ja lopulta maailman herruus. Neuvostoliiton piti oikeastaan aloittaa jatkosota vasta heinäkuussa 1941, mutta Hitler ehti ensin ja Stalinin piti aientaa operaatioitaan. Suomi oli Saksan liittolainen ja siksi Neuvostoliiton piti hyökätä myös Suomeen. Pienehköjen aloituspommitusten jälkeen Turun ympäristössä 22.6.1941 laajamittainen suomalaisten kaupunkien pommitus alkoi 25.6.1941. Kohteina olivat mm. Helsinki, Turku, Hanko, Kotka, Porvoo, Heinola, Varkaus ja Lahti.

Suomen tavoitteena oli vallata takaisin talvisodassa menetetyt alueet. Talvisodan oli marraskuun lopussa 1939 aloittanut Neuvostoliitto eikä sitä tietenkään Suomessa voitu pitää oikeutettuna. Neuvostoliitto perusteli hyökkäystään Leningradin puolustusvyöhykkeen kapeudella ja sillä ettei Suomi suostunut sen leventämiseen edes aluevaihtojen kautta. Saksan uhka ja Leningradin haavoittuvuus olivat kiistämättömiä tosiasioita, mutta ne olivat samalla myös käteviä verukkeita aloittaa Suomen valloitus ja jopa liittäminen Neuvostoliittoon Suur-Suomen neuvostotasavaltana (tällainenkin haave Stalinilla oli). Saksan uhasta huolimatta Neuvostoliitolla oli siihen tilaisuus, koska se oli juuri tehnyt hyökkäämättömyyssopimuksen Saksan kanssa. Neuvostoliitto tarvitsi näet lisäaikaa varustautuakseen ennakoimaansa Saksan hyökkäykseen. Siksi tehtiin pahamaineinen hyökkäämättömyyssopimus, jonka allekirjoittivat 23.8.1939 ulkoministerit Molotov ja von Ribbentrop. Se oli hyödyllinen sekä Saksalle että Neuvostoliitolle, koska sen turvin Saksa saattoi edetä Puolassa ja Länsi-Euroopassa, ja Neuvostoliitto puolestaan Itä-Euroopassa ja Suomessa ilman että toinen osapuoli puuttuisi tilanteeseen. Sen salaisessa lisäpöytäkirjassahan Suomi luettiin Neuvostoliiton etupiiriin. Näistä syistä Neuvostoliitto katsoi voivansa aloittaa talvisodan – sodan joka oli niin kiusallinen maan historiankirjoituksen näkökulmasta, ettei sitä vuosikymmeniin ollut edes olemassa.

pasted-image16pasted-image17

Tässä vielä tasapuolisuudenkin vuoksi muutama kuva Suomen johtajista ja saksalaisista aseveljistä aivan samaan aikaan (1–9.7.1941). Ylärivissä presidentti Risto Ryti astumassa ulos Metropolista (nykyinen Kinopalatsi)  ja suunnittelemassa Itä-Karjalan valloitusta everstiluutnantti Slöörin kanssa. Seuraavassa rivissä saksalaisia aseveljiä rautatientorilla ja jalkapallojoukkueena Malmin kentällä. Alarivissä asevelijuhla Helsingin konservatoriossa (sittemmin Sibelius-Akatemiassa joka nykyisin on Eduskunnan väliaikainen kokoontumispaikka). SA-Kuva/Sjöblom, V. Pietinen ja Lehtinen

Vaikkei Suomea saatukaan vallattua talvisota kuitenkin tuotti Neuvostoliiton kannalta hyödyllisen lopputuloksen: Karjalan kannas vallattiin ja Leningrad saatiin turvattua. Lisäksi saatiin Suomelta Hangon vuokra-alue, josta käsin voitiin valvoa Suomenlahden meriliikennettä ja saada elintärkeä sillanpääasema Etelä-Suomen suurten asutuskeskusten hallitsemiseksi tulevissa koitoksissa.

Suomen kannalta Saksan johdolla aloitettu hyökkäyssota saikin puolustussodan luonnetta heti kun Neuvostoliitto aloitti 25.6.1941 massiiviset ilmahyökkäyksensä Suomeen. Siitä riippumatta Suomi hyökkäsi itärajansa yli vallatakseen menetetyn Karjalan ja eteni lopulta jopa yli entisen itärajansa. Se retki päättyi kuitenkin kirvelevään tappioon, kuten kaikki tietävät.

Onko maailma muuttunut paremmaksi ja sodat lopetettu? Onko toisen maailmansodan jälkeinen iskulause “Nie wieder!” toteutunut? No, ainakin Merkelin Saksa on nykyisin aivan toista maata kuin Hitlerin Saksa. Mutta, kaikki tietävät että sodat maailmassa ovat harmaata arkipäivää. Suurvallat neuvottelevat nykyisinkin maailmantilanteesta sillä mielellä, että turvaavat omat etunsa ja elintilansa. Suurvaltojen johtajienkin järjen valoa voidaan epäillä. Siksi sotia käydään esimerkiksi Syyriassa ja muualla Lähi-idässä.

pasted-image15

Venäjän presidentti Vladimir Putin ja Yhdysvaltojen presidentti Donald Trump neuvottelivat 8.7.2017 Saksan Hampurissa. Mistä nyt sovittiin? Kaksi irakilaisnaista raunioiksi pommitetun Mosulin raunioilla viime heinäkuussa (kuvat: Reuters, HS 9.7.2017)

Fillarikommunistit ja punavihreät kuplat

P1060878 copy

Fillaristi (ties vaikka kommunisti?) punavihreiden ydinalueella Helsinginkadulla 21.6.2016

Kunnallisvaalien tulokset valmistuivat varhain tänään aamuyöllä ja ne päivitettiin viimeksi YLEn vaalisivuilla klo 02.50. Tämä tarkastelu perustuu näihin YLEn julkaisemiin, erittäin kattaviin ja yksityiskohtaisiin tuloksiin. Tuloksista voi valita kiinnostuksen kohteensa kunnittain, äänestysalueittain ja ehdokkaittain. Tuloksista on valmiiksi laskettuina havainnolliset värilliset pylväskaaviot joihin on liitetty numeeriset tulokset prosentin kymmenesosan tarkkuudella. Hienoa avoimuutta ja tarkkuutta! Faktat ovat pöydässä ja tila postfaktuaaliseen harhautukseen pienenee.

Jokaista varmaan kiinnostaa koko maan tilanteen ohella oman asuinkuntansa ja lähipiirinsä tulokset. Niin minuakin. Perustelut: Olen syntynyt Kalliossa ja asunut alueella viimeiset 19 vuotta. Sitä ennen 31 vuotta muualla Helsingin kantakaupungissa, Töölössä ja Ullanlinnassa. Kouluajat vietin Jyväskylässä. Zoomaan siis näihin alueisiin.

Kuka voitti Helsingissä ja koko maassa?

Kunnallisvaalien tuloksista suurimpana uutisena markkinoi hesari etusivullaan näin: “Vapaavuori siivitti kokoomuksen voittoon”. Jutun ingressissä tietenkin selviää, että kyse on “vain” Helsingin tuloksesta. Hesarilla on tietysti täysi vapaus nostaa pääuutiseksi Helsingin vaalitulos ja “kokoomuksen voitto”, vaikka 1) lehti pitää itseään valtakunnan ykköslehtenä, 2) vihreät voitti Helsingissä enemmän kuin kokoomus ja 3) vihreät oli lisäksi valtakunnan tasolla ylivoimainen voittaja ja kokoomus menetti ääniosuuttaan 1,3 %.

Mitähän tästä pitäisi ajatella? Onko hesarilla joku sellainen agenda, jota tosiasiat eivät täysin tue?

Lehden vaalitulossivuilta selviää, että kokoomuksen ääniosuus kasvoi Helsingissä 1,5 %-yksikköä. Siis siltä osin “kokoomus voitti”. Mutta todellakin: vihreiden äänisaalis kasvoi sitäkin enemmän eli 1,8 %. Näillä faktoilla hesari olisi voinut mieluummin otsikoida “Vihreät voittoon Helsingissä”. Epäilemättä hesari on soveltanut “voiton” ja “voittajan” käsitteeseen sitä tulkintaa, jossa suurin puolue on aina voittaja vaikka se olisi menettänyt ääniä. Lisäksi hesari voi puolustella otsikointiaan sillä, että puolueen menestyksestä Helsingissä vastasi nimen omaan “pormestarivaalien” ääniharava Jan Vapaavuori. Henkilöjutut ovat kieltämättä usein kiinnostavampia kuin puoluejutut.

Otsikoiksi olisi Helsingin osalta myös voinut nostaa nämä faktat: 1) persut menettivät 2,7 %-yksikköä ja 2) demarit menettivät 3,0 %-yksikköä. Muutokset ovat tuplasti suurempia lukemia kuin kokoomuksen tai vihreiden voittoprosentit.

“Kokoomuksen voitto” Helsingissä on siis vain osittain faktaa ja isompiakin muutoksia olisi voinut nostaa esille. Entä sitten muualla maassa?

Hesarin sisäsivuilla (A14–15) selviää, että koko maan tasolla voittajapuolueen kokoomuksen äänisaalis on vähentynyt edellisistä kunnallisvaaleista 1,3 %-yksikköä. Vain persut menettivät enemmän. Vihreät sen sijaan lisäsivät ääniosuuttaan 3,8 %-yksiköllä. Otsikoksi onkin nostettu faktaan tukeutuen “Vihreille tuli selvä vaalivoitto”.

Jyväskylä

Melkoisen kova uutispommi valtakunnallisestikin on ollut se, että Jyväskylässä vihreät kahmaisivat reippaan äänisaaliin (19,8 % äänistä) ja muutos aiempaan oli peräti 8,8 %-yksikköä, kasvua hämmästyttävät 80 %. Samalla puolueesta tuli kaupungin suurin puolue. Voittajia siis kaikilla perusteilla. Uutisoinnilla on vahva faktaperuste.

Fillarikommunistit ja punavihreät kuplat

Persujen johtava ajattelija Timo Soini tölvi suurta joukkoa äänestäjiä vaalikampanjansa aikana nimittelemällä heitä itse keksimillään mielestään huvittavilla (HEH HEH HEH) leimoilla. Loanheitto alkoi jo lähes vuosi sitten plokissaan “Haastamalla horjutetaan – punavihreät kyykkäsivät” 17.5.2016. Ikävä kyllä joudun siteeraamaan hänen tekelettään:

“Eduskuntavaalit ovat kolmen vuoden ja runsaan 1000 päivän päästä. Viimeksi punavihreät lyötiin lättäjalaksi kolmen ja puolen viikon kirillä. Haastamalla kunnolla ja ilmat lähti höttöpallosta. Me parannamme kuin sika juoksua. Haastetaan fillarikommunismi, pakolliset kasvisruokapäivät, tarpeettomat kaupunkibulevardit, tuhoisat tietullit, turpeenkäytön rajoitukset, turkistarhauksen tuhoamisvimma, kotiäitien kyykyttäminen, pakkopaitafeminismi… Ja tarjotaan lohduksi jouhimatotikkari. Luonnonmukainen lohtu. Vastaan asettumisen aika on nyt.”

Kunnallisvaalit tulivat ennen eduskuntavaalia. Miten kävi punavihreiden ja fillarikommunistien näissä vaaleissa? Kuka paransi juoksua ja kuka lyötiin lättäjalaksi?

pasted-image

Helsingin äänestysalueet  ja valitsemani tarkastelualueet

Helsingin ja koko maan tulokset tuli jo mainittua. Zoomataan seuraavaksi punavihreiksi kupliksi nimitettyihin äänestysalueisiin. Tällaisina ovat tulleet mainituiksi ainakin Kallio ja Punavuori. 

Kallion kaupunginosassa on kuusi äänestysaluetta (Siltasaari, Linjat, Kallio A, B, C ja D). Helsinginkadun pohjoispuolella olevaan Alppiharjun kaupunginosaan kuuluvat Harjun ja Alppilan alueet, jotka yhdessä muodostavat äänestysalueet Alppila A, B, C ja D. Hämeentien itäpuolella taas on Sörnäinen, joka sekin on hyvin samantapaista aluetta kuin varsinainen Kallio. Laskin näiden 11 äänestysalueen eli ”Suur-Kallion” (nimitys on omani) yhteistulokset. Sen lisäksi katsoin vielä miten Alppiharjuun liittyvässä Vallilassa (Vallila A ja B) kävi.   

pasted-image-2

pasted-image-3

Kunnallisvaalien 2017 tulokset valituilla Helsingin äänestysalueilla “punavihreä kupla” korostettuna. Piirakka koskee koskee koko ”Suur-Kalliota” (Siltasaari, Linjat, Kallio, Alppiharju ja Sörnäinen), pylväskaavio lisäksi Vallilaa. Vihreiden osuus on suurimmillaan äänestysalueella Kallio D eli Torkkelinmäki (39,1 %), vasemmiston alueella Alppila A (22,0 %) ja demarien alueella Linjat (11,9 %). Koko punavihreä kupla on suurimmillaan Vallila B:ssa (69,9 %).

Tulosten perusteella nämä 13 aluetta ovat todellakin aika tavalla toistensa kaltaisia ja punavihreitä kuplia, jos niin halutaan. Alueen yhteenlaskettu äänioikeutettujen määrä on 42 634 henkilöä, mikä on puolet enemmän kuin esimerkiksi Keravalla. Tämän “Suur-Kallion” viherpunaisen kuplan (Vihreät + Vasemmisto + SDP) osuus alueen äänimäärästä on aika dominoiva, 65 %, neljällä äänestysalueella jopa 2/3 enemmistö. Alueittaiset erot eivät ole kovin suuria, kuplan osuus vaihtelee karkeasti välillä 61…70 %. Voi olla, että näillä alueilla liikkuessa kannattaa miettiä kaksi kertaa miten vastaantulijaa nimittelee.

Punavuorta (5A ja B, kartassa rajaus violetilla) on sen sijaan aivan suotta nimitelty punavihreäksi kuplaksi. Siellä kuplan osuus “vain” 44 %. Aivan yksinkertaista enemmistöä ei sillä vielä saavuteta.

Sinimustat kuplat

Eteläisen Helsingin äänestysalueet Kaartinkaupunki (3A), Ullanlinna (7 A, B ja C) ja Eira (5 C) ovat toisenlaisia kuplia, sanottakoon niitä tässä nyt vaikka sinimustiksi kupliksi (kartassa rajaus sinisellä): Kokoomuksella on yksin enemmistö (50,1 %) alueella 3A, johon kuuluu myös Kaivopuisto. Eirassa kokoomuksella on 42,7 % ja Ullanlinnassa osa-alueesta riippuen 37,3–44,2 %. Jos kokoomus ja RKP lasketaan yhteen, kuplan osuus menee kaikilla näillä alueilla reilusti yli 50 %:n, muutamilla yli 60 %:n. Kulosaari (42 A) ja Etu-Töölön alueet A ja C (13 A ja C) kuuluvat myös samaan kategoriaan (kokoomus ja RKP yhdessä yli 50 %). Kruunuhaassa (1 A ja 2 A) taas jäädään hieman alle 50 %:n.

Erikseen on syytä mainita Munkkiniemen alueet A ja B  (30 A ja B), jotka ovat Kaartinkaupunki/Kaivopuiston kanssa samassa kuplassa, eli kokoomuksen kannatus yksin yli 50 %.

Jatka, Kaurismäki, jatka

Ehdinpä kirjoittaa ja julkaista tämän jutun ennen kuin Berliinin filmijuhlien vuoden 2017 palkinnot myöhemmin tänään jaetaan. Sen jälkeen ei enää voisi sanoa mitäs minä sanoin.

pasted-image-9

Itävalta-Unkarissa syntynyt natseja Amerikkaan (“the first”) paennut juutalainen Billy Wilder sen sanoi: “You know, once you have to the audience…, once you get them captured, playing the game with the people on the screen. This is like you get them by the throat, you can’t let it go, just  squeeze a little more and more and more. Dont let them escape. Don’t let them suddenly… Don’t wake them up. Don’t let them realize… ‘look this is only a movie’ that they are seeing. It’s very very important. You know, very few pictures do that and certainly very few of my pictures do that.”

Tämä elokuvan perusehto on aina ollut totta ja niin se on yhä edelleen. Lukemattomat elokuvantekijät eivät sitä silti tunnusta. Heillä lienee muita taiteellisia periaatteita. (BTW: Wilderin mielestä ensimmäisessä aallossa Amerikkaan paenneet eurooppalaset tulivat  tekemään taidetta, toisessa aallossa, joihin hän itse kuului, tulivat pelastaakseen henkensä). Joutavissa elokuvissa on runsaasti kohtauksia tai jaksoja, jotka voisi kokonaan poistaa elokuvan kärsimättä pätkääkään. Jos aiheellisen saksien käytön jälkeen elokuvasta ei enää ole paljon jäljellä, se joutaa romukoppaan.

Yksi maailman kuuluisimmista ja suosituimmista elokuvaohjaajista Wilder oli kuitenkin etupäässä käsikirjoittaja. Jo Berliinin aikoinaan hän oli käsikirjoittanut 21 elokuvaa. Yhdysvalloissa tahti jatkui mutta ohjaajan roolista tuli sitäkin merkittävämpi. Wilderin ammattitaito tunnustettiin lukemattomilla Oscar-ehdokkuuksilla ja seitsemällä Oscarilla. On siis syytä uskoa Wilderin sanoihin.

Aki Kaurismäen tuore “Toivon tuolla puolen” kilpailee siis tänään Berliinin filmijulhlien pääpalkinnosta. Toivon menestystä, eli tällä kertaa täysosumaa. Cannesissahan Kaurismäen Mies vailla menneisyyttä (2002) sai jo Grand Prix’in joka on toinen kilpailun pääpalkinnoista.

Toivon tuolla puolen täyttää Wilderin perusehdon loistavasti. Tarina pitää koukussa alusta loppuun. Välillä todella tuntuu, että ohjaaja puristaa katsojaa kurkusta. Siinä ei ole yhtään turhaa kohtausta tai vuorosanaa. Elokuva on tarinana jännittävä, humoristinen ja humaani. Mitä muuta koukuttavalta tarinalta voisi toivoa? Kertomisen tapa on yksinkertaisuudessaan erinomaisen kaunis. Vuorosanat ovat kaurismäkiläisittäin lakonisia. Siinä on myös sopivasti nostalgisia viittauksia “menneeseen aikaan”, joita itse kukin voi noukkia matkan varrelta.

Kehunko jo liikaa? Kaikkia näitä piirteitä voidaan ainakin pitää Aki Kaurismäen tuttuna tyylinä tai tavaramerkkinä. Niistä joko pitää tai ei pidä.

Tarinan lavastus on Kaurismäen tapaan yksityiskohtia myöten harkittu. Sommittelu ja värit ovat upeita. Kuvista syntyy ajankohtaa ja maailmantilaa kuvastavia laatukuvia. Ennustan, että useista pysäytetyistä kuvista tulee alansa klassikkoja, edwardhoppereita.

pasted-image.png

Traileriinkin valittu kahden iskun nyrkkeilykohtaus jää mieleen paitsi vuorosanojen niin iskujen pysäytyskuvina. Ensin pakolaista näyttelevä  Sherwan Haji osuu kaupparatsu Sakari Kuosmasta nenään ja sitten jälkimmäinen vastaa samalla mitalla. Ystävyksiksi kuitenkin päätyvät.

Toivon tuolla puolen, toivon jo tällä puolen – menestystä ja jatkoa!

Julia & Clara Kuperberg, Billy Wilder – kukaan ei ole täydellinen (dokumentti)

EDIT 18.2.2017 klo 20.55: Berliini palkitsi Aki Kaurismäen parhaana ohjaajana!

EDIT 2: Jälkikirjoitus 20.2.2017 klo 14 Jokainen voi valita kuplansa

Hesarissa tänään (20.2.2017) Veli-Pekka Lehtonen suitsuttaa: Aki Kaurismäki nousi voitollaan suurten elokuvaohjaajien joukkoon. Hän viittaa myös aiempaan juttuunsa “Etukäteen arvioin, että Kaurismäen ulottuvilla oli Berliinistä kaksi hyvää palkintovaihtoehtoa, muut laskin jämäkategoriaan”. Pitää ilmeisesti kaivaa alkuperäinen Lehtosen teksti, jossa näin olisi väitetty. Paperihesarista tai sen näköispainoksesta sitä ei löydykään, vaan nettiversiosta, joka on julkaistu päivitettynä 18.2.2017 klo 18.06  eli kolmisen tuntia ennen pääpalkinnon julkistamista (yllä olevan plokini julkaisin samana päivänä klo 13.34).

Lehtosen jutussa referoidaan elokuvakriitikkojen etukäteisäänestystä ja englantilaista Screen -lehden äänestystä, joissa molemmissa Kaurismäki oli johdossa. Sitä on siis melko turvallista veikata voittajaksi. Mutta Lehtonenpa toteaa:  “Eikö voitto ole nyt sitten jo kirkossa kuulutettu? Valitettavasti ei.” Seuraa arvio päätuomari Paul Verhoevenin todennäköisistä makumieltymyksistä. Loppuarvio kuitenkin osui ja upposi: “Uskon että Kaurismäki saa jonkun palkinnon jurylta. Se on minusta jopa erittäin todennäköistä. Palkinto voi tulla esimerkiksi ohjauksesta.”

Häntä ei voi siis syyttää jälkiviisaudesta, vaikka varmuuden vuoksi hänkin viittasi jo aiemmassa jutussaan (14.2.2017) useampaan kertaan suomalaisiin epäilijöihin: “Suomessa Kaurismäen odotetaan myös uudistuvan elokuvantekijänä” ja jopa siteerasi jotain nimeltä mainitsematonta suomalaista elokuva-ammattilaista: ”Onhan se surullista, että suomalaisen elokuvan uudistaja ei pysty itse uudistumaan.” Lehtonen antaa tekstissään runsaasti tilaa näille kriitikoille vertailemalla Suomea ja muuta maailmaa tai itse asiassa “Kaurismäki-maailmaa” ja muita. Elokuvafestivaalitkin ovat osa tätä kuplaa, “Festivaaliyleisö ja tapahtumasta raportoiva media ovat usein kulttuurin eliittiä, lähempänä alan sisäpiiriä kuin tavallista elokuvankatsojaa.” No tätä kuplakeskustelua nyt riittää, varsinkin Trumpin yllättävän vaalivoiton jälkeen. Sillä voidaan selittää kaikki pieleen menneet ennustukset. Lehtonen kuitenkin tuntuu ymmärtävän enemmän Kaurismäkeä ja hänen fanejaan kuin näitä “uudistumis”-vaatimusten esittäjiä. Se onkin journalistin tulevaisuuden kannalta viisasta, koska ei voi koskaan tietää, miten lopulta käy. Viimeisinkin erävoitto meni kuitenkin komeasti Kaurismäelle ja hänen kannattajilleen. Paremmintietäjät eivät tästä tietenkään piittaa, he nostavat päänsä puskista seuraavassa sopivassa tilaisuudessa. Takuuvarmasti.

Keitä nämä paremmintietäjät ja ammattilaiset sitten ovat? Yksi heistä on ainakin Hesarin elokuvakriitikko Leena Virtanen (itsekin elokuvantekoon lähinnä käsikirjoittajana osallistunut), joka todellakin lyttäsi Kaurismäen elokuvan heti tuoreeltaan 3.2.2017. Silloin Hesarin “elokuva-arvostelun” pääotsikko (käytän tässä paperihesarin versiota) oli isolla fontilla kahdella rivillä: “Toistamisen taidetta vai ideat vähissä?”. Alaotsikko keskisuurella fontilla: “Aki Kaurismäen uusin elokuva on koottu kierrätysmateriaalista ja muunnelluista faktoista”. Itse tekstissä sanottiin mm. näin: “Elokuvasivistynyt Kaurismäki viittaa uusimmassaan vain omiin elokuviinsa. Toivon tuolla puolen vetäytyy kuoreensa. Siitä välittyy väsymystä ja ideoiden puutetta. Dialogista puuttuvat helmet.” Hesari/Leena Virtanen syyttää siis Kaurismäen elokuvaa (sen tekijöitä) sekä valehtelusta (käyttäen vakiintunutta kiertoilmaisua “muunneltu fakta”) että laiskuudesta tai taiteellisen luomisvoiman ehtymisestä (“välittyy väsymystä ja ideoiden puutetta”). Pahempaa lyttäystä ei voi kuvitella. Katastrofaalista juuri pari viikkoa ennen suurta elokuvafestivaalia, jossa filmi kisaa pääpalkinnosta.

Hesarista voi siis lukea yhdestä elokuvasta kahdenlaisia, lähes vastakkaisia arvioita. Jokainen voi valita edelleen oman kuplansa ja oman vaihtoehtosiin faktoihin perustuvan totuutensa. Jippii.

EDIT 3: Jälkikirjoitus 18.3.2017 Hesarin pieni korjausliike

Hesari julkaisi tänään (sivulla C 10) uutisen ”Kaurismäen elokuva myyty 81 maahan”(digiversiossa hieman pitempi otsikointi).

Jutussa Vesa Sirén hieman paikkaa hesarin aiempaa nuivaa suhtautumista kertomalla elokuvan uusista menestysaskeleista maailmalla. Sitä on tähän mennessä myyty jo 81 maahan, mikä on Kaurismäen oma ennätys. Ranskan ensi-iltaviikolla filmi oli saanut keskimäärin 4,3 tähteä viidestä mahdollisesta. Noloin vaihe hesarin linjanvedossa on alkuperäinen “elokuva-arvostelu” 3.2.2017 (Leena Virtanen), joka oli käytännössä elokuvan lyttäys (ks. EDIT 2). Berliinin filmijuhlilta 1420.2.2017 raportoinut toimittaja Veli-Pekka Lehtonen oli tasapainoisempi mutta antoi oudon runsaasti palstatilaa myös näille kotikutoisille ”elokuva-ammattilaisille”. Tällä kertaa oman lehtensä linjasta Vesa Sirén huomauttaa pidättyväisesti, että “arviossa elokuva sai kolme tähteä”.

EDIT 4: Jälkikirjoitus 7.6.2017 The Guardian haastattelee

The Guardian haastatteli Aki Kaurismäkeä Helsingissä. The Other Side of Hope menee Briteissä parhaillaan ja Australiassa 11.6.2017 alkaen. Lehti antaa 4 tähteä viidestä. Ja mikä parasta Kaurismäki kuittaa aiemmat lopettamispuheensa kädenheilautuksella: “I always say that.”

EDIT 5: HS 7.9.2017: Kaurismäen Toivon tuolla puolen on kansainvälisen kriitikkojärjestön äänestyksessä vuoden paras elokuva.

Aki Kaurismäen ohjaama Toivon tuolla puolen on valittu parhaaksi elokuvaksi kansainvälisen elokuvakriitikoiden järjestön Fiprescin äänestyksessä. Äänestykseen osallistui 576 elokuvakriitikkoa eri puolilta maailmaa.

Savelan Arska, Björkö, Kerava ja Konttiklinikka

Aina kun kuulen radiosta Frank Sinatran My Wayn, mieleeni tulee eräs mieltä lämmittävä tilanne vanhassa puisessa purkkarissa (olikohan se folkkari?) Läntisellä Suomenlahdella matkalla Helsingistä Björkön kautta Airiston majalle Turkuun. Samassa veneessä mutta omilla teillään istuivat onnellisena Savelan Arska, pikkuveljensä Pertsa ja minä. Olimme juuri nauttineet Arskan tulisesti (vahingossa) cayenne-pippurilla maustamaa minestrone pussikeittoa ja nauttineet lasilliset johnnywalkerin mustaleimaista. Pullon olin tuonut rapakon yli vähän aiemmin samana vuonna. Nyt se oli menossa päinvastaiseen ilmansuuntaan mutta paljon hitaammin. Kesä oli aurinkoisimmillaan ja vuosi oli 1970. Istuin pinna kainalossa takatuhdolla kun radiosta pärähti Frankie-boy komealla esityksellään. Oli melkein pakko laulaa mukana. Arska hymyili leveästi pentterin puolelta.

Iltapäiväksi ehdimme Björköseen, kuvankauniiseen kallioistaan ja koivuistaan tunnettuun ulkosaareen jolla on hämmästyttävä oma iso sisäjärvensä. Riitävän kovalla länsituulella matalan kalliokannaksen yli lyövät suolaiset itämeren aallot jotka sekoittuvat järven makeaan veteen. Aika saaressa meni huomaamatta, mutta ehdimmepä kuitenkin huomata nousevan myrskyrintaman. Äkkiä veneeseen ja purjeet ylös. Pimeä yllätti jo puolessa välissä matkaa, mutta “valoilla” navigoitiin. Sumukin tiheni niin, että sain tarkkasilmäisenä mennä keulaan vahtimaan lähestyviä merimerkkejä. Hyvällä tuurilla ja hyvillä tuulilla selvisimme juuri ennen valomerkkiä Airiston majalle. Jotain syötävääkin keittiöstä vielä irtosi. Maja oli jostain syystä tupaten täynnä iloista väkeä, meripoikia ja minihameisia tyttöjä.

bjo%cc%88rko%cc%88

Björkön saaren länsiosa Paraisten kunnassa Turusta noin 70 km etelälounaaseen (satelliittikuva: Google Maps 2017)

Arkkitehti Arno Savela kuoli 23.12.2016 Helsingissä, kuolinilmoitus oli HS:ssa viime viikolla 4.2.2017. Hän oli syntynyt Heinolassa 26.1.1935 ja asui viime vuotensa Lohjalla. En ole tavannut entistä pomoani Arskaa sitten 1970-luvun. Toivottavasti joku paremmin tietävä kirjoittaa nekrologin koska tämä ei sellainen ole. Halusin kuitenkin muistaa Arskaa pienellä kirjoituksella niistä ajoista (1966–71) jotka meitä yhdistävät.

Arno Savela oli yhtenä TKK:n arkkitehtiosaston karsintakurssien vetäjänä vuonna 1966, jolloin pääsin sisään (itselleni muuten täydellisenä yllätyksenä ja vielä huippupistein). Kun ekan vuosikurssin lopulla (keväällä 1968) rahat olivat loppu, piti hakea töihin. Soitin ensimmäiseen toimistoon, joka mieleeni tuli, Arkkitehtitoimisto Salonen-Savelaan – varmaan juuri siitä syystä, että Arno Savela oli jäänyt mieleeni karsintakurssien ajoilta. Taas yllätys: minut otettiin ystävällisesti heti töihin, vaikkei minulle sopivia hommia juuri silloin olisi ollutkaan, juoruttiin minulle myöhemmin.

Karsintakursseja veti muuten monta muutakin tunnettua (tosin jyväskyläläispojalle silloin täysin tuntematonta) nuorta arkkitehtia: Juhani Pallasmaa (jonka lennokkaat tehtävien esittelyt saivat arkkitehtuurin tuntumaan ylimaallisen mystiseltä taiteelta), Jan Söderlund (joka vuosi sitten kysyi: “Minäkö sinut päästin arkkitehtiosastolle?”), Erkki Juutilainen (joka oli ottanut talteen yhden pahvisen karsistyöni ja palautti sen minulle joskus 10–20 vuotta myöhemmin) ja Pentti Piha (symppis kaveri, jonka johdatuksista en aina päässyt perille). Oli ehkä vielä joku muukin. Arno Savela oli se ystävällinen ja kohtelias herrasmies, joka pysähtyi kesken Otaniemen lehmuskujan piirtämistehtävän kyselemään, mitä meille kuului. Toimistolla häntä kutsuttiin joko Arskaksi (miehet) tai Arseksi (naiset).

Arkkitehti Arno Savela toimistonsa esitteessä vuonna 1982, oikeassa kuvassa Topeliuksenkatu 1 toimiston kokoushuoneessa.

Sain kuitenkin kiitettävästi ja jopa ylenmäärin tehtäviä ja vastuuta, kiitos erityisesti Arno Savelan ja Jaakko Salosen. Se oli siihen aikaan arkkitehtitoimiston orjan normikohtalo. Pysyin toimiston palkkalistoilla sittemmin vain kolme vuotta, ennen kuin halusin siirtyä tutkimushommiin. Arno Savelasta tuli myöhemmin 1970-luvulla Suomen johtava koulusuunnittelija jonka merkittävimpänä työnä sillä saralla pidetään Martinlaakson yhteiskoulua (1973–76). Se oli ensimmäinen uuden peruskoulun mukaisen opetussunnitelman mukainen moderni koulurakennus. Ennen Salonen-Savela toimistoa hän oli ollut mm. Viljo Revellin toimistossa, jossa oli saanut suunnitella mm. Puolustusvoimille Kaartin kasarmin korttelin sisäpihalle hienon pihapaviljongin (jota ei juuri kukaan koskaan pääse näkemään). Keskityn tässä vain niihin töihin joita Arno Savela suunnitteli Salonen-Savela/Kaupunkisuunnittelu Oy:n aikana ja joissa minulla oli vähintään pieni rooli.

kaartin-kasarmin-piharakennus-savela

Kaartin kasarmin sisäpiha ja siellä oleva paviljonkimainen ruokala (arkkitehti Arno Savela, 1968) paljastuvat Kaartinkujalta yllättäen Google Mapsin katukuvasta (kesäkuulta 2009) kun portti on sattumalta auki. En tiedä meneekö talon suunnittelu Revellin vai Savelan nimissä. Oikealla näkyy Revell & Castrén’in toimistossa suunniteltu 1961–65 rakennettu toimistotalo, joka näkyy hyvin Fabianinkadulle. (EDIT: täydensin tähän tiedot rakennuksen käyttötarkoituksesta ja rakennusvuosista 13.2.2017 klo 22, tieto löytyi helposti wikipediasta)

Keravan uusi yhteiskoulu

Koulusuunnittelua harjoiteltiin Savelan johdolla tosissaan jo aivan 1970-luvun alussa, vanhan oppikoulun opetussuunnitelman mukaan. Keravan uusi yhteiskoulu suunniteltiin 1970–72 (työnimenä oli alussa “Keravan oppikoulu”). Nuori nouseva tähti, arkkitehti Jyrki Tasa teki koulun ensimmäiset luonnokset ennen kuin siirtyi omaan toimistoonsa (Casagrande & Tasa), myöhemmin Katrakseen (Helin-Raimoranta-Siitonen-Tasa) ja sen seuraajaan NRT (Nurmela-Raimoranta-Tasa). Arno Savela siirsi Jyrkin tekemät luonnokset pöydälleni ja sain luvan jatkaa pääpiirustus- ja työpiirustusvaiheiden vetäjänä. “Projektipäälliköiksihän” meitä silloin komeasti nimiteltiin, vaikka aika noviiseja arkkitehtiylioppilaita meistä moni vasta olikin.

Työni oli lähinnä pohjapiirustusten jumppaamista, julkisivujen designia ja koko suunnitteluryhmän ja sivukonsulttien työn koordinointia. Kävin piirustuksen kanssa myös kouluhallituksessa legendaarisen yliarkkitehti Myyrinmaan vastaanotolla Eteläesplanadilla (sittemmin liikenneministeriön/LVM:n talossa). Tutustuin valtionhallinnon lähes tsaarinaikuiseen byrokratiaan lattiatasolta ja olin silmät pyöreinä. Siihen aikaan koulujen piirustukset piti vielä hyväksyttää pölyisessä kouluhallituksessa. Arskan antamasta vastuullisesta asemasta johtuen hoidin myöhemmin kaikki neuvottelut koulun mm. rehtorin ja eräiden äkkiväärien erikoisopettajienkin kanssa. Pieni sota syntyi siitä kun veistonopettaja sai pienimuotoisen raivarin siitä, että löysi toimistomme seinältä ison ärsyttävänpunaisen Mao Tse Tung -julisteen. Arkkitehtitoimisto oli hänen mielestään julkista tilaa, jossa ei voi olla poliittisia julisteita. Toimistossa taisi siihen aikaan soida lähes tauotta radion musiikkiohjelmat, joskus turhan kovaakin, varsinkin jos Afrodite’s Child (Demis Roussos) veti Marie Jolien, joka oli koulun suunnittelussa mukana olleen Olli Railon erityissuosikki. Koulun sunnittelutyössä olivat mukana myös Ville Vainikainen (työpiirustusten taituri) ja Mauno Vesterinen (rakennustapojen ja rakennusselitysten mestari).

keravan-uusi-yhteiskoulu-sisa%cc%88perskis-1970

Keravan uusi yhteiskoulu (työnimeltään Keravan oppikoulu), Perspektiivikuva luokasta, opettajaksi piirsin säyseän karikatyyrin Arno Savelasta (P. Lahti 1970)

Keravan kirjasto

Suurimman työn Arno Savelan projekteissa tein kuitenkin ennen yhteiskoulua, Keravan kirjaston suunnittelussa (1967–68). Sen puolestaan sain perintönä arkkitehtiylioppilas Simo Joensuun muutaman vuoden takaisesta luonnostelusta, joka oli pantu jäihin Keravan kaupungin rahapulan takia. Nyt rahaa oli löytynyt muttei taaskaan tarpeeksi. Tilaohjelmaa piti supistaa, reilusti yli 1 000 neliömetrin suunnitelma piti typistää alle 800 neliöön. Pohjapiirroksen ja tilaohjelman jumppaamista taas kerran. Jouduin aluksi opiskelemaan kirjastosuunnittelun perusteita. Lopuksi hoidin myös kaikki työmaakokoukset. Kirjastoa pidän varsinaisena diplomityönäni.

Sain käsiini erinomaisen käytännönläheisen kirjastosuunnittelun oppaan Tanskasta, Sven Plovgaardin Folkebiblioteksbygningen (1967). Siitä sain paljon kaipaamiani käytännön suunnitteluun vaikuttavia ohjeita, esimerkiksi hyllyjen mitoituksesta ja tarvittavista etäisyyksistä. Toimistollahan ei ollut ketään jolla olisi ollut kokemusta kirjaston suunnittelusta. Aika paljon piti luoda tyhjästä. Jäi vähän sellainen mielikuva, että arkkitehdin pitää osata suunnitella talo kuin talo, käyttötarkoituksesta riippumatta. En muista, että kukaan olisi puhunut Alvar Aallosta ja Viipurin kirjastosta. Se minua jonkin verran kummastutti. Luulen että siitä asenteesta on suureksi osaksi päästy eroon.

avotakka-1-1972

Avotakan numerossa 1/1972 julkaistiin 4-sivuinen artikkeli Keravan “maisemakirjastosta” ja jutun teossa oli mukana kirjaston sisustusarkkitehti Pekka Perjo. Tässä jutun ensimmäinen aukeama. Jutun pääpaino oli lehden profiilin mukaan sisustuksessa, valituissa kalusteissa (Yrjö Kukkapuro ja Eero Aarnio) ja kirkkaissa väreissä.

Tilaajasuhteet olivat tässä tapauksessa aika paljon yksinkertaisemmat, pääosissa Keravan kaupungin kirjastolautakunta, kirjaston johtaja Anna-Liisa Suvanto ja kaupunginarkkitehti Heikki Komokallio. Työmaavaiheessa tietenkin rakentaja ja vastaava mestari. Kirjastolautakunnan rooli supistui käytännössä siihen, että se teki muodollisen päätöksen kirjastoon hankittavasta taideteoksesta. Kaupungillahan oli Suomessa täysin poikkeuksellinen mutta erinomainen päätös siitä, että julkisiin rakennuksiin tuli sijoittaa taidetta jonka arvo olisi noin 1 % rakennuskustannuksista. Käytännössä taideteoksen valinnan runnoin minä läpi, koska olin tykästynyt Eino Ruutsalon avangardistisiin elokuviin ja mobileihin. Olin soittanut Ruutsalolle ja kysellyt mahdollisuudesta tehdä mobile kirjaston ikkunaan – sellainen joka näkyisi sekä sisä- että ulkopuolelle. Hän kutsui käymään ateljeessaan. Kävin ja hämmästyin. Ruutsalolla oli studiossaan täydellinen elokuvateatteri ja musiikkivehkeet, taustalla soi vaikuttava musiikkiteos (muistaakseni modernia jazzia). Lopputulos oli, että hän “myi” minulle yhden valmiin teoksensa, joka oli ollut jo näyttelyssä esillä. Hyväksyin mielessäni ehdotuksen, koska se sopi täydellisesti juuri siihen ikkunaan, jota olin ajatellut.

Eino Ruutsalo oli ilmeisen hyvä myyntitykki ja minä riittävän vastaanottava “ostaja”. Esittelin ideani Savelan Arskalle ja hän hyväksyi sen muitta mutkitta. Vielä piti ylipuhua Keravan kirjastolautakunta. Taktiikkani oli yksinkertainen: kerroin että minusta kirjastotilaan ei sopinut mikään perinteinen taideteos (taulu tai pysti), koska tila on hyvin rajattu, läpinäkyvä ja ehkä hieman levotonkin. Sitäpaitsi Ruutsalon ikkunaan sijoittuva kaksipuolinen mobile palvelisi asukkaita aina, myös kirjaston aukioloaikojen ulkopuolella. Siihen ei päästäisi myöskään luvattomasti käsiksi, koska se oli kirjaston ikkunoiden sisäpuolella. Lautakunta kutsui Ruutsalon kokoukseensa ja kävi muistaakseni vielä hänen ateljeessakin ennen lopullista tilausta.

kirjasto-yo%cc%88lla%cc%88

Keravan kirjaston lähestymisjulkisivu 1971. Sisäänkäynnin oikealla puolella Eino Ruutsalon kolmiosainen kineettinen valoveistos.

Toinen miellyttävä yllätys oli dipl.ins. Keijo Uutun saaminen talon rakennesuunnittelijaksi. Hän oli Arska Savelan vanha tuttu aiemmista projekteista. Keijo keksi yläpohjalaataksi merkillisen uutuuden, kauniin ja innovatiivisen AS-laatan. Kirjainyhennys tulee kehittäjän nimestä Asko Sukula. Hänellä oli insinööritoimistonsa jossain Etelä-Haagan kulmilla, lähellä ravintolaa Musta Hevonen. Muistan sen siitä, että juuri tässä toimiston vakiolounaspaikassa kävin yhden legendaarisimpia konsulttineuvottelujani. Se venyi pitkäksi vaikka koskikin alunperin vain elementin ominaisuuksia ja valintaa. Mukana oli myös firman myyntitykki, joka sittemmin tuli tunnetuksi erään toisen yrityksen kyseenalaisista liiketoimista. Asko Sukula halusi ao. “neuvottelun” päätteeksi palkata minut omaan toimistoonsa. En suostunut.

AS-elementti oli 3 m * 3 m kokoinen neliönmuotoinen vohvelilaatta, joka perustui kolmitasoiseen hierarkiseen palkistoon. Elementit valettiin teräsmuottiin. Reunoilla oli korkeimmat palkit (ehkä noin 40 cm?), sitten yhdeksän noin 1 m * 1 m kokoisten ruutujen reunoissa seuraavaksi korkeimmat ja lopuksi aivan matalat palkit. Pienimmät ruudut olivat kooltaan noin 30 cm * 30 cm. Neliömäiset laatat kootaan yhtenäiseksi väli- tai yläpohjalaataksi kuin palapeli esijännitettyjen paikallavalettujen välipalkkien varaan. Laatta pysyy ylhäällä saapaspalkkien varassa. Rakenteen ansiosta varsinainen laatta voitiin ohentaa noin 2 cm paksuksi ja tarvittaessa jättää vaikka kokonaan pois. Keravan kirjastossa keskimmäinen ruutu avattiinkin 1 m * 1 m kokoisille kattoikkunoille ja muissa kohdin laatan läpi mentiin muista syistä. Kattoikkunoihin asennettiin lämpövastukset kylmän ilman valumisen estämiseksi.

AS-laatan menestystarina jäi valitettavan lyhyeksi. Sen ongelmaksi muodostui todennäköisesti pohjapiirrosten sommittelun kannalta karkea ja jäykkä 3 m * 3 m ruudukko, johon oli vaikea sovittaa tiheärakeisia pohjapiirroksia ja väliseiniä. Saattaa olla että kallis hintakin vaikutti menekkiin. Keravan kirjaston maisematilaan ja valitulle urakoitsijalle se sopi kuitenkin hyvin.

Arno Savelan kiistämättömäksi ansioksi lasken Keravan kirjaston suunnittelussa periaatteen avoimesta ja läpinäkyvästä kirjastotilasta (vastakohtana umpiseinillä kopitettuun vanhan liiton kirjastoon), konstruktöörin ennakkoluulottoman valinnan sekä täyden tuen ja kannustuksen nuoren arkkitehtiylioppilaan työlle. Arska oli lopultakin aika käytännönläheinen arkkitehti. Hän jätti korkealentoiset arkkitehtuurin palopuheet suunnittelutyön ohjauksessa kokonaan väliin. Keskustelut ja käännytystyöt asiakkaan kanssa ovat eri juttu. Arkkitehtuurin estetiikasta voidaan olla monta mieltä, mutta minusta se noudatteli ajalle tyypillistä, kohtuullisen eleganttia hilavitkutuslinjaa. Minäkin menin aika sujuvasti virran mukana.

kirjaston-sisa%cc%88kattomaisema

Keravan kirjaston sisäkattomaisemaa, avointa ja läpinäkyvää arkkitehtuuria.

Keravan kaupunginarkkitehti Heikki Komokallio (sittemmin vasemmistoliiton valtuutettu ja kaupungin ääniharava) kävi pari kertaa toimistolla tarkistamassa suunnittelun tilannetta. Kymmenkunta minuuttia vihelleltyään kuvien äärellä, hän murahti pari vaikeasti tulkittavaa lausetta, kerran ainakin tutkijahuoneiden ikkunamuodosta. Keravan kirjaston johtaja ei puuttunut suunnitteluun mitenkään. Kerran hän kuitenkin epäili miten sisustusarkkitehdin suosittelemat metalliset hyllyt sopivat kirjaston hiljaiseen äänimaisemaan. Ihan aiheellinen kysymys. Myös akustikko arkkitehti Alpo Halme taisi puoltaa metallihyllyistä luopumista. Kuitulevypohjaiset hyllyt sitten valittiinkin.

Keravan kirjaston sisätiloja vähän rakennuksen valmistumisen jälkeen 1971. Aarniota, Kukkapuroa, muovia ja kirkkaita värejä.

Outo tapahtumaketju johti kirjaston hävittämiseen 2010-luvun alussa. Keravan kaupungissa taistelivat useita vuosia kirjaston säilyttämisen ja purkamisen osapuolet. Lisätilaa kuitenkin tarvittiin ja esiin nousi kokonaan uuden talon rakentaminen. Sitä varten pidettiin arkkitehtikilpailu v. 2000 ja sen tuloksien perusteella rakennettiin uusi kirjasto v. 2003. Vanhan kirjaston kohtalo jäi kuitenkin siinä yhteydessä ratkaisematta ja se saikin nököttää paikoillaan vielä vuoden 2011 lopulle. Kaupungin projektiarkkitehti Risto Kostia kannatti uuden kirjaston rakentamista mutta pelkäsi arkkitehtikilpailun aikana, että rakennuksen suojeluvaatimukset voisivat torpata koko jatkosuunnittelun. Jo monta vuotta aiemmin (1996 ja 1997) kirjasto oli päätetty säilyttää kun Uudenmaan liitto ja maakuntamuseo katsoivat osayleiskaavan lausunnossaan, että sekä kirjasto että koulu ovat säilyttämisen arvoisia. Kaupungin virkamiehet suhtautuivat kuitenkin säilyttämiseen nihkeästi. Kaupunginarkkitehti Lea Piistari-Niemelä totesi että “jos kaikki 70-luvun rakentaminen pitää säilyttää, ei kaupunkia voi kehittää”. Näissä olosuhteissa rakennus luisui väistämättä purku-uralle. Rakennusta yritettiin kaupata mm. Kelalle ja hotelliyrittäjille porkkanana mm. huomattava lisärakennusoikeus samalle tontille. Purkajat lopulta voittivat. Ex-kaupunginjohtaja Rolf Paqvalin oli etunenässä heiluttamassa moukaria kun kirjaston lasiseinät ensimmäisenä rikottiin (Maila Hölttä 25.11.2011). Mihin lie joutunut julkisivun lasiseinässä kiinni oleva Eino Ruutsalon kineettinen veistos? Pirstaleiksi ainakin romuttuivat yläpohjan todella harvinaiset ja erikoiset Asko Sukulan kehittämät betonielementit. Onko niitä jossain muualla vielä nähtävillä?

Purkamisen taustalla oli a) kirjaston kiistämätön lisätilantarve, jota kaupungin johto ei katsonut voivansa toteuttaa entisen talon lisärakentamisena, vaikka sellaisenkin 1 860 m2 suuruisen suunnitelman oli vuonna 1985 Arno Savela ehtinyt tehdä ja b) kaupungin johdon mielestä liian arvokas tontti vuonna 1971 rakennetulle 1-kerroksiselle kirjastorakennukselle. Rakennusoikeutta myymällä saataisiin kätevästi kaupungin kassaan muutamia miljoonia euroja. Tontille kaavailtiin jopa kolmea tornitaloa. Niitä vastustettiin ja taloja jouduttiin höyläämään matalammiksi. Torneja ei sitten lopulta tullut lainkaan, vaan tuli melko tavanomainen neliömäinen 5-kerroksinen asuin- ja liikerakennus. Kaavaan merkittiin tontin rakennusoikeudeksi 6 850 k-m2 eli 7-kertainen verrattuna aiempaan.

Konttiklinikka

konttiklinikka-perskis-pl-1968

Konttiklinikan koontiperiaatetta havainnollistava perspektiivipiirros (P. Lahti 1968)

Kansaneläkelaitoksella oli 1960-luvulla jo käytössään Autoklinikka eli liikkuva pieni lääketieteellinen tutkimus- ja hoitoyksikkö. Bussi, joka oli sisustettu klinikaksi. En muista toimeksiannon taustaa tarkemmin, mutta Kelan autoklinikasta vastuussa oleva lääket.lis. (myöhemmin prof.) Olli P. Heinonen halusi tutkia mahdollisuutta rakentaa yhtä bussia suurempi liikkuva sairaalayksikkö, joka voisi tarpeen tullen siirtyä tapahtumapaikalle – sen sijaan että iso määrä asiakkaita joutuisi matkustamaan tutkimuksiin tai hoitoihin kymmenien tai satojen kilometrien päähän. Heinonen ja Savela olivat ymmärtääkseni ideoineet klinikan yhdessä jossain aiemmassa tilaisuudessa.

konttiklinikka-pl-kokoamiskaaviot-pienoismallikuva-1968

konttiklinikka-pohja-leikkaukset-ark-6-1968Konttiklinikan asennus- ja kokoamiskuvia (P. Lahti), pohjapiirrokset ja leikkaukset sekä pienoismallikuva. (Arkkitehti 6/1968)

Konttiklinikan suunnitteluun palkattiin Kaupunkisuunnittelu Oy:n Arno Savela ja minä pääsin yhdeksi avustajaksi. Tutkin lähinnä kuljetus-, pysäköinti- ja klinikan pystytystapahtumien tilavaatimuksia, tein perspektiivikuvia ja muita havainnollistavia kaavioita. Suunnitteluryhmässä oli toimistolla ennen minua ollut myös arkkitehti-yo Esko Miettinen. Pienoismallia kokosi arkkitehti Wille Mikkola.

Suunnittelun tuloksena oli teollisuuskontin mittoihin sovitettu klinikkaelementtien kokonaisuus, “konttiklinikka”. Sen siirtely paikasta toiseen olisi yhtä helppoa kuin minkä tahansa teollisuuskontin. Klinikkayksikkö koottaisiin konteista yksinkertaisella liitoselementillä, jossa kaksi kontin päissä olevaa oviaukkoa yhdistetään joustavalla ilmatäytteisellä kumimakkaralla. Klinikassa voidaan tämän jälkeen liikkua osastolta toiselle sisätiloissa. Periaatteesa näin voidaan koota vaikka kuinka iso klinikka. Kontit seisovat maastoon sovitettuna omilla teleskooppijaloillaan, jotka säädettiin yksi jalka kerrallaan halutulle korkeustasolle. Ne myös mahdollistivat konttien purun ja kokoamisen kuljetusalustoiltaan ilman nostureita.

Suunnitelmaa ei Kelan rahoituspäätöksen puutteessa koskaan toteutettu. Se sai kuitenkin kohtuullisesti julkisuutta. Suunnitelma julkaistiin Arkkitehtilehdessä 6/1968 ja se oli myös näytteillä Suomi Rakentaa 4 -näyttelyssä 1970 (Aleksanterinkadun yläpuolella riippuvissa paneeleissa ja Taidehallin näyttelyssä, näyttelykomissaarina Juhani Pallasmaa). Ajatus sopi hyvin 1960-luvun lopulla kehittyneeseen liikkuvan elämänmuodon ihanteeseen (mobile homes, walking cities jne.).

Lopuksi

Suunnittelukokemukset Arno Savelan johdolla olivat aloittelevalle arkkitehtiopiskelijalle opettavaisia ja rohkaisevia, sen lisäksi intensiivisiä ja monella tavalla mieleenpainuvia. Ainoa tie arkkitehdin ammattiin näytti kokemuksieni mukaan olevan työpaikkaharjoittelu, ei opiskelu Otaniemen arkkitehtiosastolla. En olisi voinut kuvitella parempaa työssäopiskelupaikkaa arkkitehtuurin ensimmäisten vuosikurssien opiskelijalle.

lähteet:

Arkkitehti 6/1968

Avotakka 1/1972

Helsingin Sanomat, 18.10.1996, 13.3.1997, 15.2.2002, 1.12.2004, 25.5.2007, 4.2.2017

Keski-Uusimaa 4.10.2011

omat arkistot

Oy Kaupunkisuunnittelu Ab, Arkkitehtitoimisto, Architects and Planners 1982 (esite)

Suomi rakentaa 4, Helsinki 1970 (esitelty 144 kohdetta, ei sivunumeroita).

Muut lähteet linkattu ao. tekstikohtiin

Hiiliveroa ja alppijuustoa, kiitos

Muutama uutisjuttu ja naamakirjakeskustelunpätkä innostivat kirjoittamaan tämän.

p1000656-copy2

Alppimaidon luomutuottajia elementissään Sveitsin alpeilla.

UUTINEN 1. YLE Uutiset julkaisi kolme päivää sitten (7.2.2017) nettisivuillaan uutisen, jonka mukaan ympäristöjärjestö WWF (World Wide Fund for Nature, ent. World Wildlife Fund) on julkaissut Lihaoppaan. Mainio juttu ja askel oikeaan suuntaan! Otsikosta huolimatta ao. opas käsittelee jonkin verran myös muita elintarvikkeita kuin lihaa, mm. juustoja. Ne on luokiteltu karkeasti neljään eri ryhmään: vältettävät (punainen leima), harkiten käytettävät (oranssi), kohtuudella käytettävät (vaalean vihreä) ja suosittavat (tumman vihreä). Jutun mukaan esimerkiksi kotimainen tehotuotettu sianliha ja broileri ovat “vältettäviä”, mutta luomua “voi syödä kohtuudella”.

Kohtuudella voi WWF:n mukaan syödä myös luomusikaa, -broileria ja luonnossa laiduntavaa nautaa ja lammasta sekä luomukananmunia ja -juustoa. Edellytyksenä on ettei rehuna ole käytetty “vastuutonta soijaa”. Suositusten kriteereinä on käytetty ilmastoa, monimuotoisuutta, torjunta-aineita ja rehevöitymistä. Ensinmainittu liittyy aiheutettuihin kasvihuonekaasupäästöihin. Tarkemmat suositukset tuotantoalueittain ja kriteereittäin voi katsoa WWF:n nettisivuilta.

Samoin kohtuullisesti voi WWF:n mukaan syödä myös riistaa eli hirveä, metsäkaurista ja valkohäntäkaurista. Monet pitävät ilman WWF:n opastakin ja useimmiten perustellusti riistaa mainiona ja ympäristöä rasittamattomana luomuruokana, mutta siitä näkökulmasta oppaan riistaosasto on valitettavan lyhyt. Sieltä puuttuvat mm. jänis ja rusakko. Metsäkanalinnuista todetaan, että niiden “kannat ovat suuressa osassa Suomea taantuneet voimakkaasti”. Ilmeisesti suositusta ei tästä syystä ole rohjettu antaa. Varmaan samasta syystä mikään sorsalintu ei ole mukana, koska ryhmässä on “mukana uhanalaisia sorsalintulajeja”. Vuonna 2015 Suomen riistasaalis oli tärkeimpien lajien osalta karkeasti seuraava (kpl): hirvet 75 000, jänikset 200 000, vesilinnut 400 000, metsäkanalinnut 200 000 ja muut riistalinnut 300 000.  Yhteensä 8 miljoonaa kiloa riiistalihaa, joista suosituksia kaivataan – muidenkin kuin hirvieläinten osalta.

Porosta opas toteaa lakonisesti “poro ei ole riistaa”. Tämäkö riittää kuluttajalle? Poroja on Suomessa noin 200 000 kpl (monien mielestä liikaa suhteessa jäkälän ja muun luonnon kulutukseeen) ja niiden teurastusmäärä on noin 75 000 kpl (2 miljoonaa kiloa) vuodessa.  Talviruokinnassa käytetyn säilörehun takia poron lihaa ei ehkä voi pitää ihan täytenä luomuna?  Suositusta tästäkin kuitenkin kaipaisin.

WWF on jo aiemmin julkaissut erinomaiset Ruokaoppaan ja Kalaoppaan. Kalaoppaassa on muuten mukana myös simpukoita ja äyriäisiä. Nyt on muuten madeaika. Suosittelen matikkasoppaa ja mateenmätiä blinien kera.

Hämmennystä aiheuttaa se, että Lihaoppaassa juustot on sijoitettu kaikkiin kolmeen ensinmainittuun ryhmään, mutta ei viimeiseen, siis suosittaviin. Vältettäviä ovat muissa EU-maissa kuin Suomessa ja Ruotsissa tuotetut juustot. Tämä suositus herättää kysymyksiä, koska siinä on samaan koriin heitetty hyviä ja huonoja juustoja. Ratkaiseva suositusperuste ei voi olla tuotantomaa, vaan tuotantotapa. Myönnän: olen tottunut suosimaan alppijuustoja (kuten gruyère tai appenzeller), jotka valmistetaan kesämaidosta esimerkiksi Sveitsin tai Italian alppiniityillä laiduntavien lehmien pastöroimattomasta maidosta ja kypsytetään ilman lisäaineita kallioluolissa. Samassa asemassa ovat Jura-vuoristossa laiduntavat ranskalaislehmät, joiden kesämaidosta tehdään parhaat 3-vuotiset comte-juustot. Lehmät laiduntavat ja hoitavat alppiniittyjä noin puolet vuodesta ja nauttivat sinä aikana useiden satojen erilaisten aromikkaiden yrttien ja kukkien biomassaa. Näin syntynyttä juustoako pitäisi välttää?

UUTINEN 2. toinen uutinen oli Kauppalehden nettiversiossa jo 25.12.2015 , Talouselämässä lyhyempänä jo 16.12.2015 , mutta joku uudelleen jakeli sen muutama päivä sitten (en enää muista kuka, enkä sitä linkkiä edes löydä, koska FB on katsonut parhaimmaksi hävittää sen aikajanaltani, en tiedä miksi). Onneksi googlaamalla löytyy kun muistaa oleelliset avainsanat.

Hieman sensaationhakuiselta vaikuttavan jutun otsikko oli “Laskelma: Salaatin syöminen tuhoaa ympäristöä kolme kertaa enemmän kuin pekoni.” Uutinen perustui The Telegraph -lehden julkaisemaan juttuun Carnegie Mellon Universityn tutkimuksesta, jossa vertailtiin eri ruokalajien aiheuttamia kasvihuonekaasuja niiden tuottamaa 1 000 kaloria kohti. Raflaava ero johtuu siitä, että salaatinkerässä on suurin piirtein saman verran kaloreita kuin yhdessä pekonisiivussa. Mutta kenelle ne ovat vaihtoehtoja? Mielenkiintoista tietoa toki juttuun ja tutkimukseen sisältyy: salaatinkerän tuottamisessa, kuljetuksessa ja hävikissä syntyy yllättävän paljon kasvihuonekaasupäästöjä. Vihanneksissa ja hedelmissä yleensä hävikki on jopa 40 %. Pakasteut äyriäiset olivat vertailussa suurimpia päästölähteitä, siis tuotettua kaloria kohti.

UUTINEN 3. kolmas hiiliuutinen oli samoin 7.2.2017 julkaistu YLEn uutisjuttu, jonka mukaan St1:n hallituksen puheenjohtaja Mika Anttonen antaa ymmärtää, että hallitus ja insinöörit ovat saamattomia ilmastomuutoksen torjunnassa. Käynnissä on toimenpiteitä jotka ovat “ ‘lillukanvarsia’, maksavat valtavasti, eivätkä johda mihinkään”. “Anttonen pitää myös Suomen 30 prosentin velvoitetta biopolttoaineesta kansantalouden kannalta ‘dorkana’ ”. “Anttonen haastaa aluksi Aalto-yliopiston, VTT:n ja liikenne- ja viestintäministeriön mukaan saarnaamaan, ettei hän olisi ainoa.“  

Aika moni on varmaan samaa mieltä Anttosen kanssa, että ilmaston lämpenemisen torjunta etenee aivan liian hitaasti. Jotain muuta kuin nykyiset toimenpiteet pitää tehdä. Olen jo vuosia ollut sitä mieltä, että asia ei etene ennen kuin hiilivero otetaan käyttöön – ensiksi kaikissa teollisuusmaissa, sitten myös muualla. Niin, että kuluttaja näkee välittömästi valintojensa vaikutukset ilmakehän hiilitaseeseen – kukkarossaan. Samalla tarvitaan myös entistä parempaa ja halvempaa teknologiaa. Siihen taas tarvitaan tutkimusta ja kehitystyötä. Tutkimuksen kokonaisrahoitusta ei tarvitse lisätä, suunnataan sitä vain ihmiskunnan elintärkeitä etuja edistävään suuntaan. Lisäisin itse Anttosen mainitsemien unilukkareiden joukkoon ainakin Sitran ja Tekesin, jotka voisivat ruuvata rahoitushanojaan siihen asentoon, että energiatehokkuuden lisäämistä ja kasvihuonekaasupäästöjen vähentämistä edistävät härpäkkeet ja jipot saisivat huomattavasti enemmän tutkimus- ja kehittämisrahoitusta kuin ennen. Painopisteinä olisivat vain ne hankkeet joilla on globaalia merkitystä, koska päästöjen siirtely maasta toiseen ei johda toivottuun tulokseen.

Olen hyvin tietoinen siitä, että nykytilantessa hiiliveroa koskevan kansainvälisen sopimuksen aikaansaaminen on aika utopistista. Mutta mikä onkaan vaihtoehto? Toimivia ideoita kaivataan.

Missä pihvi?

Pointti ei ole siinä, että pähkäiltäisiin sitä, pitäisikö salaatin tai katkarapujen syöminen korvata pekonilla, vaan siinä, että tietäisimme edes suurin piirtein millainen hiilijälki eri elintarvikkeilla. Ruokavaliosta ja mieltymyksistä riippuen syntyy itse kullekin summavaikutus, joka on hyvä tietää. Sitä voi sitten ruveta säätämään jos tuntee tarvetta.

WWF:n julkaisemia opastietoja voidaan käyttää summittaisina ohjeina, mutta kovin pitkälle ei niilläkään pötkitä. Suositukset tulisi olla kaikki tuoteryhmät ja tuotantoalueet kattavia.

Ostaessaan tuotteita tai palveluja nykykuluttajalla ei ole niiden hiilijäljestä mitään tietoa – tai ehkä valistuneimmilla on niistä harmaa aavistus. Se johtuu siitä, että tuotetiedoissa ei ole mukana valmiiksi laskettuja hiilijälkilukemia. Jo nykyisellä tiedolla voidaan karkeita arvioita tehdä tuotekohtaisesti ja se on nimen omaan tuottajien tehtävä. Tietoja tarkennetaan kun tieto lisääntyy. Viranomainen voi tuoteselosteet tarkistaa kuten tähänkin asti ja lopuksi sertifioida. Tuotteen ostajan valistuneisuudesta sitten riippuu, vaikuttaako tämä tiedon lisäys ostopäätöksiin. Jos ei vaikuta tai ei vaikuta tarpeeksi, pitää ottaa käyttöön järeämmät aseet.

Järeämpi askel on tuotteille asetettu hiilivero. Ajatus on yksinkertainen. Joka tuotteelle sen tuottaman ja käyttämän hiilen (elinkaariperusteinen) erotuksen mukainen vero (euroa, dollaria, ruplaa, jeniä, juania, jne/per tuotekilo). Palvelut maksavat omat hiiliveronsa käyttämiensä tuotteiden mukaan ja se siirtyy automaattisesti palvelun hintaan. Kuluttajan tarvitsee katsoa vain ostamansa tuotteen laatua ja hintaa, kuten tähänkin asti. Ei tarvitse pähkäillä, arvuutella ja tuntea syyllisyyttä. Eikä tarvitse opetella hankalia laskureita, muuten kuin omaksi ilokseen ja tiedonintressistä. Tuottaja laskee hiililaskureilla nettohiilivaikutuksen (tai tarkemmin khk-päästövaikutuksen) ja viranomainen edelleen sertfioi – ja kerää hiiliveron. Siinä kaikki. Haitan aiheuttaja (viime kädessä kuluttaja) maksaa ja kun hinta on tarpeeksi korkea, tuote ei mene kaupaksi ja khk-päästöt lähtevät laskuun.

On myös ehdotettu (yhdysvaltalainen ilmastotutkija James Hansen, kiitos vinkistä Jussi Lahti), että tuottajan ja erityisesti fossiilisten polttoaineiden tuottajan pitää maksaa hiilivero ja kootut rahat jaettaisiin sitten kuluttajille. Hän pitääkin fossiilisen energian tuottajia pääsyyllisinä ilmastomuutokseen ja koska teollisuusjohtajat toimivat tietoisesti, heidät tulisi asettaa syytteeseen toiminnasta ihmiskuntaa ja luontoa vastaan. Toimisiko tuo? Mutta eikö tämä ole selvä: kulutus aiheuttaa päästöjä ei tuottaja. Miksikö? Koska jos kukaan ei osta tuotteita, ei kukaan tuota. Kuluttaja on syyllinen halutessaan tavaroita ja palveluja, joiden tuottamisessa syntyy khk-päästöjä. Enemmän ostava aiheuttaa enemmän ja on syyllisempi. Tämä ei ole moralisointia vaan arkiajattelua. Päästöihin vaikuttava vipu pitää sopia suoraan kuluttajan käteen, ei tuottajan.

Loppukevennys: Alppimaito ja alppijuustot

Tutustuimme alppimaitoon muutama vuosi sitten patikkaretkellä Sveitsin Alpeilla Müstairissa. Ryystimme ystäviemme kanssa raakamaitoa suoraan tuottajan vartioimattomalta maitoasemalta pientä korvausta (1 Sveitsin frangi per muki) vastaan. Tämä ei ollut retken tarkoitus, mutta tuli kaupan päälle. Majapaikassa oli tarjolla muitakin paikallisia luonnontuotteita, kuten kukista (chrüter), luumuista (pflümli) ja kirsikoista (kirsch) valmistettua perinnejuomaa, vahvuudeltaan 37,5 %. Muutama kuva retkeltä alla.

Kuvia Sveitsin Alpeilta (Müstair) 18.6.2010. Pieni otos niittyjen kukka- ja eläinkirjosta. Viimeisessä kuvassa 0,5–3-vuotiaat sveitsiläiset, italialaiset ja ranskalaiset alppijuustot (käsittelyssä gruyère) ovat 9.2.2017 jo päätyneet Hakaniemen halliin asiantunteviin käsiin (Lentävä Lehmä).

Lähteet on linkattu ao. tekstikohtiin.

Kuvat: P. Lahti 18.6.2010 Müstair ja 9.2.2017 Helsinki